Siihen malliin hän jatkoi hetken aikaa, viskaten Sherburnille silmiin kaikki haukkumanimet, mitkä sylky toi suuhun, ja koko katu oli täynnä ihmisiä — kuulemassa ja nauramassa ja meluamassa. Yht'äkkiä astui talosta ulos vanhanpuoleinen pulska mies — hän oli noin viidenkuudetta ijältään ja paremmasti puettu kuin kukaan muu tässä kaupungissa — ja väkijoukko väistyi syrjälle molemmin puolin, jättääkseen hälle tien auki. Hän katseli Boggsia hieman ja sanoi sitten hyvin tyyneesti ja hitaasti:

"Kuules nyt, mies. Min' olen kyllästynyt tähän; mutta minä kestän sitä kello yhteen asti. Kello yhteen asti, sanon mä, mutt'en kauvemmin; muista se. Jos sinä sitten vielä kertaakaan aukaset suus, minua herjatakses, niin syytä itseäs. Sinä voit paeta niin kauvas kuin tahdot, minä sinut sittenkin löydän. Tiedä se!"

Samassa kääntyi hän kantapäällään ja meni sisään jälleen. Väkijoukko oli käynyt hyvin vakavaksi; ei kukaan liikkunut paikaltaan eikä kukaan nauranut enään. Boggs ratsasti poispäin haukkuen Sherburnia suun täydeltä kadun päähän asti, ja pian hän palasi takasin ja asettui taaskin talon eteen ja jatkoi herjauksiaan. Joukko miehiä tunkeutui hänen ympärilleen, ja he kokivat saada häntä herkenemään, mutta turhaan, hän ei tahtonut; he sanoivat hälle, että kello oli neljännestä vailla yks ja että hänen nyt ainakin täytyi mennä kotiin — heti paikalla. Mutta hän ei ollut heitä kuulevinaan. Hän vain noitui ja sadatteli tarmonsa takaa ja viskasi hattunsa kuraan ja ratsasti sen yli, ja sitten hän jälleen läimähytti hevostaan ja ajoi katua alaspäin, harmaat hiukset liehuen tuulessa. Toinen toisensa perästä koki houkutella häntä alas hevosen selästä, voidakseen salpata hänet sisään kunnes hän selvenis humalastaan; mutta kaikki turhaan — hänen piti kaikin mokomin laukata katua ylös taas haukkuakseen Sherburnia. Silloin huusi joku:

"Menkää hakemaan hänen tytärtään! Joutukaa, tuokaa tyttö tänne; toisinaan tottelee kurja mies häntä. Hän on ainoa, joka voi saa'a hänet järkiinsä."

Siin' oli joku, joka juoksi hakemaan tyttöä. Minä menin kappaleen matkaa katua alas ja jäin sinne seisomaan. Noin viiden tai kymmenen minuutin kuluttua tuli Boggs taasen — mutta nyt hän ei enään ollut ratsahin. Hän tuli hoiperrellen kadun poikki minua kohti; ja hän oli avopäin, ja kaksi hänen ystäväänsä piti häntä kainaloista ja joudutti hänen kulkuaan. Nyt hän oli hiljaa ja näytti levottomalta eikä enää vitkastellut tahallaan, vaan koki itsekkin pitää kiirettä minkä pystyi. Silloin huusi joku:

"Boggs!"

Minä katsoin sinneppäin, josta ääni kuului. S'oli översti Sherburnin ääni, ja hän seisoi jäykkänä keskellä katua, pistooli ojennetussa oikeassa kädessään — hän ei tähdännyt, vaan piti vain sen piipunsuuta suunnattuna ylöspäin taivasta kohden. Samassa hetkessä tuli nuori tyttö juosten sinneppäin, ja hänen kerallaan kaks miestä. Boggs ja ne miehet, jotka häntä taluttivat, kääntyivät hetkeksi kuulemaan, kuka häntä huusi, ja nähdessään pistoolin juoksivat miehet sivulle päin; mutta samassa laskeutui pistooli vitkalleen, suu suoraan Boggsia kohti ja molemmat hanat pänningissä. Boggs ojensi hätäisesti ylös molemmat kätensä ja huusi: "Herra Jumala! Älkää ampuko!" Pang! pamahti ensimmäinen laukaus, ja hän horjahti taakseppäin huitoen käsillään ilmassa — pang! pamahti toinen, ja hän keikahti takaperin maahan, raskaasti kuin kanki ja kädet hajallaan. Nuorelta tytöltä pääsi kimakka, surkea huuto, ja hän syöksähti siihen ja heittäytyi suulleen isänsä yli itkien ja oiottaen: "Voi, hän on hänet tappanut, hän on hänet tappanut!" Väkijoukko tunkeutui heidän ympärilleen — ja he tyrkkivät ja tuuppivat toinen toistaan, kurotellen niskojaan nähdäkseen paremmin, ja ne, jotka olit sisäpuolella, lykkäsit toisia taakseppäin ja huusivat: "Väistykää, väistykää! antakaa toki hänen hengittää, te tolvanat!"

Översti Sherburn viskasi pois pistoolinsa, kääntyi ympäri kantapäillään ja meni tiehensä, jäykkänä yhä kuin rautakanki.

He kantoivat Boggsin sisään pieneen apteekkiin, väkijoukon tukkiessa päälle yhä ja melkein koko kaupungin heitä saattaessa; ja minä tyyräsin sinne myöskin ja sain hyvän paikan ikkunan alla, josta voin nähdä kaikki tyyni. He laskivat hänet lattialle ja panivat ison Raamatun hänen päänsä alle, ja toisen Raamatun levittivät he avattuna hänen rintansa päälle — mutta ensiks repivät he auki hänen paitansa, ja minä näin selvästi reiän, josta toinen kuula oli mennyt sisään. Hän veti noin tusinan verran syviä, raskaita henkäyksiä, ja Raamattu hänen rinnallaan kohosi vähän ylöspäin hänen vetäessä henkeä sisään, mutta laskeutui taasen, kun hän puhalsi sitä ulos — ja sitten lepäsi hän aivan liikkumatta; hän oli kuollut. Sitten ottivat he pois siitä tytön ja lähtivät viemään häntä kotiin, mutta surkeasti hän itki ja oiotti. Hän oli ijältään noin kuudentoista ja turkkasen sievä ja soma katsella, mutta kovin kalpea ja pelästynyt.

No, hetken päästä koko kujakauppala oli paikalla, ja he ahdistivat ja tyrkkivät ja rutistivat siinä toisiaan aivan vimmatusti päästäkseen ikkunaan kurkistelemaan, mutta ne, jotka jo olit siinä, eivät tahtoneet väistyä, ja niinpä nuo takaa-tuuppijat alinomaa huusi: "No, ettekö te jo oo kattoneet kylliksi, senkin tolvanat siellä? Mikä oikeus teill'on seisoa siinä töllistämässä pitkin päivää ja estää muita kattamasta. Ikkuna on niin hyvin meiän kuin teiänkin. Korjakkaa siitä jo luunne, te retkaleet!"

Näytti jo siltä kuin olis tappelu ollut tulossa, ja koska minä en tahtonut joutua tekemisiin heidän kanssaan, niin pujahin siitä tieheni. Kadut oli täynnä väkeä, ja kaikki olivat he kovasti innoissaan. Jokainen, jok' onnekseen oli nähnyt kun Boggs ammuttiin, ylpeili siitä ja kertoi kielevästi millä viisin se tapahtui, ja kertojan ympärillä tunkeili aina sakea joukko, kurotellen kaulojaan ja korvat pystyssä kuunnellen. Muuan pitkä roikale mieheksi, jolla myös oli pitkät hiukset ja iso valkea, pörröinen vilttihattu niskassa ja keppi kädessä, merkitsi sen paikan maassa, missä Boggs oli seisonut, ja samaten sen, missä Sherburn oli seisonut, ja ihmiset juoksivat hänen perästään paikasta toiseen kuin lampaat ja katsoivat kovasti innoissaan mitä hän teki, nyykyttäen tämän tästäkin päätään näyttääkseen, että mukamas ymmärsivät hänen selityksensä, ja kumartuen vähän, kädet reisillä, katsoakseen miten hän mittaili maata kepillään; ja sitten hän asettui, suorana ja jäykkänä, ihan samalle paikalle, jossa Sherburn oli seisonut, ja rypisteli kulmakarvojaan ankarasti ja veti hatun otsaansa ja huusi "Boggs!" julmalla äänellä; ja sitten hän ojensi keppinsä ikääskuin sillä ampuakseen ja sanoi "Pang!" — horjahti pari askelta takaperin, huusi taas "Pang!" ja keikahti kumoon kuin kanki. Kaikki, jotka omin silmin olit nähneet murhan, sanoivat, että hän näytti sitä mainiosti; juur sillä viisin oli se mukamas tapahtunut. Ja paikalla veti kymmenkunta miestä pullot taskuistaan ja tarjos hälle kunnon ryypyt.

No, yht'äkkiä sanoi siinä joku, että Sherburn oikeimmittain olis paikalla "lynssattava." Ja tuskin oli se sanottu, kun he kaikki siihen yksin suin suostuivat; ja koko joukkokunta ryntäsi matkaan huutaen kuin hullut ja siepaten mukaansa jokaisen pyykkinuoran, joka sattui heidän tielleen, hirttääkseen mukamas pitkittä mutkitta murhaajan.

Kahdeskolmatta luku.

Koko joukkue ponnisti katua ylös kohden Sherburnin taloa, huutaen ja ulvoen ja kiljuen kuin pedot ja Intiaanit, ja siin' oli syrjäisen paras mennä pois tieltä, joll'ei tahtonut joutua heidän jalkoihinsa ja tulla poljetuksi mäsäksi. Sit' oli kamala katsoa. Lapset juoksivat edeltä, kirkuen pahanpäiväisesti ja pyrkien pakoon; ja jokaisesta ikkunasta pitkin matkaa kurkisti ulos naisten päitä, ja joka puussa istui neekeripoikaa, ja joka puutarhan aidan takaa tuijotti nuoria miehiä ja tyttöjä; mutta niin pian kuin rähisevä rynnäkkö-joukkue lähestyi heitä, hajosivat he kuin pelästynyt varpusparvi ja piiloutuivat mikä minnekkin. Useimmat vaimot ja tytöt itkeä porasivat, pelästyksissään kovin.

Ryntäävä joukko kasaantui Sherburnin puutarhan aidan eteen ja sulloutui siinä tiheästi yhteen; ja he huusivat ja melusivat niin hirveästi, että minä tuskin voin kuulla omaa ajatustanikaan. Pihamaa aidan takana oli vallan pieni, tuskin kahtakymmentä jalkaa leveä. Jotkut huusivat nyt: "Murtakaa aita alas! Murtakaa aita alas!" Silloin kuului rytinää ja ratinaa ja ritinää; aita kaatui kumoon, ja meluava joukko alkoi vyöryä pihaan kuin pauhaava aalto.

Samassa astui Sherburn ulos pienen kuistinsa katolle, kakspiippuinen pyssy kädessä, ja jäi siihen seisomaan tyynenä ja jäykkänä, sanomatta sanaakaan. Melu taukosi, ja tuo ihmisaalto vetäytyi vähän taakseppäin.

Sherburn oli aivan ääneti, seisoi siinä vain kankeana ja katsoi heitä. Hiljaisuus tuntui oikein kolkolta. Sherburn ikääskuin vain pyyhkäsi tuota joukkoa tyynesti silmällään; ja kun hänen katseensa hetkeksi iski kiinni johonkin, koki tämä tähystellä häntä terävästi takasin, mutt' eipä sitä kauvan kestänytkään — loihan pian silmänsä alas ja näytti nolostuneelta. Kun tuota peliä oli kestänyt hetkisen, purskahti Sherburn nauramaan, mutta se ei ollut sitä herttaista naurun sorttia, vaan semmoista, joka tuntuu meille ikääskuin syötäis me hiekkaista leipää.

Sitten puhui hän, vitkalleen ja ivallisesti:

"Vai niin, tekö siis aijoitte minut lynssata? Minua totta maar naurattaa. Kun aattelee että te uskaltaisitte käydä miehen kimppuun! Ha, ha, ha! Sentähden, että te olette kylliksi röyhkeät rääkkäämään turvattomia nais-parkoja, jotka mieron-tiellään joutuvat tänne, sentähden luulitte te rohkenevanne ahdistaa miestä. Vai miten? Mutt' eihän miehellä ole mitään pelkäämistä teiltä, vaikka teit' olis kymmenen tuhatta — ei ainakaan päivällä ja jos te ette pääse hänen päälleen takaapäin. Eikös niin?

"Josko mä teidät tunnen? Minä tunnen teidät päästä kantapäähän. Min' oon syntynyt ja kasvanut täällä Etelässä ja elänyt kauvan Pohjois-valtioissa, niin että minä tiedän millaista kansa ylimalkain on. Useimmat on pelkureita ja raukkoja. Pohjassa antavat he kenen hyvänsä tallata itseään maahan ja menevät sitte kotiin rukoilemaan itsilleen nöyrää mieltä kestääkseen sortoa. Ja täällä Etelässä on tapahtunut, että yks ainoa mies, aivan yksinään, on keskellä päivää pidättänyt koko vaunullisen tuommoisia raukkoja kuin te ja ryöstänyt heidät paljaiksi. Teidän sanomalehtenne toitottavat alinomaa korviinne, että te mukamas olette urhoollista kansaa, niin että te todellakin luulette olevanne urhokkaampia kuin muut ihmiset — ja yhtäkaikki ootte te juur yhtä urhokkaat kaikki tyyni. Minkähän tähden teidän valaoikeutenne eivät koskaan hirtätä murhaajia? Sentähden, että herrat valatuomarit pelkäävät saavansa kuulan selkäänsä murhaajan ystäviltä — pimeässä, niinkuin he vissisti saiskin.

"Siispä he myös aina vapauttavat; ja sitten joku mies, sata maskeerattua pelkuria muassaan, menee yön aikana ja lynssaa pahantekijän. Te, hyvät ystävät, ootte tehneet tyhmästi siinä, ett'ette ottaneet jotain miestä teitä johtamaan ja että tulette keskellä päivää ja ilman maskitta naamoillanne. Yks miehen puolikas teill' on — tuo Buck Harkness tuossa —, ja jos ei hän olis pannut teihin vauhtia, niin ei olis tuumastanne tullut muuta kuin tuulenpieksemistä.

"Teitä ei haluttanut tulla tänne, s'on vissi se. Raukat semmoiset kuin te eivät rakasta meteliä ja vaaroja. Mutta kun vain tuommonen miehen puolikas, kuin Buck Harkness tuossa, rupee huutamaan: 'lynssataan hänet! lynssataan hänet!' silloin häpeette te peräytymistä — pelkäätte että nähtäis mitä te olette — pelkureita — ja sentähden elämöitsette te ja huudatte ja tartutte turvaksenne kiinni johtajanne takinliepeeseen ja tulette rynnäten tänne ja kerskailette urotöistä, joita aiotte tehdä. Minä halveksin semmoista moskaväkeä kuin te — ja armeijat on myös enimmäkseen moskaväkeä; sotamiehet eivät taistele rohkeudella, joka olis heissä syntynyttä, vaan rohkeudella, jonka synnyttää heidän paljoutensa tai heidän upseerinsa. Mutta kaikkein enimmin voin minä halveksia moskaväkeä, joita ei ole johtamassa mies. Nyt kuulkaa, hyvät ystäväni, mitä teidän tulee tehdä; — pistäkää siivosti häntä koipien väliin ja menkää kotiin. Jos te täyttä totta tahdotte minut lynssata, niin tulkaa Herran tähden pimeässä, niinkuin täällä Etelässä on tapana; ja muistakaa myös panna maskit naamoillenne, ja ennen kaikkea: ottakaa mies johtajaksi. Nyt korjatkaa luunne — ja ottakaa tuo miehen-puolikas mukaanne." Viimeiset sanat sanoessaan oikasi hän pyssynsä ja veti hanan pänninkiin.

Koko joukkue peräytyi sukkelasti ja hajosi sitten joka haaralle kuin pelästynyt kanaparvi, ja Buck Harkness pötki myöskin tiehensä toisten perästä, näyttäen jokseenkin nolatulta. Minä tietysti olisin voinut jäädä siihen, jos minua olis haluttanut, mutta minua ei haluttanut.

Minä menin sen sijaan sirkkus-teltalle ja kiertelin hetken aikaa peräseinän puolella, kunnes vahtimies oli mennyt ohi, ja sitten sukelsin sukkelasti sisään telttaseinän alta. Mulla kyllä oli kahdenkymmenen dollarin kultakolikkoni ja vähän muutakin rahaa taskussa, mutta minun mielestäni oli parasta säästää ne, sillä eihän koskaan tiedä milloin sattuu tarvitsemaan rahaa, kun on poissa kotoaan ja vieraiden ihmisten keskuudessa. Onhan aina hyvä olla huolellinen. Minä kyllä kernaastikin pistouaan itselleni rahaa sirkkus-teaaterin katsomiseen, jos ei muu neuvo auta; mutta turhaa tuhlaustahan olis ollut panna ropojaan menemään tarpeettomasti.

S'oli oikein muhkea sirkkus, oikein priima sorttia, sanon mä. S'on totta se, ett' oikein häikäisi silmiä, kun he kaikki tulit ratsastaen sisään, parittain, herra ja hieno rouva vieretysten, herrat alushousuissa vain ja alusröijyissä, ilman kengittä ja ilman jalustimitta, ja kädet reisillä, niin turkkasen tyylikkäästi ja notkeasti, ett' oikein — heit' oli ainakin kakskymmentä — ja jokainen rouva oli sanomattoman korea koko kasvoiltaan ja täydellisesti kaunis, kuin paraimmat patentti-rouvat mitä koskaan olen nähnyt, ja vaatteet oli heillä päällä, jotka maksavat monta miljoonaa dollaria, ja niissä oli suunnattoman kalliita jalokiviä ja helmiä ja päärlyjä sadottain. Sitä kelpas katsoa, jumaliste, ja minä en vielä koko elinaikanani ole mitään niin sakramenskatun fiiniä nähnyt. Ja sitten he toinen toisensa perästä nousivat seisomaan hevosenselkään ja laukkasit sävysästi ja somasti ja ikääskuin lainehtien ympäri ympyrän moneen kertaan; ja herrat näyttivät niin hurmaavan komeilta ja pulskilta ja suorilta, kun heidän päänsä tolla viisin helkkua hölkkyi ylös alas telttakaton alla; ja rouvien ruusunpunaiset leningit liipottelit niin pehmeästi ja luontevasti heidän lanteillaan, että heitä ilman liiottelematta voi verrata kaikkein kauniimpiin parasolleihin.

Sitten rupesit he kaikki tanssimaan, potkasten ensiksi toisella, sitten toisella jalalla ilmaan, samalla kun hevoset laukkasit yhä parempaa vauhtia ja kallistuivat kallistumistaan; ja kehämestari käveli ympäri keskellä kehää lätkähyttäen pitkällä piiskallaan ja huutaen "hei! hei!" ja klowni eli hulluttelija juoksi hänen jälestään tehden kaikellaista koirankuria. Yhtäkkiä päästivät he ohjakset käsistään, ja kaikki rouvat nojasivat rystöset lanteilleen, ja kaikki herrat panit käsivarret ristiin rinnoilleen, ja silloinkos hevosiin tuli vauhtia! Ja sitten yhtäkkiä — koko komea pataljoona hyppäsi alas kehään, ja kukin kohdastaan teki niin sievän ja siistin kumarruksen, ett'en ikäpäivänä ole senkaltaista nähnyt; ja sitten he juoksit tiehensä, ja ihmiset taputtelit käsiään ja peuhasivat kuin pakanat.

No, siellä tehtiin sitten vielä mitä ihmeellisimpiä äksänpäksiä; ja kaiken aikaa tuo klowni nauratti ihmisiä niin, ett' olivat pakahtua siihen paikkaan. Kehämestari tuskin sai sanaa suustaan, ennenkun tuolla hulluttelijalla oli valmiina mitä vikkelin vastaus; miten hän voi keksiä nuo kaikki kokkapuheet ja sattuvat sanasutkaukset, ja niin yhtäkkiä, sitä en minä kuolemaksenikaan saata ymmärtää. Minä en olis keksinyt niitä, vaikk' olisin tuumannut pitkin päätäni koko vuoden. No, yhtäkkiä alkoi muuan juopunut mies elämöidä ja pyrki päästä kehään; hän mukamas myöskin tahtoi ratsastaa ja sanoi osaavansa sen konstin yhtä hyvin kuin kukaan muu. He käskivät hänen tietää huutia, mutta hän ei kuullut sillä korvalla, vaan rähisi vain kuin riivattu, ja koko näytäntö taukosi tuokioksi. Silloin rupesit ihmiset häntä haukkumaan ja tekemään hänestä pilkkaa, ja siitä hän raivostui ja alkoi riehua kuin hullu, niin että muutkin suuttuivat ja toinen mies toisensa perästä ryntäs ylös penkeiltä ja karkas kehään päin antaakseen hälle selkään, huutaen: "Annetaan sille köniin! Heitetään ulos se roisto!" ja parilta kolmelta naiselta pääsi hätähuutoja. Viimein piti kehämestari pienen puheen ja sanoi toivovansa, ett'ei katsojat panis pahakseen tätä häiriötä, ja jos mies lupais olla siivolla, niin sais hän ratsastaa, jos luuli pysyvänsä hevosenselässä. Kaikki nauroivat, ja "hyvä"-huutoja kuului, ja pöhnäinen mies kapusi todellakin hevosenselkään. Hevonen rupesi heti rykäsemään ja nousemaan takajaloilleen ja pillastumaan, ja kaks sirkkusmiestä tarttui sen ohjaksiin kokien sitä pidättää, vetämällä minkä jaksoivat; humalainen hurjapää riippui käsillään sen niskassa, ja hänen koipensa huitoivat ilmassa, ja koko kansajoukko kohosi seisomaan paikoiltaan nauraen niin että vesi tuli heille silmiin. Ja viimein, huolimatta noiden miesten ponnistuksista, repäsi hevonen itsensä irti ja kiiti pitkin pyöreää rataa kuin tuuli, ja yhä vain tuo hullu riippui sen kaulasta kiinni, viruen välin toisella, välin toisella jalallaan maassa, ja ihmiset elämöivät ja nauroivat kuin toiset hullut. Minun mielestäni se ei enää ollut mitään naurun asiaa, vaan päin vastoin tuo jo oli oikein kamalaa nähdä. Mutta yhtäkkiä onnistui hän kämpimään ylös taas ja istui pystyssä ja sai ohjakset käsiinsä, vaikka hän vielä horjui sinne tänne; ja nyt hän kaikkein hämmästykseksi, ketterästi kuin apina, hypähti seisomaan hevosenselässä, suorana kuin kanki, vaikka hevonen juoksi täyttä laukkaa. Siinä seisoi hän jäykkänä ja varmana, kuin ei olis ollut päissään ijässään — ja sitten hän alkoi riisua vaatteet päältään, viskellen niitä ympärilleen niin sakeasti, ett' oikein ilma ikääskuin musteni, ja yhteensä heitti hän sillä viisin päältään seitsemäntoista nuttua. Sitten seisoi hän siinä solakkana, pulskana ja komeana kuin perintöprinssi ja puettuna mitä paraimpaan ja loistavimpaan pukuun, ja hän antoi hevoselle läimäyksen siistillä piiskallaan, niin että se surisi ympäri kuin villikissa — ja viimein hän äkkiarvaamatta hyppäsi alas ja teki pulskan kumarruksen katsojille ja pyörähti pois pukuhuoneeseen, ja kaikki ihmiset oikein ulvoivat ihastuksesta ja ihmetyksestä.

Nyt huomasi kehämestarikin, miten tuo vekkuli mieheksi oli vetänyt häntä nenästä, ja hän häpesi surkeasti; en ole koskaan nähnyt niin nolattua ihmistä. S'oli muuan hänen omia miehiään! Hän oli keksinyt tuon kepposen aivan omasta päästään, hiiskumatta sanaakaan muille. Minä häpesin kyllä pässinpäätäni, kun olin antanut narrata itseäni niin, mutta kehämestarin housuissa en olis tahtonut olla tuhannesta dollaristakaan. Niin no, s'oli kerrassaan hyvä sirkkus. Voihan niitä tosin löytyä parempiakin maailmassa, mutta minä ainakaan en ole muhkeampaa nähnyt. S'oli kaikissa tapauksissa kylliks hyvä minulle, ja min' aion mennä sitä katsomaan miss' ikinä sen tapaan.

No, illemmalla oli meillä näytäntömme; mutta sinne ei tullut muuta kuin noin tusinan täysi ihmisiä, niin että me töin tuskin kyettiin maksamaan kulut. Ja päälle päätteeksi nauroivat he ilkeästi kaiken aikaa, ja se suututti kovasti herttuaa; ja kaikki lähtivät he tiehensä ennen näytännön loppua, pait eräs poika ei, jok' oli nukahtanut. Herttua sanoi, että nuo Arkansasin moukat olit liian tyhmiä mukamas ymmärtääkseen Shakespearea; turhaa oli heittää semmoisia helmiä semmoisille sioille, sanoi hän. Niille sopis vain kaikkein krouvimmat kometiiat, meinasi hän, tavalliset markkinahuvit. Mutta hän arveli kyllä keksivänsä jotain, joka vetelis; ja seuraavana aamuna hankki hän itselleen muutamia isoja paperiarkkia ja vähän mustaa väriä ja maalasi muutamia kuulutuksia, jotka hän sitten liisteröi sinne tänne talonnurkkiin. Näin seisoi näissä kuulutuksissa:

ILLANVIETTOA RAASTUVANSALISSA!

Ainoastaan 3 iltamaa!

Maailman mainiot näyttelijät

      DAVID GARRICK NUOREMPI!
          ja
      EDMUND KEAN VANHEMPI!

    Lontoon ja Euroopan mannermaan Teatereista,
          antavat
    Pöyristyttävän Murhenäytelmän:

        KUNINKAAN KAMELEONTTI
            eli
        KUNINKAALLINEN KUMMITUS!!!

Pääsymaksu 50 centtiä.

Sitten oli paperin alareunassa kaikkein isoimmilla kirjaimilla näin:

Huom.! Naisilta ja Lapsilta on pääsy kielletty. Huom.!

"Kas niin", sanoi herttua, "jos tämä ei vetele, niin minä en tunne
Arkansaan kunnon kansaa."

TOINEN OSA.

Ensimmäinen luku.

No, kuningas ja herttua puuhasit koko päivän raastuvansalissa panemalla kuntoon teateria kaupunkilaisille. He rakensivat "näyttämön" ja hankkivat esiripun ja pystyttivät kynttilöitä sen eteen. Ja mitäs ollakkaan! Illalla oli koko sali aivan kukkuroillaan miehiä. Kun sinne ei mahtunut sorkkaakaan enään, luopui herttua pitämästä vahtia ovella, jossa hän oli perinyt pääsymaksut ihmisiltä, ja meni takatietä näyttämölle ja jäi sitten seisomaan esiripun eteen. Siinä piti hän pienen puheen yleisölle, kiitellen kovasti sitä murhenäytelmää, jota nyt saatais nähdä ja joka mukamas oli niin pöyristyttävä, että hiukset nousis heiltä pystyyn; ja hän puhui myös Edmund Kean vanhemmasta, jonka mukamas piti näyttää pääosaa tässä näytelmässä; ja kun viimein oli saanut heidän uteliaisuutensa oikein pinnistyksiin, veti hän ylös esiripun. Samalla hetkellä tuli kuningas harpaten sisään nelin kontin ja ihka alasti, ja hänen nahkaansa oli kaikkialle maalattu ruutuja ja rantuja ja renkaita kaikellaisilla väreillä, niin että hän oli kaunis ja korea justiin kuin vesikaari. Ja — mutt' yks kaikki miten hän muuten koristettu; s'oli suorastaan mieletöntä kaikki tyyni, mutta hirveän hullunkurista. Ihmiset nauroi aivan pakahtuakseen; ja kun kuningas viimein oli lopettanut äksänpäksänsä ja harpannut kuin jänis kulissien taakse, rupesit he taputtamaan käsiään ja elämöimään ja hurraamaan, kunnes hän tuli sisään jälleen ja teki kaikki temppunsa toistamiseen; ja kun s'oli tehty, huusivat he hänet vieläkin sisään hulluttelemaan. No, totta puhuen olikin se niin koiranvietävää, että sill' olis lehmäkin nauranut nähdessään miten tuo vanha höpäkkö hassutteli.

Sitten herttua laski alas esiripun ja kumarsi yleisölle ja sanoi, että tätä suurenmoista murhenäytelmää näytettäis ainoastaan kahtena iltana enään, koska mukamas jo oli sovittu sen näyttämisestä Lontoossa, jossa paikat jo oli myyty sitä varten Drury Lane teaterissa, sanoi hän; ja sitten kumarsi hän uudestaan ja sanoi, että jos nyt suuri murhenäytelmä oli heitä miellyttänyt, hän olis erinomattain kiitollinen mukamas, jos he tahtoisivat kehotella ystäviään tulemaan sitä katsomaan toisina iltoina.

Nyt huusi noin parikymmentä miestä:

"Mitä? Mitä tämä tietää? Siinäkö s'oli kaikki?"

Herttua sanoi: "niin." Mutta silloinkos siellä elämää nousi. He huusivat että heit' oli "petetty" ja ryntäsit ylös paikoiltaan kiivetäkseen näyttämölle ja löylyttääkseen murhenäyttelijät pahanpäiväisiksi. Mutta samassa nousi muuan pulska ja vahva mies seisomaan penkille ja huusi:

"Seiskaa! Kuulkaas, hyvät herrat!" He seisahtuivat kuullakseen mitä häll' oli sanomista. "Onhan meitä petkutettu — surkeasti petkutettu. Mutta — emmehän toki hiidessä tahdo joutua koko kaupungin naurettavaksi; ja sitä peevelin peliä kestäis niin kauvan kuin elämme. Ei. Mennään me täältä siivosti kotiin ja kehutaan ja kiitetään näytelmää oikein kovasti; silloin tulevat muutkin vedetyiksi nenästä, ja me ollaan naurusta kuitit. Mitä sanotte siihen? ('Hahaha! s'on oikein! Tehdään niin!' huudettiin joka taholta). No, hyvä — sitten ei sanaakaan petkutuksesta. Mennään kaikki tiehemme ja kehotetaan kaikkia muitakin käymään katsomassa tätä kunnon näytelmää."

Seuraavana päivänä ei muusta puhuttu koko kaupungissa kuin siitä oivallisesta murhenäytelmästä. Ja illalla oli sali taas täpö täynnään ihmisiä, ja kaikki kävi ihan samaten kuin edellisenä päivänä. Kun minä ja kuningas ja herttua tultiin kotiin lautalle sinä iltana, söimme me kelpo illallisen; ja puolyön aikana antoivat he Jimin ja minun irroittaa lautan ja uittaa sen virtaväylää myöten noin kolme virstaa kaupungin alapuolelle, jossa me kätkimme sen pieneen poukamaan.

Kolmantena iltana oli meillä taas "täysi huone", kuten sanotaan — ja ne ei olleet enskertalaisia, vaan samaa väkeä, jot' oli ollut siellä kahtena edellisenä iltana. Minä seisoin herttuan kanssa ovella, ja minä huomasin, että heidän taskunsa pullistuivat tai että heill' oli jotain kätkettynä takin alle — vaan ei mitään hajuvesipulloja, ei likimainkaan. Minä vainusin mädänneitä munia kapottain ja pahenneita kaalinpäitä ja muuta senkaltaista; ja jos minun hajuni ei ole niin pilaantunut, ett'en minä tuntis onko kuollutta kissaa samassa talossa kuin minä, ja minä panen vetoa että mull'on siksi terve nenä — niin oli niitä kuuskymmentä neljä semmoista, jotka marssivat sisään sinä iltana. Minäkin tunkesin sinne hetkeksi, mutta haju oli liian sekalainen; en voinut sitä kestää. No, kun sinne ei mahtunut enemmän väkeä enään, antoi herttua lantin pienelle pojalle, joka sattui siinä seisomaan, ja pyysi hänen vahtia ovea vähän aikaa; ja sitten hän puikahti ulos takatietä, ja minä hänen perästään; mutta kierrettyämme talonkulman ja päästyämme pimeään, sanoi hän:

"Käy lujasti nyt, kunnes ollaan talojen ohi, ja anna sitten mennä lautalle päin kuin piru olis kintuissas."

Minä tein niin ja hän teki niin. Me päästiin lautalle yhtaikaa, eikä siinä mennyt kahta sekuntia, ennenkun s'oli irti ja me luisuttiin pitkin virranuomaa. Eikä kukaan sanonut yhtään sanaa. Minä aattelin itsekseni, että kuningas paralla ei mahtanut olla niin aivan hauska siellä yksinään yleisönsä kanssa nyt. Mutta mitäs ollakkaan! Hetken päästä hän omassa persoonassa tulla kömpähti ulos lauttamökistä ja sanoi:

"No, kuinkas luonnistui tällä kertaa, herttua?"

Hän ei ollut ollenkaan ollut kaupungissa sinä päivänä.

Me ei sytytetty mitään valoa ennenkun oltiin noin viistoista virstaa tuon kujakauppalan alapuolella. Mutta silloin sytytimme lyhdyn ja söimme illallista, ja kuningas ja herttua nauroivat aivan revetäkseen, kun heidän koiruutensa oli onnistunut niin mainiosti. Herttua sanoi:

"Mitä aasintammoja! Mitä pässinpäitä! Minä tiesin varsin hyvin, että ensimmäisen illan väki pitäis suunsa ja antais noiden toistenkin poroporvarein tulla petkutetuiksi; ja minä tiesin myös, että he aikoivat väijyä meitä kolmantena iltana, jolloin mukamas olis heidän vuoronsa. No, nyt on heidän vuoronsa, ja minä justiin tahtoisin tietää, millaisilta heidän naamansa näyttää tällä haavaa. He voivat pitää pikkuset pidot, jos heidän haluttaa — olihan siellä ruokavaroja kylliksi."

Neljäsataa kuuskymmentäviis dollaria huijasit nuo veijarit itselleen sillä kurin niinä kolmena iltana. S'oli todellakin kuin olis veistänyt kultaa veitsellä.

Kun he olivat menneet maata ja nukkuneet ja jo kuorsata korisivat paraikaa, sanoi Jim:

"Kuules, Huck, eikös sua vähän kummastuta noiren kuninkairen konstit?"

"Ei", sanoin minä, "ei vähintäkään."

"Hä? Mitä perhanaa?"

"Niin, katsos, Jim, se kuuluu heidän sukukuntaansa. H'ovat kaikki samaa luuta ja lihaa."

"Mutta, Huck, nää kuninkaat, jotka me ollaan saatu niskoillemme, on oikeita kanaljoja; jumal'avita, kanaljoja ja roistoja ne on."

"Niin, niin, senhän olen sanonut, Jim; kaikki kuninkaat ovat enimmältään kanaljoja, minun ymmärtääkseni."

"Herra hallikkoon!"

"Niin. Jos kerrankaan lukisit heistä, saisit sen nähdä. Otetaan nyt esimerkiksi tuo Hinrikki Kaheksas; jonka Englannissa tuntee joka lapsikin. Tämä meidän kuninkaamme täällä lautalla on oikea sunnuntaikoulun tarkastaja hänen rinnallaan. Ja otetaan sitte Kaarlo Toinen ja Ludvikki Neljästoista ja hänen kaimansa Ludvikki Viidestoista, ja Jaakoppi Toinen ja Edvard Toinen ja Richard Kolmas ja koko joukko muita; puhumattakaan kaikista noista Saksilaisista patriarkoista, jotka pitivät semmosta hirveää elämää entisaikoina. Olisit nähnyt tuota vanhaa Hinrikki Kaheksatta hänen voimaijässään; sekös vasta värkki se! Hän ruukkasi mennä naimisiin uuden vaimon kanssa jokikinen päivä ja sivalsi siltä pään poikki seuraavana aamuna. Ja hän teki sen yhtä tyynesti kuin olis tilannut itselleen pehmeitä munia aamiaiseksi. 'Tuokaa tänne Neil Gwynn', sanoo hän. He tuovat nais paran. Seuraavana aamuna kuuluu käsky; 'Pää poikki hältä!' Ja he katkasevat hänen kaulansa kuin nauriinvarren. 'Jane Shore tänne!' komentaa hän, ja tämä raukka tulee. Seuraavana aamuna käsketään: 'Sivaltakaa hältä pää poikki!' — ja he sivaltavat sen poikki. 'Soittakaa tänne se ruusuposkinen Rosamunda!' Ja Rosamunda tottelee soitinkelloa heti. Mutta huomisaamuna kuuluu tuomio: 'Lyökää hältä pää poikki!' Ja se vyöryy pitkin permantoa. Ja jokaisen noista raukoista piti väkisinkin kertoa hälle satu, kukin yönään; ja nuo sadut kirjotutti hän muistiin ja tallensi, kunnes niitä oli karttunut tuhat yks kappalta, ja silloin antoi hän präntätä ne kaikki tyyni kirjaan, joka sai nimekseen 'Tuomiopäivän kirja' — jok' oli hyvä ja sattuva nimi semmoiselle kirjalle. Sinä et tunne kuninkaita, Jim, mutta minä ne tunnen; ja tuo vanha veijari, jok' on syöpynyt meidän nahkaamme, on sittenkin sitä parasta sorttia, mit' olen huomannut historiassa. Niin no, mutta tuo Hinrikki Kaheksas esimerkiksi, hän sai päähänsä, että hänen mukamas piti sotaan ja sotkuihin Amerikan kanssa. Ja mitä hän teki? Puhuiko suunsa puhtaaksi kuin rehellinen mies? Mitä vielä! Yks kaks viskaa hän kaikki teelehtisäkit laivoista Bostonin satamassa mereen ja präntättää tommosen 'itsenäisyydenjulistuksen' ja käskee heidän tulla, jos tohtivat. Semmonen oli hänen tapansa — kerrassaan hävytön mies. Hän tuli rettelöihin isänsä kanssa, jok' oli Wellingtonin herttua. No, mitä luulet hänen tehneen? kenties antaneen ukko rahjukselle pienen pieksiäissaunan? Johan nyt! S'olis ollut liian vähän. Ei, vaan kuulekkos, hän hukuttaa jumaliste vanhan äijän isoon mesi-ammeeseen, kuin kissan. Alinomaa hän myös petti ja viekasteli. Jos hän esimerkiksi otti tehdäkseen jotakin, ja hälle maksettiin siitä ennakolta eikä sitten pidetty silmällä, että hän sen todellakin tekis, niin teki hän aina päin vastoin kontrahtia. Mokomaa itikkaa kuninkaaksi on tuskin koskaan ollut, vaikk'ei ne muutkaan hääviä ole. Jos meill' olis ollut hänet täällä tään vanhan lurjuksen sijasta, niin hän olis peijannut tuon pienen kaupungin tuhatkertaisesi pahemmin. Minä en suinkaan sano, että meidän kuninkaamme ovat enkeleitä, sillä sitä he ei ole, jos punnitaan heidän tekojaan oikein; mutta semmoisia paatuneita petoja kuin Hinrikki Kaheksas he toki eivät ole. Oikeutta kaikille. Kuninkaat on kuninkaita, sanon mä, eikä heiltä saa vaatia liikaa rehellisyyttä. Ylimalkaan ovat he roistoja. Se kai tulee heidän takaperoisesta ja nurinpäisestä kasvatuksestaan."

"Mutta, Huck, tämä kuningas haisoo niin sikamaiselta."

"No, no, Jim; sitä tekevät he kaikki. Me ei voida auttaa sit' asiaa, miten kuninkaat haisevat; yleinen historia ei tiedä mitään neuvoa siihen."

"Mutta herttua, häness' on sitteki vähä miehen vikkaa, tykkään mä; ei oo niin perhanan ruokoton."

"Niin, niin, herttuat on vähän toista maata, mutt'ei paljon. Tuo tuossa ei suinkaan ole mitään kaksista hänkään. Kun hän on päissään, olis likinäkösen ihmisen vaikea erottaa häntä kuninkaasta."

"Niin no, oli miten oli. Mutta vissiä vain on, että minun ei tee mieli enemmän kampraateja tuota laijia. Näissä kaharessa on, piru vie, aivan kylliks."

"Sitä minäkin, Jim. Mutta kun nyt kerta ovat tarttuneet meihin kuin kulkukoirat, niin tulee kai meidän heitä kärsiä ja muistaa mitä he ovat, nimittäin säälittäviä raukkoja. Toisinaan minäkin mielelläni kuulisin puhuttavan maasta, joss' olis puute kuninkaista."

Mitä hyötyä siit' olis ollut, ett' olisin kertonut Jimille, ett'ei nämä maankuleksijat olleet mitään oikeita kuninkaita eikä herttuoita? Se ei olis ollenkaan parantanut tilaa; ja sitä pait oli asian laita aivan niinkuin jo sanoin: he eivät sanottavasti eronneet siitä oikeasta patenttisortista.

Minä menin nukkumaan, ja Jim, hän ei herättänyt minua valvomaan kun vuoroni olis ollut. Usein hän sillä tavoin piti vahtia minunkin puolestani. Kun vihdoin heräsin juuri päivän-nousussa, istui hän siinä paikallaan, pää polvien välissä, valitellen ja huokaillen itsekseen. Minä en ollut siitä tietävinäni enkä häntä häirinnyt. Minä tiesin, miten hänen oli laita. Hän ajatteli vaimoaan ja lapsiaan siellä kaukana yläjoella, ja häntä vaivasi koti-ikävä ja alakuloisuus, sillä hän ei vielä koskaan ollut ennen elämässään ollut poissa kotoaan; ja minä uskon että hän kaipasi omaisiaan aivan yhtä paljon kuin valkoset ihmiset ruukkaavat. Se kenties ei tunnu teistä luonnolliselta, mutta minä puolestani uskon sen vissisti. Hän suri ja valitteli useinkin sillä viisin öisin, kun hän luuli minun nukkuvan, ja silloin sanoi hän monta kertaa: "Pikku Lizabeth raukkani! Pikku Johnny parkani! Voi, kuinka s'on kovaa! Luulenpa ett'en koskaan ennää saa teitä nähärä!" Hän oli hyvin hyvä ja hellämielinen neekeriksi, Jim poika, s'on totta se.

Mutta jopa otin viimein puheeksi hänen muijansa ja lapsensa, ja hän kertoi mulle liikuttavan kertomuksen neljänvuotisesta tyttärestään Lizabethistä, joka kerran oli sairastunut tulirokkoon. Lizabeth näet oli kovasti sairas mutta näkyi jo, kauvan kiduttuaan, paranneen ja nousi ylös. Silloin sanoi Jim hälle: "Paappas kiinni tuo ovi." Mutta tyttö ei totellutkaan, vaan katsoi naurahtaen isäänsä silmiin. Silloin Jim suuttui ja sanoi hyvin kovaa ja ankarasti: "Ekkös kuullu? Paa ovi kiinni, sanon mä!" Mutta tyttö yhä vain seisoi myhäillen paikallaan. "Mitä? Irvistäkkö sä mulle vasten naamaa?" sanoi nyt Jim ja löi häntä korvalle. Tyttö parka nyt pelästyi ja oikein vapisi, vaan ei sanonut sanaakaan; mutta Jim meni toisen oven kautta toiseen huoneeseen ja palas noin kymmenen minuutin päästä takasin. Silloin oli se ulko-ovi vieläkin auki, ja Lizabeth seisoi siinä katsoen lattiaan, ja kyyneleet vyöryivät pitkin hänen poskiaan. Mutta Jim oli suutuksissaan moisesta uppiniskaisuudesta mukamas ja aikoi taas käydä hänen kimppuunsa, kun samassa tuli tuulenpuuska ja paiskas oven kiinni tytön selän takana, sillä hän seisoi selin siihen; mutta Lizabeth ei nytkään liikahtanut, vaikka ovi kiinni mennessään kovasti paukahti. Silloin Jim puolestaan rupesi vapisemaan, meni ulos samasta ovesta, pani sen kiinni ja aukas sen jälleen hiljaa ja pisti päänsä sisään ja huusi yhtäkkiä oikein kovaa tytön selän takana: "Hau!" Mutta Lizabeth ei liikahtanutkaan, ei nytkään. Silloin Jim puhkes itkemään ja tarttui lapseen ja pusersi sitä rintaansa vasten ja rukoili Jumalalta anteeksi typerää kovuuttansa. "Oh, Huck", päätti Jim kertomuksensa, "hän oli kuuro ja mykkä ku lyijy, kuuro ja mykkä ku lyijy — ja minä olin pielly häntä sillä viisin!"

Toinen luku.

Illan suussa seuraavana päivänä laskettiin me maihin keskellä jokea pienen saaren rannalle, jossa kasvoi tiheästi pajupensaita. Kummallakin puolen jokea, vastapäätä saartamme, oli pieni kauppala, ja herttua ja kuningas alkoivat heti tuumia jotain juonta lypsääkseen rahaa noista kylistä. Jim sanoi toivovansa, että he eivät viipyisi kovan kauvan retkillään, koska hänen kävi hyvin tukalaksi ja ikäväksi maata pitkin päivää lauttamökissä sidottuna nuoriin. Meidän täytyi näet aina, kun jätimme hänet yksikseen, sitoa hänet kiinni, sillä jos joku olis sattunut näkemään hänet peräti vapaana, olis häntä arvatenkin pidetty karkuneekerinä, ja hänen olis käynyt hullusti. No, herttua sanoi nyt, että s'oli julmaa, kun ihmisen sillä viisin piti maata nuorissa koko päivän, ja hän rupes tuumimaan jotain toista konstia.

Sanottakoon mitä tahansa, oli tuo herttua kuitenkin turkkasen näppärä mies, ja pian hän oli nytkin keinon keksinyt. Hän puki Jimin päälle kuningas Learin vaatteet — pitkän, hameenkaltaisen kauhtanan koreasta kartiinikankaasta ja peruukin ja parran valkosista jouhista. Sitten otti hän framille maalipurkkinsa ja maalasi Jimin kasvot ja kädet ja kaulan ja korvat vaaleansinisiksi — niin että mies parka näytti ihmiseltä, jok'on maannut vedessä hukkuneena yheksän vuorokautta. Hän oli jumaliste nyt niin kamottavana kummituksena, ett'en ikipäivinäni ole mokomaa nähnyt. Sitten otti herttua lautapalasen ja maalasi siihen tänkaltaisen kirjotuksen:

Sairas Arapialainen — ei tee mitään pahaa, joll'ei rupee hourailemaan.

Ja hän naulasi tämän lautapalasen kiinni tankoon ja pystytti tangon seisomaan neljä viis jalkaa mökin ovesta. Jim oli tyytyväinen. Hän sanoi että tämä oli parempaa kuin maata tuntikausia joka päivä sidottuna nuoriin ja vavista kuin haavan lehti jokaisen oudon äänen kuuluessa. Herttua sanoi, että hän nyt vois olla vapaa ja ilonen, ja jos joku tulis nuuskimaan lautalle, piti hänen vain rynnätä ulos suojuksesta ja ruveta hyppimään kuin hullu ja ulvoa kamalasti, niin he kyllä korjaisivat luunsa ja jättäisit hänet rauhaan. Ja s'oli minunkin mielestäni oikein arvattu; ja enin osa tuskin odottais hänen ulvomistaankaan, sillä hän ei näyttänyt ainoastaan kuolleelta, vaan vielä paljo pahemmalta.

Nuo molemmat veijarit tuumasivat ensimmältä näissäkin kaupungeissa esittää Kuninkaan Kameleonttia, mutta sitten arvelivat sitä vaaralliseksi, sillä olisihan uutinen heidän huijauksestaan edellisessä paikassa saattanut levitä jo tännekkin. He eivät päässeet mihinkään tepsivään yhteiseen päätökseen; ja niinpä herttua viimein sanoi panevansa pitkälleen tuumiaksensa oikein pitkin päätään, eikö hän jollakin tavoin voisi lypsää tuota kauppalaa Arkansasin puolella; kuningas puolestaan aikoi pistäytyä toisessa kylässä ilman mitään valmista tuumaa ja odottaen ainoastaan, että Kaitselmus toisi hälle neuvot — hän kai tarkotti pirua. Me olimme kaikki ostaneet itsellemme uudet fiinit vaatteet siell' edellisessä kaupungissa; ja nyt puki kuningas päälleen tämän kirkkopukunsa ja käski minun tehdä samoin; ja niin siis teinkin. Kuninkaan puku oli pikimusta, ja saatuaan sen ylleen, näytti hän oikein juhlaihmiseltä. En olis uskonut, että vaatteet voi siihen määrään muuttaa ihmisen. Muuten, nimittäin tavallisissa tamineissaan näytti hän renttumaisimmalta vanhalta rantajätkältä, mitä koskaan on ollut; mutta nyt, kun oli pannut päähänsä uuden valkosen vilttihattunsa ja teki kumarruksen ja hymyili niin herttaisesti, niin näytti hän totta maarian niin arvosalta ja hyvältä ja jumaliselta, ett' olis luullut hänen astuneen maihin suoraa päätä Noakin arkista ja kenties oli vanha Leviticus itse. Jim viskas veden kanootista, ja minä tartuin melaan. Siell' oli iso höyrylaiva rannassa, pari virstaa kaupungin yläpuolella, lastaamassa tavaraa; me oltiin kulettu sen ohi joitakuita tuntia sitten. Kuningas sanoi:

"Koska minä oon puettu näin mahtavasti, niin s'olis sopivampi, että me muka tullaan St. Louisista tai Cincinnatista tai jostain muusta suuremmasta kaupungista. Melohan höyrylaivalle, Huckleberry; mennään kaupunkiin siinä."

"Minä tietysti olin heti valmis; eihän sitä joka päivä pistooata huvimatkoja höyrylaivalla. Minä meloin rantaan päin, paikalle, jok' oli noin kolme neljännes-virstaa kaupungista, ja annoin sitten mennä hiljalleen suvannossa pitkin rantaa. Siinä näimme me sitten erään nuoren ja siivon ja viattomalta näyttävän maalaismiehen, joka istui muutaman tukin päällä rannalla pyyhkien hikeä kasvoiltaan, sillä päivä oli kovasti lämmin; hällä oli pari suurta kapsäkkiä vieressään."

"Laske rantaan", sanoi kuningas. Tein niin. "Mihinkä on matka, nuori ystäväni?"

"Höyrylaivalle; pitäis matkustaa Orleansiin."

"Käykää veneeseen", sanoi kuningas. "Oottakaappas vähä, palvelijani saa auttaa teitä kantamaan kapsäkkejä. Hyppää maalle ja auta nuorta herraa, Aatolfi" — s'olin minä mukamas se.

Minä tein kuten käskettiin, ja sitten lähdettiin me matkaan taas. Se nuori mies oli kovasti kiitollinen; valitti hyvin tukalaksi kantaa noita raskaita kapsäkkejä helteessä. Hän kysyi kuninkaalta, mihin me oltiin menossa, ja kuningas kertoi tulleensa jokea alas ja käyneensä asioillaan kauppalassa toisella puolen jokea tän'aamuna, ja nyt hän mukamas oli matkalla erään vanhan ystävän luo, jolla mukamas oli pieni maatila kappaleen matkaa poispäin. Silloin sanoi nuori mies:

"Kun ensiks näin herran, aattelin ittekseni: 'se mahtaa olla herra Wilks, ja hän kuitenki tulee perille vähä liian myöhään'. Mutta sitte aattelin taas: 'ei, se ei maha olla hän, sillä silloin hän ei kulkis jokea ylöspäin'. Eihän herra ole herra Wilks?"

"Ei, minun nimeni on Blodgett - Aleksanteri Blodgett — pastori Aleksanteri Blodgett, pitää kai sanomani, koska mulle on suotu se armo, että saan kuulua Taivaallisen Herramme halpain palvelijain joukkoon. Mutta minua surettaa herra Wilks, jos hän ei ennättänyt perille aikanansa — eihän hän nyt vain ole tullut kovaan vahinkoon myöhästymisensä tähden?"

"No, eihän hän sentähen menetä mitään rahaa, sillä omaisuuen saa hän periä yhtäkaikki; mutta hän ei saanut nähä veljeään Pietaria ennen hänen kuolemaansa — ja kukapa tietää kuinka kovasti se häneen kosee; Pietari ainakin olis antanut mitä hyvänsä saa'akseen nähä häntä ennen kuolemaansa eikä viimeisinä kolmena viikkonaan puhunutkaan mistään muusta; he eivät olleet tavanneet toinen toistaan sittekuin olivat pieniä poikia; eikä Pietari ollut koskaan nähnyt William veljeään — s'on se, jok'on kuuromykkä ja ijältään ainoastaan kolmekymmentä tai viisneljättä. Pietari ja George olit ainoat, jotka muuttivat tänne Englannista; George oli nainut, ja hän ja hänen rouvansa kuolivat molemmat menny vuonna. Harvey ja William on nyt ainoat, jotk'on elossa koko perheestä; ja kovaahan s'oli, etteivät ennättäneet tänne ajoissaan."

"Onko kukaan lähettänyt heille sanan?"

"Kyllä, tietysti. He kirjottavat pari kuukautta sitten, kun Pietari ens kertaa sai halvauksen, sillä hän sanoi tuntevansa että kuolema oli tulossa. Hän oli nähkääs jo vanha, ja Georgen tytöt olit liian nuoria ollakseen hälle sopivana seurana, pait Mary Jane, jok'on punatukkanen; ja niinpä hänen mielestään oli ikääskuin vähä ikävää Georgen ja hänen rouvansa kuolema, eikä hän juur enää näkynyt suuresti välittävän koko elämästä. Mutta hän ikävöi aivan kauheasti nähäkseen Harveyta — ja Williamia myös sentähden — sillä hän oli niitä ihmisiä, jotka eivät koskaan saa kynsistään mitään testamenttia. Hän jätti jälkeensä erään kirjeen Harveylle ja sanoi, että hän siinä kirjeessä oli ilmottanut missä hänen rahansa oli kätkössä ja miten hän tahtoi että omaisuus jaettais, niin ett'ei Georgen tytöt jäis ilman — sillä George ei jättänyt jälkeensä mitään. Ja tuo kirje oli ainoaa, minkä he saivat hänen kirjottamaan."

"No, minkätähden luulette Te ett'ei Harvey tule? Missä hän asuu?"

"Ooh, hän asuu Englannissa — Sheffieldissä — on pappina siellä; ei koskaan ole ollut Amerikassa. Hän tuskin oliskaan ennättänyt tänne — ja mahollistahan myös on, ett'ei hän oo saanutkaan tuota kirjettä."

"Sepä nyt surullista, todellakin hyvin surullista, ett'ei mies parka saanut elää nähdäkseen omia veljiään. Tehän olette menossa Orleansiin? eikös niin?"

"Niin, mutta matkani ei oo lopussa siellä, vaan siellä mä meen laivaan ens keskiviikkona, matkustaakseni Rio Janeiroon, jossa setäni asuu."

"S'on pitkä matka se. Mutta siellä kuuluu olevan niin kaunista; kumpahan olisin Teidän kengissänne. Vai niin, vai Mary Jane on vanhin? Mitenkä vanhat ne on muut sitten?"

"Mary Jane on yheksäntoista, Susanna viistoista ja Johanna neljäntoista paikkeilla — hän on ristihuulinen ja hyvin hyvä köyhille."

"Tyttö parat! kun jäävät niin yksikseen tähän kylmään maailmaan."

"No, olishan saattanut käyä pahemminkin. Ukko Pietarilla oli hyviä ystäviä, eikä ne jätä tyttöjä maantielle. Niitä on Hobson, baptistisaarnaaja; ja kirkkoväärtti Lot Hovey ja Ben Rucker ja Abner Shackleford ja asianajaja Levi Bell ja tohtori Robinson ja heiän rouvansa ja leskirouva Bartley ja — no, niitä on koko joukko; mutta ne ne oli Pietarin paraimmat ystävät, ja hän ruukkasi kirjottaa heistä, kun kirjotti kotiaan, niin että Harvey kyllä tietää mistä löytää ystävät, kun tulee."

Niin no, ukko veijari jatkoi yhä kyselemistään, kunnes oli lypsänyt tuon nuoren miehen tyhjäksi. Hän jumaliste tiedusteli joka ihmistä ja joka asiaa tuossa siunatussa kujakauppalassa, ja erittäinkin urkki hän selville kaikki Wilksien olot ja asiat, mikä Pietarilla oli ollut ammattina — hän oli karvari — mitä George oli ollut — hän oli nikkari — ja millä Harvey oli elänyt — hän oli lahkolaispappi; ja niin poispäin, ja niin poispäin. Muun ohessa hän kysyi:

"Oliko Pietari Wilks varakas?"

"Ooh, hän oli hyvin varakas. Häll' oli talo ja maatila, ja minä luulen että hän pani kolme neljä tuhatta arkun pohjalle joka vuosi."

"Milloin sanoittekaan taas että hän kuoli?"

"En minä sitä sanonut, mutta hän kuoli viime yönä."

"Hän kenties haudataan huomenna?"

"Niin, huomenna päivällisaikaan."

"Jaa, jaa, kyllä s'on kovasti surullista; mutta kaikkeinhan meidän täytyy kuolla, ennemmin tai myöhemmin. Meidän tulee vain aina olla valmiit; siinä kaikki, ja silloin on kaikki hyvin."

"Niin, hyvä pastori, se se on paras tie. Niin minäkin aina sanon."

Kun me päästiin höyrylaivalle, olivat he vastikään lopettaneet lastauksen, ja se oli valmiina lähtemään. Mutta kuningas ei ollut tietävinäänkään, että meidän piti mennä laivaan, niin että multa näkyi huvimatkani menevän myttyyn. Kun laiva oli lähtenyt, antoi kuningas minun meloa kappaleen matkaa jokea ylöspäin yksinäiselle paikalle, ja siinä hän meni maihin ja sanoi:

"Kas niin, joudu nyt kuin tuulessa takasin ja tuo tänne herttua ja ne molemmat uudet kapsäkit. Ja jos hän olis lähtenyt toiselle puolelle, niin lähde hänen perästään ja tuo hänet tänne vain. Ja käske hänen pukea päälleen paraat vaatteet. No, anna mennä nyt ja hyvää kyytiä."

Minä kyllä äkkäsin mitä tuo vanha kanalja tuumasi, mutt'en ollut mitään tietävinäni, vaan pidin suuni kiinni. Kun palasin takasin herttuan kanssa, kätkimme me kanootin, ja sitten he istuivat muutamalle kaatuneelle puunrungolle, ja kuningas kertoi herttualle kaikki tyyni mitä tuo nuori mies oli sanonut, jokikisen sanan. Ja kaiken aikaa hän väänteli kieltään ja oli puhuvinaan kuin Englantilainen;[11] ja se sujui hältä varsin hyvin, vaikka hän oli vastalkaja. Minä en osaa häntä matkia enkä sitä koitakkaan; mutta hän sopotti sitä todellakin aika hyvästi. Sitten sanoi hän:

"Kuules, Bilgewater, onkos sulla mitään kokemusta kuuromykän alalla?"

Herttua sanoi voivansa vastata semmoisesta tehtävästä; hän oli monta kertaa näyttänyt kuuromykän osaa teaterissa, sanoi hän. Ja sitten he istuivat odottamaan jotain höyrylaivaa.

Iltapäivällä tuli pari pienempää laivaa kulkien ohi, mutta ne eivät tulleet kylliksi kaukaa yläjoelta eivätkä siis sopineet. Viimein tuli kuitenkin iso laiva, ja he huusivat sille. Se laski ulos veneen, ja me mentiin siinä laivalle. Se tuli Cincinnatista, ja kun he saivat tietää, että me vain tahdottiin matkustaa kuus seitsemän virstaa, tulivat he aivan raivoihinsa ja haukkuivat meidät pahanpäiväisiksi ja uhkasit ett'eivät laskiskaan meitä maihin. Mutta kuningas ei ollut milläänkään, vaan sanoi hyvin levollisesti:

"Jos matkustavat herrat voivat maksaa dollarin mieheen kultakin virstalta, niin kai höyrylaiva voi laskea ulos veneen saattaakseen heidät maihin. Vai mitä?"

Se naula veti. He tyyntyivät heti ja sanoivat, että se kyllä kävis laatuun; ja kun me tultiin kaupungin kohdalle, laskivat he ulos veneen ja soutivat meidät maihin. Pari tusinaa miehiä tuli juosten rannalle, nähdessään veneen tulevan laivasta; ja kun kuningas sanoi — "Tietääkö kukaan herroista missä herra Pietari Wilks asuu?" niin vilkasit he toinen toiseensa ja nyykyttivät päätään ikääskuin sanoen: "Mitä mä sanoin?" Sitten sanoi heistä yks, hyvin höylisti ja sävysästi:

"Suureks mielipahaksemme voiaan me sanoa ainoastaan missä hän asui vielä eilen illalla."

Heti paikalla kietoi tuo vanha veijari kätensä miehen kaulan ympäri ja painoi leukansa hänen hartialleen ja alkoi ulvoa ja itkeä hänen selkänsä takana ja sanoi:

"Hyvä Jumala! Meidän rakas veli parkamme — kuollut; ja me ei saatu häntä nähdä. Oi, oi sentään, s'on liian, liian kovaa!"

Sitten hän kääntyi, itkien aivan vimmatusti, herttuaan päin ja teki hälle joukon hassunkurisia merkkiä käsillään, ja jumaliste — hän alkoi hänkin itkeä nyyhkyttää, ja kapsäkki ikääskuin kirposi hänen kädestään. Onko koskaan nähty niin sen vietäviä veijareita ja kelmiä kuin nuo kaks? tuumasin siinä itsekseni.

No, ihmiset tunkeili heidän ympärillään ja valittelivat surua ja lohduttelit heitä minkä jaksoivat ja kantoivat heidän kapsäkkejään mäkeä ylös ja tukivat heitä ja antoivat heidän nojata heitä vastaan ja itkeä kylliksensä; ja he kertoivat kuninkaalle hänen veljensä viimeisistä hetkistä, ja kuningas kertoi niistä sitten uudelleen sormillaan herttualle; ja molemmat näkyivät panevan tuon karvarin kuoleman niin sydämellensä, kuin vanha viikatemies olis heiltä vienyt ne kakstoista apostolia. Minua oikein tahtoi ruveta oksettamaan tuota nähdessäni, ja jumaliste — minua hävetti olla ihmisenä.

Kolmas luku.

Uutinen meidän tulostamme levisi kaupunkiin kahdessa minuutissa, ja kaikilta tahoilta tuli ihmisiä kiirehtien; vetivätpä muutamat vielä par'aikaa takkia päälleen juostessaan ulos kadulle. Ennen pitkää oli meillä ympärillämme koko pataljoona, ja kadut kajahtivat heidän marssistaan. Kaikki ikkunat ja oven-suut oli ihmisiä täynnä; ja ainakin kerta minuutissa huudettiin jonkun puutarhan-aidan takaa:

"Ovatko ne tulleet?"

Ja joku niistä, jotka ravasivat mukana saattojoukossa, käänsi päätään takasinpäin ja vastasi:

"Ovatpa niinkin."

Tullessamme karvarin talolle, oli katu sen edustalla täpö täynnään väkeä, ja ne kolme tyttöä seisoi ovessa. Mary Jane oli punatukkanen, mutta vähät siitä, hän oli yhtäkaikki oikein hirveän kaunis, ja hänen silmänsä loistivat kuin pari taivaan tähteä; niin ilonen hän oli näiden kahden setänsä tulosta. Kuningas paiskas käsivartensa hajalleen, ja Mary Jane lensi hänen kaulalleen, ja ristihuuli riensi halailemaan herttuaa, ja siinäkös sitä sitten kaikellaista liikuttavaa teirenpeliä pidettiin. Ja muutkin, varsinkin vaimoväki, rupesivat itkemään ulvomaan ilosta, kun mukamas nuo sukulaiset nyt viimeinkin tapasit toinen toisensa ja olit niin iloissaan.

Sitten tuuppasi kuningas salavihkaa pikkusen herttuaan — minä sen huomasin — ja sitten katsoi hän ympärilleen ja näki ruumisarkun, joka makasi nurkassa kahden tuolin päällä; ja sitten hän ja herttua paiskas kumpikin toisen käsivartensa toinen toisensa olalle, kaulan ympäri, ja sitten kävivät he verkalleen ja juhlallisesti sinneppäin, varjostaen silmiään toisella kädellä. Kaikki ihmiset vetäytyivät vähän syrjään, jättääkseen heille tilaa; ja kaikki sanoivat "Sh!" niin ett' yhtäkkiä tuli tavaton hiljaisuus; ja kaikki ottivat hatun päästään ja painoivat samassa päänsä alaspäin. Oli niin hiljaa, ett' olis kuullut nuppineulan putoavan. Tultuaan ruumisarkulle, he kumartuivat ja katselivat hetken aikaa arkun sisään, kuollutta mukamas, ja sittenkös he ulvomaan ja poraamaan taas, niin ett' olis luullut sen kuuluvan Orleansiin asti. Sitten syleilivät he toinen toistaan ja panivat leukansa toistensa olkapäille ja itkeä tirskuttivat siinä tällingissä neljä viis minuutia yhteen mittaan; en olis koskaan luullut kahden terveen miehen vuotavan niin suunnattomasti. Mutta vielä hullumpaa oli, että kaikki toisetkin itkivät samaan malliin, niin että lopulta koko huone tuntui kostealta. Sitten lankesi kuningas polvilleen toiselle puolen ruumisarkkua ja herttua toiselle, ja he nojasit otsansa arkunlaitaan ja olivat rukoilevinaan, nuo junkkarit. No, tuo temppu vaikutti noihin ihmisiin viel' enemmän kuin kaikki muut, ja he puhkesit taaskin hurjaan itkuun — nuo tyttö paratkin; ja melkein jokikinen nainen kävi, sanomatta sanaakaan, heidän kimppuunsa ja suuteli heitä hyvin juhlallisesti otsalle ja pani kätensä heidän päänsä päälle ja katsoi kattoon, kuni taivaaseen mukamas, kyynelkarpalot vyöryen pitkin poskia, — ja sitten ryntäsi kukin vuoroonsa ulos ulvoen kuin hullu, jättääkseen tilaa toisille naisille. Sit' oli jumaliste oikein ilkeä nähdä.

No, yhtäkkiä nousi kuningas pystyyn taas ja astui pari askelta eteenpäin lattialle ja änkötti vähäsen ja rupes surkean jumalisella nenä-äänellä pitämään puhetta, — sulaa lörpötystä ja viheliäisyyttä alusta loppuun, mitenkä kova ja katkera koetus s'oli mukamas hälle ja hänen veljelleen, kun he menettivät tuon autuaan vainajan saamatta edes nähdä häntä ennen hänen kuolemaansa, vaikka he tätä varten olit matkustaneet kuus tuhatta virstaa, mutta tätä koetusta oli mukamas lieventänyt ja sulostuttanut tämä kallisarvoinen osanotto ja nämä pyhät kyyneleet; ja sentähden hän nyt kiitti heitä sekä veljensä että oman sydämensä pohjasta, sillä suullaan hän mukamas sitä ei voinut, koska sanat aina ovat liian heikot ja kylmät, sanoi hän — ja siihen lisäksi koko pitkän litanian samallaista imelää lorua ja sotkua, niin että jumaliste oikein iletti sitä kuullellessaan; ja lopuksi nuhisi hän vielä nenästään oikein surkeanjumalisen "Aa-aa-men", puhjeten samassa uudelleen ulvomaan, niin ett' olis luullut hänen olevan hengenlähdössä. Minua totta maar oksetti.

Samassa kun kaikki tuo siirappi oli vuotanut loppuun hänen suustaan, viritti joku joukosta muutaman Zionin virren, ja kaikki yhtyivät siihen oikein tarmojensa takaa, niin että minunkin, vanhan pakanan, sielu rupes lämpenemään ja siinä tuntui yhtä hyvältä kuin tavallisesti kirkosta mentäessä. Musiikki on sentään jotain hyvää; nytkin se oikein virkistytti ja tuntui niin friskiltä ja rehelliseltä kaiken tuon viheliäisen vesivellin jälkeen.

Mutta mitäs ollakkaan! Yhtäkkiä rupes kuningas pieksämään kieltään taas ja sanoi, kuinka mukamas hän ja hänen veljentyttärensä olisit iloiset, jos edes muutamat perheen paraimmista ja lähimmistä ystävistä "suosiollisesti", kuten hän sanoi, tahtoisivat syödä illallista heidän kanssaan sinä iltana ja sitten tavan mukaan valvoa vainajan ruumiin ympärillä; ja jos mukamas hänen rakas veli vainajansa nyt olis voinut puhua, niin olis hän hyvin hyvästi tiennyt, kutka nuo ystävät olit, sillä ne olivat hälle aina kovasti rakkaat ja hän oli usein puhunut heistä kirjeissään; niitä oli esimerkiksi: pastori Hobson ja kirkkoväärtti Lot Hovey ja herrat Ben Rucker ja Abner Shackleford ja Levi Bell ja tohtori Robinson ja heidän rouvansa ja leskirouva Bartley.

Pastori Hobson ja tohtori Robinson olivat sillä haavaa poissa, kaupungin toisessa päässä, samalla asialla kumpikin, niin sanoakseni; sillä tohtori passitti paraikaa muutamaa potilastaan toiseen maailmaan, ja pastori oli mukana opastamassa mies parkaa oikealle tielle. Asianajaja Bell oli matkustanut Louisvilleen käräjöimään. Muut kaikki oli saapuvilla, ja he tulivat joka sorkka paiskaamaan kättä kuninkaalle ja kiittivät häntä ja puhuttelivat häntä; ja sitten he puristivat herttuan kättä ja hymyilivät hälle ja nyykyttivät päätään, sanomatta sanaakaan, ja herttua puolestaan teki kaikellaisia konsteja käsillään, ja hänen kurkunperästään orisi alinomaa: "gu-gu-gu-gu-gu—", aivan kuin kapalolapsen, jok'ei osaa puhua.

Ja kuningas kyseli heiltä jos jotakin toisten kaupunkien asioista, mainiten aina ihmiset nimeltään, ja muistutteli kaikellaisia pikku seikkoja, joita kulloinkin oli tapahtunut kaupungissa tai Georgen perheelle tai Pietarille; ja aina hän luulotti heille, että Pietari mukamas oli kirjottanut noista asioista, mutta s'oli valetta; hän oli urkkinut kaikki tietonsa tuolta nuorelta pölkkypäältä, jonka me olimme meloneet höyrylaivalle.

Sitten Mary Jane nouti sen kirjeen, jonka hänen setänsä oli jättänyt jälkeensä, ja kuningas luki sen ääneensä ja sai tietysti taas itkupuuskauksen. Kirjeen kautta annettiin asuinrakennus ja kolme tuhatta dollaria kullassa tytöille; ja sen kautta annettiin parkkitehdas (mainion tuottava affääri) ja pari muuta taloa maatiloineen päivineen (noin seitsemän tuhannen dollarin arvosta) sekä kolme tuhatta dollaria kultaa Harveylle ja Williamille; ja niinikään ilmotettiin siinä kirjeessä, missä paikassa nuo kuustuhatta oli kätkössä, nimittäin kellarin pohjassa. Sitten nuo kaks kanaljaa sanoivat, että mukamas oli parasta mennä noutamaan rahat heti ja lukea ne muiden nähden, niin että kaikki kävis rehellisesti ja laillisesti; ja he käskivät minun käydä mukaan kynttilä kädessä. No, me mentiin kellariin, ja he pönkäsit sen oven kiinni sisäpuolelta; ja löydettyään rahapussin, kaatoivat he kaikki rahat maahan, ja s'oli totta maarian oikein juhlallista nähdä niin paljon kiiltävää kultaa yhdessä läjässä. Ja kuninkaan silmät, ne kiilsivät melkein yhtä kirkkaasti, hänen tuijottaessaan tuota aarretta. Hän läimähytti herttuaa olkapäähän ja sanoi:

"Kas siinä! Se käy mukiinsa se! Vai mitä, Biljy? Hä? Se voittaa
Kuninkaan Kameleontin. Hä?"

Herttua vakuutti samaa. He koperoivat käsillään kultakolikoissa ja antoivat niiden juosta sormiensa välistä ja helistä pudotessaan maahan; ja kuningas sanoi:

"Älähän sanokkaan. — Me ollaan luotu olemaan veljiä rikkaille karvarivainajille ja esiintymään perillisinä ulkomailta, s'on vissi se, Bilge veikkoseni. Semmosta s'on, kun luottaa Kaitselmukseen. Se se kuitenkin lopulta on paras tie maailmassa. Minä olen koetellut jos jotakin ja tiedän mitä mä sanon."

Melkein kuka hyvänsä olis tyytynyt tuohon kultaläjään siltänsä, pistänyt sen pussiinsa semmosenaan; mutta mitä vielä! Heidän piti siinä ruveta niitä lukemaan. Ja he lukivat ja lukivat, ja miten olikaan, huomattiin me, että summasta puuttui neljäsataa viistoista dollaria. Kuningas sanoi:

"Perhana! Mihin hiiteen hän on hukannut nuo neljäsataa viistoista?"

He nuuskivat vielä joka paikan, mutta löytämättä mitään. Viimein sanoi herttua:

"Hän oli kivulloinen mies ja on kaiketi laskenut hullusti — tapahtuuhan semmosta. Paras kun annetaan tuon pikkusumman olla eikä hiiskuta siitä mitään. Tullaanhan me toimeen ilman sitäkin."

"Niin, kyllähän me toimeen tullaan aina, eihän siitä ole kysymystäkään — mutta minä ajattelen tuota laskemista, näetkös. Mehän tahdotaan olla kaikin puolin tarkat ja rehelliset. Mehän tahdotaan tuoda kaikki nämä rahat sinne ylös ja laskea ne jokaisen nenän alla, ett'ei meitä millään kurin kukaan vois epäillä. Ja kun tuo kuollut karvari nahjus nyt sanoo, että niit'on kuustuhatta dollaria, niin mitenkä perhanassa —"

"Äläs hätäile", sanoi herttua. "Mitäs jos — täytettäis kassanvajaus."
Ja hän rupes totta maarian kourimaan kultarahoja omasta taskustaan.

"Sepä, saakeli soikoon, oivallinen keksintö! Sulla on pääkallo oikealla paikallaan, herttua veikkoseni; minä takaan sen", sanoi kuningas. "Niinpä, piru vie, tehdäänkin. Vanha Kameleontti saa pelastaa meidät pulasta taas" — ja hän rupes hänkin haalimaan keltasia kiekkoja plakkaristaan ja latomaan niitä kokoon.

He tulivat melkein puti puhtaiksi, mutta ne kuustuhatta dollaria saivat he täyteen, viimeiseen ropoon.

"Kuuleks", sanoi herttua, "mulla on toinenkin jalomielinen aatos kallossani. Mennään nyt ylös ja lasketaan nämä rahat, ja sitten me lahjotamme ne kaikki tyyni noille orpotytöille."

"Herra siunakkoon sinua, veli herttua. Niin nerollista aatosta ei viel' oo syntynyt syntisen ihmisen päässä. Sinusta pitäis tulla ministeri hallitukseen. Sen me teemme! Se on naula joka vetää, se kerrassaankin tappaa kaikki epäluulot, ja me istutaan varmasti satulassa, tulkoon mikä tulee. Sinä olet viisaampi kuin Salomo vainaja, rakas Bilgewater."

No, me kömpittiin ylös kellarista ja mentiin sisään, ja kaikki he tunkeilivat pöydän ympäri, kun kuningas rupesi lukemaan rahoja. Hän latoi niitä pieniin sievosiin kekoihin, kolmesataa dollaria kuhunkin, ja siitä tuli kakskymmentä kekoa. Kaikki nuo kuokkavieraat siinä ympärillä näyttivät siltä, kuin heill' olis ollut nälkä, ja maiskuttelit kielellään. Sitten kuningas ja herttua kokosivat rahat pussiin jälleen, ja minä näin selvästi, miten kuningas alkoi pöhöttyä taas pitääkseen uutta puhetta. Ja niinpä jo alkoikin:

"Rakkaat ystävät! Minun autuas veli parkani, joka makaa kylmänä tuossa, on ollut antelias niitä kohtaan, jotka hän jätti jälkeensä tähän surun laaksoon. Hän on ollut antelias näille pienille orpokaritsoille, joita hän rakasti ja turvasi. Jaa, ja me, jotka tunnemme hänet, me tiedetään, että hän olis antanut heille vielä enemmän, jos hän ei olis pelännyt loukkaavansa rakasta William veljeämme ja minua. Vai mitä te luuletten, rakkaat ystävät? Minä vähästä puolestani olen aivan varma siitä. Ja nyt kysyn minä: minkälaisia veljiä oltais me, jos me tänkaltaisella hetkellä astuttais hänen tielleen? Ja minkälaiset sedät oltais me, jos me tällä hetkellä ryös — niin, ryöstettäis näitä rakkaita pieniä lammas-raukkoja, joita hän niin hellästi rakasti? Jos minä tunnen Williamin oikein, ja minä luulen hänet tosiaankin tuntevani, niin hän — mutta, minäpä kysyn häneltä." Hän kääntyi ja rupes tekemään herttualle kaikenlaisia merkkiä käsillään; ja herttua, hän muljotti häneen hetkisen ja näkyi olevan ymmällään mukamas, mutta sitten yhtäkkiä näkyi hän tajunneen mitä toinen meinas, ja hän ryntäsi kuninkaan päälle ja korisi "gu-gu-gu-gu—" täyttä kurkkua paljaasta ilosta ja syleili häntä niin innokkaasti moneen kertaan, ett'ei siitä tahtonut tulla loppua. "Aivan oikein", sanoi kuningas, "tiesinhän mä sen; ja minä toivon, että kaikki tästä näkevät, mitä hän ajattelee asiasta. Kas tässä, Mary Jane, Susanna, Joanna, ottakaa rahat, ottakaa ne kaikki tyyni! S'on lahja häneltä, joka makaa tuossa, kylmänä ja kankeana, mutta autuaana."

Mary Jane kapusi hänen kaulaansa, ja Susanna ja Joanna karkasit halailemaan herttuata, ja siinäkös sitä suudeltiin maiskuteltiin, niin että minun oikein teki pahaa. Ja kaikki nuo muutkin tunkeilivat heidän ympärillään kyyneleet silmissä ja tahtoivat paiskata kättä noille molemmille konnille, huutaen toinen toistaan hullummasti:

"Mitä hyviä, mitä jaloja ihmisiä! Mitä suuria miehiä! Enkeleitä!"

No, siinä pakistiin sitten jos jotakin vainajasta, kuinka hyvä hän oli ollut ja mikä vahinko hänen kuolemansa oli koko seutukunnalle mukamas, ja muuta mokomaa; ja kesken heidän pakinaansa tunkesi ulkoa muuan vanhanpuoleinen pitkä herra, jonka jänteret näkyivät olevan raudasta, sinne sisään ja jäi seisomaan oven suuhun. Hän ei sanonut mitään, vaan kuunteli ja katseli vain hyvin tarkasti; eikä kukaan sanonut mitään hälle, sillä kuningas puhui taas ja he kuuntelivat häntä. Hän sanoi, jatkoksi johonkin, jota hän juur oli lörpötellyt:

"— koska he olivat vainajan lähimmät ystävät. Sentähden kutsuin heidät tänne tän'iltana; mutta huomenna me toivotaan saada nähdä teidät kaikki täällä, kaikki tyyni, sillä veli vainaja kunnioitti teitä kaikkia, hän rakasti teitä kaikkia, ja senpä vuoksi pitää myöskin hautaus-orgiat[12] tapahtua julkisesti."

Ja tuolla viisin hän sitten lörpötti hyvän aikaa, ikääskuin ihastellen omaa ääntänsä, ja tavan takaa toi hän aina kuuluviin nuo hautaus-orgiansa taas, kunnes herttua ei enään voinut sitä kestää, vaan kirjotti pienelle paperipalalle: "hautaus-seremoniiat, sinä vanha nauta!" ja kääri sen kiinni ja ojensi sen ihmisten päiden yli kuninkaalle, kumittaen minkä jaksoi "gu-gu-gu-gu-gu—." Kuningas luki paperipalan ja pisti sen taskuunsa ja sanoi sitten:

"William parka, vaikka hänen sielunvoimansa kenties ovat vähän vaillinaiset, on ainakin hänen sydämmensä oikealla paikallaan. Hän pyytää minun kaikin mokomin kutsua kaikki, kaikki hautajaisiin - ja sanoo puolestaan tervetuliaisensa. Mutta hänen ei tarvinnut huolehtia — sitähän itse aioin tehdä juur ikään."

Ja niin veivasi hän virttään edelleen, olematta milläänkään, ja tuon tuostakin tulivat nuo orgiat framille taas, kuten ennenkin. Mutta kolmannella kerralla niitä mainitessaan, lisäsi hän:

"Minä sanon orgiat, vaikka sitä sanaa ei täällä juur käytettäne — täällä taitaan enemmän käyttää sanaa 'seremoniiat';[13] Mutta orgiat on se oikea sana. Englannissa ei kukaan ihminen enää käytä 'seremoniiaa' — s'on joutunut muodista. Me sanotaan 'orgiat.' S'on parempi sana, vastaa paremmin asiaa. Se johtuu toiselta puolen kreikkalaisesta sanasta orgo, joka merkitsee ulkona, ulko-ilmassa, ja toiselta puolen heprealaisesta sanasta jiisum, mullata maahan, peittää, siis: haudata. Hautaus-orgiat merkitsee siis: julkinen hautaus ulkoilmassa."

En ikinä ole nähnyt niin häpeemätöntä vanhaa kanaljaa. Mutta se rautajäntereinen herra oven suussa räjähti hälle vasten silmiä aika nauruun. Kaikki hämmästyivät ja näkyivät suuttuvan. "No, mutta tohtori!" kuului joukosta, ja Abner Shackleford sanoi:

"Mutta, Robinson, etkö oo kuullutkaan sitä uutista? Tämähän on Harvey
Wilks."

Kuninkaan naamalle levisi heti hymy, imelä kuin siirappi, ja liehakoiden ja levitellen käsivarsiaan lähestyi hän vierasta ja sanoi:

"Onko se todellakin rakkaan veli vainajani hyvä ystävä ja oivallinen lääkäri? Minä —"

"Pysykää minusta poissa!" sanoi tohtori. "Tekö puhutte kuin Englantilainen, te? vai niin? Empä ikinä ole kuullut huonompaa matkimista. Tekö olisitte Pietari Wilksin veli? Te olette petturi eikä mitään muuta!"

Nytkös syntyi elämää! He tunkeutuivat tohtorin ympäri ja kokivat häntä rauhoittaa ja selittää hälle asiat, ja he kertoivat hälle, miten Harvey monin kerroin oli todistanut olevansa Harvey, miten hän tunsi joka ihmisen nimeltä, jopa joka koirankin nimen kaupungissa; ja he rukoilivat ett'ei hän loukkaisi Harveyn tunteita ja noiden tyttö parkain tunteita. Mutta turhaan! Tohtori vain kävi suoraan päälle kuin ahven ja sanoi, että ihminen, joka väitti olevansa Englantilainen eikä osannut matkia Englantilaisen puhetapaa paremmin kuin tuo tuossa, ei ikipäivänä ollut mikään Englantilainen, vaan valehtelija ja petturi. Tyttö parat tarttuivat kuninkaaseen kuin takiaiset ja puhkesit poraamaan; mutta tohtori kääntyi heidän puoleensa ja sanoi:

"Minä olin teidän isänne ystävä ja minä olen teidän ystävänne; ja rehellisenä ystävänä, joka tahtoo suojella teitä ja auttaa teitä murheista ja huolista, varoitan minä teitä ja kehoitan teitä kääntämään selkänne tuolle roistolle. Älkää olko missään tekemisissä hänen kanssaan, tuon kurjan maankiertäjän hullunkurisille kreikan- ja heprean-kielineen, kuten hän siansaksaansa nimittää. Hän on, kun onkin, mitä kurjin petkuttaja — on tullut tänne, saatuaan tavalla tai toisella tietoonsa joukon tyhjiä nimiä ja asioita, ja te luulette tuota kaikkea todistukseksi, ja nämä teidän yksinkertaset ystävänne täällä antavat myöskin petkuttaa itsensä, vaikka heidän pitäis paremmin tietämän. Mary Jane Wilks, sinä tiedät että minä olen ystäväsi, vieläpä ystävä, joka ei katso omaa etuaan. Kuule nyt minua: aja tuo viheliäinen veijari ulos — minä pyydän että teet niin. Tahdothan?"

Mary Jane oikasihe suoraksi, ja voi pentele, kuinka hän oli kaunis! Hän sanoi:

"Tämä on mun vastaukseni!" Hän nosti tuon ison rahapussin ylös ja pani sen kuninkaan käsiin ja sanoi: "Ota nämä kuustuhatta dollaria, rakas setä, ja käytä niitä sisareni ja minun hyväkseni miten itse tahdot; kuittia ei tarvita."

Samassa paiskas hän kätensä kuninkaan kaulan ympäri toiselta puolen ja Susanna ja ristihuuli toiselta; ja kaikki ihmiset taputtelit käsiään ja polkivat lattiaa, kuin olis heitä hiis riivannut, ja kuningas nosteli päätään ja myhäili ylpeästi. Tohtori sanoi:

"No, minä pesen käteni. Mutta minä luulen sen päivän tulevan, jolloin te saatte kärsiä kovasti muistellessanne mitä nyt on tapahtunut" — ja hän meni tiehensä.

"Hyvästi, hyvästi, herra tohtori", huusi kuningas hyvin ivallisesti hänelle jälkeen, "me kyllä lähetetään teitä hakemaan, kun tuo kärsimys tulee" — ja siihen he kaikki nauroivat ja tykkäsit, että s'oli turkkasen sukkelasti sanottu.

Neljäs luku.

Kun he kaikki olit menneet, kysyi kuningas Mary Janelta, mitenkä heillä oli huoneita, ja Mary Jane sanoi, että heill' oli vieraskamari, jossa William setä vois asua, ja hän antais oman huoneensa, jok' oli vähä isompi, Harvey sedälle ja menis itse makaamaan sisartensa huoneeseen, rautasänkyyn; ja vinnillä oli vielä pikku karsina pienine sänkyineen, sanoi hän. Kuningas sanoi, että se karsina sopis oivallisesti hänen palvelijalleen — joka mukamas olin minä.