Ja hän otti napsun.
— Minä olen unohtanut pistää patruunat revolveriin takaisin, puhdistaessani sen eilen, sanoi upseeri synkästi.
— Sehän on nyt samantekevää, sanoi runoilija kylmästi. — Minä en mene naimisiin Päivikin kanssa!
18
Ällistyneenä katsoi häneen luutnantti Urho Kalpainkalske.
— Miksi? kysyi hän huohottaen.
— Ei vaan passaa! vastasi runoilija tylysti.
Luutnantti katsoi ympärilleen.
Kaikki ympärilläseisovat nyökäyttivät päätään vakavasti ja myöntävästi.
Myöskin Päivikki, sillä hänkin oli noussut seisomaan.
— Te saatte nyt Päivikin, sanoi rva Horttanainen.
— Kiitos, vastasi luutnantti lämpimästi.
Päivikki Footsvett vaipui luutnantti Kalpainkalskeen kaulaan ja kuiskasi:
— Minä olen rakastanut vain sinua.
— Pyydän anteeksi, että olin ampua teidät, sanoi luutnantti runoilijalle. — Saanko esittää lähempää tuttavuutta… Urho.
— Kaiho, vastasi runoilija.
Molemmat nuoret miehet puristivat toistensa kättä.
— Tulkaa meille päivälliselle! sanoi rovasti Leukanen kaikille. — Minulla on kuusi naimatonta tytärtä, kuiskasi hän sitten runoilijan korvaan.
Runoilijan silmissä leimahti uusi toivo. Aurinko paistoi, kukat tuoksuivat ja linnut lauloivat Kolin vehmaissa metsissä.
— Nythän mekin voimme mennä naimisiin, arveli hovineuvos Footsvett.
Onnellisena vaipui hänen nuoruutensa lemmitty Cecilia Horttanainen hänen rinnoilleen.
— Maljanne! sanoi hovineuvos riemuiten, kohottaen taskumatin huulilleen.
Sitten hän viittasi runoilijaan ja sanoi:
— Pojallamme on frakkipuku ja musta rusetti… Phyi phaan!
— Ha ha ha! nauroivat kaikki.
Mutta kukaan ei ollut sitä aikaisemmin huomannut!
IX
— Se oli pitkä juttu, mutta se oli osittain jännittäväkin, sanoi hra
Kenonen.
— Minä otan tästä maksun etukäteen… niillä on kesän aikana aina puute käsikirjoituksista, ilmoitti kirjailija Sarvikas. — Otaksun, että vakinainen toimittaja ja se paholaisen Pöllänen saavat kuristuskohtauksen lukiessaan tämän teoksen omasta lehdestään ja kuullessaan, että se on jo maksettukin.
— Se on kaikki hyvin ja oikein, myönsi hra Kenonen. — Mutta mistä on tuo kirottu kukko joutunut minun seuraani?
— Itsehän sinä ostit sen toissapäivänä Porvoon torilla eräältä maalaiselta.
Herra Kenonen lakkasi pureskelemasta. Hän tuijotti kirjailija Sarvikkaaseen tuokion aikaa äänettömänä, ja hänen silmänsä pullistuivat, Sitten hän sanoi:
— Kuule, sano minulle rehellisesti: olenko minä — ja jo toissa päivänä! — ollut Porvoossa? Älä hätäile äläkä kiirehdi. Ajattele ensin tarkoin. Koeta muistella, etkö ehkä ole nähnyt vain unta.
— Me olimme kaikki Porvoossa, vastasi hra Sarvikas yksinkertaisesti ja luonnollisesti, mikä ei voinut olla tekemättä vakuuttavaa vaikutusta. — Eräs gulasseista putosi jokeenkin, mutta hänet saatiin heti ylös. Ja sinä ostit torilta kukon.
Hra Kenonen huokasi syvään ja sanoi sitten:
— Minä näytän viime päivinä tehneen yhtä ja toista, mikä ei olisi ollut välttämättömän tarpeellista. Olen vieläkin sekaisin päästäni. Ties mitä hittoa ne ovat mahtaneet minuun ajaa. Mikä päivä nyt on?
— Nyt on torstai heinäkuun 14 päivä, ilmoitti hra Sarvikas.
Herra Kenonen iski nyrkin pöytään, sanoi joukon karkeimpia voimasanoja, mitä sillä hetkellä sattui suuhunsa saamaan, ja huusi, että hän on joutunut paholaisten kelkkaan ja että hänellä olisi eilen ollut esillä tärkeä juttu Helsingin raastuvanoikeudessa.
— Jos minä joskus tästä vielä selväksi pääsen, niin lähden suoraa päätä kotiin, enkä ryyppää ikänä! vakuutti hän. — En ainakaan paljon, lisäsi hän silmänräpäyksen perästä.
— Ennenkuin sinä selviät, ennätät sinä päästä Inariin asti, sanoi Sarvikas, — Tehän olette päättäneet matkustaa Lappiin asti, ja minä kuulin gulassien keskenään puhuvan, että pitävät sinua koko matkan semmoisessa hönössä, että sinä todellakin joudut Lappiin.
— Sehän on ihmisryöstöä! huusi hra Kenonen kauhistuen. — Missä on tuomari Varpukallio? Minä nostan tästä senkaltaisen rymyn, että se kuuluu Utsjoelle asti!
— Tuomari Varpukallio ei ole ollut mukana koko retkellä, ilmoitti kirjailija Sarvikas. — Hän sanoi, kun sinä puuhasit Porvooseen lähtöä…
— Minä puuhasin? kysyi hra Kenonen epäluuloisesti.
— Tietysti sinä… kukas sitten, sanoi kirjailija Sarvikas. — Sinähän tämän retken alku ja juuri olet. Sinä olet ollut aivan tavattoman repäisevällä tuulella viime päivinä.
— Siltä näyttää, murisi hra Kenonen synkästi. — Mutta jos gulassit luulevat, että saavat minut Lappiin viedyksi, niin uskon niiden saavan pitkän nokan. Niin, Varpukallio sanoi mitä?
— Sanoi, että hän ottaa Mattinsa pois teidän koulustanne hyvän sään aikana. Ei suostunut lähtemään edes Porvooseen, vaan karkasi.
— Se oli viisas teko, myönsi hra Kenonen. — Minä karkaan myöskin.
— Minnepäin? kysyi hra Sarvikas.
— Tietysti Helsinkiin! huusi hra Kenonen. — Ei koskaan pitäisi lähteä pois Helsingistä.
— Se on kyllä totta. Mutta ylipäänsä on tämä sentään ollut hauska matka.
— Hauska… niin, ehkä sellaiselle, joka muistaa, mitä matkalla on tapahtunut. Mutta minä en tiedä koko matkasta mitään, paitsi mitä muilta kuulen. Ja se ei yleensä ole hauskaa. Esimerkiksi tämä kukkojuttu: mitä pahusta minä olen ajatellut ostaessani elävän, riivatun kukon… ja Porvoon torilta?
— Sinä mielistyit siihen muuten vain. Sinä tulit liikutetuksi — sinä olit muutenkin aika lailla liikutettu, mutta tulit vielä toisella lailla liikutetuksi, nähdessäsi tuon kukon. Sinä sanoit vedet silmissä, että sen katseessa oli jotain uskollista, ja että sitä odotti surullinen loppu paistinpannussa.
Hra Kenonen punastui huomattavasti ja alkoi kopeloida kenkiään ja sukkiaan sängyn alta.
— Ja sitten sinä ostit tuon kukon ja lupasit valmistaa sille rauhallisen, huolettoman vanhuuden hyvässä kodissa… ja nyt on kukko jo toista vuorokautta ollut meidän matkassamme.
— Hyvä, oikein hyvä! murahti hra Kenonen. — Minulla on aina ollut hellä luonne. Mutta olisin kiitollinen jos voisit selittää senkin, kuinka minä jouduin tämä uskollinen elukka sylissä istumaan tuonne ruokasalin parvekkeelle.
— Kukko rupesi kiekumaan klo kahdelta aamulla ja sinä sanoit, että tahdot antaa sen nauttia raitista ilmaa ja tervehtää laulullaan auringon nousua… sinä lienet sitten nukahtanut.
Eteisestä kuului askelia. Hotellissa alettiin tehdä nousua.
Herra Kenonen soitti kelloa, ja siivoojatar ilmestyi ovelle.
— Minä lahjoitan tämän kukon teille, sanoi hra Kenonen. — Saatte menetellä sen suhteen mielenne mukaan. Syökää se tai pankaa se eläkkeelle, jos haluatte. Se on hyvin miellyttävä kukko.
— Sen katseessa on jotain uskollista! huomautti kirjailija.
— Ja sitten minä haluan saada laskuni… meidän molempien laskun, lisäsi hra Kenonen.
— Tukkukauppias Prätkylä käski minun ilmoittaa hänelle, jos hra Kenonen herää ennenkuin hän, sanoi siivoojatar, kiitettyään hra Kenosta lahjoituksesta.
— Jos te hisahdatte Prätkylälle — mikähän otus sekin on? — tai kenelle muulle tahansa siitä, että minä olen hereillä ja lähdössä, niin en annakaan kukkoa teille, sanoi hra Kenonen ankarasti.
X
Tunnin kuluttua istuivat hra Kenonen ja Sarvikas laivassa, joka viiletti etelään päin.
— Minä kävin "Untamoisen" toimituksessa ja kertomus "Elämän leukaluissa" tulee ensi numeroon, kertoi Sarvikas.
— Maksoivatko ne pöllöt mitään? kysyi hra Kenonen joka punoitti vahvasti ja poltteli paksua sikaria.
— Sain minä siitä kiristetyksi 80 mk., sikamaisen vähän se on, mutta olisin minä sen pahimmassa tapauksessa antanut ilmaiseksikin, saadakseni sen vain painetuksi "Untamoiseen". Otin rahat ja kesätoimittajalta lupauksen, että hän painattaa sen kokonaisuudessaan samassa numerossa.
— Miksi niin?
— Siksi, että jos se pannaan lehteen jatkettavana, niin tulee toimittaja itse maalta kuin Impivaaran peikko, harjakset pystyssä, ja ehkäisee sen loppuosan painattamisen. Ja se olisi suuri vahinko, lausui kirjailija Sarvikas vakuuttavasti.
— Epäilemättä! myönsi hra Kenonen syvällä vakaumuksella.
Laiva kynti tyyninä välkkyviä kesäisiä vesiä. Äsken niitetyn heinän tuoksu kantautui yli salmien ja sekoittui laivan koneöljyn hajuun.
— Minä luulen, että minusta voi vähitellen tulla uusi ihminen, kunhan onnistun kätkeytymään noiden pirulta riivattujen gulassien kynsistä, sanoi hra Kenonen. — Mikä se toinen kertomus oli, jonka sinä viime yönä kirjoitit?
Ja kirjailija Sarvikas otti povitaskustaan tukun papereita ja luki sointuvalla, mutta hillityllä äänellä ja silmissään lämmin, hieman surunvoittoinen katse, seuraavan kertomuksen:
1
Kumeasti kumahtelivat kirkonkellot… Osuuskaupan takana huoahti lauha tuuli vanhassa haavikossa…
Ja niinkuin aeroplaani kohahti leivonen riemurinta ylös taivon sineen…
"Oi Pohjola… Oi Pohjolan kesä…!!"
Näin huudahti Claurenzia Königsgrund, vetäessään nimettömät jalkaansa pappilan uimahuoneessa.
Kätketkö, Runottareni, punastuneen katseesi ruusun lehtien taakse…?
Et!!
Sillä Claurenzia Königsgrund oli yksin. Eikä apteekkari, joka muuten kukaties olisi hiipinyt salaa uimahuoneen luo ja kurkistanut seinän raosta, ollut saapuvilla.
Hän nukkui kotonaan.
Hän oli päissään…
Mutta korkealla ilmassa lauloi leivonen.
2
"Oi Pohjola… oi kesä… oi sydämeni", huokasi Claurenzia Königsgrund, painaen valkean kätensä poveaan vasten.
Hän oli nimittäin jo pukeutunut.
Hän oli hurmaava…
Hänen mustat silmänsä, jotka kiilsivät kuin hehkuviini arabialaisessa kristallimaljassa, säkenöivät kilpaa sen suuren timantin kanssa, joka hohti hänen rintaneulassaan. Se oli maksanut 18 mk. 50 p. Hänen tukkansa oli kastanjetin ruskea, ja vartaloltaan oli hän kuin Apollinaris. Hänellä oli lyhyt valkoinen hame, harsosukat ja valkeat kengät, joitten kärjet olivat liidutut.
Hänen suonissaan virtasi tulinen etelämaan veri.
Hänen äitinsä oli ollut Vera Crutz Armada del Alonzo, ja hänen isänsä
Heinz Friedrich Königsgrund oli ollut Saksan konsuli Guanossa.
Mutta hänen äitinsä oli kuollut…
Intiaanit olivat hänet surmanneet ja skalppeeranneet…
Sillä hänelläkin oli ollut hurmaava kastanjetin ruskea tukka… toista kyynärää pitkä.
Intiaanit olivat myyneet sen parturi Jim Trotterille Creat Easternin kaupungissa ja ostaneet rahoilla 4 heelaa Whiskyä…
Mutta hänen isänsä, konsuli Heinz Friedrich Königsgrund, oli kaatunut maailmansodassa.
Ja kohtalo oli kuljettanut ihanan orpotytön Claurenzia Königsgrundin kauas Pohjolaan… hän oli nyt kotiopettajana Mölhösalmen pappilassa…
3
Aurinko säkenöi taivaalla kuin kultainen potkupallo.
Huikaiseva lämpö siivilöityi taivaalta ja kärpäset surisivat.
Pappilan suuri viljapelto aaltoili suvituulessa.
Mutta huoneessaan nukkui nojatuolissa rovasti Josaphat Leukanen.
Suuri hikihelmi päilyi hänen punaisella otsallaan.
Hän nukkui levottomasti, sillä hän ei ollut oikein terve.
Hänellä oli suuri hemoroidi…
Kirkontornissa kitisi kirkonkukko, tuulessa käännähdellen.
Se oli vähän ruosteessa.
Ja pappilan salissa opetti neiti Claurenzia, jota piiat sanoivat roilainiksi (!) — moukkamainen väännös sanasta Fräulein — saksaa lyseolaiselle Mikko Leukaselle.
— Der, die, das…
Lyseolainen Mikko Leukanen haukotteli. Hän ajatteli… niin, hän ei ajatellut mitään.
Kimalainen surisi ikkunassa.
Sanaton ikävä nakersi neiti Claurenzia Königsgrundin sydänjuuria.
Hän loi synkän silmäyksen Mikko Leukaseen ja mutisi metallinkirkkaalla äänellä:
"Ach Sie… dummes Vieh… ein finnischer Ochse!"
Onneksi ei Mikko Leukanen ymmärtänyt mitään. Hänellä on saksassa nelonen.
Claurenzia Königsgrund huokasi raskaasti…
4
Hän oli syönyt aamiaiseksi liian paljon puuroa. Rovasti Josaphat
Leukanen rakasti neiti Claurenzia Königsgrundia.
Hän ei olisi saanut sitä tehdä, jos ruustinna olisi ollut elossa. Mutta ruustinna oli kuollut…
Nyt oli rovasti leski. Mutta hänellä oli hemoroidi.
Ja kesä oli kukkeimmillaan. Mutta taivaan sinessä kiiriskeli satakieli niinkuin aeroplaani.
Äkkiä…
Sävelten hurma tulvahti luonnossa. Musiikki täytti pappilan pihan, ja soinnut vyöryivät aina tyhjään navettaan asti, jossa ei ollut yhtään lehmää, mutta monta kärpästä.
Lehmät olivat laitumella.
Posetiivinsoittaja oli tullut pihaan.
Rovasti heräsi.
Lyseolainen Mikko Leukanen juoksi ulos.
Posetiivari oli italialainen.
Hänellä oli musta tukka ja tummat silmät, jotka he kuivat kuin pikimustat öiset hiilet.
Hänen nimensä oli Parabello Borsalino.
Hänen oikea kätensä oli ammuttu sodassa.
Mutta hän soitti yhtä taitavasti vasemmalla kädellä.
Claurenzia Königsgrund katsahti ulos ikkunasta.
Samassa katsahti Parabello Borsalino ikkunaan.
Heidän katseensa yhtyivät.
Kiljahtaen vaipui neiti Claurenzia permannolle.
Mutta Borsalinon kasvoilla leikki julma hymy.
5
Apteekkari nukkui. Hän kuorsasi.
Mutta apteekissa expedeerasi farmaseutti Topias Plaastari Spirit. rect. resepteitä.
Kuitenkin olivat hänen ajatuksensa muualla…
Hän ajatteli Claurenzia Königsgrundia, jolla oli kastanjetin ruskea tukka ja Apollinariksen vartalo.
Sitten hän huokasi.
Apteekkari kuorsasi.
Topias Plaastarin silmissä välähti terästä.
Hän lävisti apteekkarin huoneen oven läpitunkevan katseellaan ja huudahti:
— Sika!
Aurinko aleni länteen.
Parabello Borsalino soitti apteekin pihassa.
Hän soitti saksaa.
Hän soitti:
"Puppchen, du bist mein Augenstern…"
— Kuinka omituista! ajatteli Topias Plaastari liikutettuna.
— Hänkin soittaa saksaksi!!
Topias Plaastarin silmiin ilmestyi kostea kiilto.
Hän meni pihalle ja antoi Parabello Borsalinolle uuden nikkelimarkan.
Sitten heitti hän lentosuukkosen pappilaan päin.
Parabello Borsalino kiitti syvään kumartaen.
Mutta hänen mustista silmistään välähti uhkaava salama.
Topias Plaastaria värisytti.
Hän meni sisälle ja otti pitkän ryypyn.
Aleneva aurinko valoi pitkiä sädekimppuja tummuvalle maalle.
6
Aurinko laski säihkyvänä kiekkona järven tummiin laineisiin.
Yksi käki kukkui.
Yksi venhe lipui pitkin järven mustia laineita.
Venheessä istui nuorukainen ja neito.
Neito huokasi…
— Ich liebe dich, Claurenzia Königsgrund! kuiskasi Topias Plaastari hiljaa.
Mutta neidon värähteleviltä huulilta ei kuulunut sanaakaan.
Hänen katseensa tähtäsi johonkin kaukaisuuteen.
Se katse oli kuin sinetillä lukittu.
Kaksi käkeä kukkui.
Pohjolan kesäyön ihmeellinen hämy kietoi vaippaansa tummuvat saaret…
Venhe töksähti rantaan.
— Neiti menee vain edellä, minä päästän veden venheestä… verstehen
Sie… Wasser ausgiessen…
Claurenzia Königsgrund poistui pää pystyssä.
Kaamea hiljaisuus vallitsi luonnossa.
Ei yhtään käkeä kukkunut.
Topias Plaastarin sydäntä kouristi nimetön tuska.
7
— Hiljaa! huudahti rosvo käskevällä äänellä. — Ei yhtään sanaa, jos henkesi on sinulle rakas!
Claurenzia Königsgrund vapisi.
Huudahdus kuoli hänen kalpeille huulilleen.
— Tunnetko minut? kysyi rosvo kolkosti.
— En! kuiskasi Claurenzia.
Hänen polvensa löivät yhteen.
Rosvo nauroi käheästi.
Metsä kohisi synkästi…
— Tunnetko nyt?! huusi rosvo, temmaten mustan silkkinaamion kasvoiltaan.
— Parabello Borsalino! huudahti Claurenzia kauhuissaan.
— Hahahaa! nauroi italialainen julmasti. — Se mies, joka osti äitisi tukan parturi Jim Trotterilta Creat Easternissa!
— Ah! huudahti Claurenzia.
Mutta italialainen katsoi häneen synkästi.
— Se tukka oli väärennetty! sanoi hän jäätävällä äänellä.
— Se oli peruukki!
Kiljahtaen vaipui Claurenzia maahan.
Parabello Borsalinon rinta nousi ja laski kiivaasti.
— Minä rakastin äitiäsi… kerran… mutisi hän.
Kaksi suurta kyyneltä vierähti hänen ahavoituneille poskilleen.
— Mutta minä en tiennyt, että hänen tukkansa oli väärennetty…
Uhkaavana seisoi musta kuusisto.
Claurenzia Königsgrund oli pyörtynyt.
Silloin tempaisi italialainen tikarin vyöltään ja kumartui Claurenzia
Königsgrundia kohti.
Rosvon mustissa silmissä paloi sammumaton tuli.
8
Kuu loisti taivaalla kuin suuri keltaiseen paperiin kääritty sähkölamppu.
Farmaseutti Topias Plaastari juoksi mielettömänä surusta ja kauhusta pitkin pimeätä metsäpolkua.
— Claurenzia! huusi hän surunvoittoisella äänellä.
… rentsia! vastasi kaiku vuoresta, jota kutsutaan Pirunvuoreksi.
Topias Plaastarin tukka nousi kauhusta pystyyn.
Silloin tuli häntä vastaan Parabello Borsalino, kantaen posetiivia selässään.
— Kurja! huusi Plaastari vihan tukahuttamalla äänellä. — Missä on
Claurenzia?
— Minulla on kaksi intohimoa, huusi rosvo.
— Mikä on toinen? kysyi Plaastari.
— Raha! huusi rosvo.
— Mutta toinen? huusi onneton farmaseutti väristen.
— Posetiivi! huudahti rosvo ja katosi metsän pimeyteen.
Metsä huokasi kuin ihminen, jonka sydämellä on synkkä salaisuus.
Topias Plaastari juoksi mieletönnä kohti kirkonkylää.
Hänen hengityksensä tahtoi salpautua.
— Missä on Claurenzia? huusi vaikeroiva ääni käsiään väännellen hänen sielunsa syvyydestä.
Mutta ei kukaan vastannut.
Ainoastaan hänen vatsansa kurahti.
Topias Plaastari muisti, ettei hän ollut syönyt illallista.
9
— Apua! huusi Topias Plaastari apteekilla.
Hänen kurkkuaan kuristi sanomaton tuska.
— Häh…? mutisi apteekkari. — So-sopii antaa vaikka kalanmaksaöljyä…
Farmaseutti näki, että apteekkari oli enemmän päissään kuin koskaan ennen.
Synkkä viha leimahti nuorukaisen jalosta katseesta
— Juopporatti! huusi hän vavahtelevalla äänellä.
Hän huusi sen niin hiljaa, ettei apteekkari sitä kuullut.
Apteekkari örisi kuin kuoleva puhveli.
Hän kääntyi seinään päin ja alkoi kuorsata.
Korkealta taivaalta loisti aavemainen kuu kalpean keltaisena.
Suru sydämessä kiiruhti nuorukainen pappilaa kohti.
Hän oli valmis uhraamaan henkensä rakastettunsa pelastamiseksi.
Pimeänä, salaperäisenä seisoi pappila maantien vieressä.
Mutta kuin näkymättömän käden pysähdyttämänä seisahtui hän portille.
Portin takana murisi pappilan suuri koira uhkaavasti.
Koiran nimi oli Vahti.
Se oli hyvin vihainen yöllä.
Murtunein mielin kääntyi Topias Plaastari takaisin.
Hän ei voinut mennä eteenpäin, koska Vahti murisi, sillä hänellä oli jaloissaan uudet housut.
Ja Vahdilla oli julmat, valkoiset hampaat…
10
Seuraavana aamuna seisoi Claurenzia Königsgrund kalpeana rovastin edessä.
— Missä on teidän kaunis, kastanjetinruskea tukkanne? kysyi rovasti
Josaphat Leukanen raskaasti.
— Ryöstetty! huusi neiti Claurenzia äänellä, joka olisi liikuttanut kiveäkin.
— Kuka sen ryösti? kysyi rovasti.
Samassa häntä röyhtäytti.
Claurenzian silmät välähtivät kostonhimoisesti:
— Sen teki Parabello Borsalino! kiljahti hän.
Ja sitten hän huudahti:
— Olkoon hän kirottu!
— Aamen, murahti rovasti.
Itkien vaipui Claurenzia sohvalle.
— Kuka minusta nyt huolii? nyyhkytti hän.
Rovastin silmissä oli kostea kiilto.
— Claurenzia! kuiskasi hän lempeästi. — Tahdotko tulla ruustinnakseni?
Onnesta säteillen heittäytyi Claurenzia Josaphat Leukasen rinnoille.
— Sinun ikuisesti! kuiskasi hän.
Mutta ovella seisoi kalman kalpeana Topias Plaastari.
Hän ymmärsi kaiken.
— Siinä on tukkanne… löysin sen metsästä, sanoi hän jäätävän ivallisella äänellä, paiskaten ruskean tekotukan pöydälle ja kiiruhtaen katkeroituneena ulos.
— Sittenhän on kaikki hyvin, sanoi rovasti.
— Armaani, tahdotko seurata minua maailman ääreen? kuiskasi Claurenzia.
Rovasti huokasi kumeasti:
— En voi… minulla on hyvin vaikea hemoroidi…
— — —
— Se on todellakin sievä ja jännittävä kertomus, sanoi hra Kenonen miettiväisenä. — Elämässä on sentään paljon kaunista, kun se vain osataan oikein kuvata.
XI
Mitä kauemmaksi laiva eteni siitä kaupungista, jossa hra Kenosen seurue vielä veteli unia, sitä levollisemmaksi hra Kenonen tunsi itsensä. Hän alkoi jo puhua vertauksilla ja sanoi olevansa kuin aasialainen Pöhniks-lintu, joka kertomuksen mukaan nousi omasta tuhkastaan. Hän väitti selvästi tuntevansa tulevansa uudeksi ihmiseksi, oltuaan hieman samalla tavoin hunningolla kuin Jukolan Simeoni siihen aikaan, jolloin paholainen vei tämän saapasnahkatorniin. Hra Kenonen selitti, että tämä Seitsemän Veljeksen kohta oli luonnollisesti tulkittava esikuvallisesti, ja ettei mainittu paholainen ollut mikään muu kuin joku gulassi, jolla ei tietysti ollut mitään vaikeuksia houkutellessaan yksinkertaisen hämäläisen maalaispojan mukaansa, koskapa paljon nerokkaammatkin miehet saattavat hairahtua sellaisessa seurassa.
Kun taas oli jonkun matkaa kuljettu, alkoi hra Kenonen tehdä viittauksia siihen suuntaan, että hän oli vain huvinvuoksi järjestänyt koko tämän retkueen, saadakseen pitää sisällisessä alitajunnassaan hauskaa gulassien kustannuksella, ja ettei hän ollut oikeastaan ollut päissään koko retkellä, oli vain ollut olevinaan.
Hra Sarvikkaan huomautettua kukkojutusta selitti hra Kenonen, että sekin oli ollut vain taitava teatteritemppu gulassien uskottelemiseksi, että hän mukamas olisi ollut hönössä. Samalla hra Kenonen sivumennen mainitsi Sarvikkaalle käsittävänsä, että hra Sarvikas on esittävä asian oikeassa valossaan etenkin rouva Kenoselle, jos pahojen kielien ilkeämielisyyden takia olisi tarpeellista vedota joihinkin todistajiin, mihin Sarvikas vastasi osaavansa kyllä puhua niin kuin asiat ja asianhaarat kulloinkin vaatisivat.
Tämä lupaus näytti vierittävän näkymättömän, mutta melkoisen painavan kiven hra Kenosen sydämeltä, ja hra Kenonen alkoi pilkata ja soimata gulasseja heidän sopimattomasta ja jumalattomasta elämästään, joka ei hänen mielestään kuitenkaan voinut maailmassa niin paljon pahennusta matkaansaattaa kuin luulisi, koska mainitut gulassit olivat tavallista tyhmempiä miehiä, niin ettei heistä ole sanottavaa hyötyä edes pahuuden voimien palveluksessa. Hra Kenonen sanoi sekä kokemuksen että tieteellisen tutkimuksen osoittaneen, että ihmisten enemmistössä piilee tyhmyyden ituja, mitkä noissa gulasseissa ovat troopillisissa viinahöyryissä kasvaneet suuriksi sinappipuiksi, jotka hämmentävät heidän järkensä valon niinkuin kuun nousut ja laskut himmentävät Pohjolan kesäisiä öitä.
Hra Kenonen kuivasi hikeä otsaltaan ja ilmoitti taakseen jättämänsä gulassiseurueen sairastavan akutishööristä aivojen pehmennystä, luullessaan voivansa pitää semmoista miestä kuin Kenosta narrinaan. Hra Kenonen huomautti sattuvasti, että se parhaiten nauraa, joka viimeksi nauraa, ja päästi sitten ankaran naurunräjähdyksen, joka hra Kenosen olemuksen syvistä uumenista tullen muistutti Vesuviuksen tai Strombolin naurua, sikäli kuin voimme kuvitella niiden alkavan nauraa lyhytjärkisille gulasseille.
Hra Kenosen jymeä nauru houkutteli paikalle laivan kapteenin ottamaan osaansa ilosta juuri kun hra Kenonen kumoamattomasti todisteli hra Sarvikkaalle, ettei hän, hra Kenonen nimittäin, voisi juovuksiin päästäkään, vaikka tyhjentäisi puoli pulloa konjakkia yhdellä siemauksella. Kenonen ilmaisi salaisuutena, että hänellä on rautainen luonnonlaatu siinä suhteessa.
Kapteeni pudisteli epäilevästi päätään ja lausui varmana vakaumuksenaan, että jos kuka tahansa, myöskin hra Kenonen, tyhjentäisi pullon konjakkia yhdellä henkäyksellä, niin olisi hän hetken kuluttua kutakuinkin kypsä mies.
Kun ei asiasta muuten voitu päästä yksimielisyyteen, kysyi kapteeni, olisiko hra Kenonen valmis näyttämään taitoaan, jos kapteeni asettaisi hytissään konjakkipullon hra Kenosen käytettäväksi?
Hra Kenonen huomautti nykyaikaisen luonnontutkimuksen osoittaneen alkoholin sopimattomaksi ihmisen elimistölle, mutta koska totuus hra Kenosen mielestä oli kuitenkin asetettava ylemmäksi kaikkea muuta, niin oli hän valmis tällä kertaa vähän löysäämään periaatteistaan, kuitenkin vain tämän ainoan kerran, ja näyttämään kapteenille olevansa sanansa kokoinen.
Niin siis lähdettiin, laivan lähestyessä erään tunnetun kirkonkylän laivalaituria, minkä ääressä toinenkin höyrylaiva näkyi savuavan, kapteenin hyttiin, ja kun herrat sieltä, laivan juuri laituriin laskiessa ja kapteenin kiirehtiessä virkapaikalleen komentosillalle, palasivat takaisin, oli hra Kenonen suorittanut parissa minuutissa teon, joka oli tarkoitettu hämmästyttämään velttoa maailmaa. Kapteenin avattua korkin oli hra Kenonen kallistanut älykkään ja paljon kokeneen päänsä taaksepäin, kohottanut pullon huulilleen ja kääntänyt sen pohjan ylöspäin. Ja koska hra Kenonen osasi miekannielijän vaikean taidon kurkkutorven yläpään aukipitämisessä, niin oli hän antanut pullon sisällyksen valua yhtäkyytiä suoraan vatsalaukkuunsa, eikä laskenut pulloa alas, ennenkuin se oli tyhjä.
Kapteeni löi hra Kenosta olalle ja tunnusti, että se oli miehen ryyppy, joka olisi tuottanut dromedaarillekin kunniaa, ja juoksi sitten niinkuin sanottu virkaansa hoitamaan.
Hra Kenonen seuralaisineen nousi myöskin laivan kannelle katselemaan laiturissa olevaa toista laivaa ja sen matkustajia, ja viidentoista sekunnin kuluttua kajahti toisen laivan kannelta naisen ääni, johon vastasi hämmästynyt mölähdys hra Kenosen kidasta.
Rouva Kenonen kiiruhti matkatavaroineen ja ankarasti huohottaen muuttamaan laivaa ja huusi jo matkan päästä Kenoselle kysymyksen, missä hän on ollut.
Meidän ei ole tarvis ryhtyä tarkemmin selostamaan, kuinka rouva Kenonen kiihtyneenä kuvaili, minkälaisessa tuskassa ja pelossa hän oli ollut miehensä odottamattoman katoamisen johdosta, koska hän oli alkanut otaksua hra Kenosen joutuneen hunningolle ja aikovan poistua maasta jättäen jälkeensä vaimon ja lapset sekä joukon muitakin selvittämättömiä asioita. Rva Kenosen omatunto oli velvoittanut häntä matkustamaan perässä tavoittaakseen, mikäli mahdollista, miehensä ennen Torniota ja sieltä ulkomaille vievää Handolinin siltaa.
Hra Kenonen levitteli käsiään ja huokaili, että ihmiselämässä on hetkiä, joita ei maailmankuulu Cicerokaan osannut edeltäpäin arvata ja että liikemies on kuin pappi tai lääkäri, jonka tulee olla valmis noudattamaan velvollisuuden kutsuvaa ääntä sekä yöllä että päivällä, milloin vain asiat vaativat.
Rouva Kenonen puolestaan totesi mielihyvällä, että hra Kenonen oli selvä, vaikka hänen ympärillään tosin tuntuikin kuin jonkinlainen autere ja hento lemahdus aurinkoisista etelän viinimaista. Rouva Kenonen sanoi pelänneensä, että hra Kenonen olisi horjahtanut siltä hyveelliseltä ja arvokkaalta tieltä, joka on ainoa sovelias puolisolle, kansalaiselle ja ruokakunnan päämiehelle, sekä kertoi kuulleensa jotain epämääräistä huhua, ettei hra Kenonen muka ollut selvää päivää nähnyt viikkokausiin. Sitä hauskempaa oli rouva Kenosen näin odottamatta tavata miehensä hyvässä kunnossa ja selvänä ja raikkaana sekä päällepäätteeksi kotimatkalla rasittavien liiketoimiensa jälkeen.
Rouva Kenonen tuli aivan liikutetuksi ajatellessaan niitä vääriä epäluuloja, joita hänessä oli päässyt hetkeksi viriämään miehestään, ja puristi hra Kenosen kättä ja pyysi hra Kenoselta anteeksi tyhmät ja joutavat päähänpistonsa.
Hra Kenonen, jossa äskeinen pystyväisyyden näyte juuri nyt alkoi nopeasti kiihtyvällä voimalla vaikuttaa, puristeli hänkin vuorostaan, laivan törähyttäessä lähtötoitotuksen kirkonkylälle ja edetessä laiturista, vaimonsa käsiä ja tuli liikutetuksi ja yhä enemmän liikutetuksi, lausuen varmana vakaumuksenaan, että rva Kenonen on kuin Saara, joka oli uskollinen ja nöyrä patriarkka Aabrahamille ja kutsui häntä herraksi. Rouva Kenonen pyyhkäisi ilokyyneleitä silmistään, sillä näin hellä ei hänen miehensä ollut viiteentoista vuoteen ollut, ja hra Kenonen alkoi myöskin vetistellä, sanoen vasta tällä hetkellä täysin tajuavansa, mikä aarre hänellä vaimossaan oli. Hra Kenonen ryhtyi laajasti selittämään, että Aabraham oli tiranni, kun vaati vaimoaan sanomaan omaa miestään herraksi, ja alkoi hartaasti pyytää, ettei rouva Kenonen koskaan sanoisi miestään herraksi, koska eduskunta oli säätänyt yleisen, yhtäläisen ja välittömän tasa-arvoisuuden aviopuolisoiden keskuuteen kylmässä Pohjolassa.
Rouva Kenonen katsahti mieheensä vähän kummastuneena ja sanoi, ettei hänen aikomuksenaan ole suinkaan ruveta sanomaan Kenosta herraksi.
Hra Kenonen nyökäytti hyväksyvästi päätään ja ilmoitti olevansa vapaamielinen mies emansipatsioonin alalla, sekä kannattavansa kohtuullisia suojelustulleja ja maan hankintaa tilattomalle väestölle järkiperäisissä rajoissa. Samalla teki hän tiettäväksi tasavallan gulassien vaipuneen juoppouteen, joka iljettää syrjäistäkin, ja arveli sen osaksi aiheutuvan maailmansodan raaistuttavista jälkitaudeista.
Hra Kenonen puheli yhä nopeammin ja nopeammin, ja viittaili ympärilleen ja syljeskeli ja pyyhki suutaan ja teititteli pari kertaa huomaamattaan rouva Kenosta, joka kasvavalla ällistyksellä seurasi tämän käsittämättömän ilmiön kehittymistä.
Kun hra Kenonen sitten nousi ylös, selitettyään mielipiteensä nykyaikaisesta spiritismistä ja Imatran vesivoiman käyttämisestä valtionrautateitten liikevoimana, sekä horjahti samalla, niin että hänen täytyi tarttua molemmin käsin laivan kannen kaiteeseen, lausui hän pelkäävänsä, että maanjäristys voi tehdä arvaamatonta tuhoa maan nuorelle ja kauniille pääkaupungille, jonka kivimuureihin niin monen suuren puulaakin rahat olivat kiinnitetyt.
Silloin hypähti rouva Kenonen kauhusta kiljahtaen ylös ja kysyi, oliko hra Kenonen juovuksissa, mihin hra Kenonen puolestaan vastasi silmiensä hurjasti harhaillessa, että "kukas te olette ja mihin se perhanan kukko on kadonnut?" Hra Kenonen sanoi, että hän on kärsinyt vaiteliaana vahingon toisensa jälkeen, myöskin hukatessaan kaksi tusinaa kauluksia, joista hänellä oli ollut paljon murhetta ja vaivaa, mutta että kukosta, jonka hän kerran on ottanut suojelukseensa, vastaa hän ei ainoastaan koko omaisuudellaan, vaan myöskin jos niin vaaditaan, päällään ja oikealla kädellään.
Rouva Kenonen syöksähti kauhistuksen vallassa lähelläseisovan hra Sarvikkaan luo ja sanoi tapahtuneen jotain hirveätä ja salaperäistä. Hän oli juuri äsken tavannut miehensä vesiselvänä, mutta ellei hän itse olisi nähnyt, ettei hänen miehensä senjälkeen ole ottanut pienintäkään ryyppyä, niin voisi hän vannoa, että hänen miehensä on vallan ylenmäärin päissään, niin käkenä, ettei enää ihmisiä, ei edes lähimpiä omaisiaan tunne.
Hra Sarvikas mutisi vähän epävarmasti, että taivaan ja maan välillä tapahtuu selvittämättömiä asioita, joita tiedemiehet eivät toistaiseksi ole voineet tyydyttävästi valaista, minkä laihanlaisen lohdutuksen jälkeen hra Sarvikas haihtui nopeasti laivan kannelta näkymättömiin.
Onneksi ennätti laivan kapteeni samassa hätään ja sanoi, että ainoa, mikä hra Kenoselle voidaan tällä hetkellä tehdä, on se, että hänet saatetaan nukkumaan itsensä selväksi. Siis on hän sittenkin juovuksissa! huusi rouva Kenonen, jolloin kapteeni sanoi, että näkeehän sen jokainen. Mutta kun rouva Kenonen alkoi kysellä, kuinka hänen miehensä on voinut tulla juovuksiin vaimonsa silmien edessä, pisaraakaan nauttimatta, joutui kapteeni huomattavasti hämilleen ja sanoi, että se tietysti on mahdotonta ja että hra Kenonen kenties on saanut jonkinlaisen kohtauksen, mutta että se varmasti menee ohi, kun hra Kenonen saa muutamia tunteja nukkua rauhallisessa hytissä.
Kapteenin ja rva Kenosen kannatellessa hra Kenosta kainaloista ja saattaessa hänet siten hyttiin nukkumaan lausui hra Kenonen tulleensa lopullisesti tajuamaan kaiken turhuuden sekä aavistavansa, ettei hän koskaan saa enää kukkoansa elävin silmin nähdä.
XII
Kun hra Kenonen oli onnellisesti saatu vuoteeseen, johon hän silmänräpäyksessä nukkui, ja kun rouva Kenonen oli vääntänyt oven lukkoon ulkoapäin ja pistänyt avaimen taskuunsa, ryhtyi hän pommittamaan kapteenia kysymyksillä.
Kapteeni vastasi vältellen ja peräytyi omaan hyttiinsä sekä yritti syventyä laivakirjoihin, mutta rouva Kenonen, joka ei ollut sillä tuulella, että olisi jättänyt aloittamansa asian kesken, seurasi häntä sinnekin ja niin sanoaksemme asetti kapteenin seinää vasten.
Viiden minuutin kuluttua oli kapteeni kertonut kaiken mitä tiesi, sekä sitäpaitsi ilmoittanut, että laivalla on pärekori, jossa on kukko. Kukko oli tuotu laivalle juuri vähää ennen laivan lähtöä kaupungista, ja oli tuoja sanonut, että kukko on hra Kenosen parhaitten ystävien muistolahja armaasta erotessa. Tuoja, joka oli ollut pöhöttyneen näköinen, hyvinpuettu mies, oli nauranut ja sanonut, ettei kukkoa pidä antaa Kenoselle ennenkuin hänen lähtiessään laivasta, sekä vakuuttanut Kenosen kyllä persoonallisesti tuntevan tämän kukon, kunhan vain saa sen nähdä, ja silloin varmaankin riemastuvan suuresti.
Kolmen tunnin kuluttua heräsi hra Kenonen kukon kiekaukseen.
Nähdessään tuttavannäköisen kukon laivahytin pesukaapin kannella ummisti hra Kenonen silmänsä ja huokasi ajatuksissaan, että hän on kyllä kuullut eräitten näkevän kärpäsiä ja valkoisia hiiriä ja pieniä äijiä ynnä muita sellaisia, mutta kukkonäyistä ei hän ollut koskaan kuullut puhuttavan. Hra Kenonen teki itsekseen pyhän lupauksen, ettei hän tästälähin nauti mitään maitoa väkevämpää, korkeintaan sitruunalimunaatia, ja piti silmänsä pitkän aikaa kiinni.
Vihdoin arveli hän kukkoilmestyksen kadonneen, mutta se oli erehdys, sillä kun hra Kenonen jälleen avasi silmänsä, tepasteli kukko lattialla, noukkien sieltä joitakin murusia.
Hra Kenonen, joka tunsi kylmän hien kohoavan otsalleen, aikoi jälleen sulkea silmänsä, mutta samassa aukeni hytin ovi ja rouva Kenonen astui sisään kylmänä ja majesteetillisena kuin Yön Kuningatar.
Tunnin kuluttua laski laiva sen kaupungin laituriin, joka oli sen reitin päässä, ja kun kaikki muut matkustajat olivat astuneet laivasta maihin, ilmestyi hra Kenonenkin, kantaen kainalossaan kukkoa, jonka jalat olivat rihmalla yhteensidotut.
Kukko piti huomiotaherättävää meteliä, ja kun hra Kenonen näki laiturilla olevan väkijoukon, yritti hän kääntyä takaisin, mutta rouva Kenonen, joka tuli hänen perässään, teki ankaralla liikkeellä tämän aikomuksen tyhjäksi.
Hra Kenonen rukoili itkunsekaisella äänellä, että kukko pantaisiin vasuun, mutta rouva Kenonen vastasi jäätävän kylmästi, että vasu on joutunut hukkaan ja että kukko kyllä kulkee erinomaisesti hra Kenosen kainalossakin.
Hra Kenonen huokasi tavalla, joka olisi voinut liikuttaa jaguaariakin, mutta joka ei tällä kertaa saanut rouva Kenosen sydäntä heltymään. Ja painaen hatun niin syvälle silmilleen kuin mahdollista sekä tavattomasti vääristellen naamaansa, ettei häntä tunnettaisi, käveli hra Kenonen kiireellisin askelin, rva Kenosen seuraamana, kaupunginhotellia kohti, hirveästi kaakattava ja rapisteleva kukko kainalossa.
* * * * *
Rouva Kenosen järkähtämättömän vaatimuksen, että hra Kenosen olisi ollut kukko kainalossa matkustettava Helsinkiin asti, tekivät tyhjäksi rautatieviranomaiset, jotka kaikista rva Kenosen esityksistä huolimatta ja hra Kenosen salaiseksi, sanomattomaksi mielihyväksi pysyivät jyrkästi päätöksessään, että kukko oli pantava vasuun ja vietävä junailijavaunuun.
Mutta kun oli tultu Helsinkiin ja päästy Rautatietorille, otti rva Kenonen kukon vasusta, lahjoitti vasun ohikulkevalle köyhälle muijalle ja pisti kukon hra Kenosen kainaloon.
Sitten lähtivät he kulkemaan kotiin ja loppuselvityksiä kohti. Rouva Kenonen käveli oikealla puolen suorana, kylmänä ja järkähtämättömänä. Hra Kenonen käveli vasemmalla puolen kumarassa, kuin olisi yhdeksästoista vuosisata painanut hänen hartioitaan. Vasemmassa kainalossaan oli hänellä kukko, joka kirkkain silmin katseli pääkaupungin ihmeitä. Hra Kenosen oikeassa kädessä oli nenäliina, jolla hän lakkaamatta niisti nenäänsä, pitäen nenäliinaa niin leveänä, ettei hänen kasvoistaan näkynyt muuta kuin vähän silmiä.
Hra Kenosen ystäville ja tuttaville voidaan ilmoittaa, että hra Kenonen nyttemmin on ehdottomasti raitis. Hänellä on erään raittiusseuran jäsenkortti, jonka rouva Kenonen on panettanut kehyksiin hra Kenosen huoneen seinälle, ja erään toisen raittiusseuran kortti, jota hra Kenosen on aina pidettävä lompakossaan. (Rouva Kenonen tarkastaa lompakon kolmesti viikossa).
Mitä kukkoon tulee, niin teetti rouva Kenonen sille häkin ja ripusti häkin hra Kenosen huoneen ikkunaan.
Hra Kenonen koetti esittää, että kukon pitäminen asuinhuoneessa on vastoin poliisijärjestystä, mihin rouva Kenonen vastasi, että koska asuinhuoneissa saa pitää kanarialintuja ja papukaijoja, niin saa pitää kotimaista kukkoakin.
Viikon kuluttua se kukko kuoli äkkiä. Eräänä aamuna tavattiin se kylmänä vainajana häkkinsä pohjalla. Rva Kenonen tarkasti sen, löytämättä siitä kuitenkaan ulkonaisia väkivallan merkkejä.
Rouva Kenonen kääri kukon sanomalehteen ja vei sen eläinlääkärin tarkastettavaksi. Eläinlääkäri tarkasti sen ja ilmoitti, että kukko on saanut annoksen myrkkyä, joka olisi voinut riistää hengen täysikasvuiselta härältä.
Rouva Kenonen kääri kukon jälleen sanomalehteen ja vei sen täytettäväksi.
Nyt on se kukko täytettynä ja merkillisen elävän ja luonnollisen näköisenä hra Kenosen huoneessa kirjakaapin päällä puisella jalustallaan, ja niille vieraille, jotka pysähtyvät sitä ihmetellen katselemaan, selittää hra Kenonen sen olevan suuren harvinaisuuden, joka on löydetty "Pompeiuksen raunioista".