"Jos sitä pitkitetään ja se käy yleiseksi", vastasi Kaukasialainen, "hallitus varmaan sekaantuu siihen. Pakko tulee semmoiseksi, että he eivät voi sitä vastustaa. Minä en oikein ymmärrä, kuinka se on tehtävä nyt, kun nämät valtiot ovat asetetut entisellensä; mutta hallituksen täytyy suojella kansalaistensa henkeä, ja sen pitää varjella heidän vapauksiansa. Minä en tiedä, kuinka se on tehtävä. Hallitus ehkä saattaa julistaa semmoisia tekoja maan-kavallukseksi ja asettaa tekiät ulkopuolelle lakia, oikeuttaen ketä hyvänsä tappamaan heitä, kun heitä semmoisissa laittomissa töissä tavataan".
"Jos he vaan sen tekisivät, översti, kyllä me pian tekisimme lopun Ku-Klucker'eista. Me vartioitsisimme heitä ja joka kerta kuin he ratsastaisivat ulos pensastosta, niin olisi murhaavia Klucker'eita joku vähempi, kuin heidän kotoa lähtiessään. Pankaat heidät tekemään se, översti, ja meidän käy kaikki hyvin. Antakaat meille vaan tilaisuutta puollustaa itseämme, ja mustat miehet pitävät murhetta itsestänsä. Me emme ole mitään pelkureita. Me osotimme sen sodassa. Minä olen nähnyt enemmän, kuin yhden kerran, mustien astuvan sinne, johon ei valkoisten sotamiesten juuri tehnyt mieli seurata heitä".
"Missä se oli, Bob?"
"Noh, esimerkiksi Wagner'in linnan luona".
"Kuinka te siitä saitte tiedon?"
"Kuinka minä siitä tiedon sain? Siunatkoon sieluanne, översti, minä olin siellä!"
"Kuinka se tapahtui? Minä luulin teidän kasvaneen näillä tienoilla täällä".
"Niin olinkin, översti; mutta kun kuulin, että Abraham Lincoln oli antanut meille vapauden, päätin mennä ottamaan osaani siitä, ja jos löytyi jotakin, jota voisin tehdä auttaakseni muita kansalaisiani saamaan heidän osaansa, aioin lähteä sinne sitä tekemään. Minä sovitin siis niin, että pääsin pujahtamaan pois tavalla tai toisella, ja saavuin sotarivien eteen Charleston'in seuduilla ja yhdyin viisikymmentä-neljänteen Massachusetts'in Mustaan rykmenttiin, översti. Tällä tapaa jouduin olemaan Wagner'in luona".
"Tämä osaksi selittää, luullakseni, heidän pahan-suontiansa teitä vastaan", arveli Servosse.
"Se selittää toista asiaa myöskin, översti", sanoi musta mies kovapintaisesti.
"Mitä sitten?" kysyi valkoinen entinen soturi.
"Se selittää miksi, jos Klucker'it vast'edes ratsastavat Burke'n seutujen ympäri, saa panna toimeen myöskin hautajaisia", kuului julma vastaus.
"Minä en voi moittia teitä, Bob", lausui valkoinen mies, katsoen avosydämisesti toisen kasvoihin, jotka vääntyivät tuskasta ja vihasta. "Miehellä on oikeus puollustaa itseänsä ja perhettänsä; ja jos meidän hallituksemme on liian sokea taikka heikko voidaksensa kukistaa tätä uutta kapinaa, on ainoastaan kolme keinoa tarjona meille — teille ja minulle ja niille, jotka seisoivat meidän puolellamme: ensimmäinen on tulella sotia perkelettä vastaan — tappaa niitä, jotka tappavat — pitää vahtia lauttapaikoilla ja, milloin hyvänsä näemme jonkun miehen valepuvussa, ampua hänet kuoliaaksi; toinen on luopua kaikista muista asioista saadaksensa oikeutta elää täällä; ja kolmas on lähteä pois".
"Siksi se käy, översti. Jollei hallitus pidä huolta mustiaisista täällä ja aseta heitä valkoisen miehen kannalle, karkaavat he tiehensä juuri kuin ennen orjuuden aikoina. Se on minun luuloni", arveli vapautettu neekeri, joka oli taistellut pelastaaksensa sen kansakunnan henkeä, joka ei huolinut liikuttaa sormeakaan vuorostansa pelastaaksensa hänen henkeänsä.
"Jumala yksin tietää", vastasi soturi, jota oli kaikkialla soimattu "Carpet-bagger'iksi" sentähden että hän oli syntynyt Pohjassa, oli taistellut maansa edestä ja luuli, että hänellä oli oikeus elää, missä hän tahtoi.
Herttaiset päivälliset ja lasillinen viinaa olivat ainoat aineelliset hyvitykset, joita hän pystyi antamaan kärsivälle miehelle, joka lähti pois kumppaniensa seurassa neuvottelemaan ystäviensä kanssa siinä kylässä, joka oli kasvanut Verdenton'in mustana etukaupunkina ja nyt sanottiin Huntsville'ksi sen kasvimaan omistajan nimen mukaan, josta se etupäässä oli lohkaistu. Se oli myyty julkisessa huutokaupassa ja Hullu oli ostanut sen, jakanut sen osuuksiin ja myynyt sen tällä tapaa ynnä jonkun osan Warrington'ia. Tämä oli uusi ja kauhea tieto Hullulle. Hän näki heti, kuinka tätä mahtavaa laitosta voisi käyttää niin, että se täydellisesti hävittäisi äsken kansalais-oikeuksia saaneitten asukasten vapauden ja perustaisi orjuuden semmoisen, joka olisi julmempi ja kauheampi kuin mikään muu maan päällä, koska se tulisi laittoman röyhkeyden välikappaleeksi. Hän käsitti myöskin, että tätä helposti voisi saada aikaan ilman että laki saatti tarttua mihinkään taikka mitään rangaista. Hänen sydäntänsä pakotti tuskasta naapuri-parkojensa puolesta. Omasta puolestansa ei tullut vielä hänen mieleensä pelätä.
Suuri levottomuus vallitsi Huntsville'n pienessä kylässä sinä päivänä. Pelon ja vimman vaiheilla ollessa, jokaisen sydän kuohui sen väkivallan johdosta, jota oli harjotettu Bob Martin'ia vastaan. Kerta setä Jerry unhotti tavallisen varovaisuutensa ja aivan mielettömästi suuttuneena sen lain voimattomuudesta, joka ei voinut rangaista niitä, joita ei saatettu selvästi syyllisiksi todistaa, hän suoraan ja rohkeasti julisti sen kammoksuttavan opin, että mustan kansan täytyi puollustaa itseänsä ja toisiansa. Että hän piti semmoista mieltä, oli itsessään onnettomuus; että hän lausui ilmi semmoisia sytyttäviä oppeja, oli turmiollinen erehdys.
XXVIII LUKU.
Kimppu kuivia risuja.
Selvemmin kuvataksemme Hullua ympäröiviä oloja, painatamme tähän muutamia otteita hänen pienestä kirjastaan ja niistä papereista, joita hän nähtävästi tämän omituisen aikakauden valaisemiseksi oli koonnut ja säilyttänyt.
Ensimäkien on eräältä ystävältä jossakin kaukaisessa maakunnassa: —
"Ku-Klux'it ovat ilmestyneet maakunnassamme. Minua on käsketty lähtemään kahdenkymmenen päivän kuluessa. Ruumiin-arkku oli menneenä yönä asetettu oveni eteen. Minä en tiedä, mitä tehdä. Perheeni jäisi sangen huonoon tilaan, jos jotakin tapahtuisi minulle. Kaikki, mitä minulla on, olen pannut tähän, vaan minä pelkään, että he saavat minut haltuunsa, jos jään tänne".
Seuraava oli jostakin läheisestä maakunnasta: —
"Lauantai-yönä K.K.K.'it ruoskivat kolme mustaa miestä muutamia penikulmia tästä paikasta. Yhtä heistä minä en tunne: toiset olivat niin hyviä mustia miehiä, kuin ikinä maassa löytyi. Syyksi sanottiin, että he olivat olleet hävyttömiä: oikean syyn luullaan olevan sen, että he alkoivat vaurastua ja käydä itsenäisiksi. Eikö voi tehdä mitään? Kansamme rupeaa tulemaan kovin levottomaksi. Minä pelkään, että tämä asia vielä saa häiriöitä aikaan".
Seuraava oli vielä toisesta maakunnasta: —
"Näyttää siltä kuin asiat meillä joutuisivat niin huonolle kannalle, ettei sitä voi ajatellakaan. Kaksi valkoista ja kolme mustaa miestä piestiin kauheasti tässä maakunnassa Keskiviikko-yönä. Perjantai-yönä kaksi mustaa miestä hirtettiin. Heitä syytettiin murhapoltosta, mutta ei löytynyt vähintäkään todistusta heidän rikoksestaan: heidän viattomuutensa oli päinvastoin tunnettu. Ja he olivat rehellisiä, ahkeria ja siivoja miehiä".
Vielä yksi samasta: —
"Ku-Klux'it hirttivät James Leroy'n Tiistai-yönä, kun ensin olivat leikanneet hänen kielensä poikki ja pistäneet sen hänen taskuunsa. Häntä syytettiin siitä, että hän oli parjannut yhtä valkoista vaimoa. Totuus on, että hän oli itsenäinen musta mies (vaikka melkein yhtä valkoinen, kuin te taikka minä), joka osasi lukea ja kirjoittaa ja oli siis haitaksi vaalipäivinä, koska hän esti kumppaneitansa tulemasta petetyksi".
Vielä yksi: —
"K.K.K.'it liikkuivat tässä kaupungissa viime yönä. Heitä oli noin kaksi-sataa, kaikki valepuvuissa, samoin kuin heidän hevosensakin. He ampuivat kuusi laukausta huoneeseni. Onneksi ei siellä ollut ketään. Me saimme vihiä heidän tulostaan hiukan ennenkuin ehtivät tänne ja minulla oli aikaa saada perheeni maisi-vainiolle eteläpuolelle taloa. Vaimoni ja palveliat veivät lapset pitkin maisi-raitteja metsään. Minä jäin laihoon likelle huonetta, pyssy kädessä, valmiina tappamaan jotakuta, jos he yrittäisivät pistämään taloa tuleen, niinkuin luulin heidän aikovan. Perheeni jäi metsään koko yöksi. He koettivat saada käsiinsä muutamia meidän etevimmistä mustista ystävistämme, mutta nekin olivat paenneet. He menivät Allen Gordon'in taloon ja, kun huomasivat hänen lähteneen pois, löivät ja rääkkäsivät hirveästi hänen vaimoansa ja perhettänsä sekä ottivat uutimen-nuorat hänen vuoteestaan, sanoen, että he aikoivat mennä hirttämään John Chavis'ia, joka ampui heitä, kun he viimein kävivät täällä. He lähtivät Chavis'in taloon. Hän oli nähty pujahtavan pois vähäistä ennen, ja toivotaan, että he eivät tavanneet häntä; mutta ei häntä ole sen koommin nähty. Kenties hän on mennyt ijäksi pakoon, mutta hänen tapaansa ei olisi tehdä niin".
Tässä on yksi kirje vanhalta ystävältämme, tohtori Garnet'ilta:
Rakas ystäväni, — Näyttää siltä, kuin olisi vielä pahempi olla "syntyperäinen" täällä ja "käytökseen kasvatettu", jos uskaltaa olla naapuriensa mieltä noudattamatta, kuin olla "carpet-bagger'ina", joksi teitä nimitetään; sillä se paha, josta tuonoin varoitin teitä, on kohdannut minua. Toissa yönä tulivat Ku-Klux'it. Minä en ollut koskaan uskonut, että he hätyyttäisivät minua; mutta en ollut laiminlyönyt ryhtymästä muutamiin yksinkertaisiin ja suoriin varokeinoihin semmoista tapausta varten. Te tiedätte, että taloni on oikea puu-linna. Se rakennettiin ensin veistetyistä hirsistä, tilkittiin tiveästi ja laudoitettiin jälestäpäin sekä paneilattiin sisältäpäin tuumaa paksuilla laahkoilla. Sen jälkeen, kuin K.K.K.'it alkoivat liikkua, olin pannut jykeitä puu-salpoja ovien poikki ja akkunain sisäpuolelle teettänyt vahvat luukut tuumaa paksuista laudoista, joihin oli syrjään laitettu pieniä ampureikiä päällekarkaajia vastaan. Oli kirkas yö. Kuu ei kumottanut, mutta taivas oli tähdessä. Minä olin myöhään saakka ollut ulkona; ja illallista syötyämme me pidimme perherukousta, ennenkuin lähdimme levolle. Me lukitsemme aina kaikki ovet ja portit pimeän tullen. Vaimoni ja tyttäreni Louisa olivat ainoat, jotka olivat kotona minun kanssani. Rukouksen kestäessä vaimoni, joka oli polvillaan lähinnä etu-ovea, tuli minun puoleeni ja, koskien olkapäätäni, sanoi: 'He ovat tulleet!'
Minä tiesin kohta, keitä hän tarkoitti; ja lisättyäni lyhykäisen avunpyynnön päätin rukoukseni. Aivan selvästi kuului nyt askelia vähäisen etupylvästön edestä. Sitten kolkutettiin ovea ja pyydettiin avaamaan. Minä kieltäysin tätä tekemästä, käskin heidän lähteä kartanostani ja sanoin varoittaen, että he jäisivät oman henkensä kaupalla. Minä annoin vaimolleni ja tyttärelleni kummallekin revolverin. He ovat molemmat hennokkaita naisia, niinkuin tiedätte; mutta he ovat oppineet pitelemään ampu-aseita juuri tämmöistä tapausta varten, eivätkä he nyt hämmästyneet. Tällä haavaa nuot ulkopuolella ahdistivat sekä etu- että taka-ovia. Minä katsoin ulos yhdestä pikku ampureijästäni ja näin heidän seisovan etupylvästön ympäri. Monta laukausta ammuttiin myöskin ovia ja akkunoita vastaan. Minä ajattelin, että minun ei tullut kauemmin odottaa; ja niin muodoin minä, rukoiltuani itseni ja ulkona olevien vihollisteni puolesta, laskin pyssyni ampureikään, tähtäsin ja vedin liipaisinta. Kuului huuto ja huokaus ja oven luota kiirehtiviä askelia. Kun savu oli haihtunut, luulin näkeväni yhden noista verhotuista ja huppupäisistä haamuista makaavan polun poikki huoneen edessä. Minä en uskaltanut mennä ulos tarjoamaan apuani hänelle taikka tuomaan häntä sisään, pelätessäni, että toiset olisivat väijyksissä ja hyökkäisivät päälleni. Silmäni eivät ole parhaita; mutta Louisa sanoi eroittavansa, kuinka he hiipivät huoneen edessä olevan aidakkeen ja pensaitten ympäri. Tämän jälkeen päällekarkaus näytti päättyneen. Minä olin kuitenkin varoillani, arvellen heitä yhtä armottomiksi ja välinpitämättömiksi, kuin villit Indianit sotaretkellä. Katsoen tarkasti edustalle päin, näin pian kahden hengen hiljaa ja varovaisesti tulevan tietä ylöspäin ja vähän ajan perästä saapuvan aitauksen sisäpuolelle. He hiipivät puitten ja pensaitten välitse, niinkuin verenhimoiset ruskonahat, ja minä olin juuri ampua heitä, kun he pysähtyivät sen ruumiin luo, joka makasi polun poikki. He neuvottelivat vähän aikaa, ilmeisesti tutkien ruumista; toinen heistä meni pois ja talutti yhden hevosen portin viereen. He nostivat ylös ruumiin, kantoivat sen välissänsä hevosen luo, asettivat sen suurella vaivalla satulan poikki ja sitoivat sen kiinni hevoseen; sitten he ratsastivat pois ja, kun he kulkivat Johnson'in Lesken mäkeä ylöspäin, saatimme kuulla, että heitä oli sangen paljon. Me olimme vartiolla aamuun saakka, mutta emme nähneet emmekä kuulleet heistä enää mitään. Niin pian kuin oli oikein valoisa, lähdin ulos ja tutkin polkua. Siellä oli iso lätäkkö verta, jota oli tippunut myöskin pitkin polkua portille saakka ja tätä edemmäksi tielle. Saatuani esiin hevoseni ja pyssyni otettuani seurasin veristä uraa, kunnes se meni Pienen Rocky joen yli, jonka jälkeen se katosi minulta.
Minulla on kovat luulot sen suhteen, ketkä olivat tässä joukossa. Fork'issa oli tänään erään miehen hautajaiset, jota joku muuli eilisaamuna oli potkaissut. Maahanpaniais-toimittaja, joka hautasi hänet, sanoi, että ruumis jo oli valmiiksi hankittu, kun hän saapui huoneesen, ja että muutamat siellä olevat miehet kaiken mokomin tahtoivat, että se kohta laskettaisiin arkkuun. Kun maahanpaniaistoimittaja veti peitteen ruumiin yli, hän kuitenkin sai tilaisuutta panna kätensä vainajan pään päälle. Hän sanoo, että, jos muuli tappoi tämän miehen, se todella lienee ollut erittäin korkea-jalkainen muuli. Se näyttää mahdottomalta, mutta en voi kuitenkaan tehdä muuta, kuin luulla, että tämä mies oli joukon johtaja ja kaatui minun käteni kautta. Vaikka se nyt tuntuu kummalliselta, olemme usein yhtyneet Herran ehtoollisella. Hän oli hyvin harras seurakunnan jäsen ja yhden pyhäkoulun tarkastaja.
Minulla on vielä kummallisempi asia kerrottavina. Te muistatte, että tyttäreni hiukset olivat lauhean ruskeat. Semmoiset ne olivat päällekarkaus-yönä. Aamulla näkyi niissä harmaita juovia, ja nyt ne ovat melkein yhtä hopeiset, kuin minun. Hän on vaan kahdenkymmenen kolmen vuoden vanha. Oi! kauhea on se rikoksen ja tuskan taakka, josta näitten konnien tulee vastata. Minä kuulen, että he kulkevat joka paikassa ympäri maakuntaa, kenenkään pidättämättä, ruoskien ja rääkäten ihmisiä. Eikö voi tehdä mitään? Onko hallituksemme niin heikko, ettei se voi suojella kansalaisiaan heidän kodissaan?
Teidän
Georg D. Garnet.
Mutta miksi tuoda esiin otteita kirjeistä, jotka osottavat tämän ajan kauheutta? Tässä on asiakirja, joka selvemmin kuin tuhat kirjettä näyttää sen lukuisia kammoja, koska tämä todistus puhuu itsekään tietämättä ja mitään tarkoittamatta. Se on valtion kuvernöörin kirje, adresseerattu översti Comfort Servosse'lle. Näyttää siltä, kuin jälkimäisen ehkä jossakin virallisessa toimessa olisi ollut määrä käydä P——'n kaupungissa eräässä läheisessä maakunnassa; ja korkein esivaltalainen kirjoitti hänelle näin: —
Rakas Sir, — Minun täytyy pyytää, ettette lähde P——'iin ensi maanantaina. Teidän henkeänne on uhattu aivan julkisella ja rohkealla tavalla. Ystävämme ovat saaneet varoituksia ja he kehoittavat minua luovuttamaan teitä panemasta henkeänne altiiksi sinne menemällä. Niinkuin tiedätte, minä en voi tarjota teille mitään suojelusta, vaan katson velvollisuudekseni antaa teille tämän varoituksen ja toivon, ettei se tule liian myöhään.
Teidän todellinen
— — — Kuvernööri.
Hullu ei ollut niitä, joita käy neuvominen. Hän kirjoitti siis vastaukseksi tähän kirjeesen: —
Kuvernööri — — —
Rakas Sir, — Minä olen saanut sangen monta samanlaista varoitusta, kuin teidän, P——'in matkani johdosta. Minä en ollenkaan epäile, että todella aiotaan panna tämä uhkaus täytäntöön; mutta, koska velvollisuuteni vaatii siellä oloani siihen aikaan, minä lähden ja jätän seuraukset Hänen haltuunsa, joka kohtaloamme johdattaa.
Kiitollisuudella teidän
Comfort Servosse.
Hän meni siis ja palasi jonkun hyvän sattumuksen kautta turvallisesti kotiin omaksi suureksi kummastuksekseen.
XXIX LUKU.
Pääkirjan yhteen laskeminen.
Eräänä aamuna talven alussa Squire Hyman tuli Warrington'iin aivan tavattomalla tunnilla. Comfort ja hänen perheensä istuutuivat juuri varhaiselle aamiaisellensa, kun hän ilmoitettiin. Palvelia sanoi, että hän oli kieltäynyt ottamasta osaa heidän ateriaansa, vaan asettunut arkihuoneen valkean eteen. Lily, joka oli vanhan miehen erityinen lemmikki, meni heti houkuttelemaan häntä tulemaan eineelle heidän kanssaan. Hän palasi odottamattoman vieraan kanssa, mutta eivät mitkään kehoitukset voineet saattaa häntä yhtymään heidän ateriaansa. Hän näytti sangen hämmentyneeltä ja sanoi, kun hän istui kamiinin viereen: —
"Ei, minä kiitän teitä nöyrimmästi. Minä tulin vaan vähän puhelemaan teidän kanssanne ja ehkä saamaan vähän neuvoa naapuriltani, jos översti tahtoisi olla niin hyvä ja antaa sitä".
"Toivon, että kaikki kotonanne on hyvällä kannalla", arveli Servosse todellisella tuskalla; sillä vanha mies näytti kovasti huolestuneelta.
"Minä pelkään, översti", hän vastasi syvällä huokauksella, "että ne ovat sangen huonolla kannalla — paljon huonommalla ja pahemmalla kannalla, kuin koskaan olisin voinut odottaa".
"Miksi, ei kukaan sairaana, toivon minä?" sanoi översti.
"Ei, ei juuri sairaana", kuului vastaus; "pahempi kuin se. Totuus on, översti, että Ku-Klux'it viime yönä ottivat poikani Jesse'n ja pieksivät hänet miltei kuoliaaksi".
"Hirveätä! Onko se mahdollista!" puhkesi hänen kuunteliansa huulilta. Ateria jätettiin kesken; ja kokoontuen vanhan miehen ympäri he kuuntelivat hänen kertomustansa.
"Jesse, näettekö", hän sanoi, "kävi eilen kaupungissa ja palasi kotiin myöhään illalla. Sitä myöten kuin tiedän, hän oli lähtenyt kaupungista kello yhdeksän tai niillä paikoilla; kello ei ainakaan ollut paljon vailla kaksitoista, kun hän tuli tuon vähäisen metsän kautta (te tunnette paikan hyvin, översti, ja te myöskin, Madam; sillä te olette usein ratsastaneet sitä tietä — juuri rotkossa tällä puolella raution pajaa), kun yht'äkkiä joukko miehiä hyökkäsi esiin metsästä ja pensastosta, kaikki puetut naamariin ja viittaan, ja vähän puheen perästä veivät hänet metsään, sitoivat hänet puuhun ja pieksivät häntä kauheasti hickory-raipoilla. Jesse sanoi, ettei hänellä ollut vähintäkään tilaisuutta vastustaa. He olivat kaikki hänen kimpussaan melkein ennen, kuin hän tiesi mistään. Hän potki vähän ympärillensä ja sai revityksi naamarin yhden miehen kasvoilta. Tämä näytti saattavan heidät vielä hurjemmiksi, vaikkei heidän ollut mitään syytä siihen; sillä hän sanoo, ettei hän voinut eroittaa tätä miestä Adamista, ei edes kun hän näki hänen kasvonsa. Tämä ei kuitenkaan vaikuttanut mitään muutosta. He veivät hänet metsään ja pieksivät häntä, koska, niin he sanoivat, hän oli 'niggereitä rakastava radikaali'".
"Poika raukka! Onko hän pahasti vioittunut?" kysyi Comfort levottomasti.
"Minä en tiedä sitä, översti," vastasi Hyman, "eikä sillä ole paljon väliä. Häntä on ruoskittu eikä asia voisi olla pahempi, vaikka hän olisi kuollut. Minä todella", jatkoi vanha mies, surullisesti katsoen valkeaan, "soisin mieluisammin tietäväni, että hän olisi kuollut. Hänen olisi parempi olla kuolleena, kuin näin häväistynä! Kuulitteko joskus, översti, että tämän valtion korkein oikeusto kerta päätti, että pieksäminen oli pahempi kuin hirttäminen?"
"En," sanoi översti, "en ole koskaan mitään semmoista kuullut".
"Niin se kuitenkin päätti," lausui vanha Squire. "Minä en muista, missä jutussa se oli; mutta kyllä sen löydätte virallisista kertomuksistamme, jos huolitte etsiä sitä. Lainsäätäjät olivat rangaistukseksi muutamista rikoksista määränneet hirttämisen asemesta pieksämistä ja peruuttaneet vanhan lain. Seuraus siitä oli, että eräs mies, joka julistettiin syylliseksi jostakin loukkauksesta, jonka hän oli tehnyt ennen tämän uuden lain vahvistusta, vetosi siitä syystä, että pieksäminen oli kuoleman-rangaistuksen karaisemista, ja oikeusto piti hänen puoltansa. Ja siinä se teki oikein — aivan oikein. Minä soisin paljon pikemmin, että Jesse raukkani olisi kuollut, kuin ajattelen, että hän makaa tuolla ja suree ja huokaa häpeässänsä. Jos sitä olisi julkisesti tehty, se ei olisi ollut niin paha; silloin hän olisi voinut tappaa sen miehen, joka teki sen, taikka itse tullut tapetuksi, yrittäessään gentlemanin tavalla kostaa. Mutta kun tulee piestyksi niinkuin koira, eikä edes tiedä, kuka sen teki; kun ajattelee, että sama mies, joka tulee ystävänä ottamaan osaa suruun, ehkä on yksi siitä joukosta, joka sen teki — oi! siinä on liian paljon, liian paljon!"
"Se on todella liian paha", sanoi Hullu, taitamattomasti yrittäen toista viihdyttämään; "mutta teidän tulee lohduttaa itseänne, Squire, sillä ajatuksella, ettei teidän poikanne koskaan ole tehnyt mitään, josta hän ansaitsisi semmoista kohtelua naapuriensa puolelta".
"Se on pahin paikka koko asiassa, översti," lausui vanhus kiivaasti. "Jesse on hyvä poika, ja on aina ollut hyvä poika. Minä en sano sitä sen tähden, että hän on minun poikani, eikä sen vuoksi, että hän on ainoa, joka on jäänyt minulle, vaan sen vuoksi, että se on totta; ja jokainen tietää, että se on totta. Hän ei ole koskaan ollut hurja eikä huikentelevainen — ei ole heittäynyt juomariksi eikä riehaajaksi. Hän oli sodan alkaessa tuskin muuta, kuin lapsi; mutta kun vanhempi poikani Phil, — sama, joka tapettiin Gettysburg'issa — lähti pois, Jesse rupesi niin vakavasti ja säännöllisesti, kuin aika mies, auttamaan minua kasvimaalla. Te tiedätte, että rupean käymään vanhaksi enkä ole enään moneen vuoteen pystynyt liikkumaan ja katsomaan työmiehiä ja pitämään asioita varrellaan, niinkuin niitten pitää olla. No, vaikka Jesse oli vasta poika, hän korjasi kaksi niin hyvää satoa, kuin moneen aikaan olemme kasvimaallamme saaneet. Kun he sitten sodan loppupuolella kutsuivat kokoon Nuoremman varaväen, hän lähti ja yhtyi säännölliseen armeijaan Richmond'in seuduilla ja otti osaa taisteloon tästä tappelusta alkaen. Ja kun sota oli päättynyt ja niggerit olivat vapaat ja kaikki nuot suoritetut, hän ei jäänyt joutilaana aikaa kuluttamaan ja keskustelemaan siitä, vaan ryhtyi suorastaan työhön, pestasi vanhat niggerimme — joista jokainen antaisi henkensä Jesse'n edestä — ja sanoi vaan minulle: 'olkaat te nyt, taatto, aivan huoletta. Istukaat vaan rauhassa ja polttakaat piippuanne ja lähtekäät joskus liikkeelle katsomaan, että asiat käyvät oikeata menoansa talossa ja tiluksilla, ja estäkäät äitiä Phil'ia suremasta, niin minä hoidan kasvimaan.' Ja kun kerroin hänelle, kuinka vaikeat asiani olivat, koska olin velkaa muutamista niggereistä, jotka nyt olivat vapaat, ja minulla paitsi sitä oli hyvä joukko hypoteeki-lainoja, ja valtion paperit ja pankin setelit olivat melkein arvottomat, hän ei hämmästynyt eikä horjunut, vaan sanoi ainoastaan: 'olkaat te vaan levollisena, isä. Minä pidän huolta näistä seikoista. Koettakaat te puolestanne reipastuttaa äitiä, niin minä katson muita asioita.'"
"Te tiedätte, översti, kuinka tämä poika on varhain myöhään, vuodesta vuoteen tehnyt työtä, niinkuin hänellä ei olisi ollut mitään muuta tarkoitusperää maailmassa, kuin maksaa vanhan isänsä velat ja tehdä elämä mukavaksi meille. Hän ei koskaan sekaantunut muitten asioihin, vaan pysyi kiinni omissa askareissaan koko ajan — koko ajan! ja kun sitten ajattelee, että häntä on pieksetty, vieläpä oman väkemme käden kautta, aivan niinkuin niggeriä! — ja kaikki sentähden, että hän oli radikaali!"
"Mutta otaksukaamme, että hän oli radikaali, översti: eikö hänellä ollut oikeutta olla semmoisena? Te olette radikaali, eikö niin? ja carpet-bagger lisäksi? Onko heillä mitään oikeutta kajota teihin ja ruoskia teitä? Minä luulen, ettette usko sitä; mutta paljon pahempi on rääkätä yhtä omasta väestämme — yhtä, joka taisteli Etelän puolesta eikä sitä vastaan. Ettekö tekin ajattele niin, översti?"
"No, se on luonnollista, ettette huomaa eroitusta; mutta minä huomaan. Otaksukaamme, että hän oli radikaali. Hänellä ei ollut mitään sanottavaa siitä — lähti vaan äänestämään vaalipäivänä ja palasi kotiin jälleen. Saavatko he ruoskia ihmisiä ja saattaa heitä onnettomuuteen sentähden? Minä sanon, översti, että olen vanha mies ja lisäksi rauhainen mies ja esivaltalainen; mutta minä vannon Jumalan kautta, että, jos tietäisin, kuka se oli, joka tämän teon teki, minä antaisin hänen tietää, että vielä pystyn lähettämään luodin perille: Sen minä, Jumal'auta, tekisin!"
"Pyydän anteeksi, Madam", hän jatkoi, muistaessaan Metta'n läsnä-oloa; "mutta teidän täytyy antaa anteeksi isän tunteet. Minua ei usein vietetä tämmöiseen taitamattomuuteen, Madam, — ei usein".
"Mutta, översti," hän jatkoi miettien, "tiedättekö, etten minä usko, että tämä oli enemmän kuin puoli syy, miksi Ku-KIux'it pieksivät Jesse'a?"
"Ettekö?" sanoi översti. "Mitä muuta hän olisi tehnyt, joka olisi herättänyt heidän vihaansa?"
"Hän on ollut teidän ystävänne, översti — aina teidän ystävänne; ja hän ajattelee, ja minä myöskin ajattelen, että mitä hän on saanut kärsiä, sen hän on kärsinyt enemmän teidän kuin itsensä tähden. Te tiedätte, että he ovat uhanneet ja varoittaneet teitä jonkun aikaa, ettekä te ole ollut millännekään siitä. Kun he ratsastivat pois viime yönä, he käskivät Jesse'n sanoa hänen 'kirotulle radikaaliselle Yankee-ystävällensä Servosse'lle, että he seuraavan kerran tulisivat hänen tähtensä.'"
"Jesse on kovasti huolissaan siitä, sillä hän kunnioittaa teitä kaikkia hyvin paljon; ja hän tahtoi, että minä lähtisin suorastaan tänne ilmoittamaan sitä teille, jotta te varoituksen saatuanne olisitte varustettuna sitä vastaan".
"Poika raukka!" lausui översti. "Siinä hän teki hyvin ystävällisesti ja ajattelevaisesti. Se on todella liian paha, että joku saa kärsiä ainoastaan sen tähden, että hän on minun ystäväni".
"No, te tiedätte, kummoinen meidän väkemme on, översti," sanoi vanhus, jossa kokonaisen elämän tottumus oli niin suuri, että hän vielä tahtoi kaunistella sitä kansaa, jonka ajatuksiin hän tähän asti aina oli suostunut ja jonka teot hän alati oli antanut anteeksi, vaikka hän ei ollut voinut niitä kokonaan hyväksyä, — "te tiedätte, kummoinen se on. He eivät kärsi, että kukaan muu sekaantuu heidän laitoksiinsa; ja teidän ajatuksenne ovat niin radikaaliset! Minua ei olisi kummastuttanut, jos se olisitte ollut te — suoraan sanoen, översti, se ei olisi kummastuttanut minua — mutta, että he tekivät minun poikani niin, yhden, joka on syntynyt täällä, kuuluu hyvään sukuun (ilman kerskailematta sanottu) eikä koskaan ole ketään häirinnyt — se on liian paha, liian paha!"
"On se todella!" arveli Hullu. "Ja minun täytyy heti lähteä katsomaan häntä. Minä en luule, että voin tehdä hänelle mitään hyvää, mutta minun tulee antaa hänen tietää, kuinka paljon säälin häntä".
"Tämä johdattaa mieleeni toisen seikan", sanoi vanhus. "Minä olen niin hämilläni näistä kaikista, että olin miltei kokonaan unhottaa sen. Hän otaksui, että te tulisitte tervehtimään häntä niin pian kuin kuulisitte siitä, ja hän käski minun sanoa teille, ettei hän voisi vastaanottaa ketään nyt (niin kauan kun hän on tässä tilassa, näettekö); mutta hän — hän tahtoi, että minä sanoisin teille — sanoisin teille", vanhus toisti ja kyyneleet valuivat hänen kasvoillensa, "että hän aikoi lähteä Indianaan tänä iltana ja olisi iloinen, jos voisitte antaa hänelle kirjeitä joillekuille ystävillenne Lännessä. Te ymmärrätte, ettei hän voi jäädä tänne enää (tämän tapauksen jälkeen); ja hän arveli, että olisi sangen hyvä tulla jollakin tapaa esiteltyksi, ettei hän suorastaan joutuisi vennon vieraitten keskelle, näettekö".
"Hän nousee junaan Verdenton'issa, arvaan minä?" sanoi Hullu.
"Niin, minä luulen sen", vastasi vanhus. "Hän ei ole vielä hankkinut mitään matkaa varten, ja hänen käy vaikeaksi ratsastaa sinne tässä tilassa".
"Onko mitään erityistä paikkaa, johon hän tahtoisi mennä?"
"Ei mitään — kun hän vaan pääsee pois täältä, näettekö: ainoastaan sitä varten hän lähtee".
"Niin," lausui Hullu miettiväisesti; sitten hän hetken perästä jatkoi päättäväisesti: "kuulkaapas, Squire! Sanokaat pojallenne, ettei hän murehdi tätä asiaa, vaan on levollinen, ja minä toimitan sen hänelle. Hän ei saa ajatella mitään lähtöä täksi illaksi, mutta teidän sopii levittää se sanoma, että hän on lähtenyt. Minä tulen noutamaan häntä tänä iltana ja tuon hänet tänne; ja jonkun ajan perästä hän voi lähteä Länteen ja huomata, että hän on siellä ystävien keskellä".
Tämä tuuma pantiin toimeen melkein vastoin sen tahtoa, johon se lähinnä koski; ja "carpet-bagger'in" katon alla tuo rääkätty "syntyperäinen" sai turvaa, ennenkuin hän pakeni sen kansan hurjaa vihaa, joka ei sallinut hänen ajatella toisin, kuin se.
Hänen tähtensä Hullu kirjoitti kirjeen kunnian-arvoisalle Theophilus Jones'ille, kertoen hänelle sen tapauksen, josta tämä luku puhuu, ja nuoren miehen silloisen tilan. Tähän kirjeesen hän sai seuraavan vastauksen: —
Wedgeworth'issa Kansas'issa.
Rakas Sir, — Teidän hyvin merkillinen kirjeenne on herättänyt kummallisia muistoja. Siitä ei ole kuin kaksitoista vuotta, kuin veljeäni James Stiles'ia ja minua itseä kesken jumalanpalvelusta eräässä Fiat Rock nimisessä paikassa häiritsi joukko roistoja, joita teidän naapurinne Nathanael Hyman'in sanottiin ärsyttäneen päällemme, koska saarnasimme Jumalan sanaa semmoisena, kuin sitä oli ilmoitettu meille, ja julistimme orjuutta synniksi sen valon mukaan, joka oli meille annettu.
Meitä lyötiin kovasti ja palkoja täyteen; mutta me yhä rukoilimme niitten puolesta, jotka pahasti kohtelivat meitä, kehoittaen toisiamme olemaan hyvällä mielellä ja vieläpä kesken heidän pieksämistään rukoillen Vapahtajan ristinpuussa lausutuilla sanoilla: —
"Isä, anna heille anteeksi; sillä he eivät tiedä, mitä tekevät".
Kun hellittivät siteemme, kiitimme siitä, että meidän oli sallittu todistaa totuutta verellämmekin ja menimme riemuiten matkaamme, kuitenkin noilla seuduilla viipymättä, koska huomasimme, että tämä kansa oli kiintynyt epäjumaliinsa ja kokonaan syntiin antaunut. Me sanoimme vainoajillemme apostolin sanoilla: "Herra palkitkoon sinua tekojesi mukaan".
Herra on todella kuullut palvelijainsa huudon eikä ole unhottanut heidän lyömiänsä. Pyhä kammo seisautti sydämeni tykytyksen, kun kirjeestänne luin, että sen miehen poika, joka oli syypää pieksämiseemme, on kärsinyt samanlaisen rangaistuksen häijyjen ihmisten käden kautta — kenties juuri samojen kautta, jotka ennen kurittivat meitä. Kaikkina näinä vuosina Herra Sebaot ei ole unhottanut huokaustamme eikä jättänyt pahantekijöitä palkitsematta heidän tekojensa mukaan. Hyvin meidän sopii huudahtaa, kun katsomme taaksepäin näihin ihmeellisiä tapauksia uhkuviin, välillä oleviin vuosiin: "Mitä kaikkia Jumala on aikaan-saattanut!" Kun sota jatkaantui ja minä näin orjuuden lujien varustuslaitosten luhistuvan, siksi kuin lopullisesti vapauden valo loisti orjallekin, iloitsin Jumalan kummallisesta voimasta, joka inhimillisten intohimojen ja kiihkojen kautta panee kunniansa tarkoitukset täytäntöön. Kuinka se soimasi heikkoja valituksiamme ja puuttuvaa uskoamme! Kuka olisi voinut uskoa, että kaikki se paha, jota orjuus, pilkaten Kaikkein Korkeinta ja hänen käskyjänsä, oli koonnut synti-uhriksi — Jumalan rankaiseman ja itkevän kansan veri, kyynelet, huokaukset ja vaikerrukset — niin pian muuttuisi siksi voimaksi, joka juurta jaksain kukistaisi sortajan! Oi! jos tämän uuden vapauden annon suuri, vanha Pyhä Johannes — John Brown[70] — olisi voinut aavistaa tätä häpeällisen kuolemansa hetkenä! Mutta kukaties hän näki sen ja tämä ihana näky poisti kuoleman pistoksen.
Mutta näistä kaikista ei ole kuitenkaan mikään niin nöyryyttänyt ja pelottanut minua, kuin tämä suora ja kauhea kosto, joka on kohdannut yhtä minun vainoajistani. Jumala tietää, etten koskaan ole pitänyt mitään vihan tai koston tunteita heitä vastaan. Minä en ole koskaan unhottanut rukoilemasta heidän, vihollisteni, puolesta, niinkuin Pyhä Raamattu käskee meidän tehdä; mutta en ollut koskaan ajatellut, että näkisin Jumalan käden näin ilmeisesti kurotettuna vääryyksiäni kostamaan. Pelkkä ajatus on nöyryyttänyt minua enemmän, kuin voin selittää, ja minä olen sen kautta joutunut kysymään itseltäni, eikö tämä tapaus avaa minulle yhtä velvollisuuden tietä, joka on täydellisimmässä sopusoinnussa pyhän uskontomme käskyjen kanssa. Se nuori mies, joka on kärsinyt isänsä syntien tähden ja josta te puhutte niin suurella kunnioituksella, tahtoo puheenne mukaan paeta siitä, mitä hän katsoo häpeäksensä, vaikka se on pidettävä hänen kunnianansa. Miksei hän saisi tulla tänne, ystäväni — sillä tästä lähin en voi muuta kuin pitää teitä semmoisena — ja minä kiittää hyvää Isäämme auttamalla sen poikaa, joka vainosi minua? Iloisesti, nöyrästi olen tämän velvollisuuden toimittava, sillä tapaa ylistäen ja kiittäen Häntä, joka hallitsee ja johdattaa kaikkia asioita kunniaksensa. Uskollisesti, niinkuin Hän oli uskollinen minulle, tahtoisin täyttää tämän luottamuksen, hellästi ja nöyrästi, ettei tämä nuori mies koskaan saisi tietää, kenenkä käsi ojennettiin tekemään hänelle hyvää. Tehkäät hyvin ja miettikäät tätä ehdotusta ja, jos se on teidän mielenne mukaan, lähettäkäät hän minun luokseni vakuutettuna siitä, etten ole laiminlyövä mitään, joka voi hyödyttää häntä.
Olen totisesti
Teidän palvelianne ja veljenne Herrassa
Theophilus Jones.
Hullu tiesi, että tämän kiihko-uskoisen oli täysi totuus mielessä, ja sitä katsomatta, että hän oli valmis luulemaan jumalallisen teon tapahtuneen hänen tähtensä, hänessä oli jonkunlaista ritarillista ja harrasta rakkautta siihen, mitä hän katsoi velvollisuudeksi ja uskonnoksi, joka mieli-ala saattaisi hänet väsymättömyydellä täyttämään tätä itse päällensä ottamaa tointa. Näin vanhan Squiren rääkätty poika lähti vapaasen Länteen alottamaan elämää uudestaan sen miehen suojeluksen ja hoidon alla, jota hänen isänsä yllytyksestä oli piesty noina hyvinä vanhoina aikoma ennen sotaa.
XXX LUKU.
Kevään umpuja ja auringonpaistetta.
"Setä Jerry, hoi, setä Jerry!"
Oli kevät-aika ja iäkäs patriarkka oli pyrkinyt ulos päivänrintaan huoneensa eteläpuolelle, jossa hän vuodesta vuoteen "ensimmäisestä keväästä asti antaumisen jälkeen", niinkuin hänen oli tapa sanoa, oli viljellyt pikku puutarhaansa. Varsin kuuluisa oli tämä setä Jerry'n puutarha. Koko vähäisessä kylässä ei löytynyt toista sen vertaista. Sillä tarkkuudella talouden hoidossa, jota hänen entinen "johtajan"-asemansa hänen isäntänsä kasvimaalla oli opettanut häntä pitämään, oli hän heti kääntänyt huomionsa sen maatilkun parantamiseen, jonka hän oli ostanut.
Kaikkiansa hänellä ei ollut kuin kolme acre'a; mutta nämät olivat erinomaisella huolella valitut. Maa vietti vähitellen lounaasen päin; multa oli semmoista harmaanlaista ja hiekkaista, joka parhaiten taipuu viljelykseen, ja sen alla oli savinen pohja, joka esti sitä mehua läväisemästä. Tämän maan äärimmäiseen ylinurkkaan oli vanhus rakentanut huoneensa — aivan yksinkertainen rakennus sekin, kun sitä verrattiin hänen naapuriensa huoneisin. Veistämättömistä puista salvetut seinät ja ruoteinen takantorvi eivät millään lailla olleet niin sievät, kuin ympäröivien huoneitten valkaistut laahkot; mutta ne olivat kaikki maksetut yhtä hyvin, kuin hänen maakaistaleensakin. Ristipaalutus, joka saarsi hänen tilustansa, ei ollut ensinkään komea; mutta se oli "hevos-korkea, sika-taaja ja härkä-vahva"[71] sen laillisen määräyksen mukaan, jonka tämän valtion oikeustot olivat hyväksyneet paalutusten suhteen. Tämän samoin kuin suurimman osan vähäisistä laitoksista yksinkertaisen majan ympäri oli joko hän itse omilla käsillänsä aikaan saanut tahi hänen poikansa, jotka hänen johdollansa auttivat häntä semmoisina aikoina, kuin säät estivät heitä päivätyötä läheisillä kasvimailla saamasta.
Kykenemätönnä paljon tavallista kasvimaan työtä tekemään vanhus alusta oli asettunut perheensä raha-vartiaksi ja talouden toimittajaksi. Kaikki heidän rahansa pantiin yhteiseen varastoon, josta ainoastaan niukimmassa määrässä sallittiin menoja kunkin tarpeita varten. Loput käytettiin pienen maatilkun ostamiseen, sen parantamiseen taikka ensiksi muulin ja sitten hevosen ostamiseen, jonka kautta poikien onnistui kolmantena keväänä antaumisen jälkeen omasta takaa korjata sato, maksaen ainoastaan veroa maasta, ja seuraavana vuonna taas lunastaa itselleen neljänkymmenen acre'n sievä pieni kasvimaa neljän penikulman päässä. Koko tämän ajan kuluessa vanhan miehen huolen-pito, ponnistukset ja viisaat neuvot olivat olleet paljon arvokkaammat, kuin hänen työnsä olisi ollut, jos hän olisi ollut aivan hyvissä voimissa. Se oli ollut hänen tuumansa ihan alusta, että hän ja hänen vaimonsa pitäisivät huolta tästä vähäisestä puutarhasta, jota he mielivät viljellä, ettei se ainoastaan antaisi kylläksi kasvaksia perheen tarpeisin, vaan myöskin tuottaisi viljaa kylläksi sikojen lihottamiseksi, jotka kesän aikana juoksivat vapaana ympäri tilusta, ja niin muodoin hankkisi lihaa perheelle. Tätä he olivat aina tehneet, siksi kuin pojat olivat jättäneet heidät, lähteäkseen uuteen kasvimaahan. Muitten asiain joukossa setä Jerry ei ollut laiminlyönyt hedelmä-puita istuttamasta. Hänen naapurinsa sanoivat, että hän oli aivan hurjasti mieltynyt siihen. Hän neuvoi heitä kaikkia tekemään samoin; mutta harvat pitivät väliä sillä. Milloin miltäkin valkoiselta naapuriltansa oli hän hankkinut pano-oksia persikka- ja omena-, päärynä- ja nektariini-, aprikosi- ja kirsikkapuista. Hän oli niiltä työntekiöiltä, joita Warrington'issa käytettiin, oppinut yksinkertaisella tavalla ymppäämään ja oksastamaan ja oli jokaiseen käyttämättä jääneesen nurkkaan vähäisessä paikassansa istuttanut tämmöisiä puita, jotka samalla, kuin ne koristivat, lupasivat voittoa lähimmäisessä tulevaisuudessa; niin että vanha maja siihen aikaan, johon kirjoitamme, puoleksi oli kevään vienon vihannan peitteessä. Puut olivat täynnänsä lumivalkoisia kukkia; linnut visertelivät oksilla; mehiläiset surisivat joka paikassa, sillä välin kuin kiinalainen kuusama, joka kiipesi sen yksinkertaisen säle-aidakkeen yli, joka meni ovelta melkein porttiin saakka, oli verhottu vaha-valkoisilla kukilla ja levitti runsaasti ympärillensä omituista väkevää hajuansa.
Jonkunlaisella unteloisella, innottomalla tavalla vanha mies paraikaa työskenteli puutarhassaan enemmän siitä syystä, että oli kevät-aika ja vanha tottumus pakoitti häntä kaivamaan ja istuttamaan, kuin siitä syystä, että hän, niinkuin näytti, olisi pitänyt väliä työllään.
"Setä Jerry, hoi, setä Jerry!" kirkas tyttömäinen ääni soi uudestaan. Vanha mies kohosi nopeasti pystyyn ja, nostaen toista kättä sillä varjostaakseen silmiänsä, kääntyi porttia kohden ja, kurkistellen kukkapeitteisten puitten lävitse, huudahti kiireesti: —
"No, onpa tuossa miss Lily, överstin pikku tyttö! Yhtä suloinen ja tuore, kuin ne kevään kukat, jotka hän on poiminut matkallansa tänne! Kyllä, miss Lily, minä kuulen. Minä olen silmänräpäyksessä siellä, herttalapseni. Setä Jerry ei ole niin vikkelä, kuin hänen oli tapa olla, vaikka semmoiset koreat kasvot voisivat elvyttää paljon vanhempiakin jalkoja, kuin minun. Kuinka voitte, herttalapseni?" hän kysyi porttia avatessaan. "Ja kuinka isänne, översti, voi tänä aamuna? No katsokaat, eikö hän ole heittänyt ponya ja ottanut äitinsä lempi-tammaa Jacaa! Vanha Jerry sanoi äidillenne vähä aika takaperin, kun hän viimeistä edellisellä kerralla kävi Warrington'issa ja te ratsastitte tuolla pikku muulilla isänne kanssa kaninajoon — minä sanoin missis'ille, että hänen olisi parempi antaa tuo pony setä Jerry'lle, koska ei nuori missis milloinkaan enää lähde ratsastamaan sillä. Ratsastakaat oikein sisään, herttalapsi, koska tiedän, että aiotte tarkasti katsoa setä Jerry'n puutarhaa, ennenkuin lähdette. Paitsi sitä tamma kaipaa pisaraa vettä Jerry'n lähteestä, jossa, niinkuin tiedätte, on parasta vettä monen peninkulman päässä tästä, ja hiukan tilaisuutta haukata tätä ylen korkeata apilaa, joka kohoo ylös joka paikassa täällä, koettaen kaataa vanhaa Jerry'a kumoon joka kerta, kuin hän tulee ulos huoneesta. Ja totta tosiaan, miss Lily, te tarvitsette itse vähän lepoa ja siemauksen vettä. Ihme ja kumma, kun jo näytätte niin punakalta ja ladynkaltaiselta, kuin aina olisitte ollut nuori lady! Ratsastakaat sisään, herttalapsi, ja antakaa minun tuoda tuoli, että saatte astua alas sen päälle".
Hän avasi portin ja lähti ontumaan huonetta kohden.
"Oh, älkäät huoliko tuoda mitään tuolia, setä Jerry: minä en tarvitse sitä". Hän pujahti puhuessaan satulasta; mutta vanhus astui yhä eteenpäin keskeyttämisestä vaaria pitämättä ja palasi pian pitkin polkua puitten lehvästen alla, tuoden rottinkituolia (jota hän myöskin käytti tukena) oikealla kädellään.
"No, mutta katsokaat!" hän sanoi teeskenneltyllä pettymyksellä, "hän on jo liian ylpeä antaaksensa vanhan Jerry'n palvella itseään hiukan, vaikkei siitä ole kuin juuri pari kolme päivää, niin puhuakseni, kuin toussutin häntä polvellani ja juttelin hänelle vanhoista orjuuden ajoista, joista, kiitos Jumalan, hän ei itse koskaan ollut nähnyt mitään".
"Istukaat nyt, herttalapseni, tänne kuusaman alle ja minä riisun satulan ja suitset tammalta ja annan hänen haukata puitten alla, niinkauan kuin viivytte täällä".
"Mutta minä en voi viipyä täällä, setä Jerry", sanoi Lily. "Äitini lähetti minut tänne asialle".
"Hyvänen aika, lapseni! ette suinkaan luule, että hän tahtoo, että täyttä laukkaa ratsastatte suoraan takaisin tänä kuumana aamuna? Paitsi sitä olette jo käynyt kaupungissa ja teidän tarvitsee myöskin levätä. Te näytätte niin varistuneelta ja punehtuneelta, kuin olisitte ajaneet täyttä nelistä koko matkan. Ja mitä tammaan tulee — katsokaat, miten kuuma se on!" hän sanoi, kun hän nosti pois satulan, "Antakaa vaan äitinne nähdä teidät noin hiessänne ja minä pelkään, että saatte vielä kotvan aikaa ratsastaa ponylla; kuinka, miss Lily?"
"Jaca parka!" lausui Lily, astuen tamman luo ja taputtaen sen kaulaa. "Minä en tietänyt, että se oli niin kuuma. Se oli niin hauskaa," hän sanoi puollustavaisesti Jerry'lle, "etten voinut olla kovasti ratsastamatta. Minä en kuitenkaan ole käynyt kaupungissa, vaan olen ainoastaan kulkenut pari kolme penikulmaa 'kello kolmen tietä' alaspäin".
"Tosiaan!" arveli vanhus. "Te olette juuri niinkuin Jaca itse: te olette liian kuumaverinen ja ylhäisesti kasvatettu kulkemaan verkalleen, kun avoin tie on edessänne. No, ei mitään vahinkoa ole tapahtunut, herttalapseni, mutta teidän täytyy oppia, ettei täysiverinen hevonen siedä sitä yllytystä, jota paitsi joku sekarotu-pony ei koskaan ajattelisi mitään liikkujista. Siinä on eroitus eläinten luonnossa. Sama on muulin laita: se ei koskaan lähde paikastansa, jollette ensiksi piekse sitä puolikuolluksiin hickory'lla. Semmoinen on sen luonto. Muuli tarvitsee hickory'a samalla tavalla kuin hevonen tarvitsee kauraa; ja tuommoinen sekarotuinen, jolla tähän asti olette ratsastanut, herttalapseni, ei ole paljon erilainen, vaan juuri molempien välillä — vähän liian paljo muuli hevoseksi ja vähän liian paljon hevonen muuliksi. Mutta tämä teidän Jaca'nne ei ole mitään semmoista elukanlaatua. Se rakastaa juuri yhtä paljon juoksemista, kuin hirvi, ja jos vaan antaisitte sille tilaisuutta, se juoksisi siksi kuin se kaatuisi. Teidän täytyy ottaa vaaria semmoisesta hevosesta; ja jos pidätte huolta siitä, ei se tee mitään eroitusta, kuinka paljon vaaditte siltä. Jos olisitte nyt vaan seisauttanut sitä pari kolme kertaa ratsastuksessanne tänä aamuna, ei matka olisi kiihdyttänyt ja hiestyttänyt sitä missäkään sanottavassa määrässä".
"Mutta kaikki on hyvin, herttalapseni. Ei vähintäkään vahinkoa ole tapahtunut. Kun tamma on syönyt hiukan ruohoa ja te olette vähäisen levännyt, setä Jerry pyyhkii ja sukii sitä pikkuisen ja antaa sille suuntäyden vettä ja se tulee yhtä komeaksi, kuin koskaan, ja paljon komeammaksi ratsastaa kuin milloin se tuli ulos tallista tänä aamuna, niinkuin varmaan huomaatte, ennenkuin pääsette kotiin, miss Lily".
"Mutta, herranen aika!" huudahti vanhus, "tässä olen puhumassa, ja te seisotte tuolla päivänpaisteessa. Istukaat lehvästen alle, herttalapseni, sillä aikaa kuin noudan teille vähän vettä".
"Oh, minä seison täällä ja vartioitsen Jaca'a," katsoen tammaa, joka ahkerasti puri suuria suuntäysiä uhkeata, tuoresta apilaa, oikein maiskuttaen ja puhkuen mielihyvästä.
"Vartioitsette sitä, lapseni?" sanoi vanhus hymyillen. "Ette suinkaan luule, että milläkään houkuttelemisella maailmassa saisitte sitä jättämään tätä apilistoa, vai kuinka?"
"No siinä tapauksessa," arveli Lily, "tulen teidän kanssanne lähteelle. Minun täytyy saada nähdä puutarhanne, näettekö. Asia on semmoinen, että äiti lähetti minut tänne tuomaan teille vähän potaatintaimia; mutta minä olen kovasti hidastellut; metsä oli niin hupainen. Minun olisi pitänyt olla täällä jo tunti takaperin, että olisitte voinut istuttaa ne maahan, ennenkuin aurinko kävi niin kuumaksi".
"No, katsokaat nyt! eikö tuo ollut hyvin ystävällisesti tehty missis'ilta. Aina hän muistaa vanhaa Jerry'a ja lähettää hänelle jotakin. Hän tietää, että semmoiset asiat tekevät vanhan miehen kovasti hyvää nyt, kun hän on aivan yksinään — aivan yksinään. Siunatkoon hänen sydäntänsä! Ja minä luulen, että tämä on juuri se syy, jonka vuoksi hän lähetti teidät tuomaan ne tänne".
"Ja sanani kautta, ne ovat kauniita taimia, ovat tosiaan," hän jatkoi, tutkiessaan sitä bataati-taimien[72] kimppua, joka Lily'lla oli tuossa korissa, jota hän kantoi. "Minä pelkään todella, että missis ryöstää itseänsä vanhaa Jerry'a varustaaksensa".
"Oh, ei!" lausui Lily. "Äiti käski minun sanoa teille, että meillä oli yltäkyllin tämmöisiä tänä vuonna, vieläpä enemmän, kuin tavallisesti".
"Niin; ja minä arvaan, että hän tiesi, ettei Jerry ollut saanut semmoisia mitään. Juuri siihen aikaan, herttalapseni, kuin olisi pitänyt kylvää ne, tuo — tuo hyvä eukkoni —"
Vanha mies pysähtyi, hänen äänensä tukehtui liikutuksesta, kun hän painoi päätänsä toista sauvaansa vastaan ja itki. Se oli kummallinen näky — vaalea-tukkainen nuori tyttö iloisessa ratsas-puvussaan, juuri joutuen vaimouden ikään, ja hänen edessään tuo harmaa pää nojaantuneena toiseen noista mustista käsistä, samalla kuin toinen vavisten piti toista tukevaa sauvaa ja kumartunut ruumis värisi surusta, jota ei käynyt kukistaminen. Mehiläiset, päivänpaiste, kukkivat puut, uhkea apilisto ja musta tamma, joka söi kiihkeästi ja mieluisasti heidän vieressään, kaikki yhtyivät synnyttämään harvinaista kuvaa.
Tyttö, jolle ei edes tuon kaikkein suloisimman ilmanalan ja ihmeellisen luonnon vaikutus vielä ollut opettanut lohduttajan roolia, seisoi hetken huolestuneena ja hämmästyneenä ilman mitään sanomatta. Sitten hän sukupuolensa hienolla vaistolla laski kätensä sen ruskean, laihan käden päälle, joka nojautui häntä lähinnä olevaan sauvaan, ja ryhtyen siihen lohduttajan virkaan, jota hänen äitinsä oli lähettänyt häntä toimittamaan, sanoi vavisten: —
"Oi, setä Jerry, minä olen varma" — Hän ei voinut sanoa sen enempää; mutta vanhus tunsi hänen lauhean kätensä lepäävän omalla kädellänsä ja hänen kyyneleensä vuotavan molempien päälle.
Vähitellen vanhuksen huokaukset lakkasivat ja viimein, siirtäen päätänsä kätensä luota, mutta ylös katsomatta, hän sanoi leppeästi ja kunnioittavaisesti:
"Tulkaat, missis," ja astui edellä puutarhaa ja lähdettä kohden. Nämät sanat ja tämä ääni säpsäyttivät Lily'ä. Hän ei voinut selittää syytä, miksi: kuitenkin ne olivat aivan toisenlaiset kuin ne, joilla vanhus, joilla kaikki, ennen olivat häntä puhutelleet. Se oli ensimmäinen tervehdys puhkeavalle vaimoudelle, jonka tytön armon-toimi oli ilmoittanut iäkkäälle miehelle.
He menivät lähteelle. Viileä siemaus kaikkein puhtaimmasta kurpitsi-maljasta oli hyvin mieluisa. Bataatin taimet asetettiin huolellisesti ämpäriin, virvoitettiin kylmällä vedellä ja pantiin varjoon ja sitten monella anteeksi pyynnöllä sievä puutarha näytettiin.
"Tässä ei ole paljon tänä vuonna, sillä hän, joka aina teki pää-työn tässä, ei ole täällä enää," lausui vanhus hellästi. "Minä puuhaan vähän iltaisin ja aamuisin, tiedättenhän; ei niin, että pitäisin sillä paljon väliä — ei näytä siltä, kuin ajattelisin asioita, niinkuin minun ennen oli tapa ajatella — mutta minusta tuntuu, kuin hänen pitäisi olla iloinen, kun hän katsoo alas sieltä, jossa hän on, ja näkee minun pitävän huolta siitä, jota hän aina ajatteli niin paljon. Minä teen työtä oikein lujasti, kukatiesi yhtä paljon kuin koskaan ennen; mutta sitten minä en huoli siitä sen enempää. Minä en laske mitään tuumia enkä suunnittele enää. Näyttää siltä, kuin olisin aivan yksinään, herttalapseni, eikä minulla olisi enää mitään muuta tehtävää, kuin vaan odottaa siksi kuin Herra korjaa pois romun omalla tavallansa — omalla tavallansa".
Kun olivat käyneet ympäri puutarhan ja Lily'n kori oli täytetty milloin milläkin, jota vanhus luuli "missis'in kaikkein enimmän haluavan", he palasivat huoneen luo; ja kun Lily seisoi ja katseli hyvin hoidettua pikku tilusta, joka tuoreskukkasista puista oli käynyt viheriäiseksi ja valkoiseksi lehdoksi, hän huudahti:
"No, setä Jerry, kuinka ihana paikka teillä on!"
Vanhus kääntyi tuolla omituisella nelijalkaisella tavalla, johon molempien sauvojen alituinen käyttäminen pakoitti häntä, ja nostaen toista kättänsä, sauva siinä koukusta riippuen, varjostaaksensa silmiänsä lämpimältä päivän valolta, joka altiisti virtasi hänen lumivalkoisen päänsä päälle, hän hetken ääneti katseli maatansa ja sanoi sitten huoaten:
"Niin, missis, se on sangen kaunis koti vanhalle mustalle miehelle, se on totta; mutta jollakin tapaa se ei näytä enää tuottavan minulle mitään iloa. Minun oli noina vanhoina orjuuden aikoina tapa ajatella, että jos vaan voisin hankkia itselleni tämänkaltaisen kodin, minä olisin kaikkein onnellisin ihminen maan päällä. Monta kertaa," hän jatkoi, kääntyen vierastansa kohden, "kun olin vaan nuori mies ja vapauden siunattu päivä ei näyttänyt olevan likempänä, kuin se oli alussakaan, minun oli tapa ajatella ja uneksia tämmöistä aikaa. Minä aina luulin, että se tavalla tai toisella tulisi minun eläessäni, ja silloin arvelin, ettei löytyisi mitään enää, jota olisin toivonut. Te ette voi oikein arvata, miss Lily, kuinka paljon minä olen ajatellut tätä vähäistä paikkaa. Tuntui välisti siltä, kuin olisin ajatellut enemmän sitä, kuin taivasta itseä. Betty, tyttö raukka, sanoi usein minulle, että välisti tein niin; ja tämä on kukatiesi juuri se syy, jonka vuoksi hän lähti edellä — vetääksensä vanhaa Jerry parkaa pois siitä, mihin hän oli kiinnittänyt sydämensä täällä alhaalla. Minä en ajattele sitä niin paljon enää; vaikka minun tekee sangen hyvää ajatella, että, kun olen mennyt, sanovat: 'tuo oli setä Jerry'n paikka'; ja kukatiesi lisäksi poikieni lapset poimivat omenoita ja persikoita täällä ja muistavat vanhaa isän-isää, joka istutti puut".
"Minä en ole enää huolissani, miss Lily. Minulla oli ennen aina paljon huolia Herran asioista — noina vanhoina orjuuden aikoina ja sitten jälestäpäin sodan kestäessä ja sitten kun me mustat ihmiset olimme keskivaiheella, ei aivan orjia eikä kokonaan vapaita. Sitten, kun Ku-Klucker'it tulivat, se huolestutti minua kovasti. Mutta nyt näyttää siltä, kuin näkisin, että Herra kyllä hoitaa omia asioitansa eikä kaipaa setä Jerry'n apua, kun hän vaan tekee mikä on hänen edessään. Ja tämä se on, jota nyt koetan opettaa kansalleni. Löytyy yksi paikka raamatussa, josta en voi luovuttaa ajatuksiani; ja se on se, jossa Herra sanoi vanhalle sotijalle Josualle: 'Ole sinä luja ja hyvin urhoollinen'. Siinä seisoo enemmän siitä kuin minä nyt muistan; mutta se koskee kaikki samaa ajatusta. Minä kuulin överstin lukevan sitä ja puhuvan siitä myöskin. Jumala siunatkoon häntä! näyttää aivan siltä, kuin hän voisi panna kansamme ajatukset sanoihin paremmin, kuin kukaan muu. Minusta näyttää siltä kuin me mustat ihmiset olisimme nyt juuri tuossa tilassa. Herra on johdattanut meitä päivällä ja yöllä juuri yhtä hellästi ja huolellisesti, kuin olisimme olleet karitsoita; ja nyt hän sanoo, että meidän tulee olla urhoollisia, jos tahdomme, että Hän vielä pitää meidän puoltamme. Minun ymmärtääkseni tämä tarkoittaa, että meidän täytyy vaatia oikeuksiamme ja puollustaa niitä niinkuin miehet ja vastaan-ottaa mitä tulee, kuten pojat leikeissänsä, juuri niinkuin se vaan kuuluisi leikkiin, jos se koskeekin kipeästi. Tätä minä sanon kansalleni ja minä aion pitää kiinni siitä myöskin. Minä en pysty taistelemaan eikä suorittamaan semmoisia miehuuden töitä, joita Herra vaatii meiltä; mutta minä toivon, että, jos se on hänen tahtonsa, minä voin nousta kansani kanssa ja nurisematta kestää niitä vastuksia, joita Hän lähettää. Jollakin tapaa minusta tuntuu, nuori missis, kuin laupiaalla isällä vielä olisi jotakin tehtävää vanhalle Jerry'lle; mutta se ei ole tuon maanpalstan suhteen, miss Lily, se ei ole tuon suhteen," hän lisäsi heiluttaen vasenta kättänsä sauvoineen taaksepäin pikku tilustansa kohden. "Tuo on mennyt pois ajatuksistani: sydämeni ei ole enää kiintynyt siihen, herttalapseni, ei ensinkään. Tätä kansa raukkaa ylt'ympärilläni, jolla on vapauden kallis juveli kädessään, mutta joka ei tiedä, mitä tehdä sen kanssa, — heitä minä olen ajatellut ja heidän puolestansa rukoillut. Ei löydy mitään muuta vanhalle Jerry'lle eikä hän tahdo mitään muuta. Herra on antanut hänelle kaikki, mitä hän ikinä pyysi, vieläpä paljon enemmänkin. Hän ei pyydä mitään enään itseänsä varten; mutta kukaties Herra löytää jonkun keinon, jolla hän saattaa tämmöisen koukistuneen sauvan, kuin vanha Jerry, tekemään jotakin hyvää näille hänen heimolaisillensa ja kanssapalvelijoillensa".
"Oi, setä Jerry," lausui Lily ja kyyneleet juoksivat hänen poskillensa, "te ette saa olla niin murheellinen ja alakuloinen. Minä tiedän varmaan, että olette vielä kauan aikaa onnellinen hupaisessa kodissanne. Teidän ei tule olla niin suruissanne".
"No, herttalapseni, älkäät itkekö," sanoi vanha mies viihdyttäväisesti. "Setä Jerry ei ole suruissansa, hiukan yksinäinen vaan silloin tällöin. Hän on paljon onnellisempi, kuin useimmat ihmiset. Hän iloitsee siitä, mitä hänellä on ollut ja mitä Herra antaa hänelle, ja hän tahtoo turvata Häneen sen suhteen, mikä on tulossa, toivoen vaan, että Hän löytää vanhalle Jerry'lle jotakin tehtävää, joka ennemmin tai myöhemmin saattaa hänet hyödylliseksi kansallensa".
"Siunatkoon sieluani!" huudahti vanhus äkkiä keskeyttäen ja ontuen pois, "eikö tuo tamma jo ole syönyt tarpeeksensa ja lähtee nyt mehiläispatsaitten luo. — Tännepäin, Jaca, hoi!"
Mehiläisetkö ne olivat vai setä Jerry'n tuikea ääni, joka seisautti sen, olisi vaikea ratkaista. Varma on, että se äkki-arvaamatta kääntyi, heitti vihaisesti ulos jalkansa vanhaa miestä kohden ja pää alaspäin painettuna ja luimussa korvin laukkasi pois hyvin siivotun ja äsken kylvetyn puutarhan poikki.
"No katsoppas tuota!" sanoi vanha mies ilman vähintäkään suuttumuksen merkkiä äänessään, kun hän kääntyi ja ontui tamman jälkeen: "kuka olisi uskonut, että se niin pian olisi saanut kyllänsä tuosta apilasta!"
Hän lähti juuri, vaikka nähtävästi turhaan, ottamaan kiinni tuhoa tekevää hevosta, kun Lily laski kätensä hänen käsivarrellensa ja hauskasti nauraen sanoi:
"Heittäkäät, setä! Te ette koskaan maailmassa saisi sitä kiinni.
Istukaat vaan alas ja katsokaat, kuinka minä kutsun sitä".
"Kyllä on helppo puhua kauniisti siitä, miss Lily," lausui vanhus, kun hän huohottaen vaipui siihen tuoliin, jonka hän oli tuonut ulos Lily'n tultua; "mutta minä pelkään, että saatte kutsua kauan aikaa, ennenkuin tamma vastaa teille".
"Älkäät huoliko", arveli Lily, astuessaan hiukan matkaa eteenpäin, josta hän hyvin nähtiin; ja pitäen ylhäällä kättänsä, josta hiha soljui takaperin, näyttäen pyöreätä valkoista käsivartta, hän kutsui:
"Jaca! Jaca! tamma korea,
Jaca! Jaca! humma sorea,
Jaca! Jaca! riennä, juokse,
Jaca! Jaca! ystäväs luokse.
Jaca! lakkaa leikkimästä,
Kaspa, mitä saat nyt tästä!"
Hän toisti nämät värssyt lempeällä, laulavalla äänellä, yhä pitäen kättänsä ylöspäin ja tuskin katsoen eläintä kohden, joka oli tiluksen äärimmäisessä nurkassa, pää pistettynä paalutuksen yli. Tuota pikaa tamma katsoi ympärillensä, mutta pani päänsä sitten takaisin entiseen asemaan, ikäänkuin se olisi päättänyt olla kokonaan kutsumuksesta huolimatta. Lily jatkoi, laulaen värssyänsä. Pian tamma kääntyi ja alkoi lopulta levollisesti liikkua emäntäänsä kohden pitkin puutarhan polkua ja, tullen aivan Lily'n luo, antoi otsatukkansa hänen käteensä ja pureskeli suurella mielihyvällä sitä vähäpätöistä, mitä se sai, vaikkei se ollut mitään muuta, kuin artisokka, jonka Lily oli ottanut koristansa, johon vanhus oli pannut muutamia, sanoen, että niistä "tuli kauhean hyviä kevät-pickles'iä, jotka pysyivät vereksinä ja ytimikkäinä, kun viheriäinen tavara oli vähässä".
"No, no", lausui vanha mies, "tuo voittaa kaikki, mitä elin-aikanani näin hevoskutsumisen puolesta!"
"Oh", nauroi Lily, "tuo ei ollut mitään! Jaca on aina ollut äidin suosikki ja Warrington'issa se sai juoksennella mieltä myöten nurmikolla kartanon etupuolella. Aina, kun tahdoimme kutsua sitä luoksemme, lauloimme vaan tuon ja, kun se tuli, annoimme sille joka kerta jonkun makupalan. Isä kutsuu sitä viheltämällä ja minun oli välisti tapa tehdä samoin; mutta äiti sanoo, että käyn liian isoksi tehdäkseni sitä nyt enää".
"Tietysti, tietysti", arveli vanhus vakavasti. "Laulu on sentään sievempi kuin vihellys".
Vanhus pyyhki nyt huolellisesti ja satuloitsi tamman. Lily nousi sen selkään tuolilta; portti avattiin; iloinen "hyvää huomenta, setä Jerry" kuului; ja vastaukseksi kunnioittavainen: —
"Hyvästi, miss Lily. Sanokaat terveisiä missis'ille ja nöyrimmät kunnioitukseni överstille; Jumala siunatkoon heitä molempia. Setä Jerry on suuresti kiitollinen siitä, etteivät vielä ole unhottaneet häntä".
Vanha mies seisoi katsellen sievää tammaa ja kaunista, tyttömäistä ratsastajaa, kun he lensivät pois Warrington'ia päin. Lily'n toimi oli onnistunut ja leskeksi jääneen vanhuksen yksinäinen sydän oli hetkeksi taivutettu pois surustaan. Kun tyttö oli kadonnut näkyvistä, hän sanoi, portilta lähtiessään, itseksensä: —
"Miss Lily on tosiaan vilkas ja yhtä suloinen kuin äsken poimittu lilja. Tytöksi hän hallitsee myöskin hevosta hyvin taitavasti".
XXXI LUKU.
Kolmasti kerrottu kertomus.
I.
Sanomalehdet kertoivat sen ensiksi.
The Dunboro Herald Toukokuun 17 päivältä 18.. sanoi: —
"Rockford'in maakunnan hyvä kansa kokoontui tänään oikeuston-kartanossa esittelemään kandidaateja maakunnan virkoihin ja keskustelemaan valtiollisesta asemasta. Siitä asti, kuin sotaisen anastuksen kautta itsehallituksen oikeus otettiin pois kansalta ja kansa asetettiin halpojen radikaalisten niggerien ja kunniattomien scalawag'ien ja carpet-bagger'ien alle, jotka yhtyvät edellisiin ja johdattavat heitä, ei Rockford'in kunniallisella kansalla ole ollut mitään ääntä hallituksessa. Se on nyt päättänyt, että se aika on tullut, jolloin se tekee uuden ponnistuksen saadaksensa omat asiansa haltuunsa. Se kokoontui tänään yhtenä miehenä ja kuunteli niitä hehkuvia sanoja, jotka lähtivät semmoisten sydäntä sytyttävien puhujien suusta, kuin kenraali De Bang, kunnian-arvoisa John Snortout ja översti Whiteheat, siksi kuin yleisestä innostuksesta selvästi näkyi, että Rockford'in valkoinen kansa aikoo jälleen ruveta omia asioitansa hoitamaan. Juuri ennenkuin tiedon-antajamme lähti pois, levisi huhu jostakin vastuksesta tai pulasta, johon John Walters, tuo tunnettu Rockford'in radikaali, olisi joutunut. Me emme saaneet tarkempia tietoja siitä emmekä pidä sillä väliä. Pahin seikka, joka voisi tapahtua hänelle, olisi paras seikka maakunnan rauhalle".
The Moccason Gap Rattler (joka ilmestyi seuraavana aamuna) sanoi: —
"Me olemme kuulleet, että Rockford'in oikeuston-kartanossa eilen pidetyn kokouksen jälkeen musta kansa oli ollut kovasti kiihtynyt suuren johtajansa, tuon kunniattoman Walters'in, katoamisesta. Näyttää siltä, kuin hän olisi ollut kylläksi hävytön tulemaan kokoukseen ja istumaan koko ajan puheita ylös kirjoittamassa. Hänen läsnä-olonsa herätti suurta huomiota; sillä, vaikka oli julkinen kokous, ei kukaan olisi uskonut, että hän olisi juljennut näyttää itseänsä kunniallisten valkoisten ihmisten seurassa siitä asti, kuin hän yhtyi niggereihin valkoisia häväistäkseen, sortaakseen ja alentaakseen. Kerrotaan, että puhujat, erittäinkin kunnian-arvoisa John Snortout, tähtäsi häntä lauseilla, joita hän hyvin ansaitsi. Levisi semmoinen huhu kokouksessa, että hän kirjoitti ylös puheet sitä varten, että sotaväkeä lähetettäisiin Rockford'iin. Sanotaan myöskin, että häneltä kysyttiin, mitä tarkoitusta varten hän teki muistoonpanoja; johon hän hävyttömästi vastasi, että hän itse tiesi tarkoituksen, jossa oli aivan kylläksi. Kokouksen loputtua häntä ei enää löydetty; ja suuri huuto nousi niggerien joukossa hänen katoamisensa johdosta. Ruvettiin heti häntä etsimään; ja kaikki kaupungin niggerit ja satamääriä lisäksi läheisestä maakunnasta tulvasi paikalle, ympäröiden oikeuston-kartanoa ja ääneen vaatien avaimia. He olivat kovasti yltyneet eivätkä epäilleet väittäessään, että gentlemanit olivat murhanneet hänet kokouksessa. Tätä jumalatonta syytöstä noin neljää tai viittä sataa Rockford'in parasta miestä vastaan kesti tämä lakia noudattava kansa esikuvaksi kelpaavalla pitkämielisyydellä. Kokous hajosi rauhallisesti ja niggerit jatkoivat etsimistään. Walters'in luullaan sillä aikaa itse pistäyneen piiloon, siten uskottaaksensa ihmisiä, että hän oli murhattu, ja sillä tapaa saadaksensa sotaväkeä lähetetyksi tähän maakuntaan tulevaan vaaliin vaikuttamaan. Ei mitään jälkeä hänestä ole löydetty, kun viimeiset tiedot saatiin".
The Ringfield Swashbuckler (kaksi päivää jälestä päin) sanoi: —
"Rockford'in niggerit ovat suruissansa, mutta hyvän vanhan maakunnan valkoinen kansa nukkuu levollisemmin. Näyttää siltä, kuin sen suuren kokouksen loputtua, jonka tuon maakunnan hyvä kansa piti oikeuston-kartanossa 17 päivänä tätä kuuta, Walters, niggeri-radikaalien kunniaton scalawag-johtaja, joka sotaisesta anastuksesta asti on hallinnut maakuntaa, ei enää olisi ollut saatavissa. Luullaan hänen olleen läsnä kokouksessa urkkijana; mutta useat kaikkein arvokkaimmat kansalaiset vakuuttavat, että hän lähti kokouksesta melkoisen aikaa ennen sen päätyttyä. Heti, kuin häntä kaivattiin, niggerit kävivät kovin levottomiksi; ja kun aamupuolella hänen ruumiinsa löydettiin jossakin virkahuoneessa kartanon alikerroksessa, pelättiin yhteen aikaan kovasti, että vimmastuneet niggerit polttaisivat kaupungin. Hänen kuolintapansa on tuntematon. Yleisesti arvellaan, että jotkut johtavat neekerit, jotka viime aikoina olivat kyllästyneet hänen diktaatorin-virkaansa, asettivat väijyksiä hänelle, kun hän tuli kokouksesta, tappoivat hänet, panivat hänen ruumiinsa tähän huoneesen ja nostivat sitten suurta menoa hänen katoamisestaan, toivoen sen kautta kerrallaan pääsevänsä vaivalloisesta johtajastaan ja saavansa uskotuksi, että hänen vastustajansa valtiollisista syistä olivat hänet murhanneet. Tietysti tämmöinen väitös heidän puoleltaan on liian naurettava, että kukaan hetkeäkään pitäisi sitä minään. Me kuulemme, että tutkinto tapahtui asian johdosta, mutta ettei mitään saatu ilmi, joka olisi valaissut salaisuutta".
The Verdenton Gazette seuraavassa numerossaan lausui: —
"Tuon kunniattoman radikaalin, Rockford'in maakunnan Walters'in kuolema kiihdyttää kovasti mieliä. Radikaalit ovat uskovinansa, että demokraatit, jotka sinä iltana kandidaatein esittelemistä varten pitivät kokousta oikeuston-kartanossa, tappoivat hänet. Paljon todenmukaisempi on kuitenkin, jopa monet seikat, jotka jälestäpäin ovat tulleet ilmi, tekevät sen melkein varmaksi, että muutamat hänen radikaaliset kumppaninsa aikaan saattivat hänen kuolemansa. Ne carpet-baggerit ja scalawag'it, jotka johtavat tätä puoluetta, tietävät hyvin sen kohtalon, joka odottaa heitä vaalipäivänä, jolleivät voi tehdä jotakin, joka sytyttää neekerin-sydäntä ja tuottaa sotaväkeä maakuntaan. Yleisesti luullaan sentähden, että tämä Walters'in tappo oli kylmäverisesti tehty murha, jonka pääkaupungin radikaalit ovat tuumineet ja heidän suosikkinsa toimeen panneet. Väitetään myöskin, että on kuultu Morton'in muutamia päiviä takaperin sanovan, että me ennen viikon kuluttua saisimme kuulla kummia Etelästä. Tämän lisäksi kerrotaan, että eräs hyvin arvossa pidetty mies, joka asuu tämän maakunnan länsi-osassa, vakuuttaa nähneensä översti Tom Kelly'n, saman maakunnan radikaalisen toimikunnan esimiehen, kiireesti ratsastavan pois Rockford'ista kohta kello neljän jälkeen samana ilta-päivänä — noin samaan aikaan, kuin murha varmaan tehtiin. Kenties mr. Tom Kelly nyt tekee hyvin ja astuu esiin selittämään, mitä hän Rockford'issa siihen aikaan teki".
The Central Keynote (joka ilmestyi viikko jälestäpäin) sanoi: —
"Tappoivatko radikaalisen roiston Walters'in hänen neekeri-kätyrinsä, vai muutamat hänen carpet-bagger ja scalawag kumppaninsa, jotka kadehtivat hänen valtaansa, vai hänen omat sukulaisensa vaiko joku hänen vaimonsa rakastelia, joka tahtoi, että tämä saisi sen suuren summan, johon mies oli vakuuttanut henkensä, sitä emme tiedä. Mutta yhden asian tiedämme ja se on se, että valtio on päässyt kurjasta, huononluontoisesta radikaalista ja jumalattomasta konnasta, jonka olisi pitänyt olla carpet-bagger, mutta, mielipahalla me sen myönnämme, oli syntyperäinen Eteläläinen. Me toivomme totisesti, että koko valtio sangen pian saa nauttia Rockford'in maakunnan hyvää onnea ja yhtä hyvin pääsee radikaalisista tovereistaan".
The National Trumpet, joka oli maakunnan radikaalien äänenkannattaja, antoi tietysti aivan toisenlaisen kertomuksen asiasta, julisti sen mitä hirveimmäksi valtiolliseksi murhaksi ja moitti varsin katkerasti vastapuolueen sanomalehtien, niinkuin se sanoi, petomaista barbariutta, jotka eivät tyytyneet Walters'in kuolemaan, vaan koettivat häväisevillä syytöksillä tappaa hänen hyvän nimensä ja pilata suruun vaipuneen lesken mainetta perättömillä viittauksilla hänen osallisuuteensa miehen kuolemaan. Se takasi häntä uskolliseksi puolisoksi, helläksi isäksi ja lujaksi ystäväksi — semmoiseksi, joka, alkuansa alhaista syntyperää ollen, köyhänä ja taitamattomana oli hankkinut itsellensä hyvän toimeentulon, oli auttanut isättömiä veljiään ja sisariaan, elättänyt leskeksi jäänyttä äitiänsä ja pysynyt hyvänä kristittynä, kunnes hän valtiollisten mielipiteittensä tähden suljettiin pois seurakunnasta. Hänen rohkeutensa ja järjestävä kykynsä olivat kieltämättömät, ja se oli hyvin tunnettu, että hänen johdollansa ei mikään voisi estää Rockford'in maakuntaa luomasta kaikki-kukistavia radikaalisia enemmistöjä. John Walters oli syypää tähän rikokseen, ei mihinkään muuhun. Ja sen tähden hän tapettiin! Hän antoi henkensä kansan oikeuksien edestä — yhtäläisen ääntövallan oikeuden edestä — yhtä kieltämättömästi kuin mikä soturi hyvänsä, joka tappelutanterella kaatui vapauden puolesta! Se aika on tuleva, jolloin kiitollinen kansa muistaa häntä yhdeksi vapautensa marttyyriksi.
Näin tämä teko muuttui käyväksi kertomukseksi; ja Pohjan suuret sanomalehdet ilmoittivat erinomaisella tarkkuudella ja soveliailla palstan-päällekirjoituksilla ja prameudella sen tosi-asian, että John Walters, huononluontoinen mies, etevä poliitikko ja Rockford'in maakunnan neekerien johtaja, oli pistetty ja kuristettu kuoliaaksi. Ketkä rikoksen olivat toimittaneet, ei ollut mitenkään selvä, niin niissä sanottiin, eikä myöskään syyt; mutta yksi seikka näytti olevan hyvin perustettu — ettei sitä oltu tehty mistäkään valtiollisista syistä. Tosin hän oli ollut johtava radikaalinen poliitikko semmoisessa maalaamassa, jossa oli tietty musta enemmistö, joka oli saatu ryhtymään toimeen melkein yksistään hänen järjestävän kykynsä kautta; mutta varma oli, että ainoastaan sen taikka tämän laatuiset personalliset tunteet olivat murhan aikaan saattaneet.