XIII LUKU.
Sukkela temppu.
Hän ei ollut ehtinyt kauas, ennenkuin hän, laskien jotakin mäkeä alaspäin vähäistä joen haaraa kohden, saavutti kaksi miestä, jotka nähtävästi kuljeksivat joutilaina, odottaen jotakuta, jonka oli määrä saada heidät kiinni. Hän tunsi heidät miehiksi, joita hän oli nähnyt kokouksessa. Kun hän ennätti heidän luoksensa, he tervehtivät häntä iloisesti, vaikka muutoin käyttivät itsensä, niinkuin joku asia olisi pidättänyt heitä. Päivä oli laskemallaan; ja länteen päin katsoen arveli toinen heistä: —
"Te lähdette takaisin Warrington'iin tänä iltana, översti?"
"Niin lähden", kuului vastaus. "Se on juuri hauska tunnin matka".
"On varmaan hyvin pimeä, ennenkuin pääsette sinne", lausui kysyjä varovaisesti.
"Vähäinen kuuvalo tekee kaikki vaan hupaisemmaksi", vastasi hän nauraen.
"Jos tahdotte ottaa vastaan köyhän väen vieraanvaraisuutta", sanoi toinen mies vähän tuskissaan, "olette tervetullut illalliselle ja makuusijalle minun talooni. Se on aivan likellä tässä", jatkoi hän, "ei enemmän kuin korkeintaan penikulman matkan päässä teidän tiestänne. Sopiihan teidän ratsastaa sinne ja jäädä edes illalliselle. Se ei viivyttäisi teitä kauan ja me juttelisimme hyvin mielellämme vähän teidän kanssanne".
"Ei, kiitoksia paljon", vastasi hän; "vaimoni odottaa minua ja hän kävisi levottomaksi, jollen palaisi pimeän tullen tai vähän sen jälkeen. Hyvää iltaa!"
Hän kiidätti jo hevostansa, kun toinen miehistä huusi hänen perästänsä heidän omituisella tavallaan: —
"Oi vieras! odottakaat hetki. Älkäät pysähtykö, vaan kulkekaat eteenpäin juuri niin, kuin me ainoastaan toivottaisimme teille hyvää päivää. Minä en tahdo säikähyttää teitä; mutta se on minun ajatukseni, että teidän olisi paras olla lähtemättä kotiin suoraa tietä tuon puheen jälkeen, jonka piditte tänään".
"Miksi niin?"
"No, näettekö, siellä oli joukko tuimia miehiä, jotka kauheasti suuttuivat siitä, mitä sanoitte niggereistä, vaikka minä tahdon tulla kirotuksi, jollen usko, että jokainen sana oli yhtä tosi, kuin evankeliumi. Kuitenkin he ovat vimmassaan siitä; ja löytyy kaupunkilaisia, jotka ovat yllyttäneet heitä seisauttamaan teitä jossakin paikassa matkallanne kotiin, ja he voivat aikaan saattaa teille jotakin pahaa. Minä en luule, että heidän on aikomus vahingoittaa teitä; mutta toiselta puolelta ei kukaan voi sanoa, mitä semmoinen joukko saattaa tehdä".
"Te sanotte, että he aikovat asettua väijyksiin minua vastaan?"
"No, ei! me emme sitä sanoneet: sanoimmeko, Bill?" vedoten kumppaniinsa. "Mutta me ajattelimme, että he ehkä seisauttaisivat teitä ja kohtelisivat teitä raa'asti".
"Te luulette siis, että he aikovat seisauttaa minua. Missä luulette heidän tekevän sitä?" hän kysyi.
"Oh, me emme tiedä sitä! Muistakaat, ettemme sano sitä; mutta ehkä he sen tekevät ja, jos niin, se luultavasti tapahtuisi kaalamon luona".
"Kaikki oikein, ystäväni. Kun minua seisautetaan, olisi se kummaa, jollei joku joudu vahinkoon".
"Parempi olisi nyt jäädä meille", arvelivat hänen uudet ystävänsä levottomasti, "eikä mennä vaaraan, kun yhtä helposti voitte välttää sitä".
"Ei, paljon kiitoksia", hän vastasi; "minä menen kotiin eikä kukaan ole minua siitä estävä".
Hän kannusti hevostansa, mutta oli päässyt vaan lyhyen matkaa eteenpäin, kun pieni kivi putosi tielle hänen eteensä ja sitten toinen, ilmeisesti heitettyinä pensastosta oikealta puolelta. Hän seisautti hevosensa ja aikoi juuri vetää pistoolin vyöstänsä, kun hän kuuli jonkun, nähtävästi mustan miehen, sanovan: —
"Oi, master översti! Älkäät ampuko!" ja samalla hän näki mustien kasvojen, joita harmaa tukka ja poskiparta ympäröitsi, kurkistelevan esiin jonkun pensaan takaa.
"Astukaat alas hevosenne selästä ja jääkäät tänne hetkeksi, että kerron teille jotakin".
"Mitä tahdotte?" toinen kysyi levottomasti. "Päivä laskee ennen pitkää enkä minä tahdo tulla myöhään kotiin".
"Voi minua! kuulkaat, mitä hän nyt sanoo!" lausui musta mies moittivaisesti. "Niinkuin vanha Jerry koskaan olisi tahtonut pidättää häntä poissa kotoa!"
"No, mikä nyt on, Jerry? Kiireet paikat!" sanoi Servosse, kun hän astui maahan ja talutti hevostansa siihen tiheään viidakkoon, jossa mies oli. Vähintäkään pahaa pelkäämättä hän sen teki. Hän ei tuntenut tätä miestä eikä ollut koskaan ennen nähnyt häntä, paitsi, niinkuin hän luuli, tämän päivän kokouksessa. Häntä oli varoitettu vaarasta; mutta semmoinen oli hänen luottamuksensa jokaisen mustan miehen hyvänsuontiin, että hän jätti valtatien ja tuli ilman pelotta viidakkoon häntä kohtaamaan. Se luottamus mustan miehen uskollisuuteen, ta'attavaisuuteen ja varovaisuuteen, jonka hänen palveluksensa Federalistein soturina oli synnyttänyt, ei ollut vielä kadonnut.
"He ovat teitä odottamassa, Master Översti", sanoi mies melkein kuiskaten, niin pian kuin toinen lähestyi häntä. "Minä olin istunut tänne leväyttämään rampaa jalkaani pensastossa juuri vähä aika takaperin, kun he tulivat ja pysähtyivät aivan likelle sitä paikkaa, jossa olin; ja minä kuulin heidän laskevan koko tuumansa — seisauttaa teitä kaalamon luona ja sidottaa teidät johonkin puuhun metsässä ja ruoskia teitä siitä puheesta, jonka piditte tänään".
Mies tuli esiin pensaansa takaa ja Servosse näki, että hän oli kummallisesti rumentunut eli oikeammin rujostunut taudista. Hän käveli melkein koukussa kahden sauvan nojassa, mutta hänellä oli kuitenkin hyvin kirkkaat ja älykkäät kasvot. Hän muisti nyt, että hän oli nähnyt ne ennen. Hänen nimensä oli Jerry Hunt ja hän asui jossakin uudispaikassa likellä Warrington'ia.
"Kuinka jouduitte olemaan niin kaukana kotoa, Jerry?" hän kysyi kummastuneena.
"Lähdin kuulemaan puheita, Sir. En voi sanoa, miksi. Ajattelin, että Herra oli määrännyt jotakin vanhalle Jerrylle tehtäväksi täällä; lähdin siis varhain ja tulin. Minä tiesin, että Herra lähetti minut, mutta en ymmärtänyt minkä vuoksi, ennenkuin kuulin heidän päättävän ottaa teidät kiinni, Master översti. Silloin minä ymmärsin sen, sillä te olette meidän ystävämme: minä tiedän sen".
Sitten hän kertoi, kuinka, kun hän makasi pensastossa lepäämässä, kuusi miestä tuli pitkin tietä; ja hän kuuli heidän keskenänsä sopivan, kuinka he asettuisivat väijyksiin översti Servosse'a vastaan ja odottaisivat häntä, hickory-puun oksat kädessä. He sanoivat, etteivät menneet vahingoittamaan häntä, vaan ainoastaan opettamaan häntä, ettei hänen käynyt pitää semmoisia jumalattomia puheita, kuin tänpäiväisen, tässä seudussa ilman saamatta selkäänsä juovitetuksi — siinä kaikki".
"Ja missä heidän on määrä olla, Jerry setä?"
"Juuri tällä puolella kaalamoa, Sir — juuri kun kuljette mäkeä alas tuohon syvään uurrokseen".
"Mutta kuinka he voivat tietää, mitä tietä minä tulen? Tie haaraantuu kolme penikulmaa ennen, kuin pääsen joen luo, ja minun sopii yhtä hyvin valita toinen, kuin toinenkin".
"Aivan oikein, Sir!" vastasi setä Jerry. "Kyllä he sitäkin ajattelivat ja sentähden he jättävät tienhaaraan yhden miehen, jolla on hyvä hevonen; hänen tulee ratsastaa sitä tietä, jota ette valitse, antamaan tietoa heille, etenkin jos menette ylätietä, jota he eivät luule, koska tulitte alatietä. He aikovat asettaa viiniköynnöksen uurroksen poikki, pysäyttääksensä hevosta".
"Ja kuka jää tienhaaraan?"
"Master Savage, Sir".
"Mimmoisella hevosella hän ratsastaa?"
"Hänellä ei ole oleva mitään tienhaarassa, vaan hän on odottavinansa Master Vaughn'in vaunujen tuloa; mutta tuo harmaa tammavarsa on kätketty pensaistoon".
"Kaikki oikein, Jerry. Minä olen suuresti kiitollinen. Jollen nyt pidä huolta itsestäni, on se oma vikani. Hyvää yötä!"
"Jumala siunatkoon teitä, Sir!"
Servosse ratsasti eteenpäin, miettien tuumaa, jonka avulla hän voittaisi vihamiehensä. Tämmöisen varoituksen jälkeen ei suinkaan ollut mikään vaikea asia välttää heitä; mutta hänen suuttumuksensa oli niin suuri, ettei hän tahtonut tehdä sitä. Siinä ajatuksessa, että häntä väijyttäisiin yhteisellä maantiellä ja rääkättäisiin sen vuoksi, että hän, heidän omasta vaatimuksestaan, vilpittömästi ja yksinkertaisesti oli lausunut ajatuksensa yhteisestä asiasta, oli enemmän kuin hän saatti kärsiä. Hän päätti tehdä enemmän, kuin vaan välttää uhkaavaa päällekarkausta, ja antaa ihmisten tietää, ettei hänen kanssaan käynyt leikkiä laskeminen.
Tienhaaraan tultuansa tapasi hän Savage'n odottamasta, niinkuin hänelle oli ilmoitettu, ja vähäisen juteltuaan hänen kanssansa lähti hän ratsastamaan ylätietä. Savage huusi hänen perästänsä ja vakuutti hänelle, että alatie olisi paljon parempi ja lisäksi lyhyempi tie Warrington'iin.
"No", kuului vastaus, "hevoseni on valinnut tämän tien ja minä annan hänen aina noudattaa omaa tahtoansa, kun matkustamme kotiinpäin".
Se hevonen, josta hän puhui, oli ruskea "messenger", jonka hän oli ottanut jossakin tappelussa ja jolla hän sitten oli palveluksessa ratsastanut melkein kaksi vuotta. Nopeuden, kestävyyden ja ymmärryksen puolesta tällä hevosella oli harva vertainen edes tässä kuuluisassa rodussa. Kaviot, jäsenet ja hengitys olivat hyvät; ja hänen tulensa tuotti kunniaa hänen mainehikkaalle sukuperällensä. Hänen lujuuteensa ja kuntoonsa ratsastaja saatti luottaa aivan täydellisesti. Hevonen ja mies olivat hyvin toistensa vertaiset; kumpikin tarkoin ymmärsi toisen taipumukset ja tavat.
"Nyt, Lollard", hän sanoi heti kuin häntä ei enää sopinut nähdä siitä paikasta, jossa Savage seisoi, "saavuta vanha 'tabernakeli-kirkko' lyhyimmässä ajassa, minkä voit, ja koeta, emmekö pane näitä gentlemaneja katumaan, että yrittävät voittaa meitä kavaluudella".
"Tabernakeli" oli erään kirkon nimi ylätien varrella noin kahden penikulman päässä alemmasta kaalamosta ja sieltä kävi metsän kautta ratsutie, joka tuli ulos alatielle noin puoli penikulmaa kaalamon ylipuolella. Lähin tarkoitus oli nyt päästä tätä ratsutietä myöten alatielle, ennenkuin Savage ehtisi sen paikan ohitse, jossa nämät molemmat tiet yhtyivät.
Lollard kulki matkaansa lujalla vauhdilla, mutta tasaisesti ja vakavasti ja semmoisella tavalla, joka osotti hänen todellista kelvollisuuttansa. Kun he saapuivat kirkon luo, heitti ratsastaja ohjakset hänen niskallensa ja hypähti maahan. Hän tunsi hyvin jokaisen pensaan kirkon ympärillä, koska hän usein oli käynyt kokouksissa siellä. Hetkisen hapuiltuansa hän notkistui vähäisen hickory-puun puoleen ja leikkasi sen poikki veitsellänsä. Siitä tuli noin syltä pitkä vitsa, joka jykeimmästä paikasta oli läpimitaten ehkä puolentoista tuumaa. Hän karsi pois sen harvat oksat, laski sitten vitsan latvan maahan ja piti sitä jalkansa alla, sillä aikaa kuin hän kiersi tyvipäätä ympäri muutamia kertoja, taitavasti vääntäen syitä niin, etteivät katkeisi äkillisessäkään lyönnissä. Tämän tehtyänsä hänellä oli semmoinen ase, jota tottuneen kädessä hyvin saatiin pitää pelottavana. Hänellä oli kyllä revolveri vyössänsä; mutta hän päätti olla sitä käyttämättä.
Nousten taas hevosensa selkään, hän syöksähti ratsutietä alaspäin, siksi kuin hän saapui alatielle. Pieni ryhmä petäjiä seisoi kulmassa molempien teitten välissä; ja tämän takana olevalle lauhealle nurmikolle hän seisattui ja, nojautuen eteenpäin, pyyhki hevosensa turpaa, estääksensä sitä hirnumasta odotetun ratsumiehen tullessa. Hän ei ollut vartonut kuin vähän aikaa, kun hän jo kuuli Savage'n täyttä laukkaa tulevan harmaalla tammavarsallansa. Kuu oli nyt noussut; ja hajalla seisovien petäjänlatvojen välitse hän silloin tällöin eroitti ratsastajan, joka tuli pitkin valkoista tietä, milloin selvästi näkyen kuunvalossa, milloin puoleksi varjoon peittyen. Pidättäen siis lujasti hevostansa, siksi kuin toinen oli päässyt ratsutien suun ohitse, hän kannusti urheata raudikkoansa ja oli puolen kymmenen harppauksen jälkeen tammavarsan rinnalla.
Pitkä, notkea hickory-vitsa viuhui ilmassa ja läiskähteli kerta toisensa perästä tamman lanteitten poikki. Kivusta kiusattuna ja pelosta hulluna tämä hypähti eteenpäin ja oli hetken saavuttamattomissa; sillä välin kuin ratsastaja, tuskin vähemmän hämmentyneenä tästä odottamattomasta päällekarkauksesta, kuin hänen hevosensakaan, kadotti itsehillintönsä ja tahtomattansa lisäsi kannuksen pistokset tämän paon syihin. Se oli kuitenkin vaan hetken loma-aika; sillä voimakas hevonen oli samalla taas hänen rinnallansa ja ehtimän kautta ratsastajan luja käsi pani tukevan raipan viiltämään varsan nahkaa tai ratsastajan hartioita. Tätä vainoavan ja vainotun kilpa-ajoa maantiellä kesti puoliväliin uurrosta asti. Silloin Servosse äkkinäisellä ponnistuksella pidätti hevosensa ja asetti sen kiihtymystä; ja pysyen tien varjokkaalla puolella hän kulki verkalleen, huomatakseen menetyksensä seurauksia. Tällä välin miehet uurroksessa, jotka kuulivat hevoskavioin nopean kopinan, päättivät, että miestä, jota he odottivat, oli varoitettu väijyksistä ja että hän riensi näin hurjasti eteenpäin, jotta heidän olisi mahdoton seisauttaa häntä metsässä.
"Taivaitten kautta", lausui yksi, "se tappaa hänet. Avatkaamme viiniköynnös". Ja hän juoksi esiin, puukko kädessä, leikkaamaan sitä poikki.
"Ei", arveli toinen; "jos hän tahtoo taittaa niskansa, on se hänen oma asiansa".
"Niin", sanoi kolmas; "jätä sikseen, Sam. Se on helpoin keino päästä hänestä".
Joku aukko metsässä salli nousevan täysikuun kokonaan valaista uurroksen ylipuolta. Tiheämmiksi, yhä tiheämmiksi kävivät vimmastuneen hevosen askelet — likemmäksi, yhä likemmäksi ne tulivat väijyksiä, joita ratsastajan ystävät olivat asettaneet toista varten. Kauhistunut ratsastaja, tietäen sen kohtalon, joka oli hänen edessään, oli turhaan koettanut pysäyttää häntä, oli katkaissut ohjakset sitä tehdessään ja pysyi nyt hirveässä pelossa kiinni satulassa.
"Hyvä Jumala! kuinka hän ratsastaa!" sanoi yksi.
"Voi! miehet, tässä tehdään murha!" huudahti toinen, ja yhteisestä kehoituksesta he juoksivat esiin leikkaamaan köyttä poikki. Se oli liian myöhäistä. Juuri kuin etumaisen käsi koski vahvaan viiniköynnökseen, hypähti harmaa hevonen siihen paikkaan uurroksen alkupuolelle, johon kirkas kuu paisti; ja kauhusta vääntyneinä heidän toverinsa vaaleat kasvot leimahtivat heidän silmiensä eteen.
"Jumala!" he huusivat kaikki yhtä haavaa, "se on Tom Savage!"
Hevosen polvet koskivat jämeästi pingoitettua köynnöstä. Ryske, huuto; ja Tom Savage ja hänen kaunis nuori tammansa makasivat runneltuneina ja musertuneina kallio-uurroksen pohjassa, sillä välin kuin hänen toverinsa vaaleina ja kauhusta vapisevina seisoivat partaalla.
Ei tarvittu kuin silmänräpäyksen miettiminen, ennen kuin yksin heidänkin puoli-päihtyneissä mielissään selveni, mikä oli ollut seuraus heidän pelkurimaisesta tuumastaan; ja äkkiä tuntien verenvian tuskan, he kääntyivät ja pakenivat eivätkä edes menneet perustelemaan pelkoansa ja tutkimaan värvivää lihamöhkää kallioilla alhaalla. Kiireisesti nousten hevostensa selkään, jotka olivat liekatut aivan likellä, he syöksähtivät kaalamon poikki; ja se, jota vastaan tämä paha oli keksitty, kuuli heidän hevostensa kavioin ankaran ratinan, kun ne nelistivät kalliomäkeä ylöspäin toisella puolella. Silloin hän nousi ratsunsa selästä ja astui varovaisesti uurroksen reunalle. Hetkisen kuunteleminen vakuutti hänelle, ettei ketään ollut siellä, paitsi se mies, jota hän oli ruoskinut kohtalonsa perille. Hänen sydämensä sykki nopeasti ku'ottavasta pelosta, kun hän katseli runneltua ruumista tuolla alhaalla. Matala voihkaaminen kohtasi hänen korvaansa. Hän kapusi alas uurroksen jyrkkää kuvetta ja etsi kopeloiden varjossa, siksi kuin hän löysi miehen ruumiin. Hän sytytti tulitikun ja havaitsi, että siinä vielä oli henki, vaikka se oli taidotonna.
Tällä hetkellä hän kuuli jonkunlaisten kulkuneuvojen tulevan tietä myöten ylhäällä.
"Tätä tietä, pojat! tätä tietä!" huusi vanha Jerry. "Juuri tässä heidän oli määrä pysäyttää översti".
Joutuisia askelia kuului ja ratisevat yhdenvedettävät vankkurit ajoivat kuunvaloon. Vanhan Jerry'n valko-reunaiset kasvot kurkistelivat parske-nahan yli, samalla kuin puolikymmentä muuta mustaa miestä, kukin varustettu vahvalla nuijalla, ajoi hänen kanssaan tai juoksi vankkurein vieressä.
"Seis!" huusi joku ääni alhaalta.
"Jumalan kiitos!" huusi Jerry ilosta. "Se on överstin ääni. He eivät vielä ole tappaneet häntä. Joutukaat, pojat! joutukaat!"
Vaivaisuuttansa muistamatta hän kömpi kiireesti alas vankkureilta ja silmänräpäyksessä kerkeät kädet auttivat överstiä kantamaan voimatonta ja verta vuotavaa esinettä valoa kohden. Sitten yksi toi vettä hatussansa ja toinen kokoeli jotakin, mistä tehdä valkea, että voitaisiin tarkemmin tutkia Savage'n ruumista. Onneksi oli hän luiskahtanut satulasta, kun hevonen sukaisi köynnöstä ja ennenkuin se teki viimeisen hyppäyksensä kalliolle, jossa se nyt virui rusentuneena ja kuolevana. Hän heitettiin savista kuvetta vastaan ja oli kovasti ruhjottu ja verissänsä, mutta eli kuitenkin. Hän nostettiin huolellisesti vankkureille ja kuljetettiin Warrington'iin.
"Juuri kuin olitte ratsastanut ohitseni, tulivat vankkurit ja minä kerroin heille, mitä oli tekeillä, ja sain heidät ajamaan lujasti, että voisimme auttaa teitä, jos tarvittaisiin, vaikka, Jumalan kiitos, sitä ei tarvittu", oli setä Jerry'n selitys heidän odottamattomasta ilmestymisestään.
XIV LUKU.
Ilkeä murha.
Seuraavana päivänä vallitsi suuri vireys Savage'n hevosen johdosta, joka löydettiin kuolleena uurroksen pohjassa. Viiniköynnös, joka vielä pysyi kiinni yhdestä puusta kummallakin puolella tietä, selitti täydellisesti asian laidan. Savage'a itseä ei löydetty; ja hänen viisi toveriansa olivat kaikki paenneet, kukin toistansa peläten ja kukin luullen, että toiset olivat vieneet ja kätkeneet ruumiin. Että murha oli tehty, oli selvä asia, sanoi jokainen; ja niitten, jotka olivat tuumaan vihityt, vaikk'eivät ottaneet osaa sen toimeen panemiseen, oli tuskin vaikea ymmärtää, kuinka se oli tapahtunut, ainakin pääjuonteet siinä; ja Savage'n kumppanien pako vahvisti heitä heidän luulossaan. Yritys ottaa kiinni översti oli ilmeisesti mennyt mitättömäksi, ja suurempi paha, kuin mikä oli aiottu hänelle, oli kohdannut yhtä salaliittolaisista. Kumma kyllä ei kukaan asettanut Servosse'a minkäänlaiseen yhteyteen tämän onnettoman päätöksen kanssa. Yleinen oikeudentunto ja niitten turvallisuus, joita ajateltiin todellisiksi, vaikka ehdottomiksi murhaajiksi, vaati, että joku rangaistaisiin. Joku syyllinen tarvittiin välttämättömästi vakuuttamaan sekä paenneiden että jälelle jääneitten rauhaa ja levollisuutta niinkuin myöskin tyydyttämään yleisen oikeudentunnon luonnollisia vaatimuksia.
Kolme mustaa miestä otettiin siis epäluulon-alaisina kiinni ja vietiin, kun heitä ensin oli rääkätty ja uhattu pakoittaa tunnustamaan, tuomari Hyman'in eteen tutkittaviksi. Kädet piukasti ja monella solmulla sidottuina rinnan eteen ja kyynäspäät vedettyinä taaksepäin selän taa heitä kuljetettiin, kukin ratsumiehen huostassa — sillä välin kuin suuri väkijoukko, kaikki aseissa, seurasi — pitkin sitä isoa tietä, joka Warrington'in ohitse johdatti Squire Hyman'in asuntoon. Vanha Jerry tuli antamaan överstille tietoa kiinnipanosta ja tämä nousi viipymättä hevosensa selkään ja ratsasti oikeuden paikkaan olemaan läsnä tutkinnossa.
Oikeutta pidettiin lehdossa Squire'n asunnon edustalla. Esivaltalainen istui pöydän ääressä hihasillaan ja poltti pitkää ruokovartista piippua, jonka pesä oli tehty siitä tunnetusta savesta, jota Allegany'n vietosten tupakoitsiat väittävät melkein yhtä hyväksi, kuin merenvaha, ja jota connaisseuri,[25] joka pitää suloisesta savusta enemmän kuin kauniiksi värjätystä pesästä, on valmis vakuuttamaan vielä paremmaksikin, kuin tämä ylistetty aine.
Vankeja syytettiin Thomas Savage'n murhasta. Heidät oli pantu kiinni ilman mitään laillista vangitsemisen käskyä, kosk'ei semmoista muodon asiaa katsottu tärkeäksi, sillä he olivat "vaan niggereitä". Syytetyn rikoksen suuruus tosin olisi oikeuttanut kiinnipanoa ilman tämmöistä käskyä; mutta ei kukaan ajatellutkaan asiaa siltä kannalta. Joku semmoinen käsky laitettiin nyt kuitenkin, sillä aina valmis översti Vaughn vahvisti valallansa, että hänellä oli täysi syy uskoa, niinkuin hän uskoikin, että vastaajat … ja … ja … koska he olivat häijyjä ja pahanilkisiä henkilöitä, joita perkele oli riivannut ja vietellyt … maakunnassa, olivat Thomas Savage'n, joka Jumalan ja valtion rauhassa silloin oleskeli siellä, tappaneet ja murhanneet tämmöisiä kohtauksia varten tehtyä ja määrättyä asetusta vastaan, sillä, että olivat sitoneet viiniköynnöksen uurroksen poikki vasemmalla puolella Gray'n kaalamoa Reedy Run'in tykönä samassa maakunnassa.
Polisipalvelia ilmoitti sitten, että hän oli tuonut syytetyt oikeuden eteen ja tutkintoa jatkettiin.
Piirikunnan päällekantaja, joka kiiruimman kautta oli noudettu tutkintoa johtamaan, saapui juuri, kuin nämät ulkonaiset temput olivat päätetyt, ja, vähän neuvoteltuaan översti Vaughn'in ja muutamien muitten kanssa, sanoi olevansa valmis käymään toimeen sekä ilmoitti jotenkin lavealta ja melkoisella kiivaudella, mitä hän toivoi voivansa saattaa selväksi; jonka jälkeen hän rupesi tuomaan esiin todistuksiansa. Nämät olivat: se tunnettu seikka, että tamma oli tavattu ilmeisesti putouksesta kallioille kuolleena; viiniköynnös, joka oli pingoitettu tien poikki; Savage'n hattu, joka oli löydetty uurroksesta ynnä veren jälkiä pitkin raitioita siinä. Nämät teko-asiat, hän väitti, olivat kylläiset todistamaan kuolemaa, vaikk'ei corpus delictiä[26] tuotukaan esiin — kylläiset, ainakin oikeuttamaan syytettyjen vangitsemista. Hän ei ensinkään epäillyt, että ruumis löydettäisiin.
Voidaksensa yhdistää syytetyt rikokseen, hän turvasi siihen tosi-asiaan, että näillä oli syytä pitää vihaa luultua vainajaa vastaan, koska heillä kullakin oli ollut joku riita hänen kanssaan vähän aikaa ennen tapausta. Tämän lisäksi löydettiin kaalamon kohdalla kosteassa maassa muutamia jälkiä, jotka epäilemättä olivat mustien miesten; ja nämät jäljet olivat melkein samankokoiset ja -näköiset, kuin syytettyjen.
Kun toteen-näyttö oli päättynyt, ilmoitti esivaltalainen, että hänen täytyi antaa viedä syytetyt vankihuoneesen; ja kuunteliajoukosta kuului silloin jupina, että parempi ja halvempi keino olisi hirttää heidät johonkin puuhun.
"Jos lähetätte heidät vankihuoneesen", arveli joku, "on tuo kirottu
Bureau[27] laskeva heidät vapaaksi!"
Silloin Servosse astui tyvenesti esiin ja kysyi, eikö syytetyillä ollut mitään oikeutta tulla kuulluksi ja tuoda esiin todistuksia omasta puolestansa.
Suuri hämmästys, johon sekaantui oikeutettu suuttumus, syntyi väkijoukossa, kun tämä esitys tehtiin. Esivaltalainen vastasi, että, hänen luullaksensa, heillä oli — se on, jos he pystyivät mitään todistuksia esiin tuomaan.
Jonka jälkeen Servosse ilmoitti tahtovansa tulla vannotetuksi, ja kun häneltä kysyttiin, mitä hän tiesi Thomas Savage'n murhasta, josta näitä neekereitä syytettiin, vastasi hän tietävänsä, että he eivät murhanneet häntä.
"Tiedättekö tämän omasta personallisesta havainnostanne, översti?" kysyi tuomari Hyman.
"Tiedän, Sir".
"Tahdotteko olla hyvä ja kertoa oikeudelle, kuinka te tämän asian tiedätte?" kysyi piirikunnan päällekantaja.
"Koska, Sir, Mr. Thomas Savage, se mies, jota luullaan kuolleeksi, tänä hetkenä on hengissä ja minun asunnossani".
Jos ukkosen jyskäys olisi kuulunut kirkkaalta taivaalta joukon päältä, he eivät olisi voineet enemmän hämmästyä.
Viimein piirikunnan päällekantaja purskahti nauruun ja, ojentaen kättänsä todistajaa kohden, sanoi: —
"No, Sir, te tuotte meille hyvät uutiset. Mimmoisessa tilassa hän on?"
"Hän on varsin pahasti loukkaantunut; mutta teidän sopisi paremmin kysyä häneltä, mikä syy siihen oli. Hän kykenee pian taikka, jos on tarpeellista, nyt jo kertomaan sen teille. Mieluisammin minä en itse sano asiasta mitään — en ainakaan, jollei hän ole läsnä. Yhden asian voin kuitenkin sanoa: näillä miehillä, jotka olette vanginneet, ei ollut mitään tekemistä sen onnettomuuden kanssa, joka tapahtui hänelle".
"Kaikki oikein!" lausui päällekantaja. "Meidän sopii heti päästää heidät vapaaksi, teidän arvoisuutenne. Minä olen hyvin kiitollinen teille, översti, mutta olisin suonut, että olisitte kertoneet sen minulle, ennenkuin tämä leikki alkoi. Minä luulen, että menettelitte niin, saadaksenne nähdä minun rupeevan narrin virkaan".
"Ei ollenkaan, Sir", kuului vastaus. "Minä en voinut uneksiakaan, että lakimies suostuisi julistamaan ketään syylliseksi murhaan ilman että kuolema näytettiin todeksi".
"Sh—!" lausui päällekantaja, sitten pannen kätensä huulillensa ja nojautuen eteenpäin aivan likelle kanssapuhujansa korvaa, hän sanoi kuiskaten: —
"Ettekö ymmärrä tätä, översti? Mihin nämät miesraukat olisivat joutuneet, jos heitä, näin syytettyinä, olisi päästetty irti ennen teidän todistustanne?" Hän katsoi ympärillensä ja sanoi sitten ääneen hyvin pontevasti: —
"Ei tarvitse minkään hengen tulla kuolleitten luota kertomaan meille tätä, lord'ini. Eh?"
Sitten Squire käski heidät kaikki ottamaan pienen ryypyn hänen kanssaan. Karafiini laseineen ja sokuri-rasia, jonka suusta puolikymmentä lusikkaa pyrki esiin, asetettiin pöydälle, ja koko ihmisjoukko pyydettiin ottamaan osaa. Ämpärillinen vettä ja kurpitsin-kuorinen malja tuotiin, ja jokainen toimitti itsellensä omena-viinaa, sokuria ja vettä. Äskeisiä vankeja ei unhotettu. Kun heidät oli päästetty köysistänsä, tuomari itse kaasi heille jokaiselle aika ryypyn ja toivotti heille onnea heidän pelastukseensa. Muutos näennäisen kovasta julmuudesta sääliin ja hyvän-suontiin tapahtui silmänräpäyksessä ja oli Servosse'n mahdoton käsittää.
Se tylsä, stoalainen välinpitämättömyys, joka oli ollut omituinen vastaajille edellisten lakitemppujen kestäessä, oli muuttunut suureksi kummastukseksi, kun "tuo Yankee-översti" oli ilmestynyt. He olivat silmät selällään kuunnelleet hänen lyhyttä todistustansa ja kun heidän köytensä olivat poikki leikatut, he eivät ilossansa odottamattomasta pelastuksestansa ollenkaan muistaneet äskeistä pahaa kohtelua. Kun siis Squire tarjosi heille ryypyn ja ystävällisillä sanoilla onnitteli heitä heidän vapaaksi pääsemiseensä, kukin heistä tyhjensi, ujosti irvistellen, viinalasinsa ja sanoi hartaasti: "teidän onneksenne, Master!"
Ainoa ikävä seikka tässä tilaisuudessa oli, että yksi mustien miesten vaimo, joka isoilla surun huudoilla tuli paikalle, tahtoi, kun asiat kiireesti selitettiin hänelle, välttämättömästi heittäytyä polvillensa Hullun eteen ja avuttomien pikku lastensa nimessä kiittää häntä siitä, että hän oli pelastanut heidän isänsä tulemasta hirtetyksi ilman lakia ja oikeutta "juuri sitä varten, että hän oli niggeri".
"Ihmis parka ei ymmärrä sen paremmin", kuten Squire puollustavaisesti ilmoitti Hullulle.
Tähän muistutukseen Hullu vastasi: —
"Ilmeisesti ei". Joka vastaus jätti hyvän tuomarin suureen epäilykseen siitä, mitä sillä tarkoitettiin.
Mr. Thomas Savage jäi Warrington'iin siksi, kuin hänen vammansa olivat parantuneet. Moni hänen ystävistänsä kävi häntä tervehtimässä ja tahtoi hyvin hartaasti tietää syytä hänen vahingoittumiseensa. Hän sanoi vaan vähän uuden naapurinsa katon alla ollessaan, mutta sieltä lähdettyään ei salannut asiaa, vaan, kumma kyllä, rupesi siitä alkaen mitä lujimmaksi Servosse'n ja hänen perheensä ystäväksi.
XV LUKU.
"Kuka naapurini on?"
Eräänä päivänä vähä aika viimeisessä luvussa kerrottujen tapausten jälkeen heidän naapurinsa Squire Hyman tuli Warrington'iin omia sanojansa myöten tervehtimään Mr. Savage'a, mutta itse asiassa, niinkuin Mrs. Servosse luuli, uudistamaan tuttavuuttansa heidän kanssaan, jonka hän edellisenä vuonna oli katkaissut suutuksissaan siitä, että he pyysivät mustan koulun opettajattaria luonansa käymään. Hän näytti vähän aralta alussa; ja Mr. Savage oli poissa, ettei hänen tekosyynsä pitänyt paikkaansa. Koska översti Servosse ei ollut kotona, luuli Metta, että hänen kävisi vaikeaksi silloittaa vieraansa tyhjä onni. Tämä muisti ilmeisesti viimeisen kerran, kuin hän oli siellä, ja tiesi, ettei hänen emäntänsäkään ollut unhottanut sitä. Kuitenkin oli tällä sattumalta yksi Victor Hugo'n uusista romaneista työpöydällänsä; ja tietäen, että Squire Hyman kummallisella, karkealla tavallansa oli vähän kirjallinen mies, koska hänen puolisonsa oli sanonut, että hän oli lukenut sangen paljon sekä aivan omituisella ja alkuperäisellä tavalla käsitti mitä hän luki, huomautti hän hänelle tätä kirjaa ja saatti hänet pian istumaan vis à vis[28] itsensä kanssa, iso keppi ja hattu vieressään lattialla ja suussaan pitkävartinen piippu, joka tuskin koskaan paloi, vaikka hän sytytti sitä joka viides minuti. Tietysti hän ei polttanut Mrs. Servosse'n arkihuoneessa ilman hänen luvattansa eikä hän edes ottanut pyytääksensä sitä lupaa; mutta ymmärtäen, minkä arvoinen vanhan miehen piippu varmaan oli hänelle, siitä hellittämättömyydestä, jolla hän kuljetti sitä muassaan, Mrs. Servosse kehoitti häntä sytyttämään sitä. Ei kestänyt kauan aikaa, ennenkuin tämä vanhan tuttavan tavalla keskusteli kirjoista ja tapauksista niin omituisella tavalla, että Mrs. Servosse tunsi itsensä hyvin palkituksi.
"Victor Hugo", sanoi hän miettiväisesti. "Tiedättekö, Madam, että se tapa, jolla tämä nimi on tullut tunnetuksi tällä puolella merta, minusta tuntuu melkein unelmalta? Hän on varmaan vanha mies nyt, paljon vanhempi minua, ma'am; ja hän on ollut hyvin tuottelias kirjailia, luullakseni, aivan nuoruudesta asti. Kuitenkaan — voisitteko uskoa sitä? — minä en koskaan ennen sotaa nähnyt enkä lukenut, ainakaan sitä myöten kuin nyt muistan, mitään siitä, mitä hän on kirjoittanut. Enkä minä tunne ketään, joka olisi sen tehnyt. Ei, että minä olisin mikään oppinut mies, ma'am; mutta meillä Etelän ihmisillä oli hyvin paljon aikaa lukea noina päivinä; ja, kosk'ei minulle oltu annettu suurta kasvatusta, rupesin lukemaan, etten tuntisi olevani takapajulla toverieni suhteen! Minä tietysti en lukenut kaikkia eikä minulla, surullista puhua, ollut mitään erityistä tarkoitusperää; mutta minä luin, mitä muut ihmiset lukivat, novelleja ja valtiollisia ja uskonnollisia lentokirjoja ja mitä hyvänsä joutui eteeni. Mutta minä en lukenut mitään Hugo'n teoksista ja tuskin kuulin niistä, ennenkuin kerta viimeisenä sotavuotena erään naapurin poika palasi hospitalista, jossa hän oli maannut sairaana kauan aikaa, ja lainasi minulle yhden kirjan, jota hän nimitti 'Lee's Miserables'.[29] Se sisälsi jonkunlaisia pintapuolisia sanasutkauksia, niinkuin minä huomasin; mutta minä luulen, että ne olivat täyttä totta poika raukoista juoksukaivannoissa. No niin, se on kummallista, mikä menekki tällä kirjalla oli täällä Etelässä, piiritystilasta huolimatta; enkä minä ensinkään kummastellut, kun muutamia päiviä sitten näin väitettävän, että hänellä oli melkein yhtä paljon lukioita Amerikassa, kuin kotonakin. Hän on kaikkein franskalaisin Amerikalainen, mitä ikinä luin".
Sitten hän hetkeksi sukelsi johonkin muuhun kirjaan tai luki ääneen jonkun vähäisen kohdan, joka koski hänen huomiotansa, siksi kuin hän oli saanut selkoa siitä aikakaudesta, josta kirjassa puhuttiin, ja kirjan yleisestä tarkoituksesta. Hän sanoi tahtovansa lainata sitä niin pian kuin Mrs. Servosse oli päättänyt sen, mutta ei suostunut vastaan-ottamaan sitä ennen.
Hetken ajan perästä pyysi hän saada katsoa kirjakaappiin ja oli pian täydessä toimessa uusien tuttavuuksien tekemisessä ja vanhojen uudistamisessa, niinkuin hän sanoi. Siellä löytyi muutamia kirjoja, jotka Servosse oli pannut jollekin ylemmälle hyllylle, etteivät ne herättäisi kenenkään huomiota ja ettei luultaisi hänen asettaneen niitä näkyviin jonkunlaisella loukkaamisen tarkoituksella. Näissä teoksissa puhuttiin orjuudesta ja senlaatuisista aineista.
Metta havaitsi, että vanhus erittäin käänsi huomiotansa tähän hyllyyn. Hän näytti sangen pian unhottaneen kaikki Victor Hugo'sta ja nyt hän kysyi, saisiko hän lainata muutamia noista kirjoista. Metta tuskin tiesi, mitä sanoa hänelle. Hän olisi mielellään tahtonut käskeä hänen odottaa, kunnes Comfort tulisi, sillä hänestä näytti hullunkuriselta niin sanotussa vapaassa ja kristityssä maassa epäillä, olisiko turvallista lainata joku kirja. Vanhus huomasi hänen epäilyksensä ja sanoi: —
"Minä lukisin ne suurella uteliaisuudella. Minä olen kuullut niin paljon niistä enkä ole koskaan nähnyt niitä ennen. Te ehkä ette tiedä, madam, että niitä ennen sotaa pidettiin 'kapinan julistuksina'; niin ettei niitä saatu luettavaksi kuin melkoisella vaaralla ja vaivalla. Näitten alttiiksi en huolinut koskaan panna itseäni; mutta nyt, kun kaikki on ohitse ja näitten kirjojen opit ovat päässeet valtaan, minä mielelläni lukisin niitä juuri saadakseni nähdä, mikä niissä vahingoittaa meitä".
Metta muistutti, että hänen miehensä oli pannut ne ylemmälle hyllylle sitä varten, ettei näyttäisi siltä, kuin hän joko tahtoisi väkisin saada naapureitansa huomaamaan niitä tai myöskin, kuin hän niitten salaamalla tahtoisi kieltää omistavansa niitä.
"Ei, hänellä ei ole mitään syytä siihen nyt", lausui vanhus; "vaikka minä muistan, kun yhtä miestä tutkittiin, julistettiin syylliseksi ja vieläpä tuomittiin ruoskittavaksi ja vankihuoneesen pistettäväksi juuri sentähden, että hän omisti yhden tuommoisen kirjan".
"Minä en tietänyt", arveli Metta, "että laki todella teki asian rikolliseksi, taikka oikeammin, minä en luullut, että semmoista lakia koskaan pantiin toimeen".
"Oh, kyllä pantiin", hän vastasi. "Se kohtaus, jota tarkoitan, koski Mr. Wanzer'ia, joka kuului erääsen hyvin tunnettuun perheesen tässä maakunnassa, vaikka hän oli juuri muuttanut tänne Indiana'sta, jolla tavoin hän joutuikin pitämään tätä kirjaa luonansa. Siitä pidettiin suuri tutkinto ja mielet olivat kovasti kiihtyneet. Häntä puollustettiin hyvin taitavasti, ja hänen lakimiehensä teki monta muistutusta lakia vastaan, jota luultiin julistettavan perustuslakia vastaan sotivaksi. Mutta se ei auttanut mitään. Ylioikeus puollusti lakia jokaisessa pikku seikassakin".
"Minä luulin, että ainoastaan hylkyväki ahdisti ihmisiä siitä, mitä he tahtoivat lukea", arveli Metta; "ainakin noista hyvistä vanhoista ajoista asti, jolloin oli tapa polttaa ihmisiä siitä, että he lukivat raamattua".
"No", vastasi vanhus, "kyllähän hylkyväkikin oli siinä toimessa; kumminkin meidän oli tapa kovasti suuttua ajatellessamme, että ihmiset tuottivat tänne 'abolitionistein kirjoja', joksi niitä nimitettiin, nostamaan orjiamme kapinaan; ja epäilemättä teimme niitä näitä, mitä yhtä hyvin olisi voinut jättää tekemättä".
"Mutta kuinka saatoitte sitä tehdä, Squire?" kysyi Metta. "Tämä oli olevinaan vapaa maa; ja kuinka voitte ajatella, että teillä oli oikeus vainota ketään siitä, että hän luki, kirjoitti tai sanoi jotakin, jota hän uskoi? Luultavasti olisitte noina aikoma hirttäneet puolisoni siitä, että hän lausui ajatuksensa?"
"Noina aikoina", sanoi vanhus juhlallisesti, "ei översti Servosse koskaan olisi lausunut semmoisia ajatuksia. Minä myönnän, että hän on urhoollinen mies; mutta ei kukaan olisi tuonut esiin semmoisia mietteitä, kuin hän nyt tuo, yhtä vähän, kuin hän olisi vienyt tulisoiton ruutimakasiiniin. Vaara oli niin ilmeinen, että olisi ollut mahdoton löytää ketään kylläksi hullunrohkeaa yrittämään sitä. Luullakseni olisi jokainen ihmisjoukko Etelässä, niinkuin villipedot, repinyt semmoisen miehen jäsen jäseneltä kappaleiksi".
"Mutta ettehän suinkaan voinut ajatella sitä oikeaksi, Squire?" Metta keskeytti.
"No, minä en luule, että teidän tulee sanoa niin, madam. Näettekö, te moititte kokonaista kansaa, jota meidän on velvollisuus tunnustaa yleensä rehelliseksi siinä, mitä se teki. Jos joku uskoo, että orjuus on Jumalan säätämä ja järjestämä laitos, niin minä en voi ymmärtää, kuinka hän olisi voinut menetellä toisin".
"Jos!" lausui Metta kiivaasti. "Luuletteko, että semmoisia löytyi?"
"Epäilemättä", vastasi vanhus vakavasti — "löytyi monta tuhatta ja löytyy vielä tänään. Sopii todellakin sanoa, että Etelän kansan enemmistö uskoi sitä silloin ja uskoo sitä nyt. He katsovat orjuuden hävittämistä ainoastaan uskonvimman hetkiseksi voitoksi jumalallisen totuuden yli. He eivät usko, että neekeri on aiottu eli määrätty mihinkään muuhun piiriin elämässä. He ehkä luulevat, että pahat isännät ja keinotteliat ja semmoiset väärin käyttivät tätä laitosta ja että Jumala siis salli sen hävitettäväksi; mutta he eivät voi ajatellakaan, että Hän sallii mitään järjestelmää pysyväiseksi, joka ei pidätä Afrikalaista alemmassa ja palvelevassa tilassa".
"Mutta ettehän te usko mitään näin hirveätä oppia, Squire?" Metta ei voinut olla nopeasti kysymättä.
"Minä pyydän teiltä anteeksi, ma'am", arveli vanhus varsin kohteliaasti; "minä en tiedä, mitä uskon. Minä olen nuoruudestani asti ollut orjan-omistaja ja aina siitä saakka, kuin voin muistaa, olen saarnastuoleissa ja uskonnollisissa keskusteluissa kuullut orjuuden laitosta mainittavan, ei niin paljon semmoiseksi asiaksi, jota voi todistaa pyhäksi, mutta joka kuitenkin kieltämättömästi oli alkuansa ja luontoansa aivan yhtä suuressa määrässä jumalallinen, kuin naiminen tai mikä muu kristillinen laitos hyvänsä. Minä en usko, että mikään pappi, jolla oli epäilyksiä tässä suhteessa, olisi huomannut uskontonsa suosituksi täällä. Ja jos löytyi joku asia, jota minä pidin muita varmempana ja selvempänä ja lujempana, siksi kuin sota oli ohitse, oli se, luullakseni, se, että niggerit olivat luodut orjiksi; ja että pumpuli, tupakka, sokuri-ruoko ja riisi olivat määrätyt heidän viljeltäväkseen ja ettei näitä voitukaan milläkään muulla lailla viljellä. Nyt olen aivan valmis sanomaan, että koira vieköön minut, jos tiedän, mitä uskon. Minä tiedän, että niggerit ovat vapaat ja, sen mukaan, mitä minä voin ymmärtää, he luultavasti siksi jäävät; mutta mitä siitä on syntyvä, sitä en tiedä".
"Puolisoni", lausui Metta, "luulee, että he pysyvät vapaina ja että heistä tulee kelvollisia kansalaisia ja että Etelän kansa todella on voittanut sodan kautta enemmän, kuin orjien vapauttaminen maksoi heille".
"Niin, niin, kyllä tiedän", arveli vanhus; "minä olen kuullut överstin puhuvan, ja mitä hän sanoo, näyttää myöskin hyvin todennäköiseltä. Luullakseni on se se, joka on saanut minut horjumaan uskossani. Kuitenkin minä soisin, että hän olisi varovaisempi. Hän ei näytä ymmärtävän, että hän asuu semmoisen kansan keskellä, joka ei ole tottunut siihen vapaasen ja suoraan tapaan, jolla hän puhuu jokaisesta asiasta. Minä pelkään, että hän joutuu kommeluksiin. Minä tiedän, että hän tarkoittaa hyvää, mutta hän on niin varomaton".
"Hän ei ole tottunut salaamaan ajatuksiansa", lausui Metta jonkunlaisella ylpeydellä.
"Ei", vastasi vanhus; "eivätkä ne, joitten keskellä hän on, ole tottuneet siihen, että heidän mieluisimpia ajatuksiansa ahdistetaan semmoisella tavalla. Minä pelkään, että rettelöitä syntyy. Minä tahdoin hyvin mielelläni tavata häntä tänään ja puhua hänen kanssansa siitä; mutta minun sopii tulla toisten. Sillä välin, jos sallitte minun ottaa nämät kirjat, aion lukea niitä huolellisesti ja ehkä löydän jonkun tien pois dilemmastani".[30]
"Aivan niin", lausui Metta. "Meillä ei ole mitään kirjoja, joita eivät naapurimme ole tervetulleet lukemaan, uskomaan tai epäilemään, hyväksymään tai hylkäämään, niinkuin he itse vaan katsovat sopivaksi. Me elämme niinkuin opetamme, Squire".
"Minä uskon sen, madam", sanoi vanhus, kun hän kumarsi tarttuaksensa hattuunsa ja keppiinsä; "ja minä uskon, että teillä on hyvin totiset tarkoitukset sekä opetuksessanne että elämässänne. Oh, kerroinko minä teille?" lisäsi hän äkkiä, "poikani Jesse on kuullut överstin puhuvan kerran tai pari ja on aivan ihastunut häneen. Hän sanoo, että överstillä on enemmän järkeä, kuin kenelläkään, jonka hän ikinä kuuli puhuvan semmoisista asioista. Hän on kokonaan taipunut siihen ajatukseen, jonka vast'ikään toitte esiin — että orjien vapauttaminen on paras asia, joka koskaan on tapahtunut Etelän valkoiselle kansalle. Ehkä hän on oikeassa, mutta se kuuluu aivan kummalliselta, kun hän puhuu sillä tapaa. Hän on kuitenkin juuri niinkuin te sanotte olevanne — elää niinkuin hän opettaa ja ryhtyy työhön, niinkuin häntä olisi koko elin-aikansa kasvatettu siihen. Se näyttää oivalliselta ja kuuluu kummalliselta; mutta ehkä hän on oikeassa. Hyvää iltaa, ma'am! Sanokaat överstille, että olen kovin pahoillani, ettei hän ollut kotona. Minä tulen takaisin, kun olen lukenut nämät" — koskien kirjoja piipullansa — "ja toivon, että silloin tapaan hänet".
Servosse ei ollut oikein tyytyväinen, kun hänen puolisonsa sinä iltana kertoi hänelle, mitä hän oli tehnyt. Hän oli kovasti koettanut olla antamatta mitään oikeata syytä, niinkuin hän luuli, loukkaukseen heidän naapureillensa. Vaikka hän ei epäillyt ilmoittaessaan ajatuksiaan jokaisessa nykyhetken painavassa kysymyksessä, ei hän katsonut hyväksi palauttaa entisiä riitakysymyksiä, vaan oli tarkasti karttanut niitten mainitsemista, jollei se käynyt tarpeelliseksi nyky-aikaa arvostellessa. Hän ei kuitenkaan sanonut paljon; ja kun muutamia iltoja jälestäpäin Squire tuli heille tuomaan takaisin kirjoja, oli Hullu melkein iloinen, että hänen vaimonsa oli lainannut ne.
Vanhus oli ilmeisesti tullut juttelemaan. Sen saatti nähdä, kun hän pani pois hattunsa ja keppinsä, täytti piippunsa, veti tuolinsa nurkkaan avaran tulisijan luo, jossa kuivat hickoryt ja rikinsekainen sinkki hohtivat, ja houkutteli heidän pikku kultatukkaista lemmittyänsä viereensä istumaan.
"No, översti", sanoi hän tuokion lapsen kanssa leikittyänsä, "minä olen tuonut takaisin kirjat, jotka muutamia päiviä sitten lainasin puolisoltanne".
"Niin näen", nauroi Servosse. "No, minä toivon, että mielihyvällä luitte niitä?"
"Sen minä tein, översti", vastasi vanhus — "suuremmalla mielihyvällä, luullakseni, kuin ikinä saattaisittte ajatella".
"Todella!" lausui Servosse. "Minä puoleksi pelkäsin, että ne suututtaisivat teitä niin, että teistä tuntuisi, kuin täällä käynnillänne purkaisitte vihanne minun päälleni".
"Ei, ei suinkaan!" vastasi vanhus jonkunlaisella naurun kotkotuksella. "Minulla ei ollut mitään taipumusta suuttumiseen; vaikka, kun nyt rupean ajattelemaan sitä, en saata ymmärtää, miks'en suuttunut. Siinä on todella noissa kirjoissa kylläksi kovia paikkoja minusta ja kansastani, että jokaisen sopisi vimmastua. Mutta totuus on se, översti, että se näyttää kaikki koskevan mennyttä aikaa — joka nyt on kokonaan ohitse ja suoritettu — niin että minusta tuntuu, kuin lukisin jostakusta muusta henkilöstä ja jostakin toisesta ajasta, kuin omasta. Tiedättekö, översti, etten minä ollut koskaan ennen lukenut mitään 'abolitionistein kirjoja', paitsi muutamia lempeämmän-laatuisia? ja minulla on nyt se ajatus, että kansamme erehtyi, kun se sulki ne pois Etelästä. Minua vähän kummastutti, kun Madam tässä" — kädellänsä kohteliaasti viitaten Mettaa kohden, "kysyi minulta, uskoiko kukaan todella orjuutta oikeutetuksi. Jos te olisitte ollut Madam'in sijassa, olisin minä kysynyt, uskoiko kukaan todella 'abolitionismia' oikeutetuksi. Mutta minä olen vakuutettu, että ne, jotka kirjoittivat nämät kirjat, uskoivat mitä he kirjoittivat, ja siltä näyttää, kuin heillä olisi ollut hyvä syy tehdä niin. Kovasti surkeata, ettemme voineet keskustella näistä asioista ja sopia niistä ilman tuota kauheata sotaa".
"Se oli aivan mahdotonta, Squire", sanoi Servosse. "Me emme olisi koskaan voineet tulla yksimielisiksi. Minä olen nähnyt kylläksi asiain entisestä laidasta täällä, että jo tiedän sen. Kumpikin puolue epäili toisen rehellisyyttä ja halveksi toisen tietoja. Sota oli välttämätön: pikemmin tai myöhemmin sen täytyi tulla. No, emmepä edes nyt voi pitää yhtä mieltä asioissa, jotka lähtevät orjien vapauttamisesta — ovat pelkkiä corollariumeita siitä probleemista, jonka Jumala on suorittanut meille meidän parhaittemme veressä".
"Se on totta, aivan totta", huokaili vanhus, "ja se on myöskin kummallista. Se on lopulta kaikki tavallista ihmisjärkeä. Miks'emme voi sopia ja ajaa yhdessä, siksi kuin löydämme sen?"
"Se näyttää tulevan ihmisluonnosta, Squire".
"Se se on, översti; ja kun olette sanonut sen, olette sanonut kaikki. Me emme voi päästä edemmäksi eikä oppia mitään lisäksi. Se tulee ihmisluonnosta eikä ole enemmäksi hyödyksi kysyä ihmisluonnolta, kuin tarhapöllöltäkään. 'Mitä' ja 'miksi' ovat semmoiset asiat, jotka eivät koske ihmisluontoon. Se ei huoli enemmän syistä, kuin muulikaan vakuuttamisesta. Ihmisluonto on vihainen, kovakorvainen, järjetön villi-eläin; mutta sillä on aina omat temppunsa kussakin meissä. Eikös ole niin, översti?" kysyi vanhus jonkunlaisella itsetyytyväisellä naurulla.
"Juuri niin, Squire", vastasi Servosse. "Ja lisäksi se melkein aina erhetyttää. Minä en esimerkiksi voi ymmärtää, miks'ei Etelä huomannut oman etunsa vaativan, että se olisi vähitellen vapauttanut orjat kauan aikaa sitten".
"Aivan sama ajatus, jonka aioin lausua Pohjan suhteen", vastasi nauraen vanhus. "Minä en koskaan voinut ymmärtää, mikä etu heillä oli tässä asiassa. Niitä ihmisiä, jotka kirjoittivat nämät kirjat, niitä voin kyllä ymmärtää. Heissä se oli peri-aate, uskonnollinen ajatus. Heistä orjuus oli vääryys ja synti, jota poistaessaan he tekivät Jumalalle otollisen työn. He ovat, mitä me sanomme 'uskonvimmaisiksi'. Ei kukaan voi moittia heitä muusta, kuin että he eivät luulleet meitä yhtä vilpittömiksi. Heidän olisi mielestäni sopinut tehdä niin. He nostivat myöskin liian paljon menoa orjuuden väärinkäyttämisestä. Sitä väärinkäytettiin — sitä ei ole epäilemistäkään — ja pahat ihmiset tekivät paljon pahaa sen varjolla; mutta heidän olisi kumminkin sopinut tunnustaa meitä rehellisiksi. Me emme olleet kaikki pahat emmekä kaikki julmia ja väärintekeviä. Muutamat meistä ajattelivat herruuden laitosta jumalalliseksi laitokseksi; ja toiset, jotka eivät päässeet aivan yhtä selville tässä kohden taikka eivät huolineet niin paljon, oliko se niin vai ei, tunsivat, että tämä laitos oli meidän käsissämme ja oli tullut lailliseksi täällä, emmekä ymmärtäneet, kuinka meidän olisi mahdollinen luopua siitä ilman äärettömiä tappioita ja uhrauksia. Me annoimme sen siis olla semmoisenaan. Mutta me emme olleet kovia isäntiä eikä julmia omistajia. Me tunsimme itsemme velvoitetuiksi suojelemaan tätä laitosta. Ei ainoastaan omat etumme, vaan myöskin yhteiskunnan turvallisuus, niinkuin rehellisesti luulimme, riippui sen pysyttämisestä eheänä ja täydellisenä ainakin siksi, kuin jotakin muuta saataisiin sen sijaan. Niin kauan kuin niggeri oli täällä, niin kauan — siitä olimme kaikki vakuutetut — täytyi hänen myöskin olla orja. Hyvinkin moni meistä arveli, ettei se olisi mikään vääryys, jos olisi voinut muuttaa heidät kaikki johonkin muuanne".
"Epäilemättä olette oikeassa", arveli Servosse. "Eikä se ole ensinkään kummallista, että asiat tuntuivat teistä sellaisilta, eikä liioin, että ne, jotka kirjoittivat nuot kirjat, olivat väärin ymmärtäneet teidän perus-syynne. Orjuus tuotti kaksi asiaa, jotka luonnollisesti estivät semmoista tietoa saamasta: se sulki erinomaisella huolella vieraat sisemmästä pyhyydestään ja vainosi hellittämättömällä ankaruudella kaikkia, jotka hylkäsivät sen oppeja".
"Niin, niin, minä ymmärrän", sanoi Squire nauraen. "Yrittäessämme puollustaa itsekukin puoluettansa, palaamme te ja minä molemmat jälleen ihmisluontoon. Mutta tiedättekö, että minulla, luettuani yhden noista kirjoista, on vielä suurempi syy olla suutuksissa oman personallisen itseni tähden? — minulla, Nathaniel Hyman'illa?"
"En tosiaan, sitä minä en tietänyt", lausui Servosse. "Te ette suinkaan ole joku kirjassa kuvatuista luonteista?"
"Se se juuri on, mitä olen", kuului vastaus; "eikä minua ole pantu mihinkään erittäin kadehdittavaan rôliin. Pahin kaikista on paitsi sitä se, että kirjantekiä näkee vaivan ja kirjoittaa muistutuksen asiasta ja kertoo jokaiselle, ketä sillä luonteella tarkoitettiin. Ettekö ollut huomannut sitä?"
"Minulla ei ollut vähintäkään aavistusta siitä", lausui Servosse punehtuen. "Minä en ole koskaan lukenut kirjaa siitä saakka kuin se ensin ilmestyi eikä minulla silloin ollut mitään halua tutustua sen yksityisiin luonteisin".
"Ei, tietysti ei", myönsi Hyman; "vaikka minä luulin, että Mrs.
Servosse'n epäilys muutamia päiviä takaperin ehkä lienee tullut siitä.
Minä olin kuullut siitä asiasta ennen ja olin utelias näkemään, oliko
siinä perää. Tämä se on, jonka tähden tahdoin lukea kirjan".
Metta vakuutti hänelle, ettei hänellä ollut mitään tietoa siitä, ja vanhus jatkoi: —
"Hyvä, minä en tiedä, että huolin siitä, vaikka tuskin kukaan tahtoo tulla esitellyksi jälkimaailmalle minäkään aikansa mustana karitsana. Se asia, joka on saatu niin suureksi, oli sangen vähäpätöinen, ja minulla oli oikeastaan sangen vähän tekemistä sen kanssa".
Sitten hän luki ääneen kysymyksessä olevan paikan ja muistutuksen ja selitti:
"No, koko asia oli tämä. Oli pari pohjoisvaltalaista pappia — Wesleyaneiksi he luullakseni nimittivät itseänsä — jotka eivät ymmärtäneet suistaa suutansa, vaan kuljeskelivat ympäri täällä puollustaen ja todistaen, niinkuin Herra ei olisi antanut heille mitään muita käskyjä kuin soimata ja syyttää orjanpitäjiä ja orjuutta. Minä menin pari kolme kertaa kuulemaan heitä, juuri vakuuttaakseni itseäni siitä. He olivat kovin varomattomia ja maltittomia. Minä puhuttelin yhtä heistä, kun kokous oli loppunut sinä päivänä, ja sanoin hänelle sen. Hän ei tahtonut kuulla ollenkaan, vaan laski enemmän raamattua korviini, kuin ikinä samassa ajassa kuulin keneltäkään muulta maan päällä. Minä en riidellyt hänen kanssansa (te tiedätte, etten koskaan riitele kenenkään kanssa, översti), vaan, luullakseni, sanoin hänelle, että olin hänen ystävänsä. Minä olen jokaisen ystävä ja olen aina ollut. Minä en tahtonut, että hän joutuisi mihinkään kommeluksiin enkä olisi suonut, että mikään vahinko tapahtuisi hänelle. Tämä on kaikki totta enkä minä ollenkaan epäile, että sanoin sen hänellekin. Mutta minä en hyväksynyt hänen oppiansa enkä taipunut hänen ajatuksiinsa; enkä minä ilmoittanut sitä hänelle, vaikka kirjantekiä tuossa muistutuksessa sanoo minun tehneen sen. Minä en koskaan ajatellut mitään semmoista. Minä arvattavasti ilmoitin hänelle, että olin esivaltalainen, joka oli totta, ja että pelkäsin kommeluksia, joka oli yhtä totta. Kun rupean asiaa ajattelemaan, luulen sanoneeni hänelle, että olisi parempi, jos hän ei saarnaisi Tasaisen ristin luona. Jollen sitä tehnyt, olisi minun ainakin pitänyt tehdä se; sillä, jos he olisivat menneet niihin seutuihin, heidät varmaan olisi hirtetty johonkin puuhun. Tavalla tai toisella paikka seuraavaksi pyhäksi muutettiin Matalan kaalamon kokoushuoneesen. Tämä on totta, ja minä arvaan, että se tapahtui minun varoitukseni johdosta. No, nyt minua kuvaillaan tehneeksi kaikki nämät sitä varten, että saisin nuot miehet valtaani. Minä vannon teille, översti, että se on valhe. Minulla ei ollut mitään semmoista ajatusta. Minä pidin heitä hulluina ja pidän vielä nytkin; mutta minä en miettinyt mitään pahaa eikä vahinkoa heille. Vaan nyt tapahtui, ilman vähintäkään joko välitöntä tai välillistä tiedon-antoa eli neuvoa minun puoleltani, että seuraavan pyhän aamuna, kun kokous oli pidettävä Matalalla kaalamolla, joukko gentlemaneja kulki taloni ohitse matkallansa Tasaisen ristin luo, jossa heidän, niinkuin sanoivat, oli määrä kuulla Wesleyani-pappeja. Minä ilmoitin heille, että he olivat väärällä tiellä, ei mistäkään muusta syystä, kuin pelkästä kohteliaisuudesta, näettekö; ja he lähtivät tienhaaraan ylipuolella tätä teidän paikkaanne ja kääntyivät aivan oikein Matalalle kaalamolle. Noin tunti taikka niin heidän lähtönsä jälkeen johtui mieleeni, että heillä ehkä oli joku paha tarkoitus. Minä en sano, etten olisi tehnyt aivan samaa, jos olisin tietänyt heidän aikomuksensa; mutta tosi-asia on, etten sitä tietänyt enkä ensinkään varonut sitä, ennenkuin perästäpäin".
"Hyvä", kysyi Servosse, "onko loppu-osa kertomuksesta totta, tuo, kuinka papit vedettiin saarnastuolista, tyrkättiin poikin jotakuta pölkkyä ja piestiin?"
"No, jälestäpäin minä kuulin, että nuot gentlemanit keskeyttivät kokouksen ja antoivat papeille vähän loikkiin. Ehkäpä he tyrkkäsivät heidät poikin jotakuta pölkkyä; hyvinkin luultavaa on, että tekivät niin: se on mainion näppärä keino löylyttää jotakuta. Minä en kuitenkaan myönnä, että tämä selkäsauna oli niin ankara, kuin kirjassa kuvataan, vaikka papit epäilemättä pitivät sitä sangen kovana. Arvatakseni he eivät olleet tottuneet semmoiseen — kukaties luulivat, että heidän pukunsa pelastaisi heidät. Minä olen kuullut, että he suorivat tiehensä varsin pikaisesti tämän jälkeen eivätkä odottaneet annoksen uudistamista, joka oli melkein ainoa järkevä asia, jonka tekivät".
Vanha mies kertoi tätä silmiänsä vilkuttain ja ilmeisellä mielihyvällä koko menetyksestä.
"Minulla on aina ollut vähän epäilyksiä näitten tapausten suhteen", arveli Servosse, "ja olen iloinen, että yksi, joka oli osan-ottajana niissä, on vahvistanut ne; mutta ettehän, Squire, tahdo puollustaa semmoista menetystä?"
"No niin, översti, minä en todella ymmärrä, mistä oikeastaan semmoista menoa nostetaan", Hyman lausui. "Tämä oli rauhallinen yhteiskunta, joka eli maan konstitutionin ja lakien suojeluksen alla; ja nämät miehet, joilla ei ollut mitään asiaa eikä etua täällä valvottavana, tulivat meidän joukkoomme ja puollustivat oppeja, jotka, jos niitä olisi noudatettu, olisivat hävittäneet koko yhteiskunnallisen laitoksemme ja ehkä saattaneet meidän ja omaistemme henget vaaraan. Semmoiset opit yllyttivät kerrallaan ja luonnollisesti mustia kapinaan ja uhkasivat meille kaikille San Domingo'n kauhuja. Minun täytyy, översti, tunnustaa, että, minun mielestäni, nuot gentlemanit olivat hyvin lempeät ja suvaitsevaiset, kun he vaan vähän riipaisivat saarnaajien selkiä eivätkä venyttäneet heidän niskaansa, jota samanlaisesta loukkauksesta varmaan olisi tehty vähemmän rauhallisessa yhteiskunnassa".
"Juuri tämmöisen suvaitsemattomuuden vuoksi, Squire, on Etelän melkein mahdoton tyytyä nykyiseen asemaansa. Te tahdotte kaikki ampua, ruoskia, hirttää ja polttaa niitä, jotka eivät ajattele, niinkuin te. Se on kaikki hedelmä ja seuraus kahden vuosisadan orjuudesta: ei, se on oikeastaan osa siitä", lausui Servosse.
"Mutta ettehän arvele, että noitten miesten oli oikeus tulla tänne ja saarnata semmoisia vaarallisia oppeja", kysyi hänen naapurinsa kummastuneena.
"Arvelen", vastasi Comfort; "miks'ei?"
"Miks'ei?" toisti Squire. "Minusta tuntuu selvimmältä asialta maan päällä, että jokaisen yhteiskunnan on epäiltämätön oikeus suojella itseänsä. Siinä kaikki, mitä me teimme — me suojelimme itseämme ja laitoksiamme".
"Te suojelitte itseänne laitoksianne vastaan, oikeammin sanoen", arveli Servosse. "Tässä on abolitionistein aseman varsinainen voima, Squire. Ei minkään yhteiskunnan ole mitäkään oikeutta pitää, suosia tai suojella semmoisia laitoksia, jotka eivät voi kestää järjen ja vapaan keskustelun valoa".
"Mutta otaksukaat, että he suvaitsevat semmoista laitosta, antaako tämä oikeutta kenellekään tuoda tulikekälettä heidän keskuuteensa? Eivätkö he itse parhaiten pysty päättämään, mikä on kaikkein sopivin heidän omaksi hyväksensä — eivätkö he ole omien omatuntojensa hoitajia?"
"Tästä asiasta on tarpeetonta keskustella", lausui Servosse. "Ne todistukset, joita te käytätte, ovat suvaitsemattomuuden ja liikajumalisuuden todistuksia kaikkina aikoina. Yksistään semmoiset miehet, jotka tahtovat olla vapaamielisiä, niinkuin te, Squire, ovat sokaistut niistä. Te arvelitte, että oli oikein ruoskia noita pappeja sentähden, että he saarnasivat, mitä he pitivät Jumalan sanana, ja ettei seurakunta pitänyt samaa mieltä. Tämä oli juuri se todistus, jota olisi käytetty Tom Savage'n ja noitten toisten puollustukseksi, jos heidän olisi vähä aika takaperin onnistunut toimittaa minulle se suominta, jota he yrittivät. Perus-ajatus on sama. Minulla oli toinen mielipide, kuin naapureillani, ja minä puollustin outoja oppeja. Teidän ajatuksenne mukaan heidän oli oikeus masentaa minut väkisin, jopa murhatakin, jos oli tarpeen".
"Oh, eihän asia ole niin paha, toivon minä, översti!" sanoi Squire.
"Kyllä, se on juuri niin paha; ja minä kerron teille, mitä se on, naapuri Hyman", lausui Servosse: "kaikkein vaarallisin ja vaikein tulevaisuuden elementti Etelässä on tämä kukistamaton kärsimättömyys muitten ajatusten suhteen. Te pidätte erimielisyyttä loukkauksena, ja vastustusta rikoksena, joka oikeuttaa kauheintakin pahantekoa. Se on tuottava katkeran hedelmän, ja te saatte nähdä sen".
"Oh, toivoakseni ei!" vastasi vanhus huolettomasti. "Minä tahdon elää rauhallisesti nyt, ja minä olen vakuutettu, että kansani tahtoo samaa. Me olemme ehkä hiukan kuumaverisiä ja niin edespäin; mutta me emme ole huonoja. Me olemme köyhiä nyt — olemme kadottaneet kaikki, paitsi kunnian; ja minä toivon, ettemme kadota sitä. Mutta minun täytyy lähteä. Sivumennen sanottuna, jos kirjoitatte jollekulle ystävälle Pohjassa ja aiotte mainita Nathaniel Hyman'ia, soisin, että sanoisitte, ettei hän ollenkaan harjottanut mitään petosta noitten pappien suhteen eikä hänen tule vastata vitsauksesta, jonka he saivat, ei välittömästi eikä välillisesti. Hyvää iltaa, ma'am".
Hän sytytti piippunsa ja lähti kotiin, nähtävästi ajatellen, että hänen yhteytensä tämän ante bellum-barbarisuuden[31] kanssa oli jollakin tapaa kartuttanut hänen tärkeyttänsä uusien naapuriensa silmissä.
XVI LUKU.
Vieraanvaraisuuden terä tylstytetty.
Siitä päivästä saakka, jona Warrington'in uusi omistaja piti tuon puheen lehdossa, oli hän huomattu mies yhteiskunnassa. Häntä katsottiin "abolitionistiksi" ja kapinanyllyttäjäksi. Vaikk'eivät hänen naapurinsa personallisessa keskuudessaan hänen kanssaan näyttäneet pitävän mitään erityistä epäluottamusta häneen, vaan yleisesti kohtelivat häntä ystävällisesti, rupesi hän kuitenkin vähitellen huomaamaan, että kummallisen mahtava mielipide alkoi muodostua häntä vastaan. Häntä pidettiin tarkalla silmällä yhteisissä kokouksissa; Verdenton'in sanomalehti sisälsi silloin tällöin halveksivia viittauksia häneen; ja ahkerasti levitettiin hänestä se puhe, että hän oli jollakin tapaa yhteydessä — aivan identifieerattu — "Yankee-vallan" kanssa ja että hän oli lähetetty Etelään jossakin pahassa tarkoituksessa. Hän ei ollut yksi heistä. Hän edusti toisenlaista sivistystä, toisenlaista kehittymistä, jota he luonnollisesti epäilivät ja erittäinkin niitten erityisten rajoitusten tähden, joita orjuus oli rakentanut heidän ympärillensä ja jotka niin monena vuonna ennen sotaa olivat olleet jonakin sisäänmuuttamisen salpana.
Yhteys hänen perheensä ja niitten välillä, jotka muodostivat mitä sanottiin "hyväksi societeetiksi", lakkasi vähitellen ilman mitään todellista epäkohteliaisuutta tai huomattavaa laiminlyömistä, siksi kuin ne harvat maanmiehet, jotka "naapuroivat heidän kanssaan", niinkuin sitä siellä nimitetään, olivat heidän ainoa seuransa, jollemme ota lukuun mustan koulun opettajattaria ja muutamia pohjoisvaltalaisia perheitä kaupungissa.
Silloin tällöin tämä perityn vastenmielisyyden tunto Yankee'n suhteen ilmautui ikävällä tavalla; mutta se oli enimmiten vaan joku kylmä, salainen tunto, joka pikemmin tuntui kuin näkyi niissä, joitten kanssa hän oli yhteydessä asioissa tai muulla tavalla, siksi kuin ensimäinen vuosi oli kulunut ja sato oli korjattu.
Varsin vähän oli se tapa huomioon koskenut, jolla hän oli rakentanut asuntoja ja myynyt maata mustalle kansalle — koska sitä katsottiin vaan joksikin Yankee-abolitionistin haaveeksi. Mutta kun sato oli korjattu ja muutamat mustat miehet tulivat hevosten ja huoneitten oikeiksi omistajiksi, näytti se yht'äkkiä herättävän yleistä huomiota. Eräänä yönä joukko valhepukuisia konnia hyökkäsi mustain miesten vähäiseen uutis-asuntoon, löi ja kovasti rääkkäsi muutamia heistä, otti kahden hevoset ja pilkkosi ja silpoi toisia muitten omia.
Kun Hullu seuraavana aamuna nousi, löysi hän kiinnitettynä ovenponteensa ja käärittynä mustaan vaate-tilkkaan, johon valkoisella värillä oli maalattu pääkallo ja kaksi ristiin pantua luuta ruumiin-arkun kuvan yli, näin kuuluvan kirjoituksen: —
Översti Comfort Servosse. Sir, — Teidän tulee jättää tämä maa, ja mitä pikemmin, sitä parempi; sillä te ette ole turvassa täällä eikä kukaan muukaan viheliäinen Yankee! Te tulette tänne nostamaan niggereitä valkoista kansaa vastaan, selittäen, kuinka heidän pitää äänestää ja asettaa juryjä ja vannoa pois valkoisten ihmisten oikeudet niin paljon kuin kirottujen tekee mieli. Te kannatatte tätä käsitystä, myyden heille maata, hevosia ja muuleja, siksi kuin he paisuvat niin saappaissansa, etteivät voi maatakaan. Teitä on varoitettu, ettei semmoisia asioita siedetä; mutta te jatkatte vaan niinkuin ei ketään muuta olisi koko maan päällä. Nyt olemme päättäneet, ettemme kärsi tätä kauemmin. Me olemme käyneet opettamassa noille kirotuille niggereille parempia tapoja, kuin ratsastaa hevosen selässä, missä valkoiset ihmiset astuvat jalkaisin. Regulaatorit[32] ovat olleet koossa ja päättäneet, ettei tästälähin sallita kenenkään niggerin omistaa mitään hevosta tai kasvattaa mitään viljaa omasta takaa. Eikä kukaan niggereitä jumaloitseva Yankee-vakoja, joka kehoittaa heitä heidän hävyttömyydessään, saa elää tässä maassa. Nyt, Sir, annamme teille kolme päivää muuttaaksenne pois. Jos olette täällä vielä tämän ajan kuluttua, hankitaan haukoille pidot, jommoisia varsin harvoin ovat nähneet siitä asti, kuin sota loppui. Te ehkä luulette, että laskemme leikkiä. Toiset ovat suruksensa tehneet saman erehdyksen. Jollette aivan vielä huoli tilata ruumiin-arkkua itsellenne, on paras, että hankitte piletin, joka vie teitä Pohjantähteä kohden juuri niin kauas, kun tietä on rakennettu.
Käsky on
Regulaatorein Kapteenilta.
Hullu heti julkaisi tämän kirjeen "Verdenton'in Gazette'ssa" ynnä lyhyen, lujan vastauksen, jossa hän sanoi, että hän hoiti omia asioitansa ja toivoi, että muut tekisivät samoin. Hän maksoi siitä niinkuin ilmoituksesta — ainoa ehto, jolla lehden toimittaja suostui ottamaan sitä palstoihinsa. Tämä tapaus, joka Pohjassa tai missä muussa yhteiskunnassa hyvänsä olisi synnyttänyt ankaraa suuttumusta niihin, jotka näin yrittivät ajaa häntä pois hänen kodistaan, yhtä hyvin kuin suurta mieltymystä häneen, ei vaikuttanut ollenkaan sillä tapaa hänen kuntalaisiinsa. Moni julkisesti hyväksyi tätä roistojen menetystä; toiset heikosti moittivat sitä; mutta ei kukaan tehnyt mitään estääksensä uhatun väkivallan toimeenpanoa. Ei kukaan näyttänyt ajattelevan, että Hullu oli oikeutettu johonkuhun kannatukseen tai myötätuntoisuuteen. Että hän myi maata mustille miehille ja autti heitä elikkojen ostamisessa, sitä melkein koko yhteiskunta piti semmoisena loukkauksena, joka ansaitsi mitä kovinta rangaistusta; ja että hän meni vielä edemmäksi ja julkisesti puollusti, että neekereille annettaisiin kansalaisoikeuksia, se oli semmoinen törkeä väkivalta valkoisten tunteita ja mielipiteitä vastaan, että moni näytti hyvin kummastelevan, että "regulaatorit" ollenkaan olivat antaneet hänelle minkäänlaista varoitusta.
Se, jota asia lähinnä koski, ei kuitenkaan ollut joutilaana. Hän hankki aseita ja ampumavaroja ja valmisti itseänsä puollustamaan henkeänsä ja omaisuuttansa, sekä suojelemaan alustalaisiansa ja niitä, joille hän oli myynyt maata. Paalutus rakennettiin hevosia varten edulliselle paikalle, vartioita asetettiin ja ilmoitusmerkeistä sovittiin sitä tapausta varten, että hyökkäys tehtäisiin. Sotaväen päällikkö jossakin läheisessä stationassa lähetti vähäisen komentokunnan, joka jäi muutamiksi päiviksi, vaan sitten palautettiin. Warrington'in omistaja ei ollut pyytänyt sitä, mutta semmoinen huhu levitettiin, että hän oli kutsunut sotaväkeä avuksensa, ja yleinen mielipide hänestä kävi päivästä päivään yhä nurjemmaksi.