XVII LUKU.
Toinen penikulman patsas.
Kun toinen joulu tuli, kirjoitti Metta — taas sisarellensa: —
Rakas Julia. — Enemmän kuin vuosi on kulunut siitä, kuin kirjoitin sinulle ensimäisen kirjeeni eteläisestä kodistamme. Voi! jollemme ota lukuun niitä parannuksia, joita olemme tehneet Warrington'issa ja sitä karttunutta kodillisuuden tuntoa, jota elottomat esineet ympärillämme synnyttävät meissä, on se tuskin enemmän kodin kaltainen, kuin silloinkaan. Comfort on ollut hyvin toimelias. Hän on antanut aivan uuden ulkomuodon Warrington'ille, joka on suloisempi, kuin mikään kuvaaminen voisi saattaa sinut ajattelemaan. Melkein joka päivä hän lähtee tarkastamaan ja johtamaan töitä ja Yankee'n tavalla itse käymään asioihin käsin, niinkuin he täällä sanovat, Tämä ynnä meidän herttainen ilman-alamme ja minun huolenpitoni — sillä minullakin pitää olemaan joku osa ansiosta — on muuttanut sairaan puolisoni iloiseksi, rotevaksi mieheksi, joka näyttää alinomaa nauttivan elämästä.
Enin osa ajastani menee pikku tyttäremme opettamiseen eli pikemmin koetuksiin hyväilemisellä saada häntä oppimaan, sillä hän on kaikkein kummallisin itsemielinen lapsi tässä suhteessa, minkä ikinä näit. Minä näen paljon vaivaa hänen tähtensä, ja hän edistyy ihmeellisesti, vaikka varsin omituisella tavalla. Hän liikkuu paljon ulkona tiluksilla isänsä kanssa ja, seurauksena siitä, tuntee nimeltä jokaisen puun ja kukan, viljelemättömän tai viljeltyn, joka kasvaa Warrington'in tienoilla. Hän on joko perinyt tai muulla lailla saanut tuon kummallisen huomaamisky'yn, joka Comfort'illa on, ja on jo enemmän perehtynyt muutamiin tiedon haaroihin, kuin mitä minä luultavasti koskaan olen oleva. Tämä ynnä vähäiset taloudelliset huoleni sekä ratsastukset, kävelyt ja kaikenlaiset muut matkustukset ovat minun elämäni. Pelkkä oleminen täällä on ainainen ilo. Päivänpaiste on kirkkaampi, kuunvalo lauheampi, taivas selkeämpi, maa viehättävämpi, kuin vanhassa kodissamme. Siinä on jotakin päihdyttävää näissä kaikissa — kukat ilmaantuvat outoihin aikoihin ja tavattoman runsaasti ja uhkeasti; puut, kumman kauniin-kokoiset ja -lehtiset, muodostavat metsikköjä ja vehmastoja, joissa aina on jonkunlainen lumoava sulo, niin toisenlainen, kuin minkä ikinä havaitsimme Pohjassa; ja ennen kaikkia tuo balsami-ilma.
Vaan kuitenkin me kaipaamme ystäviämme — voi! kipeästi kyllä — sillä meillä ei ole mitään semmoisia täällä ja tavallansa emme voikaan saada. Minä olen varma, ettei kukaan koskaan tullut mihinkään uuteen kotiin ystävällisemmillä tunteilla kaikkia kohtaan, jotka ehkä ympäröitsisivät heitä, kuin minkä me teimme. Sinä tiedät, ettei Comfort tahtonut kuulla sanaakaan huonosta sovusta täkäläisen kansan kanssa. Hän väitti, että he olivat urheata, iloista väkeä; että sota oli ohitse; ja että kaikki siitä lähtien tulisivat vaan paremmiksi ystäviksi sentähden, että se oli ollut. Hän on huomannut erehdyksensä. Minä varon, ettemme saa mitään oikeita ystäviä täällä. Löytyy ehkä muutamia, jotka ajattelevat hyvää meistä ja epäilemättä soisivat meidän yleensä menestyvän; mutta he eivät ole ystäviä. Tavalla tai toisella näyttää siltä, kuin tuo vanha epäilys ja vastenmielisyys Pohjan kansan suhteen ei sallisi heidän osottaa mitään ystävyyttä ja luottamusta muihin; taikka kenties vika on meidän puolella. Me olemme niin erilaisia, olemme kasvatetut niin erilaisten vaikutusten alla ja meillä on niin toisenlaiset ajatukset, ettei näytä siltä, kuin joskus tulisimme likemmäksi heitä.
Sinä kuulit rettelöistämme "regulaatorein" kanssa. Comfort hankki joukon kiväärejä ja ampuvaroja mustille miehille ja valmisti itseänsä täydellä todella taisteloon; mutta he eivät ole häirinneet meitä sen jälkeen. Mr. Savage lähetti heille sanan, että he eivät voineet vahingoittaa meitä, ennenkuin olivat surmanneet hänet, ja tuli Warrington'iin ja jäi meille muutamiksi viikoiksi. Minä luulen, että se oli hänen vaikutuksensa, joka pelasti meidät enemmästä ahdistuksesta.
Yleisön tunteet ovat kauhean katkerat Comfort'ia vastaan sen tavan tähden, jolla hän kohtelee mustaa kansaa. Näitä on jo koko kyläkunta maatilamme alemmassa päässä. Heillä on kirkko, pyhäkoulu ja tulevana vuonna he saavat arkikoulunkin. Sinä et voi käsittää, kuinka hyvät he ovat olleet meitä kohtaan ja kuinka suuresti he ovat kiintyneet Comfort'iin, He aikovat nyt pitää yhtä 'tractatikokousta', joksi he sanovat sitä. Minä sain Comfort'in tulemaan kanssani yhteen heidän rukous-kokoukseensa pari iltaa takaperin. Minä olin kuullut paljon niistä, mutta en ollut koskaan ennen käynyt missään. Se oli hyvin eriskummainen kokous. Siellä oli ehkä viisikymmentä henkeä läsnä, enimmiten keski-ikäisiä miehiä ja naisia. He lauloivat omituisen hiljaisella, matalalla ja yksitoikkoisella tavalla, silloin tällöin keskeyttäen venytetyillä huudahdusnuoteilla, jonkunlaista yksinkertaista hymniä, jonka minä kummastuksekseni tunsin yhdeksi heidän vanhoista lauluistaan orjuuden ajalta. Kuinka kööri saatiin noina aikoina suvaituksi, en voi ymmärtää. Se kuului: —
'Suo, Herra, vapaus, vapaus meille
Ja johda meitä taivahas teille!'
Muutamat katsoivat ympärillensä, kun tulimme sisään ja kävimme istumaan; ja setä Jerry, uudis-asutuksen pyhimys, tuli sauvojensa nojassa meitä kohden ja sanoi lempeällä äänellänsä: —
'Iltaa, översti! Teidän palvelianne, Mistress! Tahdotteko astua ylemmäksi ja ottaa paikkanne eturiviin?'
Me sanoimme hänelle, että olimme vaan pistäyneet sisään ja ehkä lähtisimme taas vähän ajan perästä; me tahdoimme siis pysyä kuunteliakunnan takana.
Setä Jerry ei osaa lukea eikä kirjoittaa; mutta hänellä on erinomaisen tarkka äly ja luja tahto. Kykenemätönnä tekemään minkäänlaista työtä on hän muitten uskollinen ystävä, neuvon-antaja ja johtaja. Hänellä on oma asunto ja kappale maata, kaikki maksettuna, hyvä hevonen ja lehmä, ja hän sai vaimonsa ja kahden poikansa avulla hyvän vuodentulon tänä kesänä. Hän on yksi niistä mustista miehistä uudis-asutuksessa, joista on paras toivo; niin ainakin Comfort sanoo. Kaikki näyttävät suuresti kunnioittavan häntä. Minä en tiedä, kuinka monen olen kuullut puhuvan hänen jumalisuudestansa. Mr. Savage'n oli tapa sanoa, että hän mieluisammin tahtoi kuulla hänen rukoilevan, kuin kenenkään muun maan päällä. Hänen isäntänsä piti häntä suuressa arvossa hänen uskollisuutensa ja hyvän luontonsa tähden myöskin sen jälkeen kuin hän kävi raajarikoksi.
Kokousta johti sinä iltana eräs mulatti, nimeltä Robert, joka oli mitä nyt sanotaan 'vanhan jakson vapaaksi niggeriksi' (vapautettu ennen sotaa). Hän näytti hyvin halukkaalta tuomaan esiin lukutaitoansa ja kompuroitsi naurettavalla ylpeydellä kolmannen sadannen kolmannen neljättä hymnin ja yhden raamatun luvun läpi. Muutamat hänen muistutuksensa eri kohdista jälkimäisessä olivat huvittavan soveliaat. 'Minä tosin kastan vedellä; mutta minun perästäni on tuleva se, joka kastaa Pyhällä Hengellä ja tulella', hän luki kangertain. 'Kastaa vedellä', toisti hän miettiväisesti. 'Me tiedämme kaikki, mitä se on; ja Pyhällä Hengellä kastaminen, se on juuri se, jota varten olemme tänä iltana tulleet tänne. (Amen! Jumala siunatkoon! Tuossa nyt!) Mutta tulella kastaminen! — minä sanon teille, rakkaat veljet ja sisaret, että se aina saattaa hiukseni nousemaan pystyyn, kun ajattelen, mitä sillä varmaan tarkoitetaan! Kastaa tulella! Minä luulen, että se on kullan koettaminen sulatus-uunissa — Herran sulatusuunissa, joka selvittää pois kaiken kuonan, mutta epäilemättä on kauhean kuuma!'
Sitten ei siellä hetkeen aikaan ollut mitään erinomaista, siksi kuin eräs mies polvillansa rupesi heiluttamaan ruumistansa edes-takaisin ja huusi semmoisella äänellä, jonka olisi voinut kuulla penikulman päästä, viisitoista tai kaksikymmentä minutia aikaa ainoastaan yhtä lausetta: — 'Korjaa heidät! Oi Herra, korjaa heidät! Korjaa heidät! Oi Herra, korjaa heidät!' kummallisella, laulavalla äänellä, jonka vaikutus hermoihin oli hirveä. Miehet huusivat, naiset kirkuivat. Muutamat hypähtivät ylös polviltansa ja tanssivat kiljuen ja jonkunlaisissa hurmoksissa paiskaten käsivarsiansa sinne tänne, että mieleeni muistui mitä olin lukenut Idän tanssivista dervisbeistä. Yksi nainen meni pyörryksiin; ja lopullisesti tuo kiikkuva huutaja itse lankesi kumoon. Hänen päänsä päälle kaadettiin vähän vettä, pitkällinen, rauhoittava hymni laulettiin ja viidessä minutissa oli koko seura yhtä hiljainen, kuin mikä maa-seudun rukous-kokous hyvänsä Michiganissa. Itse puolestani riipuin melkein hysterillisessä pelossa Comfort'in käsivarressa. Minä pyysin häntä viemään itseäni pois, mutta olen hyvin iloinen nyt, ettei hän sitä tehnyt.
Vähän ajan perästä setä Jerry nosti päätänsä, jota hän koko ajan siitä asti, kuin kokous alkoi, oli painanut polviansa vastaan, ja kohottaen laihoja käsiänsä kansaa kohden sanoi leppeällä, selvällä äänellä: —
'Langetkaamme kaikki polvillemme ja rukoilkaamme — yksi lyhyt rukous! lyhyt rukous!'
Hän lankesi polvilleen, kasvot käännettyinä meitä kohden. Yksinkertaisen honkapöydän tippuva kynttilä loi liehuvan valonsa hänen ylitsensä, kun hän, kasvot ylöspäin nostettuina ja kädet ristissä, 'puhui Jumalan kanssa', oi, kuinka yksinkertaisesti ja suoraan! Ja kun hän rukoili, näytti kummallinen valo laskeuvan hänen kasvoihinsa tuohon valkoiseen kehään, joksi hänen hopeinen tukkansa ja partansa muodostuivat. Hän rukoili kaikkien puolesta, paitsi omasta, ja näytti saattavan kaikkien huolet ja surut armon valta-istuimen eteen, ikäänkuin hänellä olisi ollut heidän jokaisen sydämen avain.
Sitten hän alkoi rukoilla meidän puolestamme — 'tuon vieraan ystävän puolesta, jonka Jumala on nostanut ja salaperäisellä tavallansa johdattanut tekemään meille hyvää — siunaa häntä, oi Herra, vähissä varoissa ja suurissa, kotona ja lieden ääressä! Hän ei tiedä, mitä hän on ottanut tehtäväksensä! Tue hänen kättänsä ja pidä häntä voimallisena ja urhoollisena!' Mutta minä en osaa kertoa tämän rukouksen kummallista hellyyttä ja uskollisuutta. Minä nojasin päätäni Comfort'in olkapäätä vastaan, ja kyyneleni vuotivat, kuin sade, kuunnellessani. Yht'äkkiä syntyi yleinen äänettömyys. Rukoilevan ääni oli vaiennut; eikä rukous kuitenkaan näyttänyt loppuneen. Minä nostin silmäni ja katsoin ympärilleni. Setä Jerry oli yhä polvillansa tuolinsa vieressä, jokainen hartauden harjottaja oli myöskin vielä polvillaan paikallansa; mutta jokainen pää oli käännetty häntä kohden ja jokainen silmä katseli tarkasti häntä. Hänen silmänsä olivat kiintyneet — mihin? Hän katsoi ylöspäin, ikäänkuin hän olisi nähnyt toisen maailman. Hänen kasvojensa piirteet olivat jäykistyneet, vaan kuitenkin joku kammottavan ilon katse valaisi niitä. Hän hengitti verkan ja huohottaen; mutta paitsi tätä ei yksikään jäntäre liikkunut. Ei sanaakaan lausuttu; mutta jokainen silmä oli kiintynyt häneen hiljaisessa ja pelollisessa odotuksessa.
'Hän ei ole ollut sillä tapaa kuin yhden kerran antaumisen jälkeen', kuulin jonkun vaimon hiljaa kuiskaavan toiselle.
Viisi minutia — ehkä kymmenen minutia — kului eikä hän ollut puhunut eikä liikahtanut. Se oli kauhea, julma äänettömyys, ja nuot kiinteät, liikkumattomat kasvot ja tuo tyrmistynyt ruumis! Siinä oli jotakin yliluonnollista!
Viimein alkoivat hänen huulensa väristä. Silmien kiinteys heikkeni. Kädet, joita hän oli nojannut tuoliin, olivat nyt ristissä, ja jonkunlainen jumalallisen ihastuksen katse väikkyi hänen ylöspäin käännetyissä kasvoissansa, kun hän huudahti äänellä, joka selvästi osotti haltioihinsa menneen iloa: —
'Minä näen Hänet! Minä näen Hänet! Tuolla Hän on!' Ja hän osotti laihalla ja vapisevalla kädellään huoneen etäisintä nurkkaa. 'Minä näen Hänet, pelastuksen kruunu päässä ja taivaan avaimet riippuen vyöstä — Jumalan valkoisten helmiporttien avaimet — Pyhyyden haarniska ja Vanhurskauden vaippa yllänsä. Tuolla Hän vielä kävelee kynttiläjalkain välitse! Hän lähestyy meitä — siunattu olkoon Hänen pyhä nimensä! — katsomaan kansaansa ja korjaamaan sitä!'
Minä en osaa kertoa sinulle, mitä kummallista, katkonaista puhetta virtasi hänen huuliltaan; mutta se loppui niinkuin se alkoi — yht'äkkiä ja kenenkään odottamatta. Tuo kirkastettu katse katosi hänen kasvoistansa. Lause sammui kesken hänen huulillansa. Hänen silmänsä alkoivat jälleen näyttää itsetietoisilta ja liikkuivat ympäri tuota hiljentynyttä hartaasti katsovien kasvojen piiriä, samalla kuin tieto siitä, mikä oli tapahtunut, nyt näytti leimahtavan hänen mielensä eteen. Hän peitti kasvonsa käsillään ja vaipui huoaten maahan, anteeksi pyytävällä äänellä huudahtaen: —
'Oi Herra! Oi Herra! Sinä tiedät palveliasi heikkouden! Armahda häntä! Armahda häntä!' Kokous päättyi, ja me lähdimme kotiin. Jollakin tapaa minä en voi päästä siitä ajatuksesta, että tuo pieni puinen kirkko on semmoinen paikka, jossa yksi todella on nähnyt Jumalan.
He kertoivat meille jälestäpäin, että setä Jerry'lla usein oli tämmöiset 'puuskat', joksi he nimittävät niitä, milloin hyvänsä sodan kuluessa jotakuta suurta tappelua tapeltiin tai odotettiin, ja he tiesivät aina sanoa, kuinka tappelu oli päättynyt siitä, mitä hän haltioissansa ollen puhui. He sanovat, ettei hän ollenkaan tiedä, mitä hän semmoisina aikoina puhuu. Minä kysyin häneltä sitä eräänä päivänä. Hän vastasi yksinkertaisesti: 'minä en voi selittää sitä, Mistress. Näyttää siltä, kuin se olisi risti, jota minun erityisesti tulee kantaa. Se on tuottanut minulle paljon huolta. Minua on monta kertaa ruoskittu siitä; ja paitsi sitä tuntuu minusta aina, kuin olisin käynyt kymmenen vuotta vanhemmaksi, kun toinnun näistä puuskista. En voi ymmärtää sitä, Mistress; mutta setä Jerry eroo vielä maailmasta jossakin semmoisessa puuskassa!'
Me emme käy usein kirkossa tähän aikaan. Meitä ei suorastaan kohdella epäkohteliaasti; mutta naapurien alinomainen kylmyys sanoo selvemmin, kuin mitkään sanat, ettei meitä kaivata. Comfort yhä toivoo, että nämät seikat aikaa myöten paranevat; mutta minä rupean pelkäämään, että aina jäämme vieraiksi siinä maassa, jossa asumme. Minä en näe mitään mahdollisuutta, että se voisi olla toisin. Pohja ja Etelä ovat kaksi eri kansaa, jotka ovat kokonaan toisenlaiset kaikissa luonnon-omaisuuksissaan; ja minä varon, että enemmän kuin yksi sukupolvi saa mennä hautaansa, ennenkuin heistä yksi kansa tulee.
Sinua rakastava sisaresi
Metta.
XVIII LUKU.
Onnentoivotuksia ja osan-oton lausumisia.
Kohta sen jälkeen kuin Hullu oli julkaissut regulaatorien varoituksen ja oman vastauksensa "Verdenton'in gazette'ssa", sai hän useita kirjeitä, joista tähän otamme muutamia, koska ne kuvaavat sitä ilman-alaa, jossa hän eli. Ensimäinen niistä tuli jostakin kaukaisesta valtion osasta ja eräältä henkilöltä, josta Hullu ei ollut koskaan ennen kuullut mitään: —
Översti Comfort Servosse. Rakas Sir, — Minä näin teidän kirjeenne 'Verdenton'in Gazette'ssa' ja meidän tilamme yhtäläisyys vaikutti minuun niin, että päätin heti kirjoittaa teille. Muutamat kansamme huonoimmista jäsenistä, niinkuin minä luulen, ovat yhtyneet joksikin regulaatori-joukoksi, voidaksensa pitää huolta kaikkien muiden asioista, paitsi omista. Minä olen syntyperäinen asukas tässä valtiossa ja taistelin sodan aikana Konfedereerattujen armeijassa Bull Run'ista Appomattox'iin asti ilman koskaan päivänkään työtä tai tappelua laiminlyömättä. Kun sota oli päättynyt, oli minulla ainoastaan pari sataa acre'a maata (jota molemmat armeijat olivat tallanneet, polttaneet ja ryöstäneet) eikä mitään rahaa, mitään viljaa, mitään elikoita, vaan iso perhe, vähän velkoja, hyvä terveys, ja ruumiinrakennus, kuin valkoinen hickory-puu. Minä päätin kohta ruveta työhön. Minä menin lähimmäiseen vartiapaikkaan, ilmoitin asemani ja sain kaksi hevosta. Minä tein vähän hinaamistyötä ja sain muutamia muita kaluja — yhdet sota- ja sairasvaunut. Eräs ystäväni, joka sattumalta oli saanut vähän pumpuleita pelastetuksi, myi ne ja lainasi minulle vähän rahaa. Minä ryhdyin työhön, pestasin muutamia niggereitä, sanoin heille, että tahdoin ruokkia heidät ja raataa heidän kanssaan ja, kun sato oli myyty, jakaa voiton heidän kanssaan. He tulivat asumaan meillä ja tekivät työtä minun kanssani. Me saimme loistavan vuodentulon, ja syksyllä minä jaoin varsin sievän rahasumman heidän kanssaan.
Tänä vuonna tahtoivat muutamat heistä kylvää viljaa heille itselle määrättyihin maalohkoihin. Minun sopi luottaa heihin, koska he olivat olleet työssäni menneenäkin vuonna. Minä tiesin, että heillä oli kylläksi, millä elättää itseänsä, ja että he hyvin pystyivät hoitamaan 'yhdellä hevosella viljeltävää maalohkoa'. Tämän kautta olisi minun mahdollinen raataa enemmän maata muualla, ja asia olisi epäilemättä yhtä hyvin minun kuin heidänkin hyödyksi. Minä tietysti kuitenkin ajattelin omaa etuani, tätä tehdessäni. Minä myin siis heille hevosia ja muuleja ja autoin muita muualla hankkimaan itselleen semmoisia. Kevät tuli ja minulla oli mitä virein maatila ja mitä kauniimmat toivot minä ikinä olen voinut ajatella. Minä käytin suuria työvoimia ja jokaisella niggerillä tiluksillani oli koko satonsa jo puoleksi aumattu, kun yht'äkkiä sain regulaatoreilta melkein samanlaisen varoituksen, kuin se, jonka julkaisitte, se eroitus vaan, etteivät käskeneet minua muuttamaan pois, vaan ainoastaan lakkaamaan myymästä hevosia niggereille ja antamasta heidän viljellä omia maalohkoja. He vakuuttivat päättäneensä, ettei mikään niggeri saisi ratsastaa omalla hevosellansa tai ajaa omilla kärryillänsä tässä maakunnassa.
Minä käsitin heti, että tämä tarkoitti Exum Davis'in perikatoa tavalla taikka toisella. Jos tottelin regulaatoreita, tein työväkeni alakuloiseksi, pilasin satoni ja jouduin varmaan lannoitus-aineitten rätingin kautta syksyllä kauheaan pulaan. Jos en totellut, nuot kirotut roistot varmaan kiusaisivat ja vaivaisivat työväkeäni, leikkaisivat heidän elikkojensa kaviojäsenet poikki, ja vuodentuloni kävisi mitättömäksi. Minulta ei mennyt pitkää aikaa asian ratkaisemiseen. Minä päätin taistella.
Ei tuntiakaan ollut kulunut siitä, kuin luin tuon varoituksen, kun jo panin kaikki paikan hevoset ja muulit vetämään honkapuita paalutusta varten; vaikka en antanut kenenkään tietää, mikä minua vaivasi. Sitten minä lähdin Gainsborough'iin tapaamaan vartiapaikan päällikköä, översti Ricker'ia. Hän on hyvä toveri ja gentlemani, vaikka hän on Yankee. Minä sanoin hänelle suoraan, mikä asia oli; ja hän antoi minun saada niin monta vanhaa kivääriä, kuin tahdoin (osa niistä antauneitten aseita ja osa hänen komentonsa liika kiväärejä), ja pari laatikkoa ampuvaroja. Kotiin palattuani kerroin pojille, mistä kysymys oli, ja jakelin heille aseet. Me laskimme siksi yöksi hevosemme metsään, olimme aseissa koko yön, pystytimme paalutuksen seuraavana päivänä ja panimme sanan regulaatoreille, että he saisivat mennä hiiteen. Me olemme tehneet työtä ja samalla tarkasti olleet varoillamme, etteivät arvaamatta hyökkäisi päällemme, eikä meitä ole vielä häiritty. Minä en luule, että niin tapahtuukaan; mutta ei auta sanoa mitään. Minä kehoitan teitä pitämään puoltanne. He sanovat, että olette 'Yank'; mutta se ei tee mitään eroitusta. Laki on laki, ja oikea on oikea; ja minä toivon, että annatte jokaiselle, joka tulee hätyyttämään teitä, yhtä lämpimät tervetuliaiset, kuin mitä he täällä saisivat
Teitä kunnioittavalta
Exum Davis'ilta.
Seuraava kirje oli vanhalta tohtorilta, Georg D. Garnet'ilta: —
Rakas Överstini, — Mielipahalla olen havainnut, että yleisön tunteet teitä vastaan, joita pohjoisvaltalainen sukuperänne on synnyttänyt ja jotka ovat kyteneet aina siitä saakka, kuin tulitte joukkoomme, viimein ovat leimahtaneet ilmi liekkiin. Minä olen odottanut sitä koko ajan enkä niinmuodoin voi sanoa, että se minua kummastuttaa. Mutta tuo nurja mieli-ala on niin kauan aikaa osottanut itseänsä, että todella jo toivoin teidän pääsevän enemmästä hätyyttämisestä. Minä tiedän, ettei minulla ollut mitään syytä otaksua tämmöistä päätöstä, koska edustatte semmoista kehittymistä, joka on aivan vastakohtainen sille, jonka keskelle olette asetettu, ja te lisäksi olette niin täynnä sen henkeä, ettette voi panna syrjään eikä salata sen tunnusmerkkejä. Se sivistys, joka ympäröitsee teitä, ei ole koskaan suvainnut mielipiteitä, jotka eivät soinnu yhteen sen peri-aatteitten kanssa. Orjuuteen perustettuina ja rakennettuina ne aatteet, jotka olivat yksi osa tästä laitoksesta taikka jotka olivat tarpeelliset sen suojelukseen ja kehkeytymiseen, ovat juurtuneet yhteiskuntaan ja käyneet aivan välttämättömäksi sen olemiselle. Juuri tämä kehkeytyminen oli vielä vaarallisempi ja haitallisempi kansakunnalle, kuin laitos itse. Teidän tulee muistaa, rakas översti, ettei ihmisten luonto, ajatus-tapa ja ennakkoluulot muutu sodan tai sodan seurausten kautta. Orjuuden laitos on hävitetty; mutta se ennakkoluulo, suvaitsemattomuus ja katkeruus, jota se kasvatti ja kannatti, yhä elää ja on elävä, siksi kuin ne, jotka ylenivät sen synkässä hohdossa ovat muuttuneet jälleen maaksi. Uusi sukupolvi — ehkä monta uutta sukupolvea — saa nousta, ennenkuin Pohja ja Etelä voivat tulla yhdeksi kansaksi taikka ennenkuin orjuuden ennakkoluulot, vihat ja aatteet, joita lisäksi onneton sota on vielä lujentanut, saadaan poistetuksi.
Minä toivon, ettei rohkeutenne hölly. Te olette oikealla tiellä ja jos vakavasti kuljette sitä, olette kylvävä siemeniä tulevaan hyvään. Te ette ehkä elä niin kauan, että saatte itse nauttia mitään etuja niistä taikka edes nähdä muitten korjaavan niitten kauniita hedelmiä; mutta koska Jumala on totuuden ja oikeuden Jumala, on hän lähettävä isännän, joka joskus on kokoova täysiä lyhteitä kylvöstänne, kun ette vaan uuvu.
Näyttääkseni teille, ettette te, jotka olette Pohjasta, ole ainoat, jotka saatte kantaa sitä paheksimisen taakkaa, jonka eteläinen yhteiskuntamme laskee niitten päälle, jotka eivät hyväksy kaikkia sen ajatuksia, suljen tähän kirjeesen erään todistuksen, jonka muutamia päiviä takaperin sain Mayfield'in kirkkokunnalta. Minä olen ollut tämän kirkon jäsenenä ja diakonina melkein neljänneksen vuosisataa. Minä sain taannoin tietää, että nimeni oli pyyhitty pois kirkon jäsenluettelosta. Kuulusteltuani havaitsin, että seurakunta oli äänestänyt minun pois sulkemisestani ilman minkäänlaatuista tutkintoa. Minä pyysin jonkunlaista todistusta asiasta omaksi puollustuksekseni ja tähän liitetty on mikä annettiin minulle. Se ei ole enemmän eikä vähemmän, kuin mitä jonkun aikaa olin odottanut; mutta se tuntuu raskaalta miehelle, joka on täyttänyt kuusikymmenennen ikävuotensa ja nyt näkee, kuinka Jumalan kirkko ylenkatseellisesti osottaa hänen lapsiansa sormellansa, halveksii ja hylkää heitä sentähden, että heidän isänsä tekee, mitä hän katsoo kristilliseksi velvollisuudeksensa.
Lähettäen sydämellisimpiä tervehdyksiä teille itselle, vaimollenne ja tuolle kultatukkaiselle lapselle, joka täyttää kolkon vanhan asunnon päivänpaisteella, jään
todelliseksi ystäväksenne
Georg D. Garnet'iksi.
Kirjeesen liitetty todistus kuului, niinkuin seuraa: —
Sille, jota se koskee, — Tämän kautta todistetaan, että Huhtikuun ensimäisenä päivänä 1867 Mayfield'in baptistisen kirkon diakonit ja jäsenet, säännölliseen kirkonkokoukseen kokoontuneina, jossa veli R. Lawrence oli esimiehenä, yksimielisesti tekivät seuraavan päätöksen: —
'Päätettiin, että veli diakoni Georg D. Garnet eroitetaan tämän kirkkokunnan yhteydestä, koska hän ei kulje samaa tietä, kuin me'. Ja jälestäpäin lisättiin samana päivänä veli Georg D. Garnet'in pyynnöstä ja osotukseksi, ettei se ollut hänen huonon siveellisen luonteensa tähden, kuin mainittu kirkko kieltää pitempää yhteyttä hänen kanssaan, mainittuun päätökseen seuraava selitys, nimittäin: 'vaan, useista neuvoista ja varoituksista huolimatta, yhä edelleen järjestää, kehoittaa ja opettaa eräässä neekerein pyhäkoulussa, jonka kautta hän on tehnyt itsensä loukkauskiveksi monelle mainitun kirkon jäsenelle'.
(Allekirjoitettu)
John Senter, sihteeri.
Robert Lazurence, diakoni ja esimies.
Seuraava kirje tuli eräältä hyvin etevältä Unionin mieheltä, joka piti valtion oikeustojen julkisen päällekantajan tärkeätä virkaa. Hän kirjoitti kirjeen, joka monella tavalla osottaa ajan yleisiä mielipiteitä: —
Översti Comfort Servosse. Rakas Sir, — Minä huomaan teidän kirjeestänne 'The Gazette'ssa', ettette ole ainoastaan suuttunut, vaan myöskin kummastunut regulaatorien väkivaltaisista vaatimuksista. Suuttumuksenne on aivan luonnollinen; mutta kummastuksenne, sallikaat minun sanoa se, osottaa 'ymmärrystä yksinkertaista ja kouluttamatonta'. Ettette pystyisi arvaamaan Eteläläisten ennakkoluulojen voimaa, ei sovi ihmetellä. Teidän tulisi muistaa, että sota on pikemmin suurentanut kuin vähentänyt Etelän kansan ylpeyttä, vaativaisuutta ja paikkakunnallista vihaa ja pahansuontia. Jos tahdotte hetken ajatella tätä, olette havaitseva, että tämä on vaan luonnollinen ja välttämätön seuraus semmoisesta taistelosta. Kaikki, joka teki eteläisen orjanpitäjän ja kapinoitsian siksi, mikä hän oli, on vielä antaumisen jälkeen hänen pää-ominaisuutensa. Oppi eri valtioiden oikeudesta yksinään hallita itseänsä ei ole päässyt käytännölliseen voimaan, mutta teoriana on se yhtä elävänä ja pyhänä kuin koskaan. Orjuus teko-asiana on hävitetty; mutta orjuuttamisen oikeutta uskotaan vielä yhtä hartaasti, kuin ennen. Valkoisen miehen oikeus määrättyihin valtiollisiin privilegiumeihin on myönnetty; vaaditaan monta sukupolvea, ennenkuin mustan miehen oikeus samoihin tunnustetaan. Se ei ole teitä vastaan indiviidinä, kuin isku tähdätään; vaan näistä ihmisistä tuntuu siltä kuin te jo sen tosi-asian kautta, että olette syntynyt Pohjassa ja olette palvellut federaalisessa armeijassa, edustaisitte semmoista voimaa, joka on ryöstänyt heiltä omaisuuden, vapauden ja oikeuden hallita heidän omaansa, ja kuin te nyt pelkästä kevytmielisyydestä loukkaisitte heitä, kehoittaen mustaa kansaa tekemään noita kahta asiaa, jotka Eteläläisen mielestä ovat pyhemmät, kuin mikään muu: nimittäin, ostamaan ja omistamaan maata ja ratsastamaan omilla hevosillaan. Te ette voi ymmärtää, miksi heistä tuntuu niin, koska ette milloinkaan ole ollut samojen vaikutusten alaisena. Teillä on oikeus olla suuttuneena; mutta he eivät voi uskoa kummastustanne, ja minä säälin sitä.
Näyttääkseni teille, kuinka pitkälle ennakkoluulo voi mennä, sallikaat minun kertoa yksi tapaus, joka vielä on tuoreena mielessäni. Muutamassa nykyisin pidetyssä tutkimuksessa Martinsville'n oikeuden edessä oli minun tilaisuus asettaa kysymys jury-miehille eräässä asiassa, jossa valkoista miestä syytettiin neekerin murhasta. Vähän epäiltyänsä oikeus salli minun jokaiselle jury-miehelle tehdä tämän kysymyksen: 'onko teissä jotakin semmoista tuntoa, joka estäisi teitä lausumasta valkoista miestä syylliseksi, jos hän on murhannut neekerin ja sen voi täydellisesti todistaa?' Vaikka tämä ehkä näyttää kummalliselta ja häpeälliseltä teistä, kävi tarpeelliseksi paitsi tuota tavallista jury-miesten listaa lähettää kolme eri manauskirjettä, joista jokainen sisälsi viisikymmentä nimeä, ennenkuin saatiin kaksitoista miestä, jotka voivat kieltäväisesti vastata tähän yksinkertaiseen kysymykseen. Kun ennakkoluulo menee niin pitkälle, että sataviisikymmentä miestä valallansa vakuuttaa, etteivät ota lausuakseen valkoista miestä syylliseksi, vaikka hän on tappanut neekerin, niin te ette saa kummastella, että ante bellum-vastenmielisyys ja -epäilys Pohjoisvaltalaisten suhteen ilmautuvat samalla tavalla. Etelä on muuttunut ainoastaan sen verran, kuin valloittajan ylivoima pakoitti sitä muuttumaan. Vanhassa valtakunnassansa ennakkoluulo on vielä yhtä katkera ja järjetön, kuin koskaan. Ehkä minun ei tulisi moittia teitä siitä, että lausutte kummastustanne, koska se ei ollut selvä asia edes minulle, maan-asukkaalle, ennenkuin olin huolellisesti tutkinut syyn ja vaikutuksen. Samalla kuin rehellisesti suren näitten miesten onnetonta mielettömyyttä ja toivon, ettei se ulottuisi edemmäksi, täytyy minun vielä pyytää teitä ajattelemaan, että se on vaan mitä aina täytyy odottaa semmoisissa oloissa, kuin äsken mennyt aika on nähnyt.
Jos teillä on jonkunlaista johtoa niitten henkilöin löytämiseen, jotka ovat syypäät tähän tekoon, taikka jos voin jollakin tavalla auttaa teitä pääsemään vastuksista, tehkäät hyvin ja muistakaat minua, sekä yksityisesti että virallisesti,
teidän käskettävänänne
Thomas Denton'ina.
Toiset molemmat olivat adresseeratut Metta'lle. Ensimäinen oli erään Pohjoisvaltalaisen vaimolta, joka oli asettunut läheiseen valtioon ja jonka Metta muutamia kuukausia takaperin oli kohdannut yhteisen ystävän tykönä. Se oli varustettu mustilla reunoilla ja kertoi surullisen jutun: —
Rakas Mrs. Servosse, — Minun on jo monta päivää tehnyt mieli kirjoittaa teille, mutta minä olen ollut niin suruissani, etten ole voinut sitä tehdä. Te olette arvattavasti sanomalehdissä nähnyt kertomuksen mieheni kuolemasta. Niinkuin tiedätte, oli piirikunnan komentava kenraali nimittänyt hänet muutamia kuukausia takaperin tämän maakunnan sheriffiksi. Asia synnytti paljon nurjaa mieltä, ja minä pyysin, ettei hän vastaan-ottaisi tätä virkaa. Minua jollakin tapaa aavisti, että paha siitä tulisi; mutta hän nauroi pelkoani ja sanoi, että hän vaan teki velvollisuutensa ja ettei siinä ollut mitään syytä suurempaan vihaan häntä vastaan. Minä todella luulen hänen ajatelleen, että, kun kansa huomaisi, että hänen ainoa tarkoituksensa oli virkansa rehellinen toimittaminen, se kunnioittaisi hänen syitänsä ja osottaisi enemmän ystävyyttä häntä kohtaan, kuin viimeisinä muutamina kuukausina. Hän ei ollenkaan saattanut uskoa, että viha Pohjoisvaltojen miehiä vastaan oli muuta, kuin ohitse menevä mielten kiihtymys.
Sen jälkeen kuin hän astui virkaansa, kohtasi häntä monta uhkausta, ja minä pyysin häntä olemaan varovainen. Mutta hän ei tietänyt, mitä pelko oli, vaan ratsasti ympäri maakuntaa kaikin ajoin velvollisuuttansa toimittamassa ja kuitenkin tullen kotiin joka ilta, milloin se oli mahdollista, koska hän tiesi levottomuuteni. Tästä päivästä viikko häntä pidätettiin oikeustossa niin myöhäiseen, kuin mahdollista. Niinkuin tiedätte, asumme noin viiden penikulman päässä maakunnan hallituskaupungista. Kun ilta lähestyi, kävin hyvin levottomaksi hänen puolestaan. Minusta tuntui, niinkuin olisin tietänyt, että joku vaara uhkasi häntä. Lopullisesti tuskastuin niin, että käskin satuloita tammani ja ratsastin häntä vastaan, niinkuin usein olin tehnyt. Tie menee melkein suoraan länteen päin. Se polveilee ulkonevan metsän alitse ja ainoastaan sieltä täältä lähtee siitä joku uudis-asunnon tie jonkun naapurin kartanoon.
Päivä oli melkein laskemallansa, kun lähdin. Soisin Jumalan kautta, että olisin lähtenyt varemmin! Ehkä olisin voinut pelastaa hänet silloin. Olin ratsastanut noin penikulman matkaa, kun, yleten pientä kukkulaa myöten, näin hänen tulevan vietosta alaspäin toiselta puolelta ja pysähdyin jokiputaan luo mäen juurelle häntä odottamaan. Minut nähdessään hän heilutti hattuansa ja pani hevosensa ravakkaasti laukkaamaan. Olisin tahtonut lyödä tammaa vitsalla ja täyttä nelistä ratsastaa hänen luoksensa; mutta minä pelkäsin, että hän huomaisi levottomuuteni ja pitäisi sitä lapsellisena: niin muodoin istuin ja odotin häntä. Hän oli päässyt puolitiehen, kun yht'äkkiä pieni savupilvi nousi tienvierestä. Minä en edes odottanut paukausta, vaan tuskasta huutaen löin hevostani ja syöksin eteenpäin, kuin tuuli. Minä näin hänen kaatuvan hevosensa selästä, joka hurjana riensi ohitseni. Silloin näin kolme konnaa hiipivän tiheästä lehdosta, jossa olivat olleet piilossa; ja sitten sain murhatun miesraukkani syliini, kuulin hänen viimeisen kuolonhuokauksensa ja tunsin hänen lämpimän sydänverensä vuotavan käsieni yli, kun painoin häntä rintaani vastaan. Minä en tietänyt mitään enempää, ennenkuin olin kotona miesvainajani kanssa. Oi, rakas ystäväni, minä en voi kuvailla teille suruani! Se on niin kauheata! Jos hän olisi kuollut sodassa, olisin voinut kestää sitä; myöskin tapaturmaa tai pikaista tautia, niin minusta tuntuu, olisin voinut kärsiä; mutta tämä hirveä, syytön murha täyttää minut vimmalla ja vihalla yhtä paljon kuin surullakin. Miksi me koskaan tulimme tähän kirottuun maahan! Ja oi, ystäväni, älkäät halveksiko varoitustani! Älkäät herjetkö rukoilemasta, ennenkuin puolisonne kuulee rukouksenne. Älkäät panko itseänne alttiiksi sille kohtalolle, joka on kohdannut minua. Toivottomassa surussa teidän
Alice E. Coleman.
Toinen kirje oli kirjoitettu sievällä naisen käsi-alalla tuommoiselle karkealle, ruskealle paperille, joka on tunnettu "konfedereeratun paperin" nimellä ja joka piirityksen aikana oli ainoa saatava paperi-laji. Joku sivistynyt nainen oli ilmeisesti kirjoittanut sen. Se ei ollut allekirjoitettu milläkään nimellä, vaan ainoastaan sanoilla "Teidän todellinen ystävänne", ja siinä oli Verdenton'in postimerkki: —
Rakas Mrs. Servosse, — Vaikka te ette tiedä, kuka minä olen, olen nähnyt teidät ja olen varma, ettette ainoastaan ole lady, vaan myöskin järkevä, tosisydäminen nainen. Vaikka olen teille vieras, en soisi, että joudutte suruihin tai huoliin, jos minun on mahdollinen sitä estää. Suvaitkaat siis, rakas madam, kuunnella vilpittömän ystävän neuvoa ja tehkäät kaikki, mitä voimassanne on, saattaaksenne puolisoanne jättämään tätä maan osaa. Minä olen varma, ettei hän ole mikään paha mies, sillä muutoin te ette rakastaisi häntä niin suuresti. Mutta teidän tulee tietää, että hänen ajatuksensa ovat kovin vastenmieliset meille Etelän kansalle; ja jos hän jää tänne ja yhä lausuu niitä, niinkuin hän tähän asti on tehnyt, tunnen, että siitä syntyy onnettomuutta. Te tiedätte, etteivät meidän eteläiset gentlemanit voi sietää mitään muistutuksia heidän käytöksestään tai syistään; ja ne toiveet ja pyrinnöt, jotka kokoontuivat Konfederationin ympäri, ovat vaan käyneet yhä kalliimmiksi heille 'kadotetun asiamme' tähden. Minä tiedän, mistä kirjoitan". (Seuraavaa lausetta oli alotettu sanoilla "Minun puolisoni", joita oli tarkkaan raapittu pois, että niitä vaan vaivalla sai luetuksi.) "Useammat gentlemanit puhuivat vielä eilis-iltana minun kuulteni tästä asiasta, ja minä vapisen ajatellessani, mitä ehkä tapahtuu, jollette pidä väliä varoituksellani.
Oi rakas lady! sallikaat minun rukoilla teitä kristittynä naisena pyytämään puolisoanne lähtemään pois. Te ette tiedä, mitä suruja säästätte, ei ainoastaan itseltänne, vaan myöskin muilta, jotka surisivat melkein yhtä syvästi, kuin te, ja ehkä haikeammin. Sota on ohitse; ja voi! jos olette surreet sen hävityksiä yhtä paljon, kuin minä, olette taipusa tekemään ja kärsimään mitä hyvänsä, kun vaan vältetään enempää verenvuodatusta, väkivaltaa, pahaa ja surua. Jumala teitä johdattakoon!
Minä voin vaan kirjoittaa itseni
Teidän todelliseksi ystäväksenne.
Metta vei nämät kirjeet Hullulle ja pani ne hiljaa hänen eteensä. Metta'n kasvot näyttivät harmailta ja vaaleilta, ja suuren pelon varjo kuvasteli hänen silmissään, kun hän teki sen. Hänen puolisonsa luki ne huolellisesti, laski ne pöydälle ja katsoi ylös hänen kasvoihinsa ja sanoi: —
"No siis?"
"Minusta tuntui, kuin minun olisi tullut näyttää ne sinulle, kallis puolisoni", hän lausui värisevin huulin; ja silloin hänen pidätetyt kyynelensä tulvailivat turvonneitten silmänluomien yli ja hän kätki kasvonsa miehensä rintaa vastaan ja, suljettuna hänen syliinsä, itki kauan ja vavahdellen. Kun hänen surunsa oli vähän asettunut, sanoi hänen miehensä: —
"Mitä tahdot, että minä teen, Metta?"
"Mitä hyvänsä vaan sinä katsot velvollisuudeksesi, kallis puolisoni", vastasi Metta ja vaimon rakkauden päivänpaiste loisti kuuron viimeisten pisarien takaa.
Mies suuteli hänen otsaansa ja huuliansa, suuteli pois nuot suolaiset kyynelet hänen silmistänsä.
"Me jäämme tänne", lausui Hullu.
Muutto heidän uudesta kodistaan ei enää koskaan tullut puheeksi heidän välillään.
XIX LUKU.
Kansalais-alkuja.
"Mitä te — Liitosta arvelette, 'översti'?" kysyi tukeva älykäs musta mies, kun hän Comfort Servosse'n johdolla leikkeli viiniköynnöksiä, joita oli sirotettu jos johonkin tavattomaan paikkaan yhtä paljon kuin Warrington'in viinitarhan vakaviin ja säännöllisiin riveihin. Oli kirkas talvipäivä; ja vikautunut soturi kokoili voimaa ja virkeyttä tietämättöminä lääkkeinä nauttien lempeätä päivänpaistetta balsami-tuulta ja sitä keveätä työtä, johon puitten ja viiniköynnösten hoito kehoitti. Hän seisoi nyt tarkasti katsellen jotakin kauan laiminlyötyä "Diana"-pensasta, jonka kimppuun hän aikoi käydä, puutarhapuukko kädessään ja sakset pistäytyen esiin päällyshousujen sivuplakkarista. Lähimmäisen viiniköynnöksen luona askaroitsi hänen kanssapuhujansa, joka katsahti viekkaasti hänen puoleensa tätä kysymystä tehdessään.
"'Liitosta', Andy?" sanoi Servosse, iloisella hymyllä katsoen työkumppaniinsa sillä välin, kuin hän peukalollansa koetteli puukkonsa terää. "Mitä liittoa tarkoitatte?"
"Unionistein Liittoa tietysti. En tietänyt, että muita löytyikään. Löytyykö?" kysyi Andy, kun hän oli sitonut sen viiniköynnöksen, jonka ääressä hän oli puuhannut, ja meni seuraavan luo.
"Löytyy kyllä! Löytyy monenlaisia liittoja. Mutta miksi kysytte
Unionistein Liitosta? Kuinka jouduitte siitä kuulemaan?"
"No, melkeinpä samalla tavalla, kuin te itse, arvaan minä", vastasi
Andy, iloisesti irvistellen.
"Melkeinpä samoin kuin minä?" sanoi Servosse. "Mitä tarkoitatte?"
"No, luulenpa teidän kuuluvan siihen", arveli Andy. "Sanovathan, että jokainen Unionin soturi kuuluu siihen. Paitsi sitä koputtelin muutamia päiviä takaperin höyläpenkkiäni, kun siivositte tuota 'Visteriaa' akkunan edessä, ja näin teidän äkkiä katsahtavan ylös ja hymyilevän itseksenne, ikäänkuin olisitte luulleet kuulleenne vanhasta ystävästä ja heränneet havaitaksenne, että olitte nähnyt unta".
"Niinpä teinkin, Andy", vastasi Kaukasialainen. "Sodan aikana kuulin joskus eräästä yhdistyksestä, joka tunnettiin Unionistein Liiton nimellä. Mieleeni johtuu, että kuulin ensimäisen kerran siitä Itä-Tennessee'n vuoristossa ja että nuot reippaat Unionistit siellä olivat noihin koviin aikoihin perustaneet sen itsesuojelemista ja keskinäistä tukea varten. Oli kuinka hyvänsä, ensi kerran jouduin tuntemaan sen vaikutusta syksyllä 1864. Se oli meille kaikkein synkein aika koko sodan kuluessa. Taisteloa oli kestänyt niin kauan, että kaikki olivat perin uupuneet. Se puolue Pohjassa, joka vastusti sotaa" —
"Eikös heitä kutsuttu Vaskipäiksi?"[33] keskeytti Andy.
"Kyllä, me sanoimme heitä Vaskipäiksi", vastasi Hullu. "Nämät miehet näyttivät ajattelevan, että oli sopiva aika päättää sota, koska muka molemmat puolueet olivat väsyneet siihen, ja tahtoivat ennen päättää sen millä ehdoilla hyvänsä, kuin epätietoisesti jatkaa sitä. He ponnistivat siis kovasti voimiansa saadaksensa semmoista presidenttiä valituksi, joka väistyisi kapinan edestä ja antaisi kapinoitsioille mahdollisuutta panna toimeen luopumisensa. Tähän aikaan karkasin yhdestä Konfedereerattujen vankihuoneesta ja saavuin vähän ajan perästä Philadelphiaan. Sillä aikaa kuin siellä odotin käskyjä, kysyi joku ystävä minulta eräänä iltana, enkö tahtoisi yhtyä Unionistein Liittoon. Kysyttyäni, mimmoinen liitto se oli, sain tietää, että sen jäseninä olivat semmoiset miehet, jotka olivat päättäneet, etteivät koskaan missäkään vaarassa jättäisi Unionia, vaan omaisuudellansa ja hengellänsä kannattaisivat ja puollustaisivat sitä, jos tarvittaisiin. Se oli salainen yhdistys; ja sanottiin, että sen päätarkoitus oli saattaa kaupunkien tai ympäristöjen uskollista kansaa kykeneväksi kokoontumaan lyhyimmässä mahdollisessa ajassa, vastustaa päällekarkausta, kukistaa kapinaa taikka tukea lakia — suojella itseänsä ja perheitänsä taikka auttaa hallitusta, jos se joutui pulaan".
"Tuottiko se mitään hyvää?" kysyi Andy.
"No niin", vastasi hänen työn-antajansa miettiväisesti, "minä en tiedä. Soturi, joka suurimman osan sodasta palveli eturinnassa, oli sangen vähän tilaisuudessa saada tietää, mitä hänen takanansa tapahtui. Minä olen kuullut, että kun Lee kulki vuorten yli Maryland'iin ja Pennsylvaniaan ja uhkasi Philadelphiaa ja Baltimore'a, Philadelphian kellot soittivat Liiton signaalin ja silmänräpäyksessä tuhansia riensi heidän kokouspaikkoihinsa, ja että tuskin tunnin kuluttua rykmentti toisensa perästä lujia miehiä oli järjestetty ja varustettu aseilla ja vaatteilla. Minä en tiedä mitään siitä".
"Tahdotteko, että leikkaan tämän 'Concordian' niin, että siihen jääpi vaan kaksi silmää, kuten muihinkin, översti? Se on kasvanut kummallisen vahvasti, ja minusta on sula vahinko leikata sitä niin tarkkaan", arveli palkkamies, kohottaissaan työn-antajansa katsottavaksi yhtä menneenvuotista hyötykasvuista köynnöstä, joka oli kulkenut pitkin maata siksi, kuin se anasti itselleen heikonlaisen naapurin tuen ja kiipesi sitä myöten, lujilla sepeillänsä tukehuttaen oikeata omistajaa.
"Tahdon", vastasi Servosse epäilevästi, "leikatkaat vaan. Kyllä on sääli, niinkuin sanotte, hävittää tämä uhkea kasvi; mutta kun viiniköynnökset jonkun aikaa ovat rehennelleet mieltänsä myöten, on ainoa keino saattaa ne takaisin kohtuulliselle, edulliselle kannalle se, että säälimättä niitä leikataan. Leikatkaat siis, että jää kaksi silmää, jos ne ovat niin paksut kuin kalvoimenne, Andy. Se on entisyyden hävittäminen, mutta tulevaisuuden pelastaminen. Ja minun ajatukseni on se, että tämä asia pitää paikkansa myöskin kansojen ja kansakuntien suhteen, Andy. Kun esimerkiksi yksi osa maasta kapinoitsee ja rehentelee jonkun aikaa mieltänsä myöten, on tuo liika hyöty, tuo uhkea kasvu armotta pois leikattava. Heitä täytyy masentaa ja karsia ja siivota, siksi kuin he tyytyvät kantamaan 'vanhurskauden rauhallisia hedelmiä' eivätkä enää kiipee kaikkialle, 'rasittaen maata' hyödyttömällä runsaudellansa".
"Te sanoitte äsken, mitä tuo Liitto oli tehnyt", lausui Andy pitemmän äänettömyyden perästä, jossa molemmat olivat leikelleet erityisiä viiniköynnöksiänsä.
"Niin", arveli Servosse. "Minä olen myöskin kuullut, että tuo yhdistys oli erittäin hyödyllinen jonkunlaisena varajoukkona armeijan takana, kukistaen semmoisia hirveitä melskeitä, kuin ne, joita vihollisen lähettiläät yhteydessä Pohjan Vaskipäitten kanssa panivat toimeen New-York'issa noina sodan pimeinä päivinä".
"Oliko heitä paljon — liittolaisia tarkoitan?" kysyi Andy.
"Olen kuullut", Servosse vastasi, "että se sodan myöhempinä vuosina oli levinnyt hyvin laajalle Pohjassa, ja että varsin suuri osa Unionin miehistä noissa valtioissa oli sen jäseninä".
"Kuuluivatko kaikki Yankee-soturit siihen?" kysyi kuuntelia.
"En todellakaan tiedä", sanoi Servosse. "En luule, että olen koskaan kuullut enemmän kuin kymmenen tai parin kymmenen puhuvan siitä armeijassa. Arvatakseni useimmat veteraanit, jotka vuonna 1864 pääsöluvalla lähtivät kotiin, lienevät kotona ollessaan yhtyneet siihen, ja uusi nostoväki ehkä myöskin kuului siihen. Tietysti me emme tarvinneet mitään semmoista yhdistystä armeijassa".
"No, onko siinä mitään pahaa, översti? Onko mitään syytä, miks'ei jokainen voisi ruveta siihen?" kysyi Andy totisesti.
"Ei vähintäkään, sen verran kuin minä ymmärrän", vastasi Servosse. "Minä en tosiaan tiedä, miks'ei se olisi semmoinen asia, jota mustankin kansan varsin hyvin sopii tehdä. Se totuttaisi heitä järjestykseen ja yhteiseen työhön, ja he joutuisivat sen kautta oppimaan jotakin noista yleisistä velvollisuuksista, joita epäilemättä sangen pian toimitetaan heille. Paitsi sitä ei ole ensinkään varma, etteivät he vielä tarvitse sitä jonakin itsesuojeluksen keinona. En ollut ennen ajatellut sitä, mutta minä luulen, että se kukaties on hyvä asia".
"Semmoinen on minunkin ajatukseni, Master Översti. Me olemme saaneet vähäisen liiton tänne Verdenton'iin mustan kansan kouluhuoneesen, ja me olisimme kovasti ylpeät, jos suostuisitte jonakin tiistai-iltana tulemaan sinne. Sitä me olisimme!" arveli Andy.
"Kuinka! teillä on siellä yksi osasto Unionistein Liitosta?"
"On: se on juuri semmoinen, kuin se, josta nyt olette kertonut".
"Kuinka te sen saitte toimeen?"
"No, sitä en oikein tarkoin tiedä. Muutamat mustat miehet kuuluvat siihen, jotka olivat sotureina Unionin armeijassa, ja minä luulen, että he ehkä ottivat sen muassaan, kun tulivat tänne. Senpä tähden kysyinkin teiltä niin tarkoin siitä".
"Kutka kuuluvat siihen? Ovatko kaikki sen jäsenet mustia miehiä?"
"No, suurin osa heistä on mustia tietysti; mutta on siinä kuitenkin varsin sievä joukko valkoisia. Siinä on kaikki Ufford'in pojat; ne olivat Unionisteja ja olivat piilossa koko ajan; ja he sanovat, että heillä oli jotakin aivan samantapaista yhdistystä metsissä ja pitkin rajoja — jota he sanovat 'Punanauhoiksi' tai joksikin semmoiseksi. Sitten siellä on Mr. Murry; hän oli koko ajan kaikkein hurjin Unionisti, mikä koskaan löytyi. Minä olen kuullut hänen julkisesti kiroovan Konfederationia juuri kun sotamiehet marssivat pitkin katua hänen ovensa ohitse. Häneen sopii luottaa, sopii kyllä. Hän sanoo, että hänen tekee hyvää kuulla meidän laulavan 'Kokoontukaat lippumme ympäri' ja 'Vapauden sotahuutoa' ja muita semmoisia lauluja, sillä hän sanoo, että se on hänen lippunsa ja että häntä vaan kummastuttaa, miks'ei jokainen kokoonnu sen ympäri. Luullakseni siinä on kaikkiansa noin kymmenkunta valkoisia. Onpa muutamia semmoisiakin, joita ette luulisikaan tapaavanne siellä. Te tekisitte meille suuren kunnian, jos tulisitte sinne, Master Översti".
"Kuka teidän esimiehenne on, Andy?"
"Välisti yksi, välisti toinen sen mukaan kuin joku on kylläksi oppinut, että hän pystyy johtamaan", vastasi Andy, pianpa ylpeillen uudesta lelustaan.
Tämä tuuma huvitti Hullua suuresti; ja mitä enemmän hän ajatteli sitä, sitä enemmän varmaksi hän kävi, että siitä ehkä syntyisi kelvollinen kasvatuslaitos äsken kapinallisten valtioin uusille kansalaisille. Ei edes keskustellessaan niistä tosi-asioista, jotka ympäröivät häntä, hän voinut niitä kokonaan ymmärtää; ja suostuessaan tähän tuumaan hän unhotti täydellisesti sen teko-asian, että hän asui Etelässä semmoisen kansan keskellä, joka ei paljon sietänyt eri mieltä vertaisissakaan ja joka varmaan leppymättömällä vihalla kostaisi jokaiselle yhdistykselle, joka ei ainoastaan myöntänyt valtiollista yhtäläisyyttä äsken alamaiselle rodulle, vaan myöskin kehoitti tätä rotua pitämään sitä hallitusta, jota heidän isäntiensä ei ollut onnistunut kukistaa, heidän hallituksenansa, heidän holhojinansa, heidän suojelioinansa; joka ei ainoastaan kannattanut aatteita, jotka eivät sointuneet yhteen tämän maan osan entisten hallitsiain aatteitten kanssa, vaan harrasti vapautettujen edistymistä, varusti heitä yhteiskunnallista elämää varten ja antoi heille luottamusta itseensä valtiollisena kokonaisuutena. Jos hän olisi ajatellut tätä, ei hän suinkaan niin kerkeästi olisi suostunut käymään katsomassa Andy'n yhdistystä; sillä mitä hän ennen kaikkia pelkäsi, oli taistelo tai kestäväinen vastahakoisuus vapautettujen ja heidän entisten isäntiensä välillä; ja hänen mielestänsä mikä uhri hyvänsä, joka ei koskenut heidän vapauksiensa ydinkohtia, oli tehtävä, pikemmin kuin saatti semmoisen riidan mahdolliseksi.
Kuitenkin hän kompastui näihin silmin-nähtäviin teko-asioihin ja lähti seuraavana tiistai-iltaina kouluhuoneesen Verdenton'in esikaupunkiin. Se oli juuri Warrington'in rajan toisella puolella; ja se pieni kylä, joka oli kasvanut hänen omalla tilallansa, oli vaan jatko esikaupunkiin, joka, niinkuin kaikissa eteläisissä kaupungeissa, oli sodan jälkeen kaikessa hiljaisuudessa jätetty mustien asuttavaksi. Se oli pitkä, matala rakennus, pystytetty jumalanpalvelusta varten — yksi noista lukuisista huoneustoista, joita etupäässä tuon kovasti moititun laitoksen, Freedmen's Bureau'n, säännöllinen anteliaisuus oli varustanut äsken ikeestä pääsneille tiedon etsijöille. Toimien yhdessä useitten uskonnollisten ja hyväntekeväisten seurojen kanssa Pohjassa se hankki joukon rakennuksia, jotka olivat soveliaammat niitten tarpeisin, joille ne olivat aiotut, ja tuottivat enemmän hyötyä, kuin mitä ikinä ennen missään oli samoilla keinoilla saavutettu. Jokaisessa kylässä Etelässä pystytettiin yksi tai useampi näitä yksinkertaisia puurakennuksia, joissa oli ainoastaan katto, orret, seinät ja jylseistä laahkoista kokoon-liitetty lattia. Vähin määrä kustannuksia ja korkein määrä tilaa oli se tarkoitus, jota alinomaa pidettiin silmällä ja joka kieltämättä tavallisesti saavutettiinkin. Nämät huoneet joutuivat mustille siksi, mitä temppelin esipiha oli Juutalaisille — kokousten ja jumalanpalveluksen yhtä hyvin kuin opetuksen paikaksi. Tavallisesti ne eivät kuuluneet mihinkään eri lahkokuntaan; eikä se ollut mitään outoa, että näki kahden, kolmen eri lahkokunnan harjottavan jumalanpalvelusta samassa huoneessa sillä välin kuin koulu oli vieläpä neljännenkin hoidon ja katsannon alla.
Näihin tulvaili ihmeellisellä kiihkeydellä sekä vanhat että nuoret jäsenet äsken vapautetusta kansasta. Se rakennus, johon Comfort Servosse meni, oli kummastuttavan suuri. Siinä hallitsi seitsemän ladyä, jotka olivat tulleet kaukaisista pohjoisvaltaisista kodeistaan, täynnänsä lähettilään oikeata henkeä ja epäilemättä pitäen itseänsä lahjoitettuina sen Lunastajan hengellä, joka, Farisealaisten nurjuudesta huolimatta, opetti Publikaaneja torilla tai erämaassa. Nämät seitsemän kelvollista, puhdas-sydämistä pohjoisvaltalaista tyttöä opettivat sen seinien sisäpuolella joka päivä ja usein yölläkin kuutta sataa ja useampaakin sen kansan jäsentä, joka vasta nyt ensimäisen kerran siitä saakka kuin yhteinen äitimme söi tuosta salaperäisestä omenasta, oli tilaisuudessa ryhtyä tiedon puuhun. He luulivat varmaan täyttävänsä Jumalan tahdon ja kummastelivat, miksi nuot totiset kristityt, jotka asuivat heidän ympärillänsä, kohtelivat Lähetyshuoneen asukkaita semmoisella julkisella inholla ja ilmeisellä vihalla. Näistä nuorista innokkaista uskojista tuntui varmaan oudolta, kun näkivät, kuinka kaikkein hartaimmat Jumalan kansasta Verdenton'issa sunnuntaisin jättivät penkit kaupunkien kirkoissa tyhjiksi sen paikan edestä ja takaa, jossa he istuivat. He kummastelivat sitä jonkun aikaa ja moittivat sitten Verdenton'in hyvää kansaa ja ajattelivat pahaa heidän uskonnostaan; vaikka se ei suinkaan ollut tuon hyvän kansan vika eikä heidän uskontonsa, vaan ainoastaan sen sivistyksen, jonka helmoista he olivat lähteneet. Ei löytynyt koskaan ystävällisempää, vieraanvaraisempaa eikä jumalisempaa kansaa maan päällä, kuin Verdentonilaiset; mutta he olivat ystävällisiä oman käsityksensä mukaan, niinkuin kaikki muutkin; vieraanvaraisia oman tapansa mukaan, niinkuin koko mailma; ja jumalisia kasvatuksensa ja entisten olojensa mukaan, niinkuin toisetkin ihmiset; ja erimielisyys heidän ja Yankee-kouluttajattarien välillä tuli ainoastaan siitä, että jälkimäiset tahtoivat arvostella heitä, noudattaen pohjoisvaltalaista käsitystä noista hyvistä avuista, eivätkä hyväksyneet sitä käsitystä, joka vallitsi siellä. Välisti kouluttajattaret kirjoittivat suuttuneita kirjeitä kotona oleville ystävillensä; mutta hyväksi onneksi suurin osa siitä pahasta, jota heidän kristityt naapurinsa puhuivat heistä, ei koskaan tullut heidän tietoonsa ja heidän sydämensä olivat liian puhtaat käsittämään niitä alhaisia viittauksia, jotka uiskentelivat heidän ympärillänsä. He jatkoivat siis, opettaen, niinkuin heitä oli opetettu, niitä, jotka koko elinaikansa tähän saakka olivat jääneet opetusta vaille; ja nuot toiset vihasivat ja panettelivat heitä yhä edelleen, koska semmoinen menetys soti heidän entisiä olojansa vastaan ja ne, jotka sen tekivät, olivat heidän peri-vihollisiansa. Ja molemmat uskoivat epäilemättä, että he voimiensa mukaan täyttivät Jumalan tahdon.
Servosse huomasi, että kouluhuoneen ympärille oli asetettu jono vartioita, joista yksi seisautti häntä ja, saatuansa tietää, ken hän oli, vei hänet rakennuksen luo, jossa häntä tarkkaan tutkittiin, oliko hän jäsen vai ei; jonka perästä hän laskettiin siihen huoneesen, kussa kokous pidettiin. Se oli iso luokkahuone toisessa kerroksessa, ja siinä oli sijaa ehkä kahdelle sadalle hengelle. Hänen saapuessaan sinne, se oli noin puoleksi täynnä, kosk'ei vielä oltu kutsuttu jäseniä järjestykseen, vaan uudet tuliat ehtimiseen kartuttivat heidän lukumääräänsä. Läsnä-olioista suuri enemmistö oli mustia miehiä; mutta vähäisessä ryhmässä puhelavan oikealla puolella oli ehkä kymmenkunta valkoisia miehiä.
Hullu havaitsi, että kaikki läsnä-olevat hyvin tunsivat hänet, vaikk'ei hän vielä ollut oppinut pikaan tuntemaan ja muistissaan säilyttämään mustien miesten kasvonjuonteita. Kun hän astui edemmäksi huoneessa, kohtasi häntä monta ja iloista tervehdystä, joihin hän hauskasti vastasi, vaikka hän enimmiten ei tietänyt, kuka niitä lausui. Likellä huoneen keskipaikkaa tapasi hän kuitenkin setä Jerry'n, joka, juhlallisesti kumartaen ja viitaten kädellänsä valkoisten miesten joukkoa kohden, lausui ääneen: —
"Iltaa, Master Översti. Teidän palvelianne, Sir! Meitä ilahuttaa nähdä teitä luonamme — suuresti ilahuttaa! Te tunnette nämät gentlemanit, arvatakseni. Mr. Durfee, översti Servosse; Mr. Morgin, översti Servosse. Mutta te tunnette heidät kaikki, översti, näen minä", sanoi vanha mies, kun Comfort antoi kättä toiselle toisensa perästä, joista hän oli odottanut saadaksensa tavata muutamia siellä, toisia päinvastoin nyt kummastukseksensa näki. Edellisten joukossa oli Durfee, eräästä Unionin puolta lujasti pitävästä perheestä lähtenyt nuorukainen, joka oli nähnyt paljon suurempia vaaroja, vastustaessaan ja välttäessään sotamieheksi ottamistaan, kuin häntä olisi vaadittu kohtaamaan tappelutanterella.
"Ah!" sanoi tämä sydämellisesti, kun hän pudisti Unionisti-överstin kättä, "minua ilahuttaa nähdä teitä. Minulla on tänä iltana eräs ystäväni täällä, jota tahtoisin esitellä teille. Mr. Walters, översti Servosse", sanoi hän, kääntyen hoikan ja erittäin laihan miehen puoleen, jolla oli kaltavat olkapäät, pitkä kaula ja käsivarret, jotka näyttivät kiertyvän ympäri, tavallisista nivel-liitteistä huolimatta. Hänen ruskea tukkansa oli lyhyeksi leikattu ja nousi harjantapaisena ylös hänen pienten, punertavien kasvojensa ylipuolelta. Hänellä oli kuresuu; nenä pisti jokseenkin paljon esiin, ja kasvojen ulkomuoto oli vähän tuikea. Silmät olivat terävät, mutta vähän sisään painuneet ja melkein ummistetut sekä vaalean harmaat. Hän näytti olevan noin viiden-neljättä vuoden vanha.
"Mr. Walters", sanoi Durfee, "oli yksi meidän lujimpia Unionin miehiä. Minä tunsin hänet koko sodan ajan. Kummallista kyllä hän ei piileskellyt ulkona eikä pitänyt mitään virkaa eikä ollut minäkään leverantöörinä".
"Millä mimmoisella tavalla pääsitte armeijaan joutumasta?" kysyi
Servosse.
"Sitä minä tuskin tiedän", vastasi Walters iloisesti. "Luullakseni etupäässä terveyteni tähden".
"Hah, hah, hah!" keskeytti nauraen Durfee. "Terveytenne, sanoitte? Totta tosiaan lienette oikeassa. — Hänellä oli parempi terveys ja enemmän siitä sodan kestäessä, kuin kenelläkään, jonka ikinä tunsin, översti".
"Minä en ymmärrä, kuinka hän siis säilyi", arveli Servosse.
"En ole koskaan tavannut ketään, joka olisi sitä ymmärtänyt", arveli Durfee. "Sodan alkaessa hän asui Rockford'issa, toimitti asioita, ansaitsi rahaa ja oli jäsenenä metodistein kirkkokunnassa. Hän aikoi ensin muuttaa pois; mutta hänen vaimonsa sanoi, ettei hän tahtonut jättää kansaansa: John Walters jäi siis sinne, missä hän oli, jatkoi tointansa ja hoiti asioitansa aivan niinkuin ennen. Jonkun ajan kuluttua, kun asiat alkoivat käydä kuumaksi, rupesivat kaupungin tyhjäntoimittajat hokemaan, että hänen pitäisi mennä armeijaan. Silloin hän puhui suunsa puhtaaksi ja sanoi, että hän oli Unionin mies eikä koskaan mielinytkään muuttua miksikään muuksi. Hän ei hyvällä aikonut taistella hallitusta vastaan, ja se oli parempi heille, jolleivät koettaisi kovalla saada häntä sitä tekemään. Asiat kävivät vähitellen yhä kuumemmiksi; sotaväen-otto-lakeja noudatettiin yhä ankarammin: mutta John Walters oli oikein vaan Rockford'issa, pitäen kauppaa ja hoitaen omia asioitansa aivan niinkuin ennen. Kovasti paljon puhuttiin siitä, koska hän oli juuri sama Unionin mies, kuin ennen, eikä koskaan lausunut asiasta mitään, jollei häntä kysymällä saatu siihen, jolloin hän kyllä tiesi suorittaa seikat puolestaan. Tavalla tai toisella alkoi semmoinen huhu käydä, että hän oli sanonut, että, jos häntä pakoitettaisiin menemään sotaan, se mies, jota hän luuli syypääksi siihen, olisi jonkunlaisessa vaarassa. Hän ei ollut mikään semmoinen mies, jonka kanssa kävi leikkiä laskeminen, ja niin muodoin hän sai olla rauhassa. Viimein eräs nuori sotaväen-otto-upseeri tuli kaupunkiin ja puhui sangen isosti siitä, mitä hän aikoi tehdä. Muutamat hänen puheistaan tulivat Walters'in korviin; ja tämä menee katsomaan häntä, kävely-keppi kädessä. He kohtasivat toisensa portinkäytävässä. En saanut koskaan tietää, mitä tapahtui; mutta eräs mies, joka näki sen, jutteli minulle, että upseeri veti esiin pistoolinsa ja eräs toinen mies tarttui Walters'in oikeaan käsivarteen. Minä en luule, että kukaan tietää juuri, kuinka se tapahtui — ei edes Walters itse. He olivat kaikki siinä semmoisessa sekasotkussa; mutta, kun vähän selveni, oli pistooli Walters'illa, upseerin oli yksi kuula mennyt leukaluun läpi johonkin, toiselta mieheltä oli käsivarsi taittunut, ja eräs kolmas oli tupertunut ulos portista ja nyrjähyttänyt jalkansa, ettei hän voinut astua sillä kuukauden aikaan. Walters oli ainoa eheä mies. Hän laati kertomuksen asiasta seuraavana päivänä; joku lääkärien neuvoskunta tutki häntä ja tavalla tai toisella julisti hänet sotapalvelukseen kelpaamattomaksi. Hän lähti kotiin muutamia päiviä jälestäpäin, kaikki vapautus-paperit täydessä järjestyksessä, eivätkä he totta puhuen koskaan saaneet häntä sotapalvelukseen. Tietysti häntä vainottiin ja häirittiin; mutta, kun sota oli ohitse, niin siellä oli John Walters — juuri missä hän oli, kun se alkoikin".
"Tuo on sangen tavaton kohtaus, Mr. Walters", arveli översti, kääntyen hänen puoleensa, kun Durfee oli päättänyt.
"On kyllä", vastasi Walters häveliäästi; "minulla oli erittäin hyvä onni. Minä näytin huononpuoliselta, niinkuin aina olen näyttänyt, enkä minä tunkenut itseäni vastuksiin. He tiesivät, että, jos lähdin sotaan, minä karkaisin ensi tilaisuudessa ja menisin Unionistein riveihin; ei ollut siis mitään hyötyä lähettää minua esirintaan. Mutta minulla oli paljon helpompi aika, kuin Durfee'lla ja puolella kymmenellä muulla täällä. Noh, onpa eräs mies, översti, joka eli kahdeksantoista kuukautta kuopassa huoneensa alla. Onpa toinen, joka oleskeli viisi kuukautta seteripuun alla, joka kasvoi aivan yksinään mäen kukkulalla noin puolentoista sadan sylen päässä isosta maantiestä. Löytyypä vielä kaksi, jotka kuuluivat seitsenmiehiseen joukkoon, joka piileskeli sotaväen-ottajia jossakin onkalossa Martin Holbrook'in maalla. He kaivoivat kuopan joen laitaan ja yllä olevaan törmään, kun vesi oli poissa satamasta. Kun portti suljettiin ja vesi nousi, täytyi heidän sukeltaa, niinkuin saukot, päästäksensä luolaansa".
"Onhan siinä kylläksi hyviä aineksia yhteen Unionistein liittoon, vai kuinka, översti?" kysyi Durfee.
"Luulisinpa todella niin, jos kaikki vaan ovat sellaisia", vastasi
Servosse.
"Siinäpä pykälä onkin", arveli Walters pikaisesti, mutta ilman mitään muutosta muodossansa paitsi että hän kääntyi ja katsoi yhtä miestä, joka oli noussut puhelavalle ja juuri aikoi esimiehenä avata kokouksen.
"Ei voinut koskaan luottaa häneen sodan aikana", jatkoi Walters samalla äänellä. "Meillä oli jonkunlainen yhdistys tai oikeammin joukko tunnusmerkkejä, joita jokainen antoi ystävällensä, jos hän piti häntä luotettavana. Jos palvelitte pitkin Tennessee'n tai Georgian rajoja, kuulitte arvattavasti siitä".
"Usein, sekä ennen että jälkeen antaumisen", sanoi Servosse. "Te tarkoitatte 'Punanauhoja', luullakseni".
"Niin, juuri niitä minä tarkoitan. Ihmiset puhuvat heistä, niinkuin he olisivat olleet joku yhdistys, joku liitto, joku veljeskunta; mutta sitä he eivät olleet. Se oli vaan huolellisesti mietitty sarja tunnusmerkkejä, joita toinen Unionin mies antoi toiselle. Siinä ei ollut mitään järjestystä, ei mitään päämiestä, ei mitään virallista johtokuntaa. Koko sen tarkoitus oli vaan se, että se saatti ihmiset, joilla oli sama harrastus, tuntemaan toisiansa. Punaisen nauhan pätkä hatussa tai napinlävessä oli kaikkein tavallisin merkki. Tätä käyttämään johdatti Josuan kirjan kertomus tuosta punaisesta nuorasta, jonka Rahab niitten vakojien kehoituksesta, joita hän oli auttanut, laski alas huoneensa seinää myöten, että hänen talonsa säästettäisiin ryöstämisestä, kun kaupunki valloitettiin".
"Luullakseni heitä oli hyvin paljon", arveli Servosse, "siitä päättäen, mitä olen kuullut".
"Kokous kutsutaan järjestykseen", käski esimies ohuella, kireällä äänellä, kun hän esimiehen nuijan sijasta löi yhtä opettajien linjaalia yksinkertaiseen honkapöytään. Huone oli nyt aivan täynnä, ja silmänräpäyksellä syntyi tämän käskyn johdosta äänettömyys tummassa joukossa. Jokainen laskeusi alas istuimellensa, ja ne, joilla ei ollut mitään muuta paikkaa, järjestyivät etupuolelle ja pitkin käytävää lattialla. Valkoisten miesten vähäisen joukon ympäri oli avonainen paikka; ja aivan esimiehen edessä oli pieni, Unionin lipulla verhottu pöytä, jonka päällä nähtiin raamattu ja Yhdysvaltain peruslait.
"Toimitusmiehet käykööt määrättyyn paikkaansa", lausui esimies.
Sitten kokouksen avaamisen menoja jatkettiin. Jokaiselle toimitusmiehelle neuvottiin hänen tehtävänsä ja järjestyksen yleiset perus-ohjeet toistettiin luontevassa keskustelussa heidän ja esimiehen välillä.
"Tahtooko översti Servosse johdattaa uskonnollisia menoja?" kysyi esimies.
Näin vaadittuna entinen Unionisti-soturi nousi ja lähestyi alttaria. Muistaen mitä hänen keskustelussaan Walters'in kanssa oli puhuttu Josuan kirjasta, hän avasi raamatun, luki toisen luvun mainitusta kirjasta ja kehoitti setä Jerry'a rukoilemaan. Kaikki seisoivat kunnioittavaisen hiljaisina rukouksen kestäessä, ja sitten kokouksen toimia pitkitettiin. Uusia jäseniä esitettiin, valiokuntien lausunnot entisistä ehdotuksista luettiin ja salaisen yhdistyksen tavalliset askareet suoritettiin. Siinä huomattiin paljon kömpelöisyyttä, eikä aivan vähän huonoa kielioppia, mutta kaikkien puolelta erittäin harrasta osan-ottoa ja ilmeistä itsetuntoa ja edistymisen halua. Istuutuen jälleen Walters'in viereen, Servosse tarkasti seurasi kokouksen menoa, samalla kuin hän matalalla äänellä jatkoi sitä keskustelua tämän kanssa, johon oli ryhdytty ennen kokouksen avaamista.
"Te kysyitte, löytyikö paljon noita 'Puna-nauhoja'", sanoi Walters. "Sitä en todellakaan tiedä. Minä matkustin sangen paljon konfedereeratuissa valtioissa enkä löytänyt yhtäkään paikkaa, jossa ei niitä olisi ollut. Minä olen tavannut heitä Richmond'in kaduilla ja nähnyt heidän seisovan vahtina sotamies-vankihuoneen muurilla. Heidän lukumääräänsä voi kuitenkin vaan arviolta sanoa, kosk'ei heillä ollut mitään johtoa eikä järjestystä, ei mitään säännöllisiä kertomuksia eikä keinoja, millä saada tietää, kuinka monta oli asiaan vihitty. Muutamissa maan-osissa huomattiin vähän erilaisuutta, mutta oli kuitenkin niin paljon yhtäläisyyttä, että tulin vakuutetuksi yhteisen lähteen löytymisestä. Joskus joku jäsen saatti kertoa, mitä hän tiesi; mutta hän ei koskaan tietänyt paljon. Hän osasi vaan sanoa, että hän tunsi muutamia miehiä ja epäili toisia. Silloin vaihdimme merkkejä ja tunnus-sanoja ja menimme taas kumpikin tietämme. Kosk'ei löytynyt mitään kokouspaikkoja eikä mitään jäsenluettelolta, ei yksityinen mies voinut suurta vahinkoa tehdä".
"Onko Liitto lavealtakin järjestetty Etelässä?" kysyi Comfort.
"Minä en tiedä", vastasi Walters. "Juuri ennen sodan loppua kävin Itä-Tennessee'ssä vähäisessä toimessa, joka saatti minut rajan yli, ja siellä minä rupesin sen jäseneksi. Minä en pidä siitä".
"Miks'ei?"
"Se on liian vaivaloinen. Meidän kansamme ei ole kylläksi kasvatettu voidaksensa käyttää sitä edukseen. Paitsi sitä minä en pidä tämmöisistä suurista kokouksista".
"Mutta eivätkö ne kasvata mustia miehiä?"
"Olen kyllä ajatellut sitä, ja se on se ominaisuus, joka puollustaa koko laitosta. Luullakseni tarvitsemme jotakin, joka on käytännöllisempää eikä nosta niin paljon huomiota, ennenkuin suoriumme sodan seurauksista".
"Te ette siis toivo aivan paljon tulevaisuudesta?"
"Noh, tämä riippuu kokonaan siitä tavasta, jolla hallitus ja Pohjan kansa käsittää nykyisyyttä. Jos heillä on se ajatus, että kapina on muuttanut ne, jotka ottivat osaa siihen, kirkastetuiksi pyhimyksiksi, niinkuin he tavallaan näyttävät ajattelevan, niin sodasta ei ollut mihinkään, ainakaan mitä vapauteen ja edistykseen tulee. Silloin Unionin miehet ja niggerit saavat kätkeytyä kotoihinsa ja itse asiassa olla pahemmassa pulassa, kuin sodan kuluessa. Minä pelkään, että siksi käy, översti; ja minusta tuntuu, kuin minun tulisi muuttaa Länteen, jossa minä ja lapseni saavat olla vapaina ja turvallisina".
"Minä toivon, ettette sitä ajattele, Mr. Walters", lausui Hullu.
"Minä olen kovasti sitä ajatellut, mutta olen päättänyt jäädä tänne", kuului vastaus, "etupäässä siitä syystä, että teitä Pohjan miehiä on tullut tänne niin monta. Minä luulen, että jos te voitte sitä kestää, minäkin voin. En ainakaan katso sopivaksi, että me täällä syntyneet Unionin miehet lähdemme pois ja jätämme teidät tänne".
"Te puhuitte esimiehestä", sanoi Comfort viittaavaisesti.
"Niin", vastasi Walters nauraen, "minä en tarkoittanut, että hänestä olisi mitään vaaraa. Sodan aikana hän oli jos jotakin jokaiselle ja hän on oleva aivan samanlainen kaikille ihmisille maailman loppuun saakka, jos se vaan elättää Tommy Sanderson'ia".
Kymmmenkunta tummia kokelaita perehdytettiin yhdistyksen puoli-julkisiin salaisuuksiin; pari kolme laulua laulettiin suurella innostuksella, muutamia puheita pidettiin, ja kokous lykättiin tuonnemmaksi. Kun Hullu kuun valaiseman metsän läpi ratsasti takaisin Warrington'iin, kertoi hän, mitä hän oli nähnyt Metta'lle — joka oli tullut hänen kanssaan, mutta jäänyt Lähetyshuoneesen opettajattaria tervehtimään siksi aikaa, kuin kokousta kesti — ja sanoi hänelle, että se antoi hänelle enemmän toivoa rauhallisesta ja onnellisesta tulevaisuudesta, kuin mikään muu asia, minkä hän tähän asti oli nähnyt. Sotamiehen innostus lippunsa suhteen ei ollut vielä sammunut hänen povessaan, eikä hän voinut ymmärtää, että mikään yhdistys, joka kasvatti ainoastaan rajatonta rakkautta tähän lippuun vasta-alkavien kansalaisten rinnassa ja piti isänmaan-rakkauden tulta vireillä vanhojen Unionin ystävien sydämissä, voisi aikaan saada pahaa kenellekään. Jos hän olisi voinut käsittää, mimmoinen loukkaus tämmöinen kokous itsessään oli hänen naapureillensa, mimmoinen häväistys se oli heille, että Unionin lippu pantiin liehumaan heidän kasvojensa eteen, samalla aikaa kuin Konfedereerattujen baneeri, joka oli yhtä kallis heille, ei vielä ollut jäänyt heiltä unhotuksiin, olisi hän ajatellut aivan toisin. Jos hän olisi ymmärtänyt, kuinka noitten tummien käsien koskeminen sokaisi tätä kirkasta baneeria aivan monen valkoisen naapurin mielestä, jos hän vaan olisi tietänyt, mitä kyyneliä heidän vielä tulisi vuodattaa siitä, että olivat laulaneet näitä isänmaallisia lauluja, olisi hänen sydämensä varmaan synkistynyt. Mutta hän ei nähnyt mitään julmia aave-merkkejä eikä pitänyt vaaria mistäkään turmion enteistä.