Huligaani

KAKSI KIRJETTÄ

I.

Rakas Setä!

Kiitän teitä sydämellisesti, että olette suostuvainen kirjevaihtoon ja lupaatte minua kuulla. Asemani on todellakin kamala. Se on niin kammottava, että jos ajattelisimme merimiehen roikkuvan korkealla myrskyn huojuttamassa mastossa, alaspäin, ainoastaan toisella jalkaterällä enää riippuen maston ylimmässä tangossa ja tuntien, kuinka varpaiden voimat yhä vähenevät ja hän kohta syöksyy syysmyrskyn pimeihin aaltoihin, niin sellainen tilanne olisi paratiisi minun asemaani verraten.

Kuten tiedätte, minä en ole kuitenkaan missään laivassa enkä millään merellä. Ei myöskään nyt ole pimeä syksy, vaan mitä tuoksuvin ja runollisin kevät.

Ei minulla liioin ole minkäännäköisiä taloudellisia huolia, ei velkakuormaa eikä konkurssiuhkaa. Elämme, vaimoni ja minä, iloisessa kesähuvilassa, leveän, vuolaan virran varrella. Kaikki on hyvin, olemme onnelliset, tuhannet ihmiset voivat tavoitella sellaista asemaa, missä me ulkonaisesti olemme. Terveyteni on myöskin mitä paras; syön, juon, uin aamusin raikkaassa virran vedessä…

Mutta sielussani on armoton intohimo, joka vie minua kadotukseni jyrkännettä kohden, niin, se vie minua kohden kadotusta, kukkia tielleni sirotellen, kirkkaan kevään ihanuuksissa, helkkyvässä päivänpaisteessa, käkien kukahdellessa, sinivirien läikkyessä joen sileällä pinnalla.

Niinkuin ukonpilven sähköinen salama leimahtaa kenenkään aavistamatta missä ja milloin, niin syttyy rakkaus naiseen keneltäkään hetkeä kysymättä. Se sattuu vanhaan niinkuin nuoreen, rikas rakastuu köyhään, korkea alhaiseen, niin valitsematta, niin "sopimattomasti", että koko heimo nousee haarniskaan, kiroten kehnon häpäisijänsä. Mutta rakkaus kukoistaa sittenkin, kuin viattomin kevätvuokko se kukoistaa ruskean talvijättörouhikon seassa, ja runoilijat vielä vuosisatoja heidän tarinansa jälkeen, kun koko suku ja sen ylpeys on unohtunut, heille kahdelle vain ylistyslaulujansa virittävät, heille kahdelle, jotka toisilleen uskollisina sylityksin sortuivat heimovihan jalkoihin.

Mutta minun rakkauteni — voi minua! — se ei runoilijoille kelpaa. Sillä minun rakkauttani vastaan ei ole köyhyys eikä alhaisuus, ei suku eikä heimo, vaan minä itse.

Kuinka voi olla itse omaa rakkauttansa vastaan? Eikö rakkaus ole elämän luoja, jonka tieltä kaikki inhimilliset arveluttavuudet ja sopimattomuuksien syyt väistykööt? Vai mitkä porvarilliset laitokset tai kirkolliset tai sovinnais-siveelliset avioliitot voisivat asettua jumalallisen rakkauden rajoittajiksi, tekeytyä sitä ylemmiksi voimiksi?

Tuo kaikki saattaa olla oikein, enkä minä tahdo asettua tätä ajan uutta käsitystapaa vastaan. Mutta se käsitys ei auta minua nimeksikään. Ymmärtäkäähän minua: minä itse en tahdo olla rakastunut. Ymmärtäkää, että syy tähän tahtooni ei ole mikään rikoksenteon tai moraalinloukkauksen pelko, vaan yksistään minä itse, no ylpeyteni, jos niin tahdotte, sanalla sanoen yksistään vain oma tahtoni, eikä mikään muu. Jos intohimoni johtaa minut siihen, mihin se aivan varmaan lopulta johtaa minut, niin minä hirttäydyn. Tämä merkitsee, että minä varmasti kerran hirttäydyn. Minä en voi vastustaa, minä hukun, minä hukun! Ketään neuvojaa ei ole nykyaikaisissa opettajissa, jotka kaikki pitävät rakkautta korkeimpana. He eivät ymmärrä, että minä itse en tahdo. Käännyn nyt teidän puoleenne viimeisen pelastuksen toivossa. Te olette — suokaa anteeksi — vanhanaikainen. Sanokaa siis minulle miten vanhaan aikaan meneteltiin, kun tahdottiin päästä "luvattoman" rakkauden kahleista? Minä lupaan koettaa seurata neuvoanne, sillä olen valmis kaikkeen, ennenkuin tulee välttämättömäksi lopettaa elämäni… Auttakaa! Minä en tahdo vielä kuolla, tahdon vielä nauttia auringosta, en tahdo, en voi, en saa rikkoa suhdetta vaimooni … en tahdo, että vaimoni edes koskaan saisi tietää!… Voi minua, voi minua! Olin vähällä polttaa tämän kirjeeni!

II.

Rakas, rakas setäni!

Vastauksenne oli minulle mitä suurin yllätys. Olin niin varma siitä, mitä te minulle tulisitte neuvomaan, että jo ennenkuin olin vastauskirjeenne saanut, rupesin otaksuttua neuvoanne toteuttamaan: en koko aikana kertaakaan tavannut häntä ja ponnistin kaikki henkiset voimat ollakseni häntä edes ajattelematta. Sellaista jättiläistaistelua en ole vielä eläissäni käynyt. Taistelin epätoivon vimmassa ollakseni menemättä häntä näkemään, ja mitä enemmän taistelin, sitä hurmaavammaksi kävi minulle ajatus, että kohta joudun kuitenkin tappiolle, että kohta lankean, että kohta puristan häntä rintaani vasten… Ja taistelin taas tätä ajatusta vastaan ja sitten ajatuksen vielä hurmaavampaa etuajatusta vastaan ja sitten etuajatusten etuajatuksia vastaan… Kun aukasematon kirjeenne oli vihdoin kädessäni, olin teihin melkein vihamielisellä kannalla. Helppo on teidän, ajattelin, vanhan ukon, jaella neuvoja, kun ette enää muista miehuuden veren kuohuntaa.

Mutta avasin kirjeenne — ja sanomaton hämmästys valtasi minut, hämmästys, ilo, sydämen sykähtävä tykintä, helpotuksen ihana huokaus. Hurmaantuneena luin sananne: heittäkää turha taistelu, älkää vaatiko itseltänne mitään muuta kuin että rakkaudessanne ette vahingoita häntä, että palvelette häntä parhaimmalla mitä teissä on, lähestykää häntä lähemmäksi kuin olette milloinkaan ennen lähestynyt, vielä lähemmäksi kuin pelkkä ruumiillinen hyväily, menkää aivan häneen itseensä…

Niin, niin juuri häneen itseensä! Mitä muuta olin koskaan toivonut, mitä muuta uneksinut, kuin mennä häneen itseensä, olla yksi olento hänen kanssaan, erottamattomasti, iankaikkisesti! Te lupasitte sen minulle, te avasitte minulle elämän portit…

Juoksin metsäpolkua myöten rannalle, sillä minulle sanottiin hänen olevan jonkun matkan päässä pyykin pesulla. Hiivin rantaa myöten, kävin kumarassa vanhojen, vettä kohden kallistuvien jalavain alitse. Sydän sykki kuin olisi ollut kourassani. Aivan oikein. Jo kaukaa näin hänet. Hän seisoi alushameisillaan ja paitahihasillaan rantakivellä huuhtoen vaatteita, ja hänen mellastuksestaan tyyni joenpinta läksi lainehtimaan ympyräkehinä pitkin vettä, hajotti vastarannan suuren kylän ja metsät häälyviksi viiruiksi. Ei hän huomannut minua, vaikka olin jo niin lähellä, että tavallinen puhe olisi kuulunut. Pienet paidanhihat eivät ylettyneet edes kyynäspäihin, josta asti kädet muuttuivat yhä punertavimmaksi hänen läikytellessään kylmää vettä. Märkä jalkaterä, sekin punertavana, kipertyi luisun kiven kylkeen niin että varpaiden nivelnystyrät kalpenivat…

Juosta esiin, ottaa hänet syliini, kantaa jonnekin pois — — valtoinaan sykkivässä rinnassani ei tällä hetkellä ollut mitään muuta mielihalua. Minua pidätti vielä vain vaistomainen pelko, että meidät nähtäisiin. Mutta vastarannasta ei silmä olisi erottanut, tällä puolella taas ei ollut ketään, ei ketään kuin me kaksi. Näin sopivaa tilaisuutta ei ollut minulle tarjoutunut vielä milloinkaan. Rohkea aikeeni jo edeltäpäin hurmasi minut sanomattomalla onnenriemulla, ja olin jo huutaa hänen nimensä, jotta hän olisi kääntynyt, hämmästynyt, punastunut, sitten ojentanut käsivartensa minua kohden ja ottanut minut vastaan.

Mutta samassa välähti minussa — kirjeenne vaikutuksesta — outo ajatus, minä tein itselleni kysymyksen: palvelenko sinua huutamalla nimesi ja ottamalla sinut syliini?

— Tietysti palvelen! — olin heti vastaamassa, — sillä tahdothan sinäkin yhtä palavasti juuri sitä samaa.

— Mutta tahdotkohan? — ajattelin minä ikäänkuin muka epäillen tätä päivänselvää asiaa ja rupesin sen todistamiseksi nopeasti luettelemaan mielessäni tuhansia tapauksia, jotka kaikki todistivat hänen olevan minuun hullaantunut yhtä mielettömästi kuin minä olin häneen.

Kuitenkin — luetellessani näitä todistuksia ja jokaista tapausta siten elävästi ajatuksissani toistaen en voinut olla panematta merkille erästä havaintoa, jonka olin itseltäni nähtävästi tahallani tyystin salannut ja josta nyt ensi kerran todella tulin tietoiseksi, siitä nimittäin, että hän kyllä tahtoi, mutta myöskin — ei tahtonut.

Ja kenties vielä aivan samassa merkityksessä kuin minä itsekin, sekä tahdoin, että en tahtonut. Sillä tahdoinhan minä, tahdoin intohimoisemmin kuin mitään muuta maailmassa, mutta millä hinnalla? Hirsinuoran hinnalla. Niin juuri, — hirsinuoran! Se on: minä tahdoin niin palavasti, että itsemurhankaan lähestyvä aave ei voinut minua hillitä.

Entäpä jos hänkin samalla tavalla sekä palavasti toivoi että kammosi! Jospa hänkin, raukka, minun tavallani taisteli ylivoimaista taistelua! Ja miksi ajattelisin, ettei hän taistellut? Miksi ajattelisin, että hänessä oli vain intohimoa, minussa sitävastoin paitsi intohimoa myöskin jokin toinen tahto? Eikö hänenkin ollut syytä kauhistua sitä mikä välttämättä oli tuleva? Miten kuvaili hän väliemme järjestyvän sitten kun se oli tapahtunut?! Suunnitteliko hän ehkä meidän hänen kanssaan karkaavan Amerikkaan … että hänkin jättää iäksi maansa ja kotinsa, särkee koko entisen elämänkuvansa … tai ehkä hän suunnitteli — mennä virtaan…

Kun olin tähän asti ajatellut, tapasi minut sellainen lamaus, että tuntui kuin olisivat kaikki jäseneni katkenneet ja kaikki hermojänteet luopuneet käskyvallastani. Ymmärsin yhdessä hetkessä, että ainoa tosipalvelus häntä kohtaan oli nyt hiipiä hänen huomaamattaan pois, erota hänestä ja olla enää hänelle näyttäytymättä.

Mutta rakas, rakas setäni, siksihän kysyin neuvoanne, etten minä voinut erota hänestä! Ja te neuvoittekin lähestymään häntä. Mitä on semmoinen lähestyminen, joka tapahtuu siten, että etenee toisesta? Ja etenee vielä ikipäiviksi! Se olisi pelkkää sanasaivarrusta teidän puoleltanne. Ei, te lupasitte, te lupasitte. Tuossa hän on täyttänyt saavin märillä vaatteilla, hän koettaa, mutta ei jaksa nostaa saavia vedestä. Minä autan häntä, minä palvelen häntä, minun täytyy — täytyy saada lähestyä häntä…

Silloin lausuin minä kiihkeästi hänen nimensä.

Hän laski äkkiä saavin käsistään, ojentautui, katsoi ympärilleen. Ensimmäinen vaikutus oli kuin olikin kauhistus. Minä sen huomasin, vaikka se kesti vain tuhannen osan sekuntia. Hän vilkaisi vielä kerran ympärilleen ja samassa levisi hänen kasvoihinsa autuuden ilme, nousi voimakkaan verevä ruusunpuna, suu, silmät hymyilivät ja rinta kohoili niinkuin rajusti hengästyneen.

Mutta mitä huolin minä siitä, kun olin kerran sen kauhistuksen nähnyt! Sillä se oli siinä, se oli siinä, se oli siinä! Nyt en enää voinut milloinkaan olla siitä kahdenvaiheilla.

Ja vaikka hän siis olisi hymyillyt vieläkin ruusuisemmilla huulilla, — vaikka hänen povensa olisi vieläkin tulisemmin kohoillut, — vaikka hän olisi ojentanut kätensä syleilyyn, oli minun rakkauteni ikipäiviksi haavoittunut — haavoittunut tuon ainoan, tuhannennen osan sekuntia välähtäneen kauhistuksen tähden.

Elämän käännekohdissa voivat monimutkaiset ajatus- ja päätelmäsarjat tapahtua silmänräpäyksen kestävässä tuokiossa. Niinpä minä nytkin, sinä lyhyenä tuokiona, kun sanaakaan sanomatta katsoimme toisiimme, koetin järjen sitovilla todistuksilla pelastaa rakkauteni: olisinhan voinut minäkin ensi hetkessä ilmaista kauhistusta, jos hän olisi odottamatta minut yllättänyt! Kuinka en olisikaan sitä osottanut minä, joka niin epätoivoisin ponnistuksin taistelin rakkauttani vastaan, — joka olin lisäksi varma hirttonuorasta! Mutta tämä ajatus ei auttanut minua. Hänen kauhistuksensa osotti, että hänkin siis todella taisteli rakkauttansa vastaan, ja se oli minulle kylläksi. Tunsin selvästi, että te olitte voittanut, rakas setä. Minä olin päässyt rakkaudestani. Minua jo melkein iletti, että hän noin huohotti, sillä jos kerran taistelee, niin miksi ei myös voita. Koetin vielä ajatella, että itse en ollut voittanut muuten kuin teidän avullanne, — että hän raukka oli yksin, mutta se ajatus vain pahensi asiaa. Sanalla sanoen, aivan helposti, ihan rauhallisesti virkoin hänelle, tullen hänen luoksensa viereiselle kivelle:

— Kuulehan, minä autan sinua.

Kävimme kumpikin saavinkorvaan ja kannoimme rantaan, sitten toisen saavin, sitten kolmannen.

Kun senjälkeen ensikerran katsahdin häneen, olivat hänen silmänsä täynnä kyyneleitä. Mutta ei ollenkaan loukkaantumisen kyyneleitä, vaan päinvastoin onnesta hymyilevän kiitollisuuden. Naisen herkällä vaistolla hän oli kohta tuntenut, että "minä tahdoin lähestyä häntä lähemmäksi kuin pelkkä hyväily oli", ja oli minulle rajattoman kiitollinen. Mitä te olitte minulle, se minä olin hänelle.

Juuri tämä hänen kiitollisuutensa, joka ilmeisimmin todisti minulle, että hän todella tahtoi päästä rakkaudestansa minuun, kylmensi minut lopullisesti.

Emme näe enää koskaan toisiamme. Jäljellä on vain rajaton, toistensa pelastaneiden ystävyys, joka ei riipu näkemisestä, ei etäisyydestä, ei ajasta.

OMENAPUU

(Ministerin Päiväkirjasta)

Omituista ajatella: olen vallan ja maineen huipulla, mutta valtaa minulla on niin vähän, etten mitenkään voi hankkia itselleni tilaisuutta edes yhdeksi päiväksi poistua maalle nähdäkseni miten omenapuut kukkivat, — joka aina on ollut minun suurimpia halujani. Olen tähän humisevaan suurkaupunkiin sidottu aivan yhtä lähtemättömästi kuin sen kivimuurit maaperäänsä. Enkö milloinkaan, enkö siis milloinkaan enää saa nähdä sitä, mikä niin viehätti minua nuoruudessani!

Muistan oleskelleeni nuorena muutamia kevätpäiviä maalla juuri ennen viimeisiä yliopistotutkintoja.

Luin kodikkaassa ullakkohuoneessa jotakin viisaudenkirjaa, joka tahtoi vastata ikuisiin kysymyksiin mitä elämä on, mitä kuolema, mitä varten minä, mitä varten maailma. Kirja kuului kurssiin. Mikään kurssikirja ei saa koskaan pakottaa syventymään itseensä. Johan nyt! Silloinhan mieli sekoisi pois tasapainosta, joka on välttämätön kaikkien muistettavien koossa pitämiseksi, suunnitelmat rikkoontuisivat ja edeltäpäin kullekin aineelle ja kirjalle lasketut aikajaksot, kunakin päivänä ja tuntina luettavat sivumäärät tulisivat laiminlyödyiksi ja seuraus saattaisi olla perin arveluttava. Mutta tämä vähäpätöinen kurssikirja, jonka sivumennen sanoen moni juristi jätti kokonaan lukematta, tahtoi väkisinkin pakottaa vaipumaan ajatuksiin, joka on sama kuin ampua aukkoja linnoituksen arimpiin muureihin. Saatoin vaipua niin syviin mietteisiin, että herätessä kapasin päähäni niinkuin junassa istuja, joka on unohtanut minne matkustaa ja äkkiä tarttuu matkalaukkuunsa. Pahinta oli, että joskus tuntui kuin lukuni olisivat olleet tarpeettomat. Mitä varten kaikki tutkinnot! Veri kohosi päähäni ja tuskan hiki nousi otsalleni. Ja kun vielä katsahdin kelloon ja huomasin hukanneeni toista tuntia, niin viskasin pois koko viisaudenkirjan, — ja avasin kansantalouden.

Mutta silmäni kohta omituisesti väsyivät muistutusten pieniin kirjaimiin, tai oikeastaan siihen, että viisauskirjan ihmeelliset kysymykset kummittelivat yhä kansantalouden rivien välissä. Olin lukevinani arvoja, mutta, ajattelin elämän ja kuoleman kysymystä. Voiko mikään harmittaa ja väsyttää enemmän! En tahdo, en tahdo, en saa! Mutta ajatukset tulevat sittenkin!

Kärpäset surisivat lasilla, löytämättä ikkunan avatulle puoliskolle.
Ulkoa huokui tukahduttavan tyyntä ukonilman kuumuutta.

— Ei, — minä ajattelin, — täytyyhän ihmisen levähtääkin. Ja menköön siis tunti tai pari laskuistani. Läksin ulos. Ajattelin, että hetkinen ruohikossa viruminen ja sinitaivaaseen katseleminen kyllä haihduttaa epämiellyttävän ajatusten häiriön.

Jalkani toivat minut metsistyneeseen puutarhaan, jossa kasvoi vanha omenapuu niittyleinikköjen ympäröimänä.

Se kukki parhaallansa. Pitkälläni ollessa silmät alkoivat levähtäin katsella puun ihanuutta, mutta ajatukset — en tiedä milloin — pääsivät taaskin livahtamaan viisaustieteen aloille. Huomasin pian, että omenapuu oli kauttaaltansa kietoutunut sen verkkoihin.

Juuretko kukkia varten vai kukat juuria varten, ajattelin.

Nuoko vankat, vuosikymmenien kasvattamat juuret, joiden näen voimakkaina iskeytyvän maakamaraan? —

Nuoko näkymättömät, tuhatverkkoiset, pimeyksien haraajat, joita ajatuksissani seuraan maanalaisiin kosteuksiin, kolea vilun väristys ruumiissani?

— Tuoko vuoden vaiheissa karaistunut runko sammaltuneine emähaaroinensa? —

Tai nuoko oikullisen kulmikkaat oksat, jotka nähtävästi ovat joskus nousseet suorina vesoina pystyyn vanhasta, raskauttaan painuneesta päähaarasta, mutta jo ensimmäisten hedelmäinsä taakasta kallistuneet alas, ja sitten vuosittain yhä runsaampia hedelmiä kantaen kovettuneet käyräisyyteensä, kunnes kannattivat vuorostaan omia pystykkäitään ja nyt kannattavat jo pystykkäittensäkin pystykkäitä? —

Määräämättömätkö vuodet, pitkälliset syvyyksien valtaukset, loppumattomat taistelut pakkasta, routaa, kuivuutta vastaan, myrskyissä taittumiset ja vaivaloiset uudestaan eheytymiset? —

Nekö kaikki vain noita hennon keveitä valkokukkia varten, jotka tänään kukoistavat ja huomenna lakastuvat?!

Katsoin ympärilleni täynnä outoa ihmetystä. Olin joutunut kuin keskelle suurta taikanäyttämöä, jossa kaikki on lumoavan ihanaa ja ilma väreilee salaperäistä jännitystä.

Mikä syvä hiljaisuus! Toinen puoli taivasta painuneena varjoihin. Mustat pilvet liikkumattomina, muodoiltansa uhkaavina. Ei äännähdä yksikään lintu. Ei mitään mehiläisten surinaa. Ovat myrskyn enteitä vainuten lentäneet pesiinsä. Mutta omenapuuni se yhä vain helkkää auringon paisteessa. Tuoksuvana, valkopunervana harsona sen kukat yltä yleensä hunnuttavat sammaltuneen rungon, niin ettei lehväin viheriätäkään ollenkaan pääse näkyviin, ja vain parista kohden alhaalta emähaarain välistä saattaa nähdä puun takaa toisia omenapuita. Näkyy myös osa sinervävarjoista koivikkoa. Mutta latvan puolella on kaikki valkean kukkavaahdon peitossa, joka piirtäytyy mustan pilven päälle kuin kuohuihinsa pysähtynyt koski.

En tiedä, en tiedä kukatko juuria varten vai juuret kukkia varten. En tahdo ajatella. Ihailen tätä luonnon pyhää vastaamattomuutta. Ihailen auringon hitautta, kun se liikkumattomana viipyy paikallaan, vaikka vielä tänään pitäisi ehtiä kiertää taivaanlaki, ennättää tuonne lännen maille, suureta, punertua ja painua tummain, kosteain saarten taa. Ihmettelen ja ihailen teitä, jotka voitte rajumyrskyn edellä seisoa liikkumattomina, voitte niin kokonaan unohtaa entisyyden kokemukset, että tämmöisenä hetkenä hymyilette rauhanne onnesta, nauratte, nautitte suuren luonnon sylissä, elätte niinkuin olisitte aina eläneet juuri tätä nykyhetkeä varten, niinkuin jokainen elämänne elävistä sykähdyksistä olisi juuri sitä mitä olitte tavoittaneet ja mitä ylempää ette mitään tiedä.

Ummistin silmäni ja luulin todellakin olevani mitään ajattelematta.

Itse asiassa kiihtyivät ajatukseni kiihtymistään.

— Miksi minulla — ajattelin — ei ole milloinkaan noin kiireetöntä, ihanaa pysähtymystä, vaan tulevaisten tapahtumain odotus järkyttää mieltäni ja oman kohtaloni arvoitus tekee nykyisyyden minulle vain astinlaudaksi, jolta tulevaisuuttani katselen.

Karkotin ajatuksen ja aloin silmät ummessa hengittää hurmaavaa tuoksua.

Muistan jo lapsuudestani, että aina kun äiti vei meidät maalle ja minä jouduin luonnon välittömään helmaan, minusta tuntui kuin se olisi väitellyt kanssani, toisin sanoen: se kutsui minua valtoinani antautumaan siihen samaan huolettomaan vapauden elämään, jota se itse elää, ja minä taas — vaikka hyvin ymmärsin miten sellainen elämä olisi ihmisellekin mahdollinen — aloin todistella kuinka mahdoton se oli äitini ja isäni ja sisarusteni ja koulunkäyntini ja lukemattomien muiden seikkain vuoksi, jotka sitoivat minua. Muistan myös ylioppilasvuosiltani, kuinka toverien humusta palattuani sama voimakas kutsu tulvahti minua vastaan, kun huoneeni ikkunasta yläkerrasta näin kuun loisteen bulevardilehmusten latvoissa. Ensi tuokiossa, hurmaantuneena siitä hurjasta rohkeudesta, jota askel minulta olisi vaatinut, minä todellakin ajattelin: Jospa teen sen kuin teenkin! Ja nyt ihan paikalla! Ajat hajotkoot liitoksistaan, kaikki menköön nurinniskoin ja tulkoon minulle tuo tuntematon, hurmaava, uhmaava, autuaan sykähyttävä vapaus! — Mutta jo seuraavana hetkenä hymähdin itselleni. En ruvennut edes todistelemaan tämmöisen askeleen mahdottomuutta. Mitä olivat lapsuuden äidit, isät, koulunkäynnit niiden monilukuisten ja monimutkaisten seikkain rinnalla, jotka minua ylioppilaana sitoivat! Olin varma, ettei moinen kutsu, tunnelma — miksi sitä sanoisinkaan — enää liikahda minussa, joka tahdoin tuntea itseni vihdoinkin aikaihmiseksi. Mutta että nyt, täällä puutarhassa, täysikäisenä miehenä joutuisin samaan satimeen, se hämmästytti minua. Olinhan jo suorittamassa korkeinta lainopillista tutkintoa, siirtyäkseni sitten ministeriöön, jossa minulle suunniteltiin mitä loistavinta tulevaisuutta. Tutkinnoistani puuttui vain pieni osa valtiotaloutta ja jonkinlainen apututkinto viisaus-tieteessä. Matkustin näitä lukemaan maalle setäni, tilanomistajan luo. Sain siellä käytettäväkseni ullakkokamarin, josta näkyi vanha metsistynyt puutarha. Tunsin lukuihin hetkeksi väsähtyväni. Menin levähtämään puutarhaan. Paneusin pitkäkseni kukkivan omenapuun eteen. Tahdoin olla mitään ajattelematta. Ummistin silmäni, hengitin vain omenakukkain hurmaavaa tuoksua…

Avaan silmäni — ja katso ihmettä! Eivätkö nuo valkoiset oksat selvästi kutsu minua! Eivätkö ihan näkyvästi ojennu minua kohden kuin tahtoisivat ottaa syliinsä! Ja samassa sadat keltaleinikot heilahtavat ensi tuulessa ja alkavat sikin sokin iloisesti maanitella minua luoksensa! "Tule, tule! Älä omaa autuuttasi vaihda tulevaisuuden harhakuvaan! Nykyisyys on iankaikkinen! Nykyisyydessä ei ole huolia, ei orjuutta, ei pelkoa! Nykyisyys on Jumalan elämä! Tule, lankea polvillesi, älä pelkää!"

Tämä jo melkein raivostutti minua. Ei, minä en tahdo noiden kohtausten enää uudistuvan, sillä ne lamauttavat voimani ja herpaisevat minua juuri silloin kuin enintä tarmoani kysytään. Mutta kun pelkällä olkain kohautuksella ja ajattelematta olemisella en voinut siitä päästä, päätin kerrankin täysin tietoisesti ja järjen koko terävyydellä osottaa omenapuun kannan ilmeisen mahdottomuuden.

— Kaikki tuo ihanuutenne — sanoin omenapuulle — koko rauhanne ja nykyisyydessä elämisenne on teille mahdollinen siksi, että te olette vailla järkeä, että te ette voi nähdä tulevaisuuteen, ette tiedä mitään ukkospilvestä, joka teitä uhkaa. Mutta ihminen näkee tulevaisuuteen ja minulla on omat laskelmani: jos tahdon vapautta, niin hankin itselleni valtaa, — jos tahdon tehdä mitä kulloinkin mieleen juolahtaa, niin kokoon rikkautta, jos tahdon merkitä enemmän kuin hitunen miljaardien hitusten joukossa, niin kohoan maineeseen, joka saattaa minut kaikkien ajatuksen esineeksi. Ihminen luo onnensa tulevaisuudella. Mutta jos ilman huolta huomisesta nyt paikalla antautuisin siihen mihin te minua kutsutte, niin kaikki minut kohta unohtaisivat, ruunun hakumies möisi tavarani ja koko nykyisyyteni olisi loppujen lopuksi pelkkää maantienkiertäjän onnea!

Näitä ajatellen poistuin omenapuun luota. Tunsin nolanneeni sen naurettavuuteen asti.

Sen jälkeen ovat vuodet vierineet, ajat seuranneet toisiansa loppumattomassa jonossa kuin ulapan tasaiset aallot. Olen kyttyräselkä vanhus. Olen jo aikaa sitten saavuttanut sen vallan, maineen ja rikkauden, jota silloin pidin välttämättömänä. Olenhan ministeri. Mutta yhä kuolee minulta nykyhetki, kuolee kuolemistaan, iankaikkisesti… Olen enemmistöjen orja, lapsikin voi vapaammin seurata tahtoansa kuin minä, mitkään rikkaudet eivät auta minua, ja mitä maineeseen eli toisten ajatuksissa olemiseen tulee, niin kannattaahan minua vallassa oleva puolue, mutta sen sijaan kaikki muut puolueet, toisin sanoen: kansalaisteni suuri enemmistö — pitää isänmaan onnena sitä päivää, jona ministeristöni kaatuu. Kammottavinta kaikesta on suuri salaisuuteni, jota ei edes vallitseva puolue saa aavistaa, se nimittäin, että olen jo alkanut tuntea ei ainoastaan ruumiillisten vaan henkistenkin voimieni vähenemistä, — salaisuus, joka tietysti ennemmin tai myöhemmin on tuleva ilmi. Tämä on vaikuttanut, että viime aikoina yhä useammin ja keskellä valtakunnallisten asiain ratkaisuakin olen tavannut itseni syrjäisiin mietteisiin vaipuneena, suoraan sanoen, olen ruvennut haudantakaisia ajattelemaan, niin että jätän joskus kuulematta tärkeitä kohtia esittelijäsihteerin lausunnoista. Olenpa mennyt niinkin pitkälle, että olen kaivanut esille vanhan viisaustieteellisen kurssikirjan.

Mitään selvyyttä en ole saavuttanut.

Varma olen vain yhdestä ainoasta asiasta, siitä, että jos taivas on, niin ensimmäisenä, minkä siellä saan nähdä, on oleva omenapuu ja tuulessa heilahtelevat leinikot.

KÄRPÄNEN JA IHMINEN

Kärpänen lyö päättömästi itsensä lampun tulikuumaa lasia vasten. Se pyrkii valoon, ei usko muuta, ei tahdo muuta. Vaikka polttaa, vaikka siivet ovat pahasti kärventyneet ja se on jo usean kerran pudonnut seljälleen työpöydän viheriälle veralle surisemaan tai voimattomana jalkojansa liikuttelemaan, niin aina se hetken levättyään taas tointuu, ja toivoton, hurja lento alkaa uudelleen. Lamppuja puhdistaessa poimii niitä usein viisi-kuusi hauraiksi kokkareiksi kärventynyttä lasin ja sydänkourun välistä. Tiedän, että niin on käyvä tämänkin, ja lystikseni nostan sen hyppysissäni varovasti ylös ja pudotan pimeään pöydän ja seinän väliin. Pysyköön siellä, jos elää mielii. Mutta eipä aikaakaan, jo matelee kärpänen jälleen esille lähteäkseen toivottomissa ympyröissä vinhasti kiertämään turmiontuottavaa liekkiä, ja taas jo sätkättää kuumassa pätsissä lasin ja kuvun välissä, jalkainsa, siipiensä kustannuksella ja koko elämänsä uhalla.

Tapanko sen raukan? Sillä eihän sen elämästä tuollaisena siipirikkona kuitenkaan enää mitään tule. Ihminen on tuon kärpäsen jumala, jonka vallassa on sen henki. Korkeassa asemassani minä istun ja punnitsen, mikä olisi tuolle raukalle parempi, jättääkö elämään vai siirtää ikuisuuteen.

Kaunis jumala! Eikö ihminen ole muka itse koskaan polttanut siipiänsä? Enkö ole pyrkinyt väärää valoa kohden, vieläpä hyvin tietäen sen vääräksi? Enkö ole ollut siinä tilassa, että joku olisi voinut sanoa: tappaisinko sen raukan, sillä eihän sen elämästä kumminkaan enää mitään tule!

Voi sinä kärpänen, jospa vähillä jääneillä voimillasi vielä ymmärtäisit kömpiä takaisin tuonne pimeään, ummistaisit silmäsi ja unohtaisit öisen lampun, jonka minä, jumalasi, kaikissa tapauksissa kohta sammutan. Siellä koettaisit olla ajattelematta sitä, mikä sinua vetää luoksensa, mutta tuottaa sinulle turmiota. Tyyntyisit edes hetkeksi, muutamiksi tunneiksi, niin saisit pian nähdä, kuinka esineet ympärilläsi alkaisivat selvitä ja valaistua, näkisit, kuinka vähitellen koko huone astuisi esiin hämärästä ja vihdoin uuden aamun kirkas valo tulvisi ikkunasta ja paistaisi valkoisille seinille. Ja sinä pääsisit siihen oikeaan, valoisaan vapauteesi, johon olet luotu ja joka on sinun elämäsi.

Ja ihminen itki, itki itkemistänsä, ei kärpästä, vaan omaa itseänsä.

ELÄIN JA IHMINEN

Västäräkki rupesi lentämään lahden yli ja kummallisesti laskeutui ennen vastaista rantaa. Tulin ajatelleeksi, että se hengästyi ja tuskin jaksoi päästä perille. Nekin hengästyvät ja väsyvät ja niiden pienet rinnat läpättävät. Liikuttava oli erittäinkin ajatus: "aikoi, eikä onnistunut!" Mutta ei yksikään västäräkeistä olisi huomannut, että joku heistä lakkasi olemasta. Ja minäkin tulin vain ihan sattumalta tunteneeksi tätä sääliä. Tottapa se rakastaisi ihmistä, jos tämä olisi sitä vastassa ja se näkisi, että ihminen sydän kurkussa odottaa sitä ja sitten ottaisi sen lämpimään käteensä, järjestäisi sen höyhenet, lohduttaisi, lepuuttaisi ja laskisi lentoon. Mutta nyt se ei usko, että on semmoista olentoa olemassa, joka ajattelee sitä säälien, sillä se ei näe häntä silmillänsä eikä kuule sen lohdutusta korvillansa. Ihmisellä, joka myöskin väsyy ja rasittuu eikä pääse tarkoitustensa perille, on semmoinen usko, että on olemassa jokin, joka näkee hänen surunsa ja nyökyttää hänelle päätänsä ja kutsuu lepäämään ja opettaa hellästi mistä syystä yritys ei onnistunut. Ja hän tuntee aina virvoitusta siitä uskostansa. Hän ymmärtää, ettei tämä olento voi olla hänelle silmin näkyvä eikä korvin kuultava, koska sen täytyy ennättää samaan aikaan kaikkialle. Kuitenkin on tämä olento istuttanut ihmisiin rakkauden toisiinsa, että he voisivat häntä silminkin nähdä ja korvin kuulla, ja nähdä ja kuulla niin paljon kuin itse tahtovat.

KOHTALO

Pikku lintu alkoi laittaa pesäänsä ikkunamme edessä olevan koivun kylkeen ja ihan alhaalle. Riemukkaasti, täynnä ihastuttavan tulevaisuuden toiveita se lenteli valitulle paikalleen nokassa mitä ihmeellisimpiä rakennustarpeita. Mutta tietäen kissamme tavat me katsoimme linnulle paraaksi poistaa sen tekeillä oleva rakennus, jotta se pesisi uudestaan jonnekin turvallisempaan paikkaan.

Irroitettu pesän tekele oli liikuttava nähdä ja käsissä pidellä. Millä vaivalla, millä taidolla, millä sanomattomalla kärsivällisyydellä siinä olikaan jos jonkinlaisia hienoja pikku korsia koottu ja nivottu omituisiin, harmaisiin kivisammaleihin, jotka sekä rakenteeltaan että väriltään pettävästi muistuttivat koivunrungon harmaasammaleista alaosaa ja tasaisena verkkona ympäröivät laitteen ulkopuolta! Sisäpuolella taas oli hienoja untuvaisia, oli valkean koiramme karvasia ja muuta kaikkein hienointa ja pehmeintä mitä suinkin oli avarasta maailmasta löydetty ja nokassa tulemaan saatu.

Voipa kuvitella linturaukan epätoivoa, kun se näki ihmisen menettelyn! "Olin juuri saamassa kotini valmiiksi, ja tuo tulee ja rikkoo kaiken" — se ajatteli, ja olisi voinut ajatella vielä näin:

"Tokkopa tuo ihminen onkaan mikään eläimiä korkeampi olento! Onko tämän perästä yleensä enää mitään oikeutta olemassa?! Ja mikä järjellinen tarkoitus voi olla elämällä, kun se noin hävittää juuri sen minkä itse on linnun tehtäväksi pannut!"

Samoin ajattelee ihminen, kun kohtalon kova koura häntä lyö, ja harva jokaisessa tapauksessa jaksaa uskoa, että mitä kohtalo tehneekin se on vain hellää pesän nostelua pahan katin tieltä.

KEVÄT

Taas sama ihana kevät! Taas sen vinhat tuulet ovat alkaneet. Havupuut ovat oksiltaan pudottaneet lumipainot ja suhisevat latvojaan iloisesti heitellen. Järven valkoisilla jääkentillä juoksevat hattarain siniset varjot. Auringon säteet lämmittävät seiniä, räystäät tihkuvat vettä, jääpuikot putoelevat, peltojen talviset multakasat paljastuvat, kiurut visertelevät suvenpuoleisten pälvien päällä. Tuuli tyyntyy ja purojen ja lätäkköjen pinnat menevät riitteeseen. Pohjoispuolisten kallioseinäin lumimättäillä vivahtelevat kylmenevän iltataivaan punavärit, rannat täyttää teerien soidin, ilmat kaikki lauhkea metsänhaju ja keväistä vettä ahnehtien paljaspuiset niemet kuvastuvat taivaanrantoineen jäärailoihin ja rantasuliin. Taivas seestyy, ohentuu, vihertyy ja sen kalpeuteen syttyy vaaleanvihreä tähti tuikkimaan pakastuvassa avaruudessa. Mutta niin suuri on kuoleman kammo elämään heränneessä luonnossa, että yökin liittoutuu sen kanssa ja värähtelee valon kajastusta pimeimmänkin hetkensä ylitse, kunnes uuden aamun airut säteensä taivaanlaelle heittelee ja kiurut jälleen viserryksiinsä viriävät.

Me tunnemme kevään aina samaksi mutta kevät ei tunne meitä.

Vanhukselle se sanoo: Kuinka? Näinhän sinut viimeksi reippaana ja vielä nuorteana eikä sinun ollut mikään vaiva ojentua suoraksi ja itsellesi ja muille vakuuttaa, että käyräisyytesi on vain satunnaista luuvaloa. Nyt olet harmaantunut ja ojentuminen tuntuu sinusta vaivalta. — Vanhus vastaa ihmiskärsimyksistä tietämättömälle, hymyilevälle, aina samalle keväälle: Talvi on ollut välillä.

Ja miehelle sanoo kevät: Kuinka? Näinhän sinun viimeksi omin käsin kauraa kylvävän, kevyesti ojaa luovan ja ilomiellä peltoasi äestävän. Nyt käyt kainalosauvoin, kunniaristi rinnallasi, toinen jalka poikki polven alta. Vieras kyntää peltoasi ja alakuloisena kuuntelet sinä kiurujeni taivaista viserrystä. — Mies vastaa huoaten: Talvi on ollut välillä.

Ja neitoselle sanoo kevät: Kuinka? Näinhän sinun viimeksi punaposkin juoksentelevan vuokkoja poimimassa, näin naurusuussa keltakukkaseppelettä sitovan. Nyt olen tullut tuhat kertaa raikkaammin tuulin ja hehkuvammin sätein ja sinun poskesi on kalpea, huulesi veretön. Hajamielisenä katsot olemattomuuteen, kauas, kauas, kukkiani näkemättä, tuuliani tuntematta. — Ja neitokin tahtoisi vastata iki-ihanalle, aina samalle keväälle, mutta sana katkeaa ja hän hyrskähtää itkuun ja itkee kesken päivän paistetta, kiurujenkin visertäessä, purojen soidessa ja tuhansien aurinkojen hyppiessä kevätkosken iloisissa pyörteissä… Talvi on ollut välillä.

SATU

Elipä muinaisina aikoina kaukana Egyptin erämaassa buddalainen erakko, ja hänen oli joskus käytävä Aleksandrian suuressa kaupungissa niitä sairaitansa lohduttelemassa, jotka eivät voineet hänen luoksensa erämaahan tulla. Silloin hän, kaupungin hälinässä kulkiessaan ja päästäkseen kuulemasta sen vietteleviä ääniä, laulunloilotuksia ja tanssin säveliä, tukki korvansa tappuroilla. Hän myös ummisti suunsa kaiken herkullisen ravinnon tarjouksilta, jopa painoi silmäluomensa alas ollakseen himoitsematta meloneja, ananasseja ja harvinaisia viinirypäleitä, jotka houkuttelevina pullistuivat kauppiaiden koreista, roikkuen yli reunain. Ja hän työnsi pumpulia sieraimiinsa, kun oli kulkeminen ravintolain ohitse rasvaisten liharuokain höyryssä, tai milloin tunsi ilmassa katunaisten tekotuoksuja. Mutta jos joku sulotar ohimennäkseen lähestyi häntä, kiristyivät erakon ummistuneet silmäluomet yhteen mykkyrään kulmakarvain kanssa, ja oli vain ryppyistä nahkaa, silmiä ei ollenkaan.

Kaupunkilaiset nauroivat häntä ja katupojat matkien kulkivat hänen kintereillään, tappurapumpulit muka korvissa, ilvehtien ja pilkkasanoja huudellen.

Mutta tuskaiset, vaivaiset, maailman murjomat, jotka vain kynnelle kykenivät, hiipivät salaa hänen luoksensa erämaahan, taivaista lohdutusta kuullakseen hänen huuliltaan. Ja siellä ei hänen korvansa ollut tukittu, vaan auki valituksille, hänen silmänsä eivät olleet ummessa, vaan katsoivat kirkkaasti ihmismielen syvyyksiin, ja hänen suunsa osasi ihmisten kanssa sekä nauraa että itkeä, jopa maistella toisinaan melonejakin tai mitä muuta vaeltajat hänelle kulloinkin kantoivat.

Niinpä kerran taas kaupungille mennessään, varhaisena aamuna, kreikkalaisen ylimystön vielä nukkuessa meluisan Apollojuhlansa jälkeen, hän oli juuri tulemassa tulliportin luona olevan ulkoravintolan ohi, jota he sanoivat Jumalatarten Kylpyläksi. Se oli kallioluolaan rakennettu ja sen kaareutuva holviaukko oli riippuvissa viinilehväin köynnöksissä. Sammaltuneita kääpiökuusen ja karahkatammen juuria kiemurteli louhikkoseinän rakosissa, mutta edustalla oli taivasalla sileä tekotanner hiottuja kivilaattoja, jonka äärillä, lehmusten varjostossa, jumal-impiä marmorista. — Silloin tulvahti luolan pimeästä aukosta, soitellen ja meluten, joukko nuoria öitsijoitä, kukkasseppeleet päässä, kaulatuksin juopuneiden naistensa kanssa.

Erakko loi silmänsä alas maahan, ja kitarankielten sätkytyksen vuoksi otti taskustansa tappuratukot korviin.

Mutta nousevan päivän punertaessa, kirkkaan aamukasteen tippuessa köynnösten lehdiltä, lehmusten tuoksuessa, jatkuvan mellastamisen halu virkosi öitsijöissä. Vallattomina he ottivat erakon kiinni ja väkisin taluttivat tantereelle. Ja he huusivat luolaan:

— Fryyne, Fryyne, tule jo! Sinä et sano vielä milloinkaan nähneesi miestä, joka olisi voinut suloasi vastustaa, mutta täällä on yksi, joka ei sinullekaan silmiänsä avaa, joka ei tahdo kuulla mesiääntäsi ja on ihosi ihanilta tuoksuilta kaikki aistimensa sulkenut.

Silloin Fryyne, hetääreistä ihanin, valkoiseen vaippaan kääriyneenä, tuli ulos luolan suulle ja leikkiin valmiina käski ottaa tappurat erakon korvista ja sieraimista.

He tekivät niin.

Ja Fryyne antoi vaippansa solua maahan.

Mutta erakon silmät pysyivät ummistuneina.

Fryyne naurahti. Hän helisti helojansa, jotka olivat hänen ranteisiinsa ja jalkanilkkoihinsa kiinnitetyt. Ja kohta soittajat istuivat maahan puolipiiriin hänen ympärillensä. Ja erakon korvissa alkoivat öitsijäin huilut soida, kitarankielet laulaa, ja sormikalistinten näppäillessä tanssin sykähtävää poljentoa alaston jalka kevyesti lipsahteli hiotuilla kivilaatoilla.

Mutta erakon ajatukset menivät ajastaikojen taakse. Hänen ummistuneiden silmäinsä yössä syttyivät palamaan taivaan kynttilät, joita tähtitarhain tuhannet haltijahenget kannattelivat, toisten soitellessa ylistys- ja riemusäveliä Budda jumalan syntymisen johdosta. Ja nuori, kuninkaallinen äiti ilmestyi keskeltä taivasta, kuulakkaiden höyhenpilvien sisästä, rinnat paljaina, sillä hän oli juuri päässyt imettämästä jumalan poikaa. Silloin koko taivas helisi riemusta ja täynnä pyhää ihastusta erakko huusi suurella äänellä:

— Oi pyhä äiti, ihanaa on lapsen sinun rintojasi imeä, mutta vielä ihanampi on rikollisen miehen sinun viattomilta huuliltasi armoa kuulla!

Nämät ihmeelliset, naisen äidillisyyttä jumaloivat sanat satuttivat Fryyneä, sillä ne häpäisivät hänen aiheetonta alastomuuttansa, ja äimistyneenä hän hetkeksi pysähtyi. Mutta öitsijäin nauru ja mahdollisen tappion häpeä yllyttivät hänet vielä intohimoisempaan tanssiin. Ja hypellessään hän lähestymistään lähestyi erakkoa, kieputteli tuoksuavia huntujansa hänen päänsä ympärillä, sieppasi vihdoin maljan kuohuvaa viiniä ja koko ruumiillaan painautuen häntä vastaan nosti viinin hänen suullensa, kiehtovalla äänellään hänen korvaansa puhuen: — "Juo!"

Ja hänen äänensä oli suloinen kuin vuodatettu öljy.

Soitto vaikeni. Jännittyneinä, polvillansa nelinryömin soittajat lähestyivät, nähdäksensä kumpi voittaa.

Mutta erakon huulet pysyivät ummistuneina, ja Fryynen kallistaessa pikaria hänen siitä juodakseen, vuoti viinin punainen mehu miehen leualle ja maahan.

Nyt eivät öitsijät enää voineet himojansa hillitä, vaan kilpaillen ryntäsivät Fryynen käsiä ja jalkoja suutelemaan, ja yksi heistä huusi erakolle:

— Ellet ihanaa Fryyneä nähdäksesi ole tahtonut silmiäsi avata, älkööt ne ikinä enää mitään muutakaan nähkö!

Ja temmaten tupesta tikarinsa hän aikoi iskeä erakolta silmät puhki.

Mutta Fryyne sai inhon rakastajiinsa. Suojellen erakkoa hän raivokkaana työnsi heidät syrjään ja huusi:

— Ei pojat, säästäkää hänen silmänsä, tämä mies miellyttää minua paremmin kuin yksikään teistä, ja niinkauan kuin hänen kätensä eivät ojennu minua ottaaksensa, älköön teistäkään kukaan ikinä minuun koskeko!

Näin sanottuaan Fryyne kääriytyi vaippaansa, hunnutti kasvonsa ja pakeni heidän seurastaan.

Senjälkeen eräänä päivänä paimenet näkivät mustiin puetun naisen vaeltavan kaupungista erämaan hietikoille ja edetessään pienenemistään pienenevän, kunnes oli kadonnut näkymättömiin.

Mutta erämaassa oli erakolla tapana istua keitaan palmujen alla opettamassa uskolaisiansa, jotka istuivat piirissä hänen edessään maassa, jalat ristikkäin, selkä suorana, hartioilla valkoiset mekot, valkoinen vyö kallon ympäri käärittynä, tarkasti kuunnellen ja mieleensä painaen hänen selostuksiansa Nirvanan ihanasta olotilasta, jonka saavutettuansa ihminen vihdoin pääsee lihan himoista, vallan ja rikkauden pyyteistä kaikkien ajatustensa herraksi. Ja taaempana seisoi vaivaisten ja katuvaisten joukko esille pääsyä odotellen, että pyhä erakkoprofeetta, oppilaansa päästettyään, panisi kätensä heidän päällensä ja vapauttaisi keitä ruumiillisista vaivoista, keitä henkisen tilan ahdingoista.

Ja tapahtui, että näiden katuvien joukkoon oli ilmestynyt mustiin hunnutettu nainen, joka vuoronsa tultua nöyrästi lähestyi erakkoa ja syvään häntä kumarrettuaan paljasti kasvonsa.

Miehet joka suunnalta kurottautuivat esille tuon naisen häikäisevää ihanuutta nähdäksensä likempää.

Mutta erakko sanoi ankaralla äänellä:

— Kuka olet, nainen, ja mitä sinulta on kaupungissasi puuttunut, jota olet tullut erämaasta hakemaan? Mene pois minun kasvojeni edestä!

Silloin Fryyne kävi polvillensa ja kumartaen otsansa maahan sanoi:

— Sinua olen tullut palvelemaan, pyhä mies. Älä aja minua luotasi, vaan laske siunaava kätesi minun päälaelleni, että tulisin ansiokkaaksi sinun väsyneitä jalkojasi pesemään ja sinun kituvaista ruumistasi öljyillä voitelemaan.

Ja erakko ajatteli: missä olenkaan tämän äänen ennen kuullut?

Ja suuri vavistus tuli erakon kaikkiin jäseniin, sillä tästä äänestä, joka oli suloinen kuin vuodatettu öljy, hän tunsi naisen Fryyneksi, ja kun Fryynen kumartaessa vaipan rintauurros höltyi alas, ei hän ollut edes Buddan äidilläkään nähnyt mitään ihanampaa.

Erakon pää vaipui raukeasti taaksepäin. Kasvot taivasta kohden hän hiljaa ummisti silmänsä ja huoattuaan sanoi vaivoin kuuluvasti:

— En kaipaa palvelijaa, joka itse olen kaikkien palvelija.

Mutta miesten joukossa nousi nurina näiden sanojen johdosta, ja he puhuivat keskenään: sopineeko pyhän miehen ajaa luotaan katuvaista?

Ja koko seurakunta vaatimalla vaati Fryynen jäämistä.

Kunnes erimielisyyden ja pahennuksen välttämiseksi erakko vihdoin salli Fryynen jäädä koetteeksi keitaalle, itse puolestansa vain kaikin voimin koettaen karttaa Fryynen näkemistä, jopa ajattelemistakin. Mutta silmänsä jos voikin sulkea, korvansa ja nenänsä jos voikin tappuroilla tukkoa, aivoihinsa ei voi sentään saada tappuroita. Pian Fryyne osasi tekeytyä kaikille tarpeelliseksi. Hän kulki keitaalla kaikissa ovissa, tuli ja meni mielin määrin, ja kun yöllä ei enää kulkenut, kulki sentäänkin erakon ajatuksissa, ja kaikki hunnut vaipuivat maahan, kaikki soljet irtautuivat, kaikki vaipat aukesivat, Fryynen alastonna astuskellessa niille niityille, joita hurskaus oli luonut, noustessa pyhyyden vuorille vapaasti kuin sumupilven hajottua valkoinen karitsalauma nousee tuoreelle nurmelle.

Ja herättyänsä erakko ajatteli: jos toimittaisin Fryynen takaisin kaupunkiin, eikö se synti painaisi toki vain hiekkamurusena pahennuksen rinnalla, minkä minulle tuottaa Fryynen näkeminen?

Ja niinpä erakko, Fryynen koetusajan kuluttua, päätti toimittaa hänet takaisin kaupunkiin, ja ilmoitti päätöksensä miehille.

Mutta miehet sanoivat:

— Jos sinä Fryynen ajat luotasi, aja sitten meidät ensin, sillä tämä
Fryyne ei ole suinkaan meitä huonompi hurskauden harjoituksissa.

Ja koko seurakunta huusi: jos Fryyne menee, me menemme kaikki!

Silloin erakko, päästäksensä Fryyneä joka päivä näkemästä, päätti rakennuttaa hänelle korkean majan erillensä muusta keitaasta ja osoitti miehille vuoren, jolle maja oli pystytettävä, mutta itse ei mennyt asumusta katsomaan, eikä edes sen valmistuttua käynyt sitä suitsutuksilla ja pyhien vesien priiskoituksilla siunaamassa.

Kului aikaa puoli vuotta. Jo tulee Fryyne alas vuorelta erakon luo, valittaen ja näin sanoen:

— Sinä olet minulle majan rakennuttanut ja hyvä on minun vuorella kilejä paimentaa, mutta öisin kuulen hiipiviä askeleita asumukseni ympärillä ja sydämeni on täynnä pelkoa miesten himon tähden, sillä päivällä he laaksossa rukoilevat sinun armoasi, mutta yöllä he nousevat vuorelle minun armoani rukoilemaan.

Erakko käski Fryynen mennä takaisin vuorelle, mutta miesten hän käski rakentaa korkea kivipatsas kivenheittämän päähän majasta, ja kutsuttuaan puheillensa uskollisimman miehistänsä, joka oli taitava jousen käyttäjä, antoi hänelle tikapuut, näin sanoen:

— Sinun on kiivettävä patsaan päähän ja sieltä ammuttava jokainen, joka öiseen aikaan Fryynen majaa lähestyy.

Ja nyt ei erakko luullut tarvitsevansa sen koommin enää Fryyneä puhutella. Sillä Fryynen ääni vietteli häntä vielä enemmän kuin näkö.

Mutta aamulla Fryyne tuli jälleen laaksoon ja kumarrettuaan erakolle, sanoi:

— Sinun miehesi osaa tikapuita käyttää yhtä ovelasti kaikkialla, sillä viime yönä, kuun paistaessa ikkunaristikkoni takaa, näin hänen päänsä varjon permannolla.

Silloin erakko näytti Fryynelle toisen miehen, joka oli saanut myrkyllistä nokea silmiinsä ja kadottanut näkönsä. Ja erakko sanoi:

— Tämän sokean miehen lähetän yöksi majasi eteen, sillä hän on tarkkakuuloinen kuin metsäkauris ja hän on sekä oveasi että ikkunatasi vartioiva.

Mutta Fryyne katsahti mieheen ja sanoi:

— Hän tietää majani katolla vielä nokisen savuluukunkin, jota en ole ylettynyt yöksi sulkemaan.

Ja erakko kutsui luoksensa taitavan keihästäjän, joka tultuansa tervehti heitä vasemmalla kädellä, pitäen oikeaa kättänsä vaipan alla.

— Tämä uskollinen mies — sanoi erakko — lävistäköön keihäällänsä jokaisen, joka yöllä kolkuttaa ovellesi, tai kurkottaa ikkunaasi, tai kiipeää majasi katolle savuaukkoa mittaamaan.

Mutta Fryyne näytti erakolle sormuksen, sanoen:

— Voineeko mies vasemmalla kädellä keihästä käyttää, sillä minä hyppäsin eräänä yönä vuoteeltani permannon luukulle, kun luulin kellarista rotan nousevan, mutta rotalla oli tämä sormus kaulassansa. Epäluotettavat ovat kaikki sinun miehesi ja sopineeko pyhän lähettääkään uskollisiansa näin koville koetuksille? Mutta jos itse nousisit vuorelle, ei sinun tarvitsisi patsaan päässä vahtia, vaan antaisin sinulle vaikka oman vuoteeni ja itse nukkuisin nurkassa.

Erakko kauhistuen perääntyi ja sanaakaan suustansa saamatta vain käsin torjui Fryynen pöyristyttäviä ehdotuksia.

Mutta Fryyne lankesi polvilleen ja molemmat kätensä häntä kohden ojentaen rukoili:

— Jos vain yhdeksikin yöksi tulisit luokseni, pyhittyisi vuoreni ja majani ja vuoteeni, sillä he pitävät pyhänä sen maan, jolle jalkasi astuu, ja pyhänä vuoteen aluksen, jolle sinä pääsi kallistat, eikä kukaan enää ikinä uskaltaisi untani häiritä. Oi sinä kaikkien palvelija, miksi minua et tahdo palvella, vaan jätät turvattomaksi yökulkijain käsiin! Katso, päivä on jo lännen puolella ja minä palaan itkien majalleni.

Ja sydämen säälin repimänä, mutta päätänsä kovin pudistellen erakko meni uskollistensa luo ja kerrottuaan heille Fryynen mahdottoman vaatimuksen käski heidän valita itse keskuudestansa mies, joka ottaisi noustakseen patsaalle vahtimaan. Mutta yöksi olisivat tikapuut tuotavat laaksoon ja vasta aamuisin mies päästettävä patsaalta.

Miehet vetäytyivät syrjemmäksi arkaluontoista vaalia keskuudessansa toimittamaan, mutta eivät voineet päästä mihinkään päätökseen. Ja kauan neuvoteltuansa he vihdoin tulivat erakolle sanomaan:

— Ellet sinä voi Fryynen pyyntöä täyttää, emme sinua enää uskokaan pyhäksi, sillä ihmiselle se tosin olisi mahdotonta, mutta pyhälle on kaikki mahdollista.

Nämä sanat kuultuansa erakko painui vain yhä syvemmäksi laaksoon, ja löydettyänsä vanhan roviopaikan hän heittäysi siihen suullensa ja tahri itseänsä tuhkaan ja ripotteli sitä päähänsä ja vaikerteli haikeasti, näin sanoen:

— Oi, miksi, miksi ihmiset vaativat pyhiltänsä enemmän kuin pyhät itse! Oi Fryyne, Fryyne, kuinka voipi se mies, joka on Buddan unohtanut, puhdistaa sielusi Buddan temppeliksi! Oi uskolliset mieheni, kuinka johdan teidät ajatusten herruuteen ja kuinka himonne sammutan, kun omat ajatukseni tulessa palavat!

Ja auringon jo laskiessa erakko näki mielessään keitaansa kukistumisen, sen saman keitaan, jonka ympärille hän oli ikänsä kaiken unelmoinut kerran pyhän kaupungin syntyvän, jonka vuorelle ajatellut pyhän luostarin kelloineen ja kultakupuineen ja jota kohden haaveillut karavaanijoukkojen vaeltavan. Ja tämän hävityksen järkyttävä näky tärisytti niin perin juurin hänen olentoansa, että hän ponnahti pystyyn, karisti tuhkan päältänsä, pesi ja suki itsensä, kääri valkoisen turbaanin päänsä ympäri, otti hartioilleen maahan ylettyvän valkoisen kauhtanan ja mitään enempää ajattelematta painalsi ylämäkeen.

Ja hänen noustessansa hulmuavin liepein vuorelle, kiitollinen seurakunta soitti vaskisia kelloja ja miehet makasivat kasvoillansa vuoren juurella hänen sielunsa puolesta rukoillen. Tätä he tekivät koko yön.

* * * * *

Yötä seuraavan aamun valjetessa, kun majassa ei vielä mikään liikahtanut, valkoinen kililauma portin ääressä jo odotteli myöhästyvää emäntäänsä, laitumelle päästäkseen. Fryyne vain nukkui, autuas tyydytyksen hymy huulillaan, lammasten määkynätä kuulematta. Vaan kun ovi vihdoin paiskautui auki, säikähtivät kilit pahasti ja juoksivat hajallensa, sillä majasta tuli mies, jota ne eivät vielä milloinkaan olleet vuorella nähneet. Ja taaempana jälleen laumaan kokoonnuttuansa ne yhdestä silmää uteliaasti katsoivat miestä. Mutta mies ei tehnyt kileille pahaa. Hän vain rupesi nopeasti risuja kokoomaan, ja sylillisen niitä koottuansa vei ne patsaan juurelle. Sen tehtyään hän asetti tikapuut nojalleen pylvästä vastaan risujen päälle, sytytti risut palamaan ja kiipesi patsaan päähän. Kun tikapuut olivat palaneet poroksi, kääri hän valkoisen turbaanin päänsä ympäriltä, riisui vaatteensa ja heitti nekin alas rovioon. Sitten asettui polvilleen ja jäi liikkumattomaksi jalkainsa päälle istumaan.

Ja kansa riensi joka suunnalta tätä ihmettä katsomaan. Ja he puhuttelivat häntä, mutta hän ei vastannut mitään, istui vain kädet ristissä, katse kohden taivasta, niinkuin armoa rukoilevainen.

Ja he kutsuivat Fryynen esille ja kysyivät:

— Miten tämä on tapahtunut?

Mutta Fryyne peitti kasvonsa ja vastasi:

— En tiedä, milloin pyhä mies on luotani lähtenyt, sillä minä nukuin sikeästi.

Ja he suuresti ihmettelivät tätä tapausta.

Ja muutaman päivän kuluttua joku heistä sanoi: hän on varmaan pyhimys, mutta voihan pyhimyskin olla sekä janoinen että nälkäinen. Ja he panivat kastetun sienen riu'un päähän ja nostivat hänen huulillensa. Mutta erakko hiukan vain imaisi, ja ruokaa ei ollenkaan ottanut suuhunsa.

Ja päiväinen paahtoi hänen selkänsä ruvelle, ja tulivat rankkasateet ja liuottivat verille, ja taas aurinko kärvensi ruvelle.

Kunnes hän eräänä aamuna tipahti hengetönnä patsaalta alas maahan.

Ja miehet kaivoivat hänelle haudan patsaan alle, sanoen keskenään:

— Hän antoi henkensä opettaakseen meille millä uskollisuudella meidän on tämän naisen viattomuutta varjeltava.

Ja juhlamenoin he pyhittivät haudan patsainensa.

Ja Fryynen he myöskin pyhittivät.

He suurensivat vuorimajaa, rakensivat lisäkammioita ja rukoushuoneita, ja piirittivät kivimuureilla, luostariksi pyhiä naisia varten, mutta Fryynen he asettivat näiden naisten päälliköksi. Vielä he rakensivat luostarimuurien ulkopuolelle kultaisen aidan pyhän patsaan ympärille ja nupittivat aidan ristikot timanteilla, jotka he olivat löytäneet tuhkasta ja uskoneet profeettansa kyyneleiksi. Mutta aitauksen portinavaimen he jättivät Fryynen haltuun, että hän päästäisi pyhälle haudalle kenen katsoi siihen ansiolliseksi.

Ja keitaan maine levisi valtakunnasta valtakuntaan, ja vaeltajia tuli maan kaukaisimmista ääristä luostaria ja pyhää pylvästä katsomaan, sillä puhe kävi semmoinen, että jolla oli taskussansa murunenkin patsaasta rapaunutta kiveä, hän voitti kaikki pahat henget eikä mikään kiusaus häneen pystynyt. Ja suuren väentulvan vuoksi oli laaksoon pian rakennettava tilavia majataloja yöpaikoiksi vaeltajille ja vaatteiden ja jalkineiden varastohuoneita vaelluksissa ryysistyneille ja ravintoloita nälkäisille ja juomaloita janoisille. Ja karavaanijoukot, tullen rantakaupungeista, poikkesivat keitaalle, tuoden kirjailtuja messukaapuja, kalliita suitsutuskuppeja, Persianmattoja maahankumartajille ja kultalevyjä luostarin kupukatoille. Ja kauppiaat asettivat telttansa torille ja levittivät kirjavat vaatekatoksensa kujien äärelle rakennusten suojaan, ohikulkijoille myöden ryynejä ja jauhoja, viinejä ja mausteita, helmiä ja päärlynauhoja, kankaita ja kudoksia, silkkiä ja samettia ja monenmoista sekatavaraa. Ja niinpä oli pyhän paikan ympärille syntymässä uusi kaupunki, jonka omat kamelit jo välittivät kauppaa kaukaisten maiden kanssa.

Ja Fryyne ajatteli: en muuta ikinä enää takaisin entiseen kaupunkiini, siellä kaikki minut hylkäisivät, kun vanhenen, mutta täällä mitä enemmän vanhenen, sitä enemmän kunniani kasvaa. — Ja hän tunsi suurta kiitollisuutta erakko vainajata kohtaan, joka oli hänelle uhrikuolemallaan näin loistavan tulevaisuuden valmistanut. Sillä Fryyne kukoisti kaupungin pyhänä kuningattarena ja hänen valtansa oli niin suuri, ettei yksikään vaeltajista, olipa vaikka ylipappi tai katuvainen sadanpäämies, päässyt pyhän haudan ääreen ensin häntä kumartamatta ja häneltä portinavainta rukoilematta.

Niinpä hän kerran istui mukavasti luostarinsa parvekkeella varjostimen alla, kahden nunnan viuhuttaissa hänelle palmunoksia, kun hän ihmeeksensä näki kyttyräselkäisen kääpiön, joka vaeltajien tietä tullen ei poikennutkaan luostariin, vaan meni suoraa päätä kultaiselle aitaukselle ja rupesi sen porttia auki kolistelemaan.

Fryyne naurahti ja lähetti toisen munnista opettamaan muukalaiselle maan tapoja ja käskemään puheillensa, mutta itse meni huoneeseen, jossa pyhät savut suitsusivat, ottaaksensa vaeltajan vastaan.

Ja muukalainen astui huoneeseen ja Fryyneä kumartamatta sanoi:

— Eikö pyhän erakon sydän hänen eläessänsä ollut avoin vaeltajalle, miksi on nyt hänen hautansa avaimella lukittu?

Fryyne vastasi:

— Etteivät kaikki maantienkoirat kävisi sitä nuuskimassa ja sitä saastuttaisi. Avain on minulla, ja minä annan sen kenelle tahdon, tai olen antamatta, ketä en katso sitä ansainneeksi. Sano siis ensin kuka olet ja millä asioilla kuljet.

Ja vähän aikaa mietittyänsä vieras puhkesi puhumaan:

— Tiedä siis, että maallisesta herruudestani ei ole mitään puuttunut, mutta ajatusten herruutta olen puolet ikääni turhaan tavoitellut eikä yksikään tietäjä ole osannut sitä viisaudenkiveä minulle antaa. Mutta kaikki kertomukset koottuani, jotka tästä erakosta maailmalla kerrotaan, olen katsonut hänet pyhäksi, ja siitä saakka olen yötä päivää, nälkäisenä ja janoisena, ryysyissäni vaeltanut tänne tullakseni ja pyhästä patsaasta kivipalasen lohkaistakseni. Mutta mikä pyhä sinä olet, korskea nainen, että asetut tuomariksi pyhän miehen ja hänen etsijänsä väliin, jaellen kiviä lemmikeillesi ja kieltäen niiltä, joita vihaat? Eikö hän sinua katsonut mitättömäksi silmissänsä? Tiedän hänen tulleen pyhäksi, koska oli sinun kauneuttasi halveksinut.

Silloin tuli Fryyneen kova halu kertoa tälle miehelle suuri salaisuus, josta ei yhdelläkään kuolevaisella saanut olla vihiä. Oli hän sitä osannut salata keitaan miehiltä, oli osannut vaieta mahtavien vaeltajien edessä. Mikä ihme saattoikaan hänet nyt tuon kääpiön edessä aivan vapisemaan ilmaisemisen halusta? Ja mikä sai hänen suustaan pulpahtamaan varomattoman vihjauksen: — Paljon sinä tiedät, mutta yhtä et sinä sittenkään tiedä.

Mies ei kysynyt, vaan sanoi närkästyen:

— En ole tullut sinun salaisuuksiasi kuuntelemaan, vaan ripusta koreasti avain portinpieleen, ja mene itse ja peitä pääsi häpeän ja katumuksen tuhkaan, silloin ehkä minäkin sinua kumarran.

Mutta näiden nöyryyttävien sanojen jälkeen alkoi salaisuuden ilmaisemisen halu mennä Fryynellä yli hänen voimiensa. Hän lepäili karkoittaakseen ajatuksensa, hän polki jalkaa maahan, hän väänteli ja käänteli itseänsä, mutta näitä hänen tehdessänsä sanat omin päin tulivat mieleen, itsestään kypsyivät lauseiksi ja pyrkivät suuhun. Hän puri palmikkonsa päätä, ettei suu puhuisi. Sanat menivät kielelle. Hän joi kiehuvaa vettä, ettei kieli kertoisi. Sanat tulivat huulille ja olivat jo puhkeamaisillaan puheeksi, kun hän juuri lankeemuksensa edellä hädissään keksi keinon vaaran torjumiseksi.

Hän lankesi polvilleen muukalaisen eteen, sanoen:

— Ah, minä näen, että sinä olet pyhä mies, ja katso, erakon kuoleman jälkeen ei minulla ole ollut mitään rippi-isää, jolle olisin syntini tunnustanut. Mutta sinä näytkin olevan mies, joka et ole salaisuuttani ilmaiseva, et edes henkesi menettämisen pelosta, ja sinulle, rippi-isälleni, minä voisin sen uskoa.

Nähtyänsä Fryynen nöyrtyneeksi, mies lauhtui ja istuen katuvaisen eteen sanoi isällisesti:

— Puhu, lapseni!

— Sinä yönä, — sanoi Fryyne kuiskaten, — jona erakko nousi vuorelle, että vuori pyhittyisi, ja tuli majaani, että majani pyhittyisi, ja lepäsi vuoteellani, että vuoteeni pyhittyisi, olin minä hänen käskystänsä jakanut huoneeni kahteen osaan verhoilla. Ja hänen maatessansa minä työnsin luukun ikkunan eteen, ettei kuu paistaisi hänen silmiinsä. Ja tuli pilkkosen pimeä. Ja kun yö oli kuuma, riisuin minä pimeässä hiljaa kaikki vaatteet yltäni ja hiivin verhon taakse nurkkaan, maatakseni alastonna oljilla. Enkä hiiskunut sanaakaan, en halkaistuakaan, sillä hän oli ankarasti kieltänyt minua mitään äännähtämästä. Ja kun kuulin hänen valvovan, olin nukkuvinani, etten hänen untansa häiritsisi. Mutta erakko huokaili huokailemistaan, ja vihdoin sanoi: "Oi Fryyne, vaihtakaamme vuoteemme, sillä tämä päänalus tuoksuu hyasinteille ja peitteesi balsamiöljyille ja minua kovasti vaivataan." Minä en vastannut mitään ja olin vain nukkuvinani. Erakko yhä huokaili ja voihki, kunnes keskiyön aikaan kuulin hänen sanovan: "Oi Fryyne, vaihtakaamme vuode ja salli minun nukkua oljilla, sillä pahat henget kovin kiusaavat minua, soitellen korviini huiluilla ja kitaroilla." Minä en nytkään äännähtänyt ja olin jälleen nukkuvinani. Mutta kukon jo kiekahtaissa ja kilieni määkiessä erakko, unohtaen oman kieltonsa, huusi valittaen kovalla äänellä: "Oi Fryyne, Fryyne, miksi et vastaa mitään rukouksiini!" Ja puhumisen luvan näin saatuani minä sanoin: "Ah, hurskas isäni, helpompi on pyhän ajaa luotansa paholaiset kuin minun nousta vuoteeltani, sillä kuuma yö on hervoittanut kaikki jäseneni enkä jaksa nousta nostamatta." — Silloin — oi hän oli uljaampi ja voimakkaampi kaikkia miehiä, joita olen ikinäni nähnyt — hän nosti minut käsivarsillensa, kuule minua: hän nosti minut käsivarsillensa!

— Ja mikä siis oli syntisi? — kysyi rippi-isä.

— Syntinikö — sanoi Fryyne kumartaen päänsä muukalaisen polvia vastaan: — Hänen taakkaansa keventääkseni minä kiedoin käteni hänen kaulaansa, mutta kun hän laski minut vuoteeseeni, en minä hellittänyt kättäni, ja hän suuteli minua, ja me vaivuimme yhteen. Sitten nukuin sikeään uneen ja kun aamulla myöhään heräsin, olivat patsaan tikapuut jo palaneet ja kansa huusi minua pylväspyhimystä katsomaan. Ja minun silmissäni hän oli nyt kaikkia pyhimyksiäkin uljaampi. Oi minun urhoni, oi minun aurinkoni!

Ja polviltansa nousten Fryyne sanoi:

— No, ymmärrätkö nyt, mikä osa minulla, naisella, on tuon suuren miehen historiassa? Ja tässä on sinulle portinavain, mene nyt ja hae sinäkin itsellesi murene hänen pyhyydestänsä.

Mutta avainta laskiessaan muukalaisen käteen Fryyne ihmetteli hänen muuttunutta muotoansa ja sanoi:

— Miksi ovat poskesi ja huulesi kalvenneet ja miksi kasvosi venähtäneet pitkiksi? Etkö siis vieläkään ymmärrä, että ilman minua ei olisi tätä patsasta eikä pyhimystä, ei olisi tätä luostaria eikä koko tätä kaupunkia kultineen ja rikkauksineen?

Mutta muukalainen heitti halveksien avaimen Fryynen jalkoihin ja sanoi murtuneena:

— Näen, ettei ole pyhää miestä maan päällä, ja kaikki teidän kivenne ovat pelkkää soraa.

Näin sanoen muukalainen meni menojansa samaa tietä, jota oli tullutkin. Mutta ennen kaupungista lähtöänsä hän poikkesi ravintolaan, jossa oli vaeltajia. Ja siellä hän suruihinsa joi paljon kuohuvia viinejä ja päihinsä tultuaan, vuoroin itkien vuoroin rallatellen, kertoi kaiken minkä Fryyne oli hänelle tunnustanut.

Ja pian alkoivat puheet käydä suusta suuhun, ensin kuiskutuksin, sitten julkisesti, ja kohta oli kaupunki kuin kuollut. Iltaisin nähtiin paluulle lähtevän pitkiä vaeltajajoukkoja, jotka puheet kuultuansa eivät olleet avainta pyytäneetkään, ja jotka olivat patsaalla käyneet, viskelivät kivet taskuistansa. Kauppiaat kokosivat telttansa ja läksivät muille markkinoille. Karavaanit kääntyivät puolitiessä muille keitaille. Kaikki kadut tyhjenivät. Siellä täällä kujain päissä akat vielä neuvottelivat. Sitten läksivät keitaan omatkin miehet, ja viimeiset lähtiessään heittelivät kivillä luostarin ikkunat säpäleiksi. Mutta kaupungin peräti tyhjettyä rosvot tulivat ja ryöstivät luostarin kalleudet, veivät kultaisen aidan ja kaasivat patsaan, senkin alta vielä aarteita hakeakseen, ja he löysivät vain luita.

Ja Fryyne kulki köyhänä ja kärsimystensä vanhentamana kaupungista kaupunkiin, ei kuitenkaan kerjäten, sillä hän ainoa oli ottanut mukaansa kiven rakkaan erakkonsa haudalta, ja tämä kivi neuvoi hänelle ihmeellisen ennustustaidon, jonka avulla hän osasi ihmiskohtaloita arvata. Ja niin hän sai niukan toimeentulonsa ihmisiltä, jotka häneltä tulevaisuuttansa tiedustelivat.

Mutta vielä ikäkulunakin taivaltaessaan, selkä köyryssä, kaksin kepin edestänsä maata tunnustellen, hän yhä katumistaan katui, että oli sille kääpiölle ilmaissut pyhyyden salaisuuden ja siten kauniin kaupunkinsa hävittänyt.