HRA KENONEN JA SOTA
Hra Kenosen mielipiteistä huolimatta syttyy sota, ja hra Kenonen huomaa isänmaansa olevan vaarassa
Sodan syttyminen kävi hra Kenosen ennustuksista huolimatta hetki hetkeltä yhä varmemmaksi, ja hra Kenonen sanoi silloin tapahtumien kehittyvän juuri siihen suuntaan kuin hän oli aavistanutkin ja Euroopan kansojen olevan tulivuoren partaalla.
Hän alkoi nyt puhua ampuma-aseista ja tuomitsi nykyiset pienireikäiset kiväärit kokonaan kelvottomiksi, sekä sanoi, että ne jykevät, isokuulaiset Berdaanin kiväärit, joilla hän reservikomppaniassa sotapalvelustaan suorittaessaan paukutteli — ollen silloin, oman ilmoituksensa mukaan, komppanian paras ampuja — olivat paljon varmempia ja tappoivat ehdottomasti, jos vain luoti kohti kävi. Hra Kenonen lausui toivovansa, että hänellä nyt olisi sellainen kivääri, sillä silloin voisi hän ehkäistä vihollisen nousun Luonnonmaahan sekä puolustaa kunnialla kotiliettään, ja sanoi pojilleen, ettei heidän tarvitse pelätä ensinkään, vaan kokoontua vain hänen ympärilleen, niin tietää hän kyllä keinot heidän suojelemisekseen. Samalla hän neuvoi poikiaan heittäytymään heti maahan, kun näkevät tykinlaukauksen välähtävän vihollisen sotalaivalta, koska välähdyksen ja pommin saapumisen välillä kuluu aina muutamia sekunteja. Mutta jos he heittäytyvät maahan vasta silloin, kun kuulevat laukauksen pamahtavan, niin on se myöhäistä, koska ääni kulkee hitaammin kuin tykinkuula, ja he menettävät tyhmät päänsä.
Senjälkeen ryhtyi hra Kenonen toimeenpanemaan pojilleen järkiperäisiä maahanheittäytymisharjoituksia, mutta kesken kaiken kilisi puhelin, ja hra Kenoselle huudettiin talon puolelta, että hänelle on puhelu Turusta.
Hra Kenonen palasi puhelimesta kalman kalpeana, ja kun rva Kenonen säikähtyneenä kysyi, mitä oli tapahtunut, niin huohotti hra Kenonen, että piru on irti, ja juoksi pihalle ilmoittamaan pojille, että sota on julistettu. Hra Kenonen huusi, että isänmaa on vaarassa, ja että jokaisen on pelastettava itsensä miten parhaiten taitaa. Sitten ryhtyi hän suurella kiireellä pakkaamaan tavaroitaan ja sanoi rva Kenoselle, että heidän on nyt kiiruhdettava Helsinkiin linnoituksen tykkien suojaan. Hän sanoi, että vitkasteleminen voi tuottaa kaikille turmion, ja lähetti Heikin rantaan tähystelemään, näkyisikö vihollisen sotalaivoja olevan tulossa Airistolta päin. Viholliset ovat salakavalalla tavalla yllättäneet rauhallisen ja jumalaapelkääväisen kansan, joka on hiljaisuudessa asunut majoissaan eikä ole kenellekään mitään pahaa tehnyt, mutta hra Kenonen toivoi, että Kaitselmus rankaisisi vihollisia tämän kansainvälisen oikeuden törkeän loukkauksen johdosta.
Senjälkeen ryhtyi hra Kenonen sadattelemaan matkatavarain paljoutta ja sanoi, etteivät ne olisi mahtuneet edes ukko Noan arkkiin, vaikka kaikki kamelit ja norsut ja virtahevot olisi ajettu sieltä ulos. Ja kun rva Kenonen huomautti, että itsehän hän oli aina määrännyt, mitä kaikkea maalle oli mukaan otettava, niin sanoi hra Kenonen hyvin ymmärtävänsä, että kaikki tahdottiin panna hänen syykseen, ja kysyi, oliko hän myöskin käskenyt raahata tuon kirotun, kukkivan verenpisaran saviruukkuineen Helsingistä asti, ikäänkuin ei Kaikkivaltias kasvattaisi Luonnonmaan kedoilla paljon ihanampia kukkia ihmisten iloksi. Vihastuneena heitti hän sitten kukan ulos ikkunasta sanoen, että jos viholliset saavat, heidät kiinni, niin nähdään pian toisenlaisia verenpisaroita. Rva Kenonen läiskäytti silloin kätensä yhteen ja huusi:
— Aukusti Kenonen, mitä sinä teet! Sehän oli talonväen kukka!
Hra Kenonen ei sitä kuitenkaan enää kuullut, sillä hän juoksi jo yli pihan aittaan pelastamaan siellä olevia tavaroitaan.
Usein on nähty hra Kenosen tarpeen vaatiessa toimivan nopeasti, mutta sellaisella nopeudella ei hän ole vielä koskaan toiminut. Jos olisi ollut kysymys tulipalosta, niin ei kokonainen palokunta olisi voinut vikkelämmin pelastaa uhattua irtaimistoa kuin hra Kenonen pakkasi tavaransa ja kiidätti ne rantaan.
Laiva oli täynnä huutavia ja huitovia, sotaa pakoon lähteviä naantalilaisia kylpyvieraita, eikä kapteeni olisi tahtonut ottaa laiturilta alukseensa muuta kuin herrasväki Kenosen itsensä, neuvoen heitä jättämään tavaransa seuraavaan laivaan. Väkivallalla ja syytäen suustaan uhkauksia, jotka saivat karaistuneen merikarhun värisemään, tunki hra Kenonen kuitenkin kaikki tavaransa laivaan ja antoi irroittaa köyden vasta sitten, kun rva Kenonen, Leena ja viimeinen tavaramytty oli saatu sullotuksi laivaan. Kapteeni sanoi, että jos laiva uppoaa, niin on se hra Kenosen vika, mutta hra Kenonen sanoi, että kyllä hän siinä tapauksessa vastaa asiasta, ja ojensi kapteenille nimikorttinsa. Nähtyään, kenen kanssa hänellä oli kunnia puhua, muuttui kapteeni oitis ystävällisemmäksi ja kohteliaammaksi, jolloin hra Kenonen kysyi, oliko väylä turvallinen ja eikö ollut pelättävissä uivia miinoja, sekä kehoitti kapteenia heti laskemaan lähimpään rantaan, jos jotain epäilyttävää ilmenisi.
Tunnin kuluttua laski laiva kuitenkin onnellisesti ja vahingoittumattomana laituriinsa Samppalinnan kohdalla Turussa, missä parhaillaan vallitsi kiihkeä mieltenkuohu sodan syttymisen johdosta, ja mikä mieltenkuohu muuttui tappeluksi, kun hra Kenonen oli päässyt maihin. Tappeluun otti osaa hra Kenonen toiselta ja kolme ajurinrenkiä toiselta puolen, ja kun poliisi vihdoin oli onnistunut palauttamaan järjestyksen, niin merkitsi hän kaikkien läsnäolevien nimet kirjaansa. Hra Kenonen sanoi silloin, ettei hra konstaapelin huoli ottaa asiaa kovin vakavasti, koska oli vain tapahtunut levottomien aikojen aiheuttama hyvin ymmärrettävä väärinkäsitys. Hra Kenonen sanoi olevansa mielihyvällä valmis suorittamaan rahallista hyvitystä sekä sille ajurinrengille, jolta hän oli reväissyt tukon hiuksia päästä, että myöskin sille, jolta hän oli repinyt ainoastaan takinkauluksen ja kaksi nappia, ja hänen suoritettuaan edelliselle henkilölle 15 mk. ja jälkimmäiselle 10 mk. katsoi konstaapeli asian järjestetyksi ja toivotti herrasväki Kenoselle onnea matkalle. Hra Kenonen puristi poliisin kättä, mutta saavuttuaan rautatieasemalle ja saatuaan tavaransa pakaasiin sanoi hra Kenonen puolisolleen poliisin menetelleen puolueellisesti ja ohjesääntöjensä vastaisesti, ja lupasi tehdä konstaapelin menettelystä ilmoituksen Turun poliisimestarille. Samalla päätti hän valittaa rautatiehallitukselle sen johdosta, ettei hän ollut saanut lähettää herrasväki Kenosen parisänkyjä pakaasina, vaan oli ollut pakoitettu lähettämään ne rahtitavarana. Hra Kenonen kertoi, että se on vakava asia ja voi johtaa hyvin surullisiin seuraamuksiin, koska nyt ovat voimassa sotalait, ja ne virkamiehet, jotka tekevät itsensä syypäiksi rikkomuksiin, saavat vastata menettelystään kenttäoikeuden edessä, jonka ohjesääntönä on: lyhyt virsi, pitkä hirsi.
Junan lähdettyä liikkeelle sanoi hra Kenonen, että pahin vaara oli nyt toistaiseksi vältetty, mutta ettei matka vieläkään ollut täysin turvallinen, koska rata kulkee Piikkiössä niin läheltä merenrantaa, että vesi näkyy ikkunoihin. Hra Kenonen huomautti, että rannikkoradan rakentamisessa oli osoitettu mitä törkeintä sotilaallisten näkökohtien syrjäyttämistä, ja arveli sen johtuneen valtiopäivien, hallituksen ja insinöörien yhteisestä typeryydestä.
Karjan asemalle saavuttua sai hra Kenonen kuulla huolestuttavia tietoja Hangosta ja sanoi rva Kenoselle, että ulkosalla vallitsi epävarmat olot ja että yhteisen kansan mieliala näytti kiihoittuneelta, josta syystä hänen olisi parasta pysyä poikien kanssa vaunussa eikä lähteä aseman ravintolaan päivällistä syömään. Kun Kenosen perhe ei sinä päivänä ollut nauttinut suuruksen murenaa, niin tuntui asia heistä vaikealta, mutta sotaisten aikojen johdosta katsoivat he kuitenkin parhaaksi pysyä vaunussa.
Hra Kenonen taas meni veturin ääreen ja tarjosi veturimiehille sikarit, mitkä nämä ottivat kiitollisuudella vastaan, minkä jälkeen hra Kenonen sanoi vaaran piilevän takanapäin ja mielellään maksavansa heille 10 markkaa mieheen, jos he ajavat niin kovasti, että päästään Helsinkiin tuntia aikaisemmin kuin tavallisesti. Veturimiehet vastasivat, etteivät he rohkene sitä tehdä, jolloin hra Kenonen sanoi, että sotaisina aikoina vaaditaan kaikilta kansankerroksilta rohkeutta ja päättäväisyyttä, mutta huomattuaan, ettei hän voinut saada veturimiehiä puolelleen, hän meni aseman ravintolaan ja söi siellä koko perheensä edestä.
Oulunkylän asemalla juoksi hra Kenonen asemakonttoriin kysymään, oliko junan turvallista jatkaa matkaansa Helsinkiin, ja kun pilettejä myyvä nuori mies nyökäytti myöntävästi päätään, niin kysyi hra Kenonen, vastaako hän siitä päällään. Silloin ilmoitettiin hänelle, ettei yleisöllä ole oikeutta häiritä rautatien virkamiehistöä turhilla kysymyksillä, mihin hra Kenonen puolestaan vastasi, että virkamiehet ovat yleisöä varten eikä yleisö virkamiesten ylpeilemistä varten. Hra Kenonen käskettiin nyt ulos ja hänen mukavuutensa vuoksi avattiin ovikin hänelle valmiiksi, ja hän lähti ulos, luvaten kuitenkin panna muistiinsa sen epäkohteliaisuuden, jota Suomen kansalaisille osoitettiin valtion virastoissa vielä kahdennellakymmenennellä vuosisadalla. Kello soi, juna vihelsi ja lähti painaltamaan viimeisiä jäljellä olevia kilometrejä Helsinkiä kohti.
HRA KENONEN JA HELSINGIN POMMITUS
Hra Kenonen huomaa joutuneensa ojasta allikkoon ja päättää kaatua paikalleen
Samaan aikaan kun hra Kenonen perheineen saapui Helsinkiin, oli koko pääkaupunki suuren levottomuuden vallassa, koska pelättiin vihollisen hyökkäävän Helsingin kimppuun ja pommittavan sen maan tasalle.
Kaikki, jotka kynnelle kykenivät, pyrkivät päistikkaa pois kaupungista, eikä Helsingin parissasadassa tuhannessa asukkaassa ollut muita kuin yksi ainoa järkähtämätön henkilö, nimittäin hra Kenonen, joka oitis karkoitti joukkonsa pois kaupungista yhtä nopeasti kuin oli sen sinne tuonutkin, käskien sen matkustaa taakseen katsomatta pohjoiseen päin, mutta ilmoitti itse jäävänsä viimeiseen saakka paikoilleen, näyttääkseen viholliselle, ettei vielä ollut sammunut se suku, mi Puolan, Lützenin ja Narvan tanterilla verta vuoti, ja lohdutti junasillalla kyynelöivää rva Kenosta sillä, että jos hänen miehensä löydetään kaatuneena taistelukentältä, niin havaitaan kohtalokkaan kuulan sattuneen häneen edestäpäin eikä takaapäin, minkä vakuutuksen jälkeen juna päästi surunvoittoisen vihellyksen ja lähti ähkyen liikkeelle, vieden sotapakolaiset pois uhatusta pääkaupungista.
Se tuntuikin tapahtuneen yhdennellätoista hetkellä, sillä kun hra Kenonen palasi takaisin asemalta, kohtasi hän Hakasalmenkadulla tuttavansa hra Harjuksen, joka hengästyneenä tarttui hra Kenosen kaulaliinaan kiinni, pyöritteli änkyttäen silmiään, niin että hra Kenonen tunsi pahoinvoinnin oireita, ja kertoi vihdoinkin ääneen päästyään vihollisen laivaston lähenevän täydellä höyryllä ja merellä olevan käynnissä kiivaan taistelun, jonka ratkaisusta ei vielä ollut tapahtumapaikalta saatu minkäänlaisia tietoja.
Hra Kenonen tunsi, miten hänen polvensa rupesivat vapisemaan, mutta hra Harjus hellitti hänen kaulaliinastaan, jatkaen juoksujalassa matkaansa asemalle päin, ja hra Kenosen valtasi melkein ylivoimainen halu nakata, kädessään oleva näkkileipäpaketti kadulle ja seurata hra Harjuksen esimerkkiä. Ankaralla tahdonponnistuksella voitti tämä pohjaltaan miehuullinen mies kuitenkin tuon hetkellisen heikkoudenpuuskauksen, jollaisia silloin tällöin sattuu suurimmillekin sankareille, ja saavuttaen jälleen järkähtämättömän, mitään vääjäämättömän mielentilansa ajoi hän ajurilla kotiinsa, kantoi hikoillen kellariin pukkisängyn ja peitteitä, tuolin, pöydän, kynttilöitä, juomavettä, korin olutta ja kaikki ruokavarat, mitkä hän keittiön komeroista löysi, kävi viereisestä ruokatavarakaupasta ostamassa niin paljon elintarpeita kuin jaksoi kantaa, ja järjesti itselleen kodikkaan, vaikkakin hieman ahtaan ja ummehtuneelta tuoksuvan piilopirtin kellariin, jossa olevat perunasäkit hän latoi etuvarustukseksi oven eteen.
Saatuaan nämä järjestelytoimenpiteensä loppuun suoritetuiksi tunsi hra Kenonen itsensä jonkin verran rauhallisemmaksi, kiinnitti kellarin avaimen, vaikka se painoikin kaksi kertaa enemmän kuin kaikki muut avaimet yhteensä, avainketjuunsa, ja palasi takaisin varsinaiseen rauhanaikaiseen huoneistoonsa odottelemaan tapahtumain kehitystä.
Kaksi päivää ja yhtä monta yötä kului verraten rauhallisesti, ja hra Kenonen käveli päivät kaduilla tai istui sanomalehden toimituksessa. Kadulla hän osti kaikkien lehtien julkaisemat sähkösanomat ja toimituksessa hän tiedusteli, oliko tullut uusia sähkösanomia, kurkisteli toimittajien olkapäiden yli, mitä he kirjoittivat, sekä kehoitti heitä karttamaan turhaa monisanaisuutta ja kaunopuheisuutta ja antamaan yleisölle tärkeimmät tiedot supistetussa, ytimekkäässä muodossa. Yhden toimittajista täytyi sitäpaitsi aina keskeyttää työnsä ja ryhtyä kartan ääressä selittämään hra Kenoselle rintamien muodostumista. Yöt taas nukkui hän ikkuna auki, kuullakseen paremmin ensimmäiset tykinlaukaukset.
Kolmantena päivänä alkoivat huhut jälleen saada uhkaavan muodon. Jostakin kaukaa kuului kumeata jyrinää, ja hra Kenonen oli tarttumaisillaan puhelimen kuulotorveen, soittaakseen sanomalehden toimitukseen ja kysyäkseen, oliko ratkaiseva hetki tullut, kun talon perustuksia samassa tärisytti ankara pamaus, niin että ikkunalasit ja hra Kenosen posliininen tuhkakuppi helisivät, ja hra Kenonen, säikähdyksestä järjiltään, syöksyi paitahihasillaan ja tohvelit jaloissa eteiseen, lyöden nenänsä oveen niin että veri roiskahti, hyökkäsi eteisestä rappukäytävään ja sitten, ehtimättä painaa eteisen ovea kiinni, yhtä kyytiä alas portaita kellariin saakka, mihin hän sulkeutui, vierittäen perunasäkit oven eteen.
Uusi pamaus jyristeli samassa talon perustuksia.
— Nyt sattui pommi kohdalle ja rakennus luhistui! ajatteli hra Kenonen, ja ryhtyi heti laskemaan ruokatarpeitaan, riittäisivätkö ne siihen saakka kunnes hänet olisi ehditty kaivaa ylös raunioista. Huomattuaan muonavaraston kohtuullisesti käyttäen riittävän kahdeksi kuukaudeksi tunsi hra Kenonen itsensä levollisemmaksi, heittäytyi pukkisänkyyn ja nukkui sikeästi ankaran mielenliikutuksensa jälkeen.
Näihin aikoihin oli rva Kenonen palannut takaisin kaupunkiin noutamaan useita kaikkein välttämättömimpiä tarpeita, jotka lähtökiireessä olivat jääneet mukaan ottamatta, ja tultuaan perille hän näki oven olevan auki rappukäytävään ja pelästyi, ja tultuaan sisään ja nähtyään eteisessä kaatuneen sateenvarjotelineen ja hra Kenosen toisen tohvelin, juoksi hän kaikkien huoneiden läpi, löytämättä miestään, palasi takaisin, äkkäsi hra Kenosen verta kynnyksellä ja veripilkkuja rappukäytävässä, ja juoksi huutaen ja valittaen hakemaan apua talonmieheltä, säikähdyttäen talonmiehen perheen puolikuoliaaksi ilmoituksella, että rosvot olivat murhanneet hra Kenosen kamalalla tavalla ja vieneet hänen ruumiinsa mennessään.
Talonmiehen tuotua kadulta poliisin ryhdyttiin toimeenpanemaan tutkintoa, jota säestivät rva Kenosen valitushuudot, ja veripilkkuja seuraten tultiin lopuksi kellariin, herrasväki Kenosen kellarin oven eteen.
Poliisi jyskytti ovea, ja huomatessaan sen suljetuksi sisäpuolelta veti hän sapelin tupestaan ja työnsi sapelinkärjen ovenrakoon, vääntääkseen oven siten auki.
Hra Kenonen oli herännyt jyskytykseen ja huutanut: "werdaa?" mutta nähdessään sapelinkärjen ovenraossa alkoi hän huutaa:
— Ich pin herr Kenonen!
Samassa potki hän perunasäkit syrjään, avasi vapisevin käsin oven, nosti kätensä ylös ja huusi:
— Ich antaudun!
Nähtyään rva Kenosen ja poliisin ja talonmies Pikkaraisen ja talonmies Pikkaraisen muijan venyivät hra Kenosen kasvot jonkun matkaa, ja hän laski kätensä alas ja kysyi, oliko talo luhistunut ja oliko kaupunki valloitettu, vai pitikö linnoitus vielä puoliaan vihollisen tulisia hyökkäyksiä vastaan.
Kuultuaan, ettei mitään pommitusta ollut tapahtunutkaan ja talonmies Pikkaraisen selitettyä pamauksien aiheutuneen siitä, että viereisellä rakennustontilla louhittiin dynamiitilla kiviä, raapi hra Kenonen päätään ja alkoi vähän ajan kuluttua nauraa ja väitti tehneensä vain pientä pilaa rouvansa kustannuksella. Hän pyysi anteeksi talonmieheltä ja poliisilta, että oli ajattelemattomalla leikinlaskullaan tullut tahtomattaan säikäyttäneeksi heitäkin, antoi heille viisi markkaa kummallekin ja sanoi, ettei asiasta tarvitse puhua muille, jonka jälkeen molemmat poistuivat tyytyväisinä.
Mutta rva Kenonen loi hra Kenoseen katseen, joka sisälsi enemmän kuin kokonaisen sanomalehden 16-sivuinen sunnuntainumero, ja käski hra Kenosen kanssaan ylös keskustelemaan lähemmin asiasta.
HERRA KENONEN OSTAA HUVILAN
Hra Kertonen ostaa huvilan ja koettaa sytyttää märkiä halkoja, jonka johdosta hän jonkin aikaa on niinkuin von Döbeln
Aika kului, viikot vierivät, ja sota, jonka hra Kenonen oli ennustanut päättyvän viidessätoista tai ainakin kahdessakymmenessä minuutissa, oli jo kestänyt yhtä monta viikkoa, pianpa kuukauttakin, niin että hra Kenonenkin oli ennättänyt unohtaa entiset ennustuksensa ja sanoi varhaisesta nuoruudestaan saakka olleensa, vastoin koko muuta maailmaa, sitä mielipidettä, että kun kerran yleiseurooppalainen sota syttyy, niin tulee siitä hyvin pitkällinen, koska kaikilla sotivilla on käytettävissä miltei ehtymättömät apulähteet.
Hra Kenonen mukautui muuten erinomaisella, hänelle tunnusmerkillisellä joustavuudella uusiin oloihin ja laajensi välitysliikettään, joka nyttemmin käsitti melkein kaikki inhimillisen liiketoiminnan alat, ja hyötyi yhtenä sotavuotena enemmän kuin ennen viitenä rauhan vuotena yhteensä. Tämän johdosta olikin hra Kenonen oikeutettu sanomaan, että mies, jolla on vakavat kristillismieliset ja kansalliset liikeperiaatteet, voi ahtainakin aikoina ansaita jokapäiväisen leivän lapsilleen, koska hänen työtään seuraa siunaus, mutta keinottelijat ja epäkansalliset huijarit joutuvat lopuksi hunningolle.
Taksoituslautakunta, joka ei ollut oikein selvillä hra Kenosen tuloista, vaikka se olikin saanut vähän hajua siitä, että hra Kenonen oli viime aikoina ansainnut koko rotevasti erinäisillä välitystoimilla, mätkäsi hänelle 60 äyriä (edellisenä vuonna oli hänellä 15 äyriä, kun ei hänen valitustaan oltu otettu huomioon), ja hra Kenonen joka oli odottanut vähintään yhdeksääkymmentä äyriä, tuli siitä niin iloiseksi, että nyhtäisi epähuomiossa päästään kolme hiusta, joka teki niin kipeää, että hän vihastuksissaan särki kukkaruukun ja syytti sitten palvelijatarta siitä, että tämä oli pannut kukkaruukun sellaiseen paikkaan, että se siitä itsestään putosi.
Seuraavana päivänä kuuli hra Kenonen eräästä miehestä, jolla olisi myytävänä huvila Tuusulan toisella puolen, ja hra Kenonen meni heti hieromaan kauppaa sekä sai nähdä huvilan postikorttivalokuvan. Hra Kenonen haukkui valokuvan ottajan poropeukaloksi ja kysyi sitten, millainen variksenpesä se huvila oikeastaan todellisuudessa oli, ja kun huvilanmyyjä kehui huvilansa pilviin asti, niin sanoi hra Kenonen mainiosti ymmärtävänsä, että tämä aikoi petkuttaa häntä, ja uhkasi haastaa hänet raastupaan, josta kovasta ja ankarasta puheesta myyjä tuli hyvin murheelliseksi ja vannoi pyhästi antavansa huvilansa hra Kenoselle ilmaiseksi, jollei se täydellisesti vastaisi myyjän siitä antamaa selontekoa. Sitten kysyi hra Kenonen, oliko huvilan ympärillä kesällä hyttysiä, ja kun myyjä alakuloisena vastasi, että se onkin valitettavasti ainoa puutteellisuus hänen huvilassaan ja että siellä tulee oikein ikävä hyttysiä, kun ei milloinkaan kuule niiden kotoista hyrinää, niin osti hra Kenonen huvilan heti paikalla.
Parin viikon kuluttua muisti hän äkkiä, että hänellä nyt oli huvila ja matkusti heti poikineen katsomaan ja tarkastamaan sitä. Kymmenen minuutin kuluttua oli hän selvillä siitä, että myyjä oli petkuttanut häntä mitä häpeämättömimmin ja että hän oli maksanut huvilastaan liikaa ainakin 5,000 mk., jonka johdosta hra Kenonen tukisti ankarasti Kallea sen takia, että tämä potki erästä halkinaista konttorin ovea, ja päätti koettaa myydä huvilan ensi tilassa, vaikka hän ei kaupassa voittaisi muuta kuin kolme- tai neljätuhatta markkaa.
Hra Kenosella oli mukanaan korissa hiukan evästä, kuten leipää ja lihaa ja maitoa ja juustoa ja anjovista ja muikunmätiä ja korppuja ja makkaraa ja palvattua lampaankääpää ynnä munia ja muita ruokatavaroita, mutta koska huoneet olivat aivan kylmät, päätti hra Kenonen lämmittää toista kamaria sen verran, että väsynyt matkamies voisi siinä nauttia vaatimattoman välipalansa sekä sitten permannolle levitetyllä sanomalehdellä hiukan uinahtaa ruoan päälle matkan vaivoista ja tunnottoman huvilankauppiaan petollisen ja rikollisen menettelyn aiheuttamasta mielenliikutuksesta. Hra Kenonen käski siis poikiensa mennä noutamaan halkovajasta halkoja ja sytykkeitä, ja kun pojat parin minuutin kuluttua palasivat ilmoittamaan, ettei vajassa ollut ensinkään halkoja, niin sanoi hra Kenonen vanhan sydämensä vuotavan verta ajatellessaan, kuinka hänen tyhmät poikansa tulevat toimeen sitten, kun hän on kallistanut harmaantuneen, huolten murtaman pääraukkansa haudan lepoon. Ja hra Kenonen tuli itsekin niin liikutetuksi omasta kaunopuheisuudestaan, että hänelle nousivat melkein vedet silmiin, jonka jälkeen hän alkoi puhua aivan toisessa äänilajissa ja tarttui poikiaan korvista kiinni ja huusi, että vajassa on vähintäänkin kolme syltä pieniksi pilkottuja ruutikuivia koivuhalkoja, niinkuin huvilanmyyjä nimenomaan oli ilmoittanut, ja että hänen poikansa olivat tolvanoita, kun eivät olleet huomanneet sellaista halkopinoa. Annettuaan pojilleen tämän letkauksen ja sitäpaitsi pari letkausta kämmenelläänkin lähti hra Kenonen itse halkovajaan, lausuen mennessään pojilleen myrkyllisellä äänellä sananlaskun: "laita lapsi asialle, mene itse perässä!"
Kuullessaan tuon loukkaavan sananlaskun punastuivat Kenosen pojat selkäpiitään myöten harmista ja häpeästä, mutta heidän kasvoilleen levisi parin silmänräpäyksen kuluttua tyytyväisempi ilme, kuullessaan isänsä karjahtavan tyhjässä halkovajassa niinkuin vihastunut kontio eli karhu.
Sillä vaja oli kuin olikin tyhjä, lukuunottamatta pientä avoimesta ovesta sisään pyryttänyttä lumikinosta.
Hra Kenonen lausui hartaana toivomuksenaan, että hän vielä elämänsä taipaleella tapaisi, mieluimmin kahden kesken, sen miehen, joka oli hänelle huvilan myynyt, ja potkaisi sitten vihoissaan mainittua pientä lumikinosta, jolloin hänen kenkänsä kärki kolahti johonkin kovaan. Hra Kenonen potki silloin koko kinoksen hajalle ja löysi sen alta kymmenkunta jäätynyttä puukalikkaa, jotka hän heti poimi syliinsä ja kantoi palelevin sormin sisään ja paiskasi kaakeliuunin eteen ja sanoi pojilleen, että näettekös nyt, että siellä oli halkoja, kun mies meni hakemaan, mutta mitäs kakaroista!
Sitten latoi hra Kenonen halot uuniin ja ryhtyi sytyttämään tulta, mutta vaikka hän oli jostakin lukenut, että villi-ihmiset ja raakalaiset saavat tulen syttymään hieromalla kahta puupalasta vastakkain, ei hra Kenonen saanut pesään valkeata, vaikka tuhlasikin kaksi laatikkoa tulitikkuja ja kaikki löytämänsä paperinpalat ja muut roskat sytykkeiksi.
Silloin lausui hra Kenonen vakaumuksenaan, että huvilanmyyjä oli varta vasten jäädyttänyt puut, tehdäkseen hra Kenoselle kiusaa, kaivoi eväskoristaan esille emaljituopin, joka oli otettu mukaan maidon juomista varten, ja käski Heikin juosta läheiseen sekatavarakauppaan ostamaan tuopin täyden petroolia, ja kun Heikki takaisin palattuaan kertoi kauppiaan neuvoneen käsittelemään petroolia varovaisesti kylmää uunia sytytettäessä, koska lehdissä oli juuri ollut uutinen Turussa Ison Hämeenkadun varrella samanlaisessa tapauksessa sattuneesta ankarasta petrooliräjähdyksestä, niin naurahti hra Kenonen halveksivasti ja sanoi, että sekatavarakauppiaalla näkyi olevan yhtä hämärät tiedot räjähdysaineista kuin petroolin ominaisuuksistakin, ja heitti koko tuopillisen petroolia uuniin, jossa tuli ritisi muutamissa tikuissa.
Toinnuttuaan huomasi hra Kenonen istuvansa nurkassa huoneen toisella puolen, ja kaakeliuunin olevan hajalla. Ympäri huonetta oli tiilen- ja kaakelinpalasia ja muurilaastaa, ja Kenosen pojat istuivat eri tahoilla huonetta permannolla, kylkiään hieroskellen. Eräs kaakelinpalanen oli napsahtanut hra Kenosen otsaan, ja kun hra Kenonen huomasi otsastaan tippuvan verta, huusi hän kalpeana, että hänet oli murhattu ja että hänen aivonsa olivat lentäneet seinään, sekä ajoi heti Kallen ilmoittamaan viereisessä huvilassa asuvalle kunnanlääkärille, että liikemies Kenonen Helsingistä oli katalan salamurhan uhrina räjähytetty ilmaan ja lepäsi viimeisillään oman huvilansa nurkassa.
— Herra tohtori, te näette nyt edessänne kuolevan ihmisen! huokasi hra Kenonen sammuvalla äänellä, kunnanlääkärin astuessa sisään, jonka jälkeen lääkäri sitoi hra Kenosen otsan ja vakuutti hänen työteliäitten ja nerokkaiden aivojensa olevan vahingoittumattomina ja hänen tilansa muutenkin olevan täysin tyydyttävän.
Kenosella oli sittemmin muutamia viikkoja otsallaan musta nauha, ja muistutti hän sen johdosta mielestään melkoisesti sotasankari von Döbelniä. Ja yhä edelleenkin on hän sitä mieltä, ettei räjähdystä aiheuttanut petrooli, koska petrooli ei ole mitään räjähdysainetta, vaan dynamiitti, jonka huvilanmyyjä oli kätkenyt uuniin peittääkseen rikoksensa ja haudatakseen pettämänsä hra Kenosen huvilan raunioihin.
HRA KENONEN JA PULAT
Hra Kenonen kuulee sokeri- ja voipulan uhkaavan, sekä ryhtyy tarpeellisiin toimenpiteisiin
Hra Kenonen sai äkkiä sattumalta kuulla, että Helsingissä oli sokeri hyvin vähissä, ja juoksi keittiöön toimeenpanemaan ankaran kotitarkastuksen.
Kenosen perheen sokerivarasto, joka heti punnittiin, havaittiin 450 grammaksi pala- ja 280 grammaksi jauhosokeria, jonka jälkeen hra Kenonen otti palasokerin oitis takavarikkoon ja lukitsi sen kassakaappiinsa. Hän olisi menetellyt samalla tavoin jauhosokeriinkin nähden, mutta palvelijatar pani sitä vastaan ankaran vastalauseensa, koska jauhosokeria tarvittiin päivällisruokien valmistukseen. Samalla kävi selville, että Heikki Kenonen oli aamulla näpistänyt sokerirasiasta kaksi sokeripalaa, jonka johdosta hän heti sai kaksi tukkapöllyä, yhden pöllyn kumpaisestakin palasta.
Sitten lähti hra Kenonen juoksujalkaa lähimpään puotiin ja pyysi saada ostaa 100 kiloa keko- ja 200 kiloa palasokeria.
Kauppias punnitsi hänelle puoli kiloa palasokeria ja sanoi tekevänsä senkin vain vanhan tuttavuuden vuoksi, sitoi tuon pienen pussin langalla kiinni ja antoi sokerin hra Kenoselle, kehoittaen häntä noudattamaan sen käytössä mitä suurinta säästäväisyyttä.
Hra Kenonen kiiruhti kotiin, talletti pussin kassakaappiinsa ja lähetti vanhimman poikansa samaan puotiin ostamaan puoli kiloa palasokeria.
Mutta koska Kenosen pojat tuntee koko kaupunginosa, niin sanottiin
Kalle Kenoselle, että hänen isänsä on jo saanut osansa sokeria, ja
Kalle sai palata tyhjin toimin kotiinsa.
Isä Kenonen antoi nyt tukkapöllyn kaikille pojilleen sen johdosta, että he huomiotaherättävällä ja yltiöpäisellä esiintymisellään olivat tehneet itsensä liian tunnetuiksi pääkaupungissa, ja lähetti palvelijattarensa koettamaan onneaan.
— Onko se Kenosen herrasväelle? kysyi kauppias palvelijattarelta.
— On, vastasi tämä yksinkertainen ja rehellinen sielu.
Kauppias ei antanut palvelijattarellekaan sokeria, vaan kirjoitti hra Kenoselle kirjeen, jossa hän ystävällisesti, mutta vakavasti kehoitti hra Kenosta luopumaan enemmistä petosyrityksistä.
Silloin alkoi hra Kenonen käsittää, että asia oli vielä arveluttavampi kuin hän ensin oli otaksunutkaan, ja hän kutsui kokoon perheensä, siihen luettuna molemmat palvelijattaret, ja piti tälle joukolle ylevän, lämminhenkisen puheen, jossa hän innostutti jokaista mitä pontevimpaan toimintaan, otti esille kaupungin kartan, jonka mukaan hän jakoi koko kaupungin piireihin perheensä kesken, antoi jokaiselle 20 markkaa taistelurahoiksi ja julisti hyökkäyksen alkaneeksi.
Kun Kenosen perheen jäsenet illalla kokoontuivat yhteisen kotilietensä ääreen ja saalis laskettiin, havaittiin sen tekevän yhteensä yksitoista ja puoli kiloa sokeria ja parikymmentä kiloa kaikenlaista muuta tavaraa, jota oli täytynyt ostaa sokerin ohella, koska useat kauppiaat eivät suostuneet myömään sokeria muuten kuin että samalla ostettiin jotain muutakin tavaraa.
Tällä sokerimäärällä oli Kenosen perheen nyt tultava toimeen monta kuukautta, sillä Kenoset tunnettiin tämän sotaretken jälkeen jokaisessa myymälässä, missä ikinä on sokeria myyty, eikä heidän esiintymisensä ollut omiaan synnyttämään kauppa-apulaisissa mitään lempeitä tunteita heitä kohtaan.
Hra Kenonen, joka oli toivonut tämän hyvinjärjestetyn yrityksen tuottavan hänelle vähintään 150 kilon sokerivaraston, vaipui illalla syviin mietteisiin.
Mutta äkkiä hänen ilmehikkäät kasvonsa kirkastuivat.
Hän oli saanut aatteen.
Hra Kenonen, joka on erittäin nerokas ja kekseliäs mies, päätti kerta kaikkiaan kyllästyttää koko perheensä sokerilla, niin ettei se sietäisi sitä nähdäkään vuoden päiviin.
Seuraavana päivänä antoi hra Kenonen palvelijattarensa käytettäväksi yli neljä kiloa sokeria kaikenlaisten erinomaisten makeiden ruokien valmistamista varten sekä rajattoman määrän siirappia, tilasi sokerileipureilta leivoksia, sokerikakkuja ja hilloja, ja aloitti illalla kotonaan sellaiset makean syömingit, ettei niillä ole vertaistaan koko Kenos-suvun historiassa.
Kenosen pojat luulivat olevansa taivaassa, eikä kynä pysty kuvaamaan sitä vauhtia, jolla he söivät. Isä Kenonen valvoi hiki otsalla, että jokainen teki tehtävänsä, ja siroitteli vahvasti sokerijauhoja makeimpiinkin hilloihin ja leivoksiin.
Klo 9 illalla ilmoittivat Kenosen pojat tyytyväisinä, että he olivat saaneet tarpeekseen, mutta hra Kenonen rypisti otsaansa ja käski heidän jatkaa.
Neljännestä yli yhdeksän vakuuttivat pojat, etteivät he voi syödä enempää. Sitäpaitsi olivat kaikki kaakut ja leivokset lopussa.
Silloin asetti hra Kenonen jokaisen uhrinsa eteen neljänneskilon jauhosokeria ja lusikan, haki eteisestä pitkän vitsan ja käski jatkaa juhlaa.
Kymmenen minuutin kuluttua ilmoittivat nuoremmat Kenoset itkien, etteivät he enää koko elämässään voi syödä sokeria, ja sanoivat kuolevansa, jos heidän täytyy vielä syödä.
Silloin valaisi tyytyväisyyden hymy hra Kenosen älykkäitä kasvoja. Hän otti lusikan, pisti jokaisen pojan suuhun kaksi lusikallista sokeria ja kantoi heidät sänkyihinsä, sillä itse eivät he jaksaneet tuolilta liikahtaa.
Sitten meni hra Kenonen itsekin nukkumaan, tyytyväisenä epätoivoisen yrityksensä loistavaan tulokseen.
Seuraavana aamuna pisti Juhana Wilhelm Kenonen nuoren päänsä sisään hra
Kenosen kamarin ovesta ja kysyi toivorikkaana:
— Isä, saammehan me tänäkin päivänä sokeria ja hilloa ja sokerikakkua?
Silloin lähti hra Kenonen kotoaan.
Hän näytti murtuneelta mieheltä.
* * * * *
Jonkin ajan kuluttua kuuli hra Kenonen kaupungilla, että pääkaupungissa vallitsi n.s. voipula.
Tästä vaarasta ei hänellä ollut siihen saakka ollut aavistustakaan, sillä hänen hyvinvarustetussa pöydässään oli joka aterialla ollut voita ainakin neljänneskilo.
Mutta kun hän kuuli voipulasta, otti hän auton ja ajoi sillä kotiinsa, pudottaen hattunsa kadulle. Aikaa sen ylösottamiseen ei hänellä ollut.
Kotona kutsui hra Kenonen luokseen poikansa, jotka hieman epäröiden lähestyivät rakasta isäänsä, ja antoi heille määräyksen lähteä voiliike Valioon ostamaan voita kilon erissä mahdollisimman suuren määrän uhkaavan pulan torjumiseksi Kenosen rauhallisesta perheestä.
Koska Kenosen pojilla oli ikäviä kokemuksia heidän suurelta sokeriretkeltään, ilmaisivat he vastalauseensa perheen päämiehen uutta suunnitelmaa vastaan.
Silloin ryhtyi hra Kenonen tunnettuun ripeään tapaansa käsittelemään jälkeläisiään, aloittaen vanhimmasta ja lopettaen Jonakseen, ja jonkin aikaa kuului hra Kenosen työhuoneesta sellainen elämä, kuin olisi siellä toimeenpantu "iltama vaihtelevalla ohjelmalla". Viiden minuutin kuluttua oli vastarinta murrettu, jonka jälkeen hra Kenonen leppyneenä vetosi poikiensa järkeenkin, eikä ainoastaan heidän tunteisiinsa, ja huomautti heille, ettei heitä Valiossa kukaan tuntenut.
Sitten lähtivät Kenosen pojat Valioon, jossa ennen heitä odotti vuoroaan sataviisikymmentä henkeä. Omituisinta kuitenkin oli, että joka viides tai kuudes ostaja oli Kenosen poika, vaikka ainoastaan kolme vanhinta poikaa toimi ostajana. Neljäs toimitti varastomestarin ja kotiinkuljettajan virkaa Esplanadin kulmassa. Mutta Kenosen pojat vääristivät aina uudelleen esiintyessä uudella tavalla naamansa, niin etteivät myyjät, joilla oli tavallisuuden mukaan hirmuinen kiire, voineet heitä tuntea. Varmuuden vuoksi asettivat he sitäpaitsi lakkinsa joka kerta eri asentoihin ja käänsivät ne joskus nurinkin. Näillä tempuilla olisivat he voineet vetää nenästä vaikka Sherlock Holmesia.
Illalla oli hra Kenosella voita kokonainen dritteli ja sitäpaitsi vielä kolme kiloa.
Kenosen naapuri Hyrylä ei ollut syönyt voita nokarettakaan kahteen päivään. Mutta kun hän kuuli, että Kenosella oli voita aivan mahdottomasti, meni hän pyytämään, että hra Kenonen myisi hänelle neljänneskilon.
Hra Kenonen sanoi, että Hyrylän tarkoitus oli näännyttää nälkään Kenonen ja hänen viaton perheensä, riistämällä siltä viimeisenkin vaivoin hankitun voipalan.
Sitten ajoi hra Kenonen Hyrylän ulos ovesta.
Rva Kenonen, joka oli Tikkurilassa vierailemassa sukulaisissaan, kuuli siellä, että Helsingissä vallitsi voipula, ja aavistaen Kenos-parkojen kyyneleillä kostuttavan kuivaa, voitonta leipäänsä, osti hän mailta astian voita ja lähetti sen kiireesti Helsinkiin.
Kenosilla oli nyt voita yli kaksi astiaa, ja hra Kenosen kotkankatse tarkasti terävästi, ettei kukaan saanut ruokapöydässä levittää voita leivälleen enempää kuin oli aivan välttämätöntä.
Parin päivän kuluttua kuuli hra Kenonen eräältä asiantuntijalta, että voipula olikin jo lopussa. Koko Helsinki oli itse asiassa täynnä voita, ja uutta tuli niin paljon kuin veturit jaksoivat vetää.
Hra Kenonen vaipui syviin mietteisiin ja meni sitten Valioon kysymään, ostettaisiinko sinne häneltä kaksi astiaa hyvää voita.
Valiossa vastattiin, että heillä on voita enemmän kuin tarpeeksi. Sitten kysyttiin hra Kenoselta, miten hänelle oli sattunut karttumaan niin paljon voita.
Hra Kenonen pureskeli sikarinpätkäänsä, punastui vähän ja kertoi kautta rantain poikainsa viimeiset liiketoimet.
Hra Kenosta pyydettiin hyväntahtoisesti painamaan lakki päähänsä ja astumaan ulos ovesta, minkä hän ääneti tekikin.
Hra Kenonen kuljeskeli sitten pitkin kaupunkia ja kysyi jokaiselta vastaantulevalta vähänkin tuttavannäköiseltä henkilöltä, eikö tämä ostaisi voita hinnan alennuksella.
HRA KENONEN KEINOTTELEMASSA
Hra Kenonen keinottelee vaihtelevalla menestyksellä ja huomaa ilokseen, etteivät omenat ole pudonneet kauas puusta
Joka tapauksessa oli hra Kenosen huomio nyt tullut kiintyneeksi voikaupan alalle, ja pian alkoikin uusi voipula, entistä paljon vakavampi ja pitkäikäisempi! Hra Kenonen lähti silloin pitkille matkoille maaseudulle, matkusteli useamman kuukauden ja osti yhteensä 12,000 kiloa voita. Mihin se voi on joutunut, sitä ei tiedä kukaan muu kuin hra Kenonen itse, ja hän ei ole sitä sanonut.
Olipa sen asian laita miten tahansa. Meidän velvollisuutemme on vain todeta, että hra Kenonen ilmestyi lopuksi jälleen kotilietensä ääreen Helsingin kaupunkiin ja pisti ensi työkseen lompakkonsa kassakaappiin, jolloin rva Kenonen huomasi lompakon olevan niin täynnä, että ompelukset olivat ratkenneet kahdesta kohden.
— Saitko voita? kysyi rva Kenonen.
Hra Kenonen kohotti ylevästi kulmakarvojaan, loi puolisoonsa paljonpuhuvan katseen ja vastasi lyhyesti ja ytimekkäästi:
— Kaksitoistatuhatta kiloa!
Rva Kenonen vaipui istumaan lähimpään tuoliin ilonkyyneleet silmissä ja painoi vasemman kätensä sydämelleen, ettei hänen sydämensä riemusta pakahtuisi, ja sanoi perheen olleen kaksi viikkoa voitta ja poikien mielentilan olevan sen johdosta arveluttavan sekä palvelustytön muuttaneen pois, ja pyysi hra Kenosta heti noutamaan asemalta yhden drittelin kotitarpeiksi.
Silloin hra Kenonen, jolla ei ollut asemalla yhtään dritteliä, koska hän ei ollut ehtinyt eikä suoraan sanoen muistanutkaan varata kotitarpeiksi yhtään grammaa voita, hyökkäsi epätoivoissaan Valion myymälään, saadakseen edes neljänneskilon, mutta Valion herrat hymyilivät kalpeina ja laihtuneina aavemaista hymyä ja sanoivat, etteivät he ole itsekään nähneet voita muuta kuin unissaan, ja silloinkin enintään parinkymmenen pennin edestä.
Viiden minuutin kuluttua nähtiin hra Kenonen silmät narrillaan kävelevän pitkin Etelä-Esplanadikatua. Passissa oleva poliisi huomautti hänelle kiukkuisesta, ettei saa kävellä ihmisten päälle, jolloin hra Kenonen vaistomaisesti, päällystakin napit auki, siirtyi keskikadulle, ollen kävellä kumoon ensimmäisen vastaantulevan issikkahevosen.
Rattailla istui hänen hyvä tuttavansa, liikemies R—nen, joka huomattuaan hra Kenosen olevan joutumaisillaan tappeluun ajurin kanssa hyppäsi alas rattailta, puristi kauan ja lämpimästi hra Kenosen kättä ja kysyi, missä veli Kenonen on ollut, kun ei häntä ole pitkään aikaan näkynyt kaupungissa.
Siihen hra Kenonen hieman vitkastellen vastasi, että hän on vain vähän hommaillut voialalla, ja hra R—nen sanoi, että hän on menetellyt perin ajattelemattomasti kömpiessään maaseuduilla siihen aikaan, jolloin kaikki muut etevät liikemiehet ansaitsevat omaisuuksia Helsingin pörssissä.
Ja kun hra Kenonen oli puolen tuntia kuunnellut, mitä hra R—nen kertoi hänelle pörssissä saaduista satumaisista voitoista, unhotti hra Kenonen voin ja pienet, voinnälässä olevat poikaraukkansa ja kiiruhti kotiin, huutaen siellä ohimennen vaimolleen, ettei ole enää silmänräpäystäkään hukattavissa, jos mieli voittaa osakekaupoilla, tempaisi kassakaapista paksun lompakkonsa ja katosi sen tiensä.
Rva Kenonen, joka oli rva R—seltä kuullut, että rva R—nen oli voittanut pankkiosakkeillaan 220 mk., muisti, että hänellä oli 10 pankkiosaketta, ja soitti heti pankkiiriliike X:lle, ostaisivatko he 10 kappaletta mainittuja osakkeita. Pankkiiriliike osti ne heti, ja rva Kenonen laski ansainneensa 300 mk.
Mutta hra Kenonen oli sillä välin saapunut erään vanhan leskirouvan luo, jolla hän tiesi olevan melkoisen määrän eräitä osakkeita, ja huusi jo ovelta, että nyt on juuri viimeinen hetki, sillä huomenna ne laskevat arvossa, ja silloin hän kärsii suuren vahingon, mistä leskirouva niin säikähti, että myydä pöläytti heti kaikki osakkeensa hra Kenoselle, joka puolestaan toimitti ne pörssiin myytäväksi.
Sen valitettavan häiriön, joka sitten tapahtui pörssin lehterillä, aiheutti ikävä kyllä hra Kenonen. Sillä kuten hän oli leskirouvalle ennustanut, alenivat edellä mainitut osakkeet pörssissä, mutta hra Kenosen onnettomuudeksi ja rahalliseksi vahingoksi alenivatkin ne jo samana päivänä eikä seuraavana, ja kun hra Kenonen, joka oli lehterillä tämän tapauksen sattuessa, mutta ei ollut saanut oikein selvää huutokaupan menosta, vierustoveriltaan kuuli, mitä oli tapahtunut, kalpeni hän, kumartui lehterin kaidepuun yli ja honkasi:
— Sikamaista!
Silloin taluttivat vahtimestarit hra Kenosen ulos, ja hän käveli tahdottomana vahtimestarien välissä pyyhkien kylmää hikeä otsaltaan, mutta ulos päästyään oli hän jo tointunut sen verran, että pysähtyi erään tuntemattoman, silinterihattuisen herran eteen ja sanoi katkerasti naurahtaen:
— No ei se jumalaut sentään köyhään koskenut!
Se herra katsoi häneen hyvin pitkään ja meni sitten menojaan.
Mutta pörssitalon porttiholvista tuli hra Kenosta vastaan liikemies R—nen, ja hra Kenonen tarttui oitis hänen kaulukseensa ja huusi, että kyllä sinä nyt…!
Kun hra R—nen kuuli, mitä oli tapahtunut, alkoi hän pyörittää päätään ja vannoa, että hra Kenoselle olisi mitä pikimmin varattava paikka Lapinlahden keskuslaitokseen, ja kysyi, mitä hän oikein oli ajatellut ostaessaan juuri sellaisia papereita, joita kohta myydään kilokaupalla, 1 mk. 20 penniä kilo. Hra R—nen sanoi, että koska hra Kenonen ei näy tuntevan osakekaupan aakkosiakaan, niin on hänen toistaiseksi varminta pysyä pankkiosakkeissa, sillä niissä ei tottumatonkaan voi hävitä, ja kun masentunut Kenonen kysyi, mitä osakkeita hän erikoisesti suosittelisi, niin vastasi hänen ystävänsä, että sen ja sen pankin osakkeita, jotka erityisesti sopivat aloittelevalle pörssikeinottelijalle. Hra Kenonen lähti heti kaupungille niitä etsimään, muistaen ilokseen, että hänellä oli niitä kotonaankin kymmenkunta kappaletta, huokealla ostettuja.
Koko päivän hän kierteli kaupungilla, metsästäen noita osakkeita. Aluksi huonolla menestyksellä, mutta kun hän illalla tuli kotiin, niin oli hänellä sentään noita osakkeita kymmenen kappaletta, ja hän kehui rva Kenoselle ostaneensa pankkiiriliike Z:ltä kymmenen edullista pankkiosaketta, kaivoi ne taskustaan ja heilutti niitä rouvansa nenän edessä, lohduttaen poikiaan, jotka vihamielisinä muljottivat mikä mistäkin nurkasta:
— Olkaa pojat iloisia, ettei susi ole teitä pieninä syönyt! Isä ostaa kohta meijerin, ja sitten te saatte voita!
Mutta hätäytynyt rva Kenonen oli heti alkanut vertailla osakekirjojen numeroita muistikirjassaan oleviin numeroihin. Ne olivat täsmälleen samat. Kuului kiljahdus ja rva Kenonen oli vaipunut tainnoksissa 575 mk. maksavalle matolle.
Pankkiiri X. oli myynyt rva Kenoselta ostamansa osakkeet pankkiiri
Y:lle, pankkiiri Y. oli ne myynyt pankkiiri Z:lle, ja pankkiiri Z. hra
Kenoselle.
Hra Kenonen sanoi, ettei hän tahtoisi olla näiden pankkiirien housuissa viimeisellä tuomiolla.
Mutta hetken kuluttua hän lisäsi, että menetetyt rahat olivat vain oppirahoja.
Sitten vetäytyi hän yksityishuoneeseensa.
Hetken kuluttua hän kuitenkin muisti jotain ja huusi ukkosenkaltaisella äänellä:
— Pojat!
Vallitsi hiljaisuus.
Silloin pullistuivat hra Kenosen silmät, ja talon perustuksia tärisytti karjahdus:
— Pojat!
Koska ikkuna oli auki, kääntyi seuraavan kadunkulman ympäri juuri pyörähtämässä oleva poliisikonstaapeli takaisin, loi ihmettelevän katseen ympärilleen ja käveli sitten sinnepäin, mistä huuto oli kuulunut, kiinnittäen epäluuloisen huomionsa hra Kenosen hallitseman huoneiston ikkunoihin.
Erinäisiä Kenosen poikia ilmestyi vähitellen eri tahoilta hra Kenosen yksityiskabinettiin, jääden epäröiden ja kunnioitettuun isäänsä kulmien alta vilkuillen seisomaan erinäisiin nurkkiin.
— Astukaa lähemmäksi! sanoi hra Kenonen syvällä äänellä.
Nurkissa seisovat nuoret henkilöt noudattivat saamaansa määräystä, ottaen yhden, kaksi, jopa puolen kolmattakin askelta eteenpäin.
— Kenen on tuo eteisessä oleva uusi polkupyörä? kysyi hra Kenonen ilman pitempiä esipuheita.
— Meidän! huusivat Kenosen pojat.
Hra Kenonen sytytti sikarin, asettui selkäkenoon kirjoitustuoliinsa, ojensi jalkansa suoriksi, katseli kenkäinsä kärkiä ja kysyi sitten rauhallisesti:
— Mistä te olette sen saaneet?
— Me olemme sen ostaneet! huusivat nuoret Kenoset, silmät loistaen.
— Vai niin, sanoi hra Kenonen.
Äänettömyys.
Hra Kenonen karisti sikariaan tuhkakuppiin, kiinnitti sitten jälkeläisiinsä lujan, järkähtämättömän katseen ja kysyi:
— Millä rahoilla?
Kenosen pojat katselivat toisiinsa, jonka jälkeen vanhin vastasi:
— Me olemme perustaneet osakeyhtiön… oo yy Pyörä aa pee…
— Vai niin, sanoi hra Kenonen.
Sitten karisti hän taas sikariaan ja kysyi:
— Mistä te olette saaneet rahat?
Pojat katselivat lattiaan ja liikuttelivat hermostuneina jalkojaan.
— Älkää raapiko koroillanne naarmuja minun hienoon parkettilattiaani! huusi hra Kenonen ankarasti. — Saanko minä tietää, mistä herrat ovat saaneet rahoja, vai enkö minä saa tietää?
Kalle Kenonen pyyhki hikeä otsaltaan ja sanoi matalalla äänellä:
— Me on tehty afääriä…
— Mitä afääriä? kysyi hra Kenonen epäluuloisesti, mutta uteliaana.
Kenosen pojat huoahtivat helpotuksesta, nähdessään kunnioitetun isänsä diktaattorikasvoille leviävän ystävällisemmän ilmeen, ja selittivät tehneensä afääriä aspiriinipulvereilla ynnä muutamilla muilla pienillä, tuottavilla tavaroilla. Mutta varsinkin aspiriinipulvereilla.
— Aspiriinipulvereista saa nyt 80 ja 90 penniä, huomauttivat pojat.
— Saako niistä niin paljon? hämmästyi hra Kenonen.
— Saa! ilmoittivat pojat, ja kertoivat ostaneensa niitä jo ennen joulua toista tuhatta pulveria. Silloin sai 20 pennillä kappaleen.
— Toista tuhatta pulveria! huusi hra Kenonen, — Mistäs te saitte niihin rahat?
Pitkä, kiusallinen äänettömyys.
— Me panttasimme isän frakkipuvun, sanoi vanhin pojista vaisusti.
— Ja isän vanhemman turkin, mutisi toinen poika.
— Ja isän vaalean kesäpuvun, kuiskasi Napoleon Kenonen, vetäytyen vanhempien veljiensä selän taakse.
— Mitä? huusi hra Kenonen raivostuneena ja näytti olevan valmis hyökkäykseen.
— Mutta ne on jo lunastettu! kiljaisivat pojat hädissään.
— Onko kaikki lunastettu? kysyi hra Kenonen, vetäen syvään henkeään.
— On!! huusivat pojat.
Hra Kenonen nousi ylös, jolloin hänen perillisensä, vetäytyivät kaksi askelta taaksepäin.
Mutta hra Kenonen menikin vain vesikarahvin ääreen, kaatoi lasin täyteen ja tyhjensi sen yhdellä henkäyksellä.
— Ja muitakin kauppoja olette tehneet? kysyi hra Kenonen ystävällisesti.
— Niin! vakuuttivat pojat.
— Vai niin, vai niin, toisteli hra Kenonen, naputteli sormillaan ikkunaruutuun ja katseli ulos pimeälle Fredrikinkadulle.
— Paljonko olette tähän asti voittaneet? tiedusteli hra Kenonen kohteliaasti ja puhui huomaamattaan samanlaisella äänellä, jolla hän puhutteli liiketuttaviaan.
— Viisisataa kolmekymmentä kahdeksan markkaa neljäkymmentä penniä! huusivat pojat.
— Onko siitä jo vähennetty pois panttienlunastus?
— On! Se on puhdas voitto! ilmoitti Kalle Kenonen.
Hra Kenonen katseli poikiaan syvällä ihmetyksellä ja salaisella kunnioituksella. Sitten viittasi hän pojilleen, että he saisivat poistua, jota lupaa nuoret liikemiehet viivyttelemättä käyttivät hyväkseen.
Hra Kenosen silmissä välkkyi omituinen, riemuitseva kiilto.
HRA KENONEN KIRJAILIJANA
Hra Kertonen aikoo ensin itse kirjailijaksi, mutta päättää sitten avustaa muita kirjailijoita laajoilla kokemuksillaan
Eräänä päivänä luki hra Kenonen muutamasta lehdestä ilmoituksen, että "kirjailija, jolla on tekeillä avioeroromaani, haluaisi kuulla onnettomien aviopuolisojen kokemuksia".
Vastaus Bulev. postit, nimim. "Vaitelias".
Hra Kenonen oli joskus ihmetellyt, mistä kirjailijat saavat aiheita romaaneihinsa. Olihan hänellä kyllä jonkinlainen käsitys siitä, että kirjoissa oli noin 99 prosenttia valhetta, mutta kuitenkin…
Ja mistä ne keksivät kaikki valheensa?
Nyt alkoi tämä arvoitus selvitä hra Kenoselle. Kirjailijat urkkivat tietonsa muilta ihmisiltä, pistävät vähän omaa valhetta sekaan ja kirjoittavat kirjan. Ovat ne aika veijareita.
Hra Kenosen kasvot kirkastuivat. Hän hymyili. Hän oli päässyt kirjailijain suuren salaisuuden perille.
Sitten päätti hra Kenonen kirjoittaa avioliittoromaanin itse, otti esille kynän ja mustepullon sekä muutamia isoja arkkeja virallista paperia, pureskeli kynän pään möyhyksi ja tuhersi puolen päivän kuluessa puolen arkkia täyteen harakanvarpaita, töhri sormensa, pöydän ja nenänsä musteeseen sekä kävi kaksi kertaa antamassa pojille ruumiillista kuritusta sen johdosta, että näiden melu häiritsi hänen kirjallisia töitään, repi lopuksi käsikirjoituksensa kappaleiksi ja luopui yrityksestään.
Mutta koska hänellä on melkoinen määrä arvokkaita avioliittokokemuksia, joista painettuina voisi olla paljon hyötyä ihmiskunnalle, niin kirjoitti hän kirjoituskoneella seuraavan kirjeen:
"Arv. Nimim. 'Vaitelias'.
Bulev. Postitoimisto.
Olisin halukas antamaan Teille aiheita romaaniinne. Minulla on kokemuksia ainakin viittätoista romaania varten. Jos pistätte vähän omianne joukkoon, niin tulee niistä kaksikymmentä romaania. Missä voisi tavata Teitä?
Suurimmalla kunnioituksella:
Paljon kärsinyt Puoliso ja Isä".
Paljon kärsinyt puoliso ja isä juoksi joka päivä postitoimistossa kysymässä vastausta, mutta aluksi ei hän saanut mitään vastausta. Silloin suuttui hra Kenonen ja mutisi aina tietäneensä, että kirjailijat ovat suuria huijareita, ja toivoi saavansa joskus käsiinsä nimim. "Vaiteliaan", voidakseen puolessa tunnissa leipoa hänen niskaansa ja hartioihinsa niin paljon kokemuksia, että niistä riittäisi aihetta kahteen romaaniin ja yhteen murhenäytelmään.
Mutta eräänä perjantaina, kun hra Kenonen jo oli luopumaisillaan kaikista toiveistaan, sai hän postitoimistossa käydessään seuraavan kirjeen:
"Paljon kärsinyt Puoliso ja Isä!
Jos Teille soveltuu, niin tulkaa tänä iltana klo 6 kahvila
Aamunkoittoon. Minä istun oven vieressä olevan pöydän ääressä.
Siellä voimme rauhassa jutella.
Kunnioittaen:
Vaitelias".
Hra Kenonen kiiruhti kotiin, ajeli partansa, antoi pojilleen 25 penniä kullekin eläviä kuvia varten, vihelteli tyytyväisenä, pukeutui vierailupukuun eikä suuttunut silloinkaan, kun kengännauha katkesi, vaan riisti nauhan vanhimman poikansa kengästä ja antoi Kallelle katkenneen nauhan, neuvoen häntä tekemään siihen solmun. Hän söi päivällisen ulkona kaupungilla parin hyvän tuttavan seurassa, tullakseen puheliaammalle ja avomielisemmälle tuulelle, tuli päivällisten lopulla hentomieliseksi ja kysyi ystäviltään, halusivatko he kuulla hra Kenosen surullisen elämäntarinan. Mutta kun ystävät sanoivat, etteivät he halunneet sitä kuulla, niin loukkautui hra Kenonen, sanoi irti tuttavuutensa, maksoi laskunsa ja lähti tiehensä, päättäen kehoittaa kirjailijaa sovittamaan äskeiset ystävänsä joihinkin lurjuksen osiin uudessa teoksessa, sekä antaa kirjailijalle muutamia hyödyllisiä viittauksia ja henkilökohtaisia tietoja siinä tarkoituksessa.
Hra Kenonen on erittäin täsmällinen mies. Kun kello Nikolainkirkon tornissa löi kuusi, astui hän sisään kahvila Aamunkoiton eteiseen.
Kahvila oli kirkkaasti valaistu. Siellä oli melkoisen paljon väkeä, ja perältä kuuluivat grammofoonin sävelet. Hra Kenonen riisui kalossit jaloistaan, ja alkaessaan avata päällystakkinsa nappeja kurkisti oven vieressä olevaan pöytään, nähdäkseen, oliko kirjailija jo saapunut.
Samassa kierähti kahvila muutaman kerran hra Kenosen silmissä kuin karuselli. Valot himmenivät ja grammofoonin ääni kuului kuin jostakin kaukaisuudesta…
Hra Kenonen syöksähti ulos valkoisena kuin palttina.
Hänen nähtiin samana iltana ajavan hurjaa vauhtia asemalle, ostavan piletin ja nousevan sitten Pohjanmaan junaan, joka lähti klo 6,20 i.p., vieden hra Kenosen mennessään. Senjälkeen ei hänestä muutamaan aikaan mitään kuulunut.
Naapurit ja tuttavat olivat huolissaan hänen salaperäisen katoamisensa johdosta, jota ei myöskään rva Kenonen voinut käsittää, mutta Kenosen pojat kuuluivat huolettomaan tapaansa sanoneen, että kyllä se ukko taas ilmestyy kaupunkiin silloin, kun häntä kaikkein vähimmän odotetaan.
Kirjailija, nimimerkki "Vaitelias", joka aikoi kirjoittaa
avioliittoromaanin ja jonka hra Kenonen näki istuvan kahvila
Aamunkoitossa, ovenvieressä olevassa pöydässä, oli rouva Kristiina
Kenonen.
JOULUJUHLA HERRA KENOSEN PERHEESSÄ
Isä Kenonen valmistaa pojilleen pienen yllätyksen ja saa itse kokea vähän suuremman
Oli taas päästy jouluun, ja hra Kenonen, perässään kolme vanhinta poikaansa, käveli torilla joulukuusimarkkinoilla kuusia katsellen ja hintoja kysellen ja haukkuen kuuset huonoiksi ja niiden myyjät tunnottomiksi kiristäjiksi, jonka jälkeen hän pysähtyi erään harvanlaisen kuusenruipelon luo ja kysyi myyjältä, joka oli vanha ukontohelo, mitä hän aikoi yrittää kuusestaan nylkeä.
Ukko tarjosi kuusen keskihintoja huokeammalla, mutta hra Kenonen sanoi, ettei kukaan kunniallinen ihminen kehtaa pystyttää moista karahkaa saliinsa, ja moitti kuusta niin kauan, että ukkoa itseäänkin alkoi joulupuunsa hävettää, jonka johdosta hän tarjosi sen markkaa halvemmalla kuin ensin oli pyytänyt, ja hra Kenonen alkoi kaivaa kukkaroa taskustaan.
Mutta silloin esittivät Kenosen pojat äänekkään vastalauseensa, ja sanoivat, etteivät he ymmärrä, miksi heidän isänsä, joka on tunnetusti varoissaan oleva mies, ostaa kaikkein huonoimman kuusen.
Tästä hra Kenonen suuresti loukkaantui ja sydämistyi ja kysyi pojiltaan, mitä he oikeastaan luulivat olevansa, mutta pojat murjottelivat ja sanoivat, etteivät he kehtaa lähteä kantamaan noin pahannäköistä kuusta halki Helsingin kaupungin.
Jolloin hra Kenonen koroitti äänensä ja sanoi, että hänen poikansa olivat turmeltuneet ylellisyydessä ja loisteliaissa elämäntavoissa, ja huomautti niistä sadoista ja tuhansista ja sadoistatuhansista repaleisista pikku pojista, joilla ei ole minkäänlaista joulukuusta, vaan joiden joulu on pimeämpi ja ilottomampi kuin vuoden muut päivät… ja hra Kenonen kohosi niin lennokkaaseen kaunopuheisuuteen, että hän tapansa mukaan tuli liikutetuksi omista sanoistaan ja oli vähällä saada vedet silmiinsä ja tuuppasi poikiaan niskaan ja sanoi, että koska teille ei kelpaa sellainen kuusi kuin minulle kelpaa, niin en minä osta tänä jouluna mitään kuusta.
Ja hra Kenonen poistui ylpeänä ja arvokkaasti torilta, jättäen poikansa masentuneina ja murheellisina seisomaan torille, mistä he vähitellen vetäytyivät kotiin ja istuskelivat siellä mikä missäkin, päät riipuksissa ja ajatellen, että tulipas tästä nyt nolo joulu.
Kun rva Kenonen näki poikiensa hillityt ja surunvoittoiset asennot, liikkeet ja ilmeet, niin ei hän ollut tuntea näitä omiksi lapsikseen ja ryhtyi ottamaan asiasta selkoa, jolloin pojat vähitellen alkoivat vastailla hänen kysymyksiinsä ja murahdellen kertoivat, minkä ennen kuulumattoman tempun hra Kenonen oli tehnyt.
Rva Kenonen katseli poikiaan ja harkitsi asiaa, ja hänen äidillisen sydämensä täytti sääli, ja hän lähti kaupungille.
Jonkin ajan kuluttua alkoi Kenosen vanhin poika hymähdellä itsekseen kuin nuori shakaali, ja hetken perästä livahti hän ulos.
Neljännestunnin kuluttua lähti Heikki samaa tietä.
Napoleon Kenonen hautoi kauimmin synkkiä tuumiaan, jotka johtivat siihen, että hän kävi pistämässä terävän nupinaulan hra Kenosen aamutohveliin.
Sitten meni hän poikien huoneeseen, mursi suurella vaivalla auki hyllyllä olevan säästölaatikkonsa ja tyhjensi sen sisällön taskuunsa, lähtien senjälkeen kaupungille.
Hiljaisuus vallitsi nyt Kenosen huoneistossa. Ruokasalin uunin reunalla nakutteli harvakseen vanha herätyskello, ja lyhyt joulukuun päivä hämärtyi nopeasti illaksi.
Vihdoin ilmestyi Kalle Kenonen hiljaa ja salaperäisenä kuin varas eteiseen, raahaten perässään suurta joulukuusta, jonka hän asetti salin nurkkaan joulukuusen tavalliselle paikalle. Sitten vetäytyi hän huoneeseensa leikkelemään silkkipaperista koristeita.
Heikki tuli kuusineen viiden minuutin kuluttua, ja kymmenen minuutin kuluttua retuutti Napoleon Kenonen talonmies Pikkaraisen avustuksella huoneen korkuista kuusta saliin.
Myöhemmin tulleet olivat vähän hämmästyneet, nähdessään edelliset kuuset, mutta asettivat kuitenkin kuusensa toisiin nurkkiin ja alkoivat niitä koristella, koska ne nyt kerran oli ostettu.
Kun rva Kenonen toi kuusensa, jolla hän oli päättänyt valmistaa lapsukaisilleen iloisen yllätyksen, ei hän voinut puoleentoista minuuttiin muuta kuin hengittää raskaasti, suu auki.
Rva Kenosen kuusi täytyi asettaa uunin eteen, koska muut nurkat olivat "ylösotetut".
Tuli kuusien sytytyshetki, eikä Kenosen perheessä ollut nyt kuusista eikä kynttilöistä puutetta, sillä kynttilöitä oli hra Kenonen ostanut sodan sytyttyä varastoon toista leiviskää.
Ihanasti säteili neljä kuusta herrasväki Kenosen salissa, ja pojat esittivät intiaanitansseja niiden ympärillä. Hra Kenosta vain ei näkynyt eikä kuulunut, ja pojat arvelivat, että tuskinpa hän tänä iltana ähmissään näyttäytyisikään.
Silloin aukeni perheen kunnioitetun päämiehen ovi, ja viekkaalle kepposelleen tyytyväisenä hymyillen kantoi hra Kenonen keskelle permantoa huoneessaan valmiiksi koristelemansa joulukuusen. Aluksi ei hän ehtinyt huomata toisia kuusia, mutta luotuaan silmäyksen saliin tuntui hän jähmettyvän suolapatsaaksi kuin Lotin rouva ja tuijotti ympärilleen pöllömäisesti.
Sitten hän irvisti, ja se oli sellainen irvistys, että Kenosen pojat, jotka kyllä ovat tottuneet kaikenlaisiin ja vaihteleviin ilmiöihin isänsä kasvoilla, lymysivät puitten taakse ja pöytien alle, mutta hra Kenonen haastoi ukkosenkaltaisella äänellä heidät esille, jonka johdosta muutamia Kenosen poikia vihdoin alkoi hitaasti ilmestyä päivän taikka oikeammin sanoen joulukynttiläin valkeuteen, ja hra Kenonen heitteli heihin leimuavia silmäyksiä, jotka olivat kuin Jupiterin nuolet, ryhtyi heti pitämään poliisitutkintoa ja vaati selitystä viimeistään 24 sekunnin kuluessa, jolloin Kenosen pojat koettivat luikerrella ja sanoivat, että se oli vain leikkiä, mutta huomatessaan isäukon naaman muuttuvan tuhkanharmaaksi pelästyivät vielä enemmän, kiiruhtivat peruuttamaan edellisen puheensa ja sanoivat, ettei se ollutkaan leikkiä, jolloin hra Kenonen avasi mahtavan suuontelonsa kuin ruoka-annostaan odottava virtahepo eläintarhassa ja karjahti, että mitä se sitten oli, ja Kenosen pojat kertoivat saaneensa kuuset puoli-ilmaiseksi torilta, jonne maalaiset olivat ne toriajan loputtua hylänneet, ja alkoivat vilkuilla ovelle päin ja olisivat kai paenneet yön pimeyteen kuin kadotetut sielut, viettääkseen kamalan jouluaaton Eläintarhan pensastoissa taikka Töölön tuulisilla kallioilla taikka Hesperian kolkossa puistossa, jollei rva Kenonen olisi ratkaisevassa hetkessä astunut pää pystyssä ja selkä suorana esiin ja luonut hra Kenoseen sellaista silmäystä, jolla eläinten kesyttäjätär masentaa kuningastiikerin, ja tiikerimäinen olemus hra Konosessa, jossa se onkin vain pinnalla, masentui, ja hän tuli lauhkeaksi kuin lammas ja veteli viiksiään ja katseli viittä joulukuusta, joista hänelle ystävällisesti vilkutti noin kaksisataa joulukynttilää ja yski hämillään ja mutisi, että voihan niitä tosin sattua väärinkäsityksiäkin, ja että tässä on tainnut tapahtua vähän väärinkäsitystä puolelta jos toiseltakin.
Ja kun Kenosen pojat suurella kielevyydellä lausuivat ihmettelynsä isän kuusen komeudesta ja aistikkaasta koristelusta, ja sanoivat, että se on joulukuusi "non plumps ultra", niin alkoi hra Kenosen sydämessä tapahtua suuri jäittenlähtö, ja lopuksi hän jo nauroikin kovalla äänellä ja löi kämmenellä reiteensä ja vakuutti olevansa se mies, joka ymmärtää leikin ja sukkeluudet ja nuorison tunteet, ja tarttui samassa erästä poikaansa, joka yritti puhaltaa piparkakun hra Kenosen kuusesta, tukkaan ja ravisti niin että leuat loksahtelivat.
Kenosten sali muistutti loppiaiseen saakka suurta metsää, ja hra
Kenonen oli muutamia kertoja eksyä siihen.
Kuusten juurelle olivat Kenosen pojat rakentaneet havumajoja, joissa he leikkivät metsärosvoja, ja heidän kammottavat huutonsa kuuluivat hiljaisina, hämyisinä iltapäivän hetkinä kauas Fredrikinkadulle.