HRA KENONEN JA NYKYAIKAINEN TAIDE
Eli miksi hra Kenonen maalautti muotokuvansa ja mitä hän siitä sitten arveli
Kun hra Kenonen synnyinpaikkakuntansa "Kunnallisista Tiedoista" luki, että se kansakoulu, jossa hänen yleisen kansalaissivistyksensä perustukset olivat lasketut, oli täyttänyt neljäkymmentä vuotta, ja että koululla sen johdosta toimeenpannussa juhlassa oli mainittu hänenkin nimensä niiden kunnioitettujen ja arvokkaaseen yhteiskunnalliseen asemaan päässeiden henkilöiden joukossa, jotka tällä valistuksen ahjolla oli kunnia ja ilo lukea entisiin oppilaihinsa, tuli hra Kenonen hyvin liikutetuksi ja niisti äänekkäästi nenänsä ja luki koko kolme palstaa pitkän juhlaselostuksen ääneen perheelleen, jolloin sen nuorempienkin jäsenten täytyi olla saapuvilla ja istua hiljaa, jalkojaan heiluttelematta ja päätään kääntelemättä, ja tultuaan oman nimensä kohdalle piti hän pienen paussin, ennenkuin lausui sen julki, ja sekaantui sitten tahallaan lauseen loppusanoissa, niin että hänellä oli syytä lukea koko lause uudestaan.
Sitten taittoi hän lehden huolellisesti kokoon ja sanoi, että tämä koulu oli hänen aikanaan korkeammalla tieteellisellä tasolla kuin muut maalaiskansakoulut, sekä lausui toivomuksen, että se olisi myöhemminkin onnistunut pysymään samalla asteella. Ja luoden merkitsevän katseen vanhempiin poikiinsa sanoi hän valitettavasti aavistavansa, ettei heidän nimiään tulla erityisesti mainitsemaan juhlaesitelmässä, kun heidän koulunsa täyttää neljäkymmentä tai viisikymmentä vuotta, sillä omenat näkyvät nykyisinä aikoina putoavan uskomattoman kauas puustaan.
Hra Kenonen ei paljonkaan nukkunut seuraavana yönä, ja aamun koittaessa ilmoitti hän vaimolleen tehneensä päätöksen lahjoittaa entiselle koululleen tuhat markkaa stipendirahastoksi, jota säilytetään "A.B. Kenosen stipendirahaston" nimellä ja jonka korot käytetään varattomien, mutta lahjakasten oppilasten avustamiseksi senjälkeen kuin rahasto on kasvanut korkoa korolle 10,000 markaksi.
Hra Kenonen pani luonnollisesti päätöksensä täytäntöön niinkuin ainakin ja karhusi heti tavattomalla voimalla, ettemme sanoisi vimmalla, pari niin epävarmaa saatavaa, että hän olisi vuosi takaperin suostunut ilolla kauppaan, jos joku olisi maksanut niistä 10 prosenttia nimellisarvosta. Omaksi hämmästyksekseen onnistui hän yrityksessään niin hyvin, että tätä odottamatonta ja vastustamatonta hyökkäystä pyöräpäisiksi säikähtäneet velalliset luopuivat periaatteistaan ja suorittivat hra Kenoselle hänen saatavansa. Täten karttui enemmän kuin stipendirahaston pohjaksi tarvittiinkaan, ja tästä melkein lahjana saamastaan summasta lähetti hän tuhat markkaa koulun johtokunnalle.
"Kunnallisissa Tiedoissa" oli seuraavassa numerossa kerrottuna tämä lahjoitus kaunein ja hra Kenosta suuresti ylistävin sanoin, ja leikattuaan uutisen irti ja pistettyään sen valokuva-albumiinsa juhlaselostuksen viereen soitti hra Kenonen kaikkien pääkaupungin lehtien toimituksiin ja pyysi toimituksia huomaamaan "Kunnallisissa Tiedoissa" otsakkeella "Jalomielinen lahjoitus" olleen uutisen. Hän sanoi, ettei hän etsi omaa kunniaansa, sillä se on turhuus, vaan halusi vain, että muutkin varakkaat kansalaiset kiinnittäisivät enemmän huomiota kansanvalistuksen tärkeään asiaan, ja eräs pääkaupungin lehdistä julkaisikin lahjoituksesta kolmen rivin pituisen uutisen muutaman takapalstan alapäässä. Hra Kenonen sanoi, että toimitustekniikka on pääkaupungin lehdissä aivan hunningolla, samalla kun niissä käsitellään asiat ja ihmiset toimittajien henkilökohtaisia tuttavuuksia silmälläpitäen, ja huomattuaan, että hänen nimensä oli uutisessa väärin, nimittäin A.W. Kenonen eikä A. B. Kenonen, soitti hän lehden toimitukseen, kysyen, tiedettiinkö siellä, mitä oikoluku merkitsi, ja vaatien julkaisemaan uutisen toistamiseen, oikeassa muodossaan, mikä myöskin tapahtui.
Samaan aikaan saapui hra Kenoselle koulun johtokunnalta kiitoskirje, jossa pyydettiin hra Kenosta lähettämään valokuvansa koululle, ripustettavaksi suuremman luokkahuoneen seinälle, ja hra Kenonen sanoi rva Kenoselle, että hän maalauttaa muotokuvansa oikealla taiteilijalla, kasvattaakseen koululapsissa taiteellista aistia ja rakkautta taiteeseen, ja kirjoittautui samana päivänä "Taidetta Kouluihin" nimisen yhdistyksen jäseneksi, ja kuulosteli kaupungilta jotain nuorta ja huokeahintaista, mutta etevää ja tehtäväänsä innostunutta taiteilijaa, joka kohtuullisesta hinnasta maalaisi hänen muotokuvansa.
Hra Kenoselle suositeltiinkin erästä laihaa, mutta lupaavaa nuorta miestä, jolla oli hra Kenosen mielestä liian pitkä tukka ja liian lyhyet housunlahkeet sekä yllään samettitakki, ja hra Kenonen kutsui hänet luokseen ja asetti hänet istumaan kirjoituspöytänsä ääreen ja käski hänen ottaa kynän käteensä sekä piirtää paperille kissan kuvan ja koiran kuvan ja lehmän kuvan ja porsaan kuvan. Kun taiteilija oli suorittanut nämä tehtävät muutamilla kynänvedoilla, katseli hra Kenonen otsa rypyssä ja silmälasit nenällä näitä piirroksia ja myönsi niiden olevan mukiinmeneviä, lukuunottamatta sitä, että kissan häntää olisi saanut olla vähän pitempi ja että porsaan hännän täytyisi olla kippurassa ollakseen luonnollinen. Nuori mies huomautti, että jos hänellä olisi edessään elävät mallit, niin ei hänen piirustuksiaan vastaan voisi yhdennäköisyyden kannalta olla mitään muistuttamista, minkä jälkeen hra Kenonen alkoi keskustella hänen kanssaan muotokuvan hinnasta ja sai tingityksi sen 600 markasta 400 markkaan sillä ehdolla, että hra Kenonen kustantaa kankaan ja värit, taulun kehyksistä puhumattakaan.
Kun näistä ehdoista oli sovittu ja hra Kenonen oli käynyt parturissa, pukeutui hän parhaaseen pukuunsa, istuutui komeimpaan tuoliinsa, otti toiseen käteensä sikarin ja toiseen korukantisen kirjan, pistäen sormensa sen väliin ikäänkuin olisi hän juuri ollut lukemassa sitä, kun sisään astuva taiteilija keskeytti hänen tutkimuksensa ja pyysi hänet mallikseen. Sitten oikaisi hän selkänsä, kohotti päätään ja alkoi tavoitella salaperäistä hymyä, joka leikittelisi hänen huulillaan.
Taiteilija maalasi suurella innolla, niin että hänen pitkä tukkansa löyhki, ja hra Kenonen murahti silloin tällöin, ettei värejä tarvitse säästää, kunhan vain kuvasta tulee elävän ja persoonallisen sekä miellyttävän näköinen, ja taiteilija murahti vastaukseksi jotain, josta hra Kenonen ei saanut oikein selvää. Vihdoin sanoi taiteilija, jota hra Kenosen salaperäinen hymy oli alkanut kammottaa, että asialle olisi eduksi, jos hra Kenonen karkoittaisi hymyn huuliltaan ja katsoisi eteensä vakavasti ja jäykästi, koska se on hänelle luonteenomaisempaa kuin hymy, ja hra Kenonen muuttui heti vakavaksi ja oli sitten sen näköinen, kuin olisi hän hautonut päässään vallankaappaussuunnitelmia.
Ensimmäisen istunnon päätyttyä kiiruhti hra Kenonen katsomaan, millaista jälkeä taiteilija oli tehnyt, mutta ei nähnyt muuta kuin hajanaisia viivoja ja epämääräistä värisekasotkua. Hra Kenonen arveli, että pohjavärin olisi ehkä voinut maalata halvemmillakin väreillä, ja taiteilija pisti samassa kuvan peittoon sanoen, ettei hän mielellään näyttele teoksiaan ennenkuin valmiina, ja kun oli pidetty vielä muutamia istuntoja, ilmoitti taiteilija viikon kuluttua, että kuva on nyt valmis, ja hra Kenonen hyökkäsi oitis katsomaan taulua, peräytyi hämmästyneenä, veti sitten henkeä ja kysyi kolealla äänellä:
— Mikä maisema tämä on?
— Se on hra Kenosen muotokuva, vastasi taiteilija, katsellen tauluaan tyytyväisenä hymyillen.
Silloin raivostui hra Kenonen ja kysyi, milloin hänen tukkansa on muuttunut russakanmyrkyn väriseksi ja milloin hänen nenänsä on alkanut muistuttaa pahentunutta porkkanaa? Hra Kenonen sanoi, ettei hän ole nähnyt pahempaa kuvatusta unissaankaan, ja ettei moinen taiteilija voisi elättää henkeään edes lankkuaidan maalaajana, puhumattakaan venheenpohjista, joiden maalaus olisi korkealla hänen mahdollisuuksiensa yläpuolella. Koko kuvassa ei hra Kenosen mielestä ollut yhtään oikeata piirtoa eikä yhtään luonnollista värivivahdusta, ja kun taiteilija väitti vastaan, ilmoittaen maalaavansa sisäisen näkemyksensä mukaan, joka on taiteen korkein pyrkimys, ja että kuva on hänen mielestään oikein hyvä, niin sanoi hra Kenonen, että hän on sisäisessä näkemyksessään nähnyt lehmän pötsin sisällyksineen ja maalannut sen, vaikka hänen olisi pitänyt maalata ruumiillisten ja ulkonaisten silmiensä edessä olevan hra Kenosen muotokuva. Hra Kenonen löi nyrkkinsä pöytään ja vannoi, ettei hän maksa siitä penniäkään eikä ripustaisi sitä omalle seinälleen eikä millekään muullekaan seinälle, vaikka hänelle maksettaisiin tuhat markkaa, jonka jälkeen hra Kenonen käski taiteilijan heti poistua talosta häpeämään johonkin kaukaiseen ja pimeään loukkoon ja viedä töherryksensä mennessään.
Hra Kenonen kiiruhti nyt valokuvaajaan ja otatti itsestään rintakuvat kolmessa eri asennossa ja valitsi kuvista mielestään parhaan ja mahtipontisimman ja antoi suurennuttaa sen luonnolliseen kokoon. Valokuvaaja oli niin taitava mies, että valmisti oikein värivalokuvan, jossa hra Kenosen kukoistavia poskipäitä kaunisti nuorekas, viehättävä punerrus, ja kun hra Kenonen katseli kuvaa niin sanoi hän, että se on oikeata taidetta ja elävä ja luonnollinen, mutta niin sanotut taiteilijat ovat häikäilemättömimpiä tuhruksia mitä hän eläissään on nähnyt.
Hra Kenonen panetti kuvaansa komeat kullatut kehykset ja matkusti sitten itse viemään kuvaa perille, ilmoitettuaan ensin kirjeellisesti koulun johtokunnalle ja opettajalle, milloin paljastuksen piti tapahtua.
Määräpäivänä oli koululle kokoontunut, paitsi koulun johtokuntaa ja oppilaita, muutamia ukkoja ja akkoja, niiden joukossa eräitä hra Kenosen kaukaisempia, köyhiä sukulaisia, jotka olivat saapuneet nauttimaan siitä kunnian hohteesta, joka valaisi heidän sukunsa kuuluisinta ja arvokkainta miestä, ja puolen tuntia odotettua ajoi hra Kenonen, yllään komeimmat turkkinsa ja kainalossaan suuri paketti, koulun pihaan ja kiiruhti opettajan huoneisiin. Opettaja käski sitten kaiken yleisön poistua hetkeksi koulusalista ja asetti hra Kenosen kanssa kuvan paikoilleen, peittäen sen valkoisella vaatteella.
Nyt käskettiin juhlayleisö taas sisään, ja kun kaikki olivat asettuneet paikoilleen ja hra Kenonen oli istuutunut kunniaistuimelle häntä varten asetettuun keinutuoliin luokan eteen, vastapäätä kuvaansa, lauloivat oppilaat helein äänin laulun: "Ken olet, armas tähti", jonka jälkeen opettaja piti puheen, missä hän teki selkoa hra Kenosesta ja hänen elämäntyöstään sekä siitä kauniista ja suuresta lahjoituksesta, jolla hän oli kotikylänsä koulua muistanut. Hra Kenosen sydän pamppaili liikutuksesta, hänen kuunnellessaan tätä valituin sanoin esitettyä puhetta ja tuntiessaan koko juhlayleisön onnittelevien ja kunnioittavien katseiden olevan häneen kiinnitettyinä, ja kun opettaja sitten pudotti valkoisen pöytäliinan kuvan päältä ja kaikki huusivat "eläköön!" tunsi hra Kenonen silmiensä sumenevan. Opettaja jatkoi nyt puhettaan ja sanoi, että tämän onnistuneen kuvan, joka niin oivallisesti esiintoi hra Kenosen jalot ja ylevät kasvonpiirteet, tuli aina olla muistutuksena oppilaille siitä, että heidän täytyy pyrkiä elämässään toteuttamaan niitä korkeita ihanteita, jotka ovat olleet hra Kenosen kansalaistoiminnan johtotähtinä, sekä kasvattaa heissä isänmaallista mieltä ja kunnioitusta niitä kansalaisia kohtaan, jotka ovat olleet valmiit uhraamaan ahkeralla työllä kootun omaisuutensa kansanvalistuksen pyhälle alttarille.
Oppilaat lauloivat tämän jälkeen kaksiäänisesti "Sua lähde kaunis katselen", opettajan höristessä bassoa ja isomahaisen johtokunnan puheenjohtajan höristessä hänen apunaan jotain, joka ei ollut bassoa eikä mitään muutakaan nuottikirjaan merkittyä ääntä, ja sävelten vaiettua nousi hra Kenonen pitämään kiitospuhetta vapisevin äänin ja sanoi olevansa syvästi liikutettu ja järkytetty siitä suuresta, ansaitsemattomasta ja odottamattomasta kunnioituksesta, joka oli hänen osakseen tullut. Hän sanoi, että ihanteellinen mieli ja — hm — kansallishenki on varmin tie onneen ja — hm — myötäkäymiseen myöskin rahallisen elikkä — hm — aineellisen elämän vainiolla, siitä on hänen oma elämäntarinansa, joka alkoi vaatimattomalla paimenpojan alalla, parhaana todistuksena, jonkatähden oppilasten tulee olla ahkeria ja nöyriä ja kiitollisia ja tottelevaisia ja tarkkaavaisia ja vähään tyytyväisiä ja säästäväisiä, että he tuottaisivat iloa opettajilleen ja vanhemmilleen ja kunniaa isänmaalleen, minkä jälkeen hra Kenonen mutisi jotain, että kello näkyy jo olevan niin paljon — hm… ja astui opettajan eteen ja puristi hänen kättään koko luokan nähden ja kätteli sitten johtokunnan jäseniä ja erehdyksestä myöskin loismies Petteri Pirhosta, joka ei ole johtokunnan jäsen ja joka tästä ansaitsemattomasta kunnianosoituksesta tuli sietämättömän ylpeäksi ja koppavaksi koko loppuiäkseen, hankkien siten itselleen paljon vihamiehiä. Köyhille, häikäistyille sukulaisilleen lupsautti hra Kenonen hyvästiksi silmäluomiaan, heittäytyi rekeen ja ajoi ulos portista, koko luokan juostessa ulos pihalle katsomaan tämän arvokkaan ja mainion miehen lähtöä.
Hra Kenonen riiteli asemalla kyytimiehensä kanssa ajopalkasta, josta hra Kenonen koetti tinkiä pois 1 mk. 25 p., nousi sitten junaan, osti vaunussa päivän sanomalehden ja luki siitä, että taiteilija, joka oli maalannut hänen muotokuvansa, oli myynyt sen taidenäyttelyssä 2,000 mkasta.
Luettuaan tämän suuttui hra Kenonen melkoisesti, osaamatta kuitenkaan itselleen selvittää, mikä häntä oikein suututti.
HRA KENOSEN KUOLEMA
Hänen elämäkertansa viimeinen luku
Hra Kenonen makasi siis kuolinvuoteellaan, ja lääkäri oli arvellut, ettei hän kestäisi tätä tautia, sillä kun tauti tarttuu noin isomahaiseen mieheen, niin on se perin vaarallista, johon hra Kenonen oli kiukkuisesti vastannut, että hoitakoon tohtori vain oman mahansa, kyllä hän itse omansa kantaa, ja ettei yhdenkään vastaantulevan ole vielä tarvinnut kääntää hevostaan maantienojaan ja kaataa rekeään hra Kenosen vatsan tieltä. Ja sitten oli hra Kenonen käskenyt maksaa lääkärille hänen laskunsa ja sanonut, että hän osaa kuolla ilman sellaisen lääkärin apuakin, joka tekee arvottomia persoonallisia viittauksia, ja lääkäri oli mennessään sanonut, ettei hän ole vielä koskaan tavannut noin sisukasta kuolevaa, joka nenäytyy silmittömästi aivan viattomasta ja hyväätarkoittavasta huomautuksesta.
Hra Kenonen sanoi rva Kenoselle, että kaikki taloudelliset asiat ovat täydellisessä järjestyksessä ja paperit kassakaapissa, ja ettei hänellä ole penninkään velkaa kenellekään, ja rva Kenonen kysyi, haluaisiko hän pappia kuolinvuoteelleen, ja hra Kenonen nousi kyynärpäittensä nojaan ja sanoi mahtipontisesti: "Prelaatti pois!" jolloin rva Kenonen huokasi syvään ja hra Kenonen sanoi, että kun ei sotasankari von Döbeln tarvinnut pappia, niin ei hänkään tarvitse.
Hra Kenosen lähimmät tuttavat, jotka olivat kuulleet, että hän oli viimeisillään, saapuivat murheellisen ja vakavan näköisinä lausumaan hänelle jäähyväiset, ja hra Kenonen sanoi omantuntonsa pakoittavan häntä huomauttamaan heille, että he ovat olleet häntä kohtaan suuria rakkareita ja koettaneet joskus vetää häntä nenästä, vaikka tosin huonolla menestyksellä, mutta hra Kenonen antaa heille kuitenkin anteeksi sillä ehdolla, että he parantavat tapansa ja laskevat hänen haudalleen komeat seppeleet, jolloin ystävät pyyhkivät silmiään ja pyhästi lupasivat täyttää kuolevan viimeisen toivomuksen, ja hra Kenonen käski heidän mennä hiiteen, että hän saisi rauhassa nukahtaa viimeiseen uneensa omaistensa ja rakkaimpiensa käsivarsille.
Heidän mentyään antoi hra Kenonen joukon yksityiskohtaisia määräyksiä hautajaisistaan ja hautakivestään, joka oli hakattava graniitista ja jossa oli kultakirjaimin oleva sanat: "Hän oli suomalainen!" Sitten käski hra Kenonen siirtää pöytäpuhelimen sänkynsä ääreen ja soitti sortunein äänin sanomalehden toimitukseen ja pyysi saada antaa elämäkerrallisia tietoja hra Aukusti Bartholomeus Kenosesta huomiseen lehteen huomauttaen, että Bartholomeus kirjoitetaan th:lla, ja saneli sitten vedet silmissä itsestään kauniit muistosanat, ja uutista vastaanottava toimittaja, luullen uutisen antajaa joksikin hra Kenosen läheiseksi sukulaiseksi, lausui osanottoa teeskennellen valittelunsa ja merkitsi muistosanat pikakirjoituksella paperille. Hra Kenonen pyysi sitten toimittajaa lukemaan puhelimessa, mitä hän oli kirjoittanut, ettei tulisi erehdyksiä, ja kun toimittaja oli lukenut, sanoi hra Kenonen, että hyvä on, mutta huomauttakaa oikolukijoille, että lukevat huolellisesti korehtuurin, ja toimitus kiitti uutisesta ja lupasi tehdä parhaansa.
Hra Kenonen kutsui nyt perheensä ympärilleen ja sanoi, että varjot pitenevät hänen ympärillään ja että hän on pian siellä, missä ei ole kahdeksantuntista työpäivää eikä leipäkortteja eikä sosialisteja, koska niitä ei päästetä sinne mielenosoituksille ja saamaan aikaan rettelöitä autuaitten asunnoilla. Hän sanoi, että on katkeraa kuolla miehuutensa parhaassa kukoistuksessa ja juuri kun elämä alkaa hymyillä, mutta hän eroaa kuitenkin rauhallisesti tästä maailmasta, jossa hän on vaeltanut parhaan ymmärryksensä mukaan, vaikka ei olekaan ollut mikään enkeli.
Hra Kenosen rinnassa tuntui ahdistusta ja polttoa, ja hän pyysi lasin viiniä, jonka hän tyhjensi yhdellä siemauksella, todeten sen vaikuttavan lieventävästi, ja joi yhtäkyytiä toisen lasin sanoen, että kyllä se tuo viini sentään on hyvää tavaraa, mutta se maksaakin viisikolmatta markkaa pullo.
Sitten sanoi hra Kenonen, että hänen silmänsä pimenevät, ja käski poikiensa laulaa jotain kaunista, saadakseen ummistaa silmänsä sävelten aaltoihin, ja sanoi, että tilaisuuteen sopiva laulu on esimerkiksi: "Hiljaa, hiljaa, ilta on, taivas tummeneepi". Pojat alkoivat laulaa kyynelten tukahduttamalla äänellä, ja hra Kenonen sanoi, ettei heidän tarvitse nieleskellä sanojaan, koska ne eivät kuitenkaan täytä vatsaa.
Pojat lauloivat nyyhkyttäen, ja hra Kenonen tyhjensi kolmannen lasin viiniä. Hän oli sitä mielipidettä, että Juhana Wilhelm laulaa vähän falskisti, mikä on kuitenkin anteeksiannettavissa hänen nuoruutensa takia, mutta Kallella on mukiinmenevä ääni, vaikka ei hänestäkään sentään mitään oopperalaulajaa tule.
Hra Kenonen otti vielä lasin viiniä ja ilmoitti, että loppu lähenee, koska tuskat ovat lakanneet ja koska hänen ruumiissaan rupeaa tuntumaan se keinuminen, joka ennustaa sielun alkavan erkaantua ruumiista, ja rva Kenonen alkoi huutaa ja parkua ja rukoilla, ettei hra Kenonen menisi pois eikä hylkäisi häntä ja hänen turvattomia lapsiraukkojaan, mutta hra Kenonen, jonka poskille alkoi kohota omituinen punerrus, sanoi, että hän tekee niinkuin itse suvaitsee ja että rva Kenosen puhe turvattomista lapsiraukoista on sekä naurettavaa että sopimatonta puhetta vakavalla hetkellä, kun hänen poikansa ovat yleensä tunnetut ovelimmiksi kakaroiksi koko kaupunginosassa ja osaavat kyllä melkein liiankin hyvin pitää puolensa elämän tuimassa taistelussa.
Hra Kenonen otti vielä lasin viiniä, sanoen sen tekevän ihmeitä, ja käski poikiensa laulaa jotain muutakin kuin noita ikäviä ja pitkäpiimäisiä iltalauluja, ja sanoi että "Talvi on jo laannut raivoomasta" on vähän reippaampi, ja pojat virittivät sen ja hra Kenonen alkoi itsekin laulaa höristellä mukana. Ja kun rva Kenonen kauhistuneena ja hätääntyneenä pyysi, ettei hän rasittaisi itseään eikä kuluttaisi viimeisiä voimiaan, niin tyhjensi hra Kenonen taas viinilasin, maiskutti tyytyväisenä suutaan ja sanoi, että kyllä hän tietää voimansa ja ettei hänen henkensä ole vielä aivan nenänpäässä. Hra Kenonen väitti, että hän kykenisi hätätilassa vaikka sormikoukun vetoon, ja kysyi pojiltaan, ovatko he kuulleet oikein lystin laulun: "Jäniksell' on suuret silmät, pitkät korvat, pöpperöpää", ja avasi mahtavan suunsa ja alkoi laulaa kovalla äänellä.
Silloin purskahtivat kaikki itkuun, mutta hra Kenonen nauroi ja sanoi, ettei tässä ole vielä mitään hätää, ja ettei hän suinkaan houraile, vaan on järkensä puolesta aivan erityisen virkku. Rva Kenonen huokaili ja kysyi, eikö hän muista tekevänsä kuolemaa ja etteivät sellaiset laulut sovi kuolinvuoteella, mutta hra Kenonen vastasi, että jollei hän saa kuolla niinkuin häntä huvittaa, niin jättää hän koko kuolemisen sikseen.
Hra Kenonen kaatoi pullosta jäljelläolevan viinin lasiin ja sanoi pojille, että koska tässä näkyy olevan vielä aikaa, niin voisivat he vetäistä jonkin reippaan isänmaallisen laulun, esim. "Honkaen keskellä", ja pojat alkoivat laulaa käskyn mukaan, mutta samassa alkoi kadulta kuulua palotorven törähdyksiä, ja hra Kenonen kysyi, missä tulipalo oli, ja Kalle juoksi katsomaan ja tuli ilmoittamaan, että tuli on irti heidän puuvajassaan, jolloin hra Kenonen hyppäsi vuoteeltaan ja pisti tohvelit jalkoihinsa ja alkoi vetää yönuttua ylleen, ja kun rva Kenonen heittäytyi hänen kaulaansa ja rukoili häntä laskeutumaan jälleen kuolinvuoteelleen, niin sanoi hra Kenonen, ettei hän ole ruumiinpolttoyhdistyksen jäsen ja ettei häntä saa paistaa omaan sänkyynsä.
Minuutin kuluttua touhusi hra Kenonen pihalla palokuntalaisten ja poliisien joukossa ja antoi neuvoja ja rähisi ja joutui riitaan palomestarin kanssa, joka ei tiennyt, että hänen edessään oli kuoleva ihminen, vaan väitti hra Kenosen olevan koko lailla juovuksissa. Ja kun hra Kenosen tuttavat, jotka seuraavana aamuna lukivat sanomalehdestä hänen kuolinuutisensa kauniine muistosanoineen, näkivät hänen tulevan vastaan kadulla paltto auki, hattu takaraivolla ja sikari hampaissa, luulivat he näkevänsä aaveen ja pelästyivät pois suunniltaan, ja eräs heistä, jolla oli heikot hermot, meni niin sekapäiseksi, että häntä oli hoidettava kaksi viikkoa sairaalassa.