Hra Kenonen: Hänen elämänsä ja mielipiteensä

HRA KENONEN, HÄNEN ELÄMÄNSÄ JA MIELIPITEENSÄ

Kirj.

Tiitus

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Kirja, 1917.

HRA KENOSEN MATKA KONSTANTINOPOLIIN

Hra Kenonen lähtee aivan odottamatta pitkälle matkalle, jolta hän kuitenkin yhtä odottamatta palaa takaisin

Oli lämmin alkukesän iltapäivä, mutta hra Kenosen asunnossa Fredrikinkadun varrella maamme pääkaupungissa vallitsi kuitenkin olosuhteisiin katsoen verraten tyydyttävä ilmasto, sillä toisella puolen katua oleva kasarmimainen viisikerroksinen kivimuuri loi varjonsa juuri hra Kenosen ikkunoihin, ehkäisten auringonsäteiltä pääsyn m.m. siihen rauhoitetuksi julistettuun pyhättöön, jonka avoimesta ikkunasta sikarinsavukiekurat hiljalleen ja hätäilemättä purjehtivat pois kunnioitettavan aiheuttajansa, hra Kenosen lähimmästä ympäristöstä, ja jossa mainittu kunnioitettava henkilö, hra Aukusti Bartholomeus Kenonen, leposohvallaan sulatteli yhtä maukasta kuin voimakastakin päivällistään.

Oli, niinkuin sanottu, lämmin iltapäivä, josta syystä hra Kenonen loikoilikin leposohvallaan paitahihasillaan ja sukkasillaan. Hän oli nukahtanut puolen tuntia sekä herännyt erinomaisesti virkistyneenä niin hengen kuin ruumiinkin puolesta, ja nyt hän, ei enää aivan selällään, mutta ei ihan kyljelläänkään maaten tutki suurella mielenkiinnolla laajahkoa, onnistuneilla valokuvilla kaunistettua matkakertomusta Etelä-Euroopasta, hymähdellen silloin tällöin puoliääneen itsekseen ja vaipuen lopuksi haaveiluihin, jollaiset eivät usein hänen käytännöllistä, todellisuuden varmalla ja vankkumattomalla pohjalla pysyvää ajatustaan askarruttaneet.

Miten hra Kenosen ajatus tällä kertaa liittyi ajatukseen, mielikuva mielikuvaan, sitä voisi tuskin hra Kenonen itsekään tarkemmin selittää, ja vielä vähemmän sitä, miten nämä ensin irrallisina haihattelevat haaveet, mielikuvat ja ajatukset äkisti kokoontuivat yhdeksi ryhmäksi, sulautuivat toisiinsa, jähmettyivät kiinteäksi kokonaisuudeksi ja kiteytyivät varsin merkilliseksi päätökseksi nopeudella, jonka täysin uskoo ja käsittää vain se, joka henkilökohtaisesti tuntee tämän suuripiirteisen miehen ja hänen erinomaisen päättäväisyytensä elämän ratkaisevissa käännekohdissa.

Hra Kenosen sisässä, hänen toimeliaassa henkisessä työpajassaan tällä hetkellä tapahtuva elementtien purkauksen kaltainen mullistus kuvastui hänen kunnioitusta herättävässä ruumiillisessa olemuksessaan siten, että hänen hengityksensä melkein salpautui, hänen päälaelta harvennut tukkansa alkoi kohota kiihdyttäväksi töyhdöksi, hänen suuri, vankka ja luonteenlujuutta todistava leukansa loksahti alaspäin, hänen tukeva vatsansa pysähtyi rauhallisessa, säännöllisessä liikkeessään ylös ja alas, hänen pitkät ja tuuheat, vähän riippuvat viiksensä värähtelivät ja hänen kieltämättä jossain määrin ulkonevat silmänsä, jotka sydämetön ivakuvien piirustaja mahdollisesti saattaisi, tapansa mukaan liioitellen, kuvata jämeiksi mulkosilmiksi, pysähtyivät tuijottamaan vastapäisellä seinällä riippuvaan kauppaneuvos Sampion suurennettuun valokuvaan, jonka kauppaneuvos itse, liikkeensä täyttäessä 35 vuotta, oli kunnioituksella ja kiitollisuudella lahjoittanut arvossapidetylle liiketuttavalleen ja henkilökohtaiselle ystävälleen A.B. Kenoselle.

* * * * *

Kolmen sekunnin kuluttua hyökkäsi hra Kenonen ylös, huusi rva Kenoselle ruokasaliin, että kapsäkki oli korkeintaan puolen tunnin kuluessa pakattava täydelliseen ja ehdottomaan matkakuntoon, vilkaisi kelloonsa, alkoi kiskoa toista kenkää jalkaansa ja saatuaan sen paikoilleen potkaisi kiireessään ja vahingossa toisen kenkänsä syrjään ja huomasi sitten potkaisseensa sen niin kauas leposohvan alle, ettei hän ulottunut sitä sieltä noin vain tempaamaan, vaan hänen oli pakko laskeutua sohvan ääreen permannolle yhtä epämukavaan kuin hänen kaltaiselleen henkilölle vähemmän arvokkaaseenkin asentoon. Näin haparoidessaan sohvan alle sadatteli hän kenkää, sohvaa ja rautatiehallitusta, viimemainittua tällä kertaa etupäässä siitä kylläkin oikeasta ja pätevästä syystä, että se, epäilemättä pelkästä virkavaltaisuudesta ja kiusanteon halusta, on määrännyt kaikki junat lähtemään aina puoli tuntia liian aikaisin. Saatuaan vihdoin piilossa olleen kenkänsä esille antoi hän sille kengitetyllä jalallaan vihaisen rangaistuspotkun, ja kurituksensa saanut jalkine poukahti ikkunalautaan, jolloin hra Kenonen alkoi sadatella sitä kuin ihmeen kautta välttynyttä mahdollisuutta, että se olisi rikkonut ikkunan tai lentänyt avoimesta ikkunanpuoliskosta ulos Fredrikinkadulle, jossa usein liikkui enemmän tai vähemmän epäilyttävää ja omistusoikeuden pyhyydestä välinpitämätöntä kansanainesta.

Rva Kenonen, joka luuli hra Kenosen lähtevän Hämeenlinnaan, minne hänen oli ollut aikomus matkustaa johonkin niistä lukuisista kokouksista, joihin hra Kenosen yhteiskunnallisena henkilönä täytyi tuhlata kallista aikaansa, kysyi kapsäkin äärestä viereisestä huoneesta, hra Kenosen juuri taistellessa ratkaisevaa taistelua kirotun kauluksen ja vielä kirotumman niskanapin kanssa, riittääkö yksi paita, jolloin hra Kenonen, jolla oli hirmuinen kiire — älä koskaan lykkää huomiseksi sitä, minkä voit tänä päivänä tehdä, on nimittäin hra Kenosen järkähtämättömin elämänohje — hermostui melkoisesti ja sanoi katkerasti hänen oman, laillisesti vihityn vaimonsa nähtävästi pitävän häntä tavallisena jätkänä ja maankiertäjänä, koska aikoi lähettää hänet kaukaiseen Konstantinopoliin ja mahdollisesti onnelliseen Arabiaan saakka ainoastaan yksi paita kapsäkissä.

— Konstantinopoliin! huusi rva Kenonen sydäntäsärkevällä äänellä ja vaipui osittain tainnoksissa kirjavalle lattiamatolle, mutta koska hra Kenosella ei parhaalla tahdollaankaan ollut aikaa ryhtyä häntä virvoittelemaan, niin sulloi hän kapsäkkiin niin paljon paitoja kuin ehti piironginlaatikosta parilla kelpo otteella käsiinsä kahmaista. Hän tosin jo silloin huomasi, että niistä ainakin puolet oli rva Kenosen paitoja, mitkä hän tunsi pitseistä, mutta hänellä ei nyt ollut tilaisuutta ryhtyä niitä lajittelemaan ja erottelemaan, sillä junan lähtöön oli enää kaksikymmentä minuuttia.

— Lähetän hänen paitansa vakuutetussa postipaketissa takaisin Konstantinopolista, mutisi hra Kenonen ja alkoi etsiä hammasharjaansa, joka oli ollut kateissa viime Tukholmanmatkasta lähtien.

Hra Kenonen käyttää näet matkoilla ollessaan aina hammasharjaa, jonka hän hotelliin saavuttuaan pistää vesilasiin pesupöydän reunalle, ottaen sen lähtiessään samasta paikasta yhtä koskemattomana kuin on sen siihen pannutkin ja säästäen siten luonnollisesti sekä harjaa että aikaa ja hampaitaan. Ja koska ajatus matkustaa Konstantinopoliin ilman hammasharjaa tuntui hänestä kutakuinkin yhtä mielettömältä kuin lähtö pohjoisnavalle ilman villasukkia ja kompassia, niin sieppasi hän makuukamarista rva Kenosen hammasharjan, pistäen sen päällimmäiseksi kapsäkkiin, sulki kapsäkin voimakkailla tempauksilla, litistettyään sen umpeen koko elävällä painollaan, nosti tämän kokeneen ja uskollisen matkatoverinsa eteiseen ja alkoi juuri kiskoa ylleen harmaata päällystakkiaan, kun rva Kenonen toipui hetkellisestä voimattomuudentilastaan ja juoksi myöskin eteiseen, heittäytyi hra Kenosen kaulaan, mitä ei tiettävästi ollut tapahtunut yhdeksän viimeksikuluneen vuoden aikana, vannotti äkkituumaista miestään luopumaan oudosta ja hurjasta aikeestaan ja rukoili, ettei hän hylkäisi isänmaataan ja kotiliettään eikä luopuisi Lutherin uskosta, johon hänet oli kastettu, ei pettäisi avioliittolupaustaan eikä vaipuisi inhoittavaan turkkilaiseen monivaimoisuuteen.

Kun hra Kenosella nyt, niinkuin jo edellä on käynyt selville, oli todellakin kiire, niin ei hän ehtinyt antamaan minkäänlaisia lupauksia enempää toisessa kuin toisessakaan suhteessa, vaan — huomautettuaan kuitenkin ohimennen, että hänet on kastettu vain hätäkasteessa — karisti hän rva Kenosen kaulastaan ja puristi hyvästiksi hänen kättään, mikä ei kuitenkaan sattunut olemaan rva Kenosen käsi, vaan eteisen vaatenaulakossa riippuvan sadetakin vasen hiha, suuteli epähuomiossa vaateharjaa, sylkäisi ja juoksi ulos, kapsäkki toisessa ja rva Kenosen punainen päivänvarjo toisessa kädessään, huutaen mennessään rappukäytävässä, että hän kirjoittaa heti lisää, antaen silloin tarkempia tietoja ja määräyksiä. Rva Kenonen seisoi vielä neljännestunnin kuluttua eteisessä, hiukset hajallaan ja katseessa kauhun ilme, kun asemalta tuli eräs kantaja, joka toi rva Kenosen punaisen päivänvarjon sekä terveisiä hra Kenoselta, että hän oli ehtinyt juuri parahiksi junaan, viimeisen vaunun takasillalle, miltä hän oli junan vieriessä asemalta heittänyt kantajalle yhden markan ynnä punaisen päivänvarjon, huutaen sitten, kämmeniään suun edessä torvena pitäen, osoitteensa sekä jotain muuta, jota kantaja ei kuitenkaan junan jyrinän ja välimatkan pitenemisen vuoksi ollut kuullut.

* * * * *

Seuraavana päivänä saapui asiaan lisävalaistusta, postin tuodessa rva Kenoselle junassa kirjoitetun kirjeen hra Kenoselta, missä viimemainittu, jolla sivumennen sanoen on aina sellaiset paperit kuin passit ynnä muut kunnossa, ilmoitti päättäneensä virkistyksekseen ja yleissivistyksensä kartuttamiseksi tehdä matkan Konstantinopoliin, kuka tiesi Pyhälle maallekin ja onnelliseen Arabiaan, käski rva Kenosen olla hyvässä turvassa ja muuttaa kesän ajaksi Luonnonmaahan Naantalin lähelle, jossa asuu luotettavaksi ja rauhalliseksi tunnettu väestö, sekä käydä kolmesti viikossa, sikäli kuin katsoo siihen syytä olevan, kylpemässä Naantalissa liikaa lihavuutta vastaan, ja pitää poikia kurissa, etteivät he ylimielisellä käytöksellään häväisisi isänsä kunniallista nimeä ja vastoin asetuksia ja sakkotauluja tallaisi tai muuten vahingoittaisi Naantalin kaupunkia mahdollisesti kaunistavia istutuksia ja kukkalaitteita, jotka ilahduttavat luonnonkauneuden ystävää ja luovat viihdytystä kivulloisen kylpyvieraan rauhattomaan rintaan. Lopuksi lupasi hra Kenonen pysyä yleensä oppi-isämme Lutherin uskontunnustuksen kannalla, mikäli eivät ankarat ja hengenvaaralliset asianhaarat pakoittaisi joskus tilapäisesti löysäämään sen pykälistä uskonkiihkoisuudestaan ja ahdasmielisyydestään tunnettujen musulmanien keskuudessa. Mitä erityisesti aviolupaukseen tulee, niin pitää hra Kenonen sen yhä edelleenkin voimassa, huomauttaen sulkumerkkien välissä, että turkkilaiset naiset, jotka huokaavat rutivanhoillisten säädösten ja mustasukkaisten miestensä orjuudessa, ovat yleensä hunnutettuja, niin ettei niistä tiedä, mikä on nuori, punaposkinen tyttö ja mikä vanha, hampaaton akka. Kirjeen viimeisellä sivulla kysyi hra Kenonen, oliko päivänvarjo, jonka hän väitti rva Kenosen tupanneen hänen kainaloonsa sateenvarjon sijasta, tullut takaisin, ja oliko kantaja muistanut sanoa, että kassakaapin avain oli kirjoituspöydän vasemmassa alalaatikossa ja viimemainitun laatikon avain hra Kenosen kapsäkissä.

Rva Kenonen muutti jäljellä olevine perheineen heti Luonnonmaahan, kauniissa lahdenpoukamassa olevaan taloon, jonka kaikesta huoltapitävä hra Kenonen Turun läpi kulkiessaan oli sekä ehtinyt että muistanut tilata perheelleen kesäasunnoksi, eikä hra Kenosesta sitten kuulunut muuta kuin yksi Trelleborgissa postiin pantu tavallinen kuvaton postikortti, johon oli suurilla, mutta hieman epävarmoilla kirjaimilla kirjoitettu hra Kenosen helposti tunnettavalla käsialalla ainoastaan seuraava, kolminkertaisesti alleviivattu sana:

"Suuremmoista!!"

Rva Kenonen koetti turhaan miettiä, mikä hra Kenoseen oli niin suurenmoisen vaikutuksen tehnyt, ja meni sitten kieltämään poikia ajelemasta talon kanoja.

* * * * *

Seuraavana iltana, kun rva Kenonen istui avonaisen ikkunan ääressä, parsien poikien sukkia, hengittäen puutarhasta leviävää syreeninkukkien tuoksua ja katsellen peilityynessä Naantalin salmessa Kultarantaan päin lipuvaa palkovenhettä, hän näki vanhanpuoleisen miehen soutavan niemen takaa laituriin ja nousevan maihin. Sitten hän kuuli miehen huutavan vähän ylempänä rantapengermällä kiviä nakkeleville pojille:

— Asuuks tääll rouva Kenonen? Mull olis hälle kiireellinen telegrammi!

Rouva Kenosen sydäntä kouristi, ja henkisillä silmillään hän näki rakkaan miehensä lepäävän vaaleana ja jäykkänä mustilla paareilla keskellä Konstantinopolin katua, uhkaavannäköisen turkkilaisen roskajoukon tungeskellessa paarien ympärillä ja fetsipäisen turkkilaisen lääkärin tri Ali Baban, nenällään siniset sankalasit ja leuassaan ruskea parta, kumartuessa koettelemaan hra Kenosen sydäntä. Ja lääkäri kohottaa päätään ja sanoo turkin kielellä ja kumealla äänellä: "Kuollut!" ja julmat turkkilaiset hymyilevät vahingoniloisesti. Päivä paistaa ja minareettien huiput kylpevät Etelän auringon kultaisessa hohteessa, jonka säteet säälien hyväilevät myöskin hra Kenosen iäksi kalvenneita kasvoja…

Ennen näitä silmänräpäysvalokuvia hra Kenosen surullisesta kohtalosta oli maailma jo ennättänyt musteta rva Kenosen silmissä, mutta kooten kaikki voimansa nousi hän ylös ja juoksi rantaan, tempaisi sähkösanoman vanhanpuoleisen miehen kädestä, huusi "oih!" ja vaikeroi, ettei hän uskalla sitä avata, koska hänen sydämensä ja aavistuksensa sanoo hänelle, että Kenoselle on tapahtunut jotain hirveätä, ja että hän on nyt leski ja hänen hennot poikansa turvattomia orpolapsia, joilla ei tänään ole tietoa siitä, mitä he huomenna voivat suuhunsa panna. Tämän synkän uutisen kuullessaan avasivat nuoret Kenoset harvinaisella yksimielisyydellä kitansa ja alkoivat parkua pahalla äänellä huutaen, että he tahtovat voileipää ja maitoa ja juustoa ja viiliä, viimemainittua jauhosokerilla ja inkiväärillä höystettynä, ja rva Kenonen avasi sähkösanoman, mutta pudotti sen maahan, tarttui päähänsä ja huusi vielä kerran: "oih!" Sitten hän tointui hieman, nosti vapisevin käsin sähkösanoman ja luki seuraavat sanat:

"Katso perään ettei Kalle putoo mereen.

Kenonen".

Rva Kenonen sulki miettiväisenä sähkösanoman, maksoi vanhanpuoleiselle miehelle 1 mk. 25 p., minkä vanhanpuoleinen mies otti vastaan sen näköisenä, kuin olisi hän oikeastaan ollut saapa 2 mk., ja loi sitten katseensa vanhimpaan ja siis myöskin viisaimpaan poikaansa Kalleen, joka täydellä voimallaan ja vakaumuksen lämmöllä itkeä kohotteli orpoutensa haikeutta, huomasi tämän nuorukaisen likaisimmaksi olennoksi koko Luonnonmaan luomakunnassa ja kysyi sen johdosta, eikö hänen tapansa ole ensinkään käydä uimassa.

Kalle Kenonen pyyhki kyyneleet silmistään ja sanoi, että merivesi on niin suolaista ja kylmää, että hän saa lavantaudin, ja uimaranta niin huono — teräviä kiviä pohjassa — ja hänen oikea jalkapohjansa vielä kipeänä siitä, kun hän sen polkaisi ruostuneeseen rautanaulaan. Yleensä huomasi rva Kenonen myöskin tämän nuoren lehvän Kenosten viheriöitsevässä sukupuussa tuntevan koko suvulle yhteistä kammoa vettä, niinhyvin suolaista kuin makeaakin kohtaan, joten hän ei katsonut tarpeelliseksi ryhtyä mihinkään erikoisiin varovaisuustoimenpiteisiin hra Kenosen kiireellisen sähkösanoman johdosta.

Neljäntenä päivänä edellä mainitun sähkösanoman saapumisesta ilmestyi hra Kenonen hikisenä ja huolestuneena ja kapsäkki kädessä höyrypursi "Nådendalista" eli Näärentaalista, niinkuin raisiolaiset sanovat, laiturille, kiiruhti ylös taloon ja huusi jo portilla, ovatko pojat kotona ja oliko Kalle pelastunut, ja kun pojat olivat tulleet saapuville ja asetetut riviin, luki hra Kenonen heidät kahteen kertaan ja tukisti kummallakin kerralla heitä jokaista vuorostaan, ilmeisestikin tullakseen täysin vakuutetuksi siitä, että he todellakin olivat eläviä Kenosia eivätkä vain joitakin henkimaailman utuisia ja häipyviä Kenos-ilmestyksiä. Sitten kiinnitti hän erikoisen huomionsa rivin pisimpään mieheen eli Kalleen ja lupasi piestä hänet siniseksi ja gredliiniksi, jos hän vielä toisen kerran rohkenee hukuttaa itsensä.

Mutta kun rva Kenonen sanoi, etteivät pojat olleet missään hengenvaarassa olleetkaan, ja kysyi, miksi Kenonen oli niin pian palannut Konstantinopolista ja matkaltaan onnelliseen Arabiaan, niin rauhoittui hra Kenonen melkoisessa määrässä, tukistaen sen johdosta koko poikajoukon varmuuden vuoksi vielä yhteen kertaan, tällä kertaa etupäässä siitä syystä, että he olivat uskaltaneet pettää häntä olemattomalla hengenvaarallaan, ja vetäytyi sitten rva Kenosen kanssa sisähuoneisiin, missä hän alkoi purkaa kapsäkkiään, purkaen siinä sivussa myöskin sappeaan rva Kenoselle sen anteeksiantamattoman huolimattomuuden johdosta, että enemmän kuin puolet kapsäkissä olleista paidoista oli ollut rva Kenosen yksityistä liinavaatevarastoa. Hra Kenonen lausui otaksuman, että rva Kenonen varustaa hänet seuraavalle matkalleen hameilla ja kureliiveillä ja harsopuseroilla, ja ilmaisi sitten, ettei hän oikeastaan ollut Konstantinopolissa käynytkään. Hänen oli nimittäin täytynyt keskeyttää matkansa jo Etelä-Saksassa tai jossain sentapaisessa maassa, koska hän oli nähnyt erästä Kallen kokoista ja hieman Kallen näköistä poikaa nostettavan hukkuneena Tonavasta tai Weikselistä tai Seinestä tai jostain muusta sen suuntaisesta joesta, jonka nimestä hra Kenonen ei ollut oikein selvillä, kun rannassa ei ollut mitään sellaista taulua, jossa joen nimi olisi ollut mainittuna. Ainakaan ei hra Kenonen ollut mitään tuollaista nimikilpeä huomannut.

Ja kun ei hra Kenonen ollut lähtiessään muistanut taikka oikeastaan ehtinyt antaa mitään määräyksiä ja ohjeita poikien valvonnan ja hukkumisen vaaralta varjelemisen suhteen, niin ei hänen ollut auttanut muu kuin kääntyä takaisin melkein Konstantinopolin tulliportilta.

Hra Kenonen lopetti matkakertomuksensa huokaukseen, että hän on todistettavasti onnettomin isä sekä Uudenmaan että Turun ja Porin läänissä, eikä voi koskaan levollisin mielin matkustaa edes Helsingistä Oulunkylään, Tikkurilasta ja Keravasta puhumattakaan.

Sitten avasi hra Kenonen ikkunan, pisti päänsä siitä ulos ja alkoi haukkua läheisellä mäellä tappelevia poikiaan ryövärimäisestä ja sivistyskansan jäsenille sopimattomasta elämästä, heristi heille nyrkkiään ja uhkasi vihoissaan, että hän seuraavalla kerralla Konstantinopoliin ja onnelliseen Arabiaan lähtiessään lukitsee heidät koiranketjuilla ja varmuuslukoilla sängyntolppiin kiinni, minkä ennakkopäätöksen julistettuaan hän tiedusteli, missä se pitkäsiima on ja miten kastemadot jaksavat, ja muutaman tunnin kuluttua saivat pojat tuntea mahtavan isänsä hallituksen taas alkaneen, kiskoessaan kuin kaleeriorjat irvissä ikenin Kukkarokivelle päin suurta ja vanhaa ruuhta, joka oli raskas kuin synti, ja jonka perässä istuva, henkisen tasapainonsa jälleen saavuttanut hra Kenonen tyytyväisin ja toivorikkain mielin laski pyydyksiään mereen.

Aurinko painui taivaanrannan alapuolelle suurena kultaisena pallona, apilapelloilta Raision rantamilta kantautui veden yli sakeita ja makeita tuoksuja, ja jostain kaukaa, Ruissalon suunnalta, kuului karjankellojen kalahduksia.

Hra Kenonen veti mielihyvällä keuhkonsa täyteen ilmaa ja murahti:

— Joopa joo…

HRA KENONEN KESÄLAITUMELLA

Miellyttäviä kuvaelmia herrasväki Kenosen rauhallisesta perhe-elämästä luonnon-ihanassa Luonnonmaassa

Palattuaan retkeltään Konstantinopoliin asettui hra Kenonen viettämään hyvinansaitsemaansa kesälepoa perheensä keskuuteen luonnonihanuudestaan ja hymyilevistä maisemistaan kuuluisaan Luonnonmaahan, ja tämä lämpöä, raikkautta ja lintujen laulua uhkuva ympäristö muodosti oivallisen ja sopivan kehyksen sille eloisalle, kauniille taululle, jonka päähenkilönä oli liikemies Aukusti Bartholomeus Kenonen itse, ja taideteoksen nurkkia ja laitapuolia täydentävinä sivuhenkilöinä hänen vaimonsa, rouva Kristiina Kenonen, sekä heidän yhteiset jälkeläisensä, nimittäin 12-vuotias Kalle Kenonen, 10-vuotias Heikki Kenonen, 8-vuotias Napoleon Kenonen, 6-vuotias Juhana Vilhelm Kenonen, 4-vuotias Jonas Kenonen ja 2-vuotias Leena Kenonen.

Klo 8 aikaan aamulla nousi hra Kenonen vuoteeltaan, haukotteli mahtavasti, veti laveat nimettömät ylleen, sysäsi jalkansa kulta- ja hopealangoilla ylellisesti kirjailtuihin tohveleihinsa, otti kylpylakanan kainaloonsa sekä lähti, uusien punaisten housunkannattimien laahatessa takana maata, reippaasti kävelemään alas rantaan, uimahuoneelle päin. Uimahuoneen portailla istuen hän sitten varovaisesti pisti oikean jalkansa isonvarpaan veteen, värähti ja sanoi "burr!", tunnusteli vettä varmuuden vuoksi vielä oikean kätensä etusormellakin, mittasi veden lämpömäärän uimahuoneen seinällä olevalla lämpömittarilla, tuli siihen johtopäätökseen, että mainittu laite, uskollisena kaikkien lämpömittarien ikivanhoille traditsioneille, valehteli joko tahallaan tai tietämättömyydestä, totesi, ettei merivesi tänä kesänä lämmennyt ollenkaan, huokasi ja pesi kasvonsa, pyyhkien ne sitten huolellisesti kylpylakanan nurkkaan. Senjälkeen palasi hän virkeänä ja reippaana takaisin, valmiina kuluttamaan päivänsä mahdollisimman mukavalla ja huolettomalla tavalla.

Keittiöstä, jossa rva Kenonen palvelustyttönsä kera hikipäin hääräsi, levisi taloon ja sen lähimpään ympäristöön herkullinen paistin tuoksu, ja puutarhan riippumatossa jännittävää, 50 pennin hintaista salapoliisikirjaa lukeva hra Kenonen nuolaisi vaistomaisesti huuliaan.

Mutta mäeltä riihen takaa kuului valtaava melu. Siellä esittivät Kenosen pojat valittuja kohtia Robinson Crusoen seikkailurikkaasta elämästä. Kalle Robinson oli rakentanut havuista majan kuusen juurelle, ja Perjantaina oli hänellä Jonas Kenonen, kun taas Leena Kenonen, joka ei vielä kyennyt vaativammissa osissa esiintymään, oli sidottu jalastaan nuoralla kiinni kuusen juureen näytelmässä tarvittavaksi laama-eläimeksi, jonka virkavelvollisuuksiin kuului myöskin vaihtoehtoisesti esiintyä tarpeentullen koirana ja haukunnallaan varoittaa isäntäväkeään, milloin Robinsonin kotirauhaa uhkaavat ihmissyöjä-Kenoset, Heikki, Napoleon ja Juhana Vilhelm, jousilla ja nuolilla asestettuina, hiipien ilmestyivät näkösälle metsän reunasta.

Päivällisen jälkeen nukkui hra Kenonen tunnin tai pari sisällä huoneessaan, heittäytyen sängylleen ja pannen sanomalehden kasvojensa peitteeksi. Uneen vaivuttuaan hän sen kuitenkin pyyhkäisi kasvoiltaan, ja nytpä joku vanha ja lihava, katossa istunut kärpänen katsoi ajan tulleen tehdä lähempää tuttavuutta hra Kenosen houkuttelevannäköisen nenän kanssa. Liideltyään varovaisesti muutamia kertoja hra Kenosen ympärillä ja tultuaan vakuutetuksi siitä, että tämä pelättävä mies todellakin nukkui, rohkaisi kärpänen luontonsa, laskeutui hra Kenosen nenälle ja syventyi seuraavassa silmänräpäyksessä tutkimuksiinsa.

Hra Kenonen huitaisi unissaan muutamia kertoja kasvojaan, jolloin kärpänen aina levitti kepeät siipensä ja lensi pois, mutta seuraavassa silmänräpäyksessä oli se jälleen hra Kenosen nenällä, korvassa tai huulella.

Vihdoin heräsi hra Kenonen kesken makeimman ja raukeimman päivällisunensa, ja nyt nähtiin todeksi runoilijan säkeet:

    "Herännyt leijona on kiivas,
    On julma hammas tiikerin,
    Mut ihminen, min raivous riivas.
    On hirmuisista hirmuisin".

Hra Kenonen vannoi yhtä nopeasti kuin kiukkuisestikin oikean Hannibalin valan kaikkia kärpäsiä vastaan yleensä ja sitä vanhaa, lihavaa kärpästä vastaan erityisesti, joka oli rohjennut ryhtyä tekoon, mitä ei edes kunnallislautakunnan esimies olisi uskaltanut vastuulleen ottaa, nimittäin hra Kenosen päivällislevon häiritsemiseen, ja asestettuna tällaisia tilaisuuksia varten piirongin päällä olevalla vanhalla ja tuhansien äkkikuoleman käsittäneiden kärpästen verestä kirjavalla kärpäslätkällä ryhtyi hra Kenonen, lujasti päättäen joko kaatua itse tai hävittää kaikki kärpäset, jollei nyt juuri koko maailmasta niin ainakin omasta huoneestaan, sellaiseen ajojahtiin, että se sai kaikkien lähistöllä olevien kärpästen sydämet vapisemaan. Käyttäen milloin nopeutta ja voimaa rehellisessä hyökkäyksessä avoimella rintamalla, milloin intiaanimaista väijymistä ja kavalaa hiipimistä, tuhosi hra Kenonen puolessa tunnissa kaikki kärpäset ei ainoastaan seinistä, uunin kyljestä ja ikkunaruuduista, vaan myöskin katosta, jonne ulottuakseen hän rohkeasti ja reippaasti kapusi tuoleille ja pöydille, ollenkaan välittämättä siitä, olivatko ne rakennetut hänen painoisensa miehen niiden kantavuudelle asettamia vaatimuksia silmälläpitäen.

Jos olisi joku syrjäinen ollut näkemässä hra Kenosen suurta kärpäsjahtia, niin olisi häneen varmaankin vaikuttanut mieltäylentävästi ja mukaansatempaavasti nähdä tämän kunnioitettavan ja erinomaisen miehen neronsa voimalla ja suurella nokkeluudella ahdistavan kärpäset sellaisiin paikkoihin, joissa ei enää mikään voinut pelastaa niitä hra Kenosen varmalta, surmaatuottavalta iskulta, tai nähdä hänen uskomattomalla kätevyydellä lennossakin vangitsevan, vieläpä vasemmalla kädellään, yhden ja toisen pelästyneen kärpäsen, joka nipin napin oli juuri pelastunut kärpäslätkästä. Tämän ihmeteltävän näppäryyden oli hra Kenonen saavuttanut jo varhaisessa nuoruudessaan, jolloin hän kotikylänsä poikien keskuudessa nautti suurta mainetta paikkakunnan etevimpänä kärpästen ja muiden lentelevien hyönteisten vapaasta ilmasta nappaajana. "Mitä nuorena oppii, sen vanhana taitaa", mutisikin hra Kenonen, rusentaessaan kiikkiin joutuneen kärpäsen hyppystensä välissä kuoliaaksi.

Välistä hra Kenonen käveli pellonpientareilla, kädet seläntakana ja sikari hampaissa. Kuvaavaa hänen kansanomaisuudelleen on, että hän lukuisia kertoja antautui keskusteluihin yksinkertaisten ja hiljaisten, pelloilla työssä olevien renkimiestenkin kanssa, puhuen heille suurella asiantuntemuksella kyntöhevosista ynnä eri auranmuotojen sopivaisuudesta kivikkoisissa tai kivettömissä pelloissa, sekä tarjoten työn raskaan raatajalle siitä halpahintaisesta paperossikotelosta, joka hänellä useimmiten oli taskussa tällaisten tapausten varalta.

Iltapäivällä saapui joskus läheisistä huviloista turkulaisia liikemiehiä ja muita arvokkaita henkilöitä vaihtamaan ajatuksia kaunopuheisen ja selväjärkisen hra Kenosen kanssa. Hra Kenosella sattui silloin aina olemaan helposti käsillesaatavissa pullo jotain vanhaa hyvää, joka erinomaisesti sopeutui kahvin lisäkkeeksi ja hetkisen kuluttua lisäsi puheen joustavuutta.

Tulipa silloin tällöin talon isäntäkin istumaan hra Kenosen verannalle, tuoden joskus naapuritalonkin isännän tullessaan. Silloin tarjosi hra Kenonen sikareita, joissa oli kaunis vatsavyö, ja kun isännät ihmetellen tunnustivat, etteivät he koskaan ennen olleet näin hienoja sikareita nähneetkään, niin hymähti hra Kenonen tyytyväisenä, ilmoitti sikarien hinnan ja sanoi tunnuslauseensa olevan: vain paras on kyllin hyvää.

* * * * *

Hra Kenosen täten viettäessä rauhallista ja leutoa kesäelämää, kooten uusia voimia tulevan talvikauden ponnistuksiin, synkkeni Euroopan valtiollinen taivas synkkenemistään, ja jokainen uusi päivä toi tullessaan uusia, uhkaavia viestejä, jotka eivät kuitenkaan hetkeksikään häirinneet hra Kenosen mielentyyneyttä. Ihmissyöjä-Kenosten kirkuna riihen takana, Robinsonin ampumien tylppäkärkisten nuolten sattuessa heidän vähemmän jaloihin ruumiinosiinsa, häiritsi häntä enemmän kuin Sarajevon murha, ja housunkannattimien katkeaminen tuotti hänelle suurempaa huolta kuin Itävallan ja Serbian välien kiristyminen.

Mutta lähimmät naapurit, jotka tietenkin olivat kuulleet hra Kenosen äskeisestä ulkomaamatkasta, saapuivat hänen luokseen urkkimaan hänen mielipiteitään suurvaltiollisista asioista, puhuivat ilmoista ja vuodentulotoiveista sekä kysyivät lopuksi, mitä ulkomailla sodan mahdollisuuksista arveltiin.

Hra Kenonen nojautui silloin taaksepäin korituolissaan karisti tuhkan sikaristaan ja sanoi, että kaikki huhut sodan mahdollisuudesta olivat turhia loruja. Muistaakseen ei hän matkallaan ollut nähnyt yhtään sotamiestä, lukuunottamatta erästä vanhaa, ontuvaa ja kaikesta päättäen eläkkeellä olevaa upseeria, joka oli matkustanut samassa vaunussa kuin hänkin eikä ollut näyttänyt ensinkään sotaisen näköiseltä. Ja kuitenkin oli hra Kenonen matkustanut halki miltei puolen maailman, edestakaisin. Sitäpaitsi oli sota mahdoton eräästä yksinkertaisesta syystä.

Vieraat nyökäyttivät myöntävästi päätään ja sanoivat, että niin aina… mutta kysyivät kuitenkin lopuksi hieman epäröiden, mikä se yksinkertainen syy mahtoi olla.

Silloin hra Kenonen hyväntahtoisesti selitti, että kaikki maailman sotajoukot tuhoaisivat nykyaikaisilla aseilla toisensa viidessätoista minuutissa. Ja kun eräs vieraista, uskomattoman rohkeasti kylläkin, rohkeni hieman epäillä sitä, niin myönsi hra Kenonen suopeasti, vaikkakin salaa hieman kiihtyneenä, viisi minuuttia lisää, mutta ei sekuntiakaan siitä yli.

Ja hra Kenonen löi kämmenellä reiteensä ja lupasi syödä vanhat housunsa muhennokseksi laitettuina, jos eurooppalaisesta sodasta tosi tulee.

Saatuaan näin vakuuttavat takeet rauhan säilymisestä lähtivät naapurit keventynein sydämin kotiinsa.

HRA KENONEN JA NAISASIA

Hra Kenonen käy Naantalin kaupungissa ja palaa sieltä sekä hämmästyneenä että suuttuneena

Mutta muutamien päivien kuluttua valtasi hra Kenosen toimeliaan hengen jälleen matkustushalu, ja koska hän oli epäonnistunut yrityksessään päästä kaukaiseen Konstantinopoliin, niin alkoi hän arvella, eikö mahdollisesti retki melkoista lähempänä olevaan, vaikkakin tuntuvasti pienempään Naantalin kaupunkiin, jonne oli vain tuo verraten vähäpätöinen 3 kilometrin matka, onnistuisi paremmin. Tavallisella päättäväisyydellään ja nopeudellaan panikin hän tämän suunnitelmansa täytäntöön, astui eräänä päivänä klo 12 laivaan ja astui arvokkaasti laivasta Naantalin laiturille tasan puolen tunnin kuluttua, jolla välin laiva oli ehtinyt poiketa viidessä muussakin laiturissa.

Hra Kenonen huomasi Naantalin kaupungin erittäin miellyttäväksi ja kodikkaaksi pisteeksi synnyinmaansa kartalla, mutta pudisti vakavasti päätään ajatellessaan mahdollisuutta, että hänen täytyisi siirtää sinne varsinainen toimintansa. Sillä hra Kenosen kaltainen liikemies tarvitsee ennen kaikkea laajan, suuren ympäristön, jossa hänellä on mahdollisuudet päästää kaikki pursuvat ja kuohuvat voimansa ja liikemieskykynsä valloilleen. Tahtoopa välistä itse Helsinkikin käydä hänelle liian ahtaaksi, niin että hänen täytyy siirtyä viikoksi tai pariksi Pohjanmaan lakeuksille, saadakseen ilmaa keuhkoihinsa ja voidakseen ojennella raajojaan. Naantalissa hän kiireen tullen — ja toimessa ollessaan on hänellä aina kiire — löisi ensimmäisessä käänteessä nenänsä lähimmän talon nurkkaan.

Käveltyään Naantalissa yhden tunnin hra Kenonen tunsi osaavansa tämän kaupungin ulkoa ja tuhautti kärsimättömästi sieraimiaan, joutuessaan viidennen kerran erään puiston keskessä olevan vesimyymälän eteen. Muudan vanhahko Naantalin kaupungin alkuasukas, joka näki hra Kenosen olevan ensi kertaa paikkakunnalla, kysyi häneltä, oliko hän jo käynyt kirkossa, jota hän väitti Naantalin suurimmaksi nähtävyydeksi. "Kirkko kuin kirkko… kyllä minä olen niitä nähnyt", vastasi hra Kenonen ja kysyi vuorostaan, milloin ensimmäinen laiva lähtisi.

Saatuaan kuulla sen lähtevän vasta kello neljän aikaan tajusi hra Kenonen, että hänellä oli nyt runsaasti kaksi tuntia ylimääräistä aikaa, jota hänen olisi vaikea saada tyydyttävästi kulumaan. Hän alistui kuitenkin välttämättömyyden pakkoon, koska ei mikään muukaan näyttänyt auttavan, kapusi Kuparivuorelle ja katseli sieltä käsivarret rinnalla ristissä allaan olevaa maisemaa kuin vangittu Napoleon pienen saarensa korkeimmalta, kalliolta sitä ahdasta valtakuntaa, johon kohtalon sokea käsi oli mahtavan kotkan kiinnikytkenyt.

Hra Kenonen laskeutui alas Kuparivuorelta ja käveli ikävystyneenä kuudennen kerran ennenmainitun vesimyymälän ohitse. Koska ensimmäinen puolitusinaa tapaamisia täten oli tullut täyteen, osti hra Kenonen sen kunniaksi lasin mehuvettä ja siirtyi sitten kylpylaitoksen puistoon, jossa hän istuutui muutamalle penkille, mahdollisimman kauas koreavärisissä kesäpuvuissaan keikailevista vierasmaalaisista kylpyvieraista, ja alkoi kantapäillään piirustella käytävän hiekkaan mittausopillisia kuvioita. Hra Kenosen silmät ovat kyllä nekin olleet aikoinaan avoimet naisellisille suloille ja muulle maalliselle turhuudelle, mutta iän karttuessa on hänkin vakiintunut, jotapaitsi hän on niin paljon maailmaa nähnyt mies, ettei pienen kylpyläkaupungin vierasnäyttely voi tarjota hänelle mitään erikoisesti uutta ja mieltäkiinnittävää.

Jokseenkin tähän suuntaan kiersivät hra Kenosen ajatukset melkein tahdottomasti, itsetiedottomasti ja epäselvästi, kun hän samassa havahtui mietteistään siihen, että hänen jalkainsa juureen putosi naisten käsilaukku, sellainen salaperäinen esine, jota ilman kaupunkilaisnainen ei voi ottaa yhtään askelta porttinsa ulkopuolelle.

Hra Kenonen huomasi sen pudonneen eräältä pitkäkasvuiselta ja laihalta, melkoisen miesmäisesti puetulta ja kävelevältä naishenkilöltä, ja kun hra Kenonen tarpeen vaatiessa on itse kohteliaisuus, niin kiiruhti hän nostamaan käsilaukun maasta ja ojentamaan sen omistajattarelleen, joka itsekin oli huomannut sen putoamisen ja kääntynyt sitä noutamaan.

— Kiitos! sanoi nainen ja istuutui sitten, hra Kenosen ikäväksi pettymykseksi, samalle penkille, jolla hra Kenonenkin istui.

Nainen, jolla oli silmälasit nenällä, mutta jonka tukka ei kuitenkaan ollut lyhyeksi leikattu, aloitti kursailematta keskustelun hra Kenosen kanssa, sanoi tulleensa usein hra Kenosta vastaan Helsingin kaduilla sekä siis tuntevansa hänet ulkonäöltään, ja alkoi sitten puhua sodan uhasta. Hänellä tuntuivat kaikki asiat olevan valmiina pääkopassa, niin ettei hra Kenosen tarvinnut muuta kuin kuunnella valmista, ja hän sanoi, että sodat niinkuin kaikki muukin paha tässä maailmassa johtuu siitä, että ohjakset ovat miesten käsissä.

— Kenenkäs käsissä niiden sitten pitäisi olla? kysyi hra Kenonen äkkiä ja mullisti silmiään. — Lastenko?

— Ei, vaan naisten! vastasi toinen tarmokkaasti.

— Te taidatte olla niitä naisasianaisia, joista minä olen jotain juttua kuullut? kysyi hra Kenonen epäluuloisesti ja siirtyi varovaisuuden vuoksi hieman kauemmaksi naapuristaan.

Viimemainittu myönsi kuuluvansa tuohon hra Kenosen pelkäämään luokkaan, jolloin hra Kenonen heti siirtyi penkin toiseen päähän.

— No älkää nyt lähtekö karkuun? sanoi hänen uusi puhekumppaninsa. —
En minä teitä pure!

— Kuka sen tietää! mutisi hra Kenonen. Mutta koska naisasianainen oli vedonnut hänen rohkeuteensa, niin jäi hän tietysti paikoilleen ja sanoi:

— Mitä niihin sotiin tulee, niin luulen, ettei tässä maailmassa olisi yhtään rauhallista päivää, jos naiset olisivat vallassa. Minä en ole vielä koskaan tavannut kahta naista, jotka olisivat olleet oikein hyvässä sovussa keskenään ja joiden välille ei ennemmin tai myöhemmin olisi tullut toraa. Se olisi kamala tapaus, jos naiset saisivat vallan käsiinsä… mutta eiväthän ne sitä toki onneksi milloinkaan saa, lisäsi hra Kenonen luottavaisesti.

Kuullessaan näin taantumuksellista puhetta innostui naisasianainen väittelemään hra Kenosen kanssa aatteistaan, ja vaikka hra Kenosella on vastaus aina valmiina siinä kuin jollain toisellakin, niin täytyy meidän tunnustaa, että tämä harvinainen mies tällä elämänsä kohdalla ensi kerran todellisesti pelkäsi joutuvansa tappiolle, sillä se tapa, jolla naisasianainen pommitti häntä yllättävillä väitteillä, välikysymyksillä, huudahduksilla, historiallisilla tapahtumilla sekä ivan ja pilkan myrkytetyillä nuolilla, joita vastaan rehellinen ja vakaamielinen hra Kenonen oli jokseenkin turvaton, oli aivan tavaton. Hra Kenonen sai lyhennetyssä ja kootussa painoksessa silmilleen kaikki ne muistutukset, joita naisilla on Saaran ja Hagarin päivistä alkaen ollut miehiä ja heidän toimenpiteitään vastaan esitettävänä. Ja kaikkien nykyisten epäkohtien pohjimmaisena syynä, sai hän kuulla, on se suuri kasvatusopillinen virhe, että pojat saavat erilaisen kasvatuksen kuin tytöt ja saavat leikkiä erilaisia leikkejä hevosilla, pyssyillä ja miekoilla, jotka kasvattavat heissä raakuutta ja verenhimoa. Sentähden on pojat kasvatettava samalla tavoin kuin tytötkin, jotta heistä kasvaisi kilttejä ja hyödyllisiä jäseniä tähän yhteiskuntaan.

— Kilttejä lammasnahkaisia tohvelisankareita! ärjäisi hra Kenonen, joka oli lopulta alkanut yhä enemmän ja enemmän menettää mielenmalttiaan, etenkin sen vuoksi, ettei hän mitenkään tahtonut saada suunvuoroa.

Ei ole aivan mahdoton sekään peloittava otaksuma, että hra Kenosen ja naisasianaisen väittely, joka oli alkanut kohota niin korkeaan äänilajiin, että se herätti Kasinon verannalla päivällistään syövän kylpyläyleisön huomiota, olisi muuttunut suoranaiseksi käsikähmäksi, jollei hra Kenonen olisi samassa huomannut, että kello oli viittä minuuttia vailla neljä, ja alkanut hyvästiä sanomatta juosta laivalle.

* * * * *

Hra Kenonen palasi Naantalista sekä hämmästyneenä että suuttuneena kaikesta siitä, mitä hän oli naisasianaiselta kuullut, ja päästyään sisään sanoi hän rva Kenoselle saaneensa silmänsä auki ja nyt vasta täysin käsittävänsä ne jumalattomat ja lainvastaiset päämaalit, joihin kirotut naisasianajajat pyrkivät.

Rva Kenonen käski hänen puhua suunsa puhtaaksi, minkä hra Kenonen siekailematta tekikin. Ja kun rva Kenonen sitten sanoi, ettei hän voi huomata mitään väärää ja nurinkurista Naantalissa olevan "suffraketun", niinkuin hra Kenonen häntä nimitti, mielipiteissä, niin kohotti hra Kenonen oikean kätensä ylös, ikäänkuin manatakseen taivasta sen todistajaksi, mitä hänen oman perheensä keskuudessa tapahtui. Hra Kenonen käveli sitten koko iltapäivän pitkin askelin permannolla, heilutellen käsiään ja koettaen saada aviopuolisonsa luopumaan turmiollisesta maailmankatsomuksestaan, mutta kun myöskin rva Kenonen varsin hyvin tietää, mitä hän tahtoo ja mitä hän ei tahdo, niin ei hra Kenosen kaunopuheisuus tällä kertaa kantanut mitään mainitsemisen arvoisia hedelmiä, ja raskaalla, katkeroituneella sydämellä meni hän sinä iltana nukkumaan.

Seuraavana aamuna lähti hra Kenonen Turkuun, ja kun hän sieltä palasi, niin oli hänellä kainalossaan joukko paketteja. Sitten kutsui hän pojat eteensä, ja kun koko joukko oli saapuvilla, piti hra Kenonen, kasvojaan omituisesti vääristellen ja luoden rva Kenoseen silloin tällöin merkillisiä silmäyksiä, pienen puheen, jossa hän tunnusti olleensa ymmärtämätön isä, joka vasta vanhoilla päivillään on saanut tietää, miten poikia on kasvatettava.

Nuoret Kenoset kuuntelivat tätä harvinaista esitystä hämmästyksellä, jolla ei enää ollut mitään rajoja, kun hra Kenonen hitaasti aukaisi pakettinsa ja antoi kullekin pojalle kirjavan, posliinipäisen nuken sanoen, että ajat ovat nyt suuresti muuttuneet ja ettei hän halua ottaa omalletunnolleen poikiensa kasvamista raakalaisiksi ja maantierosvoiksi. Uudet, hameniekat isännät olivat nyt astumassa Euroopan kohtaloiden johtoon, ja sen vuoksi on parasta, että myöskin Kenosen pojat ajoissa alkavat tottua uuteen järjestykseen. Itse oli hän, hra Kenonen, ehkä liian vanha saadakseen sopivaa tointa uudessa akkaväen tuhatvuotisessa valtakunnassa, mutta ahkeralla harjoituksella ja hyvällä tahdolla toivoi hän sentään voivansa vielä mahdollisesti kehittyä kätilöksi, kuppariksi tai pesumatamiksi.

Senjälkeen käski hra Kenonen, joka oli saanut mielestään tarpeeksi nolatuksi rva Kenosta, poikiensa mennä hiiteen ja viedä nuket mennessään, ja pojat luikkivat hämillään metsään, jossa he hirttivät uudet lahjansa puiden oksiin ja alkoivat ammuskella niitä kaaripyssyillään, leikkien punanahkoja, jotka kiduttivat kynsiinsä joutuneita valkonaamaisia sotavankeja.

HRA KENONEN EMÄNTÄNÄ

Hra Kenonen muuttuu isännästä emännäksi ja keittää riisiryynipuuron

Ajatuksenvaihtoa naisasiasta jatkui hra Kenosen ja puolisonsa välillä vielä seuraavana päivänä, ja rva Kenonen sanoi, että olisi hauskaa nähdä hra Kenosen hoitavan kotitalouttaan edes yhden päivän, ja hra Kenonen paukautti nyrkillä rintaansa sanoen, että kyllä hän on valmis siihen koska tahansa, ja lausui toivomuksen, että suffraketut olisivat yhtä valmiit ja kykenevät hoitamaan miesten raskaat tehtävät. Ja rva Kenonen otti miehensä heti kohta sanoistaan kiinni ja matkusti seuraavana aamuna koko päiväksi Turkuun, ja kun hra Kenonen aamulla sai sen kuulla, niin hän vähän pöllähti, ja kun hän kuuli, että rva Kenonen oli ottanut palvelustytön mukaansa, niin hän pöllähti vielä enemmän ja piti sitä arvottomana ja sopimattomana sotajuonena, mutta päätti kuitenkin hoitaa uudet tehtävänsä niinkuin mies, ajoi pojat vuoteiltaan metsään ja sanoi, että mitä kauemmin he siellä pysyvät, sitä parempi. Sitten järjesti hän vuoteet sillä tavoin, että työnsi sängyt patjoineen, tyynyineen ja lakanoineen kokoon, heitti peitteet päälle ja sanoi, että tämäpä nyt muka konsti!

Sen tehtyään istuutui hän miettimään ruokapuolta, ja hänen sisäinen aavistuksensa sanoi hänelle, että jos hän ryhtyisi aamiaista puuhaamaan, niin joutuisi se valmiiksi aikaisintaan päivälliseksi. Käytännöllisenä miehenä päätti hän siis sivuuttaa aamiaisen vaitiololla ja siirtyä yhtähyvin oikopäätä päivällisvalmistuksiin.

Pian oli hän myöskin selvillä siitä, että hän keittäisi riisiryynipuuroa, tuota maukasta ja tukevaa ruokaa, ja tukahduttaisi sillä kerta kaikkiaan sekä oman että poikiensa nälän siksi päiväksi. Tämä oli hänestä edullista siitäkin syystä, kun riisiryynipuuron keittämiseen ei hänen mielestään tarvittu mitään erikoisia esitietoja eikä käytännöllistä harjoitusta, ja hän onnitteli itseään tämän keksinnön johdosta, jolla hän mielestään taitavasti ja viisaasti yhdisti huvin ja hyödyn, kun koko miespuolinen Kenos-suku kuului riisiryynipuuron innokkaisiin suosijoihin.

Hra Kenonen katsoi kelloaan, joka oli neljännes vailla 9 aamupäivällä. Hän muisteli joskus kuulleensa, että riisiryynipuuron kiehuminen vaatii aikansa, mutta ryhtyessään näin ajoissa puuhaan oli hän varma siitä, että puuro olisi pahimmassakin tapauksessa pöydässä viimeistään kahden aikaan päivällä.

Hra Kenonen löysi aitasta suuren riisiryynipussin, jonka hän kantoi keittiöön. Sinne kantoi hän myöskin kaikki aitassa olevat maitokulhot. Sitten latoi hän keittiön uunin eteen sellaisen pinon polttopuita ja sytykkeitä, että sillä olisi kuljettanut laivan Luonnonmaasta Turkuun.

Nyt oli hän valmis ryhtymään toimeen.

Sytytettyään hellaan mahtavan rovion hän pani tulelle keittiön suurimman kattilan, johon kaasi vettä, sillä hän muisteli, että puuronkeiton alkupuolella sopi säästäväisyyssyistä käyttää aluksi vettä siihen saakka, kunnes ryynit alkavat pehmetä, jolloin on paras aika ryhtyä keittämään maidossa. Sitäpaitsi täytyisi hänen, jos hän aloittaisi suoraapäätä maidolla, hämmentää pataa pohjaanpalamisen estämiseksi koko ajan, eikä hra Kenosella ollut mitään halua ryhtyä puoleksi päiväksi kattilan hämmentämiseen.

Hra Kenonen mittasi kattilaan puolen kolmatta litraa ryynejä, arvellen sen suunnilleen riittävän. Jolleivät pojat saa siitä kylläänsä, niin syökööt leipää lisää.

Ensimmäinen vesi tuli hyvin likaiseksi ja sameaksi, jolloin hra Kenonen hoksasi, ettei hän ollut muistanut pestä ryynejä. Lausuen paheksumisensa siirtomaatavarakauppiaille, jotka laskevat liikkeeseen epäsiistiä ja pesemätöntä tavaraa, kaatoi hra Kenonen likaisen veden pois kattilasta ja pani uutta sijaan.

Koska hra Kenonen piti hellassa vireillä tulta, joka olisi tuottanut kunniaa rautavalimon sulatusuunin hoitajalle, niin ei viipynytkään kauan, ennenkuin kattila alkoi kiehua. Mutta samalla pani hän merkille, että vaikka kattilassa olikin vettä eikä maitoa, osoitti keitos kuitenkin pohjaanpalamisen oireita. Hra Kenonen tarttui vihaisesti hierimeen ja alkoi hämmentää, sytytettyään sikarin.

Samassa alkoi uusi ilmiö herättää hänessä huolestumista. Hän oli pannut kattilan puolilleen vettä ja ryynejä, mutta keitto alkoi nyt lisääntyä itsestään omituisella ja hämmästyttävällä tavalla. Se oli kuin sadun sammakko, joka tahtoi pullistaa itsensä härän kokoiseksi. Sen pinta kohosi yhä korkeammalle ja korkeammalle, ja mikäli kattilan sisällys pullistui, sikäli pullistuivat myöskin hra Kenosen silmät.

— Ryynit paisuvat! huusi hra Kenonen, joka ei ollut tullut ajatelleeksi sellaista mahdollisuutta, ja alkoi kiireesti ammentaa kattilan sisällystä ensimmäisiin astioihin, mitkä käsiinsä sai.

Ammennettuaan kymmenkunta kauhallista arveli hän sen riittävän ja jatkoi rauhoittuneena hämmentämistään, hämmentäen joukkoon myöskin peukalonpään kokoisen pötkyn tupakantuhkaa, joka hänen sikaristaan siinä kiireessä putosi pataan.

— Lisänä rikka rokassa, lohdutti hra Kenonen itseään ja arveli, ettei noin pieni määrä tuhkaa voi olla vahingoksi niin suuressa puuromäärässä.

Sitä lajia tavaraa tuli kuitenkin piakkoin kattilaan enemmänkin.

Hra Kenonen huomasi nimittäin, että tuli kattilan alla oli sammunut.

Polttopuut olivat näet kuivia risuja, joita herrasväki Kenonen, jolle oli luvattu vapaat polttopuut, sai kerätä talon takana olevasta metsästä. Ne olivat hyviä palamaan, melkein liiankin hyviä, sillä ne paloivat valitettavan nopeasti loppuun, niin että rva Kenosen keittäessä piti palvelustytön koko ajan tunkea lisää polttoainetta pesään. Kun ei hra Kenosella ollut tällaista vakinaista lämmittäjää, ja hän oli liian ylpeä turvautuakseen poikiensa apuun tässä kunniakysymyksessä, niin tapahtui hänen keittopuuhissaan tuon tuostakin keskeytys.

Onneksi oli hän arvannut varata tätä polttoainetta viereensä melkein itsensä korkuisen pinon, ja hän tunki hellan täyteen uusia risuja ja polvistui sitten puhaltelemaan, saadakseen tulen nopeammin syttymään ja päästäkseen jälleen hoitamaan kattilaa.

Hra Kenosen keuhkot ja posket toimivat kuin pajan palkeet, ja hänen silmilleen tuprahti nokea ja tuhkaa, josta melkoinen osa leijaili riisiryynikattilaan. Hra Kenonen kirosi, mutta samassa, ehkäpä juuri sanan voimasta, syttyikin tuli palamaan.

Hra Kenonen kaiveli juuri nenäliinan kulmalla enimpiä tuhkia pois silmistään, kun hänen selkäpiitään värisytti ankara kohaus, samanlainen kuin saunassa kuullaan silloin kun saunottaja lyö kipon vettä kuumalle kiukaalle. Kun hra Kenonen ankaralla tahdonvoiman ponnistuksella sai silmänsä auki, niin näki hän, että kattila oli taas kukkurapäänä ja huomattavan suuri osa sen ylimmästä sisällyksestä valunut hellalle.

Hra Kenonen tempaisi kattilan tulelta ja kiristellen hampaitaan kaasi hän puolet sen sisällyksestä likaämpäriin, noeten tässä toimituksessa itsensä lopullisesti ja polttaen sitäpaitsi sormensa. Saatuaan kattilan jälleen tulelle katseli hän sitä pelonsekaisella inholla ja, puhallellen hyppysiinsä, huusi:

— Kirotut ryynit! Ettekö te koskaan lakkaa paisumasta?

Tähän kysymykseen ei kattila antanut suoranaista vastausta, mutta suurine korvineen näytti se hra Kenosesta hyvin ilkipintaiselta, aasimaiselta ja epäilyttävältä. Hra Kenonen tunsi voimakasta kutsumusta tarttua eteisen nurkassa olevaan kirveeseen ja ruhjoa sillä kattilan romuksi.

Näytti kuitenkin siltä kuin olisivat ryynit, joko hra Kenosen uhkaavan muodon takia tai omasta halustaan, vihdoinkin lakanneet paisumasta. Se seikka tuotti hra Kenoselle melkoista helpotusta, sillä hän oli alkanut tuntea epäilystä, etteivät ryynit olleetkaan mitään oikeita kristillisiä riisiryynejä, vaan jotain noiduttua tavaraa.

Näissä vaihtelevissa puuhissa oli hra Kenosen aika kulunut kuin siivillä, ja ennenkuin hän huomasikaan, oli kello jo kaksitoista. Oikeastaan ei hän sitä silloinkaan itse huomannut, vaan muistuttivat häntä siitä hänen omat poikansa, jotka pistivät päänsä sisään keittiön ovesta ja kysyivät, joko he pian saavat aamiaista. Silloin sanoi hra Kenonen, että hän maksaisi mielellään markan, jos saisi tietää, onko muualla maailmassa sellaista hyvinlajiteltua ja edustavaa valikoimaa ahmatteja ja suursyömäreitä yhdessä koossa kuin hänen perheessään, ja käski poikiensa mennä hornaan, mieluimmin oikotietä, sillä hän oli mielestään elättänyt heitä tarpeeksi kauan sekä alkoi tuntea väsymystä ja elämäänsä kyllästymistä.

Pojat mulkoilivat toisiinsa ja hra Kenoseen, jota naamastaan päättäen olisi tällä hetkellä voinut pikemmin luulla joksikin hottentottiylimykseksi kuin hra Kenoseksi, ja nuori Jonas Kenonen otti itselleen vapauden huomauttaa:

— Isän naama on niin noessa!

— Älä sinä sitä sure, poikani! vastasi hra Kenonen ylevästi ja arvokkaasti. — Nokisenkin naaman takana voi olla jalo ja miehekäs sydän.

Kun ei aamiaisesta näyttänyt olevan tietoa lähitulevaisuudessa, ja päivällisenkin kohtalo näytti epävarmalta, niin vetäytyivät Kenosen pojat puutarhaan ja alkoivat siellä, karviaismarjapensaiden takana, pitää Kallen johdolla mielenosoituskokousta. Pian kaikuikin hra Kenosen korviin kimeä, kapinallinen laulu:

    "Nälkä tääll' on aina vieraanamme.
    Vaan kun korpit haaskoiltaan
    Me kerran kaikki karkoitamme.
    Niin päivä pääsee paistamaan,
    Tää on viimeinen taisto…"

Hra Kenonen irvisti harmistuneena, kuullessaan tämän laulun, mutta päätti suhtautua mielenosoitukseen yli-ihmisen välinpitämättömyydellä, ja kaatoi nyt maitoa puurokattilaan.

Maitoa lisäsi hän keitokseen sen jälkeen tuon tuostakin, ei kuitenkaan kovin paljoa kerrallaan, koska hän pelkäsi, ettei siitä muuten tulisi puuroa koko viikolla. Samaan aikaan loppui tavallisesti tulikin hellasta, kattila lakkasi kiehumasta, ja hra Kenosen täytyi taas ryhtyä palkeeksi.

Ryynit eivät mitenkään tahtoneet pehmitä ja muuttua puuroksi. Sitäpaitsi ei hra Kenonen tahtonut saada vetistä väriä ja makua pois keitosta, ja alkoi vähitellen aavistaa syyn olevan siinä, että hän oli aluksi keittänyt sitä vedessä. Saadakseen tulevaan puuroonsa jotain makua lisäsi hän siihen puoli kiloa voita, muutamia lusikallisia suoloja, pari kourallista perunajauhoja sekä, asiaa jonkin verran tuumittuaan, annoksen vehnäjauhojakin.

Iltapäivällä tunsi hra Kenonen itsensä läpiväsyneeksi ja surumieliseksi, jotapaitsi häntä vaivasi kalvava nälkä, mutta vihdoin alkoi puurokin valmistua.

Kun rva Kenonen klo 7 aikaan illalla palasi Turusta, oli hra Kenonen juuri saanut päivällispöydän katetuksi ja istuutunut siihen nälkäisine poikineen. Katsellessaan puuroaan, joka nyt vihdoinkin valmiina ja kymmenkunta kertaa pohjaanpalaneena höyrysi vadissa, näytti hra Kenonen epätietoiselta ja miettiväiseltä, sillä sen näköistä ja makuista riisiryynipuuroa ei hän vielä eläissään ollut syönyt, mutta kun rva Kenonen kysyi, mitä se ruokalaji oli, jota hänen miehensä oli valmistanut, niin kohotti hra Kenonen kulmakarvansa puoliväliin otsaa ja sanoi jokaisen voivan nähdä, että se oli riisiryynipuuroa.

Äkkiä laski hra Kenonen lusikan syrjään ja käski viedä puuron sioille sanoen, että naisväki oli antanut ryynien pilautua aitassa. Koska sitä oli suuri kattilallinen, niin olivat siat sinä iltana odottamattomaksi riemukseen revetä hra Kenosen riisiryynipuurosta.

HRA KENONEN KASVATTAA LUONNETTAAN

Hra Kenonen lähtee uistelemaan kolmella uistimella ja saa etsimättään erinomaisen tilaisuuden kasvattaa luonnettaan

Rva Kenonen sanoi eräänä päivänä, ääntään koroittaen, että on se nyt sentään merkillistä, kun ei saa tuoretta kalaa nähdäkseenkään, vaikka asutaan aivan veden hengessä.

Hra Kenonen kuuli tämän valituksen ja sanoi, että jollei muusta ole kysymys, niin on asia pian autettu. Ja tavalliseen tapaansa ryhtyi hän siekailematta toimenpiteisiin.

Hra Kenosella oli kolme uistinta.

Yksi niistä oli kauhean suuri, sopiva paremmin valaskaloja kuin haukia varten. Sen koukut olivat kuin harpuunin väkäset, ja sen hopeoitu lusikka oli pikemmin lapio kuin lusikka. Oli varmaa, että jos siihen uistimeen josko kala tulisi, niin olisi siinä kalaa kerrakseen. Toinen uistin oli pieni ja siro, heleänvärisillä töyhdöillä koristettu, niin että oikein vesi kielelle tuli sitä katsellessakin. Kylläisen täytyi sen kalan olla, jonka makuhermoja sen ilmestyminen näköpiiriin ei olisi alkanut kutkuttaa. Kolmas oli silakkauistin. Siinä oli pieni varras, johon paremman syötin puutteessa voitiin pistää suolattu silakka, ja painettiin pienehköt, petolliset koukut silakan ympärille, joka varmuuden vuoksi sidottiin parista kohden langalla kiinni. Silakan pää katkaistiin poikki ja heitettiin rannalle, mutta pään kohdalla oli uistimessa pieni kiiltävä propelli, joka pani koko vehkeen iloisesti pyörimään.

Ottaen nämä oivalliset pyydykset esille kätköistään vyötti hra Kenonen kupeensa ja suvaitsi lähteä — yksin, sillä pojat olivat äkkiä kadonneet ties mihin — omassa persoonassaan päästämään puolisoansa tuoreen kalan puutteesta.

— Kun laskee kolme uistinta veteen, niin ovat mahdollisuudet kolme kertaa suuremmat kuin yhdellä uistimella yritettäessä, sanoi hra Kenonen lähtiessään, ja tämän kenenkään kumoamattoman matemaattisen väittämänsä hän myöskin toteutti käytännössä, laskien valaskalauistimen ja töyhtöuistimen veteen venheen vasemmalta puolen, mutta silakkauistimen oikealta puolelta, käärien kelat sääriensä ympäri ja alkaen reippaasti soutaa Rymättylään päin.

Kaikki kävi aluksi hyvin. Mutta erään saaren lähellä tuli hra Kenonen, jolla luonnollisesti on silmät vain etupuolella päätään, liian lähelle ruohikkoa, ja kun ensimmäiset kaislat alkoivat kahista venheen laitoja vastaan, pyöräytti hän kiireesti aluksensa ympäri ja alkoi soutaa väljemmille vesille.

Puolen minuutin kuluttua huomasi hra Kenonen, että hänen vasemman säärensä ympärillä olevat uistintensiimat kevenivät äkkiä, kun taas silakkauistin samassa silmänräpäyksessä tuntui paljon raskaammalta kuin äsken.

— Uistimenpirut ovat tarttuneet käänteessä toisiinsa, mutisi hra
Kenonen säpsähtäen, mutta lisäsi sitten:

— No, ei hätää mitään… nostetaan ne ylös venheeseen ja päästetään irti.

Kello oli silloin neljännestä yli seitsemän iltapäivällä. Aikamäärä oli täysin tarkka, sillä hra Kenonen oli juuri sattunut katsomaan kultakelloaan.

Hra Kenonen nosti airot venheeseen ja alkoi vetää ylös silakkauistinta.
Heti huomasi hän, että kaikkien kolmen uistimen siimat olivat
erinomaisella taituruudella kietoutuneet toisiinsa yhdeksi köydeksi.
Tuskinpa se olisi voitu edes köydenpunomossa paremmin suorittaa.

Hra Kenonen kalpeni hieman ja alkoi yhä nopeammin lappaa siimoja ylös vedestä. Mutta kun hän vihdoin katseli venheen pohjalla olevaa kasaa, josta pisti esiin kolmen uistimen kelat, muutamia suurempia ja pienempiä koukkuja sekä suolatun syöttisilakan häntä, tunsi hän huimausta. Eikä ihme, sillä itse Aleksanteri Suuri, joka miekallaan halkaisi kuuluisan solmun, olisi suuruudestaan ja miekastaan huolimatta, nähdessään sen kauhistuttavan sykkyrän, mikä tällä hetkellä oli hra Kenosen venheen pohjalla, hypännyt Bukephaloksensa selkään ja ajanut täyttä laukkaa tiehensä, pelastautuen ensi kerran elämässään hurjalla paolla ylivoimaisesta tehtävästä.

Mutta siinä, missä suuri Aleksanteri olisi toivottomana heittänyt mainehikkaan miekkansa metsään katajapensaaseen ja ratsastanut lähimpään kapakkaan hukuttaakseen rypälevereen surunsa ja häpeänsä, siinä ei peräytynyt hra Kenonen. Ylpeydellä kirjoittaa hänen historioitsijansa jälkeentulevien sukupolvien luettavaksi, ettei sellainen ajatus juolahtanut hänen mieleensäkään.

Taikka, noudattaaksemme mahdollisimman suurta totuudenmukaisuutta, sellainen ajatus vilahti kyllä ohimennen hänen aivoissaan. Hra Kenosen katsellessa suu auki ja tuskan hiki otsalla jalkainsa juuressa olevaa kaikkien aikakausien sekasotkuisinta vyyhteä sanoi hänen terve järkensä hänelle, että paras, mitä hän nykyoloissa voisi tehdä, olisi nostaa koko tuo kirottu sekamelska aironlavalla mereen ja soutaa kiireen kaupalla mahdollisimman kauas sen läheisyydestä. Omaksi vahingokseen ei hra Kenonen kuitenkaan tällä kertaa noudattanut terveen järkensä ääntä. Tapahtunut onnettomuus oli epäilemättä siinä määrin lamauttanut hänen joustavat henkiset kykynsä, ettei hän kyennyt sen suuruutta täysin tajuamaan ja arvostelemaan.

— Tässä tarvitaan ennenkaikkea kärsivällisyyttä, huomautti hän itselleen. — Ei mitään muuta kuin kärsivällisyyttä. Kieltämättä näyttää asia pahalta, vieläpä hyvin pahalta, mutta ahkeruus kovan onnen voittaa — ahkeruus unenkin estää…

Vahvistettuaan itseään tällä lohdullisella sananlaskulla istuutui hra Kenonen venheentuhdolle, riisui liivit yltään ja ryhtyi tarkastelemaan asemaa.

Se näytti epätoivoiselta, sitä ei voinut kieltää. Mutta hän päätti sittenkin yrittää. Ajatellessaan sitä hetkeä, jolloin tuo pirullinen sekamelska vihdoinkin olisi selvitetty ja kaikki siimat jälleen olisivat kauniisti omien kelojensa ympärillä, paisui hänen sydämensä, ja hetkellisen innostuksen huumaamana vannoi hän kalliin ja kovan valan ei ennen kotia menevänsä, ennenkuin työ olisi tehty.

— Kärsivällisyyttä, kärsivällisyyttä! toisteli hän itsekseen. — Sinä Aukusti Bartholomeus Kenonen olet nyt elämäsi vaikeimman tehtävän edessä, mutta tähän saakka olet sinä kunnialla suorittanut kaiken, mitä olet tehtäväksesi ottanut, ja kärsivällisyydellä olet sinä pääsevä tästäkin ikävästä pälkähästä.

Hän ryhtyi työhön.

Kahden ja puolen tunnin kuluttua nosti hän päätään ja huomasi auringon laskevan. Hra Kenonen lausui kohteliaisuuden Pohjolan valoisalle kesäyölle, joka salli ahkeran miehen toimiskella päivän kultaisen kehrän painuttua taivaanrannan alapuolellekin, ja tarkasti sitten, mitä hän tähän saakka oli aikaansaanut.

Hänellä oli nyt venheen pohjalla noin kaksi metriä selvitettyä siimaa, mutta tähän asti olikin hänen tehtävänsä ollut helpompaa, kun siimat kasan päällä olivat löyhemmässä. Jokainen siima oli 25 metrin pituinen, joten kasassa siis vielä oli 73 metriä selvittämättä.

Samassa alkoi venhe rytistä ja kallistella. Säikähtäen hypähti hra Kenonen seisomaan ja oli horjahtaa mereen venheen pahasti kallistuessa, mutta hän rauhoittui huomatessaan, että tuuli oli vain painanut hänen venheensä lahden toiselle puolen parin kilometrin päässä olevaan rantaan.

Seuraava huomio, minkä hra Kenonen teki, oli se, että edellämainitut pari metriä selvitettyä siimaa olivat hänen horjahtaessaan ja suurine saappaineen siimakasassa kompuroidessaan uudestaan sotkeutuneet.

Hra Kenonen veti syvään henkeä. Sitten hän kiristi hampaitaan, puristi kätensä nyrkkiin ja sanoi, vaahdon kiehuessa suupielissään:

— Minä en kiroa! Huomatkaa: minä en kiroa kertaakaan, ennenkuin kaikki kolme siimaa ovat selvitetyt.

Mutta varmuuden vuoksi lisäsi hän:

— Mitä minä sitten sanon — se on minun asiani.

Hra Kenonen huomasi tarvitsevansa, voidakseen vapaasti toimia, paljon enemmän tilaa kuin mitä ahtaassa venheessä oli käytettävissä. Hän potki siis koko sekasotkun rannalle, hyvin tietäen, ettei sillä ollut näistä potkuista mahdollisuus enää sen enempää sotkeutua.

Sitten ryhtyi hän uudestaan työhön.

— Tarvitaan etupäässä järjestelmällisyyttä, mutisi hän.

Hra Kenonen ryhtyi raastamaan ja penkomaan kasaa, ja neljännestunnin kuluttua oli hän saanut kaivetuksi sen keskeltä esille valaskalauistimen, jota ikäänkuin taivaan lahjana hra Kenosen kärsivällisyyden palkinnoksi seurasi kaupanpäällisiksi kokonaista kolme metriä paksua, solmutonta siimaa.

— Hyvä tulee! hihkaisi hra Kenonen riemuissaan. — Pallo alkaa purkautua. Tunnin tai parin kuluttua on kaikki klaari!

Poloinen hra Kenonen…!

— Tätä saalista en päästäkään käsistäni, sanoi ura Kenonen, joka tänä iltana oli alkanut puhella ääneen itsekseen.

Ja ollakseen varma asiasta kiinnitti hän valaskalauistimen vieressään kasvavan paksun männyn runkoon; koukuista kiinni ja kietoi uistinta seuranneen selvän siiman saman rungon ympärille.

— Siinä sinä paholainen et ainakaan sotkeennu! huudahti hra Kenonen ilkkuen.

— Nyt on minulla ainakin varma lähtökohta, jatkoi hän sitten. — Nyt sen täytyy selvitä.

Yön hetket kuluivat…

Aurinko, joka länteen laskiessaan oli nähnyt hra Kenosen kärsivällisesti ja maltillisesti selvittelevän sotkuista vyyhtiään venheessä, näki idästä noustessaan saman erinomaisen miehen tappelevan saman vyyhden kanssa rannalla, paksun männyn juurella.

"Tappelevan" on juuri oikea sana, sillä hra Kenonen huitoi, reutoi, huusi ja telmi. Hänen kasvoillaan oli kauhun ilme, ja joka tempauksella sekautui uistimensiimavyyhti yhä pahemmin hänen ympärilleen. Hra Kenonen muistutti jättiläistoukkaa, joka oli ruvennut koteloitumaan.

* * * * *

Kello neljän aikaan samana aamuna heräsi läheisyydessä olevan torpan väki avunhuutoihin, jotka kuuluivat rannalta päin. Luullen jonkun haaksirikkoutuneen kaupunkilaisen huvipurjehtijan taistelevan vedessä hengenhädässä lähti torpan ukko juoksemaan alusvaatteissaan rannalle.

Suuresti hän hämmästyi, nähdessään edessään hra Kenosen, joka puuhun sidottuna huusi: apua, apua…!

Itkikö hra Kenonen?

Torpan ukko on jälkeenpäin kertonut, että hra Kenonen itki. Hra Kenonen itse on taas nimenomaan väittänyt, ettei hän suinkaan itkenyt. Torpan ukko on siis valehtelija.

Hra Kenonen kertoi ukolle, että ryövärit olivat hyökänneet hänen kimppuunsa, ryöstäneet hänet putipuhtaaksi ja köyttäneet hänet uistimensiimoilla puuhun kiinni, painaen petomaisella julmuudella suurimman uistimen koukut hänen takapuoleensa, niin ettei hän voinut hievahtaakaan. Ja hra Kenonen rukoili ukkoa lain ja kristillisen rakkauden nimessä viivyttelemättä juoksemaan takaisin torppaansa ja tuomaan hyvät sakset, mutta nopeasti, Herran nimessä nopeasti…

Ukko lähti juoksemaan, ja viiden minuutin kuluttua palasi hän takaisin, kädessään suuret keritsimet, joilla hän leikkasi siimat palasiksi.

— Hyvin ne julmettuneet roistot ovat osanneetkin herran sitoa, sanoi ukko.

Vihdoinkin oli hra Kenonen vapaa siimoista, mutta ei valaskalauistimestaan, sillä siihen tarvittiin kirurgin apua. Lähin moottorivenhe pantiin käyntiin, ja hra Kenonen vietiin sillä, maaten vatsallaan moottorivenheen pohjalla, Turkuun lääninsairaalaan.

Lääkärin oli viillettävä kolme haavaa, ennenkuin uistin saatiin irroitetuksi. Nämä leikkaukset olivat tosin vaarattomia, mutta hra Kenosen omasta pyynnöstä nukutettiin hänet kuitenkin.

Hra Kenosen kertomus ryöväreistä, jotka olivat hyökänneet hänen kimppuunsa — viisi miestä, joista kahdella musta parta, oli hra Kenonen, joka lopuksi itsekin alkoi uskoa siihen, kertonut — painettiin aikoinaan uutisena maan kaikkiin lehtiin, ja uutisen otsakkeena oli:

"Petoja ihmishaamussa".