Muuruveden salmissa laiva nyt pujotteli. Päivä oli kaunis ja auringonpaisteinen ja tuuli liian pieni jaksaakseen saada laivaa heilumaan, mutta tarpeeksi suuri pitääkseen ilman kohtuullisen vilppaana. Hra Kenosella oli siis paras mahdollinen matkustusilma, ja siitä syystä alkoi hänen äskeinen huono tuulensa vähitellen haihtua. Hän meni juttelemaan kapteenin kanssa ja kysyi, mikä yhtiö laivan omistaa, kuka on yhtiön toimeenpaneva johtaja, montako prosenttia yhtiö jakaa osinkoa ja milloin laiva on ostettu. Saatuaan kaikkiin näihin kysymyksiinsä selvät ja suorat vastaukset kysyi hän, oliko reitti hankala kulkea, kuinka kauan laivaliikennettä syksyllä kestää ja milloin se voi keväällä alkaa. Sitten hän tiedusteli, oliko paikkakunnan väestö rauhallista ja käyttäytyivätkö matkustajat siivosti ja säädyllisesti.
Kapteeni sanoi, ettei hänellä ollut mitään valittamista matkustajiaan vastaan, koska Savon kansa on lainkuuliaista ja hyväntahtoista. Laivalla oli koko kesänä ollut ainoastaan yksi pahasisuinen matkustaja, eikä sekään ollut juuri vaarallinen, vaikka olikin kova rähisemään.
"Se oli jotenkuten päässyt pujahtamaan juopuneena laivaan, ja istuttuaan jonkin aikaa hiljaa se alkoi hieroa riitaa muiden matkustajien kanssa", kertoi kapteeni. "Laivamiehet kieltelivät häntä, mutta siitä sen sappi vain paisui. Silloin tulivat laivamiehet ilmoittamaan asiasta minulle, ja minä menin sanomaan hänelle, että jollei hän ole hiljaa, niin ryhdyn minä tarpeellisiin toimenpiteisiin. Tästä hän otti oitis loukkautuakseen ja tulla kaakerteli perässäni komentosillalle asti, äköitellen ja mongerrellen ja selittäen, ettei meidän riitaamme voida ratkaista muuten kuin kaksintaistelun kautta. Kun ei minulla ollut siihen aikaa eikä halua, käskin ohjata laivan lähimpään laituriin ja työntää hänet laivasta laiturille, mikä myöskin lyhyen tappelun jälkeen tapahtui, ja sekä juopunut että häntä häätävät laivamiehet pyörivät yhdessä mylläkässä laiturille. Päästyään jälleen jaloilleen puristi tappelupukari kätensä nyrkkiin, heristi nyrkkiään ja kohotti toista jalkaansa, polkaistakseen sen tarpeellisen ponnen antamiseksi sanoilleen laiturin palkkeihin, mutta horjahti ja putosi laiturilta veteen juuri kun hän alkoi kirota:
"— Per…
"Silloin hän katosi kaiken kansan silmistä, niin että vesi vain kerran loiskahti ja mulahti. Painui pohjaan kuin kivi. Nyrkki katosi viimeiseksi.
"Uponnut viipyi veden alla kotvasen, ja laivamiehet alkoivat jo ihmetellä, että jokohan se jäi sinne. Silloin kohosi nyrkki ja siihen kuuluva käsivarsi veden pintaan, ja laivamiehet tarttuivat siihen ja nostivat miehen takaisin laiturille. Hän oli tietysti niin märkä kuin järven pohjassa käynyt mies tavallisesti on, ja hän oli saanut jonkinverran vettä sisäänsäkin. Laivamiehet käänsivät hänet vatsalleen, missä puuhassa ojennettu käsivarsi nyrkkeineen teki hieman hankaluutta, nostivat hänet koivista päälaelleen ja kaatoivat sillätavoin veden hänestä. Sitten nousi hän jokseenkin selvänä seisaalleen, katseli nyrkkiään, joka oli yhä edelleen pystyssä, näytti muistavan jotain ja ärähti:
"— … kele!
"Saatuaan täten täydennetyksi sen sanan, mikä häneltä väliinsattuneen putoamisen vuoksi oli jäänyt kesken, käänsi hän halveksivasti selkänsä laivalle, jossa häntä oli niin kylmäkiskoisesti kohdeltu, ja lähti kävelemään laiturilta rantaan", lopetti kapteeni pienen kertomuksensa.
Hetken kuluttua, kun hra Kenonen oli mennyt alakannelle perehtyäkseen varsinaiseen kansaan ja sen tapoihin, näki hän erään miehen, joka seisoi yksinään laivan keulassa ja nähtävästi luuli, ettei häntä huomattaisi, heittävän tyhjän sinkkisen maitoastian ulos laivasta, niin että se teki kaaren ilmassa ja jäi sitten kellumaan laivan synnyttämille laineille.
Hra Kenosen virkeät ja nopeasti toimivat aivot olivat heti selvillä siitä, että tässä oli tekeillä törkeä rikos omistusoikeutta vastaan, ja että yksi rosvoista matkusti laivassa, heitellen salaa tavaroita matkan varrelle, ennakolta sovituille paikoille, joista sitten hänen yhtä paatuneet, rannalla pensaitten takana piileskelleet rikostoverinsa kävivät ne noutamassa, ja hra Kenonen menetteli, niinkuin jokainen rehellinen ja pelkäämätön mies olisi hänen sijassaan menetellyt, juoksi keulaan, tarttui rosvon kaulukseen ja alkoi huutaa:
— Auttakaa! Minä olen saanut kiinni rosvon!
Tällainen huuto, kajahtaneena hra Kenosen voimakkaasta kurkusta, voitti ylivoimaisesti veden kohinan laivan keulassa, koneen jyskytyksen ja peräsalongista kaikuvat Jonas ja Juhana Vilhelm Kenosen kammottavat hätähuudot, joille siellä useista esiintulleista syistä annettiin ruumiillista rangaistusta rva Kenosen lämpöisestä kädestä, ja tuskin oli hra Kenosen mölisevä huuto vaiennut, ennenkuin hänen ja hänen vankinsa ympärille oli kokoontunut suuri liuta sekä matkustajia että laivaväkeen kuuluvia henkilöitä, jotka näyttivät yhtä ällistyneiltä ja kauhistuneilta kuin rosvokin eikä vähimmin hra Kenonen itse. Mutta nähdessään näin paljon apuväkeä ympärillään tuli hra Kenonen taas rohkeaksi ja ravisteli ryöväriä kauluksesta, niin että sekä hänen lakkinsa että hra Kenosen lakki putosivat laivan kannelle, ja huusi kumealla äänellä:
— Rosvo! Kyykäärme, joka on piileskellyt keskuudessamme!
Rosvo ja kyykäärme mulkoili hra Kenoseen enemmän ihmeissään kuin vihaisena, mutta ennenkuin hän ennätti mitään sanoa, saapui kapteenikin, joka oli ylhäältä komentosillaltaan huomannut, että jotain erinomaista oli tekeillä alhaalla keulassa, hra Kenosen luo ja kysyi, mitä oli tapahtunut.
— Heitti! huusi hra Kenonen. — Nakkasi maitoastian ulos laivasta!
Silloin alkoi kapteeni nauraa ja aukoa liivinnappejaan, voidakseen nauraa esteettömämmin, ja hänen nauruunsa yhtyi hra Kenosen pidättämä kyykäärmekin, ja he nauroivat suun täydeltä, ja matkustajat hohottivat, hahattivat ja hihittivät, ja pienet kyökkipiiat valkoisissa esiliinoissaan kiemurtelivat naurusta, ja Kalle, Heikki ja Napoleon Kenonen, jotka eivät olleet voineet tunkeutua lähelle tiheään sulloutuneen väkijoukon läpi, heittivät lakkinsa ilmaan ja hurrasivat.
Sitten selitti kapteeni, että hra Kenosen pidättämä henkilö ei ollut rosvo eikä kyykäärme, vaan eräs laivamiehistä, ja että yksityisille tulevat tyhjät maitoastiat heitettiin kaupungista palattaessa asianomaisten talojen kohdalla ajan ja vaivojen säästämiseksi usein järveen, jonka pinnalla ne kaikessa rauhassa kelluivat siihen saakka, kunnes talonväki kävi ne sieltä venheellä noutamassa, ja sitten alkoivat kaikki muut, paitsi hra Kenonen itse, jälleen nauraa, ja mitään aavistamattomat Kenosen pojat hurrata, jolloin hra Kenonen tunsi heidän äänensä ja kysyi heiltä vihasta tärähtelevällä äänellä, mitä he kiljuivat ja luulivatko he olevansa Riihimäen eläinmarkkinoilla. Ja hra Kenonen komensi heidät heti Kenosten hallussa olevaan peräsalonkiin, rientäen sinne heidän kantapäillään, ja mitä sitten seurasi, sitä on tarpeetonta ja raskasta lähemmin selostaa.
Kymmenen minuutin kuluttua palasi hra Kenonen takaisin, nauraa hohottaen nyt itsekin erehdykselleen, ja tällä taitavasti harkitulla tempulla hän osapuilleen katkaisi terävimmän kärjen enemmältä naurulta ja hyväntahtoisuudestaan huolimatta kirveleviltä savolaisilta sukkeluuksilta ja kokkapuheilta, tarjosi pidättämälleen laivamiehelle parhaan sikarinsa, tarjosipa sikarin jokaisellekin läheisyyteensä tulevalle mieshenkilölle, ja oli tämän anteliaisuutensa johdosta pian suosituin henkilö siinä osassa laivaa.
Nyt tultiin erittäin kapeaan salmeen, ja laiva, jonka molemmilta puolin tuskin oli kahta syltä vedenpinnan alta kuumottaviin kiviin, ajoi aivan hiljaista vauhtia.
— Siinäpä kapea salmi! huudahti hra Kenonen.
— Onhan se, myönsivät hänen ympärillään seisovat ja hänen sikarejaan polttelevat kansalaiset.
— Onhan siinä sitä kapeutta, vahvisti muuan hiljaisen näköinen, pakkilaatikkokasalla istuva mies, jolla todennäköisesti ei ollut paitaa, koska hänen ruskea rintansa paistoi avoimesti liivin aukosta kuin kuparikastrullin kylki. — Onhan siinä sitä kapeutta, sanoi hän, karisti tuhkan sikaristaan ja sylkäisi pitkän, harkitsevaisen syljen. — Mutta tuolla Heinäveden puolessa niitä vasta kapeita paikkoja on. Siellä täytyy laivamiesten rasvata laivan kyljet, jos mieli päästä ahtaimmista salmista läpi sujutteleitumaan.
— Mitä? huudahti hra Kenonen.
— Rasvata, toisti ruskearintainen rauhallisesti, otti lakin päästään ja alkoi äkkiä kiivaasti raapia takaraivoaan. — Rasvata täytyy… niillä on aina valmiina kaksi pyttyä rasvaa, toinen laivan toisella puolen, toinen toisella.
Hra Kenonen loi puhujaan epäilevän silmäyksen, mutta kun toinen oli aivan vakava ja vilpitön, ja ympärilläseisovat nyykäyttivät päätään kuin jollekin jokapäiväiselle ja yleisesti tunnetulle asialle ainakin, niin löi hra Kenonen kämmenellä reiteensä ja huudahti:
— Sepä oli merkillisintä mitä minä olen milloinkaan kuullut!
— Vai ei herra ole siitä kuullut, sanoi eräs miehistä yksikantaan. — Herra ei sitten ole Heinävedeltä päin kotoisin. Siellä ne on laivat jos salmetkin…
Tutustuttuaan täten työtätekevään savolaiseen kansanainekseen ja menetettyään kymmenkunta parhaita sikareitaan kiipesi hra Kenonen jälleen luonnolliseen ilmapiiriinsä yläkannelle, ja hra Kantelotunturi englantilaisine piippuineen ja raidallisine housuineen, joka oli istumassa hra Kenosen korituolissa, nousi heti ylös, nähdessään hra Kenosen lähestyvän tuiman ja vääjäämättömän näköisenä, sekä luovutti paikkansa, sanoen:
— Pliis!
Rva Kenonen kysyi, mikä meteli alhaalla oli ollut, ja hra Kenonen vastasi:
— Ei mikään. Me vain siellä huviksemme hassuttelimme laivamiesten kanssa. Oikein mukavaa, vaikka vähän yksinkertaista väkeä.
Ohi lukuisten tukkilauttojen ja lomitse lukemattomien puoleksi uponneiden tukkien, joita uiskenteli ympäriinsä ja joiden päät uteliaina vilahtelivat kaikkialla laivan kahden puolen, päästiin Muuruvedestä tiheässä olevilla merimerkeillä varustettuun Muuruvirtaan, joka mutkisteli ja koukerteli sinne tänne ja jossa laivan täytyi koko ajan ajaa niin hiljaa, että se parahiksi pääsi eteenpäin vastavirrassa. Tuuli oli kokonaan tyyntynyt ja aurinko paistoi vielä lämpimästi, vaikka oli jo iltapäivä käsissä.
Laiva huusi kovasti ja pitkään, ilmoittaen täten tyytyväisyytensä ja mielihyvänsä Karjalankoskelle saapumisen johdosta. Kaikki matkustajat ja ennenkaikkea kaikki Kenoset kiiruhtivat laivan laituriin laskettua hälisten maihin, ja hra Kenonen, joka oli kuullut, että satamassa olisi laivaa vastassa juna, mikä tulen, veden ja höyryn voimalla veisi matkustajat Juantehtaalle, alkoi heti katsella ympärilleen sekä keksi lopuksi parin suuren lautatapulin siimeksestä ulkomuodoltaan, mutta ei suinkaan kooltaan junaa melkoisessa määrässä muistuttavan laitoksen. Sen edessä oli pienoisveturi, joka kokonsa puolesta oli tavalliseen rautatien veturiin samassa suhteessa kuin pieni, mutta sisukas maatiaispässi on suureen, mahtavaan puhveliin, ja sen perässä oli kaksi viheriäisillä y.m. erinomaisilla väreillä maalattua vanhaa ja ajan hampaan pureskelemaa pikku rautatievaunua suunnilleen neliskulmaisine ikkunoineen. Kolmas vaunu oli avovaunu ja muistutti melkoisesti niitä raitiotien avonaisia vaunuja, joissa hra Kenonen oli Helsingissä niin monta kertaa ajanut. Neljäntenä ja viimeisenä oli avoin tavaravaunu, johon matkustajat ilman mitään punnitsemis-, merkitsemis- ynnä muita aikaa kuluttavia muodollisuuksia heittivät matkatavaransa.
Kaikki matkustajat menivät kolmanteen eli avovaunuun, ja niin myöskin Kenoset. Kenosen pojat olivat riemuissaan, päästessään tällaiseen leikkijunaan, ja antoivat tämän riemunsa äänekkäästi kuulua. Hra Kenonen kysyi ensin muutamalta tuntemattomalta mieheltä, oliko tapahtunut, että vaunut olisivat jonkun lihavan miehen alla hajonneet, ja kun mies oli sanonut, ettei sellaista rautatieonnettomuutta ollut vielä tällä radalla tapahtunut, niin astui myöskin hra Kenonen, vaunuun, jonka jälkeen toimihenkilö, jolla oli päässään konduktöörinlakki, vihelsi kimakasti pillillään, ja pässimäinen pikkuveturi, joka oli valjastettu kuormansa eteen takaperin ja teki siitä syystä vielä itsepäisemmän ja pässimäisemmän vaikutuksen, vastasi siihen hieman käheällä huudolla, alkaen senjälkeen ankarasti ähkien ja puhkien ja huohottaen ja pihisten ja niiskuttaen ja köhien ja paksuja savupilviä pöllytellen peräytyä taaksepäin, vetäen siten junaa eteenpäin, pysähtyi parinkymmenen sylen päässä kuin miettimään, kääntyi takaisin ja lykkäsi kuormansa toiselle, vähän ylempänä olevalle raiteelle, kääntyi taas ja kohotti sen kolmannelle raiteelle, saaden sen täten näillä manöövereillä itse pääradalle. Huomattuaan onnistuneensa tässä yrityksessään, johon se oli puuhallaan koko ajan tähdännyt, päästi veturi iloisen hihkauksen, nykäisi niin että kaikki vaunut ja matkustajat ja junailijan kellonvitjat heilahtivat ja alkoi täydellä voimalla ja mahtavasti meluten kiiruhtaa kohti matkansa päämaalia, kolmen kilometrin päässä olevaa Juantehdasta, kiihtyen lopuksi sellaiseen vauhtiin, että radan viereltä junaan hyppäävien nuorten, työläispukuisten miesten täytyi pitää kiirettä, jos mieli ehtiä kyytiin.
Junailija, jonka ilmeen vuosien ja vuosikymmenien kuluessa kuullut tuhannet enemmän tai vähemmän onnistuneet matkustajien huomautukset ja sutkaukset hänen radastaan ja junastaan olivat katkeroittaneet, kävi kokoamassa kyytirahan, 25 penniä hengeltä, ja huomauttamassa hra Kenoselle, että jos nuo pojat, jotka keikkuvat junan laidoilla ja juoksevat vastamäissä junan kanssa kilpaa, ovat hänen poikiaan ja katkaisevat niskansa, niin ei rautatien hallitus ota sitä vastuulleen. Hra Kenonen sanoi, ettei mitään vaaraa ole pelättävissä, jos vain juna pysyy kiskoilla, ja jos pojat jäävät pois junasta, niin syyttäkööt itseään ja juoskoot perässä. Kalle Kenonen jäikin vihdoin jälkeen, kun vastamäki hänen odottamattaan muuttui myötämäeksi, ja sai sitten juosta leuhottaa koko loppumatkan, ehtien perille vasta viisi minuuttia myöhemmin kuin juna.
Hetken kuluttua olivat Kenoset onnellisesti ja vahingoittumattomina toisessa, edellistä paljon pienemmässä ja muutenkin vaatimattomammassa laivassa, jonka nimi ennusti, että retkikunta alkoi lähestyä matkansa päämäärää. Laivan nimi oli nimittäin Pisa.
— Pisa, Pisa! huusivat Kenosen pojat. — Kohta me kaadamme kaltevan tornin!
— Sen te jätätte kauniisti tekemättä, sanoi hra Kenonen tiukasti. —
Mikään ilkivalta ei saa tulla kysymykseenkään.
Laiva lähti liikkeelle pitkin Vuotjärveä, ja tunnin tai puolentoista perästä päästiin erikoisitta seikkailuitta Lastukosken kanavalle. Laivamatkat olivat nyt lopussa ja jalkamarssi suoraan Pisalle alkoi.
Hra Kenonen, joka oli viimeisellä laivamatkalla ottanut selkoa niistä tavoista ja teistä, joita noudattamalla tuolle kuuluisalle vuorelle päästään, käveli joukkonsa etunenässä ensin maantietä pitkin ja kysyi sitten ensimmäisen talon kohdalla muutamalta rippikouluiässä olevalta tytöltä, joka keskellä tietä lypsi lehmää, mistä kohden se metsätie erkani, jota myöten Pisanvuorelle päästään.
Tyttö keskeytti lypsynsä, tiuskaisi lehmälle ja sanoi sitten:
— En minä tiijä… en minä oo siellä milloinkaan käynyt.
Hra Kenonen ilmaisi mitä syvimmän ihmettelynsä sen välinpitämättömyyden johdosta, mikä paikkakunnan asujamistossa tuntui olevan vallalla heidän ainoaan ja maankuuluun merkillisyyteensä nähden, ja lausuttuaan halveksimisensa jatkoi hän nenä tuhisten matkaansa, kunnes vastaan tuli eräs ukko, jolta hän sai tilaisuuden uudelleen tiedustella Pisan tietä.
Ukko kysyi hra Kenoselta ensin, kuka hän oli, mistä hän tuli, millaiset hänen taloudelliset olonsa olivat ja olivatko nuo pojat kaikki hänen omia poikiaan, vai oliko niiden joukossa mahdollisesti joitakuita vieraitakin poikia. Sitten kysyi hän, menivätkö he Pisalle, menivätkö he sinne huvikseen ja paljonkohan ne kellot tähän aikaan ovat. Saatuaan näihin kysymyksiinsä lyhyet, hieman äreät vastaukset, ja kuultuaan, että kello tuli kahdeksan, oli ukon tiedonjano siksi kertaa sammutettu ja hän neuvoi hra Kenoselle, että kun nyt kävelette vielä muutamia minuutteja ja käännytte sitten ensimmäiselle polulle, mikä poikkeaa vasemmalle, niin tulette suoraan Pisalle.
Hra Kenonen oli tullut matkallaan epäluuloiseksi ja selittänyt useita kertoja rva Kenoselle, että tässä väestössä asui valheen henki. Siksipä ei hän pannutkaan suurta luottamusta tuon uteliaan ukon sanoihin ja mutisi, että koko Pisa voi olla vain mielikuvitusta tai puheenparsi.
Ukko osoittautui kuitenkin todenpuhujaksi, sillä hetken kuluttua sukelsi maantieltä metsään juuri sellainen tie kuin hän oli sanonut, ja sitä tietä myöten Kenosen retkikunta pääsi kuin pääsikin pyhiinvaelluspaikkaansa.
Mutta sitä ennen oli vielä suoritettava tunnin marssi pitkin kivistä polkua, joka kulki mitä synkimmän salon halki. Ei mistään kuulunut äännähdystäkään. Ei edes linnun laulua. Korpikuuset ja männyt vaihtelivat vehmaiden, nuorten lehtipuiden kanssa, ja totinen kuusikko saattoi äkkiä muuttua hilpeätuuliseksi sekametsäksi valkoisine koivunrunkoineen. Polku kulki enimmäkseen ylöspäin, mutta välistä se hetkeksi laskeutui, ja silloin tuli eteen mustien rantojensa välissä soliseva metsäpuro tai suopaikka, jossa pursu väkevästi lemusi ja jonka poikki johtivat pyöreät porraspuut. Sitten lähti tie taas ylenemään. Ryteikköä, kaatuneita kelopuita ja muinaisten metsän jättiläisten paksuja, lahoja kantoja näkyi kaikkialla tien vieressä, ja monesti oli myrskyn kaatama honka rysähtänyt polun poikki, niin että matkailijoiden oli astuttava yli sen kaatuneen rungon. Mustikanvarsia oli metsässä joka paikassa ja niissä tavattomasti mustikoita, joita ahmimaan Kenosen pojat poikkesivat metsään eivätkä luultavasti olisi ehtineet Pisalle sinä kesänä, jollei hra Kenonen olisi huutanut heille, että eivätkö he tiedä Pisalla olevan peikkojen asunnon ja että Pisan ympäristössä asustelee lukuisasti jokseenkin ärtyisiä metsäpiruja. Kenosen pojat eivät tosiaankaan olleet sitä tienneet, mutta saatuaan nyt kuulla sen kunnioitetun isänsä luotettavasta suusta juoksivat he kiiruusti pois tummasta metsästä ja pysyttelivät sitten uskollisesti isänsä ja äitinsä kintereillä, kantaen vuoron perään Leena-sisartaan, joka alkoi väsyä.
Ainoa ihmisasunto, mikä tavattiin, oli pieni torppa, joka vähäisine peltoineen oli korkealla paikalla. Siitä levisi jo suurenmoiset näköalat, mutta hra Kenonen ei pysähtynyt niitä arvostelemaan, vaan hoputti aina vain: "Eteenpäin, eteenpäin!" vaikka hiki virtoina valui hänen voimakkailta kasvoiltaan.
Noin tunnin kuluttua kohosi Pisanvuoren korkein kukkula äkkiä kohtisuorana herrasväki Kenosen edessä. — Ylös! huusi hra Kenonen ja alkoi heti kavuta. Oli suurenmoinen näky nähdä tämän mainion, pontevan miehen matkailijapuvussaan, polvihousuissaan, eväsreppu selässä ja piikkikärkinen vuoristosauva kädessään hyökkäävän ylös miltei kohtisuoraa vuoren seinämää, joksi polku nyt muuttui, ryömivän käsin ja jaloin, potkivan soraa ja pieniä kiviä, tarttuvan epätoivon vimmalla kallion syrjiin ja pieniin männyntaimiin, puunjuuriin ja ylipäätään kaikkeen, mihin vain tarttua voi, ja puhisten ja suunnattomasti hikoillen ponnistelevan ylöspäin.
— Tulkaa perässä, tulkaa perässä! huusi hra Kenonen ja kapusi yhä korkeammalle kuin pelkäämätön soturi, joka kapuaa vihollisen kaupungin muurille.
Ja vielä suurenmoisempaa oli nähdä rva Kenosen, huudettuaan: "Lapset, jääkää tänne alas!" hyökkäävän hra Kenosen perässä, kiljahdellen sitä vihlovammalla äänellä, mitä korkeammalle hän kohosi, ja uskaltamatta kertaakaan katsoa taakseen ja alas, mikä olikin viisaasti tehty, sillä alas katsahtaessaan olisi hän epäilemättä pyörtynyt ja vyörynyt muodottomana möhkäleenä syvyyteen. Hänen voimansa alkoivat kuitenkin lopulta uupua ja hän rupesi huutamaan putoavansa, kun samassa juuri vuoren huipulle päässeen hra Kenosen tukeva koura tarttui hänen käteensä ja kiskoi hänet turvaan.
Vuoren laella oli avarat, väljät paikat, eikä siellä ollut mitään hätää, mutta kun hra ja rva Kenonen kurkistivat jyrkänteen reunalta sitä taivalta, minkä he juuri olivat suorittaneet, kiljahti rva Kenonen ja hra Kenonen kalpeni. Nyt vasta huomasivat he tehneensä samanlaisen urotyön, kuin jos he olisivat ilman tikapuita kiivenneet viisikerroksisen kivimuurin ulkoseinää myöten katolle, eikä kumpikaan voinut ymmärtää, miten he olivat voineet onnellisesti selviytyä siitä.
— Olipa onni, että jätettiin lapset alas, sanoi rva Kenonen. — He olisivat ehdottomasti pudonneet ja murskautuneet kuoliaaksi.
Samassa kuului kuitenkin iloisia huutoja, ja Kenosen pojat, riepoittaen välissään pientä sisartaan, ilmestyivät myöskin vuoren huipulle. Jos hra Kenonen olisi nähnyt itse Pisan harmaan pirun, niin ei hän olisi voinut enemmän hämmästyä ja pelästyä, ja hän tuijotti poikiinsa kuin olisivat ne olleet metsän peikkoja. Mutta pojat kertoivat löytäneensä vuorelle kiertotien, joka oli aivan mukava ja vaaraton, ja sen kuullessaan harmistui hra Kenonen ja sanoi, että aina täytyy hänen kantaa raskain kuorma ja tunkeutua henkensä kaupalla pahimmista paikoista, samalla kun hänen poikansa etsivät ja löytävät mukavammat tiet, ja heitti eväsrepun selästään, sanoen muuttuvansa vähitellen muuliaasiksi, raahatessaan äkkijyrkissä vuoristoissa selässään kuormia, jotka riittäisivät viikon ajaksi ravinnoksi isolle talolle päiväläisineen, mutta joista tuskin on välipalaksi sille pohjattomalle ahmanpoikueelle, joka aina kulkee hänen kintereillään.
Reppu avattiin heti, sillä kaikilla oli huutava nälkä, ja vaikka hra Kenonen olikin julkisesti huomauttanut poikiensa ruokahalusta, niin täytyy totuudenmukaisesti sanoa, että hän itse söi vähintäänkin yhtä paljon kuin koko muu perhe yhteensä.
Syödessään ihailivat kaikki muut Pisan laelta avautuvia äärettömiä, laidattomia näköaloja viheriäisine metsineen ja niiden välissä koukertelevine järvineen ja salmineen, mutta hra Kenonen sanoi, ettei siinä ole mitään ihmettelemistä, koska koko tuo ala on vain osa Kuopion lääniä. Kaikki, mikä vuorelle näkyy, on vain tavallista metsää, jossa ei kasva edes yhtään tammea tai muuta jalompaa puulajia, ja vedestä ei Suomessa ole missään puutetta.
— Missäs se kalteva torni on? huusivat Kenosen pojat, ja hra Kenonen arveli, että se on kai lopuksi mennyt niin kallelleen, että tuulenpuuska on sysännyt sen alas syvänteeseen. Hän lausui, että se oli paras mitä voi tapahtua sellaiselle vehkeelle, sillä kun kallellaan olevista näkötorneista ja muista rappeutuneista laitoksista tehdään kuuluisuuksia ja kirjoitetaan kirjoihin ja sanomalehtiin, niin todistaa se vain, että ihmissuvun makukin on joutunut rappiolle.
Syötyään itsensä kylläisiksi lähtivät pojat tutkimusmatkalle ja löysivät kimaltelevaa, moniväristä kiveä. Hra Kenonen sanoi, että se on vuorikristallia, ja käski kerätä kivet tyhjäksi syötyyn eväslaukkuun, koska ne on vietävä muistoksi Helsinkiin, ja pojat keräsivät heti laukun täyteen kiviä. Kun hra Kenonen yritti nostaa laukkua, painoi se ainakin 45 kiloa, jolloin hän alkoi huutaa ja sättiä sanoen, että pojat aikoivat nähtävästi kannattaa hänellä koko Pisanvuoren Helsinkiin, mutta ettei hän sitä kuitenkaan tule tekemään, jos vain voi sen tekemättä jättää. Pisan oikea paikka olisi tosin Seurasaaren ulkomuseossa, mutta sen sinne siirtäminen on valtion ja museon intendentin eikä hra Kenosen asia. Sitten tyhjensi hra Kenonen laukun sisällyksen maahan ja valitsi sieltä pari pienintä ja kauneinta kiveä, jotka hän pisti taskuunsa, sanoen niiden riittävän.
Hra Kenonen käveli ympäriinsä vuoren laella, nousi korkeimmalle kalliolle ja huomautti, että hän on tällä hetkellä korkeimmassa asemassa oleva henkilö koko Kuopion läänissä ja todennäköisesti koko maassakin. Hra Kenonen valitti sitä, ettei hän ollut muistanut ostaa lähtiessään valokuvauskonetta, että rva Kenonen olisi voinut näpätä hänestä valokuvan tällä historiallisella hetkellä, ja sanoi, että rva Kenosen olisi pitänyt muistuttaa häntä siitä.
Sitten huomasi hra Kenonen vuorella käyneiden matkailijoiden kallioihin hakkaamat nimikirjaimet ja sanoi olevan sekä sopimatonta että naurettavaa, että kaikenlaiset vähäpätöiset henkilöt, joilla ei ole mitään merkitystä yhteiskunnassa, tuppautuvat hakkaamaan nimikirjaimiaan kuuluisiin ja muistorikkaisiin paikkoihin, koettaen siten ilman omaa ansiotaan säilyttää muiston turhanpäiväisestä ja tarkoituksettomasta olemassaolostaan jälkimaailmalle. Hra Kenonen sanoi, että rautatieasemien käymälöitten seinät ovat tarpeeksi arvokkaita paikkoja sellaisten olioiden nimimerkeille, mutta Suomenmaan ylevimmät nähtävyydet pitäisi lain kautta turvata moista vallattomuutta vastaan. Sanottuaan tämän otti hra Kenonen Kuopiossa ostamansa liitupalan taskustaan ja haahmoitteli näkyvimmän kallion kylkeen kyynärän korkuisilla kirjaimilla seuraavan kirjoituksen:
"A.B. Kenonen".
Hän käski poikien etsiä sopivia, kovia ja teräväsärmäisiä kiviä ja ryhtyä hakkaamaan niillä kallioon, liitupiirustusta noudattaen, tuota kirjoitusta. Hra Kenonen käski poikien tehdä työnsä ahkerasti ja huolellisesti ja lupasi heille sopivan palkinnon, kun on matkalta palattu. Rva Kenoselle sanoi hän, että hänen kallioon hakattu nimensä tulee kautta aikojen ja vuosituhansien puhumaan jälkeentuleville sukupolville mykkää, mutta jylhää kieltään tällä mahtavalla paikalla, eivätkä sateet, tuulet ja rajumyrskyt voi pyyhkiä sitä pois. Vallankumouksissa kukistetaan muistopatsaita, mutta sitä vallankumousta ei tule, joka panisi Pisan päälaelleen ja hautaisi maahan hra Kenosen nimikirjoituksen. Kun kuvalehtien ja aikakauskirjojen kirjeenvaihtajat sekä omasta maasta että ulkomailta saapuvat tänne valokuvauskoneineen ja ottavat kuvia vuoren laelta, niin näkyy kuvissa aina hra Kenosen nimi, leviten siten tuhansissa julkaisuissa ympäri maapallon pohjoisnavalta päiväntasaajalle asti.
Aurinko oli laskenut ja hämärä kietoi huntuunsa maisemat alhaalla kaukaisuudessa, eikä voinut enää sanoa, missä maa, metsä ja vedet loppuivat ja taivas alkoi. Hra Kenonen valmisti nuotiotulen, jonka ääreen rva Kenonen, Leena ja Jonas asettuivat levolle, mutta aina väsymätön ja toimelias hra Kenonen sanoi, että hän lähtee vyöryttelemään kiviä ja suuria kallionlohkareita alas vuorelta. Hän ilmoitti rva Kenoselle sen olleen monen suurmiehen mielityötä, ja kehoitti häntä lapsineen olemaan pelkäämättä, kuullessaan hirmuisen rytinän vuoren kupeilta.
Hetken kuluttua palasi hra Kenonen kuitenkin tyytymättömänä takaisin nuotion ääreen kertoen, että ennen häntä vuorella käyneet heittiöt olivat vierittäneet alas kaikki kivet vuoren laelta, ja sanoi, etteivät alhaisella sivistysasteella olevat ihmiset näy ollenkaan ajattelevan sitä vahinkoa, mitä he moisella ilkivaltaisella urheilullaan aiheuttavat vuoren reunoilla ja juurella kasvavalle metsälle.
Sitten laskeutui hra Kenonen kyljelleen nuotion ääreen, haukotteli pari kertaa ja ummisti silmänsä.
Vallitsi syvä saloseudun hiljaisuus. Palavat risut vain silloin tällöin räsähtelivät nuotiossa ja vähän matkan päästä kuului Kallen, Heikin, Napoleonin ja Juhana Wilhelmin kilkutus ja kalkutus, heidän tehdessään isänsä nimeä kuolemattomaksi.
Hra Kenonen oli sanonut, että viivyttäisiin vuorella auringon nousuun asti ja lähdettäisiin sitten paluumatkalle laivalle, jonka piti saapua Lastukosken kanavalle klo kolmen tienoissa aamulla. Hra Kenonen sanoi, että auringon pitäisi hänen laskujensa mukaan ruveta näin korkealta paikalta näkymään noin klo yksi yöllä. Klo yhden aikaan ei auringosta kuitenkaan ollut vielä mitään tietoa, ja muristuaan jotain auringosta lähti hra Kenonen tarkastamaan poikien työtä, huomasi sen hyvin tehdyksi ja nimensä olevan ikuistetun kauas tuntemattomaan tulevaisuuteen saakka, komensi jokseenkin unisen joukkonsa liikkeelle, paluumatkalle, ja Kallen kulkiessa oppaana edellä neuvomassa sitä mukavampaa tietä, jonka pojat olivat löytäneet, alkoivat Kenoset äänettöminä kömpiä alas vuoren laelta ja kävellä sitten hanhenmarssissa alaspäin, aina vain alaspäin viettävää polkua halki vaaleanharmaana kesäyönäkin pimeän ja umpimielisen salon.
Tällöin muisti hra Kenonen, että Nilsiän pitäjä on vanhastaan tunnettu rosvoistaan, ja kehoitti perhettään karttamaan tarpeetonta ja äänekästä puhelua. Kuin sotapolulla oleva intiaaniheimo kulki nyt Kenosten suku peräkanaa halki aarniometsän, joutuen vihdoin onnellisesti maantielle ja sitä pitkin kanavalle, missä raikkaannuoskeassa heinäkuun aamuyössä penkeillä torkkuen alettiin odotella laivaa.
Se tuli aikanaan, ja rva Kenonen nuorempine lapsineen löysi jonkun kolkan, missä voi päänsä lepoon kallistaa. Vanhempia poikia sensijaan ei nukuttanut, ja hra Kenonen joutui laivalla "toisen luokan salongissa" keskusteluun kymmenkunnan nuoren jätkän kanssa, jotka tupakat hampaissa ja lakit takaraivolla pelasivat korttia, säestäen tätä viatonta ajankulukkiaan mitä vimmatuimmilla ja hra Kenosen mielestä jokseenkin aiheettomilla sadatuksilla, niin että noin joka kolmas sana oli kirous, joka pani "salongin" ikkunat tärisemään. Sitten joku sanoi, että Juantehtaallakin on nyt lakko, jonka johdosta kortinpelaajat kohdistivat porvareihin sellaisen kiroustulvan, että jos sanalla meidän päivinämme olisi entinen muinaissuomalainen mahtinsa, niin olisivat siihen tulvaan hukkuneet kaikki porvarit koko sen ympyränkehän sisäpuolella, jonka voi ajatella piirretyksi Pisan vuori keskipisteenä ja kolmen kilometriä pituinen puhelinlanka säteenä.
Hra Kenonen alkoi vähän punoittaa ja sanoi kiroilijoille, etteivät porvarit suinkaan olleet sellaisia roistoja, kuin he näkyivät luulevan, ja ettei hän ole huomannut enkelinsiipiä sosialistienkaan selkäpuolella. Hra Kenonen löi nyrkkinsä pöytään ja lausui vakaumuksenaan, etteivät sosialistit suinkaan elätä porvareita, vaan porvarit päinvastoin elättävät sosialistit, ja että porvarit ovat aikojen alusta hankkineet sosialisteille työtä ja ruokaa, ja että ilman porvareita ei olisi tehtaita eikä laivoja eikä rautateitä eikä yleensä mitään muutakaan kuin metsien kohduissa piileskeleviä, eläinten nahkoihin puettuja villejä. Ja hra Kenonen kohosi yhä korkeampaan lentoon ja väitti, että jollei olisi porvareita, niin ei olisi sosialistejakaan eikä sosialismia eikä kirottuja silmäpuolia ja vääräsuisia piirisihteereitä, joten sosialistien pitäisi kiittää porvareita olemassaolostaan eikä haukkua heitä neljäkolmatta tuntia vuorokaudessa.
Nuoret miehet olivat suu auki kuunnelleet hra Kenosen esitystä, jonka päätyttyä he ratkesivat semmoiseen kiroustoimintaan, että hra Kenosesta tuntui kuin olisi laivan täyttänyt tulikiven katku. Huomattuaan, ettei hän voi vakaumuksen tietä järkyttää näiden kiihkomielisten nuorten miesten maailmankatsomusta, poistui hra Kenonen laivan keulapuolelle, koettaen parhaansa mukaan pysyä jaloillaan, sillä laiva oli rakenteeltaan kiikkerää laatua ja kallistui uhkaavasti joka käänteessä. Ja kun ei väylällä muuta ollutkaan kuin käänteitä, niin seurasi siitä, että tämä neitseellisen Vuotjärven kyntäjä kulki kallellaan koko ajan.
Hra Kenonen lausui eräälle keulassa olevalla köysikasalla kalakukkoa syövälle miehelle, että on ikävää ja vaarallista matkustaa sellaisessa laivassa, joka kallistuu oikealta vasemmalle, jos perämies siirtää mällin oikeasta poskestaan vasempaan. Mies myönsi tämän huomautuksen paikkansapitäväksi ja kertoi sitten:
— Minä matkustin eräänä kesänä Oulunjärvellä pienessä laivassa, johon muutamasta laiturista tuli kolme neitiä. Neidit asettuivat istumaan laivan toiselle puolen, ja laiva oli sitten koko ajan sille puolen kallellaan. Vihdoin tuli eräs laivamiehistä kysymään, eivätkö neidit voisi siirtyä toiselle puolen laivaa, kun ei laivan miehistö muuten voi saada päivällistä. Neidit noudattivat pyyntöä ja kysyivät sitten, miten he olivat voineet olla esteeksi laivaväen päivällispuuhille. Mies selitti silloin, että laiva oli niin pahasti kallellaan, etteivät lahnat pysyneet keittiössä paistinpannussa.
Varhaisena aamuhetkenä saapuivat Kenoset takaisin Juantehtaan rantaan. Pieni, terhakka veturipässi se siellä jo puuhaili aamuvirkkuna täydessä touhussa vaunujen vaihtamishommissa kiskoilta toisille. Junailijan annettua merkin vihelsi se tuolla tutulla, hieman käheällä äänellään ja puhaltautui eteenpäin kuin ampiainen, tehden kiskojen vaihteessa kipakan hyppäyksen ilmaan, niin että veturinkuljettajan leuat loksahtivat. Ja aina kun Kenosen pojat, jotka rähisten ja toisiaan tuuppien seurasivat veturin edesottamisia, näkivät tuollaisen hypyn, hihkaisivat he ilosta ja hypähtivät vielä korkeammalle kuin veturi.
Puolen tunnin kuluttua kököttivät Kenoset Juantehtaan junassa matkalla Karjalankoskelle, torkkuen ja pidellen vaistomaisesti penkeistä kiinni, etteivät radan käänteissä heilahtaisi ulos junasta. Hra Kenosenkin rautaisen ruumiinrakennuksen oli väsymys saanut valtoihinsa, ja puolinukuksissa huokaili hän itsekseen:
— Kunhan ei vain se riivattu piipunpolttaja olisi taas laivassa…
Se oli hra Kenosen ainoa toivomus tällä hetkellä.
Mutta sekään ei toteutunut.
KENOSET MUUTTAVAT ASUNTOA
Hra Kenonen on sen johdosta vaarassa tulla reväistyksi keskeltä kahtia
Hra Kenonen päätti lopuksi toteuttaa kauan hautomansa suunnitelman ja muuttaa Fredrikinkadulta Liisankadulle, ja kun hän meni sanomaan asuntoaan irti, niin tuli isännöitsijä niin iloiseksi, että pisti palavan paperossin väärin päin suuhunsa ja tarjosi hra Kenoselle kahvit, jotka juotuaan hra Kenonen sanoi, ettei häntä tosin voida pettää kahdella kupilla kahvia ja viiden pennin korpulla, mutta erotkaamme kuitenkin ystävinä.
Sitten kulki hra Kenonen ympäri kaupunkia polttelemassa tuttaviensa sikareita ja kertomassa, että hän muuttaa ensi kuun ensimmäisenä päivänä, ei pakosta, vaan aivan vapaaehtoisesti, ja sanoi, ettei hän tiedä mitään kamalampaa kuin majanmuutto on. Hän sanoi, että jos hän saisi valita majanmuuton ja pienen maanjäristyksen välillä, niin valitsisi hän mieluummin maanjäristyksen, sillä maanjäristyksessä voi joku osa omaisuutta jäädä eheäksi, mutta majanmuutossa on sellainen mahdollisuus yksi sadasta. Hra Kenonen kysyi, eivätkö hänen ystävänsä surkuttele hänen kohtaloaan, ja kun ystävät vastasivat, etteivät he sääli häntä, koska hän saa vain töittensä ansion jälkeen, niin sanoi hra Kenonen, etteivät he ole sellaisia ystäviä, joiksi hän on heitä luullut, vaan valkeiksi sivuttujen hautojen kaltaisia, jotka ovat täynnä kuolleitten luita. Jonka jälkeen hra Kenonen mutisi, että hyviä sikareitapa sinulla onkin, ja pisti niitä hajamielisyydessään pari kolme kappaletta taskuunsa, lähtien sitten seuraavaan paikkaan onkimaan itselleen osanottoa ja ymmärtämystä häntä kohdanneessa kovassa koettelemuksessa.
Ja hra Kenonen kierteli majanmuuttoliikkeissä hintoja kysymässä ja tinkimässä, selittäen tällöin omaisuutensa niin köykäiseksi ja helpoksi kuljettaa, että sen muuttaminen oli oikeastaan nautinto ja virkistys, eikä mikään varsinainen työ, ja kuultuaan hinnat sanoi hän olevansa huonokuuloinen ja kysyi uudestaan, jolloin liikkeen omistaja huusi saman asian toistamiseen hänen korvaansa ja hra Kenonen sanoi, että hra majanmuuttaja on nähtävästi käsittänyt hänet väärin ja ettei hänen aikomuksensa suinkaan ole muuttaa Mesopotamiaan, vaan ainoastaan Liisankadulle. Mutta kun majanmuuttaja ei helpottanut, niin painoi hra Kenonen hatun päähänsä sanoen, että hevoskaakkeja ja laiskoja miehiä on toki muuallakin maailmassa, ja lähti tiehensä.
Kaikki tämä oli kuitenkin hyvin vähäistä sen rinnalla, mitä hra Kenonen kotonaan majanmuutosta saarnasi. Hän oli vakuutettu siitä, että jos nuoret miehet tietäisivät, mitä perheellisen miehen majanmuutto merkitsee, niin eivät he koskaan menisi naimisiin, vaan ottaisivat pestin retkikuntaan, joka lähtee puolen vuosisataa kestävälle tutkimusmatkalle kaukaisiin maihin, kootakseen pussillisen harvinaisia jäkälöitä ja puolenkiloa erivärisiä maakirppuja. Hra Kenonen sanoi, että lähestyvän majanmuuttonsa jälkeen istuu hän maallisen onnensa ja omaisuutensa raunioilla, muistellen kaihomielin mennyttä aikaa Fredrikinkadun varrella, jolloin hänelläkin oli vielä joku ehyt kahvikuppi ja joku tuoli, josta eivät jalat olleet poikki. Liisankadulla hän tuntee olevansa kuin Babylonin vankeudessa ja saa ripustaa kanteleensa pajuihin. Hra Kenonen sanoi, että lähestyvään onnettomuuteen on oikeastaan syypää se henkilö, joka aikoinaan lupasi jakaa hänen kohtalonsa myötä- ja vastoinkäymisessä, sillä rva Kenonen on kuiskutellut hänen korvaansa ja lietsonut hänen herkkään, vastaanottavaiseen mieleensä tyytymättömyyttä nykyistä asuntoa vastaan, jossa hra Kenonen kuitenkin on viettänyt ne muutamat harvat levon ja onnen hetket, jotka hänelle on tässä elämässä suotu. Hän huomautti, että tämä loppumaton muuttaminen muuttaa heidät kaikki ennemmin tai myöhemmin mustalaisperheeksi, joka kodittomana ja yhteiskunnan hylkimänä kiertelee pitäjästä toiseen, perässään lauma laihoja, vinkuvia sianporsaita, ja hra Kenosen hankkiessa niukan toimeentulonsa hevosten puoskaroimisella ja kattiloiden paikkauksella. Muuttokustannukset nielevät kaikki hänen tulonsa, joten hänen täytynee varustaa sängyt ja kaapit ja pöydät ja sohvat pyörillä, kytkeä ne toisiinsa junaksi ja ruveta itse veturiksi.
Tällaista motkotusta kesti aamusta iltaan, vaikka muuttoon oli vielä viikkokausia aikaa, joten koko perhe alkoi lopuksi hermostua siihen, ja rva Kenonen sanoi, että jos moinen asia sortaa hra Kenosen epätoivon yöhön, niin on hänen paras jättää koko muutto rva Kenosen huoleksi ja keksiä vaihteeksi jotain muuta puheenaihetta. Siitä hra Kenonen loukkaantui sydänjuuria myöten ja väänteli viiksiään ja sanoi, ettei hän kohta uskalla puhua totuttuun tapaansa vertauksilla eikä lausua vaatimatonta mielipidettään mistään asiasta edes kuiskaamalla, ilman että koko perhe heti hyppää hänen nenälleen. Värähtelevällä äänellä lisäsi hän, että koska hän nyt joka tapauksessa on ainoa näiden seinien sisällä, joka kykenee tämän majanmuuton suunnittelemaan, järjestämään ja hoitamaan, niin ei hän tahdo vetäytyä pois velvollisuuksiensa suorittamisesta, vaikka liivin selkä ponnistuksista ratkeaisi.
Näinä aikoina kuultiin hra Kenosen usein syvissä ajatuksissa hyräilevän virttä "Minä vaivainen mato ja matkamies", mutta muutamaa päivää ennen muuttoa lähti hän käymään pikipäin Jyväskylässä, ja rva Kenonen soitti heti sen Liisankadun varrella olevan talon isännöitsijälle, kysyen, joko heidän uusi huoneistonsa olisi vapaa, ja isännöitsijä vastasi, että herrasväki voi muuttaa siihen koska tahansa. Silloin soitti rva Kenonen lähimpään muuttoliikkeeseen, tilaten sieltä miehet ja hevoset, ja hra Kenosen omaisuus muutettiin puolessa päivässä Fredrikinkadun varrelta Liisankadun varrelle, eikä koko hommassa mennyt edes yhtä teevatia rikki. Rva Kenonen maksoi muuton talousrahoistaan ja alkoi sitten järjestää asuntoaan kuntoon.
Kun Kenosten entisen asunnon isännöitsijä näki ja kuuli Kenosten muuttaneen aikaisemmin kuin oli puhe ollut, niin ilmoitti hän lehtori Lokerolle ja hänen rouvalleen, että heidän uusi asuntonsa on jo nyt käytettävissä, ja lehtori muutti siihen heti lehtorittarineen ja muine irtaimistoineen, niin että kun hra Kenonen mistään tietämättä saapui kotiin seuraavan päivän yöjunalla, oli kaikki jo reilassa ja lehtori istui tapansa mukaan kapakan yksityishuoneessa laulaen Härmän poikien laulua, ja lehtorinrouva lepäsi sikeässä unessa Kenosten entisessä makuukamarissa.
Hra Kenonen tuli väsyneenä ja nälkäisenä, eikä huomannut eteisessä mitään merkillistä, vaikka se olikin jonkinverran muuttunut sitten viimenäkemän, vaan meni suoraan ruokasaliin katsomaan, oliko illallinen määräyksen mukaan pöydässä, ja alkoi syödä lehtorille varattuja kylmiä lihapullia ja ihmetteli vähän, huomatessaan pöydällä olutpuolikkaan, minkä hän kuitenkin muitta mutkitta mielihyvällä tyhjensi. Sammutettuaan siten nälkänsä ja janonsa alkoi hän katsella ympärilleen ja ajatella, että ruokasalin tuolit ja pöydät ja astiakaappi näyttivät näin keskiyöllä koko lailla toisenlaisilta kuin tavallisesti, ja nähdessään nurkassa vanhan taalalaisen kaappikellon mutisi hän, että jollei hän tietäisi olevansa selvä ja kotonaan, niin voisi hän melkein vannoa olevansa juovuksissa ja jossain hänelle tuntemattomassa paikassa.
Sitten siirtyi hän makuuhuoneeseen, väänsi sähkön palamaan ja alkoi kiskoa kenkiä jaloistaan ihmetellen, miten rva Kenonen näytti laihtuneen näin selkäpuolelta katsottuna. Samassa heräsi lehtorinrouva ja kysyi unisena, päätään kääntämättä:
— Joko sinä olet kotona?
— Jo, vastasi hra Kenonen.
Kuullessaan hra Kenosen miehekkään bassoäänen nousi lehtorinrouva istumaan sängyssään, ja nähdessään hänelle tuntemattoman lihavan miehen vetävän juuri toista kenkää jalastaan alkoi hän huutaa ja potkia ja painaa soittokellon nappia, joka ei kuitenkaan soittanut mitään, koska Kenosen pojat olivat sen aikoja sitten rikkoneet, ja huutaa hra Kenoselle, mitä hänellä oli tekemistä vierasten ihmisten makuukamarissa kello puoli yksi yöllä?
Hra Kenosen tukka nousi pystyyn kauhusta ja hämmingistä, ja hän alkoi huutaa lehtorinrouvalle, mitä hänellä oli tekemistä hra Kenosen makuukamarissa klo puoli yksi ja mihin rva Kenonen oli joutunut?
Täten huusivat molemmat pari minuuttia yhtä aikaa, niin kaikuvalla äänellä, että seinäntakana asuvat naapurit alkoivat jyskyttää seinään, ja hra Kenonen ja rva Lokero alkoivat vähitellen päästä selville siitä, miten tällainen erehdys oli ollut mahdollinen, ja rva Lokero alkoi rauhoittua ja hra Kenonen alkoi vetää kenkiä takaisin jalkoihinsa.
Sillävälin tuli lehtorikin kotiin, sisässään kolme puolikasta punssia, ja nähdessään eteisen naulassa hra Kenosen päällystakin ja hatun ja huomattuaan ruokasalin ovesta, että hänen kylmät lihapalleronsa olivat syödyt ja hänen olutpuolikkaansa oli juotu, nousi veri hra Lokeron entisestäänkin vähän kuumaan päähän, ja hän tarttui keppiinsä ja tempaisi makuuhuoneen oven auki ja näki hra Kenosen naperoivan kengännauhojaan kiinni sen näköisenä kuin ainakin rikoksellinen, joka on tavattu lämpimiltään itse teossa, ja lehtori Lokero pyöritteli silmiään ja huusi "haa!" aivan niinkuin onnettomat aviomiehet romaaneissakin huutavat — mistä nähdään, etteivät romaanit ole niin epätodenmukaisia kuin jotkut väittävät — ja alkoi kääriä hihojaan ylös ja ilmoitti siten varustautuvansa repäisemään hra Kenosen keskeltä kahtia.
Hra Kenonen, jonka päässä silmät myöskin pyörivät, mutta ei vihasta, vaan jostain muusta syystä, ja jonka hampaat löivät loukkua kuin vilutaudissa, huusi hra Lokerolle, että miesmurha ja ihmisten halkaiseminen on kielletty Suomen rikoslaissa, johon hra Lokero vastasi antavansa palttua Suomen rikoslaille ja kysyi uhkaavasti, eikö hra Kenonen ole jo kuulevinaan korvissaan kuolinkellojensa kolkkoja kumahduksia.
Silloin käski rva Lokero miehensä pitää suunsa kiinni ja pyysi saada esitellä herrat toisilleen sekä selitti, kuka hra Kenonen oli ja miten hän oli tullut syöneeksi hra Lokeron kylmät lihapullat ja juoneeksi hänen olutpuolikkaansa ja astuneeksi hänen makuuhuoneeseensa klo puoli yksi yöllä, ja lehtori Lokero, joka ei ole mikään hunni ja jonka luonnostaankin terve järki on saanut huolellisen yliopistollisen kouluutuksen, tajusi helposti miten kaikki oli tapahtunut, ja sanoi "errare humanum est", jonka johdosta hra Kenonen huolestuneena kysyi, mitä se merkitsi, ja lehtori Lokero sanoi sen merkitsevän sitä, että keittiössä on arvattavasti vielä jäljellä kylmiä lihapullia ja olutpuolikkaita hänellekin, niinkuin olikin. Hän alkoi sitten vuorostaan syödä, mutta hra Kenonen istui alakuloisena ruokasalin sohvalla ja huokaili hyljättyä asemaansa, joka oli ollut muuttua hengenvaaralliseksi, ja lehtori Lokero, joka on nuorempi lehtori eikä siis aina noudata opettajalle tarpeellista arvokkaisuutta, kysyi, vaivasiko hra Kenosta ähky, ja hra Kenonen vastasi, että mihin hän nyt menee keskiyöllä, kun ei hänellä vielä ole uuden asuntonsa avaimiakaan. Hra Lokero huitasi kädellään sanoen, että semmoiset asiat ovat vähimpiä murheita tässä maailmassa, ja kysyi, miltä hra Kenonen arvelisi pienen viskynaukun maistuvan näin aamupuoleen yötä ja arkaluontoisen perhekohtauksen jälkeen.
Hra Kenonen ei pukenut vastaustaan sanoiksi, mutta hänen jossain määrin surunvoittoinen myhäilynsä puhui jokseenkin ymmärrettävää kansainvälistä kieltä, ja nuorempi lehtori löysi jostakin kaapista tummemman pullon ja vaaleamman pullon sekä kaksi suurta lasia, ja, kun rva Lokero aamulla heräsi yksinäiseltä vuoteeltaan ja kurkisti varovaisesti sisään ruokasalin ovesta, niin tunki hänen nenäänsä kirpeä sikarinsavun haju, ja hän näki miehensä nukkuvan istuallaan pöydän ääressä, leuka pöytää vasten painettuna, ja hra Kenosen nukkuvan ruokasalin sohvalla, niinikään täysissä pukimissa ja sammunut sikarinpätkä suupielessä.
Tultuaan uuteen asuntoonsa kysyi hra Kenonen rva Kenoselta, saako hän tulla sisään ja oliko ollut aikomus eksyttää hänet jäljiltä. Rva Kenonen vastasi, että hra Kenonen oli nyt päässyt ainakin majanmuuttohuolista, ja hra Kenonen sanoi, että jos hän saisi itse hoitaa asiansa, niin säästyisi hän sellaisilta hirveiltä selkkauksilta, joihin rva Kenosen kevytmielinen menettely oli hänet viime yönä syössyt.
Sitten soitti hra Kenonen lehtori Lokerolle ja sanoi:
— Morjens! Minulta näkyy jääneen taskukello sinne. Vilkaiseppas, onko se rouvasi yöpöydällä vai olisiko se pudonnut sohvan alle.
Rva Kenonen avasi suunsa, mutta ääntä ei tullut.
HRA KENONEN VAELTAA PIMEYDESSÄ
Mutta onnistuu sitten puhkaisemaan pienen valoaukon
Hra Kenonen vietti taas tapansa mukaan osan kesästä maaseudulla, koettaen puijata maalaisia helsinkiläisillä leipäkorteillaan, jotka olivat erilaisia kuin maalaisten omat leipäkortit, ja onnistuenkin useimmiten näissä yrityksissään, joita hra Kenonen ei pitänyt ensinkään syntinä, koska hän selitti, että ihmisellä on oikeus puolustaa henkeään kaikin käytettävissä olevin keinoin, ja että leipäkortit eivät suinkaan ole mitään jumalansanaa, vaan ihmisten keksintöjä, vieläpä typerimpiä keksintöjä, mitä inhimillinen älyttömyys milloinkaan on tehnyt. Hra Kenonen sanoi, että jos leipäkortteja käytetään väärin, niin ei se ole väärinkäyttäjien vika, vaan hallituksen, joka tavallisuuden mukaan on kokoonpantu tyhmeliineistä ja tomppeleista ja jonka velvollisuus olisi ollut laatia niin yksinkertaiset ja selvät leipäkortit, että niitä lapsikin ymmärtäisi ja ettei niitä taitavinkaan veijari osaisi käyttää väärin. Mutta jonka taivas tahtoo hukuttaa, sen se lyö sokeudella, ja leipäkorttijärjestelmän monimutkaisuus puhuu lahjomatonta kieltä siitä kohtalosta, joka jo seisoo moisen järjestelmän sommittelijain oven edessä.
Hra Kenonen oli sitonut riippumattonsa kahden tukevan koivun väliin järven rannalle, sanoen haluavansa uinahtaa luonnon suureen symfoniaan ja laineiden liplatukseen, joka hyräilee viihdyttävää kehtolaulua hänen vaivautuneille hermoilleen. Sitten hän sanoi, ettei hän tosin rohkene asettua kritiseeraamaan sitä työtä, mikä tehtiin kuutena luomispäivänä ja joka epäilemättä oli ennätys alallaan, mutta jos hänet hyönteisiä luotaessa olisi kutsuttu asiantuntijaksi, niin olisi hän antanut epäävän lausunnon kärpästen ja hyttysten tarpeellisuudesta.
Klo kolmen aikaan iltapäivällä havahtui hra Kenonen uinailuistaan ja kysyi korkealla äänellä, oliko päivällinen valmis vai oliko tarkoitus antaa hänen nääntyä nälkään omassa riippumatossaan, ja kaksi tuntia myöhemmin sanoi hän pojille, että näiden on aika lähteä laivarantaan postia noutamaan, jolla matkallaan heidän ei ole vitkasteltava, vaan koetettava nopeudessa jäljitellä salaman leimausta. Hra Kenonen sanoi, ettei sanomalehdissä tosin ole paljonkaan lukemisen arvoista siten kuin ne meillä toimitetaan, mutta tarvitaanhan talossa aina kääre- y.m. paperia, jonka jälkeen pojat lähtivät juoksemaan ja hra Kenonen huusi heidän jälkeensä, että hän on juuri katsonut kelloaan ja tietää kyllä heidän palattuaan ovatko he viivytelleet matkalla ja tapelleet kylän poikien kanssa.
Eräänä päivänä tulivat pojat takaisin tyhjin käsin ja sanoivat, ettei mitään lehtiä ollut tullut, jolloin hra Kenonen totesi, että maan postilaitos on valtiollisissa selkkauksissa joutunut aivan rappiolle eikä ole paljon paremmalla kannalla kuin postinkuljetus kirgiisien aroilla. Hra Kenonen sanoi, että jos maassa vallitsisi laki ja oikeus, niin nostaisi hän postilaitosta vastaan sellaisen rymyn, että se kuuluisi Bohuslääniin asti meren toiselle puolen, mutta parannusten vaatiminen nykyisenä mädännäisyyden ja hirmuvallan aikana on hyödytöntä ajan ja vaivojen haaskausta, josta syystä hra Kenonen kirjoitti kiivaat postikortit sanomalehtien konttoreihin ja ilmoitti, että elleivät konttorit ala huolellisemmin hoitaa velvollisuuksiaan, niin ryhtyy hän tilaamaan sanomalehtensä Amerikasta, jossa kyllä osataan pitää asiat järjestyksessä.
Seuraavanakaan päivänä ei sanomalehtiä tullut, ja hra Kenonen alkoi pelätä, että maa on niellyt Helsingin kaupungin kirjapainoineen, mutta kolmantena päivänä sai hra Kenonen ilmoitukset jokaisesta haukkumastaan sanomalehtikonttorista, että kirjapainot ovat lakkotilassa ja etteivät toistaiseksi muut kuin sosialistiset sanomalehdet ilmesty.
Silloin sanoi hra Kenonen, että vihdoinkin on tullut se siunattu hetki, jolloin maa on vapautunut sanomalehdistön kirouksesta ja ihmiset saavat viettää aikansa rauhassa sanomalehtien tunkeilevaisuudelta, joka ei karta repimästä rikki edes sitä esirippua, joka kätkee perheen pyhitetyn piirin massan häpäiseviltä katseilta. Hra Kenonen levitti kätensä ja arveli sanomalehtiherrain luulevan, etteivät ihmiset voi tulla toimeen ilman heidän painomusteelta haisevia tuotteitaan, mutta he tulevat näkemään, miten suunnaton harhaluulo sellainen käsitys on. Ihmiset ovat ennenkin tulleet toimeen ilman sanomalehtiä, eivätkä Aatami ja Eeva tarvinneet muita lehtiä kuin viikunalehdet. Hra Kenonen sanoi, että jos kyyhkynen olisi tuonut nokassaan ukko Noalle sanomalehden, niin olisi ukko Noalta mennyt sitä lukiessa puoli päivää, eikä hän sittenkään olisi saanut tietää, oliko vedenpinta alenemassa vai ylenemässä, koska lehden reportteri olisi tietysti unohtanut tiedustella asiaa satamakonttorista, mutta kun kyyhkynen toi öljypuun lehden, johon ei ollut painettu edes ukko Noan osoitetta, niin tiesi Noa heti, mihin suuntaan asiat olivat kehittymässä.
Sinä iltana kertoi hra Kenonen rva Kenoselle, että hänestä tuntui siltä kuin olisi raskas taakka pudonnut hänen hartioiltaan, kun sanomalehdistön painajainen vihdoinkin oli lakannut hänen rintaansa ahdistamasta, mutta seuraavana päivänä ei hän puhunut paljon mitään, ja hänen kuninkaallinen ruokahalunsakin tuntui hyljänneen hänet. Nukuttuaan levottoman yön sanoi hän aamulla asuvansa kuin säkissä ja vaeltavansa Egyptin pimeydessä, samaan aikaan kun maailmassa tapahtuu suuria asioita ja ihmiskunnan historiaan kirjoitetaan uusia lehtiä pikakirjoituksella. Hänen mielestään oli törkeä rikos Gutenbergin muistoa kohtaan kantaa hänen nerokas keksintönsä ullakolle vanhojen saappaiden ja rikkinäisten pärevasujen joukkoon juuri silloin, kun Suomen kansa oli suurella työllä ja vaivalla ja miljoonien tukkapöllyjen avulla oppinut lukutaidon, ja hallituksen olisi siirrettävä kaikki niskoittelijat kuritushuoneeseen ja pakoitettava heidät siellä toimittamaan ja painattamaan sanomalehtiä yleisön luettavaksi.
Iltapäivällä lähti hra Kenonen kaupunkiin kuulemaan uutisia, ja kaupungin laivarannassa oli paljon paljasjalkaisia poikia, jotka tarjosivat hänelle tuoreita sosialistilehtiä. Hra Kenonen hikosi ankaran sisällisen taistelun johdosta, mutta voitti kiusauksen ja sanoi menevänsä ennemmin munkiksi ja lukevansa tuhannen vuoden vanhoja pergamentteja kuin luopuvansa periaatteistaan, ja kyseltyään kaikilta tuttaviltaan ja useilta tuntemattomiltakin, luotettavan näköisiltä henkilöiltä, millä kannalla valtiolliset asiat olivat, palasi hän takaisin maalle, järjestettyään säännöllisen puhelinyhteyden kaupungista Helsinkiin kerran päivässä. Hän palkkasi neidin, jolla oli kaulassaan nauha täynnä punertavia lasihelmiä ja jaloissaan valkoiset kangaskengät, vastaanottamaan puhelimessa tärkeimmät uutiset ja lähettämään ne kirjekuoressa hra Kenoselle, kirjoitettuna koneella suurelle paperiarkille, jonka yläreunaan oli paksuin mustin kirjaimin piirretty lehden nimi:
Kenosen Sanomat.
Hra Kenonen sanoi kotiintultuaan, että pimeys on nyt poistunut ja että kirjanpainajat saavat hänen puolestaan olla lakossa vaikka vuosisadan loppuun saakka.
Hra Kenonen oli erittäin ylpeä lehdestään ja hänellä oli syytäkin siihen, sillä hänen konekirjoitetussa lehdessään olivat uutiset tavallisesti puolta vuorokautta tuoreemmat kuin kaupungin ainoassa painetussa sanomalehdessä, jossa ne ilmestyivät vasta seuraavana aamuna. Hra Kenonen lähettikin viimemainitun lehden toimitukseen pari numeroa omaa lehteään ja vertailun vuoksi vastaavat numerot painettua lehteä sekä kysyi, olivatko hämähäkit kutoneet verkkojaan kirjapainon oviin ja missä määrin oli huomattu hometta ilmestyvän toimittajien päälaelle.
HRA KENONEN JA PALVELIJATARKYSYMYS
Ynnä muita kotoisia kuulumisia Liisankadun varrelta, Kalle Kenosen keskinäisessä luottamuksessa ja vaitiolon lupauksella Pikkaraiselle kertomia
— Mitäs sinne Liisankadun varrelle kuuluu? kysyi talonmies Pikkarainen, kun Kalle Kenonen eräänä päivänä tuli perimään Kenosten entisen asunnon puuliiteristä Fredrikinkadun varrelta kirvestä, joka aikoinaan, Kenosten muuttaessa talosta, oli sinne unohtunut. — Oikein on tuntunut hiljaiselta ja autiolta tällä kulmakunnalla sen jälkeen kuin te muutitte pois. Poliisikin kysyi, onko täällä kuolevaisuus ollut tavallista suurempi vai miten täällä vallitsee sellainen erämaan rauha.
— Poliisin olisi parasta pitää huolta omista asioistaan eikä lörpötellä sellaista, mikä voi tuottaa hänelle ikävyyksiä meikäläisten taholta, vastasi Kalle rauhallisesti. — Me olemme hankaloita käsitellä, jos me katsomme olevan aihetta asettua poikkipuolin järjestysvallan eteen. Kukahan tällä kirveellä on rautaa ja kiveä hakannut? Sekin olisi tutkimisen arvoinen asia. Vai riudutte te täällä ikävään? Liisankadun maisemat ovat sitävastoin melkoisesti vilkastuneet senjälkeen kuin meidän hiljainen perheemme hiipi sen varrelle. Liisankadun poliisit ja talonmiehet ovat päässeet täydelliseen yksimielisyyteen siitä, että tuntuu siltä kuin olisi koko katu muutettu johonkin toiseen, suurempaan maailmankaupunkiin.
— Kuinkas isäsi jaksaa? kysyi Pikkarainen. — Vieläkö hän harrastaa valtiollisia asioita?
— Kai hän niitäkin sentään toisella korvallaan kuulostelee, arveli Kalle. — Tästä kirveestä tulee tuskin hiomallakaan kalua. Kyllä minä nyt luulen, että meidän täytyy pistää teidät pihtiin meidän kirveemme rikkomisesta. Isäukko on kova ja kiivas mies.
— Sano sinä vain terveisiä isällesi, että hän itse sen kirveenterän rikkoi silloin, kun möyhensi sillä tyhjiä pakkilaatikkoja keittiöpuiksi. Minä näin itse, miten kipinät sinkoilivat, kun terä sattui rautanauloihin, ja minä huomautinkin hänelle siitä, mutta hän tuhisi vain ja sanoi, että kyllä hän kysyy minulta, milloin minun neuvojani tarvitsee.
— Ei meidän isäukkoa olekaan terveellistä yrittää ruveta huulesta taluttamaan. Siinä voi helposti joutua puskusille hänen kanssaan. No, jos asia on niinkuin kerrotaan, niin saa ukko Kenonen pitää vahingon hyvänään, sanoi Kalle välinpitämättömästi. — Hänellä on muuten viime aikoina ollutkin niin paljon ajattelemista ja murhetta kotilietensä ääressä, ettei hän kai ehdi kiinnittämään huomiotaan yhteen kirveenterään.
— Jassoo! sanoi Pikkarainen uteliaana, keskeyttäen työnsä ja alkaen hitaasti kaivella piippuaan, voidakseen paremmin kuunnella.
— Niin, mutta jos minä satun joskus esittämään teille joitakin piirteitä meidän perhe-elämästämme, niin täytyy sen jäädä meidän kesken eikä tulla koko kaupungin tietoon, huomautti Kalle. — Isäukko sanoo aina, että kodin piirin tulee olla pyhä ja rauhoitettu vierailta silmiltä.
— Tietysti, tietysti, vakuutti Pikkarainen kiireesti.
— Meillä oli viime kuussa pienet juhlallisuudet, tosin kaikessa yksinkertaisuudessa ja vaatimattomuudessa eikä ulkonaisesti meidän arvoamme vastaavalla loistolla. Isäukko täytti vuosia, 49 vuotta, ja sanoi äidille, että kun tämä on viimeinen kilometripatsas, ennenkuin hän ajaa karahuttaa elämänsä iloiseen Puolmatkan krouviin — ukko viljelee hyvällä tuulella ollessaan vertauksia… ja pahalla tuulella ollessaan myöskin — ja viimeinen syntymäpäivä, jolloin ystävät ja ihailijat eivät vielä vaivaa häntä julkisille kansalaispäivällisille kunniavieraaksi Seurahuoneelle, niin on hän päättänyt kutsua luokseen toverilliseen ja virkistävään yhdessäoloon muutamia lähimpiä ystäviään.
Niitä sitten saapuikin puolenkymmentä jokseenkin pahannäköistä ukkoa, kaikki melkein yhtä ovelia veijareita kuin isäukkokin, joka osaa kääriä rahaa taskuunsa yhtä helposti kuin muut ihmiset kiskovat tuohta koivun kyljestä.
Me vanhemmat pojat olimme pitäneet veljesneuvoston kokouksen ja tulleet siihen yksimieliseen päätökseen, että on se oikeastaan epäkohteliasta ja hävytöntä, jollemme me koskaan osta isäukolle mitään muistolahjaa hänen merkkipäivänään, ja saatuamme täten piston sydämeemme menimme me lähimmässä kadunkulmassa olevaan paperikauppaan, jossa myydään hengellisiä ja sivistäviä postikortteja 15 penniä kappale, ja ostimme sellaisen kortin, johon oli hopeanvärisillä kirjaimilla painettu "Autuaat ovat hengellisesti vaivaiset" komeiden kukkakiehkurain keskelle, ja jonka nurkkiin oli kuvattu muutamia epäilyttävän ja pölhön näköisiä hengellisesti vaivaisia, ja sitten me ostimme lasikaupasta sellaisen korkean ja kapean laatikon, joissa suuria ikkunanruutuja kuljetetaan, ja pakkasimme postikortin huolellisesti sen keskelle olkien sisään ja veimme sen pikatoimistoon liikemies A.B. Kenoselle lähetettäväksi.
Isäukko ja vieraat vetivät juuri totia naamaansa kuin ruhtinaat ja valehtelivat niin että korvat heiluivat, kun pikatoimiston poika toi meidän laajapiirteisen syntymäpäivälahjamme käsikärryillä, ja kun isä kuuli, että hänelle oli suuri laatikko alhaalla, niin pyysi hän pari muuta punoittavaa ukkoa mukaansa ja kiiruhti kantamaan sitä ylös portaita. Isä antoi tuoda sen keskelle salia ja sanoi, että siinä näkyy olevan taulu luonnollisessa koossa, ja arveli, että se on liian suuri kunnianosoitus hänelle näin kalliina aikana. Isä puristeli kiitollisena niiden vierasten ukkojen käsiä ja kiitteli ja kumarteli kuin tampuurimajuri, joka on saanut markan juomarahaa kahdesta olkihatusta ja yhdestä kepistä, ja ukot olivat hyvin vaatimattoman näköisiä ja sanoivat, ettei kestä kiittää, ja jokainen heistä näytti luulevan, että toiset ukot olivat kustantaneet tämän lahjan, ja pelkäävän, että ne sitten karhuavat häneltäkin osan kustannuksista. Sitten kävi isäukko etsimässä hohtimet keittiöstä ja alkoi kiireesti repiä auki laatikkoa, käskien äidin siirtää palmua ja Runebergin kuvaa kauemmaksi toisistaan, voidakseen ripustaa uuden taideteoksen seinälle niiden väliin.
Kun isä oli purkanut osan olkia lattialle, niin että meidän aistikas salimme alkoi näyttää suuren vaivaistalon sikopahnalta, pyyhki hän hikeä otsaltaan ja sanoi, että taulu näyttää olevan vähän pienempi kuin laatikko, joten palmu ja Runeberg saavat olla paikoillaan. Mutta kun hän sitten vihdoin sai käsiinsä postikortin ja luki sen opettavan sisällyksen, niin suuttui hän kuin turkkilainen ja sanoi, että kyllä hän opettaa irvistelemään kanssaan ja antaa hyvän kyydin sellaisille hengellisesti vaivaisille, jotka keräytyvät kuin kärpäset hänen ympärilleen juomaan hänen konjakkiaan, ja riisui reippaasti takin yltään ja kääri paidanhihansa ylös ja alkoi työntää niitä toisia ukkoja pellolle. Vieraat koettivat selitellä, etteivät he olleet tienneet koko asiasta mitään, mutta isäukko ei ottanut sitä kuuleviin korviinsa, vaan ajoi heidät kaikki tiehensä. Harjus oli juuri sytyttämässä yhtä ukon hienoimmista, vatsavyöllä varustetuista sikareista, kun tämä mellakka alkoi, ja isä tempaisi sikarin hänen hampaistaan ja pisti sen takaisin laatikkoon, ennenkuin tarttui Harjuksen kaulukseen ja potki hänet hampaitaan kiristellen häpeällisesti ulos.
Isä sanoi myöhemmin illalla äidille, että hän ymmärtää kyllä leikin ja osaa nauttia siitä, mutta typerä ja sopimaton leikki tympäisee häntä, jolloin äidinäiti sanoi isäukolle, että isän pitäisi vähitellen oppia hillitsemään itseään eikä aina vastoinkäymisen ja koettelemuksen sattuessa päästää valloilleen huonoimpia vaistojaan, jotka ovat ihmisellä perintönä niiltä ajoilta, jolloin esivanhempamme Aatamin syntiinlankeemus tapahtui. Isä vastasi siihen, että kyllä hän osaa hoitaa omat vaistonsa muitten neuvomattakin, ja että jos otetaan asia juutalaisten vanhentuneen opin kannalta, niin aiheutti syntiinlankeemuksen todistettavasti Eeva eikä Aatami, mutta jos se otetaan tieteellisen tutkimuksen kannalta, niin ei Aatamia enemmän kuin Eevaakaan ole ollut olemassa, tai eivät he ainakaan ole ihmiskunnan pohjimmaisia peruskiviä. Isoäiti kysyi, mitä isä oikein tarkoitti, ja isä kysyi, eikö anoppi tunne Darwinin oppia. Isoäiti tiedusteli, onko se taas jotain uutta lahkolaisuutta, ja isä sanoi, että se on semmoinen oppi, että ihmiset ovat kehittyneet apinoista. Isoäiti sanoi, että isä on pakana ja epäjumalanpalvelija, ja isän ja isoäidin välillä alkoi Darwinin opista tieteellinen keskustelu, josta oli vähällä tulla tappelu anopin ja vävypojan välillä. Sitä olisikin ollut ilo katsella, sillä sisua ja voimia on riittävästi molemmilla. Isä sanoi, että jos anoppi viitsisi tarkastella esimerkiksi lastenlastensa piirteitä, niin tulisi hän piankin vakuutetuksi siitä, että Darwin oli ollut oikeassa ja Mooses väärässä. Tämän sanoi isä tietysti vain letkauttaakseen avuttomia ja herttaisia poikiaan, mutta me lohdutimme itseämme ajattelemalla hengellisesti vaivaisten postikorttia.
Isoäiti asuu Söörnäisten puolella, ja kun me muutimme niin paljon lähemmäksi, niin on hän ruvennut käymään meillä hyvin ahkerasti. Isäukko ei ole ollut oikein hyvillään siitä ja sanoo, että jos tätä jatkuu, niin muuttaa hän ennen pitkää Inarinjärven rannalle. Isoäidin pitkä nenä tunkeutuu joka paikkaan talossa, mutta varsinkin tuntee se erityistä vetovoimaa keittiöön, ja palvelijoita ei tahdo saada pysymään meillä edes syndetikonilla. Isä sanookin, että paras keino päästä eroon ja antaa hienotunteisella tavalla lähtöpassi epämieluisalle palvelijattarelle on kutsua hänen anoppinsa pariksi päiväksi vierailemaan taloon. Jollei palvelijatar silloin lähde tiehensä, niin ei siitä pääse eroon savustamallakaan.
Meillä on muutenkin tapahtunut Liisankadun varrella asuessamme tavallista useammin palvelijatarten vaihdoksia, ja isä sanoo, että jos tätä menoa riittää vielä muutamia vuosia, niin ovat kaikki Suomen rippikoulunkäyneet palvelijattaret vaeltaneet kulkueessa meidän keittiömme läpi ja meidän täytyy tilata lähetyssaarnaajilta Afrikasta nuoria ja rotevia neekerityttöjä.
Ensimmäinen palvelijattaremme oli muuten kunnollinen, mutta kun hän oli kotoisin laulun laajasta kotimaasta, niin lauleli hän aina keittiössä työskennellessään. Isä sattui vihdoin kuulemaan sen ja kysyi, mitä hoilotusta se oli ja meni sanomaan, että meidän keittiömme on liian halpa-arvoinen paikka konserttisaliksi, jolloin tyttö oitis muutti.
Toinen tyttö oli erinomaisen vikkelä liikkeissään ja särki puolet lautasista puolessa viikossa, mutta hän ei ennättänyt ryhtyä käsittelemään toista puolta, kun äiti pani hänet kesken viikon pois viralta.
Kolmannen nimi oli Tilda ja hän oli hiljainen ja hyvänsävyinen ihminen, eikä hänessä ollut mitään muuta vikaa, kuin että hän katsoi kieroon. Isä sanoi, ettei se tee mitään, kunhan sydän vain katsoo suoraan, mutta meidän Leena, joka suuresti ihaili Tildaa, rupesi samaan aikaan sulasta myötätunnosta ja aatteen kannatuksesta katsomaan hänkin vähän väliä kieroon, ja kun lapsi vietiin lääkäriin, niin kysyi lääkäri, onko meillä joku kieroon katsova henkilö, sillä Leena jäljittelee jotain. Isä kutsui isoäidin auttamaan Tildaa talousaskareissa, ja Tilda lähti seuraavana päivänä. Neljäs oli äidin mielestä laiska ja viides valehteli reippaammin kuin ilmoitustenkerääjä, joten hekin saivat mennä kaiken maailman tietä. Kuudennella oli uusi sulhanen joka kolmas päivä, ja isäukko meni vihdoin sanomaan hänelle, että jos hän olisi mies, niin olisi hän erinomainen mormooni, mutta kun hän on nainen, niin ei isä voi sanoa, mikä hän oikein on. Tyttö otti siitä nokkaansa ja hylkäsi meidät. Seitsemäs tuli seuraavana aamuna ja katosi klo yhden aikaan päivällä, sanomatta edes hyvästiä ja selittämättä mitään syytä lähtöönsä. Sinä päivänä jäimme me päivällisettä, mikä on harvinainen tapaus meidän historiassamme. Isä kysyi heti, oliko hänen anoppimuoriaan näkynyt talossa, mutta kun ei kukaan ollut häntä sinä päivänä nähnyt niin sanoi isä, että tyttö oli varmaankin erehdyksessä tullut meille ja lähtenyt sen huomattuaan siihen perheeseen, johon hän oli menevä. Sitten sanoi isäukko, että hänen parhaalla ystävällään lehtori Lokerolla kuuluu olevan palvelijatar, joka vastaa kolmea tavallista, ja isä meni sinne eräänä iltana, kun lehtorin herrasväki oli teatterissa, ja lahjoi tytön rahalla ja suurilla lupauksilla, ja parin viikon kuluttua olikin Lokerojen Karoliinan nimi meidän huoneenhallituksemme menoarviossa.
Karoliina oli kooltaan yhtä suuri kuin isä ja varmasti paljon vahvempi. Kun hän hommaili keittiössä, niin kuulosti se siltä kuin olisi siellä elämöinyt Suomen emäkarhu penikoineen. Toisena päivänä ilmeni hänellä mielipiteiden eriäväisyyttä talonmiehen kanssa, ja hän heitti talonmiehen alas rapuista niin että luut rytisivät, ja kun isä talonmiehen vaatimuksesta meni keskustelemaan Karoliinan kanssa, niin kysyi Karoliina, tahtooko isäkin samanlaisen kyydin ja tuntuuko hänestä hauskemmalta matkustaa alas rapuista selällään vaiko vatsallaan. Isä juoksi silloin ulos keittiöstä sanoen, että siellä on vaarallinen henkilö, ja soitti heti poliisikamariin, josta lähetettiin neljä rotevinta konstaapelia auttamaan isäukkoa Karoliinan häätämisessä. Konstaapelit tulivat poliisiautolla, mutta Karoliina oli jo silloin ennättänyt lähteä vapaaehtoisesti, suureksi pettymykseksi isäukolle ja konstaapeleille.
Karoliina oli palannut takaisin Lokeron perheeseen ja ilmiantanut isän hänen houkuttelemisestaan pois palveluspaikastaan, ja isällä ja lehtori Lokerolla oli senjälkeen puhelinkeskustelu, jonka päätyttyä isä sanoi, että hän on taas saanut yhden verivihollisen lisää ihmisten pahuuden ja ilkeyden tähden.
Karoliina puuhasi isälle palvelijattarien ammattiosastolta varoituksen ja halveksumislausunnon palvelijattariensa raakamaisesta kohtelusta, ja isä kosti sillä, että repi kadunkulmista pois ammattiosaston tanssi-iltamailmoituksia. Poliisi äkkäsi isäukon näissä hommissa, vaikka isä juoksi kuin Marathonin voittaja, niin sai poliisi isän kiinni ja vei hänet poliisikamariin. Siellä koetti isä selittää olevansa yksinkertainen mies ja tehneensä sen ymmärtämättömyydestä eikä ilkeämielisyydestä. Poliisimestari harkitsi kuitenkin, että isä on ikäisekseen hyvin kehittynyt ymmärryksensä puolesta, ja isä pääsi vapaaksi suoritettuaan ammattiosaston sairaskassaan 50 markkaa.
Isä sanoi poliisikamarista palattuaan, että palvelijatarkysymys on nyt kärjistynyt sille asteelle, että se voi murtaa hänen muutenkin horjuvan terveytensä, ja että hänen täytyy joko muuttaa perheineen hotelliin asumaan taikka myydä meidän kotitaloutemme hoito vuodeksi kerrallaan vähimmän vaativalle julkisella urakkahuutokaupalla.
Kalle Kenonen pisti kirveen kainaloonsa ja lähti tallustelemaan tiehensä.