language: Finnish

HULIGAANI

Ynnä muita kertoelmia

Kirj.

Arvid Järnefelt

Porvoossa, Werner Söderström Osakeyhtiö, 1926.

SISÄLLYS:

Huligaani
Koti (näytelmä)
Taivas ja maa
Raudan vaellukset
Kyntäjä
Magda ja Dorotea
Kaksi kirjettä
Omenapuu
Kärpänen ja ihminen
Eläin ja ihminen
Kohtalo
Kevät
Satu

HULIGAANI

Kun nimismies käänsi polkupyöränsä maantieltä sairaalan tielle, juoksivat ikkunassa istuneet piiat sisälle ja samassa koko sairaala tiesi mikä oli tulossa, sinivalkoiset hoitajattaret tiesivät, kuuromykkä halkojen kantaja tiesi, ja yhdessä humauksessa tiesivät myöskin kaikki sairaat, jotka viruivat valkoisissa vuoteissansa. Sijaisjohtajattarelta sai asian kuulla vihdoin lääkärikin, joka oli juuri jättänyt leikkaushuoneen, ja lähdössä yksityiselle vastaanotolleen, veti eteisessä tiukkaa palttoota yllensä. Häneltä pääsi pieni perhana, sillä nimismiehen ilmestyminen merkitsi kuulusteluja, lääkärintodistuksia ja kirjallisia lausuntoja, sanalla sanoen mitä kiusallisinta viivytystä.

Senvuoksi, nimismiehen päästyä eteiseen, tervehdittyä ja ilmoitettua asiansa, tohtori ei herennytkään pingoittamasta käsiään ahtaihin hihoihin, vaan päinvastoin tuikealla äkkiponnistuksella sai palttoon sijoilleen ja alkoi mielenosoituksellisesti hakea keppiään.

Nuoren nimismiehen lapsekkaille kasvoille nousi tärkeyden ja virallisuuden leima. Mutta ennenkuin hän ehti ilmaista vaatimuksensa, löysi sijaishoitajatar tohtorin kepin ja hoputti sen vikkelästi tohtorille, jolloin tämä sanoi:

— Eikö totta, neiti, meidän huligaanimme N:o 1 on vielä aivan mahdoton kuulusteltavaksi?

Hienopiirteinen säätyläisneiti punehtui hieman, — ehkä siitä, että tohtori teki hänelle, harjoittelevalle sijaisjohtajattarelle, kysymyksen, jommoisia tehdään vain varsinaiselle johtajattarelle. Kaikessa tapauksessa löysi kaunis neiti tohtorille jo hatunkin, ja sitä tarjoten kiiruhti sanomaan:

— Kuume noussut aamusta, päiväkuume 39°, herra tohtori.

— No, näettekös! — rehenteli tohtori nimismiehelle, — ja te menisitte jo kuulustelemaan! Jotakin sanomista toki pitäisi olla meilläkin. Kenen vastuunalaisuus, sen valtakin. Järjestystä, edes jonkinlaista, pitää olla kaikissa asioissa eikä vähimmin — sairaaloissa…

Ja tohtori kolisteli jo ulko-ovissa. Niitä jälkeensä sulkemaan kääntyessään hän muljahutti viimeisen moittivan katseen nimismieheen ja sanoi:

— Haavakuumeista kuulustelemaan! Onko kuultu!

Painoi ovet kiinni ja yhä paheksuvasti hytkytellen hartioitaan laskeutui portaita ja meni tiehensä.

Äkäilevästä tohtorista päästyään nimismies tahtoi ainakin naisväen edessä säilyttää arvovaltansa ja hän sen vuoksi rypisti silmäkulmansa aivan tuikean ankariksi. Kuolemanhiljaisuuden vallitessa hän alkoi povitaskustaan kopeloida muistikirjaansa, johon sitten valmistui seisaaltaan merkitsemään, mitä hänelle virallisiin kysymyksiin vastataan:

— Onko sairaalassa oleva joutolainen Frans Gideon Lindstedt, tai niinkuin hän Tampereen poliisiviranomaisilta saapuneissa asiakirjoissa mainitaan, Frans Keperi, tai Viipurin puolessa ja tällä paikkakunnalla tunnetaan nimellä Ranssu, ilmoittanut nimekseen jonkin näistä mainituista?

Eteiseen saapuneet ja ovissa tirkkivät hoitajattaret suhahtivat kaikki pakosalle, kun kuulustelu alkoi.

Silloin nimismies sanoi äskeiselle neidille:

— Ellen saa kysymyksiini vastausta, täytyy minun vaivata neitiä pyynnöllä, että minut viipymättä osotetaan Ranssun huoneeseen.

Neiti viittasi silmillään, että poliisit ensin poistuisivat, ja nimismies nyykäytti heille päätä, sanoen: Saatte mennä.

Kohta kun poliisit olivat poistuneet, tuli neiti lähemmäksi ja sanoi kiihkeästi:

— En ole koskaan teiltä mitään pyytänyt, nyt pyydän ainoan kerran.
Jättäkää hänet rauhaan.

Nimismies katsahti neitiin hyvin kummastuneena, eikä ensin osannut sanoa muuta kuin hyvin pitkään: Vai niin?! Mutta kun hänelle kohta selvisi, että tuo "pyyntö" ei sisältänytkään mitään nöyrtymystä, veti hän suunsa vähän ivalliseen hymyyn ja virkkoi:

— Pelkään pahoin, että vastaukseni tulee olemaan yhtä hylkäävä kuin kaikki teidän vastauksenne minun muinaisiin pyyntöihini. Leikittä puhuen, kysymyksessä on ensiluokan huligaani, kuten hallussani olevat paperit osoittavat.

— Kuulkaahan, herra Kuusinen, ettehän sentään tahdo kieltää minua tulemasta kanssanne vähän kävelylle, olen virkistyksen tarpeessa. Saanko?

Nyt nimismies alkoi taas luulla, että ehkä sittenkin oli kysymyksessä muutakin kuin vain tämä huligaani, — ehkä neiti vihdoinkin alkoi huomata mitä oli hylännyt kun oli hänet hylännyt, ehkäpä tarkoitus hyvinkin oli korjata entiset erehdykset ja vieläkin koettaa päästä oikeaan säikeeseen kiinni. Eihän se turha sukuylpeyskään pitkälle auta.

— Tietysti, tietysti, hän sanoi, ja jättäen kaikki kuulustelemisaikeet rupesi auttamaan päällysnuttua neidin ylle.

Nimismies Kuusinen ajatteli tällöin: "Kovin kalpeaksi hän on käynyt, ehkä on rasittunut, kun on tottumaton moiseen piika-työhön, ehkä on myöskin jo nöyrtynyt ja pitäisi suurena huojennuksena päästä vaikkapa vain nimismiehenkin vaimoksi. Asiat alkavat ehkä kääntyä hiukan parempaan suuntaan!"

Mutta heidän kävellessään herra Kuusinen tunsi yhä syvemmälti harmistuvansa, sillä he olivat päässeet jo kauppalan keskukseen asti eikä neiti Margit vieläkään osannut puhua muusta kuin yhä vain samasta iänikuisesta huligaanistaan. Mikä ihme saattoikaan hänen mieltänsä siihen niin sitoa? Aatelisneiti, joka huvikseen harjoittaa laupeudentöitä! Taasko joitakin oikkuja, erinomaisuuksien tavoittelua! Semmoista ei Kuusinen voinut lainkaan sietää, se oli peräti hänen luontoansa vastaan, joka oli tuota jäykkää suomalaista, suorasukaista, kohtikatsovaa lajia.

Mutta asia tuli hänelle vieläkin harmillisemmaksi, kun neiti Margit tosissaan alkoi esittää, että hänen huligaaninsa saisi jäädä kokonaan kuulustelematta, toisin sanoen, että tuo puukottaja ja kenties murhamieskin parannuttuaan päästettäisiin vapaalle jalalle ja syyte jätettäisiin nostamatta.

Kuusinen koetti selittää visapäälle, että semmoiset armahtamiset eivät ole hänen vallassaan ja että hän menettäisi kohta virkansa, jos kaikkialta saapuvista poliisiraporteista huolimatta antaisi Ranssun livistää matkoihinsa nyt kun on onnellisesti joutunut kiinni.

Neiti Margitin mielestä Kuusinen olisi hyvin voinut painaa asian alas, sillä Ranssu ei ollut tehnyt itseänsä syylliseksi muuhun kuin tavalliseen tappeluun, sanoi Margit.

— Ja ammuskellut ja satuttanut konstaapeliin, joka on hengenvaarallisesti haavoitettu! säesti Kuusinen ivallisesti.

Mutta tämäpä olikin se kohta asiassa, johon Margit tahtoi tulla. Hän oli näet saanut tohtorin uudestaan tutkimaan haavoitettua konstaapelia ja myöntämään, että vastoin alkuperäistä otaksumaa sisälmykset olivat säilyneet verrattain vahingoittumatta, joten haavan hengenvaarallisuudesta ei ollut varmuutta.

Kuusinen sanoi tärkeänä: — Nuo asiat minun on kuuleminen tohtorilta itseltään. — Johon neiti Margit sanoi, että hänen hallussaan oli tohtorin kirjallinen todistus.

Kuusinen aikoi nyt pilkallisesti kysyä, oliko neiti Margitin ehkä aikomus esiintyä Ranssun asianajajana. Mutta käänsikin puheen toisaanne, pysähtyi ja syvään huoaisten sanoi:

— Sanokaa, neiti Margit, mikä ihme teitä tuossa inhoittavassa huligaanissa viehättää!

— Hän ei ole mikään inhoittava, eikä edes mikään huligaani, tietäkää se. Vaan mikä hänessä on hyvää, on yhtä hyvää kuin kenessäkään muussa.

— Sanokaa vain: kuin teissä, herra Kuusinen.

— No niin, yhtä hyvää kuin missä pyhimyksessä tahansa.

— Ruvetkaamme siis kaikin huligaaneiksi, — sanoi Kuusinen sapekkaan ivallisesti.

Margit sanoi rauhallisesti:

— Vaatisi sitä edes jonkinlaista miehuutta teiltäkin.

Kuusinen ei voinut käsittää mitä yhteyttä tällä lauseella oli edellisen kanssa. Mutta sen sanottuaan Margit kääntyi ja meni hyvästelemättä tiehensä.

Kuusinen jäi salkku kainalossa nolona katsomaan hänen jälkeensä.

Kuusiselta — miehuutta! Kuusinen oli miehuudestaan kuuluisa ei ainoastaan tässä pitäjä pahaisessa, vaan parin kokonaisen kihlakunnan alalla. Monta kertaa hän olikin ajatellut, että jos hänen seikkailuistaan koottaisiin "elävät kuvat", niin niihin odottaisi pääsyä pitemmät jonot kuin mihinkään amerikkalaiseen salapoliisinäytelmään. Jo koko hänen harjoitteluaikansakaan ei ollut muuta kuin alituista revolverin pauketta, takaa ajoa, villeintä ihmismetsästystä ja monesti ylen hengenvaarallista uhkapeliä. Mutta itsenäiseen asemaan päästyä oli juuri hänen tarmonsa, oikeastaan siis juuri hänen urheutensa, ollut niitä hänen ominaisuuksiaan, jotka olivat häneen suurinta huomiota kiinnittäneet. Kahdesti oli hänet mainittu pääkaupungin sanomalehdistössä, uutisissa, jotka oli asetettu erilleen tavallisista poliisiraporteista. Ensikerralla tosin vain taitavana poliisikoiran käyttäjänä, mutta toisella kertaa yksistään vain hänen mieskohtaisen, häikäilemättömän takaa-ajonsa ja lopullisen, äärimmäisesti hengenvaarallisen rautoihin-kytkemisen vuoksi. Toisin sanoen, miehuus oli niitä hänen ominaisuuksiaan, jotka olivat hankkineet hänelle nimen.

Sen vuoksi nuo Margitin sanat "vaatisi sitä jotakin miehuutta teiltäkin" mitä kipeimmin loukkasivat Kuusista. Ja loukkasivat vielä enemmän ehkä sen vuoksi, että hän syvemmällä itsessään hyvin ymmärsi niiden todellisen tarkoituksen, vaikkei ollut pinnemmällä ymmärtävinään ja kuvittelikin olevansa ymmärtämättä. Mutta muutaman askeleen kuljettuansa hän jo ajatuksissaan väitteli Margitin kanssa, ja juuri noiden sanojen "todellista" mieltä vastaan.

Margit oli tietysti nytkin niinkuin aina ennen tarkoittanut, että
Kuusiselta puuttui miehuutta luopua nimismiehen ammatista, vaikka
Margit oli hänelle muka todistanut sellaisen ammatin halpamaisuuden.

Kun Kuusinen oli muutama vuosi sitten kiintynyt tuohon aatelisneitiin ja tällä ei ollut näyttänyt olevan mitään hänen kanssaan seurustelemista vastaan, olivat ihmiset sanoneet, että se nyt on Margitin tavallisia oikkuja. Tietysti sillä tytöllä piti olla kihlautumisessaankin jotakin erinomaista, tavallisuudesta poikkeavaa. Ja tällä tavallisuudesta poikkeamisella tarkoitettiin sitä, että Margit näytti aikovan valita sulhasekseen suomalaisen talonpoikaisylioppilaan, joka harjoitteli nimismiehen tointa. Mutta Kuusinen tiesi, että tämä aatelisneiti oli häneen suostumaisillaan oikeastakin syystä eikä vain leikillään.

Heikkoina hetkinään oli Kuusinen nimittäin todella ollut valmis Margitin tähden vaikkapa koko asemansa jättämään ja tuuliajolle viskaamaan kaikki siihen asti hankkimansa elinmahdollisuudet. Niin, vaikkapa umpimähkään myöntämään, että "antaa pahantekijäin olla", ajattelemaan: mitä helvetin asiaa minulla niihin on, ryöstäkööt ja pistelkööt puukoillansa niin paljon kuin ikinä haluavat! Ja matkustamaan Margitin kanssa vaikkapa Austraaliaan, jossa Kuusinen rupeaisi ratsastavaksi härkälaumain paimeneksi.

Semmoinen härkälaumain ylipaimenen virka oli hänellä todella ollut tarjolla erään kapteenin kautta, joka tunsi hänen kuntonsa ja tarmonsa Kuusisen merimies-ajoilta. Vapaa asunto, ratsuja, metsästysvälineitä, runsas palkka, pysyvä koti eräässä Queenslandin parhaista kaupungeista ja muuten hurja elämä villeillä aroilla — osasiko parempaa enää toivoa! Ja kaikkein hullunkurisinta oli, että Margit olisi kaiketi suostunut seuraamaan häntä semmoiseen seikkailuelämään! Jos Kuusinen oikein tunnusti itselleen kaiken totuuden, niin ainoa kerta, jolloin hän erehtymättömästi näki, että Margit todella voi suostua häneen, oli silloin kun hän puoli leikillä esitti tuon puhvelipaimen-suunnitelmansa. Silloin oli Margitin silmissä hämmästyksen ohella leimahtanut eloisa välähdys: hän olisi suostunut.

Mutta jos Kuusinen oli vieläkin rehellisempi itselleen, niin hänen täytyi myöntää, että ainoa syy, joka esti häntä — edes Margitinkaan saamisen hinnalla — tekemästä totta tästä pilasta, oli oikeastaan vain tuo "mitä ihmiset sanovat"! Erittäinkin mahdottomalta tuntui Kuusisesta lähimpien toveriensa arvostelun kantaminen, puhumattakaan ylemmistään, kuten esimerkiksi ruununvoudista, jonka hämmästynyt, Kuusisen oikeassa arvioimisessa pettynyt ilme esiintyi Kuusiselle ilmi elävänä kuvitelmana, aivan mahdottomana kestää ja kantaa. Koko muu maailma olisi tehnyt juuri samanlaisen ylenkatseellisen ja yhteiskunnallisesti ikäänkuin hautaavan ilmeen. Sellaista oli aivan mahdoton kestää jo pelkkänä ajatuksenakin, mutta tositapauksena se oli niin sietämätöntä, että mieluummin ajatteli vaikka hirttäytymistä. Suoraan sanoen, Kuusisella oli tiedossa, etteivät ainoastaan hänen vähän alemmat tai vähän ylemmät virkatoverinsa, vaan itse maaherrakin oli jo saanut vakiintuneen käsityksen siitä, minkälainen mies Kuusinen oli sekä virkamiehenä että ihmisenä. Tätä käsitystä ei Kuusinen tosin olisi mitenkään voinut sanoihin pukea, mutta käsitys oli edullinen, hän tunsi sen alituisen läsnäolon melkein niinkuin ihminen tuntee salaisimman minuutensa asioita. Sen olivat luoneet hänen parhaat ponnistuksensa, hänen uutteruutensa, intonsa, eikä vähimmin hänen häikäilemätön rohkeutensa. Se oli ikäänkuin hänen sisin pyhättönsä, jota varten koko sydän sykki, jota kaikki hänen ajatuksensa ja harrastuksensa kasvattivat ja vaalivat. "Se Kuusinen se pitäisi saada tänne pääkaupunkiin poliisilaitoksen palvelukseen", oli maaherra kerran sanonut lääninsihteerille. Ja tämä lause oli painunut Kuusisen pyhätön kauniiksi kehykseksi, kasvanut siihen kiinni olennaiseksi osaksi, Kuusisen sinisistä silmistä alati sädehtiväksi hilpeäksi elämäniloksi ja tarmokkaaksi varmuudeksi.

He erosivat.

Ja erosivat aikana, jona Margitin suku alkoi jo tottua heidän kihlautumisensa ajatukseen, nähtyään sitäpaitsi, että Kuusinen oli eteenpäinpyrkivä mies, jolla saattoi olla hyvinkin kaunis tulevaisuus virkauralla.

Mutta kohtalo on omituinen leikkijä. Eron tultua Margit oli ruvennut sairaanhoitoa harrastamaan. Hän kävi siinä tarkoituksessa kurssin Helsingin kirurgisessa laitoksessa, edistyi nopeasti ja sai paikan virkavapautta nauttivan varsinaisen johtajattaren sijaisena tämän kauppalan sairaalassa.

Mutta ihmeellinen kohtalo saattoi Kuusisen samaan aikaan pääsemään varsinaiseksi nimismieheksi juuri samaan pitäjään, asemapaikkanaan samainen kauppala.

Näin jatkui heidän omituinen tuttavuutensa eli oikeammin ainainen taistelunsa.

Pian Kuusinen sai huomata, etteivät Margitin mielipiteet hänen toimialaansa nähden olleet vähintäkään muuttuneet.

"Ottaa rosvoja kiinni ja toimittaa ryöstöjä ihmisten luona, hyi!" Se oli Margitin arvostelu.

Siinä oli oikeastaan kaikki, mitä neiti Margit oli koskaan sanonut vastenmielisyytensä syistä tätä uraa kohtaan. Mutta vaikka hän ei olisi sitäkään sanonut, kävi sama vastenmielisyys ilmi lukemattomista tosiasioista, joita Kuusinen ei voinut väärinymmärtää. Siinä oli Kuusisen mielestä jotakin visapäisyyttä, joka häntä suuresti harmitti ja jonka johdosta hän olisi ollut valmis ketä tahansa muuta nostamaan poikkiteloin polvilleen ja nasevasti vitsoittamaan kuin pahankurista lasta. Ei saisi muka "ottaa rosvoja kiinni" eikä pitää pakkohuutokauppoja, mutta kun kysyy mitä arvoisa neiti siis on ajatellut rosvoille tehtäväksi, niin ei tullut mitään vastausta. Noin ylimalkaan vain: "antaa niiden olla" tai: "ottakoot muut kiinni!"

Harmitti niin että sormia syhelmöi. Kiukku kehittyi kehittymistään, kunnes koivuinen vitsa taas tuli mieleen, juuri sellainen notkea vitsa, jommoisella äiti oli läimäytellyt Kuusista itseään hänen poikana ollessaan ja jonka vaikutuksesta hän oli aina tuntenut, kuinka kirvelevien kipujen kovimmillaan ollessa mahdottominkin visapäisyys oli vaihtunut mitä nöyrimpään äidin tottelemiseen. Mutta Margitia ei nähtävästi oltu milloinkaan vitsoilla kuritettu, niinkuin aatelisten lapsia usein kuulutaan kasvatettavan.

Kaikista näistä kiukuistaan huolimatta kun Margit tylyjen sanojensa jälkeen Kuusisen muka puuttuvasta miehuudesta läksi hyvästelemättä tiehensä, Kuusinen oli sittenkin alakuloinen. Sillä jokin selittämätön, peräti aiheettomalta tuntuva ystävyydentunto Margitia kohtaan ei vain ottanut hänessä sammuakseen. Se oli tosin vain niinkuin jotakin sisarusten välistä ystävyyttä, mutta Kuusisella se usein erittäinkin Margitin poissaollessa muuttui myöskin "siksi" rakkaudeksi. Teki mieli painaa päänsä Margitin rintaa vasten ja tunnustaa: "no, no, ei kiukutella, voithan sinä olla jonkinverran oikeassakin."

Senvuoksi Kuusinen, ennenkuin yhtyi ratkaiseviin toimenpiteisiin Ranssun suhteen, päätti vielä mennä ruununvoudin luo tiedustelemaan tämän mieltä Ranssun asiassa ja ottamaan selvää oliko mitään mahdollisuuksia edes johonkin määrin lieventää tämän kohtaloa — Margitin lepyttämiseksi.

Ruununvouti oli vanhaa, juurevaa Suomen ruotsalaista herrasrotua, Runebergin runouden kasvattama, merivahapiippujen, tuutinkien ja totien luoma syvä basso. Sitä hän oli ollut jo M. M.:n aikoina, mutta nyt hän oli aivan peloittavaksi tuuhistunut, sinipunertunut, ja hänen bassonsa oli puhellessakin käynyt niin rämeä-ääniseksi, että innostuksen hetkinä lasit kilisivät ja ikkunat tärisivät siinä talossa missä hän asui.

Kuusinen ihaili tätä ruununvoutia suuresti.

Jos Kuusisen oli vaikea särkeä sitä kuvaa, mikä maaherralla oli hänen lupaavasta virkailija-henkilöstään, niin vielä vaikeampi, aivan mahdotonta oli hänen särkeä sitä kuvaa, mikä tällä ruununvoudilla oli hänestä muodostunut. Kuusinen oli kerran heidän juomatuulella ollessaan antanut ruunun voudille sen käsityksen, että hän muutamissa asioissa yhtyi jopa tämän ruotsinmielisyyteenkin, eikä tuotakaan vähäistä väärinkäsitystä hän enää milloinkaan osannut saada peruutetuksi. Kuinka hän sitten olisi muka saanut vihjatuksi tälle karhulle, tälle ruotsalaisuudessaan ikäänkuin ahavoituneelle miehelle, jota uudet aatetuulahdukset eivät olleet milloinkaan hipaisseetkaan, jotakin Margitin tapaisia mielipiteitä!

Ei milloinkaan. Mutta hänellä oli toinen toivo.

Ruununvoudilla oli tapana suurella innostuksella kertoa nuoruutensa ajoista ja omasta nimismiehyydestään Pohjanmaan pahimmin tunnetuissa pitäjissä. Hän ei oikeastaan tunnustanut hyödyllisiksi kuin kahta rangaistuslajia, nimittäin selkäsaunaa ja kuolemanrangaistusta. Kaikki, mikä oli tuolta väliltä, oli pahasta. Hän haukkui silmittömästi nykyisiä vankilajärjestelmiä pitkine rangaistusaikoineen ja vankienlihottamisineen. "Toista oli minun aikoinani", hän sanoi, "minä otin junkkaria kiinni kurkusta ja sanoin: pamppuako vai linnaa? Ja aimo pamputuksen saatuaan, tainnuksista herättyään oli mies parannettu. Saman rikoksen toistumisesta ei puhettakaan!"

Nyt toivoi Kuusinen, että mahdollisesti Ranssuakin voisi vain kaikessa hiljaisuudessa näin tainnuksiin asti pamputtaa ja sitten laskea menemään. Hän aikoi sopivalla tavalla tiedustaa ruununvoudin mieltä asiasta.

Mutta vähän aikaa kuunneltuaan Kuusisen selostuksia Ranssun teoista ja eri poliisiraporteissa lausuttuja otaksumisia ruununvouti tuli totiseksi ja sanoi, että tässä asiassa olisi edullista saada lopullinen tuomio viivytetyksi vuoden pari, sillä hän oli varma, että siihen mennessä kuolemanrangaistus tulee jälleen käytäntöön. — Tuommoisia herroja ei auta pamputus, vaan ne ovat kerrassaan lopetettavat, — sanoi hän ja oli tyytyväinen, että hänen lauseensa lopetti kaiken enemmän keskustelun ikävästä asiasta.

— Mutta kuuleppas, sinä Kuusinen, — sanoi hän toisella ilon äänellä, — minä olen keksinyt sekoituksen, jonka vertaista sinun kielesi pää ei ole vielä milloinkaan maistellut. Tule tänne!

Ja hän vei Kuusisen kansliasta omaan huoneeseensa, joka oli täynnä tupakinsavua, hirvensarvia, pyssyjä, nahkoja ja erilaisia tupakkavehkeitä.

Pöydällä seisoi maljakkoja, lekkereitä ja laseja. Ruununvouti oli ilmeisesti ollut juuri uusissa sekoitushommissa, kun Kuusinen ilmoittautui.

Hän kaasi täyteen korkean pikarillisen kellervän kuulakkaa nestettä, tipautti siihen vielä jotakin ainetta kahdesta eri pullosta ja peräytyen pulloineen pari askelta pöydän luota, sanoi hiljaisella ja tahallisen onnettomalla äänellä:

— Maista!

Hiljaisella ja tahallisen onnettomalla senvuoksi, että jos olisi pitänyt huutaa tapauksen todellista merkitystä vastaavalla äänellä, niin siihen ei olisi ylimalkaan mikään ihmisääni riittänyt. Parempi siis sanoa aivan hiljaa.

Jo tätä ensimmäistä pikarillista juodessaan Kuusinen tunsi, että hän samalla joi kaikkien Margit-suhteittensa lopettajaisia.

Mutta hän tiesi vielä, että he tulevat juomaan toista vuorokautta yhteen menoon.

* * * * *

Sairaalaan takaisin palattuaan Margit meni hiljaa sen huoneen ovelle, missä Ranssu makasi, ja tirkisti oviraosta. Hänen täytyi hämmästyä. Tilda oli huoneessa, polvillaan vuoteen ääressä kannattaen Ranssun edessä peiliä ja pesuvatia. Tytön pää oli rempallaan vuodetta vastaan ja hän itki niin, että koko hänen ruumiinsa hytki. — Ranssu oli kohottautunut puoleksi istualleen päänaluksien varaan ja Tildasta aivan välinpitämättömänä toimitti suu irvissä parranajelua. "Pidä oikosessa", — kuului hän komentavan.

Jos mikä oli selvä todistus siihen, että Ranssu puolestaan ei ollut rakastunut Tilda parkaan, niin kyllä se oli tämä hänen parranajelunsa ja peilin edessä irvistelynsä. Ehkäpä Tilda olikin ottanut tämän sellaiseksi todistukseksi, koska noin valtoinaan epätoivoon antautui.

Ihmeellinen oli tämä Tilda. Hänellä olisi ollut mainio sulhanen, siisti, raitis rautatien palveluksessa matkusteleva halkojen hankkija ja sitäpaitsi oman kylänsä paras hanurinsoittaja, joka jumaloitsi häntä, jolle Tilda jo oli antanut suostumuksensakin. Ja nyt oli tuntematon, raju Ranssu ilmestynyt paikkakunnalle ja pannut kaikkien tyttöjen päät pyörälle. Tilda oli hänet nähtyään kohta ensi hetkestä aivan poissa suunniltaan. Alkoi laiminlyödä sairaalan tehtäviä, pyrkiä iltalomille, tuli kolkuttamaan sairaalan ovelle, kun avain oli jo yönaulaan pantu — kaikki seikkoja, joihin hän ei milloinkaan ennen ollut tehnyt itseään vikapääksi. Syy oli pian selvinnyt Margitille, ja kun hän kovasti piti tästä tytöstä, niin hän päätti saada Tildan järkiinsä, ennenkuin johtajatar ennätti erottaa hänet sairaalan palveluksesta, jossa hän oli kuntonsa, vilkkautensa ja tavattoman tarmonsa vuoksi tehnyt itsensä perin välttämättömäksi. Mutta Tilda avasi Margitille sydämensä ja kertoi hänelle kaikki salaisuutensa, jonka johdosta Margit horjahti ennakkovarmuudestaan. Päätettiin, että Margit saisi nähdä Ranssun ja vasta sen näkemisen jälkeen sanoisi, mitä hän Ranssusta lopullisesti ajattelee. He menivät iltamiin Työväentalolle siinä tarkoituksessa.

Oli päätetty niin, että Margit ei ilmaise itseään, vaan on olevinaan vain joku Tildan tovereista, joka muka oli tullut Tildan seuraksi. Heillä oli hyvin hauskaa, kun he keksivät tämän juonen ja sitten pukeutuivat iltamaan mennäkseen. Täytyi leikkiä toveruksia, mutta sitä olisi kumpikin halunnut olla myös tosissaan, ja siksi oli hauskaa.

Margit ei ollut milloinkaan vielä käynyt missään työväentaloilla. He tulivat suureen ja hyvin korkeaan saliin, joka oli kirkkaassa sähkövalossa ja täynnänsä riveissä istuvia ihmisiä.

Tilda ja Margit istuutuivat seinämää pitkin olevalle sivupenkille eikä kukaan pannut heihin erikoista huomiota, joten tarkoitus näytti saavutetulta. Näytelmä oli jo näytelty ja odotettiin vain vielä puhetta ennen tanssin alkamista.

Sillaikaa kun Tilda levottomana kurkki ihmisten päiden välitse, nähdäkseen oliko hänen Ranssunsa saapuvilla, Margit ihmeissään katseli ympärilleen, kattoon, seiniin, outoihin ihmisiin, punaisella verholla suljettuun näyttämöön, punaisiin lippuihin, joista luki työväen-osastojen, nuorisoliittojen, ammattikuntain kilpikirjoituksia. Oli myös suuria, mustalla ja valkealla piirrettyjä muotokuvia. Marxin ja Darwinin hän kyllä tunsi, mutta kolmatta piti kysyä Tildalta, joka sanoi sen olevan Peepelin. Ei Margit olisi ikinä voinut aavistaa, että työväki oli näin pitkälle ehtinyt: salin sähköisyys, punaiset verhot, naisten tukkalaitteet, kirjavat puserot, iloinen yleisö — sorina, hänen oma jäämisensä kaiken huomion ulkopuolelle, — kaikki tämä oli Margitille perin uutta ja outoa.

Tildan levottomuus alkoi kasvamistaan kasvaa. Hän ei heittänyt toivoansa, että Ranssu lopultakin vielä saapuu. Sentähden hän ei saattanut ollenkaan Margitin puheita seurata, vaan kääntelihe jokaista oven-aukeamista katsomaan, kuunteli jokaista äännähdystä yleisön puolelta, ja posket punaisina kierteli päätään taapäin aivan kuin hänellä ei olisi mitään niskanikamia ollutkaan.

Kun Tildan hanurinsoittaja oli istuutunut näyttämölavan reunalle odotusaikaa soitolla lyhentämään, Margit äkkiä tunsi ankaran sysäyksen kylkeensä.

— Ranssu! Ranssu! — sähähti Tilda. Mutta kuka sisälletulleista oli Ranssu, sitä ei Margit voinut mitenkään nähdä. Niin selvää kuin Tildasta olikin, kuka sakeassa miesjoukossa oli Ranssu, niin mahdotonta oli Margitin häntä muista erottaa. Tildan kiihkeiden osoitusten mukaan olisi Ranssu ollut se mies, joka kädet housujen taskuissa oli asettunut sivuttain parvekepylvästä vasten nojalleen ja muiden puhetta kuunnellessaan näytti koputtelevan päänsä takaraivoa pylvääseen.

Ei Margit ensin osannut tässä miehessä mitään erinomaista huomata, ja hän alkoi ajatella, että koko se sankaruus, minkä hänkin Tildan kertomusten vaikutuksesta oli jo kuvitellut Ranssun ympärille, ei ehkä ollutkaan muuta kuin Tildan rakkaushuumetta. Ainoa mikä näin ensi näkemältä saattoi herättää huomiota oli miehen paksu ruskea tukka, joka keikarimaisesti tuprutti otsalla. Jotenkin huolimattoman puvun ainoana juhlatilanteen merkkinä oli ohkainen, sinipunervan kirjava kaulahuivi, joka koruttomassa solmussa riippuen peitti paidan kauluksettomuutta. Pitemmälti joukkuetta tarkastellessa saattoi kuitenkin huomata, että muut miehet, vaikka olivatkin puhelevinaan keskenään ja hänen ohitsensa, nauroivat ja puhuivat vain hänen mieltänsä kysyäkseen. Pylvääseen päätänsä koputteleva mies seisoi tuskin kuunnellen veltossa asennossa, haluttomasti ajan kulumista odotellen, mutta hallitsi miehistä ympäristöänsä viimeistä värettä myöten. Eikä ainoastaan lähintä miessakkia, vaan koko yleisön oli vallannut levoton uteliaisuus niinkuin kuuluisuuden saapuessa johonkin vähäpätöiseen kyläkokoukseen, jossa ei kukaan ollut sellaista huomiota odottanut. Tyttöjen päät olivat joutsenkauloina käännyksissä salin perälle, tai he kikattivat punastuneina ja puhuivat keskenään tietämättä mitä puhuivat ja mille nauroivat. Mutta Ranssu ei tuntunut noiden tyttöjen hallitsemisesta niin paljon välittävän kuin miesten.

Nyt läksivät jotkut Ranssun sakilaisista hanurinsoittajaa kohden, joka oli kylän paras soittaja. Mutta Ranssu sanoi: Älkää menkö. Ja koko sali kuuli hänen sanansa, sillä kaikkien silmät ja korvat olivat sillä hetkellä yhtenä näkevänä ja kuulevana. Miehet menivät sentään. He istuivat soittajan viereen kädet lakkareissa ja puhuivat hänelle tuupiskellen häntä, joten soittaminen kävi mahdottomaksi ja mies herkesi. Silloin tuli siihen Ranssu ja sakilaiset antoivat hänelle hänen suuren hanurinsa. Ja kun Ranssu alkoi soittaa, niin sakilaiset rupesivat työntämään tuoleja salin perälle parven alle ja koko yleisö nousi seisaallensa eikä kukaan enää odottanut puheen kuulemista, vaan pojat rupesivat auttamaan tuolien työntämistä ja tytöt valmistuivat tanssiin, istuen seinänvierustoille.

Tämän aikana Ranssu soitellessaan katseli hellittämättä sinnepäin missä Tilda ja Margit istuivat, joten monet vastapäätä istujista vetivät suorat viivat Ranssun katseen suuntaan ja alkoivat hekin tarkata heitä. Tilda oli jotenkin tuntematon tässä tehdaskylässä, mutta Margitia ei kukaan ollut ennen nähnytkään ja yhä vilkastuvista kyselyistä kolmansien jopa viidensienkin vieressäistujain ylitse ei ollut mitään apua. Tytöt kiehuivat, mutta Margit jäi salaisuudeksi.

Tilda oli onnellinen Ranssun katselemisen johdosta. Hän oli kovin
punehtunut, ei osannut istua alallaan, ja kaikessa mitä hän hoki
Margitille ei ollut rahtuakaan järkeä. Mutta Margit ymmärsi, ettei
Ranssu Tildaa katsellut, vaan häntä, Tildan tuntematonta toveria.

Loukattu hanurinsoittaja meni ravintolan puolelle järjestysmiehille valittamaan, mutta nämä näkivät, että yleisö oli ranssulaisten puolella eikä halunnut puhetta kuunnella, koska tanssiaika olisi sillä lyhentynyt. He kuitenkin kielsivät Ranssua soittamasta ja alkoivat kiivaan sananvaihdon sakilaisten kanssa, jotka olivat kerääntyneet heidän ympärilleen ja nostelivat housujansa ja kiristelivät vöitään, niin kuin tappelua valmistaissa, sillä järjestysmiehet vaativat näyttämään pääsylippuja ja tahtoivat ajaa ulos pahimmin juopuneita.

Kylän oman hanurin alettua soittaa Ranssu, antamatta merkkiä tappelun alkamiseen, jota sakilaiset häneltä joka hetki odottivat, loikkasi pitkään hypäten Margitin viereen istumaan ja kysyi tuttavallisesti, eikö mentäisi tanssimaan.

— Tulkaa pois, se on päissään — kuiskasi Tilda hätääntyneesti toiselta puolelta Margitin korvaan.

Margit tahtoi nousta, mutta Ranssu oli kietaissut toisen kätensä hänen vyötäistensä ympäri, muka tanssiin lähdön nimellä, ja veti puoleensa, sitä lähemmäksi itseään mitä lujemmin Margit pyrki irti.

Koettaen olla katselijain huomiota herättämättä, — sillä koko sali katseli yhtenä silmänä —, Margit pujotti kätensä selän taa ja tarttui koko voimallaan Ranssun sormiin, saadakseen hänen kätensä irtautumaan.

— Vai on täällä liian valoisa tanssia Ranssun kanssa! — sanoi hän hellittäen hetkeksi kätensä. Samassa hän nousi ja päästi huikean vihellyksen. Kaikki sähkövalot sammuivat. Salissa syntyi suuri hälinä ja kuului kauhun kirkaisuja kaikkien yhtaikaa törmätessä oven puolelle.

— No nyt ei näe kukaan, — kuuli Margit Ranssun sanovan ja tunsi käsivarren kaulansa ympärillä. — Ovi lukkoon ja tanssit käymään! — kuului Ranssun ääni huutavan sakilaisille.

Sillä aikaa joku tempasi Margitia kädestä syrjään ja hän pääsi notkistumaan Ranssun käden alta.

— Tulkaa tämän kautta, minä vien, — kuiski Tilda, joka oli hänet irtitemmannut. Ja he riensivät näyttämöä kohden, jolla puolen salia ei ollut tungeskelevia, kiipesivät lamppujen yli ja verhon välitse lavalle, laskeutuivat jyrkkiä rappusia myöten ravintolan puolelle, pujahtivat keittiöön ja siitä joutuivat kivijalan kellariin.

Vielä nykäys ja Tilda sai pienen oven saranoiltaan ja niin suurelle raolle, että siitä hyvin mahtui ulos.

Ulkona oli kuudan. Oven edessä oli suuria ja pieniä pakkilaatikoita, niiden takana roskaläjä tappuroita, höylävilloja, säilykepurkkeja, käärepapereita, pullojensirpaleita, ja koko läjän takana korkea töyräs, jonka ylintä pintaa matala ovi ei näyttänyt.

— Tästä vain juoksette tielle, sanoi Tilda jättäytyen, ja Margitin kysymykseen, eikö hän aikonut paeta mukana, purskahti itkemään.

— Kyllä se nyt taas joutuu poliisien käsiin, voivotteli Tilda, — ja kuka tietää, mitä se vielä tänä yönä tekee!

Tilda juoksi samoja portaita ylös takaisin Ranssuansa etsimään ja hillitsemään, jos semmoiseen suinkin vielä oli aikaa, mutta ylhäältä kuului jo tappelun rääkynää. Lattiapalkit tömisivät ja hanurin ääni erottui melun keskeltä vain kaukaisena aavistuksena.

Margitin oli edessä pakkilaatikkojen ylitse roskaläjille kiipeäminen. Hän koetti siirtää suurinta laatikkoa tieltään, mutta se ei onnistunut. Silloin kuului useita selviä revolverinlaukauksia ylhäältä salista eikä Margitin auttanut kiireessä enää muu kuin suinpäin heittäytyä pakkilaatikon päälle ja kiivetä ylitse. Alussa kävi kaikki hyvin. Toisella kädellä hän piti hameitaan koholla, toisella tarrautui kaikkiin mahdollisiin rakosiin vetääkseen itsensä ylös. Polvet tahtoivat luisua jyrkältä pinnalta, ja päälliseksi häntä rupesi naurattamaan kun hän odottamatta tuli ajatelleeksi, mitähän hänen paroonilliset omaisensa sanoisivat, jos näkisivät hänen yöllä kiiveskelevän pakkilaatikkojen yli ja vielä "työväentalon" takakäytävistä tullen!

Ennenkuin hän siitä suuresta laatikosta selvisi, tapahtui vielä semmoinen onnettomuus, että pöksyjen pitsit tarttuivat naulaan eikä hänellä ollut vapaata kättä niitä selvittämään. Kiukuissaan hän antoi pitsien repeytyä, mutta polvea poisnykäistessä sama naula repi pitkän naarmun hänen jalkaansa. Joten Margit, ennenkuin pääsi törmän rinteelle istumaan, itki kiukusta ja naarmun kirvelystä. "Kyllä vain sitä jos johonkin joutuu", ajatteli hän hienossa kapinassa omia aatteitaan ja aikeitaan vastaan. Ja meni pitkä aika ennenkuin hän sai selitetyksi itselleen, etteihän tapaus heittänyt mitään varjoa "alemman kansan" ylitse, vaan että oli kysymys vain tunnetusta huligaanista, Ranssusta, joten tuossa katkerassa loukkaantumisessa, mikä painoi hänen sydänalaansa tapauksen johdosta kaikkia sivistymättömiä kohtaan, ei ollut vähintäkään oikeutusta. Hänen omaisensa ne kyllä aina jostakin esimerkistä olivat valmiit tuomitsemaan koko alemman säädyn, mutta juuri sitä hän, Margit, ei saanut tehdä. Ja täysin lohdutettuna hän hypähti töyräältä, löysi polun ja pian pääsi tielle, joka vei kirkonkylään. Hänen ilokseen oli siinä muitakin iltamista tulijoita menossa kirkonkylään. Tytöt kertoivat ristiriitaisesti, toiset, että sakilaiset olivat ampuneet konstaapelin, toiset, että konstaapelit olivat ampuneet Ranssun, ja kolmannet, että Ranssu oli puukottanut hanurinsoittajaa ja kahta järjestysmiestä.

Sairaalassa oli onneksi kaikki järjestyksessä Margitin palattua. Tildaa odottamatta hän saattoi mennä omaan huoneeseensa nukkumaan, päivystäjä ei sanonut yhdessäkään huoneessa valvottavan.

Unesta vain ei tahtonut tulla mitään.

Margit kutsui jälleen esille tuon hyväntunteensa, selittäen itselleen yhä ja yhä uudestaan kuinka hänen kiintymisensä kansanlapsiin oli jäänyt koskemattomaksi entiselleen. Siihen hänen kiintymiseensähän perustui koko hänen nykyinen elämänsuuntansa, hänen olentonsa koko erikoisuus, ja sekö olisi horjahtanut yhden ainoan tapauksen tähden!

Tavallisesti Margit heti nukkui, kun oli vain saanut järjestykseen ja tasapainoon ajatuksensa. Mutta tunti kului toisensa jälkeen, eikä unta tullut silmiin. Ennen nukkumista ajatukset menivät omille teilleen.

Kun hän, jaksamatta yhtämittaa yritellä pysyä sillä ajatusten tasolla, missä hänen oli hyvä olla ja mistä uni tavallisesti tuli, päästi kiristetyt langat valtoimiksi, menivät hänen ajatuksensa heti Ranssuun, eli juuri siihen mitä hän koetti työntää niistä erilleen. Ilmi elävästi hän jälleen näki Ranssun seisovan selin pylvään nojassa, kädet lakkarissa ikäänkuin tahallisesti välinpitämättömyyttään korostaen. Hänen verkalleen koputtaessaan päänsä takaraivoa pylvääseen tuli kurkun suuri aataminomena erikoisesti näkyviin. Kasvojenpiirteet näyttivät uhmaavan yleistä huomiota, ja kuitenkin siitä juovan omaa elämäänsä. Huulet väreilivät tämän uhman nautinnosta. Ja sitten näki hänen kävelevän salin läpi kevyesti kuin kissa, ruumiin liukuessa eteenpäin ottamatta mitään osaa askelten nytkähdyksiin. Varmaan tämä notkea käyntitapa johtui hänen tottumuksestaan liikkua katoilla, sillä hän oli levysepänsälli. Ja Margit tapasi omat huulensa hymyämästä tiedotonta ihailua, juuri samaa, jota hän oli yleisössä niin moittinut, sillä olihan aivan ilmeistä, että juuri tuo yleisön ihailu se yllyttikin Ranssua tuossa arveluttavassa sankarillisuudessa. Tyttöjen kauhunkiljahduksissa oli ainakin puoleksi myöskin ihastusta, ja pojat eivät näyttäneet edes salaavankaan ylpeyttänsä siitä, että saivat olla Ranssun seurassa tai vain läheisyydessäkin. Kauhuissaan Margit tempautui irti tuosta luvattomasta mielentilastaan ja koetti uudelleen tunnelmoitua omaan luvalliseen ja viileään maailmaansa. Mutta se rupesi olemaan yhä mahdottomampaa. Sen sijaan hän ajatteli Ranssun kaunismuotoisia sormia, kun tämä, luullen Margitia Tildan toveriksi, istuutui viereen ja antoi kätensä olla Margitin polvella. Ja hänen piti tunnustella sitä paikkaa selkäpuolen vyötäisillä, mitä Ranssun käsi oli painanut. Tuohon, — ei, vähän alemmaksi, tuohon noin.

Juuri sinä hetkenä, kun uni vihdoin olisi tullut pelastamaan Margitin hänen omavaltaisten ajatustensa kidasta, ryntäsi päivystävä hoitajatar hänen huoneeseensa ilmoittaen, että neljä haavoitettua oli tuotu sairaalaan sidottaviksi. Yksi näistä oli niin pahasti runneltu, että lääkärin oli mitään tavanmukaisia pesuja ja puhtaisiin paitoihin panoja odottamatta vain revittävä miehen omat vaatteet ja ryhdyttävä haavojen sitomiseen.

Se oli Ranssu itse.

Hän oli tämän ajan tiedotonna, ja vain kyljestä kuulaa tunnusteltaessa ja ulos vedettäessä näytti houreissaan purevan hammastaan, suupielet vaahdossa.

Lääkärin lähdettyä hoitajattaret varovasti pesivät hänen ruumiinsa, pukivat valkoisiin alusvaatteisiin ja nostivat lakanan päällä vuoteeseen. Hän ei tullut tajuihinsa. Verenvuoto oli saatu tyrehtymään, mutta vuoto oli kalman kalpeudesta päättäen ollut tavattoman runsas.

Margit katseli nukkuvaa. Kaunismuotoiset, kellertävän valkoiset sormet näkyivät lakanantaitoksella. Ja öiset tunteet tulvahtivat Margitin sydämeen sellaisella voimalla, että hän oli mennä tainnoksiin. Sitten veri hyökkäsi päähän ja hän selvisi pyörrytyksestä.

Hän koetti tehdä itsellensä tiliä tästä tunteesta, jolla oli noin suuri ja odottamaton vaikutusvalta koko hänen fyysilliseen olentoonsa ja aivan siitä hetkestä asti kuin Ranssu oli pannut kätensä hänen vyötäisilleen. Mutta ei hän siinä parhaallakaan tahdolla voinut havaita mitään hävettävää. Se oli kohta vaihtunut vain äidilliseksi hellyydentunteeksi ja oli tällä hetkellä pelkkää sitä tunnetta ilman vähintäkään vivahdusta aistillisuuteen. Teki vain sanomattomasti mieli ottaa nuo kädet omiinsa, lämmittää niitä, painautua aivan lähelle hänen päätänsä, silittää tukka pois otsalta ja sanoa: oma, oma poikaseni, on muutakin kuin ihmisten ihastus, on muutakin minkä edessä olla, on se Suuri Sisällinen, joka katsoo ja näkee kaiken ja rakastaa sinun sankaruuttasi. Teki mieli itkeä yhdessä ja yhdessä kääntyä kohti aurinkoa.

Margitin katsellessa Ranssua näiden tunteiden vallassa tämän silmät alkoivat liikkua luomien alla, hän käänsi päätänsä ja silmät avautuivat raoilleen. Hän katsoi Margitia kohden ensin ikäänkuin mitään ymmärtämättä, mutta sitten otsa rypistyi niinkuin tuskasta ja hänen päänsä teki turhan yrityksen kohottautua alukselta. Hän oli ilmeisesti tuntenut Margitin. Tämä ponnistus oli sairaalle liikaa. Silmäluomet painuivat taas umpeen ja verettömän kalpeille kasvoille levisi poskipäihin heikko puna.

Ranssun ilmeinen mielenliikutus arvelutti Margitia, koska se saattoi helposti aiheuttaa haavakuumeen, joka tässä tapauksessa olisi ollut perin kohtalokasta. Vastoin nimismiehen määräyksiä hän siirrätytti Ranssun semmoiseen huoneeseen, jonka ikkunoissa ei ollut rautaristikkoja, ja toimitti hänet toisen hoidettavaksi, jotta sairas olisi välttynyt enemmiltä liikutuksilta. Mutta jo kolmantena päivänä Tilda ilmestyi Ranssun lähettämänä pyytämään Margitia hänen puheillensa, Ranssu oli Tildan avulla ajellut partansa tätä tapausta varten. "Hän on kaiketi häpeissään neidin tähden", sanoi Tilda.

Margit tuli vuoteen luo kysyvästi katsellen Ranssun silmiin.

Ranssu kääntyi ensin pois, sitten käänsi päänsä Margitin puolelle, mutta liian paljon, niin että katsoi ohitse. Hänen silmänsä siirtyivät nopeasti esineestä toiseen, kunhan vain välttivät sattumasta siihen kohti mistä olisivat tavanneet Margitin katseen.

Margit nosti tuolin vuoteen viereen, pani lämpömittarin varovasti sairaan kainaloon, istuutui ja rauhoittavasti kosketti hänen kylmiä käsiään.

Ranssun huulille oli nousevinaan jokin pilkallinen hymy, mutta kai hän myöskin tunsi olevansa henkihieverissä, koska ei voinut estää huuliensa vavahtelemista niinkuin lapsella, joka ei voi ylläpitää uhmamieltänsä. Anteeksipyyntö olisi hänelle ollut samaa kuin heltyä itkuun. Näkyi selvästi, että hän kaikin voimin taisteli sellaista mahdollisuutta vastaan ja sen vastapainoksi koettaa säilyttää luonnotonta ivahymyään.

— Ei nyt huolita eilisiä muistella, sanoi Margit, — nyt täytyy vain pysyä rauhallisena.

Ranssu katsahti Margitiin hämmästyen, niinkuin olisi odottamatta löytänyt ystävän sieltä missä luuli vain vihollisten väijyvän. Hän tarttui Margitin ranteeseen ja kuiskasi kiihkeän nopeasti:

— Elääkö se konstaapeli vielä?

Margit otti lämpömittarin jälleen käteensä, katsahti siihen ja näki, etteivät Ranssun asiat olleet hyvinpäin. Voimatta vastata hänen kysymykseensä, koska puhuminen pidätettyjen kanssa muista kuin heidän hoitoansa koskevista asioista oli sairaalan säännöissä ankarasti kielletty, Margit sanoi vain:

— Koettakaa pysyä aivan rauhallisena, nyt täytyy ensin tulla terveeksi, se on pääasia.

— Joo, joo, terveeksi, myönnytteli Ranssu ja ivahymy pääsi kokonaan voitolle, — terveeksi, terveeksi, että paremmin jaksan rautoja kantaa.

Margit punastui. Tämä oli hänen kipeitä kohtiansa ja ehkä kipein. Hän oli sairashoidon valinnut elämänurakseen, mutta tämä tapaus tässä ei ollut suinkaan ensimmäinen, joka pani epäillen kysymään, onko yleensä aina koetettava saada ihmistä terveeksi? Välistä näytti aivan ilmeiseltä, että joku tauti tai kipu oli välttämätön tuon ihmisen sielulliselle edistymiselle, jota vastoin nopea paraneminen oli vain omansa edistämään kevytmielistä suhtautumista omantunnonasioihin ja opetuksen nopeaa unohtamista. Ja nyt tämä: Ranssun tila ei ollut toivoton ja Margit pani koko taitonsa ja intonsa hänen hoitoonsa. Mutta Ranssun äskeiset sanat olivat kuin saavillinen kylmää vettä niskaan: mitä nopeammin Ranssu paranisi sitä pikemmin Kuusinen saisi tulla panemaan häntä rautoihin! Kuka tietää oliko näissä oloissa Ranssuun nähden elämä vai kuolema enemmän toivottava! Ranssu koetti kurottaa päätänsä vähän ylemmäs ja kysäsi mahdollisimman hiljaisella kuiskauksella uudelleen:

— Elääkö se vielä?

Margit ymmärsi, että Ranssu kysyi taas konstaapelista, joka oli tappelussa saanut kuulan vatsaansa.

— Elää, elää, sanoi Margit, — mutta koettakaa olla muistelematta ja puhumatta niistä asioista. Ellette voi minun kanssani, kutsun toisen hoitajan.

— No, no, ei suututa, sanoi Ranssu taas tarttuen Margitin ranteeseen, minkä näytti omistaneen hyväksi tavakseen.

Olisi todella pitänyt suuttua, mutta Margitia vain nauratti, jopa omituisesti miellytti tuo luottavainen tuttavallisuus.

— Onkos neiti ollut jo kauankin tässä laitoksessa? Kas kun en minä vain ole ennen sattunut näkemään! — sanoi Ranssu huolettoman keikarimaisesti aivankuin ei olisi ollut mitään kysymystä elämästä ja kuolemasta.

Ranssun kasvot olivat näissä puheluissa käyneet kuumeisen punaisiksi. Hän vilkuili ja liikutteli päätään niinkuin se joka puhuu vain toisen huomiota harhaan johtaakseen, eikä muuta mieti kuin miten päästä vuoteesta ja ikkunan kautta livahtamaan vapauteen.

Margit näki nyt että Ranssu, raskaasti sairaana, oli hänen vaatimuksestaan siirretty tähän huoneeseen, jonka ikkunassa ei ollut mitään rautaristikkoa. Eivät nimismiehen silloiset epäilyt olleetkaan olleet aivan turhia, vaan sairas näytti olevan kylläkin tarkoin vartioitava.

Hän nousi, meni ikkunan luo ja sulki sen tarkoin.

Margitin palatessa vuoteen ääreen Ranssu tirkisteli pilkallisesti hymyillen hänen silmiinsä, ja matkien hullunkurisella äännähdyksellä ikkunan kiinnilopsahtamista nyykäytti ivallisen totisena päätänsä, siten muka tunnustaen tuon sulkemisen suurta tärkeyttä.

Margit tunsi punastuvansa aivan korvia myöten.

Hän ei voinut katsoa Ranssua silmiin, mutta tunsi tämän hellittämättä seuraavan häntä, sama iva huulilla. Vihdoin Ranssu kuului sanovan merkitsevän hitaasti:

— Taitaisi neidin käydäkin kovin pahoin, jos tämmöinen poika pääsisi karkuun?

Margit tekeytyi ankaraksi.

— Minä toistan vielä kerran, hän sanoi, — että ellette voi olla puhumatta kielletyistä asioista, saatte siirtyä takaisin koppihuoneeseen ja jäätte muiden hoitoon. Sitä ehkä haluaisittekin.

Ranssu vaikeni ja alkoi leikkiä tupsuilla, jotka riippuivat vuoteen selustimesta. Margitin tuli häntä sääli.

— Kysyitte, olenko ollut kauan täällä. Vasta kaksi kuukautta, — sanoi Margit lauhkealla äänellä ja istuutui jälleen vuoteen ääreen. Hän alkoi kertoa itsestään siinä mielessä, että toivoi Ranssun pian väsyvän kuuntelemaan ja nukkuvan, mikä olisi ollut kovin tarpeellista näissä oloissa. Kuumetta oli 39 astetta. Hän oli tehnyt sen havainnon, että sairasta ei mikään hermolääke niin varmasti vaivuta uneen kuin toisen turhan tarkka tilinteko oman elämänsä vaiheista, terveydentilasta, käänteistä, tapauksista. Ja hän alkoi kertoa yksitoikkoisella äänellä perhesuhteistaan, isästä, äidistä, sisaruksista, nimitteli heidän nimiänsä, mainiten heidän ikänsä, kunkin nykyisen olinpaikan, toimialan. Mutta Ranssu ei näyttänyt uniselta, eikä haukotellut. Silloin Margit, ikäänkuin itsekseen puhellen ja kääntyen poispäin alkoi selvitellä niitä syitä, jotka olivat panneet hänet valitsemaan ammatikseen sairashoidon. Hän kertoi itsestään pitkälti eikä välttänyt antautumasta erikoisimpiinkaan itsekohtaisuuksiin. Kun hän sitten katsahti Ranssuun, varmana että tämä oli nukkunut, kohtasi häntä kaksi uteliaasti räpyttelevää silmää, jotka jännittyneesti tarkkasivat häntä peitteen alta. Ei mitään ollut jälellä ivahymystä. Suu oli vähän auennut ja kasvoilla vallitsi kuuntelevan lapsen harras ilme sadun joutuessa käännekohtaansa. Mikä ihme saattoikaan noin kiinnostaa Ranssua Margitin tahallisen yksitoikkoisessa filosofoimisessa! Poskipäät olivat punaisina. Margit pysähtyi kahden vaiheille jatkaako enää ollenkaan.

Silloin Ranssu sanoi:

— Ei ihmistä oikein rakasta muu kuin äiti.

Tämä oli sanottu Margitin aivan satunnaisen lauseen vuoksi, joka koski ihmisen mahdollisuutta oppia rakastamaan lähimmäistä niinkuin itseänsä.

Margit sanoi siihen:

— Paitsi inhimillistä rakkautta on olemassa myöskin jumalallinen, joka ei tee erotusta vieraan ja omaisen välillä.

— Joo-joo, — sanoi Ranssu lyhyesti. Mutta tuo hänen myöntelynsä tuntui pikemminkin vastalauseelta ja puheen tahalliselta jyrkältä katkaisulta.

Nyt olisi Margitin ollut hyvä lopettaa, mutta hänestä tuntui tilanne sietämättömältä. Ranssu oli kohdellut häntä niinkuin hän olisi sanonut: paitsi inhimillistä rakkautta on olemassa myöskin — papillinen! Ranssulla ei muka ollut vähintäkään asiaa siihen, mitä nuo sairaanhoitajattaret ja muut semmoiset sielunpelastajat saarnasivat. Sentähden Margit ei voinut pidättää, vaan sanoi väittelyn äänilajissa:

— Kanakin rakastaa poikasiansa ja antaa henkensä niiden edestä.

Ranssu oli hetken aikaa ääneti niinkuin ei olisi aikonutkaan vastata. Katseli vain kynsiänsä. Sitten vilkasi kulmien alta Margitiin ja sanoi hiljaisen totisella äänellä:

— Äiti ei sentään olisi sulkenut säppiin tuota ikkunata.

Nyt ei Margitilla ollut enää mitään sanomista. Hänestä tuntui niinkuin jäisen kylmä eron muuri olisi kasvanut heidän välillensä. Ranssun jäädessä huligaanina toiselle puolelle ja hänen itsensä pelastussisarena toiselle. Hän jätti Ranssun huoneen, kasvava kipu sydämessä, sillä hän tunsi Ranssun mukana — joutuneensa tappiolle.

Saman päivän iltapuolella nimismies Kuusinen pyöräili uudelleen sairaalaan ja antoi jyrkän määräyksen Ranssun siirtämisestä rautaristikoilla varustettuun yksinäishuoneeseen. Tämän hän teki pidettyään alustavan kuulustelun muiden, lievemmin haavoittuneiden kanssa. Ja kaiketi oli kuulustelussa tullut esiin jotakin erikoisen raskauttavaa Ranssua vastaan, koskapa nimismies ei ottanut kuuleviin korviinsakaan Margitin estelyitä eikä edes välittänyt hänen kiihkeästi kuiskaamastaan uhkauksesta katkaista kaikki entiset suhteet. Kuusinen oli ne jo katkaissut. Hän oli menossa takaisin ruununvoudin luo jatkamaan juominkeja.

Asia sai Margitista nähden nyt sellaisen luonteen, että Ranssun täytyi ajatella siirron tapahtuneen hänen toimestaan, ikäänkuin kostoksi tai rangaistukseksi Ranssun muka sopimattomasta käytöksestä. Ja heidän välinsä tuntuivat tämän johdosta olevan peräti lopussa.

Margit ei käynyt useaan päivään Ranssun kopissa, mutta kärsi suuresti tämmöisen käänteen johdosta.

Ranssu parani haavoistaan verraten pian.

Usean kerran Tilda kävi esittämässä Ranssun pyyntöjä pukeutua ja nousta vuoteesta ja lopulta lääkäri itsekin oli valmis suostumaan sekä Ranssun pukeutumispyyntöön että nimismiehen vaatimukseen saada toimittaa Ranssun kuulustelu.

Samana päivänä kuoli se konstaapeli, jota oli ammuttu noissa iltamissa.
Ja Margit sai kauhukseen kuulla, että kaikki epäluulot kohdistuivat
Ranssuun.

Keskustellessaan Margitin kanssa Kuusinen kiivastui siihen määrään, että ilmoitti noutavansa Ranssun jo huomisaamuna ilman muuta sairaalasta. He olivat Margitin kanssa nyt ilmi vihollisia keskenään. Lääkäri ei enää vastustanut nimismiestä. Juomingit ruununvoudin kanssa jatkuivat.

Kirkas kuutamoyö oli tämän aamun edellä.

Margit ei ollut nukkunut hetkeäkään. Eipä ollut edes riisuutunut. Aikeessa niin tehdä hän oli vain kaulasolkensa irroittanut ja pannut pöydälle. Sitten hän oli vain kävellyt hiljaa tohveleissa ja välistä heittäytynyt pitkäkseen. Mutta ei mikään asento antanut hänelle rauhaa. Ajatukset saivat hänet yhä uudelleen ryntäämään vuoteelta ja taas hän käveli kiihkeästi edestakaisin, tuntien sietämätöntä ahtautta kaikin päin. Kerta toisensa perästä hän päätti ajatella kaikki uudelleen ja järjestelmällisesti alusta asti. Hän istuutui, painoi kätensä silmiä vasten ja sanoi itsellensä:

"Äiti avaisi pojallensa ikkunan, sanoen: mene tuosta poloiseni. Minä en avaa Ranssulle ikkunata. Miksi? Hän sanoo: siksi etten rakasta häntä yhtä voimakkaasti kuin äiti. Mutta Jumala tietää, että minä rakastan. Ja hänen pitäisi saada se tietää, siis minun pitää avata hänelle ikkuna, muulla tavoin hän ei voi saada sitä tietää. Hänen pitää saada tietää, että on olemassa jumalallinen rakkaus, joka on yhtä voimakas ja voimakkaampi, — joka ei ota pelätäkseen mitään seuraamuksia, ei edes hengen menetystä. — Mutta minä olen myös antanut lupauksen olla rehellinen sairaanhoitajatar, joka ei petä esimiestänsä eikä riko sairaalan sääntöjä. Jumala vaatii myöskin rehellisyyttä. Niin, mutta rakkaus on ylin kaikesta ja äiti ei epäilisi hetkeäkään. Mutta minä epäilen, minun rakkauteni ei ole ylin kaikesta, minä pelkään onnettomuutta itselleni, kuulusteluja, ehkä vangitsemisia…"

Tässä kohden Margitin päässä ja tunteissa aina kaikki sekaantui ja hetken taas kiivaasti käveltyänsä hänen piti jälleen istua, upottaa päänsä käsiin ja alkaa ajatussarja alusta, vielä jännittyneemmin koettaen tarkata, missä tuo epäloogillinen ajatuksen kohta oli, joka johti hänet pelkuriksi ja alensi häntä.

"Minä sanon: Jumala vaatii, että pidän sairaalavalani. Mutta tuon olen itse keksinyt vain puolustaakseni omaa pelkuruuttani. Jumala ei vaadi mitään rakkauden vastaista. Eikä hän ole käskenyt mitään valoja tekemään. Niinkuin hän on pannut rakkauden äidin sydämeen, niin hän on pannut rakkauden minunkin sydämeeni, hän siis vastatkoon seurauksista!"

Hän avasi ikkunan, ja ajatteli sen tehtyänsä, sydämen sykkiessä kuuluvasti: "Kas kun en ole sitä ennen huomannut avata, vaikka on niin lämmin ja tyyni yö, on ihan hullua pitää ikkunata suljettuna."

Mutta hänen kätensä jo tunnusteli seinästä ristikkokopin avainta ja hän ajatteli: "Monta kertaa olen päättänyt pitää tuota avainta taskussani, sillä jos se jää seinään voi joku, esimerkiksi Tilda, avata lukon ja päästää rakastettunsa menemään!"

Hän pani avaimen taskuunsa. Ja tällöin iski häneen ajatus: "Entäpä kun koko minun rakkauteni ei ole mitään muuta kuin Tildan rakkautta!"

Tässä valossa katsottuna näytti asia niin mielettömän hullulta, että Margitin oli pakko todistella omaa täysijärkisyyttään. "Tietysti avasin ikkunan vain raittiin ilman vuoksi, enkä ole milloinkaan tosissani ajatellut Ranssun päästämistä karkuun!"

Hänen piti heittäytyä taas vuoteelle ja painaa ohimoitansa puristuksiin, ettei päässä kaikki sekaantuisi.

Raitis yöilma kuitenkin vaikutti, että hän alkoi hengittää syvään ja tunsi suloista nukkumisen tarvetta. "Kohta, kohta kaikki tapahtuu, mutta ensin vain vähän nukkua, aivan vähän", hän ajatteli ja meni tainnuksiin. Siitä hän heti kavahti jälleen valveille, oman ajatuksensa herättämänä. Ajatus oli alkanut unessa, mutta jatkui valveilla:

"Vain muutaman sylen päässä minusta nukkuu hän rauhallisesti kuin lapsi. Minä rakastan häntä sydämeni koko voimalla, mutta en ole vielä ilmoittanut hänelle mikä häntä uhkaa aamulla. Tietysti ilmoitan. Tietysti heti nousen jalkeille ja menen ilmoittamaan. Mutta nyt ensin vain vähän nukkua… Kohta menen ja koputan … voin aivan vähän nukkua…"

Margit nukkui kuitenkin kauan.

Kun hän heräsi ja nousi istuvilleen nähdäkseen ulos, oli kuutamossa jo selvää aamusarastuksen tuntua. Itäinen taivas oli vaalennut. Kuu piirsi permannolle ikkunan, joka ylettyi ovelle asti ja nousi kyynärän verran sitä myöten ylemmäs. Ikkunasta kuunnellessa kuului kaukaa tieltä monen miehen astuntaa ja jotakin puhelua.

Margit koetti olla ajattelematta mitään ja ihmetteli, että se onnistui hänelle niin helposti. Hän vain uteliaana seurasi oman ruumiinsa tekoja.

Ruumis nousi ylös ja kulki hiljaa ovelle.

Hänen kätensä painoi ovenkahvaa niin taitavasti, ettei vähintäkään lukon loksahdusta kuulunut, sitten oven auetessa painoi vielä voimakkaasti alaspäin, sillä ovi olisi muuten vingahtanut.

Erittäin viisaana Margit piti sitäkin, että hänen kätensä jätti oven auki hänen tultuaan välikäytävään, sillä ensiksikin kuudan pääsi valaisemaan käytävää, niin että ristikkokopin ovi näkyi ja toiseksi ei olisi vingahdusta voinut sulkiessa enää välttää.

Ruumis liukui kopin ovelle kuulumattoman hiljaa kuin varjo. Korva painautui ovea vasten ja etusormen nivelluu koputti tuskin kuuluvasti kolme kertaa.

Sisältä kuului heräävän äkkinäinen valveille kavahdus. Sitten oli taas hiljaa kuin haudassa.

Margit koputti uudelleen, mutta vielä varovammin.

Nyt kuului sisältä hiljainen yskähdys merkiksi, että koputus oli kuultu ja sen salaamisen tärkeys ymmärretty.

Hetken kuluttua ovea vasten painautui sisäpuolelta toinen olento ja ovi aukeni raolleen heidän yhteisestä toimestaan.

Margit pisti suunsa oven rakoon ja tiesi että Ranssun korva on vain tuuman päässä hänen huulistaan.

— He tulevat, kuiskasi Margit.

Samassa puristi Ranssun käsi hänen rannettansa eikä Margit ollut ymmärtämättä sen hätäistä rukousta: avaa siis minulle pääsy! — ja sen syvää kiitollisuutta: tämän minä palkitsen sinulle!

Margit työnsi oven auki ja sanoi:

— Minä menen ulos ja viivyttelen heitä.

Mutta hänen näin sanoessa hänen kätensä osoitti Ranssulle tietä avatulle ikkunalle, joka näkyi heikosti valaistun käytävän ja hänen huoneensa läpi. Liikkumattomina kiiltelivät kuutamossa sairaalan tuuhean puiston lehvät, yön hengittäessä Ranssulle vapautta. Ja sileä nurmi lupaili viedä varjojen pimeyteen ja haihduttaa kaikki jäljet.

Margit näki, että Ranssun kädet ja huulet vapisivat läheisen vapauden ajatuksesta ja kaikki muu oli unohtunut.

Hän aikoi ensin sanoa Ranssulle lähtösanat, jotka olisivat painaneet tämän mieleen sen uhrauksen, minkä Margit oli tehdyt jumalallisen rakkauden nimessä. Mutta nyt ei Ranssu tuossa jännityksen tilassa olisi voinut mitään vastaanottaa… Ei ajatellut edes kättä hyvästiksi puristaa…

Ranssu meni nopeasti ikkunaa kohden, kuulumattoman hiljaa ja notkeasti kuin kissa.

Margit kiiruhti toista kautta siihen puoleen rakennusta, joka oli lasiverantoineen kääntyneenä kylään päin ja sinne vievän valtatien varrella. Nyt hän ei enää välittänyt siitä että hän kolisi ovissa ja saattoi herättää yövirkailijan huomion. Nyt oli vain Kuusinen estettävä liian pian havaitsemasta, että hänen parhain uhrinsa oli kadonnut.

Sitten oli Margit valmis itse tulemaan vangituksi, jopa siirtymään heti saman ristikkokopin asukkaaksi, missä Ranssu oli ollut. Jossakin hän oli lapsena lukenut, äidistäkö vai muusta ikiystävästä, joka oli onnettoman vangitun pelastanut itse uhrautumalla koko elämänikänsä vangittuna istumaan. Se kertomus oli vaikuttanut häneen mitä syvällisimmin, ja hän oli ajatuksissaan liittänyt loistavan sädekehän vangin pyhän marttyyripään ympärille. Ja nyt hän oli itse valmis pyhittämään elämänsä samalle marttyriudelle.

Mutta Ranssu, jo nostettuaan jalkansa ikkunan luona olevalle tuolille, hypätäkseen ikkunalaudalle ja siitä ulos, juuri ennen hyppäystä oli huomannut viereisellä pöydällä Margitin soljen, ja pysähtynyt.

Tämä kapea solki näkyi aina Margitin leuan alla pitämässä kiinni hänen puseronsa karkeata vaatekaulusta, jonka alta miellyttävästi näkyi aivan hienoinen reuna valkeata paidan kaulusta. Tämä oli juuri se solki, johon Ranssun silmät aina laskeutuivat, kun eivät voineet kestää Margitin katsetta tämän puhuessa hänelle sydämen ja omantunnon asioita.

— Perkele sentään, äänsi Ranssu pitkään ja katkerasti niin kuin hänen pakoretkeänsä olisi äkkiä kohdannut ratkaiseva ja aivan voittamaton este.

Hän todella vasta tällä hetkellä tuli ajatelleeksi mitä seurauksia asiasta saattoi olla Margitille. Ja kohta hän näki, että kaikki oli järjestetty aivan päin seiniä, päättömästi niinkuin vain joku tyttö suinkin voi tämmöisiä asioita omin päin järjestää. Eihän ollut hipenenkään vertaa Margitille mahdollisuutta välttää epäluuloa. Jos ehtisi edes rautaristikon jotenkin vääntää irti ja särkeä lasi, että luulisivat karkulaisen siitä menneen. Mutta Ranssu ei ollut ensikertaa tämän kopin asukkaana, vaan oli jo ennen koettanut tuon ristikon lujuutta ja nähnyt, ettei se hievahda paikaltaan. Ja nyt se hullu tyttö meni vielä päälliseksi viivyttelemään heitä! Jos ehtisi hänelle antaa jotakin merkkiä, että ainakin sieltä laittautuisi heti pois.

Ranssu juoksi käytävän toiseen päähän ja avasi niin hiljaa kuin taisi sen oven, josta Margit oli mennyt. Mutta edemmäs hän ei voinut päästä. Sillä tulijain äänet kuuluivat selvästi jo jostakin rakennuksen sisäpuolelta ja myös Margitin ääni kuului selvästi, ollen ikäänkuin väittelyssä nimismiehen kanssa. Myöskin Tilda näkyi hääräävän täysissä pukeissa.

— Se on nyt sitten saatanaa, kiroili Ranssu väkevästi uudestaan, hammasta purren ja hieroen niskaansa nyrkillä. Ei ollut mitään, ei yhtään mitään keinoa!

Hän huokasi syvään, otti koppinsa oveen jääneen avaimen, vei sen
Margitin huoneeseen ja ripusti seinään muiden avaimien viereen.

Sitten hän veti ikkunan huolellisesti kiinni, tuli takaisin käytävään ja meni omaan koppiinsa. Tarttuen molemmin käsin oveen hän vetäsi sen jälkeensä kiinni sellaisella voimalla, että koko talo tärähti ja pamauksen olisi pitänyt kuulua vaikka pappilaan asti, — ainoa merkki, millä hän enää osasi Margitille tiedottaa jääneensä koppiin ja ettei Margitin tarvinnut olla kohtalostaan levoton tai turhanpäiten viranomaisille mitään ilmaista.

Margit oli kuitenkin niin kiihdyksissä riitansa vuoksi kohmeloisen Kuusisen kanssa ettei hän mitään pamausta edes kuullutkaan. Tultuaan viranomaisten kanssa käytävään hän kohta huomasi, että Ranssun kopinovi oli lukossa, ja nähtyään avaimen oman huoneensa seinässä hän ihastuen ajatteli Ranssun mielenmalttia ja viisautta, kun oli ennen pakoansa näin huolellisesti kaikki asiat järjestänyt.

— Tuossa on, sanoi Margit tylysti Kuusiselle, joka oli tullut kynnykselle asti käsi ojona kopin avainta hakemaan. Margit ajatteli Kuusisen mentyä ja sulkeuduttuaan huoneeseensa:

"Kuinka viisaasti se Ranssu oli tehnyt siinäkin, että oli ulos hypättyään työntänyt ikkunan kiinni. Hän on ajatellut minua, se kultainen poika!"

Margit naurahti liikutettuna Ranssun ilmeisistä toiveista, että hänen onnistuisi välttää epäluuloja ja vahingoittumattomana selviytyä asiasta. Jännittyneenä hän odotti Kuusisen tuloa ja aikoi sanoa tälle kohta oven auetessa: "Tässä minä olen, vangitkaa minut!"

Mutta Kuusinen ei ilmestynyt hätäisin, melkein juoksevin askelin hänen huoneensa ovelle koputtamaan, niinkuin Margit oli kuvitellut kohta tapahtuvan.

Sen sijaan alkoi käytävästä kuulua Tildan itkun ulvontaa ja poistuvien miesaskelten kopinaa.

Margit tempasi huoneensa oven auki.

Hän ei ehtinyt Ranssua nähdä muuta kuin takaa, kun tämä sankan poliisijoukon ympäröimänä poistui käytävästä ja kärsimättömin liikkein torjui luotaan ulvovaa, iiliäisenä hänen kaulassaan riippuvaa Tildaa.

Margit tahtoi huutaa poistuvia pysähtymään, mutta se oli jo myöhäistä. Hänen voimansa pettivät ja hän olisi kaatunut, ellei olisi selin seinään nojautunut. Hetken kuluttua oli sairaalassa kaikki jälleen hiljaa.

Ja Kuusinen kulki saattueineen, Ranssu keskellä, jo kauppalan pääkatua.

Ihmiset heräilivät. Siellä täällä rullauutimet nousivat ikkunoissa tai verhot syrjäytyivät uteliaiden katseiden tieltä. Mutta Kuusinen ei käännellyt päätänsä oikealle eikä vasemmalle. Vaikka hän näki kaikki uutimien nousut ja tunsi luissaan kaikki katseet, kulki hän niska jäykkänä suoraan eteenpäin. Suuren tottumuksen täytyi antaa hänen kasvoillensa välinpitämättömyyden ilmeen, niinkuin hän olisi katselijoille sanonut: "tämähän on nyt sitä tavallista, mutta katsokaa vain, jos haluttaa." Itse asiassa eli kuitenkin jokainen hermo hänen niskassaan, selässään jopa nenänvarressakin.

Asunnossaan, sen punaisen puutalon alakerrassa, jonka kadunpuoleisella seinällä tuuheat villiviiniköynnökset ylettyivät räystäälle asti ja uhkasivat tuuheuteensa upottaa ikkunatkin, oli ruununvouti jo herännyt, juonut kuuman aamukahvinsa ja paksuja savuja hulmutellen katseli avatusta ikkunanpuoliskosta kadulle. Kun Kuusinen saattueineen kulki ohitse, nyykäytti ruununvouti hyväksyvästi hymähtäen hänelle päätänsä. Mutta Kuusinen ei vetänyt nytkään suutansa tyytyväisyyden irvistykseen. Jäykän totisena, niska kankeana, virkalakki silmillä, sotilaallisella notkeudella ja hitaalla sulavuudella hän vain nosti kätensä kunniantekoon, lakin lipasta kuitenkaan koskettamatta ja pitäen kättänsä keikarimaisesti melkein silmäinsä edessä.

Sitten he painautuivat Putka nimiseen valkeaksirapattuun taloon ja sen ovet sulkeutuivat heidän jälkeensä.

Näin katosi Ranssu Margitin näköpiiristä.

Tämä Ranssun vangitseminen teki suuren käänteen Margitin ulkonaisessa elämässä.

Hän jätti sikseen koko sen sairaanhoitajatar-uran, johon oli niin innokkaasti ja suurin ponnistuksin antautunut.

Hän oli nähnyt ihmeellisen unen. Hän oli olevinaan jossakin synkässä pimeydessä ja kovin pelästyksissään. Sillä pimeydestä oli vähitellen alkanut erottua kaamea, ikäänkuin alhaaltapäin valaistu suunnattoman suuri mies, jolla oli yllään harmaasarkaiset, mustajuovaiset vanginvaatteet. Kylmä kauhun hiki oli vuotanut Margitin otsalta ja sydän oli lyönyt niin rajusti että oli täytynyt molemmin käsin sitä painaa estääkseen pakahtumasta. Hän oli jo aivan valmistunut ottamaan mieheltä vastaan murhaiskun, puristanut silmänsä lujasti kiinni ja muistanut ajatella kuoleman hetkeen soveltuvia asioita. Mutta kun murhaisku viipyi, oli hän raottaen silmänsä katsahtanut suureen mieheen ja ihmeekseen huomannut, etteivät tämän kasvot ilmaisseetkaan mitään murha-aikeita, vaan päinvastoin mitä vilpittömintä, melkein lapsen harrasta lähentymisen ja avun rukousta. Tuoko suunnaton, kesyttömän voiman mies rukoilee apua pieneltä, heikolta neidiltä! "Margit, Margit", oli mies sanovinaan, — "miksi olet hylännyt meidät sinä, jonka sydämessä on jumalallinen rakkaus!"

Siitä unesta herättyään oli Margitille selvänä uusi elämäntehtävä. Sillä vaikka unessa nähty vanki ei ollut Ranssu, vaan joku toinen, tai oikeastaan juuri siksi ettei se ollut Ranssu, oli Margitille selvänä, että hänen Ranssua kohtaan tuntemansa intohimo ei ole ollut turha, vaan on kääntymässä suuren asian palvelukseen. Hän ei ollut ainoa, joka on ihmeellisen unennäön vaikutuksesta löytänyt oikean tehtävänsä. Tunnettua esimerkkiä seuraten hänkin aikoi pyhittää elämänsä vangeille.

Ranssua hän ei enää milloinkaan nähnyt eikä edes tavoitellutkaan nähdä. Mutta se syvä tunne minkä hän oli tuon huligaanin tuttavuudesta saanut, pysyi aina koko hänen toimintansa pohjasävelenä, kannattaen hänen uskoansa siihen hyvään mikä asuu ihmisessä, jota uskoa vailla ei mikään sielullinen työ olisi hänelle ollut mahdollinen. Pahat ovat hyviä. Se oli Margitin usko.