Tällä tapaa Hullu ensin kuuli asiasta. Hän oli tuntenut miehen, ei aivan likeisesti, mutta hyvin, sillä hän oli tavannut hänet usein siitä asti, kuin he yhtyivät "Liiton" kokouksessa, ja oli ruvennut vilpittömästi häntä kunnioittamaan. Hullu tiesi hänen jäntevyytensä ja uskaliaisuutensa, tiesi, kuinka hän itse oli edeltäpäin aavistanut kohtaloansa ja kuinka kylmäverisesti hän oli varustanut itseänsä sitä vastaan. Mutta Hullu oli ainoastaan puoleksi uskonut, että se tulisi — eikä ensinkään, että se tulisi niin pian taikka niin äkillisesti taikka niin kauheassa muodossa taikka semmoisessa kammottavan post mortem[73] barbariuden seurassa. Se oli kummallista, kuinka järjetön hän oli surunsekaisessa suuttumuksessaan. Hän ei tahtonut kuulla sanaakaan mistäkään muusta selityksestä ystävänsä kuolemasta, kuin että se oli valtiollinen murha, kylmästi tuumittu ja toimeen pantu koko sen arvossa pidettyjen miesten kokouksen suostumuksella, joka teki isänmaallisia päätöksiä samassa paikassa, jossa murha tapahtui. Se oli kovin järjetöntä, mutta kukaties ei luonnotonta, että hän teki niin.
II.
Toisena päivänä tämän onnettoman tapauksen jälkeen tuli Hullun kartanoon eräs, joka omin silmin oli nähnyt ja omin korvin oli kuullut kaikki, mitä oli tapahtunut Rockford'issa tuossa tilaisuudessa, paitsi tuon surullisen teon, joka jo on yksi kerta kerrottu. Tämä mies sanoi: —
"Minä olin John Walters'in luona, kun hän lähti kokoukseen, ja menin hänen kanssaan sinne ja istuin lyhyen aikaa hänen vieressänsä. Minä olin koettanut pidättää häntä sinne ollenkaan lähtemästä. Suuri levottomuus oli jonkun aikaa vallinnut maakunnassa. Ku-Klux'it olivat ratsastaneet ympäri ja häntä oli monta monituista kertaa uhattu tappaa. Ainoastaan muutamia päiviä sitä ennen oli joukko heitä tullut ja, kaupungissa siellä täällä ratsastettuaan, jättänyt hänen huoneensa edustalle ruumiin-arkun, johon puukolla oli kiinni pistetty ilmoitus. Hän tiesi, että hän oli suuressa vaarassa, ja sanoi minulle usein, että hän luuli, että he saisivat hänet käsiinsä, ennenkuin tämä kokous oli ohitse. Sinä päivänä hän oli hyvin varustettu aseilla ja otti, tyhmästi kyllä, mukaansa melkoisen rahasumman, jonka hän edellisenä päivänä oli saanut ja nyt aikoi viedä sinne, seuraavana päivänä pankkiin pantavaksi. Hän oli jonkun aikaa hyvin huolellisesti koettanut olla kaduilla liikkumatta, semminkin pimeän tultua. Luullakseni hän ei kuuteen kuukauteen ollut käynyt ulkona päivänlaskun jälkeen. Hän sanoi, että hänen täytyi mennä tähän kokoukseen kahdesta syystä — ensiksi, näyttääksensä, ettei hän pelännyt sitä tehdessään; ja toiseksi, saadaksensa tietää, mitä suuntaa vastustuspuolue aikoi noudattaa tulevassa taistelossa.
"Kokouksessa oli aivan kosolta väkeä ja, kun Walters tuli sisään, viskelivät kaikkialta vihaisia katseita häneen. Hän istui alas, otti esiin kirjansa ja alkoi tehdä muistoonpanoja. Puhujat syytivät häntä vastaan mitä pahimpia soimauksia te ikinä olette kuullut, översti; mutta hän hymyili vaan tuota levollista, ylenkatseellista hymyänsä ja jatkoi kirjoittamistaan aivan niinkuin ei kukaan olisi ollut likellä häntä. Ennen pitkää alkoi käydä niin kuumaksi, että arvelin, että meidän olisi parempi lähteä pois sieltä. Minä sanoin sen kuiskaten hänelle; mutta hän katsahti vaan ylös ja sanoi, että minun sopisi mennä; hän aikoi jäädä siksi kuin kaikki oli ohitse. Hän tahtoi tavata muutamia henkilöitä, jotka olivat ehdottaneet hänelle jonkunlaista sovinto-ohjelmaa maakunnan virkamiesten vaalia varten. Hän suosi hartaasti tätä; sillä, vaikka meillä oli suuri enemmistö maakunnassa, meillä todella oli ainoastaan pari kolme kandidaatia, jotka kykenivät astumaan maakunnan virkoihin. Hänen neuvostaan meidän väkemme edellisessä vaalissa oli kannattanut demokraatien kandidaateja sheriffin ja muihin virkoihin. Hän sanoi, ettei koskaan kävisi laatuun panna taitamattomia ja kykenemättömiä miehiä semmoisiin paikkoihin. Hän oli kovasti pahoillaan omasta puuttuvasta kasvatuksestaan ja harjotti ahkerasti lukemista sitä parantaakseen. Minä olen kuullut hänen usein valittavan, ettei hän ollut nuorempana saanut mitään oppia. Minä luulen, että se oli ainoa asia, joka saatti hänet oikein vimmastumaan. Hänen oli tapa sanoa, että jokainen köyhä mies sai kiittää orjuutta siitä; ja hän näytti ajattelevan, että tämä laitos oli tehnyt hänelle yhtä paljon vahinkoa ja että hänellä oli yhtä hyvä syy vihata sitä, kuin jos hän olisi ollut niggeri. Hän osasi lukea sangen hyvin, mutta kirjoittaminen oli aina ollut hänestä vaikeata. Minä kuulin hänen kerta puhuvan pikku tytöstään, joka juuri rupesi opettelemaan lukemaan. Hän sanoi päättäneensä, että tytön pitäisi saada mitä häneltä puuttui sen vuoksi, että hän oli sattunut olemaan köyhän miehen poika orjia pitävässä maakunnassa; ja tämä puute oli kasvatus. Oh! hän kävi kovin katkeraksi syyttäessään orjia omistavaa ylimyskuntaa ja väitti ehtimiseen, että he olivat kuolettaneet köyhän kansan sielut ja pidättäneet heitä tiedon puun luota, edistääksensä vaan omia itsekkäitä tarkoituksiaan ja kartuttaaksensa omaa varallisuuttansa. Tämä on ainoa asia, josta ikinä kuulin John Walters'in innokkaasti ja pitkältä puhuvan (te tiedätte, että hän oli harvasanainen mies); mutta minä olen välisti kuullut hänen puun kannolta,[74] kun hän näytti astuvan ulos omasta itsestään ja käyvän toiseksi mieheksi, hurjalla kaunopuheliaisuudella selittävän kasvatuksen tarpeellisuutta ja surkuttelevan sitä tapaa, jolla häneltä oli ryöstetty sen esi-oikeudet ja edut. Minä muistan, kuinka hän kerta sanoi, että hän ei koskaan lukenut pöytärukousta oman pöytänsä ääressä eikä johdattanut perhe-hartautta omassa talossaan häpeätä tuntematta siitä taitamattomuudesta, joka riippui niinkuin myllynkivi hänen kaulassansa. Hän luuli, että yksin hänen pikku kahdeksan-vuotinen tyttärensäkin varmaan häpesi isänsä erehdyksiä.
"Minä ajattelin näitä kaikkia sillä aikaa, kuin puhujat soimasivat häntä ja kansa kääntyi häntä kohden synkillä katseilla ja uhkaavilla liikenteillä, ja kummastelin, mitä siitä kaikesta syntyisi. Kun kävi liian kuumaksi minulle, lähdin pois ja palasin hänen taloonsa. Hänen vaimonsa oli kauheasti huolestuneena. Hän ei ole erittäin luja nainen, mutta hän piti John'ia suuressa arvossa. Hän kysyi minulta tarkoin siitä, mitä hänen miehensä teki kokouksessa, ja kävi sitten vielä enemmän huolestuneeksi kuin ennen. Hän osotti heidän molempia lapsiansa, jotka leikittelivät nurmikolla huoneen vieressä, ja sanoi: 'lapsi raukat, lapsi raukat! He ovat sangen pian isättömät ja yksinään. Miks'ei John luovu tuosta mielettömästä taistelosta, joka ei tuota hänelle mitään hyvää, muuta pois täältä ja lähde Länteen, jossa hän ja hänen lapsensa voivat päästä 'valkoisen miehen kannalle?' Miks'ei hän kuule minua?' Hän yhä itki ja valitti, ja käski minun puhua John'ille siitä, jos tämä ikinä tulisi kotiin.
"Minä koetin lohduttaa häntä; ja me istuimme ovella, sillä välin kuin pikku lapset leikitsivät viheriäisellä vietoksella edessämme, siksi kuin kokous oli päättynyt ja ihmiset alkoivat kulkea ohitse matkallansa kotiin. Minä huomasin, että Mrs. Walters näytti kovin levottomalta ja tuon tuostakin tuskalloisesti katsoi oikeuston-kartanoa päin. Viimeiseltä hän huusi muutamia mustia miehiä, jotka kulkivat sivutse, ja kysyi, oliko kokous loppunut. He sanoivat hänelle, että se oli; ja sitten hän kysyi, olivatko nähneet hänen miestänsä sen jälkeen, kuin se oli loppunut. Ja kun he vastasivat, etteivät olleet, heitti hän kätensä ylöspäin ja vaikeroi ja huusi: 'he ovat tappaneet hänet! He ovat tappaneet hänet! Minä tiesin sen! Oi, Jumalani!' Ja oli vaan hirveissä tuskissa.
"Minä lähdin paikalla kaupunkiin ja rupesin kuulustelemaan. Ei yksikään meidän ystävistämme ollut nähnyt häntä; mutta kun huomattiin, että kyselin häntä, tarjoutuivat useat valkoiset ihmiset hyväntahtoisesti antamaan minulle tietoja hänestä. Yksi oli nähnyt hänet yhdessä paikassa, toinen toisessa, ja joku muu muisti kuulleensa kolmannen puhuvan, kuinka hän oli nähnyt hänet vielä kolmannessakin paikassa; ja kaikki samaan aikaan. Tämä annettujen tietojen ristiriitaisuus ynnä se seikka, ettei kukaan mustasta kansasta ollut nähnyt häntä (vaikka heitä löytyi paljon enemmän ja jokainen heistä huoli erittäin hänestä, jotta oli paljon luultavampi, että he ennen muita pitäisivät vaaria hänestä ja huomaisivat hänen läsnä-olonsa), suurensi sitä hämärää epäluuloa, joka oli syntynyt kaikkien mielessä; niin että sen sijaan, että kukin olisi malttanut mieltänsä ja mennyt osotettuihin paikkoihin perustelemaan kertomusten totuutta, semmoinen huhu heti levisi, että hän oli kadonnut — oli surmattu.
"Minä en koskaan tietänyt, kuinka suuresti musta kansa oli häneen kiintynyt. Jokainen näytti yhtä tuskastuneelta, kuin jos hän olisi kadottanut oman veljensä. Miehet, vaimot ja lapset kokoontuivat isoissa parvissa kaduille. Valituksia ja kirouksia kuului melkein yhtä tiheästi niistä kuohuvista joukoista, jotka kiirehtivät oikeuston-kartanoon päin. Aivan ensimmäisestä hetkestä alkaen ei yhtäkään epäilty hänen kuolemaansa. Sitä pidettiin varmana; ja heti tultiin siihen päätökseen, että hänen ruumiinsa oli kätketty johonkin paikkaan oikeuston-kartanossa. Kummallista kyllä kokoontuivat jäännökset siitä joukosta, joka oli ollut saapuvilla kokouksessa, levollisesti yhden tai kahden siinä olevan kauppapuodin luo, puhuivat keskenänsä matalalla äänellä, mutta eivät soimanneet, eivät auttaneet eivätkä pilkanneet etsijöitä, vaan lähtivät lopullisesti kaksittain ja kolmittain hiljaisesti ja vakaasti kotiinsa. Hetkestä hetkeen mustan kansan kiihtymys kasvoi suuremmaksi. Arvaamattoman lyhyessä ajassa oli joukko parista kymmenkunnasta paisunut yhtä moneen sataan; ja yhden tai kahden tunnin kuluttua oli toista tuhatta henkeä koossa. Kaupungin valkoinen väki katseli synkkänä ja äänettömänä, mutta ei ottanut mitään osaa etsimiseen. Oikeuston-kartano piiritettiin tuota päätä ja jokainen huone tutkittiin, johon suinkin päästiin; sillä muutamien niitten avaimet sanottiin hukkuneiksi, ja erittäin yhtä, niin sitä väitettiin, ei oltu moneen kuukauteen avattu. Ne oikeuden-palveliat, joitten hallussa korkeat asianomaiset arvelivat tämän huoneen avaimen olleen, näyttivät kadottaneen kaikki sen jäljetkin. Sitten muutamat valkoiset toivat aivan varman tiedon, että Walters oli nähty astelevan kaupungista Dunboro'a kohden, johon hänet tiedettiin aikoneen seuraavana päivänä lähteä. Useat johtavat kaupunkilaiset saapuivat tähän aikaan paikalle ja koettivat huomauttaa mustalle kansalle, kuinka hullunkurinen heidän menetyksensä oli. Kunnian-arvoisa John Snortout oli erittäin toimesta liikkeellä. Heidän olisi sopinut yhtä hyvin puhua tuulelle. Musta kansa pysyi kiinni arvelussaan semmoisella sokealla, vaistomaisella vakuutuksella sen tosiperäisyydestä, jota ei mikään voinut järkähyttää. Kun pimeni, sytytettiin valkeita ja säännöllinen vartio-rivi asetettiin rakennuksen ympäri. Sillä välillä koetettiin saada vähän selkoa niitten huoneitten sisäpuolesta, joihin eivät saaneet mitään avaimia, sillä, että tirkistelivät suljetuista akkunoista. Kavuten toiselta akkunan-reunukselta toiselle, he leimahuttivat hohtavien tulisoittojensa valoa niihin, mutta turhaan. . Ei voitu mitään nähdä.
"Ja sillä tapaa yö kului kulumistaan ja väkijoukko kasvoi, kun lisiä tuli maakunnasta ja se vakuutus kävi lujemmaksi, että he jossakussa näistä huoneista löytäisivät sen nimettömän kauhun, jota he etsivät, mutta jota he eivät vielä saaneet nähdä.
"Kuitenkin tämä puolibarbarinen joukko piti kummallisesti vaaria laista. He eivät loukanneet kenenkään oikeutta. Ei lukkoja eikä akkunoita särjetty. He etsivät avaimia läheltä ja kaukaa, mutta eivät harjottaneet mitään väkivaltaa. He olivat varmat siitä, että heidän kadonnut johtajansa oli sisäpuolella — kuolevana tai kuolleena, he eivät tietäneet, kumpaisena. He huusivat häntä nimeltä, mutta tiesivät, ettei hän voinut vastata. Ei kukaan mustasta kansasta nukkunut: he odottivat, vartioivat ja surivat.
"Juuri aamun hämärtäessä nousi yksi, joka oli ollut kaikkein toimeliaimpia ja ahkerimpia etsijöitä, jonkun ystävänsä hartioille ja kurkisti akkunasta siihen ensimäisen kerroksen huoneesen, jota enimmin epäiltiin. Varjostaen silmiänsä kädellään, katseli hän tarkasti sen himmeästi valaistua sisustaa ja aikoi juuri luopua tutkimuksestaan, kun hänen silmänsä kohtasivat jotakin salamyhkäistä ja hirvittävää. Akkunan-reunuksen sisäpuolella näki hän — yhden veripisaran! Toinen katsaus, ja hän näki taikka luuli näkevänsä sen hyvin tunnetun hatun, jota heidän johtajansa tavallisesti kantoi.
"'Tässä hän on — tuolla sisässä!' hän huusi, hypäten alas ja alkaen juosta korridooria[75] kohden. He eivät kaivanneet enää mitään avainta. Niinkuin se olisi ollut pahvista tehty, ovi lensi syrjään niitten jäntterien hartiain edestä, joita painettiin sitä vastaan. Siinä huoneessa he näkivät pahimman pelkonsa toteutuneeksi. Siellä, lytistettynä johonkin laatikkoon, läjä halkoja päällä, puukon haava kurkussa ja vahva köysi vedetty piukkaan kaulan ympäri, makasi kankeana ja kylmänä John Walters'in — radikaalin — ruumis! Oli varsin vähä verta huoneessa, ainoastaan muutamia pisaroita lattialla ja yksi pisara akkunan laudalla! Pistos kurkussa oli viiltänyt valtasuonen poikki. Missä veri oli? Lääkäri, joka tutki ruumista, sanoi, että se varmaan oli juossut ruumiin sisä-osiin".
Tästä kertomuksesta Hullu selvästi ymmärsi, että edellisenä päivänä kello kolmen ja viiden välillä, jolloin arvolliset valkoiset kansalaiset pitivät kokousta ylipuolella olevassa huoneessa, John Walters oli joko tapettu tuossa huoneessa taikka murhattu muualla ja sinne tuotu. Hänen kuolintapansa oli ilmeinen. Syytä ei sopinut epäillä, koska, kumma kyllä, tällä "pahalla miehellä" ei näyttänyt olleen mitään personallisia vihamiehiä. Jollakin mystillisellä tavalla oli se yleinen inho ja kauhu, joka kunnassa vallitsi häntä vastaan, tavannut jonkun välikappaleen; ja John Walters'ia, Rockford'in radikaalista johtajaa, oli kohdannut se tuomio, jota hänen syystä sopi odottaa, kun hän kerta otti järjestääksensä tämän maakunnan mustia äänestäjiä vastoin valkoisten asukasten tahtoa ja toivoa.
Pitkällisesti tutkittuaan jokaista henkilöä, joka, jos tavallisten perus-aatteitten nojassa päätti, ei suinkaan voinut asiasta tietää mitään, coroner's jury[76] julkaisi, että kuolema oli "aikaan saatu jonkun taikka joittenkuitten tuntemattomien henkilöin kautta", joka tuomio epäilemättä säntilleen soveltui yhteen saatujen todistusten kanssa.
III.
"Översti, täällä on yksi mies, joka tahtoo kertoa teille jotakin. Hän sanoo, ettei hän ilman teidän selvää käskyänne tahdo jutella sitä kenellekään muulle, paitsi teille".
Puhuja oli vanha Jerry. Hän seisoi Hullun kirjaston eli työhuoneen ovella ja hänellä oli muassaan musta mies, jota hän esitteli Nat Haskell'iksi. Tällä miehellä oli tuommoiset mielen-elävyyttä kaipaavat kasvot, jotka kuitenkin näyttävät salaisesti tarkastavan kaikkia tuolla orjuuden vaikutuksen alla kasvatetulle mustalle miehelle niin omituisella tavalla.
"No", arveli Comfort, "mitä se on?"
"Ettekö tuntenut Master John Walters'ia?" kysyi musta mies varovaisesti.
"Kyllä, tunsin kyllä!" vastasi Comfort.
"Ja ettekö te ole se gentlemani, joka tuli ja koetti saada selkoa hänen surmaajastansa?"
"Olen".
"No siinä tapauksessa olette juuri se, jota tahdoin kohdata, ja tuon asian johdosta tahdoinkin kohdata teitä".
"Hyvä, mitä te siitä tiedätte?"
"Minä en tiedä mitään; mutta minä olen kuullut jotakin, joka ehkä voi johdattaa teitä saamaan ilmi, kuka se oli. Sitä varten minä tulin".
"Missä asutte?"
"Minä asun vanhan Mr. Billy Barksdill'in luona noin viisi penikulmaa
Rockford'in oikeuston-kartanon alipuolella; se on, minä asuin siellä.
Minun ei tee mieli palata sinne takaisin enää".
"Olitteko Rockford'issa tuona päivänä?"
"En, Sir!"
"Millä tavalla siis jouduitte tietämään jotakin asiasta?"
"Noh, näettekö, översti, minä olin Mr. Barksdill'in työssä, niinkuin sanoin teille; ja tuona iltana, kun juuri olin tullut sisään vainiolta, käski hän minua ruokkoamaan yhtä hevosta. Minä tunsin tämän hevosen varsin hyvin. Se oli sama harmaa tammavarsa, jolla Master Marcus Thompson tuona aamuna oli ratsastanut teidän asuntonne ohitse. Kun olin vienyt pois elukan ja ruokkinut sen, lähdin kyökkiin illallista saadakseni. Minä istuin pöydän ääreen; ja kyökkipiika — se on Mariar, hyvä eukkoni — tuopi minulle illalliseni ja palaa sitten ruokasaliin pesemään niitä astioita, joita valkoiset ihmiset olivat käyttäneet. Vähän ajan perästä tulee hän takaisin kovasti hiljalleen ja sanoo: 'Nat, tule joutuin tänne!' Ja sen lausuttuaan hän kiirehtii takaisin jälleen.
"'St —! riisu pois kenkäsi', sanoo hän, puoleksi kuiskaten, kun tulemme ruokasalin ovelle.
"Minä livahutin kenkäni jaloistani ja me astumme sisään. Huoneessa ei ollut mitään valoa, mutta hän talutti minua siksi kuin tulimme likelle ruokasalin ja arkihuoneen välistä ovea. Sinne me pysähdyimme kuuntelemaan, ja minun sopi varsin selvästi kuulla Mr. Barksdill'in ja Mr. Marcus Thompson'in puhuvan keskenänsä. Cynthy Rouse — se on eräs toinen palvelustyttö — oli siellä myöskin ja kyykistyi oven puoleen, joka ei ollut tarkasti suljettu; mutta arkihuoneessa ei ollut mitään muuta valoa, kuin mitä pesän valkeasta lähti. Minun tullessani Cynthy panee kätensä huulilleen, pudistaa päätänsä ja sanoo: 'hst!' ja painaa päänsä alas jälleen kuunnellakseen. Ensimäiset sanat, jotka minä kuulin, olivat vanhan Mr. Barksdill'in — hän on jonkunlainen puolikuuro, niinkuin tiedätte — joka varsin iloisesti arveli:
"'Lienee todella ollut ankara päivätyö, jos olemme viimeinkin päässeet John Walters'ista. Millä tavalla se tapahtui? Minä kuulin, että oli joku aikomus kokouksesta lähettää toimikunta hänen luoksensa ilmoittamaan, että hänen täytyi muuttaa pois; mutta minä en uskonut, että hän tekisi sen. Hän on mies viimeiseen kuituun asti, semmoinen John Walters on. Mikä hyvänsä hän muutoin lienee, se meidän täytyy tunnustaa, Thompson, ettei hän ole kenenkään narri eikä mikään pelkuri; ja minä väitin, että, jos kokous tekisi sen, aivan varmaan joku tuosta toimikunnasta tulisi vioille. Te ette koettaneet sitä, arvaan minä?'
"'Ei', vastasi Master Thompson, 'meidän ei tarvinnut sitä tehdä. Se uhkarohkea konna oli kyllä hävytön itse tulemaan kokoukseen!'
"'No, olkaat vaiti!' arveli vanha Mr. Barksdill. 'Hyvä, mitä minä juuri sanoin? — hän on miehuullinen'.
"'Niin; ja hän istui siellä yhtä tyvenenä kuin kanto ja kirjoitti ylös kaikki, mitä tapahtui siellä', lausuu Mr. Thompson.
"'Älkäät mitään puhuko! No, sepä vasta!' sanoo vanhus.
"'Niin; sillä kirotulla hupsulla ei ollut sen enempää järkeä, kuin että hän näytti naamansa siellä, vaikka olimme kokoontuneet etupäässä sitä varten, että keksisimme jonkun keinon, millä suoriutuisimme hänestä. Hänen olisi pitänyt tietää, mitä semmoisesta lähtisi'.
"'No, kuinka kävi? Arvattavasti ihmiset olivat kovasti kiivaat ja ehkäpä siellä aika lailla mellastettiin'.
"'Ei vähääkään, Mr. Barksdill! Se oli rauhallisin toimi, josta ikinä kuulitte puhuttavan. Asia on semmoinen, että muutamat meistä olivat sopineet Walters'in kanssa, että tulisimme kokoon jotakin sovinto-ohjelmaa varten, jota olimme haluavinamme saada aikaan. Joku meistä viittasi hänelle, että tahdoimme tavata häntä, ja me saimme hänet vanhan maakunnan-kirjurin virkahuoneesen ja suljimme oven. Meitä oli kymmenen, ja hän huomasi silmänräpäyksessä, mitä peliä aioimme pitää; mutta hän ei edes koettanutkaan väistyä'.
"'Noh, gentlemanit', sanoo hän yhtä kylmäkiskoisesti kuin jos hän olisi istunut omassa portiikossansa, jonka meidän sopi aivan selvästi akkunasta nähdä, 'mitä tahdotte minusta? Teitä näyttää olevan kylläksi monta voidaksenne menetellä mieltänne myöten: minun täytyy siis kysyä, mikä teidän tahtonne ja toivonne on'.
"'Jumal'auta!' sanoo vanha mies; 'mutta olipa tuo kauhean kylmä käytös'.
"'Kylmäkö? Luullakseni se oli yhtä kylmä kuin helvetti, arvelee toinen. Sitten joku meistä veti esiin paperin, joka oli edeltäpäin kokoon pantu hänen allekirjoitettavaksensa, ja ojensi sen hänelle. Hän luki sitä enemmän verkalleen ja, kun hän oli päässyt loppuun saakka, antoi sen takaisin ja sanoi: minä en voi allekirjoittaa tuota paperia, gentlemanit'.
"'Mikä paperi se oli?'
"'Eipä mikään erinomainen, ainoastaan myönnytys, että hän tämän maakunnan radikaalisen puolueen johtajana oli ollut kaikkien niitten pirun-kurien toimeenpania, joita viimeisinä parina kolmena vuonna oli harjotettu täällä, siihen Hunt'in ladon polttaminen luettuna; ja että hän oli ne tehnyt pääkaupungin radikaalisten johtajien käskystä. Me ilmoitimme hänelle, että, jos hän allekirjoittaisi tämän paperin ja suostuisi ennen kymmenen päivän kuluttua lähtemään pois valtiosta, me laskisimme hänet terveenä ja turvallisena käsistämme'.
"'Eikä hän tahtonut sitä tehdä?' kysäsi vanhus.
"Tehdä sitä? Hornassa! Hän sanoi, että me voisimme tappaa hänet, mutta ettemme voineet saada häntä allekirjoittamaan semmoista paperia. Tästä pojat vimmastuivat. Me emme, tiedättehän, tahtoneet tappaa häntä, vaikkei meillä ollut mitään taipumusta peräytyä, kun olimme kerta näin pitkälle menneet: totta puhuen, meidän oli mahdoton enää peräytyä'.
"'Teidän oli jo mahdoton, minä sanoisin', arveli Master Barksdill.
"Oli tietysti! ja hetken aikaa jo luulin, että pojat hakkaisivat ja repisivät hänet kappaliksi, niin hurjina olivat. Minä koetin hillitä heitä ja taivuttaa häntä allekirjoittamaan paperia, ettei meidän tarvitsisi puolettomiin ruveta; mutta hän ei tahtonut kuunnella minua, ja, ennenkuin arvasinkaan, oli hän hypännyt taaksepäin ja vetänyt esiin pistoolin. Se kelvoton, kirottu konna! Jollei siellä olisi ollut Buck Hoyt'ia, joka tarttui hänen käsivarteensa, ja Jim Bradshaw'ia, joka heitti nuorasilmukan hänen kaulaansa ja nykäisi hänet taaksepäin, ei kukaan tiedä, mitä hän olisi tehnyt tuolla kymmen-ampujallansa.
"'Hän on koko pahus ampukoneita käyttämään', arvelee vanhus.
"'No', sanoo Thompson, 'he saivat hänet kumoon, puristivat häntä kurkusta ja riistivät häneltä pistoolin ja mitä muuta aseita hänellä oli. Sitten he päästivät hänet ylös, ja kaikki olivat yksimieliset siitä, että semmoinen ruton-saastainen, valehteleva, petollinen pakana oli tapettava. Me ilmoitimme sen hänelle ja että hän saisi viisi minutia aikaa valmistaaksensa itseään. Hän ei horjunut ensinkään mielessään, vaan sanoi ainoastaan: 'arvattavasti minun sallitaan rukoilla.' Ja mitään vastausta odottamatta hän lankesi polvillensa ja rukoili kaikkien ystäviensä ja naapuriensa puolesta ja vieläpä meidänkin jokaisen edestä. Tuo rukoileminen meidän edestämme alkoi tuntua hiton personalliselta, jonka vuoksi Jim Bradshaw, joka piti kiinni nuorasta, nytkäisi sitä ja sanoi hänelle, ettemme tahtoneet enempää tuota lajia. Silloin hän nousi ylös, ja minä kysyin häneltä, löytyikö mitään muuta, jota hän halusi tehdä tai sanoa, ennenkuin hän kuoli. Minä arvelin, näettehän, että hänen ehkä tekisi mieli määrätä jotakin omaisuudestaan taikka perheestään, ja minä tahdoin asettaa hänet valkoisen miehen kannalle.'
"'Tietysti, tietysti', lausui master Barksdill, 'ja se olikin varsin soveliaasti ja ajattelevaisesti tehty teiltä.'
"'Luullakseni oli', vastasi Thompson. 'Noh, hän pyysi meitä antamaan hänen katsella akkunasta lapsiansa, jotka leikkivät tuolla mäenrinteellä hänen kartanonsa luona. Muutamat pojista eivät tahtoneet sallia sitä, mutta minä taivutin heidät myöntämään sen. Hänen kätensä olivat sidotut ja nuora oli hänen kaulassaan, ettei hän millään tavalla voinut päästä mihinkään. Ainoastaan alempi akkunan-ruutu oli lykätty ylös; mutta kuitenkin asetuimme pari kolme joukostamme seisomaan ulkopuolella. Sen tehtyämme talutimme hänet akkunan luo, ja hän katseli kauan aikaa molempia pikku tyttöjänsä. Minä vakuutan, että kävi vaikeaksi nähdä, kuinka kyyneleet puhkesivat hänen silmiinsä, ja tietää, mikä häntä odotti; mutta ei sitä voinut silloin auttaa. Ja kun minä juuri ajattelin tätä, ryömäisi hän eteenpäin ja, vaikka nuot kaikki olivat häntä vastassa, onnistui hänen saada vasen jalkansa akkunan laudan yli, enkä minä ole ensinkään varma, vaikka hän olisi vääntänyt itsensä kokonaan ulos, jollei Jack Cannon olisi siepannut jotakin halkoa ja sillä koputtanut hänen jalkaansa, siksi kuin se oikeni yhtä raukeana kuin riepu. Me vedimme hänet takaisin sisään ja heitimme hänet tuolle pitkälle pöydälle, joka on huoneessa. Häneltä pääsi oihkaus, kun hän näki, että kaikki oli ohitse. Se oli ensimmäinen ja viimeinen. Ei auttanut koettaa pidättää poikia kauemmin. Jim Brad veti nuorasta siksi kuin se oikein leikkasi lihaan. Sitten he käänsivät hänet puoleksi selälleen, sillä välin kuin me kaikki pidimme kiinni hänen käsistään ja jaloistaan, ja Jack Cannon pisti puukon hänen kurkkuunsa.[77] Hän vuoti verta niinkuin sika; mutta me kokosimme sen kaikki ämpäriin ja laskimme tämän perästäpäin säkissä ulos akkunasta ulkona oleville tovereille; niin ettei yksikään veren pisara eikä mikään muu jälki kahakasta jäänyt huoneesen. Me sulloimme hänet halkolaatikkoon, ja kun vaan tulee oikein hyvä pimeä, menevät pojat korjaamaan hänet pois ja pistämään hänet tuon hänen kirotun niggeri-kouluhuoneensa alle; ja sitten, näettekö, väitämme, että niggerit ovat tehneet sen, ja ehkä haastamme muutamia heistä sovintotuomarin eteen ja annamme tutkia heitä siitä.'
"'Hyvä Jumala!' arveli vanha Barksdill, vähän ajan perästä. 'Vai on hän kuollut!'
"'Kuollut!' lausui Thompson omituisella naurulla. 'Saatte luottaa siihen — yhtä kuollut kuin Julius Caesar! Maakunta on nyt päässyt pahimmasta miehestä, mikä koskaan on elänyt siellä.'
"'Niin, niin!' vanhus sanoi, 'paha toveri, epäilemättä, kovin paha; vaikka minä en tiedä, että hän koskaan olisi tehnyt mitään niin erittäin pahaa paitsi että hän piti poliitillisia kokouksia niggerien kanssa ja pani kaikenlaisia hulluja tuumia heidän päähänsä, muuttaen heitä laiskoiksi ja kelvottomiksi ja hävyttömiksi valkoista kansaa vastaan.'
"'Eikö siinä jo ole kylläksi'? kysyi Thompson.
"'Noh, tietysti!' Master Barksdill vastasi: 'se on kovin paha — mutta kuitenkin' —
"'Mutta mitä?' arveli Master Thompson kiivaanpuolisesti.
"'No, ei juuri mitään! — se on, ei juuri mitään mainittavaa. Minä en ollut mikään John Walters'in ystävä; mutta minusta olisi tuntunut paremmalta, jos hän olisi tapettu rehellisessä tappelussa eikä suljettu sisään niinkuin susi loukkaasen, ja tapettu —'
"'Kylmäverisesti, kai tarkoitatte', keskeytti Thompson nopeasti ja karkeasti; sillä hän alkoi mielettömästi suuttua.
"'Ainakin näyttää siltä', lausui vanha Master melkein puollustavaisesti.
"'Tietysti', jatkoi Thompson, 'teidän kyllä kelpaa istua tässä ja keksiä vikoja siinä, mikä on tehty. Täällä koko maakunta kaksi vuotta ja kauemminkin on toivonut, että joku vapauttaisi heidät John Walters'ista. Jokainen on kironnut ja kuohunut ja saarnannut, mikä on tehtävä; ja kun nyt muutamilla meistä on ollut rohkeutta kylläksi käydä asian kimppuun ja tehdä juuri se, josta te kaikki olette puhuneet, niin te vetäydytte pois ja otatte viattoman naaman ja sanotte olevanne pahoillanne siitä, että se on tehty. Se on pirun hyvä kehoitus niille, jotka panevat itsensä altiiksi! Lähin toimenne on kai se, että menette antamaan meidät ilmi.'
"Vanha mies ei saanut tätä kärsityksi. Me kuulimme, kuinka hän nousi ja sanoi kovin mahtavasti: —
"'Mr. Thompson!'
"Juuri silloin Cynthy, joka on perin herkkätunteinen tyttö ja paitsi sitä on palvellut Mrs. Walters'illa ja siis tunsi aivan hyvin sen, josta he olivat puhuneet, alkoi nyyhkiä ja voihkia, ja meidän täytyi panna käsi hänen suullensa ja puoleksi kantaa hänet ulos huoneesta niin pikaan, kuin suinkin voimme. Minä kuulin Master Thompson'in kysyvän: 'kuka siellä on?' ja silloin Master Barksdill sytyttää kynttilän ja tulee ja aukaisee ruokasalin oven; mutta, Jumalan kiitos! siellä ei ollut ketään — ei ketään".
"Mitä sitten teitte?"
"Ei mitään. Odotimme vaan ja pysyimme hiljaisina. Cynthy ja 'Riar ja minä puhuimme vähän asiasta ja päätimme parhaaksi olla kenellekään juttelematta, että tiesimme asiasta mitään. Kun siis Bob Watson aamupuoleen tuli meille ja vihelsi minut ulos ja kertoi minulle, että Master Walters'ia kaivattiin ja että kaikki mustat ihmiset olivat häntä etsimässä ja että koko kaupunki oli ollut valveilla ja valaistuna koko yön, en minä puhunut mitään, vaan käännyin ainoastaan vähän ajan perästä Bob'in puoleen ja sanoin kuin sanoinkin: —
"'Bob, he eivät ikinä löydä häntä.' Ja hän sanoi: 'se on minunkin luuloni.' Sillä tapaa suoritimme sen seikan ja hän lähti kotiin ja minä palasin sisään makaamaan jälleen".
"Oletteko koskaan kertonut tätä kenellekään muulle?" kysyi Hullu.
"En kenellekään", kuului vastaus. "Muutamia päiviä sen jälkeen kyseli vanha Barksdill minulta niitä näitä, ja perästäpäin tytöt kertoivat minulle, että hän oli asettanut heille muutamia kysymyksiä siitä, mitä me tiesimme taikka olimme kuulleet Mr. Walters'ista. Mutta ei hän minun kauttani sen viisaammaksi tullut eikä luullakseni liioin tyttöjenkään kautta. Kuitenkaan ei sitä kestänyt kauan, ennenkuin hän ja hänen poikansa alkoivat kovin isosti puhua, mitenkä kävisi jokaisen niggerin, joka ottaisi todistaaksensa, että jollakulla valkoisella miehellä oli ollut jotakin tekemistä Mr. Walters'in kuoleman kanssa. Ja lopullisesti sanoi Mr. Barksdill minulle — ja minä huomasin, että hän oli sanonut samaa vaimoväellekin — että jokaisen niggerin, joka tiesi jotakin asiasta, olisi paljon suurempi mahdollisuus kuolla korkeasta ijästä, jos hän eläisi jossakin muussa valtiossa. Tämä pelotti tytöt melkein kuolluksiin, ja minä myönsin, että puheessa oli sangen paljon perää. Niin tavoin lähdimme tiehemme; enkä ole hiiskunut sanaakaan asiasta kenellekään ennenkuin setä Jerry'lle tässä, ja hän toi minut teidän luoksenne, Sir".
Tyystemmin tiedustellessaan Servosse oppi paljon, joka melkoisesti vahvisti tätä kummallista kertomusta, jonka yksityis-seikat ihmeen tarkasti soveltuivat yhteen kaikkien verisen teon suhteen tunnettujen tosi-asiain kanssa. Mr. Thompson'in kumppaneiksi sanotut miehet näyttivät kaikki olleen läsnä kokouksessa. Muutamia heistä oli jo ennen luultu osallisiksi rikokseen; toisia ei oltu ajateltu missäkään yhteydessä sen kanssa. He kuuluivat kaikki hyviin sukuihin ja heitä oli aina pidetty suuressa arvossa. Molemmat naiset, joita erikseen tutkittiin, vahvistivat ylhäällä annetun kertomuksen semmoisilla muutoksilla vaan, jotka tekivät heidän todistuksensa vielä tukevammaksi.
XXXII LUKU.
Viisauden hulluus.
Setä Jerry'a kiihdytti kovasti se kertomus, jonka hän oli kuullut. Niin kauan olivat ne väkivallan työt, joita oli harjotettu hänen rotuansa ja sen ystäviä vastaan, samoin kuin ne jokapäiväiset puheet kärsimisestä ja kauhusta, jotka kohtasivat hänen korvaansa, vaikuttaneet hänen herkästi liikutettuun mieleensä, ettei viimein tarvittu muuta, kuin se hirveä juttu, jonka Nat oli tuonut esiin, kun jo hänen itsehillintönsä kokonaan hävisi. Sitä toistamiseen kuullessaan oli hän päästänyt monta huudahusta, jotka ilmoittivat, kuinka hänen verensä kuohui; ja lähtiessänsä pois ystävänsä kanssa oli hän jonkunlaisessa puoli-taidottomassa tilassa, hänen selällään olevat silmänsä olivat täynnä kummallista valoa ja astuessaan pitkin tietä oman asuntonsa luo hän tuon tuostakin huoahti lyhyitä lauseita.
"Herra Israelin Jumala!" "Herra, Herra, mihin olet mennyt?" "Etkö enään kuule viheliäisten huutoja?" "Missä veren kostaja on?"
Nämät ja monet samanlaiset lauseet putoilivat hänen huuliltansa, kun hän sinä iltana käyskeli puutarhassaan ja maatilkullansa. Nat'ille, joka oli palannut hänen kanssaan ja oli hänen vieraanansa, hän ei puhunut paljon; hän näytti vaipuneen uneksimiseen. Jo ennen tätä aikaa oli setä Jerry ollut tunnettu julkisesti lausutusta taipumattomuudestaan Ku-Klux'ein suhteen, siitä rohkeudesta, jolla hän antoi heidät ilmi, ja siitä sitkeydestä, jolla hän kehoitti ympäristönsä mustia miehiä järjestymään ja vastustamaan tämän yhdistyksen hyökkäyksiä. Tässä hän oli osaksi onnistunutkin. Melkoinen luku mustan esikaupungin asukkaista oli varustanut itsensä aseilla, oli valinnut päällikön ja alipäälliköitä sekä sopinut signaaleista, joitten soidessa kaikkien täytyi kokoontua muutamiin määrättyihin paikkoihin puollustusta varten. Hän oli vuodattanut heikkoluontoisempiin tovereihinsa sen lujan vakuutuksen, joka hänessä itsessä oli — että parempi oli kuolla vastustaessaan semmoista sortoa, kuin elää sen alla. Hänellä oli se ajatus, että hänen rotunsa itse täytyi tavallaan voittaa itselleen vapautensa ja saattaa miehuutensa tunnustetuksi jäykästi vastustamalla päällekarkauksia — ajatus, joka epäilemättä olisi ollut oikea ja sovelias, jollei heidän taitamattomuutensa ja ennakkoluulojensa ylivoima olisi niin suoraan sotinut heitä vastaan.
Niinkuin asiat nyt olivat, oli se sulaa hulluutta. Kun kokemus, varallisuus ja intelligenssi yhtyvät taitamattomuutta, köyhyyttä ja kokemattomuutta vastaan, on vastustus hyödytön. Silloin aseisin vetoaminen ehkä on sankarimaista; mutta se on hulluuden sankarimaisuutta, hullun uskoa — taikka pikemmin toivoa.
Etupäässä setä Jerry'n kehoitusten sekä hänen etevyytensä ja tunnustetun johtonsa kautta oli kuitenkin tämä henki levinnyt maakunnan mustiin miehiin; ja päätös vastustaa ja kostaa tämmöisiä väkivallan tekoja oli käynyt yleiseksi heidän kesken. Ensimäinen seuraus tästä päätetystä puolensa pitämisestä näytti olleen se, ettei noita tuhotöitä jatkettu. Moneen monituiseen viikkoon ei ketään oltu piesty eikä rääkätty siinä maakunnassa, ja se mielipide näytti pääsevän voitolle, ettei semmoista enää tapahtuisikaan. Aivan lujasti sitä luultiin, kun kaksi täysikuuta oli kulunut ilman mitään häiriötä, sillä näihin ajankohtiin nuot valhepukuiset ratsastajat tavallisesti olivat erittäin vireinä. Tämä seikka oli puolestaan hyvin paljon tukenut vanhaa Jerry'a hänen vastustamis-teoriiassaan ja samalla vähentänyt hänen ja hänen naapuriensa valppautta. Sen päivän ilta, jona hän oli kuunnellut Nat'in kertomusta, oli semmoinen, jona säännölliset viikko-kokoukset rukousta varten pidettiin kouluhuoneessa. Tietysti hän oli läsnä; ja, kuinka lieneekään sattunut, sinne oli saapunut useita valkoisia miehiä — vieraita, siltä näytti — jotka istuivat luentohuoneen peräpuolella ja näyttivät halveksivan hartauden harjotuksia. Tämä oli semmoinen häväistys, joka aina mitä syvimmällä tavalla vaikutti setä Jerry'n mieleen. Semmoisille hänen oli tapa lempeä-äänisellä rohkeudella sanoa: — "Me olemme aina iloiset, kun valkoinen väki tulee meidän kokouksiimme, ja ajattelemme aina, että se ehkä tekee meidän hyvää ja myöskin heidän. Se ei suinkaan voi loukata ketään, että hänen puolestaan rukoillaan; ja me rukoilemme heidän puolestaan ja toivomme, että hekin rukoilevat meidän puolestamme, ja toivomme, että hyvä Jumala siunaa meitä kaikkia. Mutta kun valkoinen väki tulee nauramaan meidän heikkoja rukouksiamme — niin se loukkaa. Me tiedämme, ettemme ole mitään oppineita emmekä suuria eikä täydellisiä; mutta me koetamme tehdä parastamme. Ja kun te kaikki nauratte meitä, me emme voi olla ajattelematta, että ehkä mekin olisimme voineet tehdä paremmin, jollette te olisi pitäneet meitä orjina koko elin-aikanamme".
Tämmöisen nuhteen perästä harva pystyi jatkamaan ivaansa. Tässä tilaisuudessa kääntyi valkoisten käviäin käytös, kun kokousta oli jonkun aikaa pitkitetty, erittäin tuskastuttavaksi. Pari kolme kertaa huomattiin, että setä Jerry kohotti päätänsä ja ojensi esiin käsiänsä sauvoineen, niinkuin hän olisi tahtonut puhua; mutta joka kerta hän, tarkemmin mietittyään, kuten näytti, luopui tuumastaan. Lopulta sitä ei enää käynyt kärsiminen; ja hän nousi ja astui heitä kohden, puhuen matkalla tavattoman tylyllä ja murheellisella äänellä. Tultuaan kahden tai kolmen askeleen päähän heistä, otti hän molemmat sauvansa vasempaan käteensä, nosti ylös oikean, sormi jäykkänä kuin pyssynpiippu osottaen heitä, ja kävi yhtäkkiä aivan kankeaksi ja äänettömäksi. Ensiksi pilkkaajat yrittivät nauramaan; mutta nuot vaaleat, liikkumattomat kasvot ja kiinteät, tuijottavat silmät ynnä kokouksessa olevien mustien kammostunut hiljaisuus saivat heidät pian vaikenemaan. Kun viimein hänen kielensä siteet höltyivät ja hän vuodatti esiin yhden noista kummallisista katkonaisista puheistaan, niin kuoleman kauhu näytti valloittavan hänen kuuliansa, ja he istuivat kuunneskellen hänen palavia sanojansa, kun hän kertoi heille kertomuksen Ku-Klux'eista ja päätti hirveän kuvauksensa tarkalla selityksellä siitä tavasta, jolla John Walters oli tapettu, nimittäen rikollisten nimet ja mikä osa kullakin oli ollut verisessä teossa. Ikäänkuin taikavoiman kautta hän loi heidän eteensä murhanäkymön, vieläpä osotti kunkin osallisen äänen ja käytöksen, vaikkei hän koskaan ollut heitä nähnyt. Ennenkuin tämä esittely oli päättynyt, kuului yhden valkoisen miehen suusta huuto, kun hän nousi ja hoiperteli ovea kohden. Silloin toiset seurasivat häntä ja jättivät hiljaisesti kokoushuoneen.
Kun tämä "puuska" oli ohitse ja setä Jerry huohottaen ja vaikeroiden makasi taaksepäin nojautuneena istuimellaan, tuli Nat hänen luoksensa ja sanoi äkisti: — "Jumalan tähden, setä Jerry, mitä tarkoitatte?"
"Mikä on, veli Nat? Mitä olen tehnyt? Olenko loukannut tunteitasi, veli? Jumala siunatkoon, toivoakseni en ole!"
"Loukannut tunteitani? Ei!" vastasi Nat. "Ei ole luultavaa, että te sen tekisitte, veli Jerry. Mutta, Herra siunatkoon meitä! tiedättekö, että yksi noista miehistä ei ollut kukaan muu kuin Jim Bradshaw?"
"Jumalan tahto tapahtukoon! Hän on käyttänyt kurjaa palveliaansa kunniakseen, tahtoi tämä sitä tai ei. Siunattu olkoon Herra!" lausui setä Jerry nöyrää malttavaisuutta osottavalla katseella.
"Se on aivan oikein, veli Jerry; mutta minusta tuntuu siltä, kuin voisin paljon paremmin turvata Herraan, jos olisin toisella puolella rajaa ja poissa tästä valtiosta; sen vuoksi minä sanon teille: jääkäät hyvästi, setä Jerry! Minä lähden nyt tieheni täältä".
Tieto tästä kauheasta ilmi-annosta levisi pian laajalle ja loitolle mustassa kansassa, ja suuri pelko syntyi sen johdosta. Setä Jerry oli ainoa, joka ei näyttänyt levottomalta eikä huolestuneelta. Tämän hänen kummallisen omituisuutensa viimeisen ilmaantumisen jälkeen häneltä näytti menneen kaikki epäilykset ja kaikki masennuksen taikka murheen tunteet oman tai rotunsa tulevaisuuden puolesta.
"Tapahtukoon Herran tahto", hän sanoi aivan rauhallisesti, milloin hyvänsä vaan tätä asiaa mainittiin hänelle. "Hän tietää, mikä on paras, ja Hän on antanut kurjan palveliansa nähdä, mitä Hän tietää. Siunattu olkoon Hänen pyhä nimensä! Hän synnyttää hyvän pahasta ja hallitsee huonot. Hän on ollut mustan miesraukan kanssa kuudessa hädässä eikä Hän ole häntä seitsemännessä jättävä! Setä Jerry koettaa vaan odottaa Herraa, että, kun hän kutsuu häntä, hän vastaa: 'tässä minä olen, Herra!' eikä viivy kysyäkseen jotakin Hänen asioistaan".
Niin päivät kuluivat siksi kuin viikko oli mennyt siitä lauvantai-yöstä, joka seurasi Walters'in murhaajien ilmiantoa setä Jerry'n kautta, eikä mitään rauhattomuutta ollut tapahtunut. Tänä yönä vähäinen esikaupungin kaltainen kylä oli vaipunut tavalliseen lepoonsa niitten töitten ja huolten perästä, joita lauantai-ilta tuottaa alhaiselle kansalle. Lihaa ja jauhoja tulevan viikon tarpeeksi oli ostettu, vaatteita huomispäivää varten pantu järjestykseen, ja valmistuksia tehty sunnuntai-päivälliseen, jota köyhinkin musta perhe koettaa saada hiukan paremmaksi, kuin arkipäivän ateriat. Kello oli melkein kaksitoista, ennenkuin kaikki oli hiljallensa; ja väsyneet työntekiät nukkuivat vaan sitkeämmin kuluneen viikon kuuden päivän työn jälkeen.
Oli valju, kolkko yö. Kuiva, karkea tuuli puhalsi pohjoisesta. Kuu oli täysi ja kumotti kirkkaana ja kylmänä siniseltä taivaanlaelta.
Kuului kimeä vihellys, vähäinen kopina verkan kulkevista hevosista; ja ne, jotka katsoivat ulos akkunoistaan, näkivät musta-viittaisen ja hirveästi naamioitetun ratsumiehen istuvan verhotulla hevosella jokaisessa kadunkulmassa ja jokaisen talon edessä — hirmuisena, äänettömänä, uhkaavana. Ne, jotka näkivät, eivät uskaltaneet liikahtaa eikä nostaa mitään melua. Vaistomaisesti he tiesivät, että se vihollinen, jota he olivat pelänneet, oli tullut, piti heitä kourissaan ja menettelisi heidän kanssansa mieltänsä myöten, joko he vastustivat häntä taikka ei. Itse-säilytyksen vaistosta he siis kaikki olivat hiljallansa — kaikki olivat nukkuvinaan.
Viisi, kymmenen, viisitoista minutia äänetöntä vahdinpitoa kesti. Puoli tuntia kului, eikä ollut hiiskaustakaan kuulunut. Jokainen naamioitettu vartia istui hevosellaan, niinkuin hevonen ja ratsastaja olisivat olleet ainoastaan joku taikamainen veistokuva, jolla kalpea yö lumosi pelästynyttä silmää. Silloin vihellys soi Verdenton'ia kohden vievältä tieltä. Naamioitetut ratsastajat käänsivät hevostensa pään siihen suuntaan ja liikkuivat vitkaan ja hiljaisesti poispäin. Asettuen kaksi rinnakkain, he järjestyivät riveihin harjaantuneen sotaväen säännöllisyydellä ja sievyydellä, ja kulkiessaan Verdenton'ia päin he esiintyivät katsojan silmissä monen sadan miehisenä ratsas-joukkona; ja jollakulla etumaisella hevosella istui yksi, jolla oli kummallinen olento lujasti sidottuna kiinni itseensä.
Kun ne harvat, jotka olivat hereillä vähäisessä kylässä, rohkaisivat mieltänsä niin, että rupesivat tiedustelemaan, mitä tuo mykkä vihollinen oli tehnyt, he riensivät helisevin hampain ja vapisevin jäsenin talosta taloon ainoastaan huomataksensa, että kaikki olivat eheinä sisässä, kunnes he tulivat siihen taloon, jossa vanha setä Jerry Hunt oli asunut yksinään vaimonsa kuusi kuukautta takaperin tapahtuneen kuoleman jälkeen. Ovi oli auki.
Huone oli tyhjä. Olki-matrassi oli heitetty ulos sängystä ja hamppuköysi, jossa se oli riippunut, oli viety pois.
Pyhä-aamu oli jo hyvin edistynyt, kun Hullu ensiksi sai kuulla hyökkäys-retkestä. Hän ratsasti heti kaupunkiin, saapuen sinne juuri, kuin aamusaarna päättyi, ja kohdaten ihmisiä, jotka pyrkivät pitkin katuja kotihinsa. Matala-lehväisen tammen oksassa, ainoastaan neljäkymmentä askelta oikeuden temppelistä, riippui vanhan Jerry'n hengetön ruumis. Tuuli käänteli sitä hiljalleen sinne tänne. Lumivalkoiset hiukset ja parta olivat kummallisena vastakohtana noitten tyynten kasvojen tummalle vaaleudelle, jotka vielä kuolemassakin näyttivät tarjoavan siunausta Jumalan kansalle, joka kulki rukoushuoneesen ja sieltä takaisin huomaamatta niin sitä rauhaa, joka valaisi kuolleet kasvot, kuin myöskin sitä Pyhän Hengen ryöstettyä temppeliä, joka vetosi heihin hautaa saadaksensa. Kaiken yli vieri sabbattikellojen pyhä humina. Aurinko paistoi heleästi. Tuuli havisi syksyn lehdissä. Muutamat tyhjäntoimittajat istuivat oikeuston-kartanon portailla ja katselivat huolettomasti tammen aaveentapaista taakkaa. Juhlapukuinen kirkkoväki elähytti katuja. Mustaa miestä ei nähty missään. Kaikki, paitsi puun ruskea raato, puhui rauhasta ja rukouksesta — oli pyhä päivä hurskaassa kansassa, jossa rauhan siunaus asui.
Hullu kysyi muutamilta luotettavilta ystäviltä edellisen yön tapauksesta. Vapisevin huulin yksi kertoi hänelle seuraavan: —
"Minä kuulin hevosten töminän, jotka kulkivat hiljaa ja järjestyksessä, mutta joita oli monta. Katsoen ulos akkunasta kirkkaasen kuutamaan, näin miehiä hevos-selässä liikkuvan katua alaspäin ja sijoittuvan sinne tänne erityisiin kohtiin, niinkuin sotamiehet, joita toimitetaan vahdinpitoon. Kaksi asettui minun taloni eteen, kaksi vastapäätä Mr. Haskins'in, ja kaksi tai kolme alipuolella olevaan kulmaan. Näytti siltä kuin näitä olisi lähetetty edeltäkäsin jonkunlaisena piketti-vahtina pääjoukolle, joka pian tuli perästä. Minä sanoisin, että riveihin jääneitä oli sadasta sataan viiteenkymmeneen asti. He olivat kaikki naamioitetut ja heillä oli yllänsä mustat viitat. Hevosetkin olivat verhotut. Koko seurassa ei ollut kuin muutamia muuleja. Ja hyvät olivatkin heidän hevosensa: sen saatte päättää niitten liikunnoista. Oh, se oli arvollinen joukko! Ei vähintäkään epäilystä siitä, Sir. Kerjäläiset eivät ratsasta tässä maakunnassa. Minä en tiedä, milloin olisin nähnyt niin monta hyvää hevosta yhdessä siitä saakka, kuin Yankee'itten ratsuväki lähti täältä antaumisen jälkeen. He olivat myöskin hyvin harjotetut. Löytyi paljon vanhoja sotureita tuossa partiossa. Noh, kaikki kävi kuin hihnoista. Ei sanaakaan puhuttu, muutamia vihellyksiä vaan kuului. He tulivat niinkuin unelma, ja katosivat niinkuin sumu. Minä luulin, että meidän täytyisi taistella henkemme puolesta; mutta he eivät hätyyttäneet ketään täällä. He astuivat maahan oikeuston-kartanon luona. Minä en voinut ihan selvästi eroittaa, mitä heillä oli tekeillä, mutta pihanpuolisesta yläikkunastani näin heidät maassa puun ympäri. Vähän ajan perästä joku merkki annettiin, ja juuri tällä haavaa tulitikku sytytettiin, ja minä näin mustan ruumiin heiluvan oksassa. Minä tiesin silloin, että he olivat hirttäneet jonkun, mutta en voinut arvata, kuka se oli. Totta puhuakseni, minä luulin, että se olitte te, översti. Minä näin useitten kaupungin asukasten tulevan ulos huoneistaan ja puhuttelevan ratsumiehiä. Oli valkeata muutamissa konttoreissa oikeuston-kartanon ympäri, samoin kuin monessa huoneessa kaupungissa. Kaikki oli niin hiljaista, kuin hauta — ei mitään huutamista eikä ääneen puhumista, — ei mitään kiihkoa eikä häärinää koko kaupungissa. Oli ilmeistä, että useat asukkaat olivat odottaneet tätä hanketta ja olivat valmiit edistämään sitä sillä, etteivät osottaneet mitään uteliaisuutta eikä muulla tavalla panneet sen menestymistä vaaranalaiseksi. Minä olen taipusa uskomaan, että melkoinen joukko heistä oli muassa itse yrityksessä. Minä en koskaan eläessäni tuntenut itseäni niin voimattomaksi. Tässä kaupunkimme oli kahden tai kolmen sadan aseellisen ja hyvin harjotetun miehen vallassa, jotka olivat kätketyt lain silmältä ja joilla oli ystäviä ja apulaisia melkein joka talossa. Minä tiesin, että vastustus oli hyödytön".
"Mutta miks'ei", Hullu kysyi, "ruumista ole korjattu pois?"
"Me olemme kyllä sitä ajatelleet", kuului vastaus; "mutta totuus on se, ettei se näytä olevan mikään erittäin turvallinen toimi. Ja sen jälkeen, mitä viime yönä näimme, ei kukaan tahdo olla ensimmäinen tekemään jotakin, jota nuot miehet pitäisivät ehkä loukkauksena. Minä sanon sen teille, översti, minä olin sodassa koko ajan ja näin yhtä monta vaaraa kuin useimmat siinä; mutta mieluisammin ryntäisin uudestaan Gettysburg'in kunnaita[78] ylöspäin, kuin joutuisin tuon joukon hyökkäysretken esineeksi".
Vähäisen hieromisen jälkeen löydettiin kuitenkin muutamia mustia miehiä, jotka suostuivat lähtemään paikalle ja leikkasivat setä Jerry'n ruumiin alas sekä asettivat sen jollekulle laatikolle, siksi kuin kuolemantapauksia tutkiva kruununpalvelija, jolle sana jo oli annettu, saapuisi. Tutkinto saatti ilmi ainoastaan yllä mainitut seikat, ja vannotetut jurymiehet julistivat juhlallisesti ja rehellisesti, että kuoleman syy oli tuntematon. Yksi niistä mustista miehistä, jotka olivat katselleet näitä toimia, lausui ilmi vallitsevan mielipiteen, kun hän sanoi:
"Ei niggerien sovi tietää liian paljon! Siinäpä setä Jerry'n vika oli!"
Ja todellakin näyttää siltä, kuin jos hänen asiansa olisi ollut semmoinen, jossa "tietämättömyys" ehkä olisi ollut "autuus".
XXXIII LUKU.
Sydämen yltäkylläisyydestä.
Edellisissä luvuissa kerrotut tapaukset ynnä muut samanlaiset täyttivät Hullun mielen jonkunlaisella synkällä kauhistuksella. Kummallista kyllä, pelko ei ahdistanut häntä. Hän tiesi, että hän, samoin kuin muutkin, oli tuon ihmeellisen yhdistyksen vallassa, joka oli yhtä salainen ja yhtä turmiollinen tuomioissaan, kuin Indian Thugs'it.[79] Hän tiesi, että hän oli yhtä kiusallinen sen johtajien silmissä ja yhtä varmaan saisi kokea näitten kostoa kuin kukaan niistä miehistä, jotka olivat kärsineet heidän käsissään; vaan kuitenkin hän paljon enemmän ajatteli niitä yleisiä seurauksia, jotka epäilemättä lähtisivät tästä pahasta, kuin niitä personallisia kohtauksia, joitten alaiseksi hän ehkä joutuisi.
Niin muodoin hän kirjoitti yhdelle noista viisaista miehistä ja kertoi heille kaikki, mitä hän tiesi, kaikki, mitä hän pelkäsi. Hän luetteli heille, mitä jo oli tehty, ja ilmoitti ajatuksensa siitä, mitä tulevaisuudessa ehkä tehtäisiin. Hän huomautti heille sitä tosi-asiaa, että nämät teot olivat syntyneet yhteisestä johdattavasta syystä ja kaikki tarkoittivat vapauden hävittämistä ja juuri niitten oikeuksien ja etuoikeuksien käyttämisen estämistä, joitten vahvistaminen ja turvaaminen kaikessa täydellisyydessään kansakunnan puolelta oli ollut sodan koko henki ja olemus. Hän asetti heidän eteensä tuon turhanpäiväisen kerskauksen, jota jo niin monta tuhatta kertaa oli juhlallisesti julistettu maailmalle — että orjuus oli hävitetty ja vapaus perustettu ilman "eroitusta rodun, ihon tai edellisen orjuuden tilan puolesta," vaikka ihmisiä saatettiin semmoisen vainon alaiseksi, joka oli yhtä katkera ja tuskin vähemmän verinen, kuin se, jolla "Verinen Maria"[80] etsi aikansa harha-uskolaisia. "Mitä he tekivät Walters'in", hän kirjoitti, "ja Setä Jerry'n, olisi heidän yhtä hyvin sopinut tehdä minun taikka kenenkä tahansa, jolla oli sama poliitillinen uskonto". Hän näytti, ettei se ollut mikään personallinen viha eikä vastenmielisyys, joka oli saattanut heidät uhriksi, vaan heidän julkinen asemansa ja vaikutuksensa. Hän ilmoitti, että näitä väkivallan töitä ei oltu harjotettu vähemmän, kuin tuhat siinä piirikunnassa, jossa hän asui, ja ettei yhtäkään niistä oltu rangaistu eikä oltu voitu rangaista tavallisissa tuomio-istuimissa sen täydellisen valepuvun tähden, jota käytettiin niiden varovaisuuden keinojen vuoksi, joihin ryhdyttiin ilmi-tulemisen välttämiseksi, ja sen teko-asian takia, että niin suuri osa niistä, jotka kelpasivat jury-miehiksi, aivan todennäköisesti oli particeps criminis.[81]
Hän kysyi, eikö hallitus milläkään lailla voisi menetellä niin, että tämä paha saataisiin kukistetuksi. Koko kirje oli semmoisen sydämen itse-altaista purkamista, joka oli liiaksi täytetty tuskalla toivottomasta taistelosta salaisen ja hellittämättömän vihollisen kanssa. Se oli suorapuheinen, koska se lähetettiin eräälle viisaalle miehelle, jonka kanssa hän oli ylläpitänyt semmoista likeistä yhteyttä, jossa hulluuden välisti sallittiin olla viisauden kanssa.
Vaikka tämä kirje oli kirjoitettu yksityisesti viisaalle miehelle, suvaitsi tämä kuitenkin syystä taikka toisesta julkaista sen sanomalehdissä: seuraus oli se, että Hullu sai vastaan-ottaa enemmän kuin yhden vastauksen siihen. Se vastaus, joka tuli siltä viisaalta mieheltä, jolle hän oli kirjoittanut, oli, vaikka vähän karmea — ikäänkuin se kunnia, jonka hän oli voittanut puollustamalla uudestaan rakentamisen hyvin menestyvää tuumaa, jo olisi hapannut hänen vatsassaan — ainakin suora ja rehellinen ajatustensa puolesta ja ilmoitti epäilemättä tarkasti kirjoittajan katsantotavan: —
Washington'issa, C.V., Marraskuun 10 p. 18—.
Rakas Överstini, — Teidän kirjeenne äskeiseltä datumilta on vastaan-otettu, ja minä olen soveliaasti punninnut sen sisältöä. Se asiain laita, jota te kuvaatte, on epäilemättä varsin huolestuttava ja mieltä masentava; mutta minä en saata ymmärtää, kuinka sitä käy parantaminen jonkun Yhteisen Hallituksen toimen kautta. Tuonoin kapinoitsevat valtiot ovat nyt täydellisesti kuntoihinsa asetetut ja ovat itsevaltaisia republiikeja,[82] joilla on aivan yhtäläiset oikeudet ja sama mahti, kuin muilla tämän Unionin valtioilla. Ne väkivallan työt, joista kerrotte, ovat tietysti loukkauksia niitten lakeja vastaan ja ovat semmoisina rangaistavat niitten tuomio-istuimissa. Se on epäilemättä onnetonta, että näillä tuomio-istuimilla joko ei ole voimaa taikka tahtoa rangaista semmoisia rikoksia; mutta se on semmoinen onnettomuus, jota, siltä minusta näyttää, ei voi auttaa kansallisen lain-säädännön kautta.
Te ymmärrätte varmaan hyvin, ettei Hallitus aina voi ryhtyä noitten valtioin sisällisiin oloihin. Niillä täytyy olla lupa valvoa, johdattaa ja järjestää omia asioitansa, niinkuin muillakin valtioilla. Se on epäilemättä sangen onnetonta; mutta se on paljon parempi kuin murtaa alas taikka sysätä syrjälle Hallituksemme pää-perusaatteet — Konstitutionin[83] pyhät salvat. Yksityisten hankaluuksien ja vammojen täytyy väistyä yleisen hyvän tieltä. Itsehallinnon peri-ajatus on tunnustettava ja voimassa pidettävä, vaikkapa täytyisi uhrata yksityiset edut ja oikeudet. Valtioiden tulee itse varjella omien asukastensa henkeä, persoonaa ja omaisuutta toisien hyökkäyksistä. Kansallis-hallitus ei voi käydä mihinkään toimeen niin kauan, kuin sen olemista ja sen valtaa ei loukata eikä ahdisteta.
Tietysti kaikissa valtioissa aina tavataan esimerkkejä, että kovaa vääryyttä harjotetaan sekä yksityisiä henkilöitä että kokonaisia ihmisluokkia vastaan. Arvatakseni löytyy jokaisessa valtiossa ihmisluokkia, jotka kärsivät vääryyttä ja sortoa; mutta hallituksen ei käy siihen sekaantuminen. Te sanotte, että näitä tekoja tehdään äänestysoikeuden vapaan käyttämisen estämiseksi, enkä minä ollenkaan epäile, että olette oikeassa; mutta minä en ymmärrä, mitä se tähän kysymykseen koskee. Itse asiassa, ystäväni (sillä viisas mies sanoi kaikkia ihmisiä ystäväkseen), on se tarpeellista, että Etelän kansa oppii, mikä näyttää melkein mahdottomalta käsittää niin monivuotisen sotahallinnon jälkeen — että kaikki nämät kysymykset kansalaisten oikeuksista uudestaan rakentamisen tosi-asian kautta ovat lykätyt eri valtioin tuomio-istuimiin ja että konstitutionin hengen mukaan niitten täytyy niissä tulla käsiteltyksi ja ratkaistuksi.
Löytyy kuitenkin yksi seikka, jota suvainnette minun sanoa. Jos Etelän musta kansa ja Unionin miehet toivovat saavuttavansa maan hyväksymistä, kunnioitusta ja siveellistä tukea, täytyy heidän osottaa, että he ovat mahdolliset itsehallintoon, että he pystyvät pitämään huolta itsestään. Hallitus on tehnyt kaikki, mitä siltä sopii vaatia — kaikki, mitä sillä todella oli valta tehdä. Se on antanut mustalle miehelle vaali-uurnan, varustanut hänet vapaan miehen aseella, ja nyt hänen täytyy näyttää itsensä sopivaksi sitä käyttämään. Me olemme valmistaneet häntä vapauden taisteloa varten, ja nyt hänen tulee hankkia itselleen se miehuus, jota siinä tarvitaan. Sama pitää paikkansa köyhän valkoisen ja Unionin miehen suhteen. Sen sijaan, että vinkuvat niitä vääryyksiä, joita kärsivät kapinoitsijain käden kautta, heidän tulisi saattaa arvonsa tunnustetuksi ja kukistaa tuommoinen laiton väkivalta. Heidän pitäisi yhdistyä pannaksensa lakia täytäntöön taikka, jollei lakia saisi noudatetuksi, sitten itseänsä puollustaakseen. Kunkin kansan kelpaavaisuus itsehallintoon nähdään ennen kaikkia siitä, että sillä on taipumus ja kyky puollustaa itseään. Tämä kyky täytyy löytyä, ennenkuin itseänsä hallitsevia yhteiskuntia voi löytyä. Oppi enemmistöjen hallituksesta perustuu siihen ajatukseen, että enemmistö on kylläksi rohkea ja puoltansa pitävä vaatimaan ja säilyttämään oikeuksiansa. On tietysti otaksuttu, että he tekevät tätä laillisella ja rauhallisella tavalla; mutta on myöskin edellytetty, että he kykenevät tämmöiseen puolensa pitämiseen aineellisilla keinoilla, jos vetoaminen väkinäisiin toimiin joskus tulisi tarpeelliseksi. Jollette voi saada suojelusta tuomio-istuinten kautta, minä en ymmärrä, miksette itse suojelisi itseänne. Jos Ku-Klux'it tappavat ihmisiä, mikseivät he tapa Ku-Klux'eja?
Nämät ovat ne kysymykset, jotka syntyvät mielessäni. Minä en tahtoisi ruveta neuvon-antajaksi, mutta minä luulen, että nämä kysymykset ovat semmoisia, joita kaikki järkevät ihmiset varmaan asettavat itselleen tämän asian johdosta.
Suurella kunnioituksella
— — —
Tähän kirjeesen Hullu vastasi, niinkuin seuraa: —
Rakas Sir, — Teidän kirjeenne, joka tuli vastaukseksi minun kirjeeseni tämän kuun viidenneltä päivältä, johdattaa äsken menneitä aikoja hyvin vilkkaasti mieleeni. Minun täytyy kukaties myöntää oikeaksi teidän arvelunne, että Kansallishallitus ei voi sekaantua asiaan muutamia federaalisen republiikimme traditioneja[84] loukkaamatta, mutta ei sen perus-aatteita, eikä suinkaan sen henkeä.
Muistettava on, että nämät valtiot jälleen henkiin herätettyinä — ei, jälleen järjestettyinä — ovat pelkkiä kansallisvoiman luomia. Meidän lainsäätäjät ja teoreetikot[85] ovat tuumitellen ja viisastellen päässeet semmoiseen päätökseen, että, kosk'ei minkään säilyvän oikeuden perustalla saa luopua Unionista taikka Unionia hajoittaa, ei myöskään voi näitä valtioita hävittää. Tyhjäntäpöisen otaksumisen kautta pidetään varmana, että Georgia oli Unionin valtio juuri sinä aikana, jona vihollismielinen hallitus asetettiin sinne, jona tämä hallitsi joka jalkaa sen alasta, vaati uskollisuutta ja veroa jokaiselta sen asukkaalta ja antoi osansa Yhdysvaltojen aseelliseen vastustamiseen.
Tämä on puoli-oppineen tylsä keikki. Kapinan toimi, kun se sen verran menestyy, että se kukistaa yhden tämän Unionin valtion ja asettaa vihollismielisen hallituksen sen sijaan, hävittää tämän valtion. Pettävä kohta on siinä, että käytetään 'valtion' sanaa sen alkuperäisessä eli kansainvälisessä merkityksessä yhdestä kansakuntamme ala-republiikeista. 'Valtio' tässä merkityksessä on yksinkertaisesti (1) erityinen alue, (2) jossa järjestetty yhteiskunta asuu, (3) yhdistettynä oman hallituksen alla. Jos tätä voisi ilman mitään muuta muodostusta sovittaa johonkin meidän valtioistamme, olisi tuo päätös ehkä oikea. Mutta jos mielii tarkoin määrittää yhtä meidän valtiotamme, täytyy lisätä yksi uusi aines, nimittäin (4), jolla on muutamat erityiset ja tyystisti rajoitetut suhteet muihin valtioihimme ja Amerikan Yhdysvaltojen Kansallishallitukseen.
Tämän viimeisen aineksen kapina hävitti ja sen kautta teki valtion tyhjäksi. Kaikki muut Amerikalaisen Unionin valtion ainekset jäivät jälelle, paitsi tämä valtiollinen suhde Unioniin; mutta tämä on juuri se aines, joka on yhtä tarpeellinen valtion olemiselle, kuin henki elämälle. Se se on, joka eroittaa yhden Unionin valtion kaikista muista maailman järjestetyistä yhteiskunnista, joilla valtion nimi on. Teillä saattaa olla kaikki muut ainekset, paitsi tämä, mutta silloin teillä ei ole mikään valtio siinä merkityksessä, kuin me käytämme tätä sanaa, vaan ainoastaan tyhjä luuranko, hengetön ruumis. Se on tämä aines, jonka uudestaan rakentaminen tuotti takaisin. Se on tämä aines, joka on Yhteisen Hallituksen tarkastuksen alla ja joka välttämättömästi on semmoisena pidettävä ja arvosteltava, taikka uudestaan rakentaminen oli selvä ja julkinen anastus.
Teidän mielestänne tämä on hämmästyttävä oppi; mutta jollei se ole oikea, silloin sekä kansakunta että Etelän uskolliset alamaiset ovat mitä vaarallisimmassa dilemmassa. Lienee luvatonta edes otaksuakaan, että se uudestaan rakentamisen tuuma, joka valittiin, ei ollut aivan täydellinen; mutta jos keskustelun vuoksi päätämme sanoa sitä mahdottomaksi panna toimeen ja saamattomaksi, silloin sen väittämis-tavan mukaan, jota te noudatatte, ei löydy mitään parannus-keinoa. Miten puu kaatui, kun valtio Kongressin toimesta laskettiin entiseen asemaansa, siten sen täytyy maata ijän loppuun saakka. Se on niinkuin avioliitto — sopimus, jota ei toinen puoli eikä edes molemmat saa rikkoa, yhdistys, jota ei mikään viha voi koskaan heikontaa eikä hävittää. Jos niin on laita, niin te olette oikeassa, ja meidän vetoamisemme apuun on enemmän kuin turha.
Mutta jos tuossa otaksumisessa olisi perää, kuinka suuri oli niitten rikos, jotka heittivät Etelän köyhälle, taitamattomalle mustalle kansalle, niille harvoille kokemattomille ja tavallisesti alhaisille Unionin ystäville ja vielä harvemmille Pohjan miehille, jotka olivat asettaneet teitänsä tähän maan-osaan, sen tehtävän, sen Herkuleen-tapaisen ja mahdottoman tehtävän — että rakentaisivat itseänsä hallitsevia valtioita, jotka vakuuttaisivat ja varjelisivat kaikkien oikeuksia sekä levollisesti ja iloisesti taipuisivat laillisten enemmistöjen valtikan alle!
Tarpeellista on muistaa, että kehoitus ja pakoitus uudestaan rakentamiseen tuli Pohjasta — ei Pohjan kansan, vaan sen poliitikkojen puolelta. Se pantiin täytäntöön, ei sen vuoksi, että yhteiskunta täällä olisi ollut kypsynyt sen toimiin, vaan poliitillisen voiton ja puolue-vallan saavuttamisen tähden. Minä en moiti tätä syytä; se on juuri se asia, joka tavallisesti tekee puolueitten hallinnon turvalliseksi. Minä viittaan siihen ainoastaan osottaakseni, että me Eteläläiset, alkuperäiset tai muualla syntyneet, emme ole edesvastauksessa niistä vaaroista, jotka nyt uhkaavat sitä työtä, jolle kerta lausuttiin tuo hyväksyvä mahtisana: 'se on tehty!' Kun ennustimme tappiota, niinkuin useat meistä tekivät, niin meitä pilkattiin, niinkuin tyhmiä lapsia; ja kun nyt ilmoitamme selvän tappion, niin meitä kohtaa äreä kärsimättömyys ja meitä käsketään pitämään huolta itsestämme.
Teidän, jotka turvallisesti ja mukavasti istutte nojatuoleissanne Capitolium'in domin[86] varjossa, on kyllä hyvä puhua, kuinka meidän tulee saattaa arvomme tunnustetuksi, suojella itseämme ja kostaa vainoajillemme. Joko te ette ole käsittäneet meidän tilaamme taikka tahdotte pilkata meidän onnettomuuttamme.
Vastustus, minä tarkoitan semmoista vastustusta, joka vaikuttaisi jotakin, on melkein mahdoton. Ensiksi on aina kovasti suuri voima koottu yhtä ainoata henkilöä vastaan. Se ei ole mikään kaduilla melskaava roisto-joukko, paitsi kerääntyneen voiman ja luvun suhteen. Kaikki on edeltäpäin tuumittu ja järjestetty. Hiipien käydään otuksen kimppuun. Se, joka vastustaa, vastustaa aivan turhaan. Olkoon, että hän hurjasti päättää heittää henkensä; mutta hän ei voi saada aikaan mitään muuta, kuin että hän mennessään vie toisen muassaan, ja sekin on sangen epätietoista. Teidän täytyy muistaa, että hyökkäys tehdään ainoastaan yöllä, että se tapahtuu aivan äkki-arvaamatta ja että sitä toimittaa semmoinen voima, jonka luku herättää kauhua. Tätä kauhua aina kartuttaa heidän fantastilliset valepukunsa, jotka myöskin melkoisesti enentävät sivutse ampumista tai haira-iskun mahdollisuutta, jos onneton uhri yrittäisi puollustamaan itseänsä.
Vastustus koston kautta on vielä enemmän mahdoton. Otaksukaat, että miesparvi ruoskii teitä tänä iltana ja te huomaisitte, ettei silmänne voi tunkea heidän valepukunsa läpi eikä milläkään tavalla eroittaa, mitkä he todella ovat, tokko lähtisitte huomenna liikkeelle ja karkaisitte umpimähkään kanssakaupunkilaistenne kimppuun? Taikka rupeisitteko arvaamalla arvaamaan, mitkä hätyyttäjät olivat, ja tappamaan heitä ilman mitään todistusta? Ilmeisesti ette. Semmoista kostoa ei olisi vaikea järjestää. Niin vimmastunut on musta kansa, että he olisivat valmiit antamaan suitsevan huoneen palkaksi jokaisesta verta vuotavasta selästä: todellakin, jollei kylmempien ja viisaampien aivojen neuvo hillitsisi heitä, saisimme pian täällä semmoisen orjakapinan, jonka tuimuus saattaisi San Domingon kauhut vaalenemaan. Jos panisimme teidän neuvonne toimeen, hallitus pian joutuisi välittämään huolimatta muutamien peruslaillisista hankkeista taikka, soveliaammin, peruslaillisista arveluksista. Jättäen silleen sen tosiasian, että tämä on köyhyyden, taitamattomuuden ja kokemattomuuden taistelo intelligenssia, varallisuutta ja taitoa vastaan — pääjuonteiltaan vielä orjallisen rodun ponnistus toista vastaan, joka aina on ollut mainio hallitsemaan — te huomaatte, että koston ajatus, vaikkapa olisi kysymys yhdenvertaisista aseman ja tiedon puolesta, olisi turha ja järjetön.
Mitä valtion virastoihin tulee: tuomio-istuimet, niinkuin olette nähnyt, ovat voimattomat. Tässä maakunnassa, jossa on harjotettu kaksisataa väkivallan työtä, grand jury[87] ei ole yhtäkään kertaa syyttänyt ketään tuomarin edessä. Mahdottomuus osottaa pahantekiöitä niiksi, joita he todella ovat, pelko, joka estää todistusten antamista, ja se tunnettu seikka, että nämät sydän-yön salaamurhaajat tavataan kaikissa jury'issa, tekee tämän voimattomuuden ihan varmaksi asiaksi. Valtion Exekutiivi[88] on sidottu peruslaillisten rajoitusten kautta, jotka ovat monta vertaa vähemmän haaveelliset ja ilmaiset, kuin ne, joita te olette tuonut esiin kansallisen lainsäädännön puollustukseksi. Hän ei voi välittää, missä ei tuomio-istuinten työn-menoa estetä. Hallituksemme koko teoriia ja tarkoitus on tämän oikeuden vahvistaminen kansalaisille. Kaikkien meidän vanhat Oikeuksien selitykset tarkoittivat nimenomaan anastuksen torjumista. Se Exekutiivi, joka rohkenisi järjestää jotakin sotavoimaa suojellaksensa kansalaisia tai auttaaksensa pahantekiäin vangitsemista ja rankaisemista, tekisi sitä ei ainoastaan uhalla tulla salaa murhatuksi vaan myöskin syytetyksi virkavirheestä, alennetuksi virassaan ja häviöön saatetuksi.
Meidän täytyy siis palata alkuperäiseen anomukseemme Kansallishallitukselle. Jos se ei voi antaa meille mitään apua, emme voi toivoa mistäkään mitään. Me voimme vaan huutaa, niinkuin Pietari: 'Herra, auta meitä, me hukumme!'
Tähän kirjeesen viisas mies ei vastannut mitään, vaan ilmoitti jollekulle heidän yhteiselle ystävälleen, että se hänen mielestään osotti hyvin vähän kunnioitusta häntä kohtaan. Sen ajan viisaat miehet pitivät uudestaan rakentamisen kannattajia Etelässä pelkkinä välikappaleina käsissään, joita sopi käyttää, niinkuin nukkeja, mutta moittia, niinkuin miehiä, heidän tekojensa seurauksista. He eivät olleet vielä saavuttaneet tuota hientynyttä julmuutta, joka pani nämät vastaamaan myöskin toisten taitamattomuuden ja hulluuden seurauksista. Se oli jälestäpäin tuleva.