Sillä aikaa Ranssu oli jo tuomittu käräjillä —elinkautiseen.
Käsi- ja jalkarautoihin pantuna hänet tuotiin vankilanmuurien eteen. Kuljettajat soittivat portin kelloa ja raskas ovi avautui Ranssulle. Mutta hän astui kevyesti kynnysportaan yli. Rautojansa helistellen ja ruumistansa joka askeleella tahallisesti hytkähytellen hän asteli vankilan mukulakivistä pihaa. Ja vaikka hän oli ollut tähän asti, eli jo puolen vuotta, yhä tuon ihmeellisen sairaalaneidin lumoissa, joka oli alkanut tehdä hänelle uskottaviksi aivan uskomattomia asioita, ei hän ainakaan tällä hetkellä Margitia ajatellut. Tällä hetkellä hänen selkäpiitänsä karmi ihana nautinto, sillä ylös katsomattakin hän tiesi, että kolmikerroksisen vankilan ikkunat olivat täynnä miesten päitä, joiden uteliaat katseet olivat häneen tähdätyt.
KOTI
NÄYTELMÄ (jonkun sekakuoron jäsenten esitettäväksi aiottu).
Laaja, katollinen, avoseinäinen eteinen, josta oikealle ovet tupaan ja karsinaan, vasemmalle pihaportaat, perälle kylätie ja näköala Lohjan järvelle niemineen ja kirkkoineen. Sadesää.
Tuvan avonaisesta ovesta kuuluu puumiehen askartelua ja joskus tolkutonta laulun loilotusta.
LOVIISA (kanniskelee astioita tuvan ja karsinan välillä, yksitoikkoisella, ynisevällä äänellä lakkaamatta valitellen huoliaan): Ja nähkääs tätäkin! Voi totta totisesti! Nähkääs! Karsinassa sadevesi tippuu jauhoastiaan!
JUUSO (tuvasta): Siirrä peremmäs.
LOVIISA: Vai peremmäs! Hullummin se siellä tippuu. Se tippuu maitopyttyynkin ja kerma roiskuu pöydälle.
JUUSO: No anna roiskua sitten, pianhan tästä siivilästä päästään.
LOVIISA: Voi tätä harakanpesää! Eikä katon panosta tänäkään keväänä mitään tullut. Kohta sinä Juuso nukut seisaallesi.
JUUSO: En minä viitsi. (Tavoittelee aina vain samaa nuottia).
LOVIISA: "Et sinä viitsi". Et sinä viitsi ennenkuin omaan sänkyysi tippuu, jos sittenkään. — "La-la-la" etkö sinä osaa sitä oikein laulaa! Ei se niin ollut.
JUUSO: Näin sitä Aino lauloi, la-la-laa-la-la-laa.
LOVIISA: Ei se niin ollut, älä sano la-la-laa, vaan laula näin: tra-tra-taa…
JUUSO: En minä siinä eroa tunnusta. Sitä Ainon laulua ei osaa säntilleen enää kukaan tässä kylässä, etkö luule minun sitä kyselleen melkein joka ikiseltä.
LOVIISA: Ei osaa sitä Ainon selkiätä laulua kukaan enää, ja meidänkin elämämme se on Ainon kuoltua muuttunut ja lakastunut.
JUUSO: Kuoltua — sanot. Mutta jospa hän ei olekaan kuollut, vaan vielä palaa takaisin Amerikasta.
LOVIISA: Vasta umpeen mennyttä haavaa älä revi jälleen auki. Ja jos et laulua osaa, niin älä sitä ollenkaan laula, sydäntäni särkee sen kuuleminen. (Menee karsinaan).
JUUSO (tulee haukotellen ja piippua poltellen tuvasta): Ah, ah, kuinka raukaseekin tämä sateinen sää. Taitaa kohta selitä. Pitäisi tästä joutua kauran kylvöönkin, mutta saaneeko velaksi siemeniä, kun on kahvivelkoja niin kosolta… Ja jos kylvääkin, niin kenen hyväksi, kun tämä mökki kuitenkin myydään.
LOVIISA (kantaa vihapäissään kissaa karsinasta): Maitopyttyyn hyppäsi, pakana, kun rottaa ajoi, sen hunsvotti, kyllä minä sinulle nyt vitsasta annan, ai-ai-ai… (Vie kissan pihalle): Siinä, ja siinä ja siinä sait!
JUUSO: Hävittää se pitäisi tuommoinen elukka, eihän se ole vielä yhtä rottaa kiinni saanut!
LOVIISA: Et sinäkään niitä rotanläpiä tukkoon saa, vaikka kuinka olen pyytänyt … voi tätä elämää, tätä elämää … vastalypsetty maitoni!…
PAAVOLAN ISÄNTÄ (tulee pihalta): Päivää, päivää, mitäs pahoja täällä on tehty? Huh-huh, vettä sataa kuin saavista kaataen.
JUUSO: No jopa tulitte hyvään tarpeeseen. Me tässä juuri teistä puhuimme, että etteköhän ostaisi koko tätä hökötystä.
PAAVOLA: Vai möisitte?
LOVIISA: Eihän se elämä tässä enää suju. Menisimme jo maantielle, siitä vaikka maailman ympäri. Jos ulkona sataa, niin kyllä sataa sisälläkin, nähkää Paavola itse, noin sitä vettä tulee.
PAAVOLA: Huono on katto.
LOVIISA: Eikä permantokaan ole parempi.
JUUSO: Älä sinä akka, kaupat tärvelet!
LOVIISA: Vaikka ei tätä tupaa muuten moittia saa… (Menee karsinaan).
PAAVOLA: Kestäneekö aineet siirtämistä, vanha ja pahoin lahonnut tuntuu olevan.
JUUSO: Honkatukit ovat sitä kovemmat mitä vanhempia. No, no, ei väkisten. — Tässä arveltiin, että jos hyvinkin Ainomme vielä elää. — Sanokaa te, Paavola, — kyllähän te sen Ainon olitte kuullut laulavan, kun se vielä näillä kotitanhuvilla pyöri. Vieläkö te sen hänen laulunsa muistanette?
PAAVOLA: Ettenkö sitä muistaisi?! Niinpä se minun tunnossani aina kieppuu kuin väkkärä vesipuron päällä. Hänen katoamistansa olen surrut, en vähempää kuin te hänen vanhempansakaan — (kuivaa kyyneleitä) … eikä vähempää kuin poikani, joka hänessä morsiamensa kadotti.
JUUSO: Ei ole kuitenkaan hänen kuolemastansa sanomissa mainittu eikä vielä papin kirjoihin merkitty.
PAAVOLA: Niinkö että vielä voisi palatakin?… Kunpa voisi, enkä sinulta tahdo viimeistä toivonkipinää riistää, usko mitä uskot.
JUUSO: Mutta kajautappas se laulu. Sen kun jälleen mieleeni saisin.
Kajauta, jos muistat.
PAAVOLA: Mikäs, etten minä sitä muistaisi. La-la-la-laa, litulii, lululaa…
JUUSO: E-ei, tiedätkös, ei-ei-ei…
LOVIISA (rientää karsinasta, yhtaikaa): Älkää herrannimessä, eihän se niin ollut. Odottakaa vähän… (Menee takasin).
PAAVOLA: Minullakin on näin sateella kurkku käheänä. Mutta jos tupanne todenperästä myydä haluatte, niin käynpä sanomassa Aku veljelleni.
JUUSO: Niin ja sano muillekin, että tulevat kauppaa hieromaan, kyllä me nyt tämän myymme kimssuineen ja kamssuineen, jos niin tahdotaan. Ei haluta enää tässä elää, jos sitten muualla haluttanee. Mene, Paavola, sano kylässä, että pidämme niinkuin hiljaisen huutokaupan.
PAAVOLA: No, no, Juuso, älähän nyt noin… Jospa kokee, eipä hylkää… Mutta niinkuin sanottu, mainitsen Aku veljelleni ja sanon Iivarille, ja Tanelille, joka on vanhaa latorakennusta kysellyt. Ja hänpä se on parempi laulajakin. Hän sanoo, olenko Ainon laulua oikein muistellut, hän sen meille laulaa. Mutta tuossapa tuo näkyy menevänkin.
JUUSO (kujalle päin): Hei, Taneli, poikkeeppa taloon.
PAAVOLA: No minä sillä välin käyn veljeni ja sen Iivarin tänne. (Menee vasemmalle): Älä päätä kauppaa ennenkuin tulemme.
JUUSO: Otahan puodista sokeria ja kahvia nimellesi, ei meille uskota.
TANELI: Tullaan, tullaan. (Tulee oikealta).
JUUSO: Sinäkö sitä vanhaa latorakennusta olet ostaaksesi kysellyt?
TANELI: Olen.
JUUSO: Osta tämä meidän hökötys.
TANELI (katselee kattoon, koputtelee seinää): Ehjää minä tahdon.
LOVIISA (karsinasta): No eikö tämä nyt sentään vanhan ladon verosta käyne?
JUUSO: Ja paremminhan heinätkin tuulettuvat, jos on rakosia.
TANELI: Kolmesataa markkaa.
JUUSO: Älä, älä helkkarissa.
TANELI: Lyönkö pöytään?
LOVIISA: Kolmesataa! Siinäkö koko omaisuutemme!
TANELI (tarjoo kättä): Sovittu ja kättä lyöty!
JUUSO: Ei, pidetään ennen vaikka avisiooni. Ohhoh…
TANELI (istuu): Mutta totta puhuen, miksi tätä myytte? Vielä siitä huoneen saisi.
LOVIISA ja JUUSO (huokaavat raskaasti).
TANELI: Korjatkaa katto ja tilkitkää seinät, elettävä tästä tulee.
LOVIISA: Eipä meistä enää ole eläjiksi.
JUUSO: Siitä asti kun Aino meiltä meni, eipä haluta korjatakaan, satakoon ja tulkoon niin ulkona kuin sisälläkin…
TANELI: Onkos nyt varmasti saatu tietää se Aino hukkuneeksi?
JUUSO: No, sitähän minäkin tässä, että jospa ei olisikaan ollut sen
Tikanikin sakissa, vai miksi nuo tuota Amerikan laivaa mainitsevat.
LOVIISA: Siinä se on ollut, siinä samassa Titanikassa. Ei ole Ainomme elävien joukossa. Meren kylmässä, pimeässä pohjassa, petokalain hampaissa… (Rupeaa itkemään).
JUUSO: Älä alvaria ruikuta, johan olet liikaakin itkenyt. (Tanelille): Jospa mahdottomat olisivatkin mahdollisia ja Aino vielä palaisi näille kotimaille! Mutta sittepä tämä tupa rähjä vasta myötävä olisikin. Tämmöiseen harakan pesään ei Ainoa otettaisi! Pois se! Tämmöiseen sammakkoluolaan ja rottain holviin! Vai mitä sanot, Taneli?
TANELI: Sanon vain, että miksi hänen nimeänsä ei ole hukkuneiden jos ei pelastuneidenkaan joukossa mainittu?
LOVIISA: Voi, älkää hyvät ihmiset minua repikö ja raastelko, ette häntä puheillanne kumminkaan kuolleista herätä. Voi päiviäni! (Itkien tupaan).
JUUSO: Se meidän muori on oikein niinkuin vähän päästään vialla tämän asian takia. Älä sinäkään enää Ainosta puhu, antaa sen asian olla haudattuna.
PAAVOLA (tulee kumppaniensa kanssa): No, joko Taneli on laulun teille opettanut? Laali-tulilaa — eikös se ollut niin?
AKU ja IIVARI (tervehdittyään): La-la-laa…
JUUSO: Heretkää veikkoset. Päin seiniä.
TANELI: Eikä muorikaan kärsi nyt kuulla.
(Kaikki hiljenevät).
JUUSO: Perin väärästä päästä laulettu. Istukaahan, puhutaan asiasta, meinaten siitä kaupasta.
IIVARI: No annan minä kaksisataa ja viisikymmentä.
TANELI: Kolmesataa on ennen tarjottu.
AKU: Eikä liikoja vielä olekaan tarjottu. Viisikymmentä lisätään.
JUUSO: Sanoo, kolmesataa viisikymmentä. Ei alle viidensadan. — Muori hoi. Keitähän kahvit. (Antaa Paavolan tuomat kahvivehkeet tupaan).
TANELI: Olkoon sitten viisisataa, jos kaksi saa jäädä syksyyn.
PAAVOLA: Joutaisi minulta tuo summa vaikka kohtakin. (Ottaa esille rahat).
TANELI: Kah, no ota sinä sitten, en minä hänestä suuria välitä.
AKU: Joutaa mennä minunkin puolestani.
IIVARI (yhtaikaa): Olkoon tupa siis Paavolan.
PAAVOLA (antaa rahat Juusolle).
JUUSO: Ja menköön yksin tein nyt kohta elukatkin, lehmä ja hevonen.
Muori, lehmäsi on huudon päällä.
LOVIISA (tulee sortuneena): Olkoon, olkoon. Muutan kaupunkiin sisareni luo, kaupungin katuja lakasemaan.
JUUSO (liikutustaan peittäen): Taas se kissakin pujahti karsinaan! (Tuo kissan karsinasta ja vie oikealle): Nyt minä sentäänkin sen pakanan tapan!
(Kaukaa kuuluu raikas tytön laulu).
(Kaikki kivettyvät paikoilleen).
(Auringonpaiste).
JUUSO (pudottaa kissan). Mikäs se oli?!
PAAVOLA: Auringonnousu se on.
PARVI TYTTÖJÄ (juoksussa oikealta vasemmalle, iloisessa mellakassa, liinoja huiskuttaen ja hurraata huutaen): Aino on tullut! Aino on tullut! Tulkaa! Tulkaa!
JUUSO: Aino on tullut! |
MUUT: Aino lauloi! | yhtaikaa
TANELI: Sanoinhan sen! |
LOVIISA: Älkää, älkää … Vaijetkaa, hyvät ihmiset!
(Laulu kuuluu uudestaan ja lähempää).
LOVIISA (parahtaa ja pyörtyy).
JUUSO (tukee häntä kaatumasta): Näätsen tuota eukkoa! Nytkö sitä nukkumaan ruvetaan, kun Aino kotia tulee!
PAAVOLA: Anna hänen juoda.
TANELI: Kastahan otsaa, tässä on vettä.
PAAVOLA: Johan se aukasee silmänsä.
JUUSO: (Loviisalle): Ei Aino ole tullut, älä pelkää … no, no…
LOVIISA (surullisena): Eikö olekaan tullut?
JUUSO (neuvotonna): Mitä minä sanon hänelle? Kestä nyt ilot kun olet surutkin kestänyt.
LOVIISA (kuulee laulun): Se on Aino! Se on Aino!
JUUSO: Ei se ole Aino. Mikä lie tyttö huitukka, maantien kulkija.
LOVIISA: Mutta se ora Aino, sanon minä!
JUUSO: No on, on, hyh kun säikytti vanhan miehen! Aino se on.
TYTÖT ja POJAT (ilakoiden sisään perältä): Täällä hän tulee! Hurraa!
Täällä hän tulee!
AINO (juoksee kädet ojona Loviisan kaulaan): Äiti, Äiti!
LOVIISA (saamatta sanaa suustansa ilosta itkien syleilee Ainoa).
MUUT (nauravat, meluavat ja puhuvat yhtaikaa):
POJAT: Onpa se siellä Ameriikassa nätistynyt!
TYTÖT: Vieläköhän tuo tulee kanssamme tanssiin?
PAAVOLA: Jo minä sen kohta laulusta tunsin…
AKU: No nyt se Juusonkin elämä taas alkaa mennä.
IIVARI: Turhia hätäilivät, ihan turhia…
TANELI: Sanoinhan sen, sanoinhan minä…
JUUSO (Ainolle): No päivää, päivää, oletko merenpohjassa käynytkään?
AINO (nauraa kohti kurkkua): Onhan niitä muitakin laivoja… Ja päivää, Paavola, ja Iivari ja Aku… Entäs Taneli! Voi millaiseksi patruunaksi olet käynyt! Terve, terve kaikille!
LOVIISA (toimeliaana): Nyt vain kahvia kiireesti… Älkää kukaan pois menkö, riittää nyt kahvia kaikille. (Menee tupaan ja käy taas tuvan ja karsinan väliä).
AINO (näkee kissan, ottaa syliinsä): Ja kissakin vielä elää! Mirri, kulta Mirri!
JUUSO: Älä, älä, se on rupinen.
AINO: Ei, ei, anna minun hyväillä, kyllä ruvet lähtemään saa. Voi, kun oikein hyrrää!
JUUSO: No ei me sitä olla kuin potkittu täällä.
TANELI: Ja se kun oli jo kuolemaan tuomittu.
AINO: Mirrikö?! Ennen antaisin vaikka oikean käteni… Kuinka monta kertaa olenkaan kaukana Ameriikassa nähnyt unta Mirristämme, ja nyt se rakas ihan tuossa hyrrää! Mirri kulta, Mirri kulta!
JUUSO: No olipa arvon hyvä, etten vääntänyt sen niskoja nurin!
TYTÖT: Tule jo keinulle, Aino?
POJAT: Niin, mennään keinulle!
(Pojat ja tytöt hajaantuvat mikä minnekin).
AINO: Tulen, tulen, menkää edeltä. Voi, kultaista kotia! Ja tupamme, enhän ole sitä vielä nähnytkään! (Rientää tupaan, kynnyksellä syleillen taas Loviisaa): Äiti, äiti, pikku äiti!
JUUSO (istuu huolissaan): On se ihmeellistä tämän maailman meno.
Kultaiseksi sanoo tätä tupa rähjääkin!
TANELI: Jaa-a, Juuso. Mitäs nyt Aino sanoo, kun saa tietää, että tupa myyty on?
JUUSO: Johan se tällaisesta hylkyhuoneesta mitä sanoo!
TANELI: Eipä näytä Aino kotiaan hylkynä pitävän.
PAAVOLA: Ihmeellistä on, kun toinen taitaa noin iloita siitä, minkä toinen hylkää.
AINO (tulee tuvasta): Kas, ovikin vielä ihan samalla tavalla vingahtaa. Ja samat penkit, joilla istuttiin illoin, ja tutut armaat kuistin pylväät, joihin pojat puumerkkinsä veistivät…
JUUSO: Ne ne aina veitsineen…
AINO: Ja samat saaret ja niemet ja kotiranta ja kaislikkokin…
(Huiskuttaen kättään tytöille): Tulen, tulen!
JUUSO: Äläs vielä mene.
AINO: Vieläköhän se keinukin samalla tavalla… Voi, voi, kuinka on hauskaa kotona!
JUUSO: Tuota noin … hm … tuota noin … eikö se äiti sinulle mitään maininnut?
AINO: Mitä maininnut? Onko jotain pahaa tapahtunut?
JUUSO: Ei mitään pahaa, päinvastoin pelkkää hyvää. Me kas vain aijomme tässä … tämä kun on niin rähjäinen… Olemme senvuoksi tämän myyneet.
AINO (kauhistuneena): Myyneet kotimme?! Äiti! Äiti hoi! Onko totta, että olette myyneet? Ja muutamme?
LOVIISA: No niinhän tuota on pitänyt myydä, kun ei se isäkään enää jaksa kunnossa pitää…
AINO: Puolet elämääni olisin antanut tämän edestä… Ei ole koko maailmassa tämän parempaa paikkaa, ei vaikka kuinka hakisitte, ei Ameriikassa eikä missään … koettakaapas vain mennä hakemaan … voi sentään, voi sentään… (Hyrskähtää itkuun).
TANELI: Sanoinhan sen, sanoinhan sen.
JUUSO (tyytymättömänä Paavolalle): Mikä sinut panikaan mökkiä ostamaan, kohta vain tuppaa rahat kouraan!
IIVARI: Sitä minäkin vähän ihmettelin.
AKU: Ette tiedä asiaa.
PAAVOLA: Suoraan puhuen, minä ostin tämän tuvan poikani Aaron vuoksi. Hänkin on luullut Ainon hukkuneeksi, tahtoi palata tehtaalta, tähän asettua ja tässä ikänsä kaiken lemmittyänsä muistella. Niin on asia.
(Äänettömyys).
TANELI: Taisipa se uutinen tytön kyyneleet pian kuivata.
AINO (menee Loviisan luo ja peittää päänsä hänen rintaansa vasten).
IIVARI: Mesimarjaseksi punastui.
LOVIISA: Jaa-a, Aino, onpa se Aarokin vielä muuttumatta niinkuin nämä kotisaaret ja niemet…
AKU: Niin ja vielä kahilikko, sanoi.
IIVARI: Kun ei vain hänkin ilosta tainnuksiin pökästyisi!
JUUSO: Tuoss'on rahasi, Paavola. Rakentakoot nuoret sillä huoneen tämän tuvan kylkeen. Kyllä minä nämä omat katot korjaan.
KAIKKI (iloissaan): No niin, no niin!
TANELI: Ja onhan sinulla vanha pärehöyläkin puron koskessa.
AINO: Ja minä tulen kanssasi niinkuin ennen muinoin päreitä höyläämään, isä, kuinka meidän tulee hauskaa! (Menee Loviisan kanssa innoissaan tupaan).
IIVARI: Nähkääs sitä tyttöä, hän tekee ilon kissoista ja koirista ja vuotavasta katostakin.
PAAVOLA: Semmoinen se tyttö olla pitää!
JUUSO: Jaa-a, sen sanon, kunpa taitaisimme ihmislapset aina murehtimatta ja nurkumatta.
AKU: Aina vain riemu sydämessä, niinkuin jokainen päivä olisi pelkkää kotiapalaamista.
TANELI: Se sana oli kuin nakutettu paikalleen.
IIVARI: Jaa-a, aina iloisena, niinkuin jokapäivä kotia palaisimme, kas se!
TANELI (laulaa tenoria vastaavalla nuotilla): Koti kultainen, kotimaa…
AKU: Ei se niin ollut.
JUUSO (tavoitellen, myöskin tenoria vastaavalla nuotilla): En mä voi sua unhoittaa… (Muistamattomuuttaan tuskitellen): Kuinka perhanassa…?
PAAVOLA: Ei sinne päinkään, vaan näin se oli (bassoa vastaavalla nuotilla): Sua saatanko unohtaa…
JUUSO: Ja aina sinun pitää noin rumasti möristä! (Matkii Paavolaa):
"Sua saatanko…" Ala sinä hienosti, näin: Koti kultainen, kotimaa…
MUUT: Päin seiniä! Ei, ei!
(Laulavat ja kinailevat sekaisin).
AINO ja LOVIISA (joutuvat tuvan kynnykselle): Mikäs nyt, mikäs nyt?
JUUSO: No kun tämä Paavola tässä laulaa väärin, kuules, näin hän mörää:
"Koti kultainen kotimaa" … onkos se laita laulua?
AINO: Oikein se oli laulettu, ihan oikein. (Menee Paavolan luo ja jää hänen kanssaan käsi kädessä keskustelemaan).
JUUSO: "Oikein"?! Minäkös tässä sitten väärin laulan? Kuules tätä,
Aino: Koti kultainen…
LOVIISA (ehättää keskeyttämään): Ole sinä, näinhän se lauletaan (laulaa alttoa vastaavalla nuotilla): Koti kultainen, kotimaa, Sua saatanko unohtaa…
MUUT: Eeee-i, ei, ei…
AINO: Menettelee sekin. Mutta jos minä sentään alkaisin!
JUUSO (innostuu): No antaa mennä, kyllä minä puoleni pidän, mutta älä sinä Paavola vain niin mörää…
PAAVOLA: No, saapahan kuulla…
JUUSO: Nyt ala, Aino.
AINO (laulaa ensin yksin ensimmäisen säkeen, toiseen säkeeseen yhtyy altto, kolmanteen tenori ja neljänteen basso, kunnes kaikki laulavat yhdessä).
(Pojat ja tytöt saapuvat eri suunnilta ja lauluun yhtyen
yhä kohottavat sen kantavuutta).
Terve, terve koti kulta!
Terve kauan kaivatulta!
Mulle tähtösenä loistit,
Sanat mieleheni toistit:
Koti kultainen, kotimaa,
Sua saatanko unohtaa!
Terve rakas veneranta,
Terve rannan kultasanta,
Terve armas aaltoseni,
Veen on kiiltävät kiveni!
Koti kultainen, kotimaa,
Sua saatanko unohtaa!
Vetosella vene sousi,
Veestä sinisaari nousi,
Jossa kuuli, jossa näki,
Kuinka kukkui onnen käki.
Koti kultainen, kotimaa,
Sua saatanko unohtaa!
Kodin kuva sielussani,
Kävin halki maailmani.
Koti tähtösenä loisti,
Sanat mieleheni toisti:
Koti kultainen, kotimaa,
Sua saata en unohtaa!
TAIVAS JA MAA
Vaikka jo kymmenkunta vuotta on kulunut vanhan Sarénskan kuolemasta, ei hänen nimensä lakkaa herättämästä omituista inhimillisen lämmön, hyvyyden, lapsenmielen tuntua, joka viihdyttää kuin äidin helma.
Kuka Sarénska oli? Voineeko suurelle yleisölle esittää sen joutavampaa kysymystä!
Sarénska oli mäkitupalaisen leski, siis maailman vähäpätöisin ihminen. Sarénskaa ei monikaan huomannut hänen eläessään ja nyt kuoltua ani harva muistanee. Jos juuri erikoisesti pinnistää aivoja ja silmät ummessa koettaa hahmotella hänet esille, saattaa menneisyyden hämärästä astua arkaillen näkyviin hyväntahtoinen, hieman ontuva, tihrusilmä eukko. On tulemassa mökistään alamäkeen pitkin polkua, lipumassa naapuriin maidon hakuun, kädessä pieni lekkeri, joka hänen ontumisensa vuoksi heilahtelee ja hiukan vingahdellen kiiltelee ilta-auringon paisteessa.
Sarénskan puheista taas saattaa ennen muuta muistua mieleen kolme asiaa: hänen alituiset leinin valittelunsa, hänen arvelunsa mökkinsä katon rappeutumisesta ja yhtä usein lausumansa esitykset tilkitsemisen välttämättömyydestä. Joita puheita ei tietenkään kukaan koskaan kuunnellut. Ne tarttuivat itsestään korvaan vain usean toistamisen vuoksi. Niinkuin joskus ihmisen jo lähdettyä vasta ikäänkuin uudestaan kuulee mitä hän oli hokenut. Sarénskaakin vasta vainajana muistellessa tulee ajatelleeksi noiden kolmen asian keskinäistä yhteyttä eli huomanneeksi, että hänen jäseniään oli saattanut kolottaa juuri tilkitsemättömän ja vuotavan tuvan vuoksi.
Vielä voi muistaa hänen usein puhuneen kuolemasta, jota ei sanonut muun vuoksi kammoovansa kuin siksi että pelkäsi joutuvansa lähtöön yksinänsä, kenenkään olematta läsnä. Häntä vaivasi jokin kaatuvainen.
Niinhän oli sitten käynytkin. Koputettiin ovelle. Ei kuulu vastausta. Lukko murretaan. Sarénska makaa maassa halvauksen lyömänä. Kissa hyrrää. Jäähtynyt kahvipannu nojottaa nokisella pankolla.
Jokapäiväistä! Vähäpätöistä! Unhotuksen alaista!
Ja kuitenkin, jos ihmiset olisivat tietäneet, kuka se Sarénska oikeastaan oli, niin he olisivat aivan hätkähtäneet hämmästyksestä, tyypertyneet suunnattoman kunnioituksen tunteesta, arvonantavasti väistyneet hänen tieltään, kumartaneet häntä missä ikinä hän liikkui. He olisivat talkoolla rakentaneet hänelle tilavan, lämpimän asunnon, jossa katto ei vuoda ja vähimmätkin seinäraot ovat tyystin tilkityt. Kilvan he olisivat kaikkien kylmien varalle ajaneet halkopinoja hänen asuntonsa viereen. Ja jos leini ei olisi sittenkään ottanut parantuakseen, he olisivat etäisimmästä etelästä asti toimittaneet yrttejä hänen sääri poloistensa kääreiksi. He, umpi vieraat ihmiset, olisivat palvelleet häntä niinkuin hyvät lapset omaa äitiänsä, ja vielä enemmän: he olisivat jumaloineet häntä ja iloinneet jokaisesta päivästä minkä hän heidän keskuudessansa vielä eli.
Kuka siis Sarénska oli?
Se voidaan nähdä tapahtumista hänen kuolemansa jälkeen.
Mitä Sarénskan ruumiiseen tulee, tapahtui näin:
Kun se oli laskettu hautaan, alkoi ruumis keväisten vesien ja lämpenevien maahöyryjen vaikutuksesta nopeasti lahota. Multa imi ahnaasti Sarénskan aivan kuiviin. Se nosti hänestä maanpinnalle ruohojen ruuaksi monta kallista kaasua, joista syntyi ihmeellisen mehukas vihannuus. Kilvan kurottivat puidenkin juuret haarojansa häneen käsiksi päästäkseen. Puut tahtoivat saada runkonsa vankemmiksi tuulia vastaan ja latvansa tuuheammiksi, joku kaipasi ehkä parannusta vammoillensa, ja siihen kaikkeen tarvitsi juurilleen mikä hiilihappoista ammonjakkia, mikä fosforihappoista kalkkia, mikä magnesiumifosfaattia, mikä fluorkalciumia, jokunen tarvitsi ehkä vain vähäsen sokuria. Ja kaikkea tätä oli Sarénskalla antaa! Kuka eläjistä olisi aavistanut köyhällä Sarénskalla olleen jaettavana oikealle ja vasemmalle näin komealta kalskahtavia aineksia!
Moisen kilpailun vallitessa ei ole kuitenkaan ihme, että pian ei ruumiista ollut mitään entistä jäljellä. Luittenkin jätteet lahosivat hauraiksi siruiksi. Ja kun vielä muurahaiset pääsivät tunkeutumaan sinne asti, missä Sarénska oli maannut, veivät ne viimeisetkin muruset hänestä.
Sanalla sanoen, Sarénskan kävi niinkuin käy vesipisaran, joka pilvistä putoaa mereen. Ollen aivan samaa ainetta kuin meri sen täytyy luonnon pakosta sulautua erottamattomasti yhteen meren kanssa. Vähäjärkiset ihmiset käyttävät tätä luonnonlakia todistaakseen, ettei koko pisaraa ole mereen putoamisen jälkeen enää ollenkaan olemassa. Eivätkö nuo vähäjärkiset siis ymmärrä, että vesi ei voi tehdä olemattomaksi vettä, vaan että päinvastoin meri voi äärettömillä vesillänsä vain lisätä pisaran vettä, joten pisaran olemus vain vaihtuu meren olemukseksi.
Vähäjärkiset sanovat vielä halveksuen: "Jokaiselle miljardeista tapahtuu sama, ei vain jollekin yhdelle!"
Mutta halventuuko joku pisara, joka muuttuu mereksi, siitä, että toisetkin pisarat muuttuvat samaksi mereksi? Ei, ystäväni, tämmöiset puheet eivät kelpaa. Te olette Sarénskan eläessä jo kylliksi koettaneet vähentää hänen arvoansa. Älkää nyt estäkö Sarénskan kasvua.
Niinkuin vesipisara tuli mereksi, niin Sarénskan ruumiista tuli maa. Sulauduttuaan yhdeksi maan kanssa Sarénskan ruumis muuttui koko maapalloksi, joka vapaana ja mitään tukea tarvitsematta ui sinisissä taivaissaan.
Mutta me Sarénskan vähäksyjät emme voi suostua siihen, että Sarénska elää ja tuomitsee meitä suuresta rakkaudettomuudestamme häntä kohtaan. "Maapallo on eloton, kuollut kappale, — me sanomme, — siis, vaikka Sarénska olisikin tullut yhdeksi koko maapallon kanssa, hän on kaikissa tapauksissa kuollut".
Niinkö, että Sarénskan ruumis osasi muuttua yhdeksi maapallon kanssa, mutta hänen elävä sielunsa ei osannutkaan löytää mitään elämää, jonka kanssa yhdeksi yhtyä?
Ihmeellistä! Kuollut ruumis löytää tiensä takaisin maan poveen, sulautuen jälleen yhdeksi synnyttäjänsä, maaemon kanssa. Mutta elävä sielu, suuren hetken tultua, sekö ei muka löytäisi takaisin alkuperäänsä, lähettäjäänsä? Eloton vapahtuu erillisyydestänsä ja yhtyy suurempaansa, mutta elollisin elollisista, elämän sisäisin ydin. Minä, menehtyisin erillisyyteeni, löytämättä vapahduksen valoa!
Paitsi maata, eikö ole vielä taivas? Eikö voi yhdeksi sulautua myöskin taivaitten kanssa? Ummistakaa silmänne ja katsokaa suoraan itseenne. Joskus sanotte minuksi intohimojanne, vihaanne, valtaan ja herruuteen pyrkimistänne. Tahdotte olla erilainen kuin kaikki muut, mahtavampi, komeampi, vallakkaampi, ja te ruhjotte maahan jokaisen, joka uskaltaa tiellenne astua. Yhdeksi muiden kanssa sulautumisen ajatus ei anna teille mitään elämänhalua ja te ette ole tietävinännekään että itsessänne on jotakin, mikä on kaikille yhteistä, niin ylhäiselle kuin alhaisellekin, niin lapselle kuin aikuisellekin. Kun se on näin yhteistä kaikille, ette voi saada siitä mitään erikoisloistetta yksin itsellenne, ja halveksitte senvuoksi koko sitä puolta itsessänne. Niinä hetkinä, jolloin nuo intohimonne eivät vaivaa teitä, jolloin ette ajattele oman erikoistahtonne toteuttamista, ette toisten kukistamista, ette maailman valloittamista, omituinen lapsenmieli tietämättänne leviää teihin niinkuin vesi niityille padon auettua. Unohtaen aikeenne ja arvonne ja maineenne te tahdotte pelkkää hyvää, te rakastatte kaikkia ja suotte onnea koko maailmalle. Silloin — tietämättänne — olette se kuolematon Minä, joka olen kaikessa mikä elää, jota paitsi ei mitään elämää olisikaan.
"Mutta tämähän on jo Jumalan minä eikä ihmisten", sanotte.
Aivan oikein, tämä on se sininen taivas, joka hellästi suojaten ympäröi maata, ja jonka henki ylettyy kaikkialle, tämä on se elämän valtameri, jonka kanssa Sarénskan sielu on sulautunut yhdeksi. Siksipä onkin sanottu, että jos olisitte tietäneet kuka se vanha Sarénska oikeastaan oli ja miksi hän oli tuleva, niin olisitte kunnioittaen kumartaneet häntä, olisitte talkoolla panneet hänelle uuden pärekaton ja tilkinneet visusti hänen asuntonsa. Unohtaen omat pyyteenne olisitte palvelleet häntä niinkuin lapset äitiänsä, olisitte jumaloineet häntä ja iloinneet jokaisesta päivästä minkä hän keskuudessanne vielä eli.
RAUDAN VAELLUKSET
Tuhansia, satoja tuhansia vuosia, kokonaisen iankaikkisuuden kylmän maan pimeissä onkaloissa maattuani he nostivat minut, kovan raudan, päivän lämpimään valoon. Minä en lämminnyt. Vuosituhansienko kostea koleus heidän lyhyinä päivinänsä lämpimäksi heltyisi? Ei. Kovuus ja tunteettomuus on ikuinen perintöosani. Heidän auringoistaan huolimatta se jää muuttumattomaksi luonnokseni.
Mutta he koettivat, kostoani pelkäämättä, nolata minut.
He viskasivat minut tulikuumaan pätsiin ja rautaista taipumattomuuttani ilkkuen sulattivat minut, mustan ja kylmän, valkeana hehkuvaksi velliksi, takoivat moukareillansa, löivät puristuksiin, venyttivät mielin määrin ja jäähdyttivät sitten kiskoiksi, joilla ristiin rastiin vyöttivät koko maapallon. Tai jäätyneitä meriä minun panssarillani puhkoivat. He viilasivat, porasivat, hioivat, kiillottivat minua, maan mustista mujuista nostettua, kunnes koneillansa ilmojen korkeuksissa pilviä piirtelivät.
Osa minusta kerrassaan joutui lyhyeksi putken tyngäksi valoisaan puodinikkunaan kaiken kansan nähtäväksi. Olin hiottu kuusisärmäiseksi, teräksen sinerväksi, kanssani mustan kiiluva koukkuvarsi, allani liipasin, ylläni tähtäin, sydämessäni kylmä lyijyluoti. Ja jos aurinko heijastelikin kiilto-osistani, se oli vain kylmää nauruani kaikille lämmitysyrityksille. Valojen sammuttua, kun puotineiti lämpimillä käsillään tuli minuun koskettaneeksi, hän kiljahti kylmyyttäni kuin käärmeen pistoa ja veti kätensä pois.
Eräänä päivänä minut otettiin paikaltani. Ensin ottivat yhdet kädet, kääntelivät ja näyttelivät minua joka puolelta. Sitten ottivat toiset kädet, jotka vapisivat minua tunnustellessaan, nostivat povelleen, ja hetken kuluttua pistivät minut — en tiedä minne. Jouduin jonnekin, jossa oli taas pilkkosen pimeää. Pilkkosen pimeää, mutta ei kylmää, kuten maan syvissä sorauumenissa. Ei soraista, ei kosteaa eikä kylmää, vaan hentomielisen pehmeää, kuivaa ja lämmintä.
Mistä tämä uusi lämmin syntyi, en voinut ymmärtää. Se ei ollut tulen lämmintä, jonka jo olin kokenut; ei se myöskään ollut auringon lämpöä, joka oli minua puodin ikkunassa turhaan hyväillyt. Tämä oli jotakin toista, omituista, tasaisen hautovaa, viehättävää, kiihoittavaa lämmintä.
Jokohan he panevat minut viimeiselle koetukselle, ajattelin minä ivallisesti, ollen varma, että lyhyessä ajassa jäähdytän kylmille sen ahtaan vaatekomeron, johon olin joutunut.
Mutta se ei onnistunut minulle.
Päinvastoin. Tässä hautovassa lämpimässä tunsin luonnollisen kylmyyteni auttamattomasti, aste asteelta minut jättävän.
Olinhan ilmeisesti joutunut uuden lämmönlähteen välittömään yhteyteen. Sillä tuossa vierelläni, ihan tuossa vain pehmeän vaatteen takana, kuulin pimeässä äänettömyydessä salaperäisen palkeen hiljaisen käynnin: tuk, tuk, tuk, tuk … ihan-ihan lähelläni ja kuitenkin hiljaa kuin maan syvimmästä sydämestä tullen. Enkä ainoastaan kuullut, vaan tuntemalla tunsin, kuinka palje joka sykinnällään vuoroin paisahti ja vuoroin kouristui, paisahti ja kouristui, ja kuinka se, kylkeäni vasten painautuneena, sykkiessään sai minut osalliseksi tahtinsa poljentaan.
Olisipa se sykintä hetkeksikin tauonnut, minä olisin ehkä sen lumoista päässyt ja jälleen kylmyyteeni kohmettunut. Mutta sen taika oli sen aikuisuudessa. Se sykki lakkaamatta, yötä päivää, minkään vieraan voiman virittämättä, sykki ainaisesti, omasta salatusta voimastansa.
Missään maan onkaloissa en ollut vielä koskaan tätä ihmettä nähnyt.
Ja kiihtymykseni kasvaessa minut täytti ihmeellinen aavistus: Entäpä kun tämä pieni, sykkivä sykkyrä onkin sen voiman lähde, joka on minut maasta nostanut, joka on minua hehkuvissa ahjoissaan sulatellut, joka on minut kiskoiksi takonut ja niillä maapallon vyöttänyt, joka jäätyneet meret minulla puhkaisee ja pilvienkin korkeudet piirtelee! Yhtaikaa niin suuri, niin mahtava, ja samalla näin pieni, näin uskollinen, näin lämmin, näin tutunomainen, näin rakkauteen kiihoittava!
Tämä salaperäisyys se hullaannutti minut kokonaan. Mieleni valtasi outo intohimo, sanomaton vetovoima salaperäiseen vieruskumppaniini, tuohon niin läheltä tuntemaani ja kuitenkin niin kiihoittavan vieraaseen, suureen, mahtavaan.
Mikä tuntehikas, yhä kuumeneva kiihkeys jo virtasikaan koko olemuksessani, ylettyen sydämeni kylmimpään ytimeen, sen lyijyluotiin asti. Minäkö se olin, rauta, tunteettomuuden, jäykkyyden, kylmyyden ikuinen vertauskuva? Kaksi vastakohtaa rinnakkain, kaksi ikietäistä vastakohtaa, ja kuitenkin rinnakkain! Olimmehan kuin sylityksin, sanoinhan sykintäsi liikuttaneen minua, ja kuitenkin — se, että vaate erotti meidät, oli minusta samaa kuin olisivat äärettömyydet erottaneet. Kiihtyvälle intohimolleni ei mikään läheisyys voinut olla kyllin läheistä. Täytyi saada olla rakastetussa olennossa itsessään, tulla yhdeksi hänen kanssaan, muuttua samaksi, ihan samaksi, tunkeutua hänen sisimpään ytimeensä, keskelle kuuminta sydäntä… Olin kuin suunniltani, olin menettänyt kaiken tasapainoni, en tajunnut enää omaa itseäni…
Ja aivan kuin vastaukseksi hullaantuneelle kiihkolleni tunnen, että sykintäsi alkaa lisääntyä. Tuk … tuk … tuk … yhä nopeammin — yhä voimakkaammin…
Mikä onkaan mielessäsi, sinä elämän omavoimainen synnyttäjä? Mitä kallioperustuksia aikonetkaan puhkaista, mihin syvyyksiin tunkeutua? Mitä merien ulapoita mielitkään mitata, mitä uusia lennon linjoja pilviin piirustaa?
Tuk … tuk … tuk … yhä nopeammin — yhä voimakkaammin…
Ah, sinä hehkuun viettelevä elämä, sinä hulluksi tekevä, minä olen sinun, minä palvelen sinun aikomuksiasi, mitä ikinä aikonetkaan, palvelen venyväisyydelläni tai kovuudellani, palvelen kestävyydelläni, kimmoavaisuudellani, taipuvaisuudellani, taipumattomuudellani, kaikella mihin ikinä mielit minua käyttää, palvelen sinua, ainoata jumalaani, pyrkien sinuun kuin onneni mittaamattoman korkeaan huippuun.
Tuk … tuk … tuk … yhä nopeammin — yhä voimakkaammin…
Jumalani, rakastettuni, tässä olen minä, tee minulla mitä tahdot, ota minut, ota!
Ja sykintäsi kohottua melkein rajuun jyskyntään, juuri sinä hetkenä kun jo luulin vaatteen väliltämme repeytyvän, tai maan ja taivaan yhteen sortuvan, tai aurinkojen syöksyvän vastakkain, tunsin että minut temmaistaan jälleen päivän valoon. Samat vapisevat kädet, jotka olivat minut ottaneet, tunnustelevat minua, kääntelevät, ja nyt … vapisten … vapisten painavat liipasintani…
Pamaus… Tuli räiskähtää putkestani… Ja luoti lentää sydämestäni hänen sydämeensä… Tunnen kuuman veren pulpahtelevan huuhdellen lyijyistä kylmyyttäni. Menen tainnuksiin äärettömän tyydytyksen väreily koko olennossani…
Mutta sinun sykintäsi? Miksi se hiljenee? Tuk … tuk … tuk … yhä hitaammin — yhä heikommin…
Kaikki pysähtyy…
Pari raukeavaa sykähdystä vielä, ja me hiljenemme ainiaaksi. Me kylmenemme … me jäädymme … painumme nurmen alle … maan poveen … takaisin soraiseen, kosteaan, kylmään pimeyteen…
KYNTÄJÄ
Olipa kerran kaksi veljestä, molemmat yhtä rotevat, yhtä kauniit katsella ja elämässään yhtä hurskaat. He olivat rakastuneet samaan tyttöön, joka vain ei tiennyt kumman heistä valitsisi. Autuasta oli tytön ajatella päänsä painamista toisen tyyntä, leveätä maanviljelijän rintaa vasten, mutta yhtä ihanaa oli kuvitella toisen seuraamista tämän rohkeille seikkailuretkille. Eikä tyttö vain voinut mitenkään päättää. Mutta veljekset puolestaan rakastivat häntä yhtä palavasti kumpikin. Niin syttyi suuri sota.
Toinen veljeksistä ihastui sotasanoman kuultuansa, sillä hänen mielensä oli aina palanut urotöihin.
Mutta toisella oli lapsuudesta asti ollut sellainen luonnon vika, ettei hän kärsinyt nähdä verta. Hän ei saattanut elukkaa teurastaa, eipä olisi suotta tappanut hyttystäkään. Ja kun nyt vain ajattelikin näkevänsä veriin haavoittuneita ihmisiä, saati itse upottavansa rautapistimen pehmeään lihaan, niin olisi ennen vaikka elävältä hautautunut kuin rintamaan lähtenyt.
Ja tämän vastahakoisuuden nähtyään sanoi sotaan lähtevä:
— Jää sinä kotiin ja ota tyttö vaimoksesi, emmehän me molemmat kumminkaan voi häntä saada.
Ja läksi laulellen vainon maille ja sotaveikkojen parissa pian unohti kotisurunsa.
Mutta kun kotiin jäänyt katsahti tyttöönsä, oli tämä surullinen. Sillä eron hetkestä asti oli tytön sydän ollut lähteneeseen kiintynyt, eikä häntä enää yhtään viehättänyt kotiinjääneen turvallinen rauhallisuus ja leveä rinta.
Ja tämä itsekin tunsi joutuneensa ikäänkuin alakynteen veljensä rinnalla, sekä koetti puolestaan parantaa asiaa niin hyvin kuin taisi. Hän meni kyntämään.
Auran rautainen vetoruoti päättyy moniläpiseen laattaan vetorenkaan ylentämistä tai alentamista varten. Jos tämä alennetaan, kyntää aura matalaan; jos ylennetään, syöpyy se syvempään. Hän nosti tapin paria pykälää ylemmäs, missä ei näkynyt yhtään sen entisiä jälkiä, ja käänsi hevoset vaolle.
Mutta neitonen ei paljoakaan maanviljelyksestä ymmärtänyt ja vähän välitti oliko kynnös syvää vai matalaa, höyrysivätkö hevoset vai olivat höyryämättä. Hajamielisenä hän katseli kiitäviin pilviin ja ajatukset olivat kaukana, kaukana. Eikä mennyt pitkääkään aikaa ennenkuin häipyi koko seudulta — sen toisen veljen palaamista odottamaan.
Ja kyntäjä jäi yksin auroinensa.
Kädet vaipuivat raukeina auran kurjelta ja suuri suru alkoi runnella hänen sydäntänsä. Mieli musteni, kapinaan pyrki Luojaa vastaan, joka oli hänelle verta kammoovan sydämen antanut. Mitä hänen nyt oli tekeminen voittaakseen rakastetun puolelleen, vieläpä omissakin silmissä miehestä käydäkseen?
Eikö taivas itse ollut kieltänyt veritöitä? — hän ajatteli. — Eikö ollut käskenyt rakastamaan lähimmäistä ja kieltänyt tekemästä toiselle mitä ihminen ei itsellensä toivonut? Ja miksi ne sotaherrat eivät jo tulleet ottamaan häntä kiinni ja rangaistukseksi tottelemattomuudesta polttaneet häntä roviolla, jotta hän olisi osottanut voimaansa ja hymyillyt liekkien keskeltä? Sen sijaan he sanoivat: antaa hänen olla, hän on urhon mieltä vailla. Niinkuin varmaan tyttökin oli ajatellut. Ja nyt näytti päälliseksi taivaskin hänet jättäneen, koskapa pimitti hänen järkensä niin ettei osottanut hänelle mitään tietä.
Ja asiansa ymmärrykseen pääsemättä suuri mies jyskytti nyrkillä pääkalloansa kuin kolhiakseen sieltä esille selvää ihmisjärkeä. Kotkina ja haukkoina ja voimakkaina ilmapetoina huuhtoivat hänen kuumat ajatuksensa halki maiden ja taivaiden hakien sitä työtä, joka olisi voinut olla veljen työn veroinen ja kuitenkin veretön. Mutta hänen ajatuksensa eivät voineet mitään keksiä. Tulivat alas siipisatoina.
Mutta pelastuakseen järkeänsä kadottamasta ja jokeen hyppäämästä hän ei lopultakaan osannut muuta kuin vain jälleen käydä kyntämään. Raivopäissään hän nyt sentään asetti tapin ihan ylimpään läpeen ja lyyhistyen kumaraan, ruumiinsa painolla hevosia auttaen työnteli auraa yhä syvemmälle. Vetohihnat pingoittuivat, pullistuivat hevosten takareisien jänteet, selät alenivat, päät kaartuivat maata kohden. Kivet kiljuivat, teräs tulta iski, ryskyen katkeilivat auran tieltä piennar leppäin vankat juuret. Ja vaosta kiertyivät esille maan mustat mujut, jotka eivät ikinä ennen olleet päivän valoa nähneet, nousivat kosteasta pimeästään auringon paisteeseen jankon sitkeät savet, paneutuen rauhallisesti toinen toisensa viereen höyryämään ja lohkeilemaan.
Näin hän kynti päivän, kynti toisen, kynti kolmannen, ja yhä rajummin ponnisti voimiansa, niinkuin olisi pyrkinyt yhä syvemmälle omaan itseensä, niillä sanomattomilla ponnistuksillaan kitkeäkseen itsestään tuon kalvavan ala-arvoisuuden tunnon. Mutta se ei lähtenyt. Vieri viikkoja, se vain ei lähtenyt. Mitä syvemmäksi hän kynti, sitä selvemmäksi hänen sielunsa syvyyksissä erittyi sama kalvava sykkyrä.
Olisi kyntänyt enemmänkin, mutta pellot loppuivat. Silloin hän alkoi kaivaa ojia. Kaivoi ne koko lapionmitan syviksi, ja mitä oli vielä palamatonta lantaa kylän tunkioissa ajoi kaiken pelloille, hajoitti, äesti maahan ja alkoi kyntää vielä kertaalleen kaikki sarat.
Mutta mitään helpotusta hänen mielelleen ei vain lähtenyt. Eikä kaukaisimpanakaan aavistuksena hänelle ollut selvinnyt, mihin sankaritekoihin hänen olisi pitänyt ryhtyä.
Oli jo syksykin tullut, ja aamuisin maa oli joskus niin kovassa jäässä, että pinta kokkareina lohkeili auranterän edestä. Ja kun hän auraansa ravisteltuaan taas vain kohotti piiskansa pannakseen parin käyntiin, horjuivat hevoset ja olivat väsymyksestä kaatua. Hän antoi niiden seista ja retvahti vihdoin itsekin pellon pientareelle levähtämään.
Mutta silloin puhalsi syksyn kolea viima pohjoisesta, sivellen hänen ohimojansa ja jäähdytellen hiestyneitä selkälapoja. Ja kun hän siinä kotvan istuttuaan ja aina vain samaa mietittyään aikoi jälleen nousta kyntämään, oli ruumiissa sellainen raukeus, että hän tuskin pääsi pystyyn ja tuskin sai hevoset talliin. Ja kuume kaasi hänet kohta vuoteeseen.
Yöllä hän houraili ja luuli maanneensa jo toista vuorokautta. Kuvitteli hevosten nälissä ja janoissa kalvavan pilttuun tolppia, kun ei ollut apettajaa eikä juottajaa. Hän tahtoi nousta, mutta pyörtyi aina makuulle takaisin. Ja uneksi, että häntä itseänsä oli hoitavinaan valkopukuinen pitsimyssy sairaanhoitajatar, joka ei ollut kukaan muu kuin hänen rakastettunsa — kaikessa suloudessaan ja ihanuudessaan. Tämäpä neiti se ei päästänytkään häntä nousemaan, vaan painoi aina alas, kiven kovaan kieltäen menemästä ulkosalle vilustumaan. Naisväki ei ymmärrä hevoshoitoa eikä käsitä, että mies, joka ei enää pysty sitä tekemään, on jo mennyttä kalua, sama vaikka kuolisi. Sentähden ei auttanut tässä muu kuin sysätä neiti syrjään ja nousta väkisin. Tyttö suuttui ja meni nyreissään ikkunalle, istuutuen selin häneen. Mutta hän heräsi valveille vasta ulos tultuaan, kun jäätävä tuuli lehahti ovessa vastaan. Ja ulos mennessään hän oli kovin hyvillään, ettei siis ollutkaan muuten kuin unissa rakastettunsa mieltä pahoittanut. Tallissa ei ollut hätääkään. Rauhallisesti hevoset rouskuttelivat pilttuissansa. Mutta pihalla pyrytteli pohjatuulen mukana hienon kirpelää lumenvitiä, ja hänen kuumeensa muuttui tallista palatessa kylmän puistatukseksi. Tupaan päästyänsä hän alkoi hakea lyhtyä mennäkseen halkoja pilkkomaan ja pannakseen uuniin lämmintä. Tuuli ulisi kaameasti piipussa. Lyhtyä ei pimeässä löytynyt. Ja niin vietteli raukea väsymys paiskautumaan jälleen vuoteeseen peitteen alta lämmintä hakien. Tupa jäi pimeäksi ja kylmäksi.
Ja hän vaipui sikeän sikeään uneen, josta ei herännyt ennenkuin kaikki oli lopussa, vaivat päättyneet, tilit ruumiin kanssa tehdyt ja ero elämästä tapahtunut.
Tätä viimeistä heräämistään hän oli oikeastaan ruvennut tekemään sen johdosta, että oli nukkuessa ollut kuulevinaan oudonlaista kopinaa, niinkuin jotakin puupalikkaa olisi jyskytelty maata vasten. Toisen kerran oli kuin jokin olisi äkkiä hurahtanut hänen luotaan liikkeelle. Joskus taas kuului niinkuin jokin olisi suhisten lentänyt hänen päänsä yllä. Mutta sitten herättyä hän oli täydellisessä hiljaisuudessa, vaivattomana, ja vapaana kaikesta ruumiinsa tuntemisesta.
Silloin hän kohta ymmärsi olleensa jo aikoja sitten kirkkomaahan haudattuna.
Ja hän kohta myös tiesi, että se suhina oli ollut kevättuulen, joka oli lehahtanut maanpinnan ylitse, ja että hurina oli ollut pyyparven, joka oli hänen hautansa päältä lentoon pyrähtänyt. Hän ei silmin nähnyt eikä korvin kuullut mitään, ja kuitenkin näki ja kuuli mitä ikinä tahtoi.
Mieluimmin hän olisi aluksi lähtenyt lentoon pyyparven mukana, riemuitakseen heidän kevätriemuansa. Nähdä kaiken maan allansa, niittyineen, päilyvine vesineen, kylineen, kaupunkineen, ja voida olla missä ikinä tahtoo, — onko mitään suurempaa onnea?
Mutta oli jotakin, mikä pidätti häntä aivan kohta lähtemästä. Tuo outo kopina näet, jonka hän muisti myös kuulleensa, sehän johtui siitä, että hänen veljensä, palattuaan jalkapuolena sodasta, harjoitteli kävelemistä oikeaan polveen kiinnitetyn puujalan avulla. Kovin kävi sääliksi tuo veli parka, ennen niin komea, niin reipas, liikkuvainen, nyt raajarikkona, kotinurkissa vain koluava. Ja niinkuin nyt kaikki oli näkyvää mihin ikinä vain katsoi, niin näkyivät veljen ajatukset hänelle yhtä selvään kuin näkyy aamun koitossa hämähäkinverkko, aidanseipäiden väliin kudottu. Veli ajatteli: "En ikinä, en ikinä voi jalattomana raajarikkona häntä vaimokseni saada. Elämäni on tähän päättynyt, kaikki toiveeni ovat sammuneet!"
Eihän tuollaista raukkaa mitenkään raskinut jättää, ja lentää pyyparven mukana, sillä tyttökin näytti todella päättäneen hylätä hänet. Kuljeskeli alakuloisena yksinäisiä metsäpolkuja tietämättä mitä tehdä mihin ryhtyä, sureskeli, istahteli mättäille itkemään. Tulipa kauan harhailtuansa kerran väsyneenä siihenkin paikkaan, missä oli katsellut sen vainajan kynnöstä, ja istahti pellonpientareelle itkemään. Ja nyt kun tytönkin ajatuksiin saattoi suoraan katsoa niinkuin lähteen pohjaan, ei ollut epäilemistäkään, ketä veljeksistä hän nyt oli ruvennut suremaan. Ja sentähden hienotuntoisuus esti vainajaa kauan katsomasta.
Silloin kulki siitä piennarpolkua myöten vanha vaimo, ja vainajan henki meni kohta vaimoon. Ja niinkuin ihmismieli joskus syyttä aiheetta läikähtää iloiseksi, niin katsahti vaimo kohta ilostuen sivulleen, huomasi tytön, pysähtyi ja sanoi: "Mitä sinä siinä turhia suret. Ja mistä sinä luulet tähän maailman aikaan parempaakaan miestä saavasi, kaikkihan ne ovat raajarikkoja, muutamissa kylissä ei ole ainoatakaan työhön pystyvää eloon jäänyt. Ja katsoppas heidän vaivaisia maitansa! Pellot kyntämättä, kylvämättä, köyhyyttä kaikkialla! Mutta oletko kuullut mitä vanhat ihmiset sanovat? Nämä tämän talon maat — he sanovat — ovat tulleet niin syvään kynnetyiksi, etteivät ainoastaan lapset vaan vieläpä lastenkin lapset voisivat siinä leipämurheista huolettomina elää ja ilakoida!" Nykäsi kylkeen ja meni menojaan.
Mutta vaimon sanoista kummallinen ajatus heräsi tytön mieleen: "Jos miehet ovatkin raajarikkoina, — ajatteli hän, — niin ehjiksihän sentään lapset ja lastenlapset syntyvät!"
Tyttö pyyhki kyyneleet silmistänsä ja alkoi jo vähän nähdä ympärillensä.
Ja tapahtui, että hän äkkiä rupesi ikäänkuin ymmärtämään maanviljelystä ja osasi aivan hyvin tehdä vertauksia huonosti ja hyvästi kynnettyjen peltojen välillä. Tuolla kaukana näkyivät harmaina ja hyljättyinä muun kylän sodan aikuiset kyntämättömät, kylvämättömät pellot. Mutta tässä, aivan hänen jalkainsa luota, alkoi vihanta kauramaa, sinnempänä oli ohraa, välillä musta kesanto, viimeisimpänä rukiin oras, niin helakasti vihertävä, ettei hän muistanut ennen milloinkaan nähneensä. Kohta se siitä vaalenee ja alkaa lainehtia. Ehkä on siinä jo ruiskukkiakin.
Mutta kesannolla oli lukemattomia kiuruja maata nyppimässä. Ja vainajan henki meni kiurujen rintaan, ja nämä kohosivat kohta korkeuksiin ja alkoivat visertää niin riemukkaasti, että tytön mieli kokonansa ilahtui. Hän nousi, meni taloon raajarikkoisen luo, otti häntä kaulasta, painoi päänsä hänen olkaansa vasten, ja vielä toisella kädellä hänen poskeansa silitellen sanoi: "En jätä sinua milloinkaan, en milloinkaan!"
Ja kiurut visertelivät ja pääskyt syöksähtelivät ilmoissa, valkoisten kevätpilvien lentäissä kilpaa tuulen mukana, toinen toistaan ylempänä, sinitaivas ylimpänä.
MAGDA JA DOROTEA
Magda ja Dorotea olivat kumpikin leskiä. He elivät naapuruksina flaamilaisessa kylässä Belgiassa. Mutta Dorotean täytyi pian myydä pieni asumuksensa ja ainoa lehmänsäkin niiden suurten onnettomuuksien vuoksi, jotka häntä kohtasivat. Hänellä oli näet ollut kaksi poikaa, joista nuorempi, hänen lempipoikansa, vietiin sotaan kohta sodan puhjettua, eikä mennyt kuin kuukauden päivät, niin vanhempi pojista, se, jonka oli määrä jäädä kotiin äitiä elättämään, kuoli kuumeeseen. Dorotea oli toivonut sodan pian päättyvän ja silloin hänen lempipoikansa palaavan kotiin, ja hän oli ponnistanut kaikki voimansa jaksaakseen siihen ilonpäivään asti olla asumustaan ja lehmäänsä myymättä. Mutta pian tuli tieto, että poika oli kaatunut, ja kun rykmentin haavoittuneita tuotiin kylään hoidettavaksi, nämä kertoivat onnettomalle äidille tarkalleen kaiken minkä tiesivät, sanoivat päivämäärän, nimittivät taistelukentän, ja osoittivat mistä kohdin oli haavoittunut.
Dorotea möi mökkinsä ja lehmänsä, ja köyhtymistä välttääkseen rupesi karjakoksi naapurinsa Magdan luo.
Magda oli myöskin leski. Hän eli pienessä, varakkaassa kotitalossa nuoren poikansa kera, joka ainoana lapsena oli sotapalveluksesta vapaa ja jo innokkaasti isännöitsi aikamiesten töissä.
Dorotea oli tullut Magdan taloon itkien, ja milloin hyvänsä hänet nyt navetassa näki lehmää lypsämässä taikka sontaa luomassa, hänen kasvonsa olivat aina itkusta turpeina, silmät punaisina ja vetisinä, eikä hänen suustaan saanut muuta sanaa kuin minkä juuri työssä tarvitsi.
Magda vei hänet eräänä pyhänä kirkkoon, toivoen hänen mielensä siellä vähänkin rauhoittuvan. Mutta heidän seisoessaan muun väen mukana valkoiset sidemyssyt päässä kirkkomäellä kuunnellen kaukaista jymyä, jota toiset pitivät ukkosena ja toiset väittivät kanuunain paukkeeksi, Dorotea ei voinutkaan hillitä mieltään, vaan liinaansa silmiin tukkien purskahti taas itkuun.
Silloin Magda nuhteli häntä kaikkien kuullen ja sanoi:
— Aina sinä ruikutat; toinen ylpeilisi, kun oma poika maan ja kuninkaan edestä kaatui!
Ja kaikki katsahtivat toisiinsa ja rupesivat ihailemaan Magdan ylevää mieltä. Ja hänen kauniit sanansa joutuivat myös vallassäätyisten kuuluviin ja levisivät levenemistään, ja muuttuivat kaiken urhouden ja uhrautuvaisuuden leimasanoiksi yli koko maan.
Mutta sota jatkui jatkumistaan, viljavainiot jäivät korjaamatta, pellot kyntämättä, tantereet monin kerroin peittyivät kaatuneiden ruumiilla, ja yhä oli tuoretta väkeä vieminen harveneviin rintamiin. Sen vuoksi olivat kaikki vapautukset, etuoikeudet ja ikärajat lakkautettavat ja sotaan otettava ukkojakin, jotka vain jaksoivat vielä kivääriä ja konttia kantaa. Nuorista otettiin vihdoin 16-ikäisetkin. Ja suuren innostuksen hetkenä päättivät kansanedustajat, Magdan kuuluisiin sanoihin vedoten, lakkauttaa senkin lain, joka sotapalveluksesta vapautti leskien ainoat pojat.
Magdan poika oli silloin juuri kuusitoista täyttänyt, vaikkei Magda ollut vielä oppinut häntä muuna kuin lapsena kohtelemaan. Ei ollut antanut hänen vielä ojia kaivaa eikä liioin suuren kääntöauran takana käydä, kun ranteet vielä näyttivät heikoilta.
Kun uusi sotalaki julistettiin, alkoivat kaikki kyläläiset uteliaina tutkia Magdan silmistä, mitä hän nyt sanoo, kun hänen oma poikansa sotaan viedään. Mutta Magda ei näyttänyt olevan millänsäkään. Ei näkynyt kyyneltä, ei kuulunut vähintäkään huokausta. Pää tuntui olevan entistäkin pystympänä. Tosin hän oli ruvennut sairastamaan jotakin silmäin turvotusta, jonka joku väitti tulevan itkemisestä, mutta kukaan ei voinut uskoa hänen itkeneen, koska päinvastoin hänen suupielissään oli aina sama ylpeä uhman hymy hänen sanattomana liikkuessaan osaaottavien vieraiden seassa. Eivät myös mitkään hänen toimensa minkäänlaista mielenmasennusta todistaneet.
Kun aika lähestyi, pani Magda toimeen suuret läksiäisjuhlat poikansa kunniaksi.
Silloin vallasväen nuoret herrat ja neitoset tulivat ja koristivat hänen tupansa köynnöksillä ja valkoisilla ja sinisillä kukilla, ja muuan hieno-kätinen nuorukainen piti puheen, kertoen muinaiskreikkalaisesta äidistä, joka oli kaikki poikansa isänmaalliseen sotaan lähettänyt ja sitten heidän sankarillisen kaatumisensa sanoman suurimpana ilonaan ja kunnianaan vastaanottanut. Ja yksi valkopukuisista neitosista tuli takaa Magdan luo ja pani laakerin lehvistä sidotun seppeleen hänen päähänsä pyytäen, ettei sitä koko päivänä ottaisi.
Ja niin Magda seisoi heidän keskellänsä ihmeelliset lehvät päässä, huulet jähmettyneessä hymyssä, poskilla hyytynyt puna. Silmät tuijottivat liikkumattomina katonrajaan, niinkuin kiveen veistetyssä kuvassa.
Vain joskus harvoin hän ikäänkuin kavahti alemmas ympärilleen katsomaan, niinkuin olisi etsinyt jotakin. Ei hänen katseensa hakenut lähinnä olevaa vallassäätyisten piiriä, vaan niitä kylän vaimoja, joita hän vallassäätyisten tähden ei voinut nähdä ja joiden kuitenkin tiesi seisovan näiden takana seinävierillä ovensuussa sankkana, matalana, köyryselkäisenä joukkona, joiden katse oli tänä ratkaisevana päivänä aamusta asti ollut haukkana häneen tähdättynä, herkeämättä, kysyvänä, urkkivana, ja odottavana. Hän ei nähnyt heitä ja kuitenkin tunsi heidän katseensa kuin tuhansien neulain pistämät sairastuneessa ruumiissa. Tunsi ja tiesi heidän vain odottavan hetkeä, milloin hänen voimansa pettävät ja hän kaikkien nähden purskahtaa itkuun, siten osottaen olevansa samanlainen ihminen kuin hekin, sillä heistä ei yksikään vallassäätyisten lailla uskonut, että muka jumalan luoma saattaa antaa ainoan lapsensa surman suuhun ja vielä pitää peijaisia, — kerrottiinpa kreikkalaisissa saduissa mitä tahansa.
Ja Magdan kuumeisessa mielessä tuntui yhä ihmeellisemmältä. Niinkuin hänen sydämessään olisi ollut käymässä hurja taistelu noiden hänen kyläläistensä ja vallassäätyisten välillä. Ihmeellisintä oli, että hän oli tuossa taistelussa olevinaan ikäänkuin vallassäätyisten johtajana omia kyläläisiään vastaan, joiden puolella hän kuitenkin kaikesta sydämestä oli, vaikka kyllä salaa, ja jotka ikäänkuin koettivat häneltä varjella ja suojella hänen omaa poika raukkaansa, jota hän muka tahtoi tappaa, jotta vallassäätyläiset olisivat sitten voittaneet maan vihollisen. Hänen järkensä tahtoi mennä ihan sekaisin tällaisten mielikuvitusten tähden ja hänen täytyi senvuoksi tuon tuostakin katsahtaa ympärilleen, että todella kaikki seisoivat rauhallisina hänen ympärillään, mitenkään taistelematta. Eikö edes Dorotea taistellut? Eikö hänellä juuri äsken ollut hiilihanko kädessä, jolla oli huitonut, silmät raivokkaan veristyneinä, koettaen osua Magdaan, jonka luuli olevan pääsyyllisen poikansa kaatumiseen? Ei, Doroteaa ei edes näkynyt. Mutta Dorotea se tässä juuri olikin voitettava! — Ja Magda hakemistaan haki Doroteaa katseillaan, näyttääkseen hänelle voittoisan uhmahymynsä.
Mutta Doroteaa ei näkynyt missään. Hän oli kumma kyllä koko ajan pysytellyt syrjässä ja milloin he talousasioissa olivat toisensa kohdanneet, hän oli välttänyt Magdan silmiin katsomasta, ikäänkuin olisi vain säälistä tahtonut säästää Magdaa katseensa ankaralta tuomiolta, uskomatta, että Magda rohkenisi uhmaansa hänellekin näyttää.
Magda ajatteli:
— Menenpähän läävään katsomaan, sielläkö se Dorotea on vai missä.
Ja meni läävään ja näki Dorotean nousevan lehmää lypsämästä, ja sanoi kohta:
— Dorotea hoi, teurastappa se parhain rotuporsaamme illalliseksi vieraille, muuten pitoruoka loppuu kesken.
Ja hän todella suuresti ihmetteli, ettei Dorotea hyökännyt hänen kimppuunsa, vaan nytkin Magdan katsetta välttäen tottelevaisesti nousi ja sanaakaan sanomatta otti käteensä teurasveitsen ja sen terää tarkastellen meni lihavinta porsasta tavottamaan. Silmillään hän kaiken tämän rauhan näki, mutta todellisuudessa oli käymässä hirvittävä taistelu. Todellisuudessa he niinkuin kaksi vimmastunutta petoa raatelivat toinen toistansa, ja juuri nyt tällä hetkellä hirvittävämmin kuin koskaan.
Vai oliko hän, Magda, jo järkensä kadottanut, kun noin sekoitti todellisuuden ja mielikuvituksen toisiinsa? Tuossahan on todellisuus: Dorotea menee aivan rauhallisena porsasta hakemaan. Miksi Magda tahallaan kiusasi häntä, joka noin nöyrästi ja hiljaisesti hänen käskyänsä noudatti? Magdan kävi häntä vähän sääliksi, sillä Magda tiesi, että juuri se porsas, joka oli nyt tuomittu teurastettavaksi, oli Dorotean mielikki, jota hän oli aamusin sangossa peseskellyt ja lämpimäksi harjaillut, varmaan toiveen elätiksi jätettävän. Ja Magda ei tahtonut enää kiusata häntä, vaan puhui hänelle ystävällisesti, niinkuin olisi ollut elukan tähden huolissaan, ja käski pistämään kuoliaaksi äkkiä ja lopettamaan tuskattomasti, niinkuin teurastuslaitoksessa tehtiin.
Siihen sanoi Dorotea, ensi kerran katsahtaen Magdaan:
— Kas kun elukkaa armahdatte.
Ja juuri se seikka, että Dorotea hiukan korosti elukka-sanaa ja katsahti häneen, sai Magdan heti ymmärtämään pistoksen. Dorotea tarkoitti, että elukkaa käskette tappamaan tuskattomasti, mutta oman poikanne lähetitte sinne missä ei ihmiselle suinkaan tuskatonta loppua suoda. Eikö tämä ole taistelua! Taistelua elämästä ja kuolemasta! Vimmatuinta raatelua!
Ja Magda huomasi hakevansa jotakin rautaesinettä, jolla olisi lyönyt
Dorotean hengettömäksi tuohon paikkaan.
Mutta vielä hän hillitsi mielensä ja ivallinen uhmahymy jälleen huulilla kysyi ikäänkuin vastaukseksi Dorotean sanoihin:
— Niin, niin, kuinka se kuolikaan sinun poikasi, enhän ole sinulta itseltäsi vielä kuullutkaan?
Dorotea kertoi nyt Magdalle mitä oli sotahaavureilta saanut tietää lapsensa kuolemasta. Pomminsiru oli osunut rintaan ja repinyt ruumiin auki alavatsaan asti. Poika oli kuitenkin elänyt kuusi tuntia, viruen kentällä päivänpaisteessa kärpästen ruokana. Siellä hän oli vielä vaikerrellut ja huutanut äitiä, kun he hänet löysivät ruumiiden seasta. Oli vasta paareille nostettuna pyörtynyt ja heittänyt henkensä.
Sen sanottuaan Dorotea pisti veitsen teuraselukan kurkkuun, josta kohta pulpahti lämmin verivirta, eikä hän voinut porsaan hirmuiselta kiljumiselta kotvaan jatkaa kertomustaan. Hän vuodatti veren kiviastiaan, jota kädellään kannatteli haavan alla, ja mitään kiirettä pitämättä pisti porsaan kuoliaaksi vasta kun veri oli kuiviin vuotanut.
Porsaan vaijettua Dorotea aikoi vielä jotakin sanoa, mutta se oli myöhäistä, sillä sinä hetkenä Magda oli kadottanut järkensä.
Alkoi raivokkaasti huutaa ja lyödä päätänsä seinään ja läävän pylväisiin. Täytyi huutaa miehiä häntä pitelemään. Ja kun hänet vihdoin saatiin vuoteeseen ja rauhoittui, hymyili hän raukeasti, mutta ei tajunnut mitään, ei tuntenut ketään eikä ymmärtänyt sotaan lähtevälle pojalleen edes hyvästiä sanoa.