VI
— Kukkokiekaa!
Jos hra Kenonen olisi tuomittu hirtettäväksi, ellei hän olisi voinut sanoa, kuinka ja koska ja missä olosuhteissa hän oli joutunut pienelle kellertäväksi maalatulle, vähäiseen puutarhaan antavalle parvekkeelle, niin olisivat tämän arvoisan, epäsäännöllisiin elämäntapoihin ja niistä johtuviin enemmän tai vähemmän outoihin tilanteisiin sortuneen kansalaisemme elinpäivät luetut. Hänellä ei nimittäin ollut vaaleanharmainta aavistustakaan siitä, miten hän oli voinut vaipua nykyiseen tilaansa.
Oli varhainen, lämmin ja kirkas kesäaamu. Edellämainitussa pikku puutarhassa kimaltelivat miljoonat kastehelmet. Ei tuulenhenkäystäkään.
Hra Kenonen istui paitahihasillaan ja avojaloin parvekkeella olevalla tuolilla. Hänellä oli sylissään pärekori, jonka kansi oli auki, ja pärekorissa oli elävä, jossain määrin kiivasluontoisen näköinen ja verraten komeahöyheninen kukko, joka oli rihmalla sidottu jaloistaan pärekorin pohjaan, niin ettei se päässyt karkaamaan korista.
Hra Kenosen sameassa katseessa oli ihmetystä, ällistystä, uteliaisuutta ja hiljalleen kohoavaa harmia, hänen tuijottaessaan sylissään olevaan siipikarjan edustajaan, jota joskus on esitetty turhamaisen pöyhkeyden vertauskuvana.
— Missä minä olen? ajatteli hra Kenonen. — Kuka minä olen? Kuinka olen joutunut tälle balkongille? Mitä seutua tämä on? Sillä tämä ei näytä Helsingiltä. Missä ovat kenkäni ja sukkani, missä on palttooni, takkini, liivini, hattuni…? Ja mikä on tämä kirottu kukko, jonka kiekaus herätti minut? Mistä se on kotoisin, ja kuinka se on joutunut minun syliini?
Hra Kenonen tunsi elävänsä salaperäisyyksien maailmassa, ja häntä värisytti.
— Tämä kaikki on niinkuin satua, ajatteli hän edelleen. — Tämä on niinkuin tuhatta ja yhtä yötä… höss, pakana!
Viime huudahdus oli tarkoitettu kirotulle kukolle, joka juuri kuroitti kaulaansa ja päästi korvia leikkaavan kukkokiekaan.
— Jollet sinä riivattu pidä kitaasi kiinni, niin minä väännän niskasi nurin! uhkasi hra Kenonen synkeästi. — Sinähän herätät koko talon… mikähän talo tämä oikein on?
Hra Kenosella oli paljon ajattelemista, mutta saivat hänen ajatuksensa samassa uuden suunnan, sillä pienestä puutarhasta läheni outo otus, jonka kaltaista hra Kenonen ei ollut koskaan nähnyt. Sen yläosa oli kuin ihmisen, mutta alaosa oli jotain sellaista, jota hra Kenonen ei aluksi osannut tarkemmin määritellä, ennenkuin ilmiö tuli kokonaan näkyville pensaitten takaa.
Olento pujahti puutarhaan sen perällä olevasta narisevasta portista, jonka se heti taas huolellisesti sulki. Sitten läheni se hra Kenosta omituisella tavalla hypähdellen lyhyin askelin.
Vihdoin tunsi hra Kenonen tulijan näppylänaamaiseksi paksuksi kauppamatkustajaksi, joka hyppi ja tepsutteli eteenpäin tynnyrissä, mitä hän kannatteli reunoista, joten tynnyri, josta molemmat pohjat olivat poissa, muodosti jonkinlaisen puisen pönkkähameen.
Päästyään hra Kenosen parvekkeen kohdalle ja huomattuaan Kenosen kohotti kauppamatkustaja tynnyrin päänsä yli ja heitti sen menemään, niin että tynnyri rysähtäen lensi talon kivijalkaa vasten.
Silloin näki hra Kenonen, että kauppamatkustaja oli miltei alasti. Vain värillinen paita oli hänellä yllään ja kaulus sekä kaulaliina kaulassa.
Huohottaen kohosi puolialaston näppylänaama hra Kenosen luo parvekkeen kaiteen yli, löydettyään maasta rakennuksen seinustalta pienet tikapuut, jotka yltivät parvekkeen reunalle, ja seisoessaan siinä sitten keveässä asussaan hra Kenosen edessä kirosi hän tervehdykseksi ja sanoi:
— Tässä minä nyt sitten olen!
— Niinpä näkyy, myönsi hra Kenonen ilmeisellä uteliaisuudella.
— Minä sitä olen joutunut vähän h—tinmoiseenpolskaan, ilmoitti kauppamatkustaja. — Jos joku toinen olisi sellaista kertonut, niin olisin pitänyt häntä oikein emävalehtelijana. Onpa niin ja näin, jaksanko edes uskoa, vaikka se on itselleni sattunut. Se on jotain niin ääretöntä.
— Kerro! keskeytti hra Kenonen kärsimättömästi.
— Kerro, kerro, p—kele, ärjähti kauppamatkustaja tavattoman mielenliikutuksen vallassa. — Jos kielin voisi kertoa! Minä taisin olla eilen illalla vähän päissäni ja muistelen eronneeni teidän riivatusta seurastanne, joka varmaankin vie lopuksi minusta hengen, ja lähteneeni kaupungille hakemaan muka seikkailuja. Kirottu päähänpisto! Kyllä minä nyt olen seikkailuja saanutkin, voi sinun vietävän…
— Jatka! sanoi hra Kenonen.
— Kukkokiekaa! huusi kukko.
— Kitasi kiinni! huusi hra Kenonen. — Älä välitä tästä, vaan kerro, mitä olet hommannut. Kyllä minä tämän opetan!
Ja hra Kenonen painoi kukon vasuun ja paiskasi kannen kiinni.
— Hommannutko? En minä ole mitään hommannut. Minä olen joutunut joidenkin rosvojen ja roistojen pariin, jotka ovat juottaneet minut täyteen kuin kiiliäisen ja sitten ryöstäneet minut sananmukaisesti alastomaksi. Heräsin tuolla rannassa halkopinojen välissä ja värisin vilusta. Tunnustelin maisemia ja huomasin, ettei minulla onneksi ollut kovin pitkä matka tänne hotelliin… — Tämä on siis hotelli? sanoi hra Kenonen. — Tietysti, mikäs tämä sitten olisi? Täällähän me asumme koko sakki. Niin, mutta joitakuita ihmisiä oli jo liikkeellä, enkä minä uskaltanut lähteä tässä asussani kulkemaan pitkin katuja. Siinä oli lähelläni tyhjä tynnyri, jossa ei ollut kuin toinen pohja. Hakkasin senkin irti, pujotin tynnyrin hameeksi ylleni ja lähdin kiiruhtamaan… herätin ansaittua huomiota. Enkä voinut kulkea kuin hyvin lyhyin askelin… alareunassa olevat naulat pistelivät kinttuihini heti kun yritin ottaa pitemmän harppauksen. Naisia tuli vastaani… voi voi seitsemäntuhatta vuotta vanha…
Paksu kauppamatkustaja puhkesi pitkällisiin sadatuksiin ja voivotuksiin, jotka olisivat liikuttaneet tunteellisempaa mieltä kuin hra Kenosen. Hra Kenonen vain nauroi. Kauppamatkustaja hieroskeli paljaita sääriään, joihin tynnyrin reunassa olevat naulat olivat raapineet ja pistelleet verinaarmuja, ja kysyi sitten Kenoselta:
— Mutta mitäs sinä tässä istut? Ja mistä olet käsittänyt tuon kukon?
Hra Kenonen lakkasi äkkiä nauramasta. Sitten alkoi hän valittavalla äänellä kertoa eksyneensä entisistä säännöllisistä ja kunniallisista elämäntavoistaan sekä joutuneensa pilkkaajien seuraan ja lastuksi, jota turhuuden valtameren aallot nakkelevat. Hra Kenonen sanoi, ettei hän ymmärrä, mikä paha henki hänet on kytkenyt kiinni outoihin henkilöihin, joilla ei näytä olevan muuta yhteistä toistensakaan kanssa kuin loppumaton jano, joka tuntuu tarttuneen hra Kenoseen itseensäkin. Lopuksi hän vakuutti, että jos hänen elämänsä joskus vielä pääsee takaisin tasapainoon, niin hän perustaa raittiuden liiton ja nimittää itsensä sen suurmestariksi, ollakseen varma siitä, että liittoa tullaan johtamaan mitä suurimmalla ankaruudella.
— Se on ajatus, jota kannattaa harkita, myönsi kauppamatkustaja. — Minä alan pelätä, että me olemme kaltevalla pinnalla. Mutta meidän on mentävä sisään. Tuo huone, johon tämä parveke kuuluu, näkyy olevan ruokasali, ja siivooja saattaa tulla koska tahansa. Sinä asut numerossa 9 ja minä viereisessä huoneessa. Tämä alakerta on kokonaan meidän seurueemme hallussa.
— Meidän seurueemme! huudahti hra Kenonen. — Kuinka monta meitä sitten on, ja missä hornassa me olemme?
— Meitä on yksitoista miestä, kaikki kunniallisia ja hyödyllisiä, mutta jossain määrin janoisia yhteiskunnan jäseniä. Nähtävästi on tämä jano synnynnäistä, sillä siitä ei näytä olevan helppo päästä eroon.
— Puolisko olutta ja pieni sillivoileipä ja yksi pieni, hyvin pieni ja kylmä ryyppy ei kyllä tekisi pahaa, tunnusti hra Kenonen, — mutta mikä paikkakunta tämä on, ja kuka paholainen minut on tänne riepoittanut?
— Tämä on eräs luonnonkaunis pikkukaupunki maan sisäosissa, ja mitä siihen tulee, että sinut olisi tänne riepoitettu, niin saan ilmoittaa, että koko tämä turnee on sinun keksintöäsi. Valitettavasti me toiset olimme sellaisia aaseja, että annoimme sinun houkutella itsemme lähtemään hyvästä ja taatusta Helsingistä tähän vietävään kylään, jossa ei meillä ole oikeastaan mitään tekemistä. Onneksi on minulla kauppamatkustajana aina kaksi vaatekertaa mukanani, muuten tästä olisi tullut kaunis soppa, sanoi kauppamatkustaja äkäisesti.
Hra Kenonen ei vastannut siihen mitään, vaan pujahti kukkovasu kainalossa huoneeseensa.
VII
Sinä muistettavana iltana, jolloin kirjailija Lempo Sarvikas oli hra Kenoselle lukenut kertomuksensa "Rakkausromaani", missä herra Sarvikas teki pilkkaa kilpailijansa ja arvostelijansa Sakarias Pölläsen kirjallisista hommista, olivat herrat Kenonen ja Sarvikas lähteneet lopuksi Estonia-hotelliin ja joutuneet huoneistoon, joka oli yhdistetty kolmesta vierekkäin olevasta matkustajahuoneesta, avaamalla niiden välissä olevat ovet. Heidän sisäänastuessaan otettiin vieraat vastaan tavattomalla karjunnalla, joka tulkitsi sitä suurta iloa, mitä heidän saapumisensa herätti.
— Käykää sisään myös, te Suomen runottaret! huusi Varpukallio, ja kolme rehevää gulassin näköistä miestä kiiruhti lausumaan hra Kenosen tervetulleeksi ja esittämään lähempää tuttavuutta.
Hra Kenonen huomasi heti joutuneensa seuraan, missä rahaa käsiteltiin kuin tuohta, ja arveli voivansa jonkin aikaa olla iloisessa ja vieraanvaraisessa ympäristössä, missä ei tuntunut olevan huolta enempää syömä- kuin juomatavaroistakaan.
Kaikki huusivat ja melusivat. Oli yleistä liikehtimistä pöydästä toiseen, eikä hra Kenonen päässyt oikein perille siitä, kutka olivat isäntiä ja kutka vieraita, kuka tilasi ja kuka maksoi.
— Tämä näyttää vähän hirveältä, sanoi hra Kenonen Varpukalliolle. — Saat nähdä, että hotellin isäntä tulee tuossa tuokiossa ja ajaa meidät kaikki pellolle.
— Oho! vastasi tuomari Varpukallio. — Niin minäkin aluksi luulin, mutta sitä saat kauan odottaa. Nämä ovat räiskineet täällä jo kolme viikkoa, kylväneet ympärilleen juomarahoja kourakaupalla ja tehneet isännästä varakkaan miehen.
— Kolme viikkoa! sanoi hra Kenonen kummastuneena. — Kuinka ne jaksavat?
— Eivät ne ole jaksaneetkaan. Alkuperäisen seurueen muut jäsenet ovat aikoja sitten matkustaneet kotiinsa, lukuunottamatta tuota pientä ukkoa, joka istuu tuolla nurkassa silmiään väännellen ja päissään kuin suutari, ja jolla on ainakin kolme miljoonaa puhtaassa rahassa. Se ukko on alkuperäinen perustajajäsen, ha ha! Toiset ovat tulleet ja toiset menneet. Kaikki gulasseja, joilla on läjässä helpostisaatua rahaa niin että alimmaiset mätänevät. Aina kun kaupunkiin tulee joku gulassi remuamaan, joutuu hän ennemmin tai myöhemmin tähän klubiin, mässää rahansa, saatetaan asemalle ja lähetetään kotiinsa. Kaikki ne on tuo pieni ukko ryypännyt invaliideiksi…
Samassa koputettiin ovelle.
— Sisään! karjui puoli tusinaa kovaa ääntä.
Se oli vain hotellin ovenvartija, joka kysyi, kuka herroista oli tilannut ajurin hotellin ovelle. Ajuri oli odottanut jo kaksi tuntia ja lähettänyt kysymään, vieläkö hänen piti odottaa.
— Kuka on tilannut ajurin? huusi tuomari.
Kukaan ei muistanut tilanneensa.
— Siinä on ajurille 50 mk. ja sinulle 20 mk., huusi eräs lihava, punatukkainen gulassi, heittäen seteleitä ovenvartijalle. — Painukoon hiiteen, ei tästä nyt joudeta ajelulle.
— Sillä tavalla! huomautti tuomari Varpukallio hra Kenoselle. — Luultavasti ei ajuria ole kukaan tilannut, ellei ehkä ovenvartija itse. Sitäpaitsi on ajuripirssi viiden askeleen päässä ovelta. Nämä olisi pantava holhouksen alle joka sorkka ja passitettava kotipaikkakunnilleen.
Hra Kenonen maisteli likööriä, jota jostakin oli ilmestynyt hänen eteensä pöydälle kuin sadun hengen tuomana, ja arveli olevan oikein ja kohtuullista, että helpolla saatu omaisuus pannaan yhtä helposti menemään, ettei raha pysähdy yksiin käsiin. Sitten kilisti hän lasiaan ja metelin hieman hiljennyttyä nousi ylös pitämään puhetta arvoisalle isäntäväelle.
Tähän asti muisti herra Kenonen päivän tapahtumat. Sitten huomasi hän istuvansa kukko sylissä pieneen puutarhaan antavalla parvekkeella jossain pikkukaupungissa.
* * * * *
Hra Kenonen astui siis huoneeseensa kukkovasu kainalossa.
Huone oli suurehko kahden hengen huone, samalla tavalla sisustettu kuin ovat sadat ja tuhannet muutkin hotellihuoneet Suomenmaassa. Siinä oli kaksi sänkyä ja sohva sekä kaksi pöytää, suurempi ja pienempi. Pienemmällä pöydällä oli olut- y.m. pulloja sekä voileipiä, ja suuremman, ikkunan edessä olevan ääressä istui paitahihasillaan kirjailija Lempo Sarvikas. Kirjailija pörrötti toisella kädellään hiuksiaan, niin että hänen päänsä jossain määrin muistutti tuulenpesää, ja luki käärmeellisesti hymyillen ja silloin tällöin itsekseen murahdellen käsikirjoitusta, jonka hän kaikesta päättäen itse oli kirjoittanut.
Huomattuaan takkinsa ja liivinsä olevan tuolilla toisen sängyn vieressä ja kenkiensä pilkistävän esiin sängyn alta, teki hra Kenonen sen järkevän johtopäätöksen, että hän todellakin on asunut tässä huoneessa, laski pärekorin kukkoineen lattialle oven viereen, istuutui ruoka- ja juomatarpeilla varustetun pöydän ääreen ja otettuaan tukevan aamuryypyn alkoi kiireesti pistellä poskeensa lautasella olevia mainiolta maistuvia liha- ja kurkkuvoileipiä.
— Ha ha! nauroi hra Sarvikas itsekseen, luettuaan loppuun käsikirjoituksen. Mikä hedelmällinen yö! Minä olen saanut valmiiksi ivallisen kertomukseni "Elämän leukaluissa", ja sitäpaitsi kirjoittanut tunnelmallisen ja viehättävän, herkästi aistitun ja terävästi havaitun, kirkkaan ja kuulakan maalaiskertomuksen "Pohjolan kesäyön lumoissa", missä olen mielestäni onnistunut tyylittelyn avulla saamaan esille sen synteettisen näkemykseni, joka…
— Lorua, sanoi hra Kenonen, kaataen lasiin olutta ja tyhjentäen sen yhdellä henkäyksellä. — Lue mieluummin, mitä olet kirjoittanut.
— Tässä kaupungissa ilmestyy eräs esihistoriallinen, mukamas kaunokirjallinen viikkolehti-fossiili, jonka pääavustajia juuri Sakarias Pöllänen on. Tämän "Untamoinen"-nimisen palturipaperin palstoilla on se s—nan Pöllänen purrut ja kalvanut jokaista minun teostani. Nyt minä olen ottanut selville, että vakinainen toimittaja on kesälomalla ja hänen sijassaan on joku toinen jästipää, joka ei tiedä Pölläsestä tämän taivaallista. Minä painatan tämän "Elämän leukaluissa" nyt kiireesti "Untamoisen" palstoilla, ensi numerossa. Haluaisin nähdä Pölläsen naaman, kun hän lukee tämän äänenkannattajastaan.
— Jos se tuntee siitä itsensä? kysyi hra Kenonen, tarttuen muikunmäähnävoileipään.
— Tunteeko? Luulisinpa tuntevan. Olen tässä kertomuksessa kyllä muuttanut hänen nimensä Kaiho Kanteloksi — jolla nimellä hän todellakin on kerran julkaissut runon eräässä kalenterissa — mutta esimerkiksi rouva Horttanaisen sukunimi on oikea, ja Pöllänen on todella vieläkin velkaa rouva Horttanaiselle 137 mk. 20 p. Minä olen itse asunut rouva Horttanaisen matkailijakodissa, ja kertoi rouva Horttanainen minulle asiasta. Sitäpaitsi on Pöllänen saanut rukkaset tytöltä, jonka nimi oli Päivikki. Muu on enimmäkseen mielikuvitusta, etenkin se, että rouva Horttanainen muka olisi hänen äitinsä ja rikas, sekä se upseerijuttu y.m., mutta pitkin matkaa on useita Pöllästä ja hänen luonnettaan kuvaavia piirteitä Pölläsen eli Kaiho Kantelon pitkän tukan otin omasta päästäni, sillä hän pitää aivan lyhyttä tukkaa…
— Anna kuulua! sanoi hra Kenonen järkähtämättömästi.
VIII
— "Elämän leukaluissa", luki hra Sarvikas ponnekkaasti, ja jatkoi sitten:
1
Yllänne ruhjovan musta taivas!
Edessänne elementtien petomainen raivo…
Mouruten, murtuen Kaivopuiston kallioihin vyöryvät Suomenlahden vaahtopäiset ärjyt.
Ärjy, huuda…
Lujana kestää Kaivopuiston kallioperusta.
— — —
Vanhan huvilan yläkerrassa seisoi kaksi nuorta ihmistä, katsellen ulos meuruavalle merelle.
Sotilaan silmistä välähti tulta…
Hänen äänestään kalskahti rauta…
Mutta väräjävä neito, jolla oli hiusnutturassaan puolitoista korttelia korkea kampa, painoi maidonvalkean otsansa kylmää ruutua vastaan, ja hänen poskillaan hehkuivat ruusut.
Äärettömän kaihoisana värähteli hänen hopeankirkas äänensä, kun hän hiljaa hyräili:
"Meri on kaunis, kun mainingit päilyy…"
"Päilyy… häilyy… säilyy…" mutisi luutnantti loppusointuja. Soturi oli myös runoilija.
— Tahtoisin jonnekin… kauas… missä pimeys ympäröi vielä ihmisiä, mutta missä kirkas, väräjävä elämä jo näkyy edessäpäin… sanoi neitonen kuin uneksien.
— Jaa, että eläviin kuviin, lisäsi soturi. — Mennään vain.
Neidon ylhäinen ylähuuli kääntyi tuskin huomattavan halveksivasti. Hänen suupielissään väreili omituinen, surumielinen hymy. Hänen suuret, selittämättömät silmänsä tuntuivat katsovan olevaisuuden tuolle puolen.
Soturi sytytti savukkeen.
Vanha kaappikello olisi vakavasti naksuttanut syntyneessä hiljaisuudessa, mutta ei mitään kaappikelloa ollut. Ei mikään naksuttanut.
— Voivatkohan ihmiset koskaan ymmärtää toisiaan? kysyi neitonen harmaalta kissalta, joka kehräten torkkui sohvalla.
Kissa ei vastannut. Se ummisti silmänsä.
Luutnantti aikoi vastata kissan puolesta ja lausua sukkeluuden, mutta huomasi onneksi ajoissa itsekin, ettei hänen aikomansa sukkeluus ollut edes kaukaista sukuakaan sukkeluudelle, ja nielaisi sen siis vatsaansa. Hän ei tuntenut itsensä siitä paljoakaan täyttyvän.
Luutnantti tahtoi, että neito, jonka nimi oli Päivikki, pitäisi häntä sukkelana. Eikä luutnantti ollut mikään jästipää. Vaikka hän ei ollutkaan niin sukkela kuin olisi halunnut olla.
Mutta merellä pauhasi myrsky…
2
Alakerrassa istui mukavassa nojatuolissaan vanha hovineuvos.
Hänen päänsä oli paljas ja hänen nenänsä oli punainen.
— Hu-huu-huu —! ulvoi myrsky ulkona.
Mutta vanhus ei siitä välittänyt.
Hän vain näpsäytteli luisevia sormiaan.
Ja sitten hän naurahti.
Ja sitten hän maisteli edessään pöydällä olevasta lasista.
Hu-huu-huu —! ulvoi myrsky.
Suomenlahden vaahtopäiset ärjyt murtuivat Kaivopuiston kallioihin.
— Passaa niitä vastaan rynnistää… kyllä ne kestävät! lausui vanha hovineuvos tarpeettoman kovalla äänellä. Hän oli nimittäin yksin.
Hovineuvos maistoi taas lasistaan ja hymyili.
Hän ajatteli erästä nuorta, notkeata, kiehtovaa sirkustaiteilijatarta, joka milloin oli pehmeä kuin pumpulivasussa vöhnivä kissanpoikanen, milloin taas kimmoinen kuin teräsvieteri.
— Hi hi hi… nauroi hovineuvos itsekseen.
Hän ei muistanut, että siitä oli vierähtänyt neljäkymmentä ajastaikaa, kun hän viimeksi oli nähnyt tuon kiehtovan sirkustaiteilijattaren.
Hovineuvos oli unohtanut paljon muutakin. Hän ei ollut muistanut sulkea uunin peltejä, vaikka puut olivat jo aikoja palaneet loppuun.
— Yksinkö se täällä hirnuu… ja uuninpellit on tietysti unohtanut auki! kuului vanhan naisen ääni ovelta.
Hovineuvos säpsähti ja vaipui kuin pienemmäksi.
Nauru jähmettyi hänen huulilleen.
Vanha nainen sulki uuninpellit, loi murhaavan katseen pöydällä olevaan lasiin, mutta ei nähnyt pulloa, koska hovineuvos piti sitä pöydän alla, ja meni siten muristen matkaansa.
Vanha hovineuvos oli vielä kuulevinaan suljettujen uuninpeltien vihaiset kurahdukset.
Häntä puistatti.
Hän siis maistoi jälleen.
Hän maistoi aina, kun häntä puistatti.
Useasti maistoi hän sitäpaitsi silloinkin, kun häntä ei puistattanut.
Silloin teki hän sen vanhasta tottumuksesta.
Kun häntä oli lakannut puistattamasta, vilkaisi hovineuvos, oliko ovi kiinni.
Sitten hän naurahti:
— Hi hi hi!
Hänen oli taas hyvä olla.
Se vanha nainen ei ollut hovineuvoksetar.
Hovineuvoksetar oli kuollut jo kaksikymmentä vuotta takaperin.
Ei hän sitäpaitsi silloinkaan ollut mikään hovineuvoksetar, koska hänen miehensä ei vielä silloin ollut hovineuvos.
Se vanha nainen, joka oli käynyt sulkemassa uuninpellit, oli hovineuvoksen emännöitsijä.
Hän oli aika pöppö.
Mutta hän se piti yllä koko huushollin. Ja sen ohessa hovineuvosta tohvelin alla.
Ja vaikka rouva-vainaja ei ollut eläissään ennättänyt hovineuvoksettareksi, sanoi vanha palvelijatar kolmesti päivässä hovineuvokselle:
— Jos hovineuvoksetar vielä eläisi…
Silloin hovineuvos aina ikäänkuin pieneni. Jollei hän vanhan Leenan mentyä olisi taas paisunut luonnolliseen kokoonsa, olisi hänelle lopuksi käynyt kuin pyylle maailmanlopun edellä.
Mutta nyt oli Leena taas keittiössä.
Hovineuvos ryyppäsi.
Ja sitten hän nauroi:
— Hi hi hi…!
— Hi hi hi!! ulvoi myrsky venttiilissä.
Tukka nousi pystyyn hovineuvoksen päässä — jaa, niin, siinähän ei ollutkaan mitään tukkaa. Mutta se olisi noussut, jos sitä olisi ollut.
Ja hänen alitajunnastaan pyrki esille mieletön kauhuhuuto:
— Olenko minä idiootti…?!
Mutta hovineuvoksen onnistui tukahuttaa tämä huuto.
Hän pelkäsi vanhaa Leenaa.
Rauhoittuneena maistoi hän jälleen.
Hänen nenänsä loisti kuin lyhty.
Ja ulkona ulvoi myrsky:
— Hu-huu-huu…!
3
Lyijynraskaina vaipuivat harmaat pilvet kohti maata…
Mutta ne eivät pudonneet.
Näkymätön voima ikäänkuin piteli niitä harjaksista.
Kaduilla oli kuraa…
Ajurit olivat uponneet sisälle märkiin kauhtanoihinsa.
Muodoton ikävyys astui sisälle poroporvarien koteihin ja jäi vanha hattukulu kädessä seisomaan ovenpieleen.
Porvarit eivät sitä huomanneet.
Ne luulivat, että heitä muuten vain nukuttaa.
Poroporvareita nukuttaa aina sateisella säällä…
— — —
Matkailijakodin kolakassa huoneessa seisoi nuori runoilija hiuksiaan raastaen.
Niitä olikin hyvä raastaa, sillä ne olivat noin 8 cm pituiset.
Kumeat huokaukset aaltoilivat runoilijan rinnasta.
Hänen sisässään kalvoi runouden sammumaton tuli, jonka hehku loi hänen silmiinsä fosforinkaltaisen loisteen.
Tämä ei kuitenkaan ollut syynä siihen, että nuori runoilija raastoi 8 cm pituisia hiuksiaan.
Siihen oli syynä vaarallisempi tuli…
Se tuli, joka oli tuhonnut hänen elämäntyönsä.
Oli tapahtunut kauheata.
Nuori runoilija oli 6 kuukautta takaperin asunut tässä matkailijakodissa.
Mutta hänellä ei ollut rahaa maksaa.
Sillä hänen aikansa ei vielä ymmärtänyt häntä.
Varsinkaan eivät kustantajat, joilla oli kylmät otsat ja teräksenharmaat silmät, ymmärtäneet häntä.
Vihdoin tapahtui kohtaus…
Tapahtui kohtaus matkailijakodin omistajan rouva Cecilia Horttanaisen ja runoilijan välillä.
— Maksakaa laskunne! huusi rouva Cecilia Horttanaisen jylhä ääni.
— Ottakaa sydänvereni! huokasi runoilija katkerasti.
— Veriplättyjäkö minä siitä paistaisin! sanoi rouva Horttanainen epäesteettisesti. — En minä ole mikään ihmissyöjä.
Rouva Horttanainen ei ole syvemmin sivistynyt ihminen.
Hän oli käynyt vain kansakoulun ja 6 viikon keittokurssin.
Ja nuori runoilija poistui raskain askelin rouva Horttanaisen matkailijakodista.
Mutta hänen täytyi jättää käsilaukkunsa pantiksi.
Ja siinä laukussa olivat kaikki hänen käsikirjoituksensa.
— Minä jätän tänne tämän laukun, joka sadan vuoden perästä maksaa mittansa kultaa — tuota inhoittavaa kultaa — teidän haltuunne, oli runoilija sanonut lähtiessään. — Uskon teidän haltuunne paremman puolen itsestäni. Tallettakaa sitä huolellisesti… voi sitä, joka siitä hukkaa yhdenkään paperiliuskan!
Mutta rouva Horttanainen oli vihaisesti sulkenut oven hänen jälkeensä.
Ja sitten oli hän suurilla, punertavilla käsillään kantanut runoilijan käsilaukun, joka sisälsi runouden puhtaimpia helmiä, matkustajahuoneesta pimeässä eteisessä olevan penkin alle.
— — —
Mutta runoilija vaelsi tympeästä matkailijakodista ulos ihanaan, avaraan maailmaan, jossa tulipunaiset tulpaanit kasvoivat mustien vesien varsilla ja kuumeinen hehku sylkytti ihmisten valtimoissa ja palavien sydänten uhrisauhu kohosi taivaalle, joka oli kuin sinisenhohtava meri… hän nousi ylös autereisille kukkuloille ja näki oranssipuistoja ja perhoja ja valkeita purjeita ja kukkivia akaasialehtoja ja marmorisia pilareita — elävissä kuvissa nimittäin — ja hän kuuli kuinka linnut visersivät unessa ja kuinka hopeiset sävelet soutelivat joutsenkaulaisissa gondooleissa haaveiden laguuneilla… mutta hänen sydämessään kehräsi suuri kaipaus kultaisia rihmoja.
Ja joskus helähti kuuma, huumaava sävel…
— — —
Mutta nyt oli runoilija palannut takaisin ja vaatinut käsilaukkunsa ja paremman puolen itsestään, sillä hänellä oli rahaa 800 markkaa, eikä lasku ollut kuin 137 mk 20 p.
Ja runoilija astui rouva Cecilia Horttanaisen eteen kuin nuori jumala ja pyysi saada suorittaa laskunsa, ja käsikirjoituslaukkunsa takaisin.
Silloin, niin, silloin…
Langetkaa vuoret! Halkea, maa!! Luhistu, taivas!!!
Silloin… silloin…
4
Rouva Cecilia Horttanainen katsoi jäykästi runoilijaan.
Hän katsoi sillä tavoin kuin matkailijakodin pitäjätär katsoo runoilijaan, joka on ollut hänelle puoli vuotta velkaa 137 mk. 20 p. huoneesta, ruoasta ja siivouksesta.
Mutta nuoren runoilijan syvänsinisissä silmissä asui vääjäämätön uhma.
Olihan hänellä rahaa.
800 mk.
— Jassoo, herra tuli viimeinkin takaisin, sanoi rouva Horttanainen kylmällä äänensävyllä.
— Lasku! huudahti nuori runoilija ylpeällä äänellä. — Tuokaa tänne se kirottu laskunne, taikka…
Runoilijan silmät säkenöivät.
Rouva Horttanainen vapisi.
— Taikka… mitä…? änkytti rouva Horttanainen, katsoen turhaan taakseen peräytymistietä. Runoilija seisoi hänen ja oven välissä.
— Taikka jätän sen maksamatta! täydensi runoilija maltillisemmalla äänellä.
Rouva Horttanainen kiiruhti hakemaan laskua. Hän juoksi.
Runoilija maksoi laskun.
Rouva Horttanainen sanoi:
— Minun on vielä annettava takaisin 80 penniä, mutta minulla ei nyt ole pientä rahaa.
— Pitäkää se 80 penniä! sanoi nuori runoilija jäätävän halveksivasti.
— Mitä välitän minä 80 pennistä!
Rouva Cecilia Horttanainen puri huultaan. Hän oli nolattu.
— Mutta missä on minun käsilaukkuni? kysyi nuori runoilija liikemiesäänellä, joka tällä hetkellä puki häntä. Käsilaukkuni, joka sisälsi käsikirjoitukseni ja julkaisemattomat teokseni, jotka te pidätitte maksun panttina…
Rouva Horttanainen poistui.
Kun hän hetken kuluttua palasi, oli hänellä kädessään vanha matkalaukku.
— Oliko se tämä? kysyi hän.
— Se on se! huusi runoilija kiihkeästi.
Vapisevin käsin, hienoin, valkein sormin, tempaisi hän laukun rouva
Horttanaisen punertavista käpälistä.
Samassa runoilija kalpeni.
Kauhun ilme silmissään repäisi hän laukun auki.
Se oli tyhjä…
Siinä ei ollut yhtään paperiliuskaa.
— Käsikirjoitukset… missä ovat käsikirjoitukset? kysyi hän käheästi.
Rouva Horttanainen kohautti olkapäitään.
— En mie vaan tiijä! vastasi hän.
Nuori runoilija syöksähti ikkunaan.
Hän sysäsi ikkunan auki.
Hän pisti kalpean päänsä ulos ikkunasta ja huusi kadulle:
— Poliisi!
Mutta ei mitään poliisia näkynyt.
— Missä on poliisi? huusi nuori runoilija raivoten.
— Ei tässä tarvita mitään poliisia, sanoi rouva Horttanainen, tarttui potkivaa runoilijaa kauluksesta kiinni ja veti hänet pois ikkunasta.
Sitten sulki rouva Horttanainen ikkunan.
Sitten painoi hän runoilijan istumaan rottinkisohvalle.
Runoilijaa värisytti.
— Istukaa siinä rauhallisena! sanoi rouva Horttanainen uhkaavasti. — Minä menen kysymään palvelijattarilta, mihin he ovat teidän roskapaperinne panneet.
Runoilija ajatteli, että rouva Horttanainen puhuu kuin raakalainen.
Sekunnit tuntuivat vuosisadoilta.
Kuudenkymmenen vuosisadan kuluttua palasi rouva Horttanainen ja ilmoitti:
— Ne teidän paperinne on poltettu. Eräs palvelustytöistäni oli luullut niitä tarpeettomiksi ja käyttänyt ne uuninsytykkeiksi.
Runoilija ähkyi.
Tämä odottamaton isku huumasi hänet.
Sitten karkasi hän ylös.
Hänessä oli jotain tiikerimäistä.
Hän huusi:
— Missä se tyttö on? Minä tahdon surmata hänet.
Rouva Horttanainen vastasi:
— Minä ajoin sen tytön jo kuukausi takaperin pois… varasteli.
— Teokseni, elämäntyöni…! vaikeroi runoilija.
Ilmassa oli jotain raskasta, tuskallista…
Rouva Horttanainen raapi nenäänsä.
— Olikos ne nyt sitten minkään väärttejä, jos oikein totta puhutaan? kysyi hän vihdoin.
Nuori runoilija loi häneen musertavan silmäyksen.
Se ei kuitenkaan musertanut rouva Horttanaista.
Vimmastuneena potkaisi nuori runoilija tuolia.
— Ei saa potkia minun mööpeleitäni! sanoi rouva Horttanainen.
Runoilijan huulilta kajahti kauhea nauru.
Mutta sitten se vaikeni.
— Te, te… ähkyi runoilija.
— Jaa, että minä…? kysyi rouva Horttanainen.
Nuori runoilija raastoi epätoivoissaan tukkaansa.
Se oli hänelle helppo tehtävä.
Sillä hän oli raivoisien ajatusten vallassa.
Ja hänen hiuksensa olivat 8 cm pituiset.
5
— Te näette edessänne onnettoman ihmisen! voihkasi runoilija.
Rouva Cecilia Horttanaisen sydämessä vaihtelivat ristiriitaiset tunteet.
Ja raskaina vyöryivät harmaat pilvet taivaalla…
— Ja että tämä tapahtui juuri nyt, huokasi runoilija. — Juuri kun kalpean elämän ilmeettömät huulet alkoivat minulle hymyillä.
Rouva Horttanainen tunsi itsensä liikutetuksi.
Sillä hän oli kumminkin nainen.
Ja runoilija puhui kauniisti.
— Minun käy teitä sääliksi, sanoi hän lempeällä äänellä. — Minä en tahdo enää maksua siitä laskusta. Tässä on takaisin 137 markkaa.
— Mitä välitän minä rahasta! sanoi runoilija kumealla äänellä, pistäen rahat liivintaskuunsa.
Rouva Horttanainen ajatteli.
Sitten hän kysyi:
— Mutta miten olette saanut niin paljon rahaa, vaikka kaikki käsikirjoituksenne olivat tuossa laukussa?
Runoilija katsoi synkästi eteensä.
Hän kohautti olkapäitään ja vastasi:
— Lainasin vanhalta äidiltäni…
Oli hiljaisuus.
Vihdoin lausui rouva Horttanainen:
— Teillä on siis äiti elossa?
Runoilija kohotti käden silmilleen. Vihdoin hän sanoi väsyneesti:
— On… hän on halpa nainen, hovineuvos Footsvetin palveluksessa…
Rouva Horttanainen vaipui kalman kalpeana istumaan lähimmälle tuolille.
Tuoli ratisi uhkaavasti.
— Hovineuvos Footsvett…, änkytti rouva Horttanainen.
Runoilija nyökäytti päätään.
Hänen katseensa harhaili ulos ikkunasta. Hän ei huomannut rouva
Horttanaisen mielenliikutusta.
— Mikä… mikä olikaan nimenne? kysyi rouva Horttanainen.
Hänen rintansa kohosi ja laski kuin meri… kaksi merta.
— Kaiho Kantelo, sanoi runoilija miettiväisenä.
Rouva Horttanainen pudisti päätään.
Mutta sitten hän säpsähti.
Hänen silmäteränsä laajenivat.
Hän tuijotti runoilijaan ja huudahti läähättäen:
— Mutta mikä… mikä… oli äitinne nimi?
Nuori runoilija epäröi.
Sitten välähti hänen katseestaan salama.
Hän huusi:
— Hänen nimensä on Leena. Leena Matikainen.
Kauheasti kiljahtaen vaipui rouva Cecilia Horttanainen kokoon. Hän ikäänkuin pieneni.
Mutta sitten hän ikäänkuin suureni.
Huutaen syöksähti hän ylös ja vaipui runoilija Kaiho Kantelon kaulaan.
— Poikani, poikani…
6
Nuori runoilija seisoi kuin salaman iskemänä…
Tosin emme tiedä, voiko kukaan, edes nuori runoilijakaan, seisoa salaman iskemänä, mutta nyt, kun meistä on tullut kirjailija, tahdomme me kirjoittaa kirjallisuutta ja viljellä yleisesti hyväksyttyjä ja suosittuja vertauksia ja kuvia.
Rouva Horttanainen lepäsi hänen rinnoillaan.
Nuori runoilija tahtoi vaipua maan alle.
Rouva Horttanainen painoi nimittäin 112 kg ilman päällysvaatteita.
Runoilija Kantelo koetti irroittaa rouva Horttanaisen kädet kaulastaan, mutta rouva Horttanainen pani kätensä ristiin runoilijan niskan taakse ja suuteli häntä keskelle suuta.
Hra Kantelo oli vähän ällistynyt.
Ei siksi, että hän huomasi rouva Horttanaisen syöneen sipulia, vaan sentähden, että hänen mieleensä juohtui lapsuudenaikainen kertomus Joosefista ja Potifaarin emännästä.
— Mahtoikohan Potifaarin emäntä painaa näin paljon? ajatteli runoilija.
Ei hän itsekään huomannut, että hän ajatteli niin proosallisesti, mutta hän ajatteli kumminkin.
— Hyvä rouva, sanoi runoilija Kantelo viimein. — Ehkä saan saattaa teidät sohvalle?
Huoneessa oli nimittäin sohvakin.
Sen hinta oli noin 65 markkaa, nyt, kun markka on niinkuin kymmenen penniä ennen sotaa.
Rouva Cecilia Horttanainen vaipui sohvalle.
Hänen rintansa nousivat ja laskivat kiivaasti. Mutta runoilijasta ei hän hellittänyt.
Runoilija seisoi siis hänen edessään osapuilleen niinkuin luokkipuu, joka on pantu painimeen.
— Miksi sanot minua rouvaksi, huohotti rouva Horttanainen. — Minähän olen sinun äitisi!
— Oletteko järjiltänne! huudahti nuori runoilija kuohahtaen.
Raskas huokaus kohosi rouva Horttanaisen rinnasta.
Käytävästä tunkeutui huoneeseen paistetun sianlihan käry.
— Minä en ole järjiltäni, lausui rouva Horttanainen uupuneena. — Sinä olet minun poikani. Minä olen sinun äitisi… sinun äiti parkasi…
Runoilija katseli pelokkaasti ympärilleen.
Hän harkitsi, yrittäisikö hän paeta ovesta vai ikkunasta tätä yhtä hullua kuin lihavaakin… ei, vielä hullumpaa kuin lihavaa — naista.
Mutta rouva Horttanainen sanoi värähtelevin äänin:
— Kuule siis, poikani, elämäsi salaisuus!
Ja hänen huulensa vapisivat.
7
— Minä olen sinun äitisi! sanoi rouva Horttanainen kumealla äänellä.
Sinä olet rakkauden hedelmä.
Sinä synnyit maailmaan silloin, kun minä vielä olin nimeltäni neiti
Cecilia Hendunen.
Minä rakastin sinua.
Mutta jos rikas ukko Horttanainen, joka tarkasti minua, olisi tiennyt sinusta, ei minusta koskaan olisi tullut rouva Cecilia Horttanaista.
Leena Matikainen tuli avukseni.
Hän otti sinut omiin nimiinsä.
Minä olen suorittanut hänelle runsaan korvauksen.
Ja sinun nimesi piti olla Kalle Leenanpoika Matikainen…
— Älkää mainitko minulle sitä inhoittavaa nimeä! huusi nuori runoilija jyrisevällä äänellä. — Minä olen riistänyt sen ainaiseksi itsestäni. Minä olen nyt Kaiho Kantelo, runoilija.
— Se on kaunis nimi, sanoi rouva Horttanainen lempeästi. — Mutta jos sinä olisit meidän päiväkirjaamme kirjoittanut Kalle Leenanpoika Matikainen taikka vain Kalle Matikainen, niin olisin heti tiennyt sinut pojakseni, eikä mitään selkkausta olisi tapahtunut.
— Onko tämä kaikki unta vai totta? kysyi nuori runoilija.
— Tämä on totta, minä vannon sen! sanoi rouva Horttanainen juhlallisesti, laskien kaksi sormea pöydälle.
— Entäs ukko Horttanainen? kysyi Kaiho Kantelo säikähtäen.
— Ukko haudattiin viime viikolla! huudahti rouva Horttanainen.
Hänen äänensä oli murheellinen, mutta hänen silmistään loisti salattu riemu.
— Mainio ukko! huusi runoilija.
— Hän jätti jälkeensä 5 miljoonaa! sanoi rouva Horttanainen triumfeeraavalla äänellä.
— Siunattu ukko! huusi runoilija, pyörällä päästään. — Me pystytämme hänen haudalleen 10 sylen korkuisen kiven!
— Jaa, se tulee yks meetteri 65 senttiä, se on jo tilattu, sanoi rouva
Horttanainen.
— Äitini! huusi runoilija.
Hänen 8 cm pitkä tukkansa leuhki.
— Poikani! huusi rouva Horttanainen, levittäen kätensä.
He syleilivät toisiaan.
Mutta sitten sanoi rouva Horttanainen huolestuneen näköisenä:
— Minua kovin surettaa, että sinulle tuli sellainen vahinko.
— Häh, kysyi runoilija säpsähtäen. — Mikä vahinko?
— Se, että se piianlorvelo poltti sinun runosi, sanoi rouva
Horttanainen käsiään väännellen.
Hänen äidillistä sydäntään raateli 1,001 tuskaa.
— Palttua! sanoi nuori runoilija, viitaten kädellään.
Sanoi hän erään toisenkin sanan, mutta sitä ei voi tähän epärunollisuutensa vuoksi painattaa. Viittaamme vain, että se oli osittain maanviljelysteknillistä laatua.
Ja sitten hän lisäsi:
— Eihän niitä kukaan kustantaja ottanut painattaakseen.
Rouva Horttanainen vaaleni.
— Etkö sinä siis olekaan… oikea runoilija…? kuiskasi hän sammuvalla äänellä.
Ja hänen äidillistä sydäntään raateli 1,000 tuskaa.
— Minäkö! huusi runoilija. Enkö minä olisi oikea runoilija! Katso minua, äiti!!
Nuori runoilija seisoi keskellä huonetta.
Hänen silmänsä säkenöivät.
Hänen 8 cm pitkä tukkansa pörrötti hirveästi.
Hänen kätensä olivat nyrkkiin puserretut.
Hänen housunlahkeensa lepattivat.
— Näetkö, äiti! huusi hän leimuavalla äänellä.
— Kyllä! huudahti rouva Horttanainen väristen.
— Uskotko, että minä olen runoilija?! huusi Kaiho Kantelo kipenöiden.
— Uskon! mutisi rouva Horttanainen.
Ihastuksesta uikuttaen hiipi rouva Horttanainen ylvään poikansa rinnoille, joka oli vaikuttava ilmiö.
— Minä olen vain edellä ajastani, ilmoitti runoilija. — Minua ei vielä ymmärretä. Mutta tuleva sukupolvi jumaloi sitä maata, jota jalkani ovat tallanneet. Minua ei vielä ole tunnustettu. Minua on jopa pilkattu. Mutta minä olen pilkkaajistani sepittänyt seuraavan uudenaikaisen ivarunon:
"Hau! haukkuvat hauvat,
Haukkuvat hauvat,
Haukkuvat,
Hau!
— — — —
Hau!
Haukkuvat.
Haukkuvat hauvat,
Hau! haukkuvat hauvat".
— Kuinka kaunista! huudahti rouva Horttanainen. Hänen silmistään loisti äidillinen ylpeys.
— Sellaisia runoja oli kokoelmassani monta! sanoi runoilija.
— Ne ovat nyt tuhkana, lisäsi hän surumielisesti.
— Jääthän nyt luokseni, poikani? kysyi rouva Horttanainen rukoilevalla äänellä.
Runoilija Kaiho Kantelo rypisti otsaansa.
Sitten hän huokasi.
— Ehkä…, sanoi hän.
— Mutta sitä ennen on minun suoritettava rohkea, ratkaiseva teko… nyt, kun minä olen rikas, lisäsi hän.
Vaan äkkiä hän epäröi:
— Vai olenko minä rikas? kysyi hän rouva Horttanaiselta, ja hänen äänensä vavahti.
— Olet, jos pysyt minun poikanani, sanoi rouva Horttanainen päättäväisesti.
— Tahdon pysyä sinun poikanasi! sanoi runoilija varmasti. — Mutta sitä ennen tahdon toteuttaa elämäni kauneimman unen… tahdon vapauttaa lumotun prinsessan louhikäärmeen linnasta!
Rouva Horttanainen katsoi pelästyneenä poikaansa.
Mutta runoilija Kantelon katseesta säkenöi yli-inhimillinen voima.
8
Jo vaikeni lintujen laulu, ja tuulen suhahdus sireenipensaissa oli kuin
Yön Kuningattaren suutelo…
Taivaalla vilkutti yksinäinen tähti…
Valittaen haipui avaruuteen itkevän viulun ääni. — Päivikki! kuiskasi
Kaiho Kantelo kuumasti.
Päivikki Footsvett painoi päänsä alas.
— Päivikki!! kuiskasi Kaiho Kantelo kiihkoisasti.
Päivikki Footsvett värisi.
— Päivikki!!! huudahti Kaiho Kantelo intohimoisesti.
Neito vapisi.
— Paetkaamme! Minä olen rikas! huudahti runoilija mielenliikutuksen tukahuttamalla äänellä.
— Kuinka rikas? kuiskasi sammuva huokaus neidon vaalenevilta huulilta.
— Viisi miljoonaa! sanoi runoilija syvästi kumisten.
Voihkaisten vaipui neito nuoren runoilijan syliin.
— Vie minut minne tahdot! kuiskasi hän raueten.
Kaiho Kantelo nousi ylpeänä pystyyn.
— Nyt ei mikään mahti maailmassa voi minua kukistaa! huudahti hän taivaalle.
Mutta se yksinäinen tähti iski hänelle silmää.
Äkkiä runoilijaa puistatti.
Kolea viima kohahti Kaivopuiston pensastoissa.
— Entäs isäsi? kysyi hän äkkiä säpsähtäen.
— Ukko on aina päissään, ei siitä ole väliä, sanoi neito, pusertaen huulensa yhteen kapeaksi viivaksi. — Paetkaamme!
— Paetkaamme! huusi runoilija Kaiho Kantelo ukkosenkaltaisella äänellä, ja kaiku Kaivopuiston kallioista ja Suomenlinnan saarista vastasi salaperäisesti:
— — aammen!…
9
Vanha hovineuvos Footsvett istui alakerran huoneessaan mukavassa nojatuolissaan. Hän ryypiskeli.
Ja sitten hän huiskautti kädellä kärpäsiä punaiselta nenältään.
Vaikka ei koko huoneessa ollut yhtään kärpästä.
Vanha Leena oli tappanut kaikki kärpäset kärpäslätkällään.
Hovineuvos näki vain muuten kärpäsiä.
Näki hän välistä pieniä ukkojakin. Ne olivat hyvin pieniä ja niitä oli hyvin paljon, ja hovineuvos pelkäsi niitä vähäisen, vaikka ne alkoivatkin olla tuttua väkeä. Mutta kärpäsiä ei hän pelännyt. Ne vain hieman vaivasivat häntä.
Silloin kuuluivat ruokasalista sotilaalliset askeleet.
Kannukset kilisivät. Miekka kalisi.
Luutnantti Urho Kalpainkalske astui sisään.
Hän oli liidunvalkea kasvoiltaan.
— Missä on Päivikki? huusi hän, ääni vapisten.
— Skool! sanoi vanha hovineuvos. — Päivikki on lähtenyt ulos.
— Haa! huusi Urho Kalpainkalske. — Kenen kanssa?
— Menipä tuo vaikka ukko mustalaisen kanssa! sanoi hovineuvos, maistaen jälleen. — Skool, skool!
— Missä ovat tunteenne? huusi luutnantti metallinsointuvalla äänellä.
— Nenänpäässä! vastasi hovineuvos Footsvett valittavasta — Kärpäset pyörivät siinä kauheasti. Eikö teidänkin mielestänne täällä ole hirveästi kärpäsiä, luutnantti?
Mutta nuori upseeri loi vanhaan herraan murhaavan silmäyksen ja kiiruhti kauheasti kiroten ulos huoneesta.
— Paukahtaen sulkeutui ovi hänen jälkeensä.
— Skool, skool! murahti hovineuvos Footsvett.
10
Salamoiden syöksyi nuori luutnantti keittiöön.
— Missä on Päivikki? huusi hän vanhalle palvelijattarelle Leenalle.
— Mistäs minä tierän! sanoi Leena, joka paistoi silliä hovineuvokselle.
— Te tiedätte sen, vanha noita! huusi urhoollinen soturi vihan vimmassa.
Hänen kätensä hapuili miekan kahvaa ja hän huusi kauhealla äänellä:
— Minä murskaan teidät, ellette sano totuutta. Päivikki on kirjoittanut minulle kuvapostikortin, jossa hän sanoo karkaavansa kotoa ja ettei kukaan muu kuin Leena tiedä asioista mitään…
— Mitä te sitä puikkoanne näppäilette! huusi Leena uhkaavasti. — Luuletteko, että minä pelkään sellaisia leluja! Tulkaa lähemmäksi, hyvä herra, jos haluatte!
Salaman nopeudella oli vanha palvelijatar tarttunut pitkävartiseen paistinpannuun.
Soturi peräytyi kaksi askelta taaksepäin.
Hän irroitti vaistomaisesti kätensä miekankahvasta.
— Minäkö vanha noita? huudahti Leena Matikainen. — Hyvä, minä olen siis noita, hä hä hä!
Leena Matikainen nauroi kaamealla, rääkkyvällä tavalla.
Tulessakaraistun upseerin selkäpiitä karmi.
— No hyvä, kuulkaa siis totuus vanhan noidan suusta:
Neiti Päivikki Footsvett on karannut kotoa.
Hän on karannut runoilija Kaiho Kantelon kanssa.
Kaiho Kantelo on nyt rikas.
Hänen oikea äitinsä on ottanut hänet julkisesti pojakseen.
Hänen oikea äitinsä on miljoonien omistaja.
He matkustavat nyt Kolille.
Siellä he menevät naimisiin.
Te ette saa koskaan Päivikkiä.
Minä olen auttanut heidän pakoaan. Sanokaa nyt minua vanhaksi noidaksi!
Hä hä hä hää!
Kauheasti kaikui vanhan akan räkättävä nauru. Tulelle jäänyt silli haisi ja kärysi hirmuisesti, sillä se oli puoleksi palanut.
— Kirous ja kauhistus! huusi nuori sotilas. — Minä teen tämän katalan juonen tyhjäksi!
Raivoissaan syöksyi luutnantti Urho Kalpainkalske keittiöstä rappukäytävään ja sitten alas portaita.
11
Kohisten kiiti eteenpäin 30-hevosvoimainen auto.
Sumuna häipyivät silmistä tuhatjärvien maan luonnonihanat maisemat.
Maantien varrella olevien talojen koirat avasivat suunsa, mutta eivät ennättäneet haukkua.
Niin nopeasti kiiti eteenpäin auto.
Hämillään pistivät koirat suunsa kiinni ja hännät koipiensa väliin.
Mutta neiti Päivikki Footsvett kiljahti äkkiä kauhusta.
— Mikä sinun on, armas? kysyi runoilija Kaiho Kantelo säikähtäen.
— Unohdin ottaa mukaani käherryssakset, vaikeroi nuori neito. — Ne jäivät sinne toalettipöydälle.
Päivikin ilmehikkäät huulet vapisivat.
Mutta runoilija tuijotti eteensä mustin silmin.
Hänen katseestaan kuvastui ääretön väsymys.
Ja kohisten kiiti eteenpäin 30-hevosvoimainen auto…
12
Raivoten istui 35-hevosvoimaisessa autossa luutnantti Urho
Kalpainkalske…
Hänen toisessa kädessään — vasemmassa — oli suuri rahakukkaro.
Hänen oikeassa kädessään oli vielä suurempi revolveri.
Hän helisteli rahakukkaroa autonajajan vasemman korvan juuressa. Mutta ajajan oikeata ohimoa vasten painoi hän revolverin kylmää piippua.
Nuoren soturin suu oli väärässä vasemmalle päin. Se oli väärässä vihanvimmasta.
Autonkuljettajan suu oli väärässä oikealle päin. Se oli väärässä pelosta. Sitäpaitse oli hänen vatsansa kipeä. Mutta hän ei uskaltanut pysähdyttää.
Sillä nuori soturi huusi lakkaamatta käheällä äänellä:
— Nopeammin!
13
Ääneensä vaikeroiden istui 40-hevosvoimaisessa autossa matkailijakodin omistaja, rouva Cecilia Horttanainen.
Hänen kädessään oli sähkösanoma:
"Pakenen Päivikki Footsvettin kanssa Kolille, jossa meidät vihitään. Lähetä paljon rahaa Pielisjärven postitoimistoon.
Onnellinen poikasi".
— Onneton poikani, itki rva Horttanainen. — Sinä et tiedä, mitä teet!
Sitten huusi hän autonkuljettajalle:
— Nopeammin, vielä nopeammin!
— Kukas ne sakot maksaa hurjasta ajosta? kysyi autonkuljettaja.
— Minä maksan! huusi rouva Horttanainen kiihkeästi.
— Jahah! sanoi autonkuljettaja ja lisäsi vauhtia.
Hirmuista kyytiä syöksyi eteenpäin 40-hevosvoimainen auto, surmaten maantiellä olevia koiria, kanoja ja porsaita.
14
Suristen lensi pilvien halki kohti Pohjois-Karjalaa suuri lentokone.
Siinä istui matkustajana, turkkeihin käärittynä, vanha, punanenäinen herra.
Hän ryypiskeli.
Hän kohotti taskumatin huulilleen ja otti siitä mielihyvällä pitkiä siemauksia.
Sitten heitti hän tyhjän taskumatin alas lentokoneen laidan yli muistamatta, että se voisi pudota jonkun päähän.
Tämänjälkeen hätisteli hän näkymättömiä kärpäsiä nenältään.
Hän oli siis hovineuvos Footsvett.
— Kolille, Kolille, mutisi hän, kaivaessaan turkin taskusta uuden taskumatin.
— Häihin, hi hi hi…
Ja lentokone kiiti eteenpäin tuulen nopeudella kuin jättiläislintu…
15
Päivikki Footsvett ja Kaiho Kantelo seisoivat rinnakkain Kolin korkeimmalla huipulla.
Heidän edessään seisoi rovasti Josaphat Leukanen kirja kädessä.
Runoilijalla oli yllään hännystakki ja musta rusetti, joten häntä olisi voinut luulla tarjoilijaksi, ellei hänen tukkansa olisi ollut 8 cm pituinen.
— Minä Kaiho Kantelo otan sinut Päivikki Footsvettin…
— Seis! huusi läähättävä naisääni.
Rovasti Leukanen vaikeni, katsahti taakseen, missä rva Cecilia Horttanainen hengästyneenä ja hikisenä juuri kiipesi Ukko-Kolin korkeimmalle huipulle.
Rovasti Leukanen rypisti otsaansa.
Kumealla äänellä hän sanoi:
— Vaimo, mitä meillä on tekemistä sinun kanssasi? Mene tällä haavaa matkaasi!
— Minä selitän kaikki, huusi rva Horttanainen. — Antakaa minun ensin puuskuttaa. Tänne oli kovin korkea vastamäki…
Taivaan korkeudesta valoi aurinko kultaansa.
Rovasti Leukanen pyyhki hieman likaisella nenäliinalla hikeä otsaltaan.
Päivikki Footsvettin polvet vapisivat.
Hän oli tuntenut hurmaa…
Nyt aavisti hän turmaa…
16
— Jokos äiti on puuskuttanut tarpeeksi, kysyi runoilija synkästi.
— Kuulkaa siis kaikki kaamea salaisuus, sanoi rva Cecilia Horttanainen.
— Tämä avioliitto on mahdoton.
Runoilijan silmät leimahtivat. Hän tarttui Päivikin käsivarteen, uhmaten koko maailmaa.
Rva Horttanainen oli hirveän punainen.
Sitten hän jatkoi katkonaisesti:
— Sinä tiedät jo… poikani… että olet ensi lemmen hedelmä… ja että minä olen äitisi, mutta… et tiedä vielä… kuka on isäsi…
Ja polvilleen vaipuen kuiskasi rva Horttanainen:
— Sinun isäsi on… hovineuvos Footsvett… te olette siis sisarukset…
Kiljuen pyörtyi Päivikki. Ainoastaan hänen jalkansa potkivat.
— Haa! huudahti runoilija Kaiho Kantelo. — Kaikki on lopussa!
Runoilija kohotti molemmat kätensä ylös ja aikoi hypätä.
— Pidättäkää hänet! parahti rva Horttanainen. — Hän aikoo hypätä alas
Ukko-Kolin huipulta!
Salaman nopeudella ja Salamonin älyllä tarttui rovasti Leukanen Kaiho
Kantelon frakin kaulukseen.
— Jos hyppäätte, niin menette mäskiksi! sanoi rovasti.
Samalla kiipesi raivoisa luutnantti Urho Kalpainkalske vuoren huipulle.
Hänen kohotetussa kädessään välkkyi revolveri…
17
— Kuole, kurja! huusi soturi, tähdäten aseensa suoraan runoilijan sydäntä kohti.
— Anna vain paukahtaa! sanoi Kaiho Kantelo, joka oli elämäänsä kyllästynyt.
Kaikki läsnäolijat olivat kauhusta jähmettyneet. Ei kukaan voinut liikauttaa kättään eikä jalkaansa. Pyörtynyt Päivikki Footsvettkin lakkasi sätkyttämästä hurmaavia, silkkisukkaisia sääriään.
Raivosta vääristynein kasvoin laukaisi upseeri revolverinsa.
Se ei paukahtanut.
Se pani vain "naps!"
— Naps! toisti vanha hovineuvos Footsvett, joka vaivalloisesti kiipesi vuoren laelle. — Ottakaamme siis napsu! Hi hi…