XXIV LUKU.
"Viisaus itkee kaduilla".
Heti sen jälkeen, kuin Hullun vaali tuli tunnetuksi, ne viisaat miehet, jotka olivat sommitelleet nuot lait, joitten nojassa nyky-ajan sivistyksen suurin valtiollinen koe oli tehtävä, alkoivat kirjoittaa kirjeitä hänelle, kaikki täynnänsä isällisiä ja ystävällisiä neuvoja sen johdosta, mitä sen kunnan, jonka jäseneksi hän juuri oli valittu, tuli tehdä ja milloin ja mitenkä se kaikki oli tehtävä, niinkuin myöskin tuhansia kehoituksia ja varoituksia sen johdosta, mitä ei tullut tehdä. Näitten miesten viisaus oli todella kummallinen, sillä sitä ei ollut ainoastaan heidän omaksi tarpeeksensa, vaan sitä todella riitti yltäkylläisiin neuvoihin muulle ihmiskunnalle. Totta on, että he eivät tienneet rahtuakaan niitten ihmisten ajatuksista, tunteista, tilasta ja muista oloista, joitten siveellisiin ja valtiollisiin tauteihin he lääkkeitä määräsivät, koska ne teko-asiat, joita he olivat käsittäneet, olivat niin himmennetyt ja muodostetut muitten teko-asiain kautta, joita he eivät käsittäneet, että oli enemmän luultavaa, että heidän johtopäätöksensä olivat väärät, kuin oikeat. Mutta eivät mitkään tämmöiset mietteet häirinneet heitä, sillä he eivät laisinkaan tietäneet, että voisi löytyä jotakin, jota he eivät tietäneet, eivätkä he koskaan uneksineetkaan, että huolellista tiedustelemista, tutkimista ja aikaa tarvittiin, jos mieli saattaa semmoista kansakuntaa entiseen kuntoonsa, joka juuri oli päässyt sisällisen sodan tulikuumeesta; eikä heidän todella tullut vastata siitä, että he eivät tietäneet sitä, minkä olemisesta heillä ei ollut vähintäkään aavistusta.
Yksi näistä kirjeistä on nyt edessäni. Sen on eräs viisaitten miesten kaikkein viisain omalla kädellänsä kirjoittanut. Hänellä on sangen suuri nimi — nimi, joka löytyy valtiomiesten aikakirjoissa ja ilmestyy Yhdysvaltain senatin jäsenten luettelossa vuosi vuoden perästä ja pidemmän aikaa, kuin useimpien miesten julkisen elämän on sallittu kestää. Tällä miehellä oli kummallinen ennustus-voima eikä hän koskaan erehtynyt päätöksissään, niin sitä sanottiin. Hän tunsi valtionsa keskuspaikasta kehään saakka eikä milloinkaan hairahtanut kansansa mielenlaadun suhteen. Hänestä kerrottiin, ettei hän koskaan tuntia myöhemmin eikä päivää varemmin, kuin piti, ilmoittanut ajatuksiansa mistäkään valtiollisesta kysymyksestä. Muutamilla määrätyillä ajatuksen aloilla hänen vakuutuksensa nousi ja laski yleisen mielipiteen virran kanssa; ja jos sen tykkyrin-koettimen häilyviä viivoja, jonka lääkäri välisti asetti hänen käsiranteellensa, olisi käynyt kääntäminen selviksi sanoiksi, ne olisivat voineet säntilleen kertoa yleisen mielipiteen historian näillä aloilla siitä saakka kuin hän ensin rupesi … valtion palvelukseen. Tämä mielipide oli se taikasauva, jonka johdolla hän suunnitti valtiollisia askeliansa; ja niin muodoin hän kirjoitti seuraavan kehoittavan kirjeen Hullulle: —
Senatin huoneessa, Washington'issa, Columbian valtiossa, 16 p. Joulukuuta 1867.
Rakas Överstini, — Minua ilahutti hyvin, kun kuulin, että te olette yksi niistä, jotka valittiin edustamaan maakuntaanne valtionne Perustuslaillisessa konventissa. Teidän maineenne Unionin soturina, ynnä teidän hyvin tunnettu ja tunnustettu taitonne saattavat meitä odottamaan varsin suuria teiltä. Ja "meitä" sanalla en tarkoita ainoastaan Kongressin jäseniä ja senatoreita, vaan Unionin puoluetta koko maassa. Me tiedämme hyvin, ettette kaikin puolin hyväksynyt sitä Uudestaan rakentamisen tuumaa, johon lopulta suostuttiin; enkä minäkään sitä hyväksynyt; emmekä luultavasti kuitenkaan olisi voineet menetellä paremmin. Oli, näettekö, aivan tarpeellista tehdä jotakin. Kolme vuotta on melkein kulunut siitä, kuin sota päättyi, eikä mitään ole tehty, että saataisiin joku pysyväinen asiain entiselleen palauttamisen perustelma taikka hallitustapa tälle valtakunnan osalle. Presidentin väkivaltaiset teot ovat suuressa määrässä vaikeuttaneet asemaa. Hän on mennyt vihollisten puolelle — taikka pikemmin he ovat yhdistyneet häntä tukemaan — ja hän saa epäilemättä lähestyvässä presidentti-taistelossa ei ainoastaan sitä suurta kannatusta, joka on hänen tarjonansa, koska hän on heittäynyt heidän suosioonsa, vaan myöskin harrasta puollustusta niitten tyytymättömien meikäläisten puolelta, joitten mielestä kaikkien asiain olisi jo kauan aikoja sitten pitänyt olla tehdyt ja suoritetut, ja Etelä asetettu entiseen asemaansa Unionissa. Tämän kautta taistelo varmaan käy kovin kiivaaksi ja epävarmaksi, jollemme voi tehdä kahta asiaa: —
1. Meidän täytyy olla tilaisuudessa näyttää, että asiat ovat saatetut entisellensä — että Etelä on uudestaan rakennettu, edustettu taikka valmis tulemaan edustetuksi kongressin ehdotuksen mukaan.
2. Meidän täytyy saada näitten valtioin kannatusta presidentti-taistelossa tulevana syksynä.
3. Voidaksemme olla aivan varmat Perustuslaillisten parannusten hyväksymisestä, täytyy meidän saada näitten valtioin äänet. Jollei voi olla varma tästä, on enemmän kuin epäiltävää, tunnustavatko oikeustot noita toimia.
Presidentti on epäilemättä tekevä kaikki, mitä hänen voimassaan on, viivyttääksensä, estääksensä ja saattaaksensa näitä tuumia tyhjäksi. Teidän kokouksenne lykätään arvattavasti niin kauas eteenpäin, kuin mahdollista, ja koetetaan kaikin tavoin myöhästyttää sen toimia. Sentähden on etupäässä tärkeätä, ettei sen töitä, kun kerta koossa ollaan, tarpeettomasti silmänräpäystäkään pitkitetä. Me luotamme teihin, että edistätte näitä tarkoituksia. Kaikkein parhaimmat miehemme täällä arvelevat, että kaikki, mitä teidän kokouksenne tulee tehdä, on siinä, että se hyväksyy valtion entisen perustuslain, lisäten siihen yhden määräyksen orjuutta vastaan ja toisen, joka kieltää Unionista eroamista; että se estää Konfedereerattujen velkain maksamista, hankkii puolueettoman äänestys-oikeuden, ja sitten itse-altansa hajoo. Tämän voi tehdä yhdessä viikossa tai korkeintaan kymmenessä päivässä, ja samalla sopii jouduttaa asioita täällä, ettei viivytystä tapahdu. Jos tämä on tehty, voimme luottaa kaikkiin eteläisiin valtioihin presidentin vaalissa; ja suosiollisen hallituksen alla saamme helposti aikaan mitä tarpeellisia muutoksia hyvänsä.
Jollemme voi olla varmat näitten valtioin äänistä, on presidentin valitseminen meidän puolueemme mielen mukaan ja Perustuslaillisten parannusten hyväksyminen sangen epäiltävä, kukaties mahdoton asia. Jos joku vastapuolueen miehistä Edustajain huoneen enemmistön kautta tulisi presidentiksi, niin epäilemättä näitten valtioin Johnson'in tuumaa hyväksyneet edustajat pääsisivät valtaan; ja Etelän mustalla kansalla ja valkoisilla unionisteilla ei olisi mitään suojelusta eikä kansakunnalla mitään takeita tulevia kapinoita vastaan.
A— ja B— ja C— teidän valtioissanne, jotka ovat kirjoittaneet meille, ovat aivan yksimieliset minun kanssani näissä asioissa. Me odotamme varmaan teidän suostumustanne ja myötävaikutustanne. Erittäin tärkeätä on, että kiirettä pidetään. Katsokaat, ettei mitään viivytystä synny. Minä tahtoisin mielelläni heti kuulla jotakin teiltä. Semmoisten parannusten kopiot, joita katsotaan tarpeelliseksi tehdä, toimitetaan ennen kokousta jollekin valitulle, ja minä totisesti kehoitan, ettei yritetä tehdä mitään muuta.
Korkeimmalla kunnioituksella olen, rakas överstini, teidän nöyrä palvelianne,
Öv. Comfort Servosse'lle, Warrington'iin.
Me jätämme pois sen suuren nimen, joka epätasaisilla kirjaimilla on piirretty nyt keltaiselle ja likaiselle paperille. Kuinka nopeasti ajan hammas kalvaa pois maineen kirjaimet! Ainoastaan kymmenkunta vuosia on kulunut ja se levoton, kunnianhimoinen aivo ja sydän, joka sepitti nämät rivit, epäilemättä toivoen sen kautta jossakin määrässä tasoittavansa tietään kansakunnan korkeimpaan virkaan, on, murtuneena monesti pettyneen toiveen surusta, muuttunut tomuksi ja melkein joutunut unhotukseen.
Hullu vastasi tähän ja muihin samanlaisiin kirjeisin sillä suurten nimien halveksimisella, johon suurten tapausten osan-ottaja tietämättänsäkin tottuu. Kymmenen vuotta takaperin hän olisi hyväksynyt tämän viisaan miehen mietteitä hallituksen valtiollista menetystä koskevassa kysymyksessä samalla täydellisellä luottamuksella, kuin se, jolla kaikkein nöyrin uskovainen turvaa kirjoitettuun ja ilmoitettuun Sanaan. Hän ei olisi kysynyt hänen asemaansa, ei epäillyt hänen johdattavia syitänsä eikä ollut kahdella päällä hänen valtioviisautensa suhteen. Nyt, voi! tuon onnettoman hulluuden-kohtauksen jälkeen hän oli nähnyt niin monen mainehikkaan miehen sortuvan kansakunnan neuvostoissa, yleisen mielipiteen vapaammassa ja suuriläntäisemmässä taistelossa sekä tappelutantereella — hän oli niin usein nähnyt paljon kiitetyn Vanhan antavan tietä rohkeammalle ja lujemmalle Uudelle, että hän oli menettänyt tuon soveliaan kunnioituksen ijän ja arvon suhteen, joka osottaa aivan tervettä ja hyvin hallittua järkeä. Kokemus, että nuot harvat hyvin viisaat miehet, joita hän oli kohdannut, saattivat hairaantua, oli epäilemättä ollut omainen kartuttamaan hänen mielenvikaansa ja vahvistamaan sitä hänen valitettavaa harhaluuloansa, että myöskin viisaat miehet voivat erehtyä.
Juuri tähän aikaan sattui myöskin eräs aivan onneton tapaus, joka, ikävä kyllä, sekin vahvisti tuota harhaluuloa. Yksi näitten viisaitten miesten viisaimpia oli kauan aikaa luullut, että uusi Rauhan evankeliumin ilmoitus, erittäin sovitettuna tähän aikaan ja tilaisuuteen, oli aiottu hänelle yksistään ja ettei tarvinnut muuta kuin sitä innostusta, jota hänen läsnä-olonsa synnytti, hänen sointuvien ala-vokaaliensa syvää totisuutta ja hänen käskevien, mutta samalla aivan ystävällisten kasvojensa voimaa saattaaksensa kaikkein kovakiskoisinta äskeisistä kapinoitsioista jälleen nöyrästi taipumaan. Sen sijaan, että hänen olisi tullut jättää tämä ihana teoria sillensä eikä sallia käytännön karkean käden turmella sitä — tällä tapaa useimmat viisaat miehet säästävät hienoimpia teorioitansa — hän nyt pahaksi onneksi itsepintaisesti tahtoi saattaa sen tämän ankaran koetuksen alaiseksi. Kun siis maan sanomalehdet ensin olivat soveliaasti ilmoittaneet hänen aikomuksensa, antautui hän vavisten omille onnillensa ja, joukko sanomalehdenkertojia ja pikakirjureita henkivartiostona, retkeili tuohon sivistyksen rajamaahan julkaisemaan valtiollista elämää ja valoa. Oli jotakin hänen puheessansa, joka ei miellyttänyt; ja nyt seurasi ensin vihaiset sanat ja sitten vielä vihaisemmat Derringer'ein[47] ja revolverein naksutukset. Väkijoukot hajosivat, henkivartiosto katosi näkyvistä; ja tuo kaikkein rakastettavin kaikista väittelyistä, gentiili eteläinen tappelu, tapahtui viisaan miehen silmien alla taikka paremmin hänen korviensa alla, kun hän kyykistyi sen pulpetin suojaan, jonka takaa hän silmänräpäystä ennen oli selittänyt, kuinka "rakkauden laki ja lain rakkaus ovat yhdenvertaiset ja yhden-arvoiset, koska molemmat keskinäisesti riippuvat ja syntyvät toisistaan". Hullu oli monta monituista kertaa nauranut viisaan miehen tappiota eikä ollut koskaan väsynyt mainitsemasta sitä esimerkkinä, kuinka pitkän matkan päässä päättävä viisaus menee tyhjiin, kun se asetetaan läheltä tarkastavaa ymmärrystä vastaan. Niin muodoin hän vastaukseksi siihen kirjeesen, jonka sisällys tässä ilmoitettiin, sangen tyhmästi kirjoitti näin:
Washington'issa, Joulukuun 20 p. 1867.
Kunnian-arvoisalle Senatori — —. Sir, — Teidän kirjeenne tämän kuun 15 päivältä, jossa minulle annetaan neuvoja niitten velvollisuuksien suhteen, joita minulla on jäsenenä tämän sotapiirin komentajakenraalin kutsumuksesta pidettävässä Perustuslaillisessa konventissa, tuli oikein perille ja sille on annettu se arvo, jota se ansaitsee kirjoittajansa personallisen etevyyden ja virallisen aseman tähden. Surukseni huomaan, että minun täytyy ajatella toisella tapaa, kuin mies, jolla on niin ylevä asema sekä valtiomiehenä ja isänmaan-ystävänä että myöskin republikaanisena johtajana, semmoisessa asiassa, jota te katsotte perin tärkeäksi monessa suhteessa. Minä en saata sanoa, että pidän lainsäätäjäkokousta vähemmän tärkeänä, kuin te, vaan pikemmin vielä tärkeämpänäkin, vaikka kohta aivan toisenlaisessa merkityksessä. Pelkältä puoluekannalta katsoen olisin taipusa suostumaan teidän mielipiteesenne, jos vaan voisin luulla nykyhetken menestystä korkeimmaksi valtioviisaudeksi; mutta kun rupeamme katsomaan ei ainoastaan tämän valtion ja tämän kansan, vaan myöskin koko maan lopullista hyötyä, näyttää minusta aivan varmalta, että on paljon tärkeämpi, että hallitusten uudestaan järjestämisen työ äsken kapinallisissa maakunnissa tulee hyvin tehdyksi, kuin että se nopeasti tehdään. Te sallitte minun siis sanoa, että minusta tuntuu, kuin se, joka antaumisen ensi hetkestä saakka on ollut paikalla ja tutkinut kansan käytöstapaa ja luonnetta, on ollut paljon paremmassa tilaisuudessa päättää, mitä on tarpeellista tehdä, kuin se, jolla ei ole ollut mitään tämmöistä tilaisuutta ja joka näyttää pitäneen kysymystä eri valtioin uudestaan rakentamisesta jonkunlaisena liikuntona jossakin valtiollisessa pelissä. Niinkuin sanotte, minä vastustin tätä uudestaan rakentamisen tuumaa. Minusta se oli silloin ja on vielä nytkin erittäin vaarallinen luonteeltaan, kovin vaillinainen määräyksiltään sekä ilman kaikkia varovaisen, tarkoin punnitsevan ja kauas eteenpäin katsovan valtiomiehen-taidon alkeita. Minä vastustin sitä seuraavien perustusten nojalla: —
1. Uudestaan rakentamisen oikeana määränä ja tarkoitusperänä pitäisi olla (1) kansakunnan turvaaminen tulevaisuudessa sisällisen sodan, erittäin semmoisen sodan vaaroista, joka perustuu samoihin peri-aatteisin ja syihin, kuin äsken päättynyt; (2) samanlaisen kehkiämisen aikaan saaminen, kuin Pohjassa, että maasta tulisi, mitä se ei koskaan tähän saakka ole ollut — yksi kansakunta. Tärkeänä osueena tässä käypi yhdenlaisten yhteiskunnallisten ja valtiollisten oikeuksien antaminen kaikille ihmisille, heidän entisestä arvostaan ja asemastaan huolimatta, välttämättömän tarpeelliseksi. Minusta näyttää kuin Uudestaan rakentamisen lait olisivat tehneet tämän postulaatin tärkeämmäksi kuin itse päämäärän, jonka saavuttamiseen se on avullinen.
2. Minä en usko, että niitä intohimoja, joita tuo perinpohjaiseen kehittymisen erilaisuuteen perustuva taistelo herätti henkiin, ja monen sukupolven huonosti salattua vihaa voi tämmöisessä toimessa millään lailla jättää lukuun ottamatta. Minä en luule, että ne, jotka ovat katsoneet toisiansa kasvoihin tappelun vaaleanharmaassa valossa, ovat soveliaimmat keksimään ja toimeen panemaan semmoista asiain jälleen asettamista, eikä minun mielestäni ole toden-näköistä, että äsken alamainen rotu on osottava itseänsä miksikään lievittäväksi elikkä vastusta tylstyttäväksi osueeksi tässä rauhallisessa sovittamispuuhassa.
3. Puoluekannalta katsoen pyydän saadakseni sanoa, etten usko, että semmoinen puolue, joka on kokoon pantu niistä aineksista, jotka muodostavat puolueemme enemmistön Etelässä, koskaan voi nykyisen Uudestaan rakentamisen tuuman nojassa saavuttaa mitään pysyväistä voittoa. Ainakin kaksi kolmatta osaa siitä on varmaan ei ainoastaan köyhä ja taitamaton, vaan myöskin kokematon ja ylenkatsottu. He ovat vast'ikään alamaisuudesta vapautetut; ja tämän alamaisuuden tunnusmerkki, orjuuden pitaali-tauti, pysyy vielä heissä. Valtiollisesti he ovat saastutettuja, ja heidän sokaiseva seuransa on meidän puoleltamme karkottava suurimman osan siitä järjestä, lujaluontoisuudesta ja kokemuksesta, jotka ovat tähän saakka hallinneet näitä valtioita ja sen kautta koko kansakuntaa. Eikä siinä kyllin, vaan monta tuhatta niistä, jotka viime vaalissa äänestivät meidän kanssamme, luopuu meistä, kun huomaavat itsensä joutuneen yleisen vihan ja pilkan esineeksi. Te viisaat miehet, jotka keititte kokoon nämät määräykset, te ette näytä käsittävän sitä seikkaa, että Etelän aivot ja sydän — papit, tuomarit ja maanviljeliät; suhteellisesti tavattoman suuri osa sen parhaista miehistä ja melkein kaikki sen naiset — päätti mennä Konfederationi vainajan kanssa samoja kokemaan ja kärsimään koko semmoisen kansan altiiksi-antaumisella ja hartaudella, joka taistelee sen puolesta, mitä se katsoo oikeaksi. Te ette tiedä, että pitkitetty ja hurja taistelo ja lopullinen tappio saattivat nämät tunteet tuhat kertaa voimakkaammiksi. Te ette näytä pitävän missään arvossa sitä teko-asiaa, jota kaikki historia opettaa, ettei löydy mitään tunnetta ihmisen rinnassa, joka olisi sokeampi ja rajumpi ilmestymisessään taikka luonnoltansa kiivaampi ja mahdottomampi hävittää, kuin kauan hallinneen rodun katkera ylenkatse semmoisen rodun suhteen, jota se on orjuudessa pitänyt. Te luulette tätä tunnetta typeräksi vihaksi. Te ette voisi suuremmin erehtyä. Viha on leppeä ja mitätön mielenliikunto tähän verrattuna. Tässä ei ole mitään yksityistä eikä mieskohtaista paheksumista, vaan yksinkertaisesti perinpohjainen ja täydellinen inho ja halveksiminen kokonaisen rodun suhteen — paitsi jos tämä pysyy semmoisessa asemassa, kuin he itse katsovat soveliaaksi — semmoinen tunne, joka on turmiollisempi kaikelle, mitä voisi sanoa tämän rodun kansalais-oikeuksien demokraatilliseksi tunnustamiseksi, kuin heltymättömin viha voisi olla. Semmoinen puolue, joka on perustettu taitamattomuuteen, kokemattomuuteen ja köyhyyteen ja johon etupäässä kuuluu paaria-rotu, joka värinsä kautta on merkitty ja muista eroitettu, ei voi pitää puoltansa voitetun kansan neroa, varallisuutta ja ylpeyttä sekä semmoista rotuvihaa vastaan, jonka rinnalla Bramiinein kaikki luotansa torjuva kopeus on varsin viaton.
Minä tiedän, mikä teidän vastauksenne näihin mietteisin on; minä olen kuullut sen tuhat kertaa. Mutta se on rakennettu hiekalle. Koko ajatus on liikakasvina lähtenyt siitä, mitä me sanomme Pohjoiseksi kehkiämiseksemme taikka välisti röyhkeämielisesti nimitämme "amerikalaiseksi sivistykseksemme". Se ei kuitenkaan ole yhtämukainen edes tämänkään kanssa eikä voisi olla yhtämukainen Pohjan kanssa, ceteris paribus.[48] Te sanotte, että johtavien eteläisten kansaluokkien etu on pakoittava heitä vastaan-ottamaan ja rehellisesti toimeen panemaan Uudestaan rakentamisen tuumaanne. Te ette voi koko historiassa tavata yhtäkään esimerkkiä, että minkään kansan kollektiivinen[49] etu koskaan vielä olisi painanut yhtä paljon, kuin ylhäisten luokkien ennakkoluulot, ennenkuin ainakin yksi sukupolvi on kasvanut niissä uusissa oloissa, jotka voiton pakon kautta ovat syntyneet. On tarpeetonta yrittääkään tuoda esiin esimerkkejä, sillä ei löydy yhtäkään poikkeusta koko historiassa. Yksityisiä henkilöitä saattaa joko vakuutus yhteisestä hyvästä taikka personallinen etu taikka molemmat nämät syyt siirtää kansan puolelle; mutta rodut, kansakunnat ja kansaluokat saavat syntyä uudestaan, saavat nähdä toisia sukupolvia, ennenkuin tämä koskaan tapahtuu. Johdattakaat mieleenne esimerkiksi, kuinka meidän vallankumouksemme Toryt[50] hajosivat, ja ajatelkaat, kuinka harvat niistä, jotka jäivät, koskaan herkesivät kiroamasta sitä kansakuntaa, johon he vastahakoisesti kuuluivat.
Mutta, sanotte, on tarpeetonta nyt ajatella näitä kysymyksiä; ja minä myönnän sen, paitsi kun asemani selittäminen sitä vaatii. Tarkasti mietittyäni päätin, etten voisi ruveta vastustamaan näitä toimia, kun ne laskettaisiin täkäläisen kansan äänestettäviksi, koska ainoa vastarinta, joka täällä löytyi, perustui yksistänsä vihaan sitä hallitusta vastaan, jonka edestä olin taistellut. Se oli jälleen virvonnut kapinan henki. Minä en voinut yhdistyä siihen. Minä olin pakoitettu hyväksymään näitä toimia ja auttamaan, kun koetettiin niillä niin paljon, kuin mahdollista, edistää asiain entiselleen asettamista. Tämä selittää, miksi tässä vastustan teidän katsantotapaanne. Kapina ei ollut mikään satunnainen tapaus: se oli kauan kyteneen vihan korkein määrä — semmoinen ajatuksen ja tunteen erilaisuus, joka oli perinpohjainen ja mahdoton sovittaa; se oli kahden erilaisen sivistyksen taistelo, ja nämät sivistykset olivat jättäneet merkkinsä kumpaisenkin maan osan lakeihin. Pohjan lait ovat synnyttäneet yksityisen henkilön itsenäisyyden, yhtäläiset oikeudet ja yhtäläisen vallan sekä yleisiä tietoja ja taitoja kansan suuressa joukossa. Kaupunkien kunnallishallituksen perustelma on ollut syy ja seuraus tästä. Melkein kaikkiin virkoihin asetettiin miehiä vaalin kautta ja paitsi muutamissa harvoissa tapauksissa oli jokainen valitsiamiehenä. Se kehitti kansanvaltaisia aatteita ja tunteita ja oli kansanvaltaisen vapauden ansari. Etelässä asiat olivat päinvastaiset. Vaali-uurnia ja juryn-loogeja vartioittiin yhtä saineesti köyhien päälletunkemisesta. Varallisuus oli vaaliin-kykenemisen ehto. Se oli tasavaltaisuutta nimeltä, mutta harvavaltaisuutta itse asiassa. Sen lait olivat kyhätyt ja kokoon pantut tähän tarkoitukseen. Maatilusten suuruus oli summaton, ja enimmäksi osaksi ne, jotka viljelivät maata, eivät olleet vapaita maan-omistajia, vaan joko orjia tai arenti-miehiä.
Minun mielestäni on ensimäinen onnekkaan Uudestaan rakentamisen suuri ehto se, että maakunnan homogeenisen[51] kehkiämisen lailliset salvat särjetään; että uudet valtioin hallitukset järjestetään niin, että ne ikäänkuin itsestänsä kehoittavat yksityisten toimeliaisuutta, ajatuksen vapautta, keinollisuuden moninaisuutta ja yleistä kasvatusta. Ääretön on se työ, joka on tehtävä ennen lähestyvää lainsäätäjä-kokousta, vaikkapa se ei olisikaan mahdoton kokonaan suorittaa. Minä olen sitounut niille, jotka valitsivat minut, tekemään, mitä voin, tähän suuntaan, ja minä aion täyttää lupaukseni sanasta sanaan. Minä liitän tähän kirjeesen kappaleen sitä kiertokirjettä, joka lähetettiin valitsiamiehillemme.
Lopuksi sallikaat minun sanoa, etten usko, että republikaanisen puolueen etu tai menestys vaatii semmoista menettelyä, kuin te esittelitte, taikka että se sen kautta tulisi edistetyksi. Jos se tulisi, olen varma, ettei maan lopullinen etu tulisi; ja koska olin kansalainen, ennenkuin olin republikaani, ja koska taistelin maan eikä puolueen edestä, täytyy teidän antaa minulle anteeksi, jos noudatan vakuutustani enkä teidän neuvoanne. Olen kaikella kunnioituksella
Teidän nöyrä palvelianne
Comfort Servosse.
XXV LUKU.
Nurisian varomiset.
Muutosten toimeen panemisen aikakausi oli ohitse, niin sanottiin. Konventit olivat olleet koossa eri valtioissa ja ihmeen lyhyessä ajassa esitelleet lakeja, jotka kansan ääni oli vahvistanut. Virkamiehiä, oli valittu niitten mukaan, kansakunnan Kongressi oli hyväksynyt heidät, niinkuin laki määräsi, lainsäätäjävallat olivat olleet koossa, senatoreita ja edusmiehiä oli valittu, Kongressin presidentin vaali oli tapahtunut ja republikaaninen puolue oli saanut loistavan voiton. Kaikki oli ohitse — sota, Uudestaan rakentaminen, vanhojen kysymysten miettiminen. Kaikki oli nyt rauhaa ja sopusointua. Etelän tuli nyt pitää huolta itsestänsä. Kansakunta oli tehnyt, mitä sen tuli tehdä; se oli vapauttanut orjat, antanut heille ääntövallan, avannut oikeustot heille ja hankkinut heille mahdollisuuden suojella itseänsä ja pitää omaa puoltansa. Se "tempaa ylös, hakkaa pois tai kuole"-politiiki, jota kohtapikaisten muutosten aikakauden suuri apostoli noudatti, pääsi joka paikassa valtaan. Kansa päästi helpoituksen huokauksen. Kolmena neljänneksenä vuosisatana Etelä oli ollut nuoren republiikin vaivajainen: yksinkertaisen valtiollisen tempun kautta tämä nyt oli ijäksi päässyt vapaaksi siitä. Ihmekö siis, jos republiiki alttiisti hengitti! Yankee'itten maa saatti nyt kääntää kaikki voimansa teollisuutensa ja kauppansa puoleen. Etelä kyllä pitäisi huolta itsestänsä, hoitaisi omia asioitansa, katsoisi omia etujansa. Kansakunta oli hyvässä turvassa. Se oli kukistanut kapinan, hajoittanut armeijansa, paikannut rikki revityn karttansa. Republikaaninen puolue oli täyttänyt suuren lähetyksen. Se oli luvannut kukistaa kapinan ja oli niin tehnytkin. Se oli taannut vapautta orjille ja oli suorittanut sitoumuksensa. Ei ollut enää mitään tehtävää, ennenkuin ajan täyttyessä uusia riitakysymyksiä syntyisi, jotka perustuivat uusiin ajatuksiin, uusiin aatteisin ja uusiin harrastuksiin.
Näin viisaat miehet sanoivat. Mutta Hullu katseli päälle tuskallisilla aavistuksilla ja kirjoitti vanhalle opettajallensa alakuloisesti siitä tulevaisuudesta, joka muista näytti niin kirkkaalta:
Warrington'issa, Joulukuun 10 p. 1868.
Tohtori E. Martin'ille.
Rakas vanha ystäväni, — Teidän hyvän ja tervetulleen kirjeenne, joka oli niin täynnänsä onnittelemisia ja kirkkaita toiveita, olen oikein vastaan-ottanut ja lausun nyt siitä sulimmat kiitokseni. Täytyykö minun kuitenkin tunnustaa, että se tekee minut surulliseksi? Se asiain tila, jota te kuvaatte, ei ole Etelässä olemassa; ja minusta näyttää kuin ne kirkkaat toiveet, joita perustatte vääriin premisseihin,[52] eivät juuri helposti kävisi täytökseen. Vapautetulla on nyt aivan yhtä vähän voimaa suojella itseänsä, kuin hänellä oli ennen kuin ääntö-oikeus annettiin hänelle — niin, kukaties vielä vähemmänkin, koska taitamaton henkilö saattaa vahingoittaa itseänsä hienoimmalla Damaskon säilällä. Tehkäät hyvin ja muistakaat vanhaa luokka-jakoani. Jokaisesta sadasta mustasta ainakin yhdeksänkymmentä-viisi ei osaa lukea eikä kirjoittaa, yhdeksänkymmentä-viisi ei omista maata ja vähintäinkin kahdeksalla kymmenellä ei ole millä elättää itseänsä kolmekymmentä päivää ilman niitten apua, jotka valtiollisissa asioissa vastustavat heitä semmoisella kiivaalla ennakkoluulolla, jota ette voi milloinkaan ymmärtää. Nämät tekevät kolme neljännestä Etelän republikaanisesta puolueesta. Lopuista (valkoisista) neljäkolmatta jokaisesta sadasta ei voi lukea vaalilippuansa; ja viisikymmentä-viisi tai kuusikymmentä samasta luvusta ei omista maata, vaan ovat pelkkiä päiväläisiä taikka korkeintaan arentimiehiä, "crappers", joksi heitä täällä nimitetään.
Niin että siitä puolueesta, jolle Pohjan viisaat miehet ovat antaneet vallan, jolta he odottavat melkein mahdottomia, kolme neljännestä ei osaa lukea eikä kirjoittaa, viisi seitsemännestä ei omista maata, kaksi kolmannesta on perin köyhä, ja melkein kaikki ovat kokemattomat yleisten asiain johtamisessa. Kuitenkin on kansakunta tämän puolueen hartioille sälyttänyt asiain entiselleen asettamisen, uudestaan rakentamisen ja jälleen järjestämisen taakan! Että se ei ole onnistuva, on yhtä varma, kuin huominen päivän-nousu. Kolmena vuonna kansakunta on pitänyt tätä probleemia[53] lainsäätäjiensä mietittävänä ja käsiteltävänä eikä ole päässyt askeltakaan likemmäksi sen suorittamista. Mitä korkein viisaus, suurin vakavuus, syvin tieto ja se taito, joka tulee ainoastaan kokemuksesta, ovat välttämättömän tarpeelliset tässä tehtävässä. Se on annettu vennokkaitten käsiin, samalla kuin se suuri maa, jonka etu, menestys ja kunnia riippuu kaikki siitä, että sodan toimittama vapaus vahvistetaan ja että näitä uusia valitsiamiesten kuntia järjestetään niin, että niistä tästälähin on lähtevä tukea eikä vaaraa — tämä maa vetäytyy pois ja sanoo: "minä en sormeni päällä tahdo koskea vähimpäänkään näistä taakoista. Etelän täytyy pitää huolta itsestänsä".
Rakas, vanha ystäväni, mitä tarkoitetaan, sitä ei saavuteta. Koe raukee mitättömiin; ja kun se raukee, se saattaa meidät kaikki — meidät Eteläläiset, tarkoitan — häviöön; mutta Pohjan ja erittäin republikaanisen puolueen Pohjassa tulee vastata tästä häviöstä, sen häpeästä ja tappiosta, laiminlyödystä hyvästä tilaisuudesta ja, kukaties, seuraavasta vaarasta. Tietysti minä joudun saman kohtalon alaiseksi. Pohja ei tahtonut nähdä sitä teko-asiaa, että sota ei ollut sama, kuin uudestaan syntyminen, eikä suorittaa sitä tehtävää, joka oli sille annettu, koska se oli voittaja. Ne molemmat ehdot, jotka asetettiin meidän eteemme täällä Etelässä, olivat: Uudestaan rakentamisen tuuman voimaton hyväksyminen, taikka vastarinta ja vihamielisyys hallituksen suhteen. Minä ja moni muu valitsimme edellisen. Hallitukselle uskollinen mies ei voinut menetellä toisin. Nyt me, ja arvattavasti me yksinämme, saamme kärsiä ja kantaa moitetta tuuman huonosta menestymisestä. Siihen minä edeltäpäin panen vastalauseeni. Jos höyrylaivan miehistöstä viisikymmentä sadasta hengestä ovat kuuromykkiä ja ainoastaan viisi heistä kaikista joskus ennen ollut vesillä, ei ole luultavaa, että sen matka tyvenimmälläkään merellä on turvallinen; mutta jos myrskyt riehuvat ja edessä on vaarallinen ranta, josta ei milloinkaan mitään karttaa ole tehty, niin tämän laivan perikatoa voi varmuudella ennustaa. Ja kun se hukkuu jonkun kosterannan kareihin, silloin ne toivottomat raukat, jotka huutavat sitä apua, jota ei tule, kiroavat, ei niin suuresti kykenemätöntä kapteenia ja voimatonta perämiestä, kuin niitä huolettomia omistajia, jotka lähettivät sen merelle semmoisella miehistöllä.
Tämmöinen on meidänkin laitamme. Me Etelän republikaanit menemme pohjaan tuon uudestaan rakentamisen liikkeen ohessa. Muutamat meistä taistelevat varmaan urheasti perikatoon tuomitun haahden puolesta; toiset eivät käsitä sen vaaraa eikä huoli siitä: mutta edesvastaukseen ei oikeastaan joudu kumpainenkaan. Se on nyt ja kaikin ajoin oleva Pohjan republikaanisen puolueen — tuon puolueen, joka suoritti nämät kysymykset niin pelkurimaisella, horjuvalla ja epämukaisella tavalla, ettei sen vertaista ole niissäkään maassa koskaan nähty.
Tämmöinen on minun vakuutukseni. Minun sopisi lähteä pois ja välttää tätä seurausta, sikäli kuin se minuun koskee; mutta minä olen yhdistänyt kohtaloni tähän kansaan. Minä olen puollustanut näitä toimia ja aion odottaa heidän kanssansa, mitä tästä tulee.
Minä rupean todellakin, rakas tohtori, kovasti pelkäämään, että Pohjalta puuttuu miehuutta. Tuo pelkurimainen edesvastauksen karttaminen, tuo hentomielisten oikkujen orjallinen palveleminen, tuo honiseva vinkuna rauhasta ja sovinnosta, ne ovat kaikki vaan paljasta heikkoutta. Pohja on yksinkertaisesti voittaja; ja jos se mielii turvata sitä, minkä edestä se taisteli, täytyy sen hallita niinkuin voittaja. Otaksukaat, että Etelä olisi voittanut ja kukistanut Pohjan sekä päättänyt pitää sitä hallussansa! Jo aikoja sitten olisi perinpohjin järjestetty maakunnallisen hallituksen systeemi ollut vahvasti toimeen pantu. Siinä ei olisi ollut mitään epäilemisiä, ei mitään estelyksiä, ei mitään joutavia puheita asiain entiselleen asettamisesta, koska Etelän kansa on syntynyt hallitsemaan — on käsiksi käypä, joka, kerran päätettyään saavuttaa jotakin tarkoitusta, käyttää semmoisia keinoja, jotka aivan todennäköisesti perille vievät. Tässä suhteessa Pohja on aivan takapajulla. Se empii, mutkittelee, vetäytyy pois.
Onpa toinenkin vaara. Kapina on päättynyt ilman rangaistusta. Tosin Etelä joutui tappioon — menetti miehensä, rahansa, orjansa; mutta se oli vaan pelaajan sisäänpanos, vaaran kauppa, pelikuutioille asetettuna. Oli semmoinen puhe, että "piti tehdä kapina kammotuksi". Kuinka se aikaan saataisiin, oli totinen kysymys; mutta kuinka tehdä kapina kunnialliseksi, olemme, minun varoakseni, huomanneet helpoksi osottaa.
Niinkuin olen sanonut, sen puolueen, jos sitä siksi sopii nimittää, jolle asiain entiselleen asettamisen mahtava toimi määrättiin, sen on mahdoton saada aikaan mitään Etelässä. Kuulemmehan jo vihamielisen leirin korkeimmilta istuimilta uhkauksen: "odottakaat vaan siksi kuin Sinitakit ovat menneet, ja me saatamme Sodoman ja Gomorran otollisemmaksi republikaaneille, kuin nämät valtiot!" Ja sen he tekevätkin. Heillä on valta, intelligensi,[54] järjestävä kyky, luja tahto. Meidän suuri lukumme tekee meidät itse vaan kömpelöiseksi ja voimattomaksi joukoksi. Heikkoja, katkonaisia osia ei saateta vahvaksi pelkällä lisäämisellä. Meitä vastaan alkavassa taistelossa astuvat varmaan kaikkein jyrkimmät ja kelvottomimmat niistä, jotka johtivat sodassa, taas eturintaan. Heidän menestyksensä tekee heidät kansan sankareiksi, ja sen kautta he saavuttavat itselleen korkeita virkoja ja kunniaa. Tämä tuottaa sen seurauksen, että levottomat ja kunnianhimoiset miehet rupeavat tästälähin sanomaan, että tie kunniaan, maineesen ja valtaan meidän maassamme käy "Kavaltajan portin" kautta. Burr[55] ja hänen apulaisensa saivat vaan häpeätä palkakseen, kun yrittivät kansakuntaa hävittämään. Davis, Lee ja heidän maanmiehensä sen sijaan ovat jo saaneet semmoisen merkityksen ja etevyyden, jota he eivät olisi voineet toivoakaan, jos olisivat pysyneet rauhallisina kansalaisina republiikissa. He ovat aiotut saavuttamaan vielä suurempaa kunniaa. Tästä päivästä lähtien federaalisen soturin arvo rupeaa vähenemään koko maassa. Uuden vuosikymmenisen kuluessa tuntunee melkein häpeälliseltä myöntää, että on kantanut tuota "sinistä univormua". Toiselta puolelta konfedereerattujen johtajien kunnia kasvaa hetkestä hetkeen suuremmaksi ja kirkkaammaksi. Jälkimäisillä on uskollinen ja luotettava kansa, jonka ylpeyteen he tappiossakin voivat vedota, varmaan tietäen, että saavat urhean vastauksen. Edellisellä on miedon filantropiian kautta turmeltunut maa, joka piti enemmän lukua siitä, ettei näyttäisi siltä, kuin se loukkaisi vihollisiansa, kuin siitä, että se vahvistaisi omaa voimaansa tai saavuttaisi oman tarkoituksensa. Ne miehet, jotka kapinaa johtivat, eivät liene hitaita huomaamaan ja käyttämään tätä edullista tilaa; ja uudet, heitä seuraavat polvikunnat havaitsevat sen teko-asian, että varma, turvallinen ja loistava tie kunniaan ja menestykseen on aseellinen kapina olemassa olevaa valtaa vastaan. Te ehkä pidätte minua alakuloisena ja sairasmielisenä; mutta muistakaat sanani, vanha ystäväni, me olemme kylväneet tuulta ja saamme korjata tuuliaispäitä.
Teidän todellinen ystävänne
Comfort Servosse.
Niin Hullu, pahaa aavistaen, katsoi tulevaisuutta kohti ja odotti tuota suurta koetta, jonka alkuhankkeista hän ei voinut ennustaa muuta kuin vaaraa ja vauriota.
XXIV LUKU.
Balak ja Bileam.
Muutos alamaisuudesta itsenäisyyteen oli niin äkillinen ja hämmästyttävä, ettei äsken kapinallisten valtioin kansakaan moneen aikaan pystynyt sitä käsittämään. Että kansakunta, joka oli käynyt neljä vuotta sotaa, joka oli menettänyt miljoonan miehiä ja lukemattomia miljoonia rahaa, herkeisi pitämästä valloitettua alaa hallussansa, vapauttaisi sen kansan kaikista vaikeuksista taikka vaan sulkisi hyödyttömästä etu-oikeudesta muutamia täysin palvelleita johtajia, jotka ainoastaan tällä tapaa tiesivät jotakin marttyriudesta, ja ilman mitään takeita tulevaisuuden suhteen taikka ilman minkäänlaista valtaa peräyttää eli muodostaa mitään asettaisi tämän alan, tämän kansan, nämät valtiot samanlaiseen asemaan kuin yhdenvertaiset, itsenäiset ja saman-arvoiset vallat, se oli niin kummallinen ehdoitus, että sai mennä vuosia, ennenkuin sitä kokonaan ymmärrettiin.
Näitten vuosien kuluessa Etelän julkiset sanomalehdet olivat eriskummaiset lukea. Heti sodan päätyttyä ja lähes valtioin entiselleen saattamisen aikakauteen asti niitten lauseet olivat varovaiset ja tarkoin rajoitetut. Vaikka niissä melkein aina kuului joku vieno ääni, jota sopi tulkita lähteneeksi joko synkästä vihasta tai harmista, jota ei voitu salata, huomattiin kuitenkin sangen vähän sitä kostonhimoista katkeruutta Pohjaa vastaan, joka oli vallinnut juuri ennen sodan alkua taikka sen kestäessä oli sitä seurannut. Tosin muutamissa tapauksissa Etelän verrattomilla häväistyksillä täytetyt astiat avattiin ja niitten sisältö tyhjennettiin viattomien Pohjassa syntyneitten kansalaisten tai semmoisten kotoperäisten Eteläläisten yli, jotka katsoivat soveliaaksi suostua voittajaan tai vastaan-ottaa virkoja hänen kädestään. Tämä ei kuitenkaan ollut yleinen sääntö. Heti kuin nyt Uudestaan syntymisen aikakausi oli mennyt ohitse, luovuttiin tästä varovaisuudesta. Yhä katkerammaksi, yhä ilkeämmäksi suurin osa Etelän sanomalehdistöstä kävi. Uhmaava vihamielisyys, tuima äkäisyys, hillitsemättömät ja hurjat hyökkäykset yksityisiä henkilöitä vastaan kuohuivat eteläisten sanomalehtien palstoissa, niinkuin vaahto rajun kahlekoiran kidassa. Mitä ikänänsä tai ketä ikänänsä, mikä oli syntyperää tai tuli Pohjasta, pilkattiin, koetettiin saattaa luulon-alaiseksi tai mitä pahan-ilkisimmällä tavalla moitittiin. Se, joka vaan oli auttanut, edistänyt tai hyväksynyt uudestaan rakentamisen työtä, joutui myrkyllisimpien soimausten pilkkatauluksi. Arvo, asema, puhdas elämä, rehellinen luonto, jumalinen elämä, ikä, sukupuoli, ne eivät ollenkaan suojelleet tämmöistä ahdistusta vastaan. Siivolla-olon ja tunteitten pidätyksen vuosina koottu viha puhkesi ääriensä yli ja laski koko maan hirmuisten, kauhistuttavien, puolettomien ja huonojen syytösten ja vimmattujen herjausten inhottavan tulvan alle. Kaikkein kunnollisimmat miehet kerrottiin tehneen mitä riettaimpia töitä; kaikkein puhtaimpia naisia syytettiin rikoksista, joita ei käy nimittäminen; ja yksin pienoisiin lapsiinkin poltettiin poistamattomia häpeän merkkejä. Se kasvatus, jonka Etelän sanomalehdistö orjuuden vallitessa oli saanut solvaamisen taidossa, kävi nyt erittäin tärkeäksi tässä sanojen ristiretkessä. Suurin osa sen lukioista oli kauan aikaa sitten tottunut uskomaan mitä mahdottomia ja hirveitä asioita tahansa Pohjasta. Heistä se jo oli varkaitten, avion-rikkojien, uskottomien ja petturien maa. Siellä lienee hyviäkin miehiä löytynyt; mutta niitä oli harvemmassa, kuin Sodomassa. Viitenä-kymmenenä vuonna orjuuden tarpeet olivat tehneet tämmöisten mielipiteitten viljelemisen välttämättömäksi, jos tahtoi suojella laitosta vapaan työn ja vapaan ajatuksen hyökkäyksistä. Etelän sanomalehdistö oli ottanut toimekseen ja tehtäväkseen kääntää tätä yleisen mielipiteen virtaa niitä aatteita, perusmietteitä ja miehiä vastaan, jotka askaroitsivat uudestaan rakentamisen työssä, kiihoittaa sen katkeruutta, kartuttaa sen herkkäluuloisuutta ja sen kautta laittaa seitsenkertaisesti lämmitetyn häväistysten sulatus-uunin niille, jotka katsoivat soveliaaksi tätä liikettä suosia; ja varsin jalosti nämät kaikki täytettiin. Ei ole milloinkaan nähty semmoista yksimielisyyttä, ei milloinkaan semmoista kestävyyttä, semmoista kilpailua pahansuonnissa, semmoista runsautta parjauksissa, semmoista yltäkylläisyyttä viekkaudessa.
Se oli vaan luonnollista ja enimmäksi osaksi oikein tehty, jos noudattaa sitä perus-aatetta, että sodassa kaikki on oikeutettu. Sikäli kuin asia koski hallituksen virallisia edustajia, heidän ei ollut mitään valitettavaa. He edustivat voittajaa; ja jos heidän isäntänsä syntyperäisestä tai satunnaisesta syystä oli liian heikko suojelemaan heitä taikka jos hän ei ollut taipusa pakoittamaan äsken voitettua vihollista kuuliaisuuteen ja kunnioitukseen, niin vika oli ainoastaan heidän työn-antajansa, jonka palveluksesta heidän oli täysi vapaus luopua. Niitten hullujen, jotka olivat muuttaneet näihin valtioihin hankkiakseen itsellensä rauhaa tai voittoa ja jotka olivat ryhtyneet taiturin, käsityöläisen tai kauppiaan toimeen, ei olisi tullut päivitellä, koska he itse voittajina asettuivat voitetun kansan joukkoon, vaikka he hyvin tiesivät (taikka heidän ainakin olisi tullut tietää), kuinka sukupolvien vastenmielisyys sodan kautta oli muuttunut vihaksi, ja heillä sentähden ei ollut mitään oikeutta vaatia tai odottaa ystävällisyyttä, suosiota taikka edes rehellistä kohtelua. Jos he sen tekivät, saivat he syyttää omaa hulluuttansa.
Ne, joilla oli suurin oikeus taikka kukaties ainoa oikeus valittaa, olivat ne voitetun kansan joukosta, jotka ennen Konfederationin kukistumista taikka sen jälkeen olivat puollustaneet kansakunnan asiaa. Heidän oli oikeus otaksua, että voittava valta ainakin tekisi itsensä kunnioitetuksi eikä sallisi puollustajiensa tulla häväistyksi sen pelkän teko-asian vuoksi, että he olivat uskollisina sille. Lienee todella suuresti kummastuttanut niitä Unionin miehiä — jotka sodan kestäessä, alusta loppuun saakka, kukaties olivat järkähtämättömästi vastustaneet sodan-käviäin mielipiteitä, jotka kenties olivat taistelleet tai piileskelleet tai kärsineet vaivoja harvinaisella luottamuksella siihen hallitukseen, josta he olivat eroitetut, mutta johon he ihmeteltävällä uskollisuudella olivat liittyneet — kun he sodan jälkeen huomasivat ensiksi, kuinka heidän naapurinsa kokoontuivat heidän ympärillensä saadaksensa heidän puoltosanaansa, heidän välitystänsä hallituksen suhteen. Lienee todella ollut uhkea päivä semmoisten mielestä, kun ne, jotka olivat vainonneet heitä, tulivat suosiota pyytämään; ja, olkoon se sanottu heidän kunniakseen, harvoin semmoiseen vetoamiseen turhaan ruvettiin. Nämät Unionin miehet olivat hyvin anteeksi antavaa kansaa ja jakelivat sangen usein anteeksi-annon taivaallista lahjaa ilmaiseksi juuri niille miehille, jotka olivat kaikkein tuntuvimmalla tavalla heitä vahingoittaneet. Mutta tämmöinen kummasteleminen lienee ollut varsin mitätön verrattuna siihen hämmästykseen, jolla Unionin miehet Uudestaan rakentamisen työn päätyttyä epäilemättä havaitsivat, että he itse tehtiin ylenkatseen esineeksi ja että heidän perhettänsä häväisevällä ja halveksivalla tavalla hätyytettiin sentähden, että se oli pysynyt kiinni Unionissa.
Niinkuin Jehu Brown tämän johdosta Hullulle sanoi: —
"Minä en ymmärrä tätä, översti. He sanovat, että meidän puolue antoi selkään, että Unioni voitti ja Konfederationi joutui tappioon; mutta kuitenkin he tässä päivästä päivään kiusaavat minua, niinkuin riivatut, ja kohtelevat vaimoani ja lapsiani niin pahasti, ettei valkoinen kansa voi semmoista kuullakaan, juuri sen takia, että olin Unionin mies. Lienee varmaan joku erehdys, översti, tässä asiassa. Joko se oli toinen kansa, joka antautui Appomattox'in luona, taikka te ja minä kuuluimme toiseen puolueesen ja olemme vaan nähneet unta, että olimme koko tämän ajan Yankee'ita ja Unionin miehiä!"
Kaikkein kummallisin kohta tässä seikassa oli kuitenkin se teko-asia, että Pohjan sanomalehdet melkein ilman mitään poikkeusta matkivat eteläisten jurnaalien pauhua ja parjauksia. Voidaksensa ilmoittaa inhoansa semmoisten suhteen, jotka rohkenivat muuttaa pois Pohjasta ja aikoivat asettua Etelään kokonaan jättämättä kaikkia, mitä siihen asti olivat pitäneet peri-ajatuksenaan, yksi, joka oli muita myrkyllisempi, keksi uuden nimityksen taikka pikemmin rupesi uudestaan käyttämään vanhaa nimeä, jonka häpeälliseksi saattamisessa hän ennen oli ollut avullisena. Tämä uuden häijyyden välikappale kerrotaan saaneen alkunsa seuraavalla tavalla. Niin sanotun "ilvesrahan"[56] ensimäisinä aikoina keksittiin eräässä luoteisessa valtiossa keino, jonka avulla pyydettiin estää, ettei valtiopankkien suoritusvoimaa liian aikaisin koetettaisi. Yhtiö perustettiin, joka takasi liikkeesen lasketuita seteleitään maa-hypoteekillä, jota hypoteekiä, aivan niinkuin muuta lunastettavaksi langennutta omaisuutta, valtion oli valta ottaa takavarikkoon saamamiesten hyväksi milloin tahansa yhtiön (he sanoivat sitä pankiksi) velkakirjat muutoin "menisivät protesteerattaviksi". Tämmöistä tapausta tuli siis etupäässä välttää. Koska laki oli laiminlyönyt määräämästä, että sen mukaan perustetuilla pankeilla pitäisi olla vakinainen toimituspaikka, saavutettiin tämä tarkoitus melkoinen aika sillä, ettei huolittu avata mitään konttooria taikka pitää mitään varsinaista toimituspaikkaa, vaan pantiin setelit liikkeesen asiamiesten kautta, jotka kantoivat niitä ympäri maata "carpet-bag'eissa"[57] ja joita siitä syystä nimitettiin "carpet-bagger'eiksi". On sanottu, että juuri yksi näistä "carpet-baggereista", eräs sanomalehden toimittaja, joka sodan kuluessa oli tyhjentänyt koko runsaan sanavarastonsa soimatessaan Lincoln'ia ja federaalisen armeijan upseereja ja sotamiehiä ja joka vastaukseksi oli saanut tuon ijäti häpeällisen "Vaskipään" nimen, sentähden kaipasi jotakin tuoretta liikanimeä sitä uutta kansaluokkaa varten, jota hän oli kunnioittanut vihallansa, ja yht'äkkiä muisti oman haukkumanimensä. Jonka jälkeen hän huudahti: "Carpet-bagger'it!" Heti tämä nimi levisi Etelän sanomalehdistön kautta; ja tavallisella avuliaisuudellansa Pohjan sanomalehdet seurasivat sen esimerkkiä ja toistivat sen kirouksia.
Nimi itse oli oikea neron tuote. Kuka ikänänsä se oli, joka ensin antoi sen Visconsin'in peripateetilliselle[58] kassöörille, hän oli epäilemättä sukua taivaasta laskeuneen kanssa. Kukaties ei koko historiassa löydy toista niin täydellistä ja kokonaista nimeä. Sansculotit[59] on sen lähin kilpailla. "Abolitionisti" sanaa, joka oli sen likeisin edelläkäviä, vastustaa sen etymolooginen merkitys,[60] joka välisti haittoi sen täydellistä käyttämistä. Mutta "Carpet-bagger'issa" oli korkeimmassa määrässä kaikki syyttävän lisänimen pää-ominaisuudet. Se kuului hauskalta ja hullunkuriselta, oli kokonaan ilman määrättyä merkitystä sekä ainoa laadussansa. Se saatti toisessa paikassa tarkoittaa sitä, toisessa taas tätä, ilman minkäänlaista etymoloogista estettä. Tämmöinen epämääräinen merkitys on varsin tärkeä haukkumanimissä; se on melkein aina tarpeellinen. "Abolitionisti" tarkoitti ainoastaan semmoista, joka suosi orjuuden hävittämistä. Pohjassa sillä oli tämä merkitys, mutta ei mitään muuta. Etelässä se tarkoitti myöskin semmoista, joka suosi ja koetti edistää neekerien yhdenvertaisuutta, seka-siittämistä, väkivaltausta, miestappoa, murhapolttoa ja anarkiiaa[61] ynnä kaikkia niitä lukemattomia kauhuja, joita kansa luuli varmaksi seuraukseksi semmoisen rodun kohottamisesta tai vapauttamisesta, johon kuului vaan oppimattomia villejä, hekumalliset kuin apinat, verenhimoiset kuin kannibaalit[62] ja viekkaat kuin satyrit.[63]
Niin että tämä selvästi lausuttu eroitus silloin vallitsi: —
POHJASSA.
Abolitionisti. — Se, joka suosii orjien vapauttamista.
ETELÄSSÄ.
Abolitionisti. — Se, joka suosii orjien vapauttamista + uskottomuutta + murhaa + varkautta + väkivaltausta + tulipalontekoa + kaikkia helvetin koottuja kauhuja, joita ei käy tarkoin määrääminen.
Tätä liikanimeä, niinkuin jo ennen mainittiin, saatti moittia semmoisessa kansassa, joka ajatteli ja tarkoin määräsi sanojen merkitystä. Mahdollista oli järkipäätelmien yhtä hyvin kuin esimerkkienkin kautta osottaa, ettei "abolitionisti" välttämättömästi ollut uskoton eikä, ex vi termini,[64] murhaaja eikä varas. Kun siis joku onneton evankeliumin saarnaaja, Mason ja Dixon'in linjan eteläpuolella oleskellessaan, sattui laskemaan liian paljon Herransa totuutta huuliltansa, ja sentähden hickorya käytettiin hänen paljaasen selkäänsä taikka hamppua kaulaan, koska hän oli "abolitionisti", niin Pohja vähän pahastui rikoksen ja rangaistuksen epäsuhteisuutta; mutta Etelä iloitsi sydämensä pohjasta ja kiitti Jumalaa vielä suuremmalla hartaudella, koska sen ajatuksen mukaan käsittämättömän iso hirviö oli maan pinnalta poistettu! Ja niin väärin-ymmärryksen peliä pitkitettiin.
"Carpet-bagger", joka tavallaan oli suoraan etenevässä polvessa sukua "abolitionisti" sanan kanssa, oli erittäin sovelias jotakin muuta painosta varten ja melkoinen parannus lähimmäisestä edelläkäviästänsä. Se oli epämääräinen eikä sitä käynytkään määrääminen. Eteläläisten mielestä se tarkoitti jotakin Pohjan istukasta, jotakin "abolitionistin" sikiötä, jotakin voittajan kätyriä, jotakin heidän tappionsa todistajaa, jotakin heidän alennuksensa merkkiä: heistä "Carpet-bagger" oli vihattava, koska hän muistutti kaikesta siitä pahasta taikka häpeästä, mitä he ikinä olivat tietäneet. He kähisyttivät ulos tätä nimeä vihasta kuumilla huulilla, koska hänen läsnä-olonsa oli vihattava sille kalliille kuolleelle Konfederationille, jota he niin hellästi muistivat ja surivat lesken murhepuvussa, niinkuin luonnollista olikin. He vihasivat tuota Pohjan miestä, joka asettui heidän keskuuteensa itsekkään, pahansuovan ja kateellisen Pohjan ruumistuneena edustajana, saman Pohjan, joka oli ante bellum-aikoina lähettänyt ulos "abolitionistinsa", joka oli voittanut ihanan Etelän sen sankarimaisessa taistelossa orjain kannattaman tasavallan perustamiseksi ja nyt oli toimittanut vakojia ja harpyioja[65] kalvamaan ja nauramaan ja pilkkaamaan ja ivaamaan heitä heidän kukistuksessaan ja onnettomuudessaan. Heidän mielestään tämä sana ilmoitti kaiken tuon kootun ja karttuneen vihan, jonka miespolvien vastenmielisyys oli synnyttänyt ja joka oli kiihtynyt ja härmistynyt semmoisen vimmatun sodan tulihehkussa, jonka oikeutta sen alottajat eivät hiukkaakaan epäilleet. Se Pohjan mies, joka asetti perheensä alttarin Etelään, sai luonnollisen ja melkein välttämättömän synekdoken[66] kautta vastata Pohjan puolesta. Hän ei ollut ainoastaan vihollinen koko sille Etelän osalle, joka ylpeästi omisti itselleen Eteläläisen nimen, vaan hän edusti, ikäänkuin pienoiskuva, kaikkia sen vihollisia. Ja tämä tapahtui tietysti hänen, pohjoisvaltaisen syntyperänsä tähden. Tosin hän saatti osaksi vapauttaa itsensä tästä vian-alaisuudesta; mutta tämä riippui hänestä itsestä. Ennakkoluulo oli häntä vastaan; ja voidaksensa poistaa sitä täytyi hänen vannoa Gaelilaisen vala "rakastaa ketä sinä rakastat, vihata ketä sinä vihaat, siunata ketä sinä siunaat ja kirota ketä sinä kiroot".
Mutta Pohjoisvaltalaisten mielestä tällä sanalla ei ollut mitään sijaiskäsitettä. Heidän ymmärryksensä mukaan se viha, joka ilmaantui siinä, oli aivan persoonallista laatua eikä koskenut ensinkään rotua taikka syntyperää. He luulivat (tyhmät raukat!), että se tarkoitti ainoastaan niitä, jotka ilman mitään näkyväistä toimeentuloa venyivät voitollisen armeijan vanavedessä ja elivät voitetun kansan varoilla.
Niin nämät selvästi lausutut merkitykset vallitsivat: —
POHJASSA.
Carpet-bagger. — Mies, jolla ei ollut mitään varoja, virkaa taikka toimitusta, seikkailia, leiri-vilppo, loisio.
ETELÄSSÄ.
Carpet-bagger. — Mies, joka oli syntynyt Pohjassa + abolitionisti (eteläisen merkityksen mukaan) + semmoinen, johon koko Pohjan viha, kateus, äkäisyys, ahneus, tekopyhyys ja kaikenlainen siivottomuus oli yhdistynyt.
Niin Etelä kirosi "carpet-bagger'eita", koska he olivat Pohjasta; ja
Pohja kirosi heitä, koska Etelä asetti hyvän esimerkin.
Ei Etelä ole missään asiassa osottanut ääretöntä etevyyttänsä Pohjan suhteen enemmän, kuin tässä. "Minä pyydän sinua kiroomaan minulleni tätä kansaa", se sanoi Pohjalle ensin "abolitionisteista" ja sitten "carpet-baggereista"; ja Pohja kirosi tietämättänsä, keitä se näin väärin syytti, ja pysähtymättä tiedustelemaan, ansaitsivatko he tätä vitsausta vai ei. Kenties ei löydy toista esimerkkiä historiassa, kuinka voittava valta on alentanut omia asian-ajajiansa, soimannut omaa vertansa ja uskolaisiansa, hyväillyt kukistetun vihollisen ennakkoluuloja ja vuodattanut vihansa ja ylenkatseensa maljat sen ainoan ihmisluokan päälle valloitetussa maassa, joka puollusti sen toimia, kannatti sen politiikia, edisti sen tarkoitusta ja toivoi sen säilymistä ja kestämistä.
XXVII LUKU.
Uusi laitos.
Muutamia kuukausia oli huhuja käynyt kummallisen salamyhkäisestä laitoksesta, joka levisi Eteläis-valtoihin, mikä asia salaisen seuran tavalliseen näkymättömyyteen lisäsi semmoista ylenmääräistä taika-uskoa, ettei sen vertaista löydy minkään muun seuran historiassa.
Alussa sitä pidettiin joutavana kujeena, ja tietämättömyyttänsä Pohjan sanomalehdet totuttivat lukiansa katsomaan sitä mitä törkeimmäksi ja naurettavimmaksi pilaksi. Siellä täällä Etelässä ilmaantui jonkunlaisen sporaadisen[67] vaiston johdosta joukkoja aaveen-tapaisia, eriskummaisesti ja pelottavasti puetuita ratsumiehiä, jotka varoittivat laiskoja ja huolettomia Afrikalaisia ja uhkasivat pahantapaisia. He väittivät pelästyneille neekereille, niin sitä kerrottiin, että he olivat kuolleitten konfedereerattujen haamuja, jotka olivat tulleet suoraan helvetistä järjestämään asioita entisissä kodeissaan.
Näistä kaikista Pohjan hyvä ja viisas kansa huviksensa laski aivan rajatonta pilkkaa. Mikä voisi olla hullunkurisempi taikka soveliaampi naurun esine kuin että ritarilliset, mutta humorilliset ja leikkisät Etelän miehet asettivat jonkunlaisen paikallis-polisin, jonka oli määrä vaikuttaa mustan kansan taika-uskoiseen pelkoon, koska tämä kansa epäilemättä oli kovin lapsellinen ja suuresti kaipasi järjestystä ja ohjausta? Pohjan patrioota istui siis turvallisessa ja tyvenessä kodissaan ja nauroi, että kyynelet silmiin tulivat ja täytyi oikein kylkiänsä pidellä, noita liioitettuja kertomuksia aaveentapaisista K.K.K.'eista ja pelästyneistä mustiaisista monta monituista kuukautta ennenkuin mikään ajatus, että siinä saatti olla jotakin sopimatonta, koitti hänen mielessänsä taikka niitten viisaitten miesten mielessä, jotka hoitivat kansakunnan asioita. Että muutamat sadat, muutamat tuhannet taikka miljoonatkin mustasta kansasta joutuisivat oman taika-uskoisen pelkonsa orjiksi, että heiltä riistettäisiin heidän vapaa tahtonsa ja että heitä pakoitettaisiin seuraamaan muitten käskyjä, sitä ei ollenkaan katsottu vaaralliseksi tasavallassa eikä se ansainnut huomiota muun vuoksi kuin vastustamattoman hupaisuutensa tähden.
Senvuoksi tuli talvella 1868-69 vuosien välillä, jolloin viisaat miehet riemuitsivat suuren kokeensa menestyksestä, jolloin sanottiin, että, kuten kaikki myönsivätkin, Uudestaan rakentaminen jo oli onnistunut, että sodan jäljet olivat pyyhityt pois ja tuhatvuotinen Kristuksen valtakunta alkanut, vähäinen joukko mustia miehiä eräänä päivänä Hullun luo; ja yksi heistä, joka oli heidän puheenjohtajanansa, sanoi: —
"Mitä se on, Master Översti, jota kuulemme Klux'eista?"
"Mistä?" hän kysyi.
"Klux'eista — Ku-Klucker'eista, joksi he nimittävät itseänsä".
"Ahaa! Te tarkoitatte Ku-Kluxeja, Ku-Klux-Klan'eja, K.K.K.'eja".
"Niin; noita ihmisiä, jotka yöllä ratsastavat kiusaamassa mustaa kansa raukkaa, sanoen tulevansa suoraan helvetistä tai joltakulta vanhan Virginian sotatanterelta".
"Oh, se on vaan pelkkää lorua! Siinä ei ole mitään perää — ei vähintäkään. Arvattavasti joukko vallattomia poikia silloin tällöin ottaa säikähyttääksensä muutamia mustia; mutta siinä onkin kaikki. Se on huonosti ja pelkurimaisesti tehty, mutta ei mitään sen enempää. Teidän ei tarvitse olla huolissanne siitä, pojat".
"Ja te luulette, että siinä on kaikki, Översti?"
"Kaikkiko? Tietysti! Mitä siinä muuta olisi?"
"Minä en tiedä, Master Översti", arveli yksi.
"Te ette luule, että he ovat haamuja taikka jotakin sellaista?" kysyi toinen.
"Luule! Minä tiedän, etteivät ole".
"Niin minäkin", sanoi jyreästi yksi heidän joukostaan, joka ei ollut puhunut ennen, semmoisella merkillisellä äänellä, että Hullun silmät kohta kääntyivät hänen puoleensa.
"Te olette siis tullut samaan päätökseen tässä asiassa, eikö niin,
Bob?" hän kysyi nauraen.
"Minä tiedän, että he eivät ole haamuja, översti. Soisin Jumalan kautta, että he olisivat!" kuului vastaus.
"No, mitä tarkoitatte, Bob?" kysyi översti kummastuneena.
"Tahdotko auttaa minua ottamaan paitaani yltäni, Jim?" sanoi Bob tarkoittavaisesti, kääntyen yhden seuralaisensa puoleen.
Puhuja oli pitempi, kuin useimmat hänen rodustansa. Hänen ihonsa oli sysimusta, hänen hartionsa olivat leveät, hänen ryhtinsä reipas, hänen ruumiinrakennuksensa roteva ja voimakas. Hänen kasvonsa, vaikka tummat, olivat terävästi veistetyt, hänen päänsä hyvin muodostettu, ja koko hänen katsantonsa ja käytöksensä osottivat häntä eteväksi rotunsa edustajaksi. Servosse oli nähnyt hänet ennen ja tiesi hänet ahkeraksi ja menestyväksi rautioksi, joka asui eräässä kaukaisessa maakunnan osassa ja oli tunnettu yhdeksi kansansa itsenäisimmäksi ja itseluottoisimmaksi kaikissa niin poliitillisissa kuin rahallisissa asioissa. Hänen nimensä oli Bob Martin.
Kun hänen vaatteensa olivat riisutut, käänsi hän selkänsä Hullua kohden ja, katsoen taaksepäin olkapäänsä yli, sanoi kylmäkiskoisesti: —
"Mitä te tästä arvelette, översti?"
"Hyvä Jumala!" huudahti Hullu, kavahtaen taaksepäin hämmästyksestä ja kauhusta. "Mitä tämä merkitsee, Bob?"
"Nähnyt Klucker'it, Sir", kuului hirveän lakooninen[68] vastaus.
Mitä Hullu nyt näki, oli todella kauheata. Leveä, suonikas selkä oli niskasta vyötäisiin saakka ja vielä alemmaksikin rikki leikattu ja pyälletty ankaralla pieksemisellä. Suuria vakoja oli kynnetty mustaan nahkaan, jonka viheriät ja mustansiniset laidat olivat vetääntyneet taaksepäin, samalla kuin hyytynyt kinne-aine laskeutui poikinpäin ja armeliaasti suojeli revittyä lihaa. Koko selkäpuoli oli lyijyn-värinen ja turvonnut sekä ruhjottu, niinkuin sitä olisi huhmaressa survottu. Sivallettuaan lihaan tiheitä viiruja ja uurteita, jotka viettivät alaspäin vasemmalta puolelta oikeaan, sillä erinomaisella kuritus-taidolla, jota vaan voi saavuttaa, jos oli ollut runsas tilaisuus siihen kovaan ja tarkoin tuumittuun ruoskimiseen, joka vallitsi orjuuden onnellisina aikoina, tämä lääkäri ilmeisesti oli muuttanut asemaa ja oikein tieteellisesti poikkiviivannut kaikki. Että hän oli asian-ymmärtäjä, jonka taito oikeutti Bob'in muistutusta — "ei kukaan muu, kuin vanha orjain päällikkö, ole tuota tehnyt, översti" — sen näki selvästi satunnaisellakin tarkastuksella. Se rääkkäys, jota tämä mies oli kärsinyt, tosin oli perinpohjainen ja ankara, mutta ei vaarallinen semmoiselle, jolla oli hänen karaistu ruumiinluontonsa ja -rakennuksensa. Sen Pohjan miehen silmissä, joka katseli sitä ja joka, niinkuin kaikki hänen puolensa miehet, oli tottumaton näkemään kovan pieksemisen seurauksia, se kuitenkin näytti sanomattoman hirveältä. Hän ei ajatellut, ettei Afrikalaisella ensinkään voinut olla sitä ansaitsemattomuuden ja alentumisen tunnetta, jolla Kaukasialainen vaistomaisesti katselee orjuuden tunnusmerkin käyttämistä, ja että hän vaan täytti tumman olemisensa tarkoituksen, kun hän antautui semmoisen rangaistuksen alaiseksi. Suuttumus, kummastus ja kauhu valloitti hänet.
"Kuinka? — Kuka? — Millä tavoin? Oi Jumala! Kertokaat minulle kaikki.
Enkö minä voi tehdä mitään teidän hyväksenne, mies parka?"
"Kiitoksia, översti, ei mitään", vastasi Bob vakavasti. "Sitä on pesty suolavedellä. Sillä parhaiten saapi tuskan pois; ja se on nyt, luullakseni, niin hyvä, kuin sopii odottaa. Minä en tiedä paljon semmoisista asioista, Boss.[69] Olen ollut neljäkymmentä-kolme vuotta orjana, mutta en saanut koskaan selkääni siitä asti kuin olin juoksupoikana, ennenkuin viime yönä".
Hänen kasvonsa vääntyivät liikutuksesta, ja hänen silmistään loisti jonkunlainen paha tuli, joka selvästi osotti, ettei hän taipunut tähän rangaistukseen niin nöyrällä ja kiitollisella mielellä, kuin hänen asemansa oikeastaan olisi vaatinut. Kun hänen oli vaatteensa jälleen yllä, hän istuutui ja vuodatti Hullun kummasteleviin korviin tämän kertomuksen: —
BOB'IN KOKEMUS.
"Minä olen rautiona Burkes'in tienhaarassa. Minä olen ollut siellä melkein ensimäisistä päivistä asti, kuin kuulin antaumisesta. Minä hyyräsin vanhan huoneen siellä, asetin pajantapaisen, sain kokoon muutamia työkaluja ja rupesin työhön. Se on varsin hyvä paikka. Ennen sillä ei ollut suurta arvoa, sillä kaikilla noilla isoilla kasvimailla ympärillä oli omat seppänsä. Mutta nyt kun sepät ovat joutuneet eri haaroille ja heidän täytyy maksaa heidän työstänsä, he katsovat huokeammaksi tulla minun pajaani, kuin pestata raution, koska heillä ei ole antaa hänelle kuin vaan puoleksi työtä. Minä olen siis tullut erittäin hyvin toimeen ja olen ostanut huoneen ja maatilkun ja myöskin saanut ne kaikki oikein maksoon. Minä olen aina pitänyt huolta omasta työstäni. Myöhään varhain Bob on ollut pajassansa ja aina työssä. Minä päätin hankkia sievän kodin itselleni ja eukolleni, ennenkuin tulisimme liian vanhaksi työtä tekemään; ja minä tahdoin antaa pojille ja tytöille vähän kasvatusta ja saattaa heitä niin hyvälle alulle, kuin muutkin maailmaan pyrkijät, jos voisin. Tämä se on, jota varten Bob on tehnyt työtä; eikä löydy sitä miestä eikä naista, mustaa tai valkoista, joka voisi sanoa, ettei hän ole tehnyt rehellisesti ja kunnollisesti työtä — rehellisesti ja kunnollisesti joka päivä siitä saakka kuin hän rupesi omaksi isännäkseen. Kauan aikaa takaperin — kukaties viisi tai kuusi kuukautta sitten — minä kieltäysin tekemästä mitään työtä Mikael Anson'ille tai hänen pojallensa, koska he jo olivat velkaa minulle entisistä töistä ja aina olivat ajaneet minut pois, kun maksoa vaadin. Minä en voinut tehdä työtä siitä huvista, että saisin vaan kirjoittaa ylös heidän velkansa; minä en siis ottanut vastaan mitään työtä heiltä. Siitä nousi paljon puhetta. Ihmiset sanoivat, että minä rupesin olemaan liian viisas niggeriksi, ja muuta semmoista; mutta minä en ollut siitä, millänikään, sanoin heille, että olin vapaa mies — ei syntyperäisin vapaa, mutta ihmeen kautta vapaaksi tehty — enkä aikonut ruveta ilmaiseksi tekemään työtä kenellekään. Melkein jokaisella oli jotakin sanomista siitä; mutta se ei näyttänyt suuresti vahingoittavan tointani. Minä jatkoin vaan ja sain niin paljon työtä, kuin kerkesin tekemään, välisti enemmänkin. Arvatakseni käytin itseäni hyvin itsenäisesti; minusta ainakin siltä tuntui. Minä pysyin kotona enkä pyytänyt mitään suosiota keneltäkään. Minä tiesin, ettei löytynyt parempaa rautiota koko seudussa, ja arvelin, että minun oli niin hyvä olo kuin suinkin toivoin. Kun joku vaali tuli, lausuin ajatukseni, äänestin omaa mieltäni myöten ja sanoin muille mustille, että he olivat vapaat ja että heillä oli oikeus tehdä samoin. Tämä on paha oppi ylhäällä meidän tienoillamme. Valkoinen väki ei tahdo siitä kuulla, ja erittäin he eivät salli, että niggeri sitä sanoo. He eivät paheksi, että edistymme, jos heillä on joku kiinnitys, että voitto valuu heidän taskuihinsa; eikä myöskään, että äänestämme niin kauan kuin vaan äänestämme, niinkuin he käskevät. Semmoiseksi he ajattelevat niggerin vapautta.
"No, muutamia viikkoja takaperin minä löysin laudanpään, joka eräänä aamuna oli pistetty pajaani ja jossa oli nämät sanat: —
"Bob Martin, — Sinä käyt liian viisaaksi! Valkoinen kansa Burke'n
Tienhaaran seuduilla ei salli niin viisaita niggereitä siellä.
Sinun olisi parempi muuttaa pois, ennenkuin sinua käy tervehtimässä
"K.K.K."
"Minä olin kuullut Klux'eista, vaan arvelin juuri, niinkuin te, översti, että he olivat joukko pahankurisia poikia, jotka olivat päättäneet käydä ympäri pelottamassa taitamattomia niggeri raukkoja, ja se saatti minut vielä hurjemmaksi, kun ajattelin, että he koettaisivat tuota leikkiä minun suhteeni. Minä sanoin siis ylpeästi ja jokaisen edessä, että jos Klucker'it tahtoivat jotakin Bob Martin'ilta, heidän sopisi tulla ottamaan sitä; etten uskonut noita loruja, että he tulivat suorastaan helvetistä ja joivat virrat kuiville ja kaikenlaista semmoista; mutta, jos he tahtoivat tulla sekaantumaan asioihini, luulin, että muutamat heistä joutuisivat menemään helvettiin, ennenkuin juttu oli päättynyt.
"Eilispäivän tein työtä kovin ahkerasti ja myöhään saakka ja sisään lähtiessäni olin niin väsyksissä, että oikein kaaduin siihen rulla-sänkyyn, joka oli vedetty eteläisen oven eteen. Kun eukkoni sai iltaruoan valmiiksi ja ilmoitti sen minulle, minä vaan käänsin kylkeä ja olin niin väsynyt ja unissani, että käskin hänen antaa minun olla rauhassa. Minä siis makasin siinä ja nukuin. Hän korjasi pois illallisen ja otti osan lapsista vuoteesensa; ja loput köntivät, arvatakseni, minun sänkyyni. Minä en tiedä mitään siitä, sillä minä en ollenkaan herännyt, ennenkuin joku aika yöllä. Minä kyllä muistan kuulleeni koiran haukkuneen, mutta en pitänyt sillä väliä; ja ensimäinen asia, jonka huomasin, oli, että ovi särjettiin ja putosi saranoiltansa sen rullasängyn yli, jossa makasin. Se oli Jumalan onni, että olin siellä. En ollut, luullakseni, vuoden mittaan maannut siinä ja jos nyt lapset olisivat olleet siellä yksinänsä, on varmaa varmempi, että olisivat kaikki kuolleet siihen. He olivat tarttuneet yhteen hirteen, jonka olin hankkinut (aioin joulun jälkeen rakentaa kyökin), ja kolme neljä heistä oli karauttanut sen päätä ovea vastaan. Kun siis heräsin jyskeestä, minun oli ovi ja hirsi ylläni, ja eukkoni ja lapset kirkuivat, etten hetkeen aikaan voinut ymmärtää, mikä hätä nyt oli taikka missä itse olin. Kuu paisti kirkkaasti ja minä varoin, että he luulivat minun aikovan lähteä pakoon ja mielivät ampua minut, kun tulin ulos. Mutta heti kuin he näkivät minun pyrkivän esiin ja ponnistelevan oven alla, kaksi heistä riensi sisään ja asettui oven päälle. Minun oli ihan turha enää taistella tämän taakan alla. Paitsi sitä pelkäsin, että he tappaisivat lapset. Minä sanoin siis heille, että, jos he siirtyisivät pois oven päältä ja säästäisivät lapsia, minä antautuisin. He eivät kuitenkaan tahtoneet uskoa minua, ennenkuin olivat sitoneet käteni. Silloin he menivät pois ovelta ja minä nousin ja sysäsin sen ja hirren rullasängyn luota. Sitten he vetivät minut ovesta ulos. Heitä seisoi noin kolmekymmentä miestä kuunvalossa, kaikki puettuina mustiin viittoihin, jotka ylettyivät saappaisin asti, ja päässä jonkunlaiset korkeat hatut, jotka peittivät heidän kasvonsa, jättäen vaan pieniä kurkistusreikiä; ja koko puku oli koristettu eri-värisellä, vaikka enimmiten valkoisella vaatteella.
"Minä kysyin heiltä, mitä he tahtoivat minusta. He sanoivat, että kävin liian viisaaksi ja että he olivat juuri tulleet opettamaan minulle vähän parempia tapoja. Tuosta he sitoivat minut yhteen puuhun ja tekivät, minkä näette. He toivat vaimoni ja vanhimman tyttäreni ulos huoneesta, riisuivat vaatteet melkein kokonaan heidän päältänsä ja rääkkäsivät heitä kauheasti minun silmieni edessä. Myllermöittyään melkoisesti huoneessa, he ratsastivat pois, sanoen minulle, että he toivoivat, että olin oppinut tästälähin pitämään valkoista kansaa arvossa enkä kieltäytyisi tekemästä työtä heille, jollen saanut edeltäkäsin maksoa, enkä pitäisi niin paljon väliä radikaalisilla äänillä. Silloin eukkoni leikkasi minut irti ja me menimme huoneesen katsomaan, mitä pirun töitä olivat siellä tehneet. Me huusimme lapsiamme. Heitä on viisi — vanhin tyttö on noin viidentoista vuotinen, ja nuorin alkaa vasta nyt käydä toista. Me löysimme heidät kaikki, paitsi pikku lapsen. Hän ei luullakseni hengittänyt kertaakaan enää siitä kuin ovi putosi päällemme".
Mies-paran oli kyynelet silmissä, kun hän päätti kertomuksensa. Hullu katseli häntä ikäänkuin lumottuna kummastuksesta, säälistä ja häpeästä. Hän ei voinut olla tuntematta itseänsä nöyryytetyksi siitä, että hänen omassa kristityssä maassaan ihmistä voitiin kohdella semmoisella pelkurimaisella julmuudella ainoastaan sentähden, että hän oli käyttänyt sitä vapautta, jonka laki oli antanut hänelle, että hän voisi omalla työllään hankkia itsellensä toimeentuloansa ja itsenäisyyttään.
"Miks'ette ole esivaltalaisten luona valittanut tästä väkivallasta?" kysyi hän vähän ajan perästä.
"Minä kerroin Squire Haskins'ille ja tuomari Thompson'ille, mitä olen kertonut teille", Bob vastasi.
"Ja mitä he sanoivat?"
"Että he eivät voineet tehdä mitään, jollen voisi vannoa, keitä he olivat".
"Ettekö tuntenut ketään heistä?"
"En voi sanoa tunteneeni; se on, en niin, että voisin kuvata heitä, jotta saattaisitte tuntea heitä niiksi, joita tarkoitan. Useista pienistä seikoista olen melkein varma, mitkä he olivat; mutta en voisi valalla sitä vahvistaa".
"Ettekö tuntenut heidän yhdenkään ääntä?"
"Kyllä minä tunsin. Mutta tuomari sanoo, että aivan suotta vaan tekisin haittaa itselleni; sillä hän arveli, ettei mikään jury julistaisi ketään syylliseksi semmoisella todistuksella, kun sitä ei mikään muu asia tue".
"Luultavasti hän on oikeassa", lausui översti miettien. "Eikä näytä löytyvän mitään keinoa, jolla voisitte saada hyvitystä siitä, mikä on tehty teille, jollette saata niin seivästi todistaa, mitkä pahantekiät olivat, ettei mikään jury voi olla heitä syylliseksi lausumatta. Minä pelkään, ettei suurin osa jurymiehistä olisi taipusa edes oikeutta tekemään. Kukaties muutamat juuri niistä samoista miehistä, jotka olivat tekoon osallisina, istuvat jury'ssa, taikka heidän veljensä, isänsä tai ystävänsä. Teidän olisi siis aivan turha tehdä mitään kannetta, jollei teillä ole ihan tukevat ja selvät todistukset. En epäile ensinkään, että tuomari oli oikeassa sen neuvon suhteen, jonka hän antoi teille".
"Mutta luuletteko minulla olevan mitään mahdollisuutta hankkia semmoista todistusta?" kysyi Bob.
"Minä tunnustan", Hullu vastasi, "että minusta se näyttää varsin epätietoiselta. Aikaa myöten te ehkä tarkalla huolenpidolla voitte hankkia sitä".
"Ei siitä ole mitään toivoa — ei vähintäkään", vastasi vapautettu neekeri surullisesti.
Hetki aikaa oltiin aivan vaiti. Sitten musta mies kysyi: —
"Eikö löydy ketään, översti, joka voisi tehdä jotakin? Eikö presidentti taikka kongressi? Hallitus saatti meidät vapaaksi ja minusta näyttää kuin sen ei pitäisi antaa entisten isäntiemme nyt kohdella meitä tämmöisellä tavalla. Minä en ole mikään pelkuri, översti, minä en tahdo kerskailla, mutta minä en pelkää ketään ihmistä. Minä en pidä väliä kärsimisellä eikä kuolemalla, jos voisin nähdä, että jotakin hyötyä lähtisi siitä. Minä olisin valmis taistelemaan vapauteni edestä taikka sen maan edestä, joka antoi minulle vapauden. Mutta minä en pidä vapautta minäkään suosiona, jos meitä pieksetään ja tapetaan juuri samalla tavalla, kuin orjuuden aikoina, ja vielä pahemminkin. Bob kyllä pitää huolta itsestänsä ja vaimostansa ja lapsistansa myös, jos hän vaan asetetaan valkoisen miehen kannalle. Mutta jos parvi miehiä saa sydän-yönä tulla hänen huoneesensa, tappaa hänen pikku lapsensa sekä lyödä ja rääkätä häntä ja hänen perhettänsä niin paljon, kuin juuri tahtovat, kun vaan panevat vähäisen mustan vaatteen kasvojensa yli, sopii minun yhtä hyvin luopua vapaudestani ja ruveta orjaksi jälleen".