E-text prepared by Tapio Riikonen

HULLUN YRITYS

Amerikalainen historiallinen romani

Kirj.

ALBION W. TOURGÉE

Englannin kielestä [A Fool's Errand] suomentanut Waldemar Churberg.

W. Churberg'in Romani-kirjasto.
Suomennoksia ulkomaan klassillisesta kaunokirjallisuudesta.
Kolmas vuosikerta.

Helsingissä, Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kirjapainossa. 1883.

SISÄLLYS:

 Kunnioitetuille romani-kirjaston lukioille.
 Kirje kustantajille.

       I. Hulluuden genesis.
      II. Le premier accès.
     III. Suru tulee tiedon muassa.
      IV. Ojasta allikkoon.
       V. Kysytään neuvoa orakelilta.
      VI. Kaikki kadotettu, paitsi kunnia.
     VII. Vanha "Unionisti".
    VIII. "Heidän ulos- ja sisäänkäymisensä".
      IX. Uusi valtakunta.
       X. Heikot astiat.
      XI. Kissa vieraassa ylisessä.
     XII. Pakoitettu suorasta päästään puhumaan.
    XIII. Sukkela temppu.
     XIV. Ilkeä murha.
      XV. "Kuka naapurini on?"
     XVI. Vieraanvaraisuuden terä tylstytetty.
    XVII. Toinen penikulman patsas.
   XVIII. Onnentoivotuksia ja osan-oton lausumisia.
     XIX. Kansalais-alkuja.
      XX. Ajattomaan aikaan.
     XXI. Kuinka viisaat miehet rakensivat.
    XXII. Kukon kiekunta.
   XXIII. Arpa on heitetty.
    XXIV. "Viisaus itkee kaduilla".
     XXV. Nurisian varomiset.
    XXVI. Balak ja Bileam.
   XXVII. Uusi laitos.
  XXVIII. Kimppu kuivia risuja.
    XXIX. Pääkirjan yhteen laskeminen.
     XXX. Kevään umpuja ja auringonpaistetta.
    XXXI. Kolmasti kerrottu kertomus.
   XXXII. Viisauden hulluus.
  XXXIII. Sydämen yltäkylläisyydestä.
   XXXIV. "Jos rakastat minua, rakasta koiraani".
    XXXV. Viisauden sato.
   XXXVI. Eräs herääminen.
  XXXVII. Kilparatsastus ajan kanssa.
 XXXVIII. "Reb'ien" ajatus siitä.
   XXXIX. "Ja koko mailma oli mullin mallin".
      XL. "Valkeus paistaa pimeydessä".
     XLI. Pro bono publico.
    XLII. "Rauha Warsovassa".
   XLIII. Ystävällinen välitys.
    XLIV. Ehdoton antauminen.
     XLV. Ylpeys ylpeyden voittajana.
    XLVI. Viisaus ja hulluus yhtyvät toisiinsa.
   XLVII. Kotona viimein.
  XLVIII. Hautakivi.
 Viiteselitykset.

KUNNIOITETULLE ROMANI-KIRJASTON LUKIALLE.

Koska tämä Romani-kirjaston vuosikerta on viimeinen, joka minun toimestani ilmestyy, lienee soveliasta, että julkisesti lausun kiitollisuuteni etupäässä muutamille henkilöille, jotka ovat seisoneet tätä yritystä likellä ja sitä tavalla taikka toisella edistäneet.

Kun Uusi Romani-jakso, jonka jatkona tämä Romani-kirjasto on, vuonna 1874 ilmoitettiin tilattavaksi, sanottiin tilaus-ilmoituksessa, että osallisina yrityksessä, paitsi allekirjoittanut, olivat herrat Yrjö Koskinen, B.F. Godenhjelm ja F.W. Rothsten. Mainitut miehet, joita saanee pitää asian alkuun-panioinakin, valitsivat minut toimittajaksi ja luovuttivat muutamien vuosien kuluttua yrityksen kokonaan minulle. Täten lausun nyt heille suuren kiitollisuuteni, ei ainoastaan siitä luottamuksesta, jota he osottivat minulle, kun antoivat minulle toimittajan viran, vaan myöskin siitä suosiosta, jonka he yhä ovat tälle yritykselle näyttäneet.

Ennen muita on kuitenkin herra F.W. Rothsten ottanut osaa tähän toimeen ja sitä monella tavalla hyödyttänyt. Hänen suuri Suomenkielen taitonsa on ollut näille romani-kokoelmille kokonaan altisna. Kaikki ne niissä julkaistut kirjat, jotka minun kääntäminäni ilmestyivät, muodostuivat hänen kauttansa semmoisiksi, että sopi ne yleisön luettavaksi tarjota. Minä luin nimittäin käsikirjoitukset hänen kuullaksensa, jolloin hän esitteli tarpeelliset muutokset, joitten kautta virheelliset ja kankeat paikat taivutettiin oikeammiksi ja sujuvammiksi. "Hullun Yritys" on ainoa käännös, jonka kanssa ei tällä tapaa menetelty. Siinä korjaaminen tapahtui vasta korrektuuri-arkeissa. Mutta vähäinen ei hänen apunsa tässäkään teoksessa ole ollut, sillä melkein kaikista vaikeammista kohdista olin tilaisuudessa edeltäpäin hänen kanssansa neuvotella, ja korjaukset korrektuuri-arkeissa ovat olleet perin suuret. Ilman herra Rothsten'in apua koko yritys olisi ollut miltei mahdoton, sillä minun Suomenkielen taitoni on niin puutteellinen, etten olisi koskaan mitään käännöstä julkaissut, jota hän ei olisi ensiksi läpikäynyt. Olkoon minun siis tässä sallittu julkisesti lausua hänelle syvät kiitokseni siitä ystävällisyydestä, jolla hän on tätä yritystä kohdellut ja kaikesta siitä avusta, jonka hän on niin runsaassa määrässä sille antanut.

Varsinaisessa kiitollisuuden velassa katson itseni myöskin olevan kaikille niille kirjailioille, jotka ovat kunnioittaneet näitä romani-kokoelmia antamalla käännöksiänsä niissä julkaistavaksi ja sillä tapaa nimellänsä tuottaneet niille arvoa ja eri kirjoitustavallansa tehneet niitten kielen monipuolisemmaksi ja vaihtelevammaksi.

Ilman suuren yleisön kannatusta ei kuitenkaan tätä yritystä olisi voitu saada aikaan eikä ainakaan jatketuksi. Eri vuosikertoja itselleen tilaamalla sekä muilta tilauksia hankkimalla ovat useat kansalaiset tehokkaasti vaikuttaneet yrityksen mahdollisuuteen. Heille kaikille lausun täten sulimmat kiitokseni. Erittäin tahtoisin mainita kolme henkilöä, jotka enemmin tai kauemmin, kuin muut, ovat tällä tapaa näitä romani-kirjastoja pontevasti edistäneet, nimittäin: herrat S. Hirvonen Joensuussa, H. Åström Oulussa ja J. Enlund Helsingissä.

Se tapa, jolla sanomalehdet yleensä ja etenkin Morgonbladet, Uusi Suometar, Valvoja ja Helsingfors Dagblad ovat näitä romani-kokoelmia ilmoittaneet taikka niitten eri kirjoja arvostelleet, on tietysti sekin tuntuvasti vaikuttanut yrityksen menestykseen. Olkoon minun tässä suotu niille ilmoittaa hartaimmat kiitokseni.

Helsingissä, Marraskuun 15 p. 1883.

Waldemar Churberg.

Kirje kustantajille.

Gentlemanit. — Teidän pyyntönne, että minä kirjoittaisin alkulauseen siihen kirjaan, jonka olette painattaneet, näyttää minusta erittäin oudolta. Se on niinkuin mies, joka esittelee itseänsä — aina kömpelöinen ja tavallisesti joutava toimi. Mikähän hyöty lienee "nyt seuraavan epoksen esipuheesta", jollei se ole jonkunlainen kauppa-ilmoitus? ja siinä tapauksessa teidän tulee se kirjoittaa. Kuka ikänänsä sen tekee, hänen pitäisi olla:

    "Kylläksi viisas hullua näyttelemään;
    Ja oivasti tuot' osatakseen laillaan nerokas myös".

Mutta tuota hullun lajia minä en ole. Kaikenlaisen semmoisen työn minä jätän teille ja täten oikeutan ja valtuutan teitä sanomaan, mitä tahdotte siitä, mitä olen kirjoittanut, ainoastaan pyytäen teitä pitämään muistossa yhtä selvää eroitusta. Löytyy kahta lajia hulluja. Todellinen hullu on kaikkein rehellisin kuolevaisista: hovinarri ja hänen heimolaisensa — lapsitteleva, leikkiä laskeva pilkkakirves — vaan matkivat sukunsa hyviä avuja ja varastavat sukunsa nimen alhaisia tarkoituksia varten.

Oikean hullun elämä on täynnä uskon runollisuutta. Hän ehkä tavottaa virvatulta, ja viisas häntä nauraa, mutta hänestä tämä virvatuli on todellinen toivon tähti. Hän eriää lähimmäisistään etupäässä siinä, että hän näkee taikka uskoo, mitä he eivät näe eikä usko, ja sen vuoksi yrittää semmoista, johon he eivät koskaan rupea. Jos hän menestyy toimessaan, mailma lakkaa nauramasta ja nimittää häntä neroksi; jos hänen työnsä raukee tyhjäksi, se vaan nauraa sitä enemmän ja ivaten sanoo hänen ponnistuksiaan Hullun Yritykseksi.

Sillä tapaa sama henkilö usein on sekä hullu että nero — hullu koko elinaikansa ja nero kuolemansa jälkeen, taikka hullu yhden vuosisadan mielestä ja nero seuraavan, taikka hullu kotona ja ihme-olento muualla, Watt oli hullu, kun hän istui teekattilaa katsellen, mutta nero, kun hän oli vanginnut pikku peijakkaan, joka sysäsi pois kannen. Tuo hyvä Genualainen, joka tempasi puolen maailmaa pimeydestä, oli hullu sen vuosisadan mielestä, joka etsi Nuoruuden lähdettä; ja kuitenkin jokainen seuraava vuosisata vaan lisäämällä lisää hänen ylistystään. Nämät ovat ainoastaan esimerkkejä. Runoilia on sovittanut tunnustetun peri-aatteen näihin säkeisin:

    "Nero suur' ja hulluus naapurit on keskenään,
    Ohkaiset seinät vaan
    Sulkee ne toisistaan".

Mutta ainoastaan yksinkertaisessa, täydellisesti luottavassa uskossa tämä neron ja hulluuden heimolaisuus on. Moni saattaa olla kenenkään kieltämättä hullu ilman mitään mahdollisuutta päästä tietäjien luokkaan. Niin on todella monen heidän laitansa. Yksistään menestyksen kautta hulluuden herkkäluuloisuus muuttuu tunnustetuksi profeetalliseksi ennustukseksi.

Noa oli yksi varhaisimpia hulluja, joita jälestäpäin tunnustettiin järkeviksi. Hänen aikansa viisaat miehet istuivat hänen ympärillään kyynärätavara-arkuilla ja vuolivat[1] ja viheltelivät ja silmäilivät tuota kummallista haahta, jonka rakentamisessa hän askarrutti poikiansa ja vävyjänsä, kunnes taika oli yhtä vanha, kuin fregattimme "Constitution",[2] ennenkuin hän oli valmis liittämään päällimmäistä kantta. Jollei sade lopuksi olisi tullut, he eivät koskaan olisi herjenneet hänen hulluuttansa hihittämästä. Vedenpaisumus pelasti hänen maineensa ja teki arkista succès'n. Mutta se ei aina tapahdu, että hullun tarjona on taivaallinen ääni, joka neuvoo häntä, taikka tulva, joka häntä auttaa.

Tämä vähäinen kertomus esittelee yhtä hulluuden tyhjäksi raukeamisista.
Sankari ei voi omakseen väittää minkäänlaista suuruutta. Yksi uskova
Noa siinä on, hyvin rakennettu arkki ja todellinen vedenpaisumus. Mutta
vedet voittivat ja Hullu hukkui ja moni heimolainen hänen kanssaan.
Viisaat miehet katselivat tuota ja nauroivat.

Ainoa ansio, jota tämä kertomus soisi itselleen myönnettävän, on kuvausten tarkka todenperäisyys. Ne ovat kaikki tosi-elämästä otetut. Ja myöskin tässä, jota hän kehuu hyväksi avuksi, ehkä tavattaneen suurin hulluus, minkä milloinkaan toimitti

Syyskuulla 1879.

Yksi Hulluista.[3]

I LUKU. Hulluuden genesis.[4]

Hullun sukunimi oli Servosse; hänen ristimänimensä Comfort. Hänen isänsä juonti sukunsa yhdestä noista gallialaisista perheistä, jotka jättivät la belle France'n[5] ylellisyyden, lähteäkseen semmoiseen Arkadiaan, joka näinä myöhempinä aikoina on ruvennut merkitsemään samaa, kuin kylmyys, jollei suorastaan hedelmättömyyttä. Luultavaa on, että hänen esi-isänsä, ennenkuin he ottivat vaihtaakseen Normandian rannan tai Bordeaux'n tasangot Kanadan talvien iloihin, kuuluivat johonkin jaloon perheesen, joka oli saanut kirkkaan ja sinisen verensä jonkun martellisen kanta-isän suonista.

Ei liene muuta kuin soveliasta otaksua, että tämä muutto toisen taivaan alle tapahtui pikemmin urhoollisen ja hyvän kuningas Louis'n kunniaksi ja pyhän katolisen uskon levittämiseksi uuteen maailmaan, kuin sen naapurikunnan rauhan ja levollisuuden vuoksi, jonka kehässä esi-isä asui. Olkoon kuinka hyvänsä, eräs myöhempi esi-isä oli niitten joukossa, jotka tuolla samalla haavaa rohkealla ja leppeällä tavalla, joka teki sen ajan voyageur'it[6] niin soveliaiksi voittamaan ja säilyttämään viattomien ruskonahkojen ystävyyttä, tunkivat länteen päin pitkin "Suurten järvien" rantoja, siksi kuin he tulivat Straits'ille,[7] jossa oli niin monta kauppapaikan etua yhdistettynä, että Detroit'n kaupunki siellä sai sijansa ja nimensä.

Uusi hallitus, aika ja lähiseutujen englantilaistuminen olivat alkuperäisen Servosse'n jälkeläisiltä vieneet jokaisen jäljen heidän gallialaisesta sukuperästään, paitsi nimen; ja sitä mainitaan tässä ainoastaan jonkun ahkeran, perittyjä omituisuuksia uskovan, sielun-ilmeiden tutkijan vuoksi, joka ehkä arvelee, että semmoinen esi-isä, joka saatti vapaaehtoisesti vaihtaa Burgundin lakeat Abrahamin Kunnaisin, vaikkapa vielä viehättävämpi nimi annettaisiin niille, oli aivan omainen jättämään jälkeläisillensä senlaisen accès de la folie'n,[8] kuin meidän erityisessä Hullussamme ilmestyi.

Hänen äitinsä suvussa ei suinkaan ollut mitään tällaista mielenvikaa; he tiesivät, millä puolella voi oli heidän voileivällänsä. Puhtainta puritanilaista kantaa ollen, äidin suku oli asettunut vähäiselle, mäen rinteellä sijaitsevalle maatilukselle, joka oli lohkaistu Hop Brook'in lahjoitusmaasta Berkshire'ssa ja joka jylseydessään ja luoksepääsemättömyydessään näytti melkein yhtä horjuvalta, kuin se haarapääskysen pesä, joka jonkunlaisella salamyhkäisellä tavalla pysyi kiinni siinä jyrkässä seinässä, johon se oli rakettu vanhan, kaltavalla päätykatolla varustetun ladon räystään alle. Kuitenkin oli tämä vähäinen mäkirinteen koti, samoin kuin pesäkin, pystynyt synnyttämään monta ravakkaa poikuetta, jotka olivat lentäneet pois yhä väistyvään Länteen melkein ennenkuin olivat tulleet täysikasvuisiksi nuorukaisiksi ja tytöiksi. Urhea-sydämisiä, lujajäsenisiä ja selväpäisiä eli, niinkuin heitä nyt sanottaisiin, tasapäisiä, olivat nämät Berkshire'n mäkien lapset. Ei löytynyt mitään mielen-sairauden merkkiä yhdessäkään heistä. Ennen kaikkea oli tämmöisestä syytöksestä vapaa keltatukkainen, ruskea-silmäinen Eliza Hall, nuorin yhdeksästä, joka nokkaviisaasti ylöspäin pyrkivine nenineen ja muutamia kesamia pyöreissä poskissa, joitten ruusu-ihoa ne vaan saattivat paremmin näkyviin — ystävien pyynnöistä, rakastajien rukouksista ja vanhempien kiellosta huolimatta — kahdeksantoista-vuotisena pyrki pois Länteen, ruvetakseen Yankee-kouluttajattareksi[9] Michigan'iin.

Että nuori sahan-omistaja Michael Servosse — joka oli rikas rajattomista mahdollisuuksista semmoiseen tulevaisuuteen, minkä luonto oli viitannut varttuvan valtakunnan uraksi; jossa oli rohkea sydän ja kukistumaton jäntevyys; jolle tuhannet tynnyrin-alat mitä parasta honkametsää maksoivat veroa ja jonka sievä kuunari-laivasto vuosi vuodelta kasvoi suuremmaksi — että hän vangitsisi ja tekisi iki-toverikseen tämän kauniin linnun Uuden Englannin kotipesästä, oli niin soveliasta kuin kaikkein innokkain luonnollisen valikoimisen puollustaja saatti toivoa. He edustivat mitä parhaimmalla tavalla kaukaisia haaroja samansukuisista roduista, joita Uuden manteren raikas elämä oli terästyttänyt.

Ensimäinen hedelmä tästä liitosta oli Hullu, joka syntyi ensimäisenä päivänä Toukokuuta armon vuonna tuhat kahdeksansataa kolmekymmentä neljä juuri siinä paikassa, missä Irokesit yhtyivät neuvotteluun suuren päällikön Pontiac'in kanssa, jolloin he keksivät sen nerokkaan keinon päästäksensä linnaan, että heittivät pallia paratikentällä linnaväen huviksi. Vuoden naimisissa ollut vaimo, jota äitiyden vaarat lähestyivät, kun mies oli poissa järven luona kevään laivattamis-asioissa, alkoi huokailla kaukaista vuorista kotoansa ja nimitti sentähden sitä nuorta henkeä, joka tuotti hänelle lohdutusta hänen yksinäisyydessään, Comfort'iksi.[10]

Lapsukaisena, poikana ja nuorukaisena ollessaan sankarimme ei osottanut yhtäkään noista luonteen-ominaisuuksista, joista hän myöhemmin sai sen nimen, jolla hän on tunnettu näillä sivuilla. Hän kasvatettiin huolellisesti. Vaikka isä kuoli, kun poika vielä oli nuori, hän kuitenkin jätti sen verran omaisuutta, että äiti kykeni hankkimaan lapsillensa kaikki kasvatuksen edut, vieläpä jakamaan vähäisen jäännöksen heille, kun pääsivät täysi-ikäisiksi. Nuori Servosse siis söi, joi ja nukkui, luki, leikki ja otteli, niinkuin muutkin pojat. Samoin kuin muut, jotka tulevat yliopistoon ja joitten ruumiinrakennus on kylläksi vahva välttämään liiallisesta istumisesta ja paistinpannusta lähtevää hidasta ruoansulatusta, jätti hän sen neljän vuoden perästä ja sai diplomin, joka oli asianmukaisesti allekirjoitettu, sinetillä vahvistettu, niinkuin myöskin kauniisti painettu teko-pergamentille, täksi tarpeeksi yhtä hyvää, kuin oikea lammasnahka. Hän tutki lakia, niinkuin niin moni järkevä mies ennen häntä on tehnyt, ja sai, ensimäisten viiksiensä ilmestyessä, lainmukaisen luvan nimittää itseänsä "asianajajaksi ja neuvon-antajaksi laki-asioissa" sekä oikeuden harjottaa taitoansa kaikkien klienttien hyväksi, joita hänen onnistui houkutella johonkin Michigan'in valtion lakipaikkaan. Toimenpannen sitä circumspice'ä,[11] joka näkyi hänen valtakirjaansa liitetyssä sinetissä, hän sitten mietti jotakin paikkaa, jossa hänen sopisi virittää ansoja varomattomille, ja päätti asettua Peru'n kaupunkiin, pani ulos nimi-kilpensä, sai hyvää ja edullista työtä, nai kauniin Metta Ward'in, ja osotti seitsemännen kolmatta ikävuotensa kesänä sen mielensairauden ensimäisiä oireita, joka saatti hänet edempänä kerrottavaan epäviisauden toimeen.

II LUKU.

Le premier accès.[12]

Oli 23 p. Heinäkuuta hänen seitsemäntenä kolmatta vuotenansa. Hän oli useampia päiviä ollut kovin alakuloinen, heikkohermoinen ja äreä, synkät aavistukset vaivasivat häntä, hän ei saanut unta. Ja kun hän nukkui, hän vaikeroi niinkuin sielun tuskassa, puhuen unissaan tai heräten äkkiä ja huutaen, ikäänkuin hän olisi ollut jossakin vaarassa tai hädässä. Hänen yhteiskunnallinen tai asiamiehen asemansa ei antanut mitään aihetta tämmöiseen mielentilaan. Häntä pidettiin erittäin hyvänä siinä pienessä kunnassa, jossa hän asui; hän oli sen seura-elämän johtajia, ahkera jäsen siinä kirkkokunnassa, jossa häntä oli kasvatettu, ja tämän pyhäkoulun tarkastaja. Hänellä oli hyvä koti, jota ei mikään hypoteeki tai muu kiinnitys rasittanut; vaimo, jonka vireys ja toimi piti tätä kotia mitä sievimpänä melkein, siltä näytti, ilman minkäänlaista ponnistusta ja varmaankin ilman mitään palveliain kiusaamista; konttori aivan keskellä kaupunkia, jossa kaikkein vastahakoisimman tai huomaamattomimman etsijän välttämättömästi täytyi se löytää; ja ammatti, joka tuotti hänelle enemmän, kuin hänen oli minkäänlainen tarvis menettää.

Kaikista näistä ilahuttavista seikoista huolimatta oli hän jo melkoisen ajan ilmeisesti laiminlyönyt ammattiansa eikä näyttänyt paljon pitävän lukua niistä asioista, joitten olisi tullut aivan läheltä koskea häneen. Viimeisinä muutamina päivinä hän ei ollut näyttänyt huolivan mistäkään muusta, kuin erään tappelun päättymisestä, jota, niinkuin kerrottiin, oli taisteltu puolen tuhannen penikulman päässä ja josta ei hänellä eikä kenelläkään hänen klienteistään ollut mitään etua, jota olisi käynyt määrääminen amerikalaisella mitan yksiköllä tai jollakin tämän osalla. Kuitenkin tämä nuori asian-ajaja kieltäysi syömästä ja juomasta, koska hän ei tietänyt, kuinka mainittu tappelu oli päättynyt, taikka kukaties, koska hän pelkäsi, ettei se päättyisi hänen mielensä mukaan.

Metta, hänen nuori vaimonsa, oli hämmästynyt ja levoton. Ei ollut koskaan ennen ollut mitään huolen kaltaista hänen miehensä povessa ilman että tämä olisi keventänyt sydäntänsä ainakin puolesta sen taakasta, heti ilmoittaen surunsa syyn vaimolle. Kaikki vaikeat asiat keskusteltiin vaimon kanssa, ja sangen usein oli tämän puhdas, ennakkoluuloista vapaa sydän osottanut hänelle kohtuullisia keinoja, joita hänen karkeampi luontonsa ei ollut huomannut. Jos hän oli joutunut tappioon jossakin riita-asiassa, tuli hän, kenties väsyneenä ja alakuloisena vastoinkäymisestään, aina kotiin illaksi vastaan-ottamaan lohdutusta ja kehoitusta vaimon huulilta; mutta tämän uuden huolen oli hän tarkasti salannut häneltä. Viimein oli hän peräti lakannut puhumasta koko asiasta ja ilmoitti sen olemista ainoastaan noilla ehdottomilla oireilla, joita olemme maininneet. Mutta kuka voisi semmoisia oireita salata rakkauden silmältä? Vaimo oli nähnyt ne ja itkenyt ja vapissut sitä pahaa, jota ne ennustivat. Hän ei ollut mikään taitava mielen-ilmeiden tutkija; mutta, jos hän olisi ollut, hän olisi tietänyt, että kaikki nämät merkit — unettomuus, perätön pelko, huoli asioista, jotka eivät personallisesti koskeneet häneen, näreys ja levottomuutensa syyn tarkka salaaminen — pettämättömästi osottivat mielensairautta. Mutta vaikka hän ei tietänyt tätä minäkään tieteellisenä tosi-asiana, oli kuitenkin hänen sydämensä käsittänyt oireet; ja rakkauden ennustusvoima oli opettanut häntä aivan tarkasti ymmärtämään sitä pahaa, joka oli tulossa. Vaimon rakkauden itsensä unhottavaisuudella oli hän salannut surunsa sen tylsän myyrän himmeiltä silmiltä, jonka sydän vaan askaroitsi niissä kivulloisissa ajatuksissa, jotka säälimättä raivasivat tietä itselleen hänen sieluunsa. Hän itki salaa sitä, minkä hän näki lähestyvän, ja painoi kyynelikkäillä huokauksilla kättänsä rauhatonta sydäntänsä vastaan, sillä välin kuin hänen vaaleat huulensa lausuivat rukousta, joka, hän tiesi sen, ei voisi tulla kuulluksi: "Rukoilen Sinua, Herra, menköön tämä kalkki pois minulta".

Kuitenkin hän aina hymyilevänä ja iloisena kohtasi sitä, jonka kautta hän tiesi tämän surun tulevan. Aamulla hän suuteli miestänsä jäähyväisiksi, kun tämä, virkahuoneesensa lähtiessään, seisoi heidän vähäisen asuntonsa viiniköynnöksillä peitetyssä portiikossa ja kesä-aamun balsami-henki huokui heitä vastaan ja mehiläiset hyrisivät kukasta tukkaan, imien hunajaista kastetta auenneitten pyöräkellojen kuvuista. Puolipäivän aikaan, kun mies tuli kotiin päivällisille, lensi ovi auki, ennenkuin hänen kätensä oli ponteen koskenut, ja, hymy huulilla ja sammumaton lemmen-liekki silmissä, seisoi hänen edessään vähäisessä eteisessä vaimo, puettuna siihen sievään, viileään muslini-hameesen, joka sopi hänelle niin hyvin. Ja kun illan varjojen laskiessa mies heidän hupaisen teensä jälkeen istui synkkänä ja äänettömänä — mietiskellen, yhä mietiskellen sitä pahaa, jota hän välttämättömästi tahtoi tehdä omakseen — hiipi vaimo hiljaa hänen syliinsä ja pani lauheat käsivartensa hänen kaulansa ympäri eikä hänen huulensa herjenneet juttelemasta ja laulamasta, ennenkuin suudelmat tai nauru saattivat ne vaikenemaan. Hullun koti ei ollut koskaan ollut niin suloinen. Ei mikään koti voisi koskaan olla suloisempi. Mutta kuitenkin näytti tämä kaikki vaan enentävän hänen synkkämielisyyttänsä ja tekevän häntä yhä surullisemmaksi ja alakuloisemmaksi.

Edellisenä päivänä oli hän tullut kotiin, ennenkuin teepöytä vielä oli katettu — tuntia ennen tavallista aikaansa; mutta syystä tai toisesta oli vaimo odottanut sitä. Hän oli katsonut ulos pienen huoneensa varjostimen välitse ja nähnyt hänen tulevan, niin että, kun mies raskaasti tuli astuimia ylös, hän tapasi vaimonsa seisomasta alhaisemmilla portailla eteisessä, huulet kääntyneinä hymyihin, pää seppelöitynä ruusuilla, ja odottaen saadaksensa juosta hänen syliinsä.

"Oi, Metta!" lausui mies tuskallisella äänellä, kun hän pusersi vaimoansa rintaansa vastaan ja sitten asetti hänet vähän kauemmaksi luotaan ja katsoi hänen punehtuviin kasvoihinsa ja noihin silmiin, jotka pidättivät kyyneliä, joita ei saisi, niin hän oli päättänyt, vuotaa — "Oi, Metta, me olemme voitetut!"

"Missä asiassa?" kysyi vaimo, heti koettaen olla ymmärtämättä miehen sanojen tarkoitusta.

Mies näki pienen sievän kujeen, mutta hän oli liian suruinen ja alakuloinen voidaksensa palkita sitä hymyllä.

"Voi!" hän huokaili, "tätä ei käy enää naurulla syrjäyttäminen. Verta on vuodatettu. Ei muutamia henkiä, vaan tuhansia on menetetty. Armeijamme on taistellut eräällä Bull Run nimisellä paikalla ja joutunut hirveään tappioon".

III LUKU.

Suru tulee tiedon muassa.

Tämän tiedon tultua ei mitään hymyjä enää nähty tuossa herttaisessa kodissa. Mies oli tuonut muassaan sanomalehden, jonka kauheat yksityis-seikat vetivät kokonaan hänen huomionsa puoleensa ja josta hän luki ääneen vaimollensa, kun tämä hiljaisin askelin, vaalein huulin ja tuhka-harmain poskin puuhasi illallista, johon he nyt viimeisen kerran olivat yksinään ryhtyneet. Vieras — julma ja pelottava — istui pöydässä heidän kanssansa tänä iltana ja katkeroitti kaikki ne suloiset ruoat, joita vaimon sievät kädet niin hellällä huolella olivat valmistaneet. Tämän vieraan nimi oli Sota. Se istui vastapäätä vaimoa ja toisella puolella suoraan miestä kohden. Sen varjo hämmensi miehen aivot ja seisautti vaimon sydämen tykytyksen. Vaimo ei voinut syödä ja Hullu huomasi tylsästi, kun hän joskus katsahti ylös sanomalehdestä talrikkinsa vierestä, että vaimon silmiä ympäröitsi suuret mustat kehät, jotta eivät olleet siinä, kun hän ensin oli kohdannut hänet eteisessä tänä aamuna.

Illallisen perästä mies lähti ulos, joka oli uusi mielensairauden merkki, sillä hän ei ollut koskaan ennen tietänyt mitään semmoista aikaa, jolloin hän vapaa-ehtoisesti olisi jättänyt sievän kotinsa ja armaan puolisonsa, etsiäkseen muitten ihmisten seuraa. Hän viipyi poissa myöhäiseen saakka, ja vaimo oli nukkuvinansa, kun hän tuli sisään. Vaimo oli itkenyt yksinäisyydessään, ja hänen sydämensä oli niin kipeä, ettei hän uskaltanut antaa miehelle sitä "hyvän yön" suudelmaa, jota hän ei koskaan ennen ollut laiminlyönyt. Aamulla vallitsi sama raskas mieli-ala; ja sama varjo istui heidän kanssaan aamiaispöydässä ja teki pilkkaa Hullusta, kun hän luki aamun sanomalehteä eikä nähnyt niitä kyyneliä, jotka vierivät hänen vaimonsa poskia myöten alas.

Hän ei tullut kotia päivällisille, vaan lähetti sanan, ettei hän työn tähden päässyt konttoristaan; ja oli jo myöhäinen ilta, kun hän tuli illalliselle. Hänen synkkämielisyytensä näytti hävinneen: ja hän oli tavattoman, luonnottoman iloinen ja lempeä nuorta vaimoansa kohtaan. Hän tuli yhdellä hyppäyksellä astuimista ylös, otti vaimon hellästi syliinsä niiltä alhaisemmilta portailta, jossa tämä tavallisesti odotti häntä, ja, suudeltuaan häntä kymmenkunnan kertoja, kantoi hänet ruokasaliin, jossa teepöytä jo oli katettu. Koko aterian ajan jutteli hän kaikista asioista, paitsi tuosta kauheasta Varjosta, joka istui vastapäätä häntä ja jota hän ei ollut näkevinänsä. Kun illallinen oli syöty, talutti hän vaimonsa arkihuoneesen ja istuutuen akkunan viereen, jonka ylitse suikerteli ruusupuu, josta muutamat kukat olivat järjestetyt vaimon hiuksiin, asetti hän tämän syliinsä, suuteli häntä kerta toisensa perästä ja sanoi viimein vapisevalla äänellä: "Metta, kuvernööri on vaatinut enemmän sotaväkeä".

Ei tullut mitään vastausta paitsi että miehen rintaa vasten painettu pää lähistyi sitä vielä enemmän ja että kuului joku ääni, ikäänkuin nyyhkytyksestä, joka tukahutettiin valkoiseen kaulaan.

"Etkö luule, Metta, että minun — se on — meidän — tulee tehdä jotakin — maamme edestä?"

Nyt kuului vähäinen valitushuuto.

"Enkö minä kahta kokonaista päivää ole tehnyt liinan kaavetta ja ommellut kääreitä ja kiertänyt niitä kokoon? Ja (tässä hän purskahti itkuun) minä olen varma, että mielelläni teen sitä joka päivä — jos — jos — jos siitä vaan on jotakin hyötyä".

Sitten virtasivat hänen kyyneleensä runsaasti ja lakkaamattomat nyyhkytykset pudistuttivat hänen hoikkaa vartaloansa, ikäänkuin joku suuri syvänne äkkiä olisi auennut.

"Voi, en minä sitä tarkoittanut!" lausui Hullu. "Etkö luule, että minun tulisi tehdä jotakin? — että minun tulisi — tulisi — mennä?"

"Mennä! mihin?" vastasi vaimo teeskenneltyllä kummastuksella, sillä hän ei tahtonut ymmärtää.

"Sotaan, armaani", vastasi mies leppeästi.

"Kuinka!" huudahti Metta. "Sinä! sinä! puolisoni! Oi, se ei ole, se ei voi olla niin! Ei suinkaan se ole tarpeellista. Emmekö voi tehdä kylläksi — puolestamme — ilman sitä? Oi, lemmittyni, minä kuolisin!" Hän nyyhkytti, niinkuin hän olisi tahtonut näyttää todeksi sanojansa, ja riippui kiinni miehen kaulassa, vuorotellen itkien ja suudellen häntä hämmennyksissään.

"Voi, jos minun täytyisi kadottaa sinut! Lemmittyni, lemmittyni! muista meidän sievää kotiamme! sinun kirkasta tulevaisuuttasi ja — ja", hän kuiskasi jotakin miehen korvaan. "Varmaan jonkun täytyy jäädä kotiin; ja miks'et sinä?"

"Ei, ei, armaani", vastasi mies, "älä kiusaa minua! Minä tiedän, että se on haikeata; mutta minä en voisi katsoa silmiisi ja tietää, että olen väistynyt tästä vaatimuksesta. Ei, vielä enemmän, armaani! minä en voisi punastumatta katsoa tuon vähäisen lapsen viattomiin kasvoihin, jos olisin kieltäynyt ottamasta miehen osaa siihen suureen taisteloon, jota kansakuntamme taistelee vääryyttä vastaan. Minä en voisi nähdä lastasi ja ajatella, että se kukaties joku päivä punastuu isänsä pelkurimaisuutta!"

Niinkuin se ei olisi ollut aivan yhdentekevää tulossa olevalle pienokaiselle, jäikö hänen isänsä yhä edelleen siksi ahkeraksi ja menestyväksi asian-ajajaksi, kuin hän tähän saakka oli ollut, vai rupesiko hän punakätiseksi miesten surmaajaksi; taikka, todella, oliko se enemmän mainitun toivotun perillisen mieleen ja hänelle edullisempi, että hänen isänsä astuisi mieluisammin edellistä kuin jälkimäistä tietä!

Kuitenkin huomasi nuori vaimo, että oli turha taistella semmoisen kanssa, joka niin ilmeisesti väärin ymmärsi asiat, ja lepäsi itkien ja nyyhkien miehensä sylissä, siksi kuin tämä oli sytyttänyt hänen mielikuvituksensa, iloisesti puhuen sotaisesta kunniasta ja kotiintulon suloista, jolloin Rauha oli seppelöivä hänet laakereilla ja valmistava mitä loistavimmat pidot niille sankareille, jotka menivät ulos taistelemaan oikeuden puolesta.

Muutamien päivien perästä lähti hän siis pois, puettuna sodan narripukuun ja välttäen vaimonsa kyynelöitsevää katsetta sekä ylpeillen siitä, mitä hän teki.

Hän oli kapteenina "Peru'n Voittamattomissa", jotka muodostivat B. komppanian yhdessä jalkarykmentissä, joka alussa kerskaili summattomasti, kohta sen perästä aika lailla pötki pakoon ja myöhemmin tappeli melkoisesti sisällisessä sodassa, joka silloin oli juuri alkanut.

Tämän mielensairauden laatu oli siihen aikaan niin tavallinen, että sitä käy kulkutautina pitäminen. Sen etevimmät tunnusmerkit olivat vastustamaton halu pitää sinisiä vaatteita ja kantaa vaarallisia aseita ynnä taipumus käyttää näitä sangen ikävällä ja välinpitämättömällä tavalla. Löytyi monta helpompaa kohtausta, joissa hulluus huomattiin ylen äänekkäistä ja uljaista puheista siitä, mikä oli tehtävä. Nämät kohtaukset eivät olleet ensinkään vaarallisia, kosk'ei niistä milloinkaan tullut sen enempää. Ankarasti sairastuneet saivat eri paikoissa eri nimet. Muutamissa heitä kutsuttiin "Sinisiksi Pojiksi", "Maan Toivoksi" ja "Meidän Urheiksi sotilaspojiksi"; toisissa heitä sanottiin "Lincoln'in Palkkalaisiksi", "Abolitionistein Laumoiksi" ja "Yankee-Vandaleiksi". Sopii myöskin muistuttaa, että edellinen nimittämistapa tavallisesti vallitsi niissä maakunnissa, jotka olivat pohjoispuolella niin kutsuttua "Mason ja Dixon'in linjaa", jälkimäinen sen eteläpuolella. Molemmat tiesivät aivan samaa. Eroitus oli vaan kumeallekin maan-osalle omituisessa lausetavassa. Kaikki nämät nimet, oikein käännettyinä, tarkoittivat Hulluja.

IV LUKU.

Ojasta allikkoon.

Neljä vuotta on kulunut ja Hullumme venyy nurmikolla ryhmäisten vaahterain alla sen vähäisen asunnon edessä, josta hän, stoalaisesti halveksien nuoren vaimonsa kyyneliä, lähti pois.

Peuhaava pikku tenhotar, jota hän nimittää "Lil'iksi", käy leikkisotaa soturi-isäänsä vastaan, jota hän ei ole koskaan nähnyt ennenkuin viikko takaperin, mutta jota hän nyt polkee ja sysäilee ja nakkelee sillä korkealla ylenkatseella hätyytetyn tunteitten suhteen, joka osottaa, kuinka paljon hän luottaa tämän kykyyn "kestää vastuksia niinkuin hyvä soturi". Nojaten selkäänsä puun runkoa vastaan, kasa utuista valkoista vaatetta leviten sen keveän pilkkuisen muslinin yli, joka kohoo hänen ympärillänsä viileässä uhkeudessa, kun hän istuu pitkässä ruohikossa, nähdään Metta, urhoollinen nuori vaimo, jonka kyynelet lakkasivat vuotamasta, kun hän havaitsi, että ne eivät kyenneet pidättämään Hullua sodan melskeestä, ja muuttuivat kaikki hymyiksi, jotka talletettiin, siksi kuin hän palaisi ja tulisi jälleen järjellensä.

Oi! monta tuhatta kertaa oli hänen sydämensä seisattunut pelosta miehen puolesta; ja nyt, kun hän iloisesti katselee leikkiä, voimme eroittaa, että hänen kasvonsa näyttävät vanhemmilta, kuin miksi olemme ne ennen huomanneet. Hänen harmaissa silmissään on totisempi loisto, vaikka ne ovat täynnänsä iloa; hänen huulensa ovat tottuneet olemaan tarkasti suljetut, niinkuin ne tahtoisivat pidättää pelon nyyhkytyksiä; ja hänen kätensä liikahtaa usein kylkeen päin, ikäänkuin se tahtoisi läsnä-olollansa viihdyttää murheellisen sydämen hurjaa tykytystä. Eikä ihmekään; sillä se Varjo, joka istui heidän pöydässänsä neljä vuotta takaperin, oli ollut aamiaisella, päivällisellä ja illallisella hänen kanssansa aina sitten, siksi kuin Hullu palasi viikko takaperin. Hän tietää, että hän on tullut vanhaksi — elänyt monta kymmenkunta vuotta näinä neljänä vuonna; mutta hän on täydellisesti antanut anteeksi sille asialle, joka tietämättänsä oli syypää kaikkiin hänen suruihinsa, ja valmistelee paraikaa ahkerasti vaatteita, jotka eivät kanna mitään jälkeä miehen onnettomasta taudista. Sopii todella sanoa, että hänellä on jonkunlainen anteeksi-annettava ylpeys siitä éclat'ista,[13] jolla mies palaa. Häntä on ylennetty ja virallisesti sanomalehdissä mainittu miehuullisesta käytöksestä, ja yleiset käskykirjeet ja ilmoitukset ovat sisältäneet hänen nimensä, samalla kuin sanomalehdet ovat olleet täynnänsä hehkuvia kertomuksia hänen urhoollisuudestaan. Hän on nyt översti; hän on nimitetty prikati-kenraaliksi, mutta hän ylenkatsoo semmoista kunniaa, joka tulee aivan niinkuin itsestänsä eikä ole saavutettu kovilla sivalluksilla. Hän käy neljättä kymmentä; ja kun hän telmii heidän esikoisensa kanssa, katsoo vaimo eteenpäin moneen monituiseen autuaalliseen aikakauteen heidän sievän kotinsa suloisessa yksinäisyydessä.

"No, noh, Lily! mene nyt leikkimään Pedron kanssa", sanoo hän viimein. "Sinä väsytät isää. Hän ei ole tottunut telmimään semmoisen tukevan pikku tytön kanssa".

Vaimo on puoleksi sukkamielinen lapsensa suhteen, joka kiinnittää itseensä isän huomion, jota hän niin kauan aikaa on ikävöinnyt. Lapsi menee vanhan Newfoundlandin koiran luo, joka lojuu puun toisella puolella; ja kun vanhemmat katsovat toisen kerran sinne, ovat lapsen kultaiset kiehkurat levinneet koiran pörhöiselle turkille ja molemmat nukkuvat. Vaimo vetää miehensä käden polvellensa, laskee pois neulansa ja unhottaa koko maailman iloissaan miehensä läsnä-olosta ja yhteydestään hänen kanssaan.

"Tiedätkö, Metta", sanoi mies pitkän äänettömyyden perästä, "että olen puoleksi aikonut lähteä takaisin?"

"Takaisin! mihin?" kysyi vaimo kummastuneena.

"No, takaisin Etelään, josta juuri olen tullut", vastasi hän.

"Kuinka! elämäänkö siellä?" kysyi vaimo hämmästyneellä katsannolla.

"Aivan niin; ainakin toivon sitä", vastasi hän iloisesti.

"Mutta ethän sinä suinkaan totta puhu, Comfort", sanoi vaimo, ja jonkunlainen tuskan vivahdus huomattiin hänen äänessään.

"Totta, armaani!" mies vastasi. "Näetkö, tämä on se tapa, jolla asiaa katson. Minä olen ollut poissa neljä vuotta. Nämät toiset toverit, Gobard ja Clarke, ovat tulleet tunnetuiksi ja vieneet koko minun työni. Se ei voinut olla toisin. Jolleivät he, niin joku muu olisi sen tehnyt. Ihmiset tarvitsevat asian-ajajia yhtä hyvin kuin lääkäreitäkin. Niinmuodoin minun täytyy alottaa uudestaan siinäkin tapauksessa, että jään tänne".

"Mutta se ei voi olla niin vaikeata", keskeytti vaimo. "Sinä et tiedä, kuinka moni sinun entisistä klienteistäsi on kysynyt sinua ja ainoastaan odottanut kotiintuloasi, taas jättääksensä asiansa sinun haltuusi".

"Luonnollista kyllä; mutta se käy vaan vähitellen, ja minä olen menettänyt neljä vuotta. Muista vaan, että käyn jo neljättä kymmentä; ja meillä on ainoastaan tämä asunto ja jäännös säästöistäni armeijassa — varsin vähä niitten varojen rinnalla, joita toivoin tähän aikaan omistavani", sanoi hän hiukan alakuloisesti.

"Mutta ei suinkaan sillä ole mitään kiirettä. Me olemme vielä nuoret ja meillä on ainoastaan Lily. Me voimme elää hyvin itseksemme, ja sinulla on ennen pitkää oleva paljon enemmän tointa kuin ennen. Minä olen varma siitä", kiirehti hän sanomaan.

"Mutta, armaani, tiedätkö, että minä puoleksi pelkään tänne jäämistä? Tosin kyllä näytän ruskettuneelta ja karkealta — ja kuka ei siltä näytä, joka astui meren luo Sherman'in[14] kanssa? — ja partani, joka on kasvanut pitkäksi ja tuuheaksi, antaa epäilemättä minulle tukevan ja lujan ulkomuodon; mutta en ole moneen kuukauteen ollut terve. Minä painan paljon vähemmän, kuin sotaan lähtiessäni; ja tuo vanha haava keuhkoissani on viime aikoina vaivannut minua. Tohtori Burns sanoi minulle, että ainoa keino pidentää päiviäni oli pitkä lepo jossakin lämpimämmässä ilman-alassa. Hän sanoo, että minä olen kulunut; ja tietysti tämä viittaa heikkoon kohtaan, niinkuin kuluneissa vitjoissa. Minä pelkään, etten koskaan enää voi virkaani toimittaa. Näyttää siltä, kuin tuskin jaksaisin istua kirjoituspöydän ääressä tai puhutella jury'a".

"Onko niin laita, lemmittyni?" kysyi vaimo vapisevin huulin, ja onnellisuus katosi hänen kasvoistaan, jättäen jälkeensä sen harmaan synkeyden, joka noina pitkinä odotusvuosina oli asunut niissä.

"On", vastasi hän hellästi; "mutta älä käy levottomaksi. Ei se ole mitään vaarallista — ei ainakaan nyt vielä. Minä ajattelin, että, koska meidän kuitenkin tulee alottaa uudestaan, ehkä olisi parasta muuttaa Etelään. Me voisimme ostaa maatilan ja ruveta maa-elämään muutamiksi vuosiksi; ja kukaties minä tuossa ilman-alassa pääsisin kokonaan tästä vastuksesta. Tätä juuri tohtori neuvoo".

"Mutta onko siellä turvallista olla? Voimmeko elää siellä kapinoitsiain keskellä?" kysyi vaimo huolestuneena.

"Oh", vastasi mies joutuisasti, "sitä minä en pelkää. Sota on ohitse, ja me, jotka olemme taistelleet toisiamme vastaan, olemme nyt parhaita ystäviä. Minä en luule, että siellä on vähintäkään vaaraa. Moniaita kuukausia on ehkä vähän epäjärjestyksiä muutamissa maakunnissa; mutta ne ovat harvat eikä niitä kestäne kauvan".

"Hyvä, ystäväni", sanoi vaimo miettiväisesti, "sinä tiedät, että minä aina tahdon sanoa, niinkuin Ruth, vieläpä aivan iloisesti: 'mihin sinä menet, sinne tahdon minäkin mennä'. Sinä ymmärrät asiat paremmin kuin minä; ja jos sinun terveytesi sitä vaatii, on se arvelematta tehtävä. Kuitenkin täytyy minun tunnustaa, että tämä asia totisesti huolestuttaa minua".

"Oh", vastasi mies, "tietysti siellä tapahtuu suuria muutoksia! Orjuus on hävitetty, ja asiain täytyy käydä uusia vakoja myöten; mutta minä luulen, että maa pääsee pian järjestykseen, kun orjuus nyt on poistettu. Tehtaita on kosolta syntyvä, uusia asukkaita on tulvaava sinne, ja ennen pitkää se on hauskin osa maastamme. Minun luullakseni viides osa sotureistamme — vieläpä parhaat heistä — vähemmässä kuin kahdessa vuodessa löytää kotinsa Etelässä, niin pian kuin he vaan suoriuvat entisistä asuntopaikoistansa ja tapaavat uusia mieltänsä myöten".

Niin hän puhui, ajattelematta, ettei kolmen vuosisadan yhteiskunnallisia oloja voi kerrassaan muuttaa eikä liioin pelkän voiton kautta sovittaa erimielisyyksiä, jotka ovat kestäneet miespolvia ja viimein kypsyneet sodaksi — ettei katkennutta rengasta voi taatusti korjata ainoastaan sillä, että panee sen eri katkelmat vierekkäin, vaan että niitä täytyy sulattaa ja takoa, ennenkuin ne oikein juottuvat yhteen.

V LUKU,

Kysytään neuvoa orakelilta.

Se epäilys, jonka Metta oli tuonut esiin, saatti Hullun muutamien päivien perästä kääntymään yhden vakavan viisaan miehen puoleen, jonka päätökseen hän aina oli suuresti luottanut, kysyäkseen hänen ajatustaan aiotusta muutosta. Hän kirjoitti siis entiselle yliopiston-rehtorillensa, kunnian-arvoiselle jumaluus-opin tohtorille Enos Martin'ille:

Rakas vanha Ystäväni, — Se seikka, että huolin niin vähän teidän neuvoistanne hoitonne alla ollessani, on ehkä syy siihen, että nyt pidän ajatustanne jokaisesta tärkeästä asiasta suuressa arvossa. Minä pyytäisin saada kuulla teidän mielipidettänne seuraavassa kysymyksessä ja lupaan tarkkaan punnita sitä, vaikka en sitä noudattaisikaan.

Minä olen aikonut muuttaa kotijumalani Dixie'en. Mitä minun personallisiin ominaisuuksiini tulee, tunnette te ne luultavasti paremmin, kuin kukaan muu, paitsi minä itse, ettekä pitäisi lukua minun ajatuksistani siitä, mitä ette tunne. Minä voin saada kokoon muutamia tuhansia dollareita — ehkä kahdeksan ja kymmenen tuhannen välillä. Minä olen tullut takaisin sodasta vähän huonompana terveyteni puolesta, kuin ennen, sillä minä olen saanut jonkun vian toiseen keuhkoon tai sen lähiseutuihin — ei kukaan näytä tarkoin tietävän, mihin — ja vieläpä muutamia muitakin muistelmia kapinallisten ystäviemme hellästä huolenpidosta. Entinen työni on tietysti viety minulta, ja minä pelkään kylmiä talviamme. Koska tahdon tietää teidän mielipidettänne, en tuo esiin omaa. Tietysti minun täytyy polttaa sillat takaani, jos lähden. Minä olen liian vanha katsomaan semmoista tulevaisuutta kohden, joka sisältää kaksi mahdollisuutta.

Aina teidän

Comfort Servosse.

Muutamien päivien kuluttua sai hän seuraavan vastauksen:

Rakas Överstini, — Minä kuulen ilolla, että ajattelette sitä asiaa, josta kirjeessänne puhutte. Tietysti minä en voi neuvoa teitä tämän sanan tavallisessa merkityksessä; enkä luule teidän tahtovankaan, että sitä tekisin. Minä voin ainoastaan ilmoittaa teille yleiset ajatukseni sen maan-osan tulevaisuudesta, johon aiotte muuttaa.

On vielä liian aikaista varmuudella sanoa, kuinka hallitus aikoo menetellä kapinallisten maakuntien suhteen. Tuhansia esityksiä on tehty, jotka kaikki minusta näyttävät kypsymättömiltä, vaillinaisilta ja heikoilta. Yksi asia on luullakseni varma: ei yhtäkään rangaista kapinasta. Totta on, että Davis'ta[15] ja muutamia muita kehoitetaan maan hyväksi ja ehkä sen kulungillakin menemään ulkomaille muutamiksi vuosiksi; mutta siihen se loppuukin. Esimerkkien asettaminen, kostokset tai tavarain ryöstö eivät tule kysymykseen. Mutta samalla kertaa täytyy, jos mieli sotaa hyödyksi käyttää ja varjella kansaa samanlaisen onnettomuuden palaamisesta, aivan perin pohjin rakentaa näitä valtioita uudestaan. Minä pelkään, etteivät kansalaisemme vielä kylläksi käsitä tätä. Minä en usko, että mikään levottomuus tällä kertaa uhkaa Etelässä. Kaikki semmoiset onnettomat mullistukset, kuin meillä oli, eivät helposti herää uuteen eloon. Mutta tuhan alla kytevä tuli on pelättävä ehkä vielä pari kymmentä vuotta. Eikä tätä voi estää, jollei kansan koko mieli ja ajatus-tapa muutu. Minä en tiedä, kuinka paljon syytä lienee toivoa semmoisen muutoksen tapahtuvan eteläisen kansan omasta toimesta, mutta varon, ettei ole paljon.

Minusta näyttää siltä kuin ainoa keino, jolla tätä voi aikaan saada, on sisäänmuuttaminen Pohjoisvalloista. Kasvimaitten ja neekeri-kortteerien vanha taloudellinen laitos on tietysti häviävä. Tämän maan-osan työ täytyy saada järjestetyksi tai oikeammin opetetuksi itseänsä johtamaan, että se tulee itsetoimiseksi. Entiset isännät eivät ole omaisia tätä tekemään: ensiksi, koska he eivät tiedä, kuinka se on tehtävä; ja toiseksi, koska eivät vapautetut luota siihen, että heidän vanhat isäntänsä tahtovat valvoa heidän etuansa. Poikkeuksia epäilemättä löytyy, mutta tämä lienee sääntönä. Tässä uudestaan järjestämisessä luulen semmoisten miesten, jotka ovat tottuneet vapaasen työhön, olevan sopivia antamaan arvokasta apua ja saattamaan hyvää aikaan. Minä toivon ja luulen suurten väen liikuntojen tapahtuvan Pohjasta Etelään ja vice versa;[16] sillä minun ymmärtääkseni ainoastaan tämmöinen molempain maan-osien asukasten toisiinsa sekaantuminen voi tehdä heidät yhdeksi kansaksi ja poistaa tulevan onnettomuuden vaaran. Jos nykyinen eripuraisuus päättyisi ja uusia valtioita perustettaisiin äsken kapinallisiin maan-osiin eikä mitään semmoista lisäystä väestöön tulisi Pohjasta, olen vakuutettu, että hyvät seuraukset kestäisivät vaan lyhyen aikaa ja maan vastainen rauha olisi epävarma.

Mitä sinne muuttavien henkilöiden yhteiskunnallisiin ja taloudellisiin toiveisin tulee, luulen niiden suuresti riippuvan heistä itsestänsä ja siitä paikasta, johon he muuttavat. Minä sanoisin, että te olette hyvin sopiva semmoisen tienraivaajan työhön, ja jos päätätte lähteä sinne, toivotan teille kaikenlaista menestystä ja onnea uudessa kodissanne ja olen vakuutettu, että te siellä saatte yhtä hartaita ja luotettavia ystäviä, kuin olette tähänkin saakka rehellisellä ja kunniallisella elämällänne voittaneet.

Jumala siunatkoon teitä ja teidän omaisianne!

Enos Martin.

Tämän kirjeen kautta vahvistuivat sekä Hullun mielipiteet että hänen vaimonsa pelko. Metta, joka näki miehensä käyvän yhä varmemmaksi päätöksessään, ei luullut maksavan vaivaa enemmän vastustaa häntä, vaan lohdutti itseänsä sillä ajatuksella, että hänen miehensä terveys oli tärkein asia, ja tukehutti pelkoansa sillä sokealla, perättömällä toivolla, että, koska se, mitä he aikoivat tehdä, tapahtui hyvässä tarkoituksessa ja hellästä taipumuksesta, sen myöskin täytyi onnistua. Muutamat ihmiset sanovat tätä "uskoksi"; ja epäilemättä on siinä suuri lohdutus, ehkäpä ainoa, kun järki ja ymmärrys kokonaan vastustavat sitä suuntaa, jota astumme.

VI LUKU.

Kaikki kadotettu, paitsi kunnia.

Kun asiat vielä olivat tällä ratkaisemattomalla kannalla, sai Hullu kirjeen översti Ezekiel Vaughn'ilta Pipersville'sta, eräästä kaupungista, jossa hänen komentokuntansa oli jonkun aikaa ollut majoitettuna vähäistä ennen, kuin hän jätti sotapalveluksen; jota teko-asiaa hänen tuli kiittää muun muassa siitä, että hän sai kunnian tutustua översti Vaughn'in kanssa.

Muutamia päiviä Konfederationin kukistumisen jälkeen oli eräs gentlemani ilmestynyt Hullun pääkortteerissa Pipersville'ssa ja käskenyt virassa olevaa ordonanssia ilmoittamaan, että —

"Översti Ezekiel Vaughn tahtoo antautua ja tehdä uskollisuuden valan", jonka perästä hän saatettiin sankarimme eteen ja ilmoitti taas melkoisella komeudella asiansa. Tavalla tai toisella hän ei nuoren soturin mielestä näyttänyt semmoiselta mieheltä, joka on tottunut leireihin ja armeijan tapoihin, niinkuin olisi sopinut odottaa neljävuotisen sodan veteraanilta, joka viimeisessä hetkessä tuli jättämään miekkaansa, kun kaikki hänen kumppaninsa jo olivat antaneet kunnia-sanansa ja lähteneet pois. Tosin hänellä oli "vihollisen" säännöllinen harmaa univormu päällänsä; ja merkit hänen kauluksessaan olivat ehkä joskus osottaneet sitä arvoa, jonka hän oli ilmoittanut. Hänellä oli päässä keveä, alaspäin antava leveälierinen hattu, joka, vaikka se ei ollut minkään määrätyn kaavan mukainen, nähtävästi oli tehnyt paljon palvelusta. Mutta antaumisessa tuli monta outoa univormua ja vaatetusta ilmi, jonka vuoksi översti Servosse ei olisi kummastellut mitään, jota joku upseeri saatti pitää. Kuitenkin oli jotakin tuossa korkea-äänisessä ja hiukan liiallisessa tervehdyksessä, joka, vaikka ottikin lukuun kaikki, mitä mahdollisesti sopi ajatella löyhän sotakurin syyksi, osotti, että hänen edessänsä seisova mies ei ollut tottunut seurustelemaan soturien kanssa. Hän kysyi siis tyynesti: —

"Mihin rykmenttiin, Sir?"

"Översti Vaughn, översti Vaughn", vastasi tämä kunnon mies ja istuutui jollekin leirituolille, ikäänkuin osottaaksensa tottumustaan sota-oloihin. "Hyvä, Sir", jatkoi hän korkealla ja vähän ylpeällä äänellä, "te olette nyt viimein saaneet meidät, voittaneet meidät. Irlantilaiset ja Saksalaiset sen tekivät. Minä en saattanut aavistaakaan, että saisitte heitä niin paljon. Heitä oikein kihisi teidän puolellanne. Yankeet eivät koskaan olisi voineet yksinänsä kurittaa meitä — ei koskaan. Mutta se on ohitse. Minä antaudun — luovun — otan eroni. Minä en ole niitä, jotka tahtovat ijäti jatkaa jotakin melua. Minä olen tullut tänne antautumaan ja koettamaan nyt ruveta tekemään leipää ja lihaa, Sir — leipää ja lihaa. Te olette vapauttaneet kaikki neekerit, ettei meillä ole ketään, joka tekisi työtä edestämme. Meidän täytyy nyt itse ruveta siihen. Eikö teillä ole mitään muulia, jonka voisitte luovuttaa minulle, översti? Minulla ei ole mitään rahaa; mutta Zek'le Vaughn'in krediti on vielä sangen hyvä, luulisin. Minä kadotin viidettäkymmentä neekeriä — vieläpä niin kelpo poikia, kuin ikinä on seisonut maanpinnan ja päivänpaisteen välillä — ja nyt minun täytyy ruveta kyntämään — minun ijälläni. Se on surkeata, mutta meidän täytyy hankkia leipää ja lihaa — leipää ja lihaa, Sir. Se on surkeata, mutta sitä ei voi auttaa. Minä koetin parastani teitä vastaan; mutta tässä nyt ollaan. Antakaat minun tehdä vala. Minä tahdon tulla vannotetuksi ja mennä kyntämään, ennenkuin aurinko käy liian kuumaksi".

"Minkä rykmentin mainitsitte, Sir?" kertoi upseeri.

"Noh, älkäät huoliko rykmentistä!" vastasi toinen, "kaikki on nyt ohitse. Sanokaat vaan Översti Ezekiel Vaughn; siinä on kyllin. Jokainen tuntee översti Vaughn'in — Zeke Vaughn'in. Minä en kummastelisi, vaikka huomaisitte, että tuntevat minut pääkortteerissa".

"Se on tarpeellista, Sir, että minä tiedän rykmenttinne nimen ja numeron, ennenkuin voin päästää teidät", vastasi upseeri tuikeasti.

"Ah niin! rykmentti. Noh, översti, te olette kovasti tarkka, siltä minusta näyttää. Mitä väliä sillä nyt enää on, sitä tahtoisin tietää?" hän kysyi.

"On tarpeellista taatusti tietää, keitä olette", kuului vastaus.

"Ah, niin! minä ymmärrän. Te pelkäätte, että minä söisin sanani ja aikaansaattaisin teille jotakin harmia. Minä tunnustan, ettei minua ole ruoskittu; mutta minä olen voitettu — voitettu, Sir — ja minä antaudun rehellisesti. Minä annan kunnian-sanani, Sir — eteläisen gentlemanin kunnian-sanan — yhtä hyvin kuin valani, Sir!" sanoi hän, näyttäen suuresti loukatulta.

"Saattaa olla, översti", vastasi upseeri; "mutta meidän käskykirjeemme määräävät, että teistä hankitaan täysi tieto".

"Hyvä, hyvä! se on aivan oikein. Sanokaat vaan översti Vaughn Pipersville'sta; siitä tietää, kuka olen. Jokainen ihminen tässä valtakunnassa tuntee minut. Minun ei auta koettaa väistyä. Minä tulen tänne milloin vaan tahdotte tavata minua — valmiina joutumaan puheillenne ja hirtetyksi, jos semmoinen loppu on minulle tuleva. Oh, minä tarkoitin sitä! Minä olin yksi noista ensimäisistä Secessionisteista — yksi noista ikimuistettavista kolmestatoista miehestä, jotka tässä maakunnassa äänestivät eroa. Minä en olisi koskaan lakannut sotimasta teitä vastaan, jos olisin saanut noudattaa omaa mieltäni! Te ette olisi koskaan päässeet tänne, jos olisin saanut noudattaa omaa mieltäni! Mutta kaikki on nyt ohitse. Minä tahdon antaa kunnian-sanani, jotta saatan mennä kotiin ja ruveta heinää niittämään!"

"Kun saan tietää rykmenttinne ja komentonne, täytän tyhjän paikan paperille", vastasi upseeri päättäväisesti.

"Ah, niin! rykmentti. Hyvä, översti, asia on semmoinen — ahem! — että minä olen — ahem! — minä olen unhottanut sen numeron".

"Kuinka! unhottanut rykmentinne numeron?"

"Hiisi vieköön, jollen ole — tulisesti vieköön, jos tahdotte.
Näettekö, minä en ollut missään säännöllisessä rykmentissä".

"No, mimmoinen komento teillä oli? mihin divisionaan tai prikatiin kuuluitte?"

"Hyvä, minä en kuulunut juuri mihinkään".

"Oliko teillä joku itsenäinen komento?"

"Ei; ei juuri".

"Palvelitteko esikunnassa?"

"Ei juuri".

"Tahdotteko sanoa minulle, mitä juuri olitte?"

"No, näettekö, översti, minä olin juuri tuommoinen vapaa kulkia leirissä".

"Ordonanssi!" lausui upseeri.

Sotamies astui huoneesen ja, tervehtien päällikköänsä, seisoi ja odotti käskyä.

"Viekäät tämä mies vahtihuoneesen!"

"Mutta — översti — minä —"

"Menkäät!" sanoi upseeri.

"Mutta — minä panen vastalauseeni, översti — minä —"

"Ei sanaakaan, Sir! Viekäät hänet pois!"

Sotamies otti yhden kiväärin, joka seisoi huoneen nurkassa, ja viittasi oveen päin.

Översti Ezekiel Vaughn astui siitä ulos ilman sen enempää melua, ja hän saatettiin vahtihuoneesen, painetin kärki ruumista kohden ja alinomaisessa pelossa, että ordonanssin kivääri laukeisi.

VII LUKU.

Vanha "Unionisti".

Vähän ajan perästä toinen henkilö saatettiin överstin kortteeriin. Se oli pitkä ja laiha maamies, puettuna yksinkertaisiin parkkumi-vaatteisin, jommoisia tähän aikaan melkein yksin-omaisesti käytettiin. Hänellä oli pitkä, karkea, tumman punainen parta, jossa harmaita juovia nähtiin; ja kun hän otti hatun päästänsä ja kumarsi kunnioittavaisesti, huomattiin, että hän oli aivan paljaspäinen. Hänen pienissä harmaissa silmissään oli viekas katse, ja hän näytti lähestyvän upseeria, niinkuin mies, jolla oli oikeus puhua vapaasti hänen kanssansa. Hän yskähti vähäisen ja laski pateetillisella liikenteellä toisen kätensä harmaalle parrallensa, sanoen:

"Översti Servosse, arvaan minä".

"Niin, Sir. Mitä sopii minun tehdä teidän hyväksenne?" kuului vastaus.

"Hyvä, minä en tiedä juuri mitään. Minä aioin vaan pistäytä sisään vähäisen tarinoimaan". Hän yskäisi taas ja lisäsi puollustavaisesti: "minä istuudun, jos sallitte".

"Oh, tietysti!" sanoi upseeri; mutta vieras oli jo istuutunut vastausta odottamatta.

"Te ette, luullakseni, tunne minua, översti. Ettekö? Hyvä! minun nimeni on Brown — Jayhu Brown".

"Jehu Brown! Ei suinkaan se mies, joka opasti noita kelpo poikia, jotka vuonna kuusikymmentäneljä karkasivat vuorten yli Salisbury'n vankihuoneesta?"

"Juuri se", taas yskäisten, "minä olen sama mies. Te ette ollut niitten joukossa, vai kuinka, översti?"

"En; mutta minulla oli ystävä, joka oli, ja hän käski minua nimen-omaan, jos joskus joutuisin tähän maanosaan, etsimään teitä, muistuttamaan teitä hänestä ja, jos voisin palvella teitä jollakin tavalla, tehdä sen hänen tähtensä".

"Kiitoksia paljon. Mikä hänen nimensä lienee?"

"Edgarton — kapteeni Edgarton — Michigan'in patterissa!"

"Ah, kyllä! Minä muistan hänet nyt hyvin. Harteakas, pulskea mies. Hänen pitkät hiuksensa kiemuroitsivat niskassa. Minä leikkasin ne poikki, etteivät niitten mukaan tietäisi seurata meitä. Hän voi hyvin, toivon minä", ja vanha mies yskäisi taas.

"Oivallisesti. Hän on nyt översti tykkiväestössä ja tämän aselajin päällikkönä kenraali Davis'in esikunnassa Neljännessätoista joukkokunnassa. Hän tulisi ylen iloiseksi, jos hän saisi nähdä teidät".

"Kiitoksia paljon, kiitoksia! Vai olette ennen kuullut vanhasta Jayhu'sta", lausui vieras, uudestaan puollustavaisesti yskien. "Minä en ole luullakseni koskaan nähnyt teitä. Se ei usein tapahdu, että Jayhu Brown unhottaa miehen, johon hän kerta on iskenyt silmänsä, eikä liioin hänen nimeänsäkään; enkä minä saata ymmärtää, että olisin koskaan ennen kohdannut teitä, vaikka nuot vangit olivat niin laihat ja raantuneet, ettei paraskaan mies voisi tuntea heitä sitten kuin olivat muutamia kuukausia saaneet kylläksi ruokaa". Hän yskäisi taas; se oli jonkunlaista kaakottavaa hökää, joka näytti tekevän naurun virkaa hänessä.

"Teillä näyttää olevan huono terveys, Mr. Brown", arveli översti, tarkoittaen hänen yskäänsä.

"No, ei erittäin", vastasi Brown. "(Öhöh, öhöh.) Minä en ole koskaan ollut oikein tukeva, vaikka minun on onnistunut suoriuta niin monesta pulasta, kuin harvat miehet. Se oli mainion vaikea aika noitten Salisbury'n toverien kanssa. (Öhöh, öhöh.)"

"Ettekö suvaitsisi vähän whisky'a?" kysyi översti, muistaen, mitä katsottiin vieraanvaraisuudeksi siinä maan osassa, jossa hän oli.

"Hyvä, översti, se on kovasti ystävällistä, että ajattelette sitä. Minä en huoli, vaikkapa joisin vanhan ystävän muistoksi teidän kanssanne. (Öhöh, öhöh.)"

Ordonanssi käskettiin sisään, lasit pantiin pöydälle ja viinaa, sokuria ja vettä asetettiin vanhuksen eteen.

"Ei, kiitoksia paljon!" sanoi tämä; "nuot lisä-aineet eivät sovi minulle. Minä olen aina juonut viinani selvänä — selvänä ja sekoittamattomana". Ja hän tyhjensi täyden pikarin tuota tulista nestettä. "Minä en koskaan juo viinaa, niinkuin muutamat ihmiset, ainoastaan huvin vuoksi; vaan minä otan täyden taakan, niinkuin oikeassa työssä. Minun ikäisen miehen ei sovi hukata aikaa juomien sekoittamiseen. (Öhöh, öhöh, öhöh.)"

Yskiessään asetti hän kätensä suunsa eteen semmoisella pateetillisella katsannolla, että joutui hautausmaata ajattelemaan.

"Minä en juo usein — en koskaan, jollei terveyteni vaadi sitä tai minua kovasti haluta. En ole kertaakaan eläessäni ollut päissäni enkä sallikaan, että olisin; mutta minä olen aina kuullut, että mikä ollenkaan ansaitsi tulla tehdyksi, ansaitsi tulla hyvin tehdyksi".

Hän painoi taas kättänsä rintaansa vastaan tuolla erinomaisella kuivalla yskinällä, joka näytti olevan anteeksipyyntöä, naurua tai selitystä, kuinka kulloinkin sattui.

"Teillä näyttää olevan kovin tuskalloinen yskä, Mr. Brown", arveli översti.

"Hyvä (öhöh, öhöh), arvattavasti se teistä siltä näyttää. (Öhöh, öhöh.) Mutta tiedättekö, översti, että se on melkein sukkelin seikka, joka minulla koskaan on ollut? Minä olen nähnyt semmoisen ajan, jolloin en olisi myynyt tätä yskää mistäkään rahasta — ei mistäkään rahasta! (Öhöh, öhöh.)"

"Kuinka niin? Minä en ymmärrä teitä", lausui översti.

"Ette ymmärrä, arvattavasti ei. Hyvä, tämä yskä on minun vapautus-paperini. (Öhöh, öhöh, öhöh.)"

"Teidän 'vapautus-paperinne!' Minä en vieläkään ymmärrä".

"No, näettekö (öhöh, öhöh, öhöh, puollustavaisesti), Konfedereerattujen oli tapa silloin tällöin ajatella, että melkein jokainen oli sovelias palvelemaan armeijassa, näettehän (öhöh, öhöh); ja muitten muassa vanha Jayhu. (Öhöh, öhöh.) Ja niitten meistä, jotka eivät helposti voineet lähteä kotoa taikka ainakaan eivät luulleet voivansa, oli kovin vaikea keksiä verukkeita. (Öhöh, öhöh.) Ja minä — hyvä, näettekö, he eivät voineet koskaan löytää mitään lautakuntaa, yhdentekevä, ketä he siihen asettivat, joka ei olisi sanonut, että se oli vaan kuljetuskustannusten hukkaamista, jos sodan rintaan lähetettäisiin mies minun ti-las-sa-ni. (Öhöh, öhöh, öhöh.)"

Ja vanhus yski ja ähkyi ja pyöritti silmiänsä, niinkuin hänen hajoamisensa hetki ei olisi voinut olla kaukana.

"Minä en koskaan valittanut, näette; mutta heidän ei tarvinnut kuulla yskääni, kun se oli koleimmillaan, enemmän kuin pari kertaa, kun jo lähettivät minut kotiin. (Öhöh, öhöh.) Se oli ihme ja kumma, sanoivat he usein, että ollenkaan elin; ja niin se olikin, mutta minä olen osannut tähän asti melkoisen hyvin tulla toimeen. (Öhöh, öhöh, öhöh, nauravaisesti.)"

Översti nauroi oikein sydämestänsä tätä kertomusta; ja vanhus yski hyväksyväisesti hänen iloonsa, mutta ei hymyillyt vähimmälläkään tavalla.

"Muutamat heistä", jatkoi hän, "ovat viskanneet pois vapautus-paperinsa nyt, kun sota on ohitse; mutta minulla on ollut niin paljon hyötyä minun papereistani, että luullakseni yhä pidän kiinni niistä. (Öhöh, öhöh.) Ne ovat olleet hyvin mukavat ja ehkäpä niitä vielä ruvetaan käyttämään. Ne eivät kaikki olleet niin mukavia, kuin minun. Tuossa on naapurini Mastin'in esimerkiksi: hänellä oli mainion hyvät paperit; mutta ne olivat epämukavat — kovasti epämukavat. Hän hankki ne hätäisesti; mutta minun olivat kotitekoiset eikä ensinkään epämukavat. Näettekö, Mastin oli vahva kuin karhu — ei edes näyttänyt heikolta, joka on suureksi hyödyksi semmoisissa asioissa. Mutta aamulla sinä päivänä, jona hänen piti olla tutkittavana, tuli hän kaupunkiin, pää kääreissä, niinkuin hänellä olisi kauhean kauvan aikaa ollut vatsanväänteitä. (Öhöh, öhöh.) Jokainen kysyi häneltä, mikä hänen oli, ja hän sanoi heille, että hän oli tullut kaupunkiin, jotta valtion lääkärit sanoisivat sen hänelle. Hän oli kauan aikaa, sanoi hän, ollut kovin huonona ja oli liian köyhä itse tuottamaan lääkäriä, mutta oli hyvin iloinen, että arpa oli langennut hänelle, sillä hän luuli nyt saavansa jonkunlaista hoitoa ilman mitään maksamatta. Kun siis lautakunnan edessä kysyivät häneltä, mikä hänen oli, vastasi hän vähän menosteltuaan, niinkuin hän ei olisi kuullut oikein hyvin, että se oli hänen korvansa, joka vaivasi häntä. Ja yksi tohtoreista otti pois kääreet ja kaivoi hänen korvastansa noin puolen paalin pumpuleita ja juuri kuin hän kiskoi ulos viimeistä tulppaa, hän käänsi pois päänsä ja huusi: 'korjatkaat luunne täältä! Päänne on pahemmin mädännyt, kuin Lazaruksen!' (Öhöh, öhöh.) Näettekö, Mastin'in vaimo oli sinä aamuna kaatanut noin puolen pilaantunutta munaa hänen korvaansa. (Öhöh, öhöh, öhöh.) Ne olivat kyllä hyvät paperit, mutta epämukavat. (Öhöh, öhöh.)"[17]

"Niin minäkin luulisin", arveli översti, kun hän kykeni tukehuttamaan nauruansa.

"Mutta semmoisia eivät kaikki olleet", jatkoi vanhus. "Tuolla miehellä, joka kävi teidän luonanne tänä aamuna ja jonka te niin kursastelematta lähetitte pois, oli kovasti hyvät paperit; mutta minä huomaan, että hän on viskannut ne pois ja se on ehkä syy siihen, että hän nyt on vahtihuoneessa".

"Ketä tarkoitatte? Ei suinkaan översti Vaughn'ia!" sanoi översti.

"Siksi hän itse nimittää itseänsä; mutta enimmiten kutsumme häntä
'Zeke Vaughn'iksi' taikka vielä yleisemmin vaan 'Zeke'ksi' eli
'Hoilaus-Zeke'ksi'".

"Miksi hän vapautus-papereita tarvitsi?"

"No — arvatakseni aivan samaa tarkoitusta varten, kuin me kaikki muutkin!"

"Kuinka, minä luulin häntä oikeaksi Secessionistiksi, varsinaiseksi sotakukoksi!"

"Niin hän olikin alussa ja yleensä koko ajan, kun oli vaan kysymys puhumisesta; mutta kun ruvettiin tappelemaan, ei hänessä ollut kylliksi sotakukkoa, että hän olisi tahtonut estää muita pääsemästä rehellisesti tulta näkemään. (Öhöh, öhöh.) Sentähden on hän kulkenut kahden sauvan nojassa keväästä kuusikymmentä ja kaksi lähtien eikä ole luopunut niistä paitsi levolle mennessään, ennenkuin hän viime viikolla lähti omin jaloin vanhan Polly Richardson'in kentälle estääksensä Yankee'ita nielaisemasta itseään".

"Hän ei siis ole ollut armeijassa?"

"Ollut armeijassa! No, siunatkoon sieluanne! Hän ei ole nähnyt yhtäkään Yankee'ta, ei elävää eikä kuollutta, siitä kuin sota alkoi, ennenkuin hän näki teidät; ja jos kohtelette häntä, niinkuin olette tänään tehneet, hän ei suinkaan panisi henkeänsä alttiiksi, saadaksensa nähdä teitä jälleen".

"Mutta eikö hän olekaan översti?"

"No — eipä paljon. (Öhöh, öhöh.)"

"Kuinka hän siis sen nimen sai?"

"Se taitaisi olla vaikeata sanoa, Mister!"

"Milisi-översti, arvaan minä".

"Minä epäilen sitä. En ole koskaan kuullut, että hän olisi ollut. Luullakseni hän noukki ylös sen nimen juuri niinkuin kymmenen tuhatta muutakin maassa on tehnyt. Sai sen kirjoittamalla itseänsä siksi hotellien nimikirjassa ja juottamalla ihmisiä, että he valtiollisissa kokouksissa hoilaisivat 'Översti Vaughn'ia', jolloin hän sitten vastasi heidän hoilauksiinsa".

"No mikä hänen vapautus-kirjansa oli, niinkuin te sitä kutsutte?"

"Oh, hän nilkutti kaikkialla kahden kainalo-sauvan varassa ja oli potevinansa niin kovaa luuvaloa, kuin ikinä olette nähneet kenessäkään olevan, siksi kuin te tulitte tänne. Te kohtelitte häntä ansion mukaan ja se ilahutti minua".

Iltapäivällä useat kaupungin johtavista asukkaista kävivät överstin luona ja vahvistivat välillisesti vanhan unionistin kertomusta urhoollisesta överstistä. He sanoivat häntä iso-ääniseksi ja ajattelemattomaksi; mutta hänessä ei ollut mitään pahaa ja hän oli sangen suuressa määrässä gentlemani ja hyvin arvossa pidettyä sukua.

Illempana översti siis antoi käskyn vapauttaa vangin, samalla lähettäen hänelle tämän kirjeen: —

Sir, — tiedon saatuani arvonimenne synnystä olen käskenyt vapauttaa teidät ja pyydän saadakseni sanoa teille, ettei Yhdysvaltain hallitus katso mitään kunniansanan antamista tarpeelliseksi teidän asiassanne. Teidän on siis täysi valta mennä mihin vaan tahdotte.

Kunnioittavaisesti

Comfort Servosse, Vahtia komentava översti.

Översti luuli viimeisen kerran nähneensä "översti" Vaughn'in; mutta siinä hän oli tehnyt laskunsa ilman "överstiä"; sillä tämä kunnon mies asettui heti hänen pääkortteeriinsa jonkunlaiseksi ylimääräiseksi ordonanssiksi ja etevimmäksi vapaa-ehtoiseksi nuorten upseerien neuvonantajaksi. Hän hankki itselleen komean hevosparin ja saatti itsensä tuiki tarpeelliseksi, kun tuumittiin ja pantiin toimeen jokapäiväisiä huvi-ajoja läheiseen ympäristöön, jommoisia översti ja hänen upseerinsa paljon harjottivat hauskaksi vastakohdaksi pitkän ja vaivalloisen sotaretken pakkoon. Hän tunsi hyvin kaikki paikat ja hänessä oli jonkunlainen hyvänluontoinen itsepäisyys, joka teki sen vaikutuksen, ettei hän ollut mitään pahempaa, kuin hyvän-aikeinen, mutta ikävä ihminen, jota kuitenkin aina kärsittiin satunnaisen hyödyllisyytensä ja alituisen iloisuutensa tähden. Muiden asiain joukossa, joista oli näihin aikoihin keskusteltu, oli myös Pohjoisvaltalaisten sisäänmuuttaminen, asialiikkeen uudestaan herättäminen ja työn jälleen järjestäminen. Semmoisissa tilaisuuksissa Vaughn aina oli äänekkäästi väittänyt, että mitä kukistettu maan-osa enimmin kaipasi, oli Pohjoisvaltalaisten pää-omaa, Pohjoisvaltalaisten jäntevyyttä ja Pohjoisvaltojen miehiä, jotka saattaisivat sen jälleen onnellisuuden valtatielle.