XXXIV LUKU.
"Jos rakastat minua, rakasta koiraani".
Kun Hullun naapurit olivat lukeneet hänen kirjeensä viisaalle miehelle julkaistuna siinä suuressa journaalissa, jossa se ilmestyi, he vihastuivat siitä kovasti ja hankkivat heti yleisen kokouksen, jossa päätettäisiin ryhtyä johonkin toimeen sen johdosta. Tässä kokouksessa he yhtyivät semmoisiin lausuntoihin, jotka vakuuttivat, että kaikki oli hiljaista, rauhallista ja säännöllistä maakunnassa, ilmoittivat ylenpaltisilla sanoilla kaikki päinvastaiset kertomukset eli huhut vääriksi ja herjaaviksi sekä takaamalla takasivat, että tuo äskeinen väkivallan työ, joka oli säikähyttänyt ja hämmästyttänyt tätä laista kiinni pitävä yhteiskuntaa, ei ollut kenenkään sen asukkaan tekemä, vaan sen rajojen ulkopuolelta hyökkäävän joukon.
Oli huomattava, ettei kukaan mustasta kansasta ottanut osaa tähän julkiseen mielen-osotukseen eikä kukaan noista valkoisista miehistä, jotka tuona kauhun yönä olivat pidätetyllä hengellä seisoneet teljettyjen ovien takana, keskellä itkeviä ja pelästyneitä perheitänsä joka hetki odottaen päällekarkausta. Ei löytynyt monta näistä jälkimäisistä, se on totta, ja mikä sanottiin "arvolliseksi seuraksi" oli jo aikoja sitten sulkenut ovensa heiltä heidän silmiensä edessä; eikä sopinut milläkään tavalla odottaa, että minkään maakunnan arvossa pidetty valkoinen kansa koettaisi saada selitystänsä vahvistetuksi alhaisemman rodun todistuksilla, joita todistuksia parhaassa tapauksessa oli monella monituisella lisäyksellä ja vähennyksellä vastaan-otettava. Useita kauniita ja sydämeen painuvia puheita pidettiin tässä tilaisuudessa.
Lakimiehet olivat tietysti johtajina, niinkuin he aina ovat meidän maassamme kaikissa yleisissä asioissa. He puhuivat laveasti magna chartasta ja siitä lakia kunnioittavasta ja vapautta harrastavasta hengestä, joka elähytti kansaa siinä suuressa vanhassa maakunnassa, jonka yli Amerikan vapauden aurinko ensin nousi ja oli kaikkein kirkkaimmin aina siitä saakka loistanut. He kertoivat, kuinka tämä kansa, tultuansa voitetuksi kaikkein pyhimmässä ristiretkessä vapauden tähden, minkä mailma koskaan oli tietänyt, niitten muukalaisten palkkasoturi-laumojen kautta, joita Pohja oli lähettänyt heitä vastaan, kuinka tämä kansa, nähtyänsä kotinsa ja kartanonsa ryöstetyiksi ja tahratuiksi Yankee-vandaalein käsissä, oli rehellisesti antaunut ja kärsinyt koko sen tyranniuden ja sorron, minkä Yankee-viekkaus ja ilkeys saattavat keksiä, ilman vastustusta, melkein ilman nurisematta. He kuvasivat noita kolmea sanomattoman sorron vuotta, joina he olivat poljetut "sotilas-despotismin" jalkojen alla, joina itsehallinnon oikeus oli riistetty heiltä, heidän lakinsa asetetut "soturi-satraapin" tahdon alaisiksi ja heidän tuomarinsa kielletyt panemasta niitä täytäntöön virkavalansa mukaan. He muistuttivat siitä teko-asiasta, että juuri tässä maakunnassa sotamiehen parvi oli estänyt sheriffiä panemasta toimeen yhtä tuomio-istuimen päätöstä, joka oli annettu tarkassa yhtäpitäväisyydessä valtion lain kanssa ja vaati, että pahantekiää julkisesti piestäisiin paljaasen selkäänsä. He huomauttivat tuosta seikasta, että kaakki, jalkapuu ja poltin-rauta — heidän entisen sivistyksensä kuvailevat tunnusmerkit — hukutettiin noitten "Yankee-aatteitten" tulvan alle, jotka yltyivät korkeimmillensa sotaisen uudestaan-rakentamisen ja "niggeriylivallan" sanomattomassa häväistyksessä.
Sitten he käänsivät syyttävän vihansa virran Hullua kohden ja päästivät koko mielikuvituksensa valloilleen, keksiessään hänelle lapsuutta, nuoruutta ja aikaista miehuutta, semmoista, joka oli kylläksi halpa ja kunnoton saattamaan häntä soveliaaksi carpet-bagger'in uraa astumaan. Loistavalla sekä ajanluvun että maatieteen ylenkatseella hän sanottiin syntyneen "Nantucket'issa, Cape Cod'issa ja jos jossakin pitkin rannikkoa;" ja jokainen seuraava puhuja antoi hänelle uuden syntymäpaikan, joka, jos mahdollista, oloiltaan ja eloiltaan oli häpeällisempi kuin mikään edellinen. Jokaista uutta syntymäpaikkaa varten keksittiin myös vastaava huono elämä, joista kukin paisui pahimmillensa tuossa viimeisessä verrattoman häväistyksen teossa — herjaavien kertomusten levittämisessä tätä aina rasitettua ja kauan kärsinyttä Etelää vastaan, joka oli sammuttanut muiston moninaisista vääryyksistänsä ja avoimin sylin vastaan-ottanut yhden sortajansa — miehen, jonka kädet olivat punaiset sen tappelussa surmattujen poikien verestä. Ei, vielä enemmän, häntä syytettiin yhdeksi noista nyky-ajan hevos-sisseiksi,[89] jotka ryöstivät ja raastivat ja varastivat ja polttivat rosvopäällikkönsä Sherman'in johdolla hänen tulisoittojen valaisemalla matkallansa meren rantaan — Sherman'in, jonka jumalattomuuden työt olivat niin suurenläntäiset, että vaadittiin uusi sana, kun tahtoi osottaa niitten kauheutta, ja joka oli saattanut "banner" nimityksen merkitsemään kaikkien häväistysten ydintä.
Tämän jälkeen puhui se vakava ja kunnianarvoisa pappi, joka häiritsemättömässä levollisuudessa oli saarnannut "vanhurskauden rauhallisista hedelmistä" tuona valjuna sabbatina, jona Jerry paran ruumis heilui läheisessä tammessa, kääntäen näkemättömiä silmiänsä sinne tänne sanattomassa rukouksessa, että tavallisesta armeliaisuudesta annettaisiin hänelle kristillinen hautaus. Hän surkutteli, niinkuin hänen virkansa vaati häntä tekemään, kaikenlaista kiivautta ja kovuutta. Yksin kovia sanojakin ja kiivasta puhetta hän aina koetti välttää. Mutta, kun hän näki, että hänen kansaansa hätyytettiin väärillä ja jumalattomilla herjauksilla yhden semmoisen puolelta, joka oli tullut heidän keskuuteensa ja vuosikausia saanut nauttia heidän säälivää armeliaisuuttansa ja pitkällistä kärsivällisyyttänsä, hän ei voinut enää olla vaiti. Ja erhettyväisyyttänsä näin suoraan tunnustettuaan, hyvä vanha mies ei näyttänyt sen koommin koettavan pidättää itseään, vaan seurasi lakimiesten esimerkkiä semmoisella innolla, joka osotti, että hän oli päättänyt voittaa heidät, siksi kuin hän kävi käheäksi ja hikiseksi ja punaiseksi kasvoistaan ja oli kadottanut silmälasinsa ja vuodattanut ulos puolen suuntäyden valehampaita. Silloin hän istui alas haittojansa parantaakseen, ja sheriffi antoi todistuksensa.
Hän oli harvapuheinen mies; mutta hän todisti maakunnan rauhaa ja hiljaisuutta kertomalla, kuinka vähän vangitsemisen käskyjä oli tullut hänelle; kuinka vähän päällekanteita grand jury oli tehnyt; kuinka varma hän oli, että nuot väkivallan työt (joita kaikki surkuttelivat) olivat melkein kokonaan toimitetut muista maakunnista tulleitten laittomien joukkojen kautta; ja viimeiseksi hän vakuutti, ettei hänellä ollut koskaan ollut mitään asiakirjaa, jota hän ei olisi voinut panna toimeen ilman mitäkään posse'a.[90] Niin mahtava oli todella tuo lakia kunnioittava henki, että kymmenvuotias poika, jolla oli laillinen vangitsemis-käsky, voi tässä maakunnassa vangita kenenkä miehen hyvänsä, joka oli rikoksesta syytetty.
Samaa todistivat kaikki hänen ali-sheriffinsä ja useat muut varsin arvokkaat miehet, ja kaikki lausuivat ilmi niin paljon suuttumusta, kuin kielen köyhyys salli, Hullun julmasta käytöksestä, kun hän oli kertonut semmoista, joka himmensi Etelän kunniaa ja erittäin tämän maakunnan kansan lainkuuliaista luonnetta. Kun kaikki, jotka ijältään kelpasivat puhumaan, olivat antaneet todistuksensa, ja nuot kiittävät lausunnot olivat hyväksytyt, yritti yksi kokouksen nuorista intopäistä saavuttamaan kuolemattomuutta esittämällä mitä ankarimmilla sanoilla hän suinkin keksi, että he, julkisesti Hullun nimeä esiin tuoden, suoraan kantaisivat hänen päällensä. Muutamat vanhemmat ja kylmemmät olivat hiukan epäilyksissä, olisiko semmoinen menetys viisas; ja jonkun keskustelun jälkeen esitys peruutettiin ja toimikunta valittiin, joka asettuisi yhteyteen Hullun kanssa, tiedustelisi, vieläkö hän myönsi kirjoittaneensa kysymyksessä olevan kirjeen ja piti kiinni sen sisällöstä, sekä ilmoittaisi, kuinka heidän toimensa oli menestynyt, toiselle kokoukselle, jonka he kutsuisivat kokoon semmoiseen aikaan, minkä itse valitsivat. Tämän jälkeen kokous lykättiin toistaiseksi, ja seuraavana päivänä Hullu toimikunnalta sai näin kuuluvan kirjeen: —
Översti Comfort Servosse. Sir, — Verdenton'in ja sen ympäristön kansa on kummastuksella ja mielipahalla nähnyt erään kirjeen, joka sanoo lähteneensä teidän kädestänne ja on julkaistu New York Age'ssa tämän kuun 10 päivältä. Tässä kirjeessä vakuutetaan muun muassa, että 'tuhat väkivallan työtä on toimitettu tässä kongressin vaalipiirissä aseellisten ja valepukuisten miesten kautta' eli toisin sanoin Ku-Klux'ien kautta, joksi heitä nimitetään. Tämän maakunnan kelpo asukkaat tuntevat, että heitä sopisi aivan hyvällä syyllä moittia ja että he laiminlöisivät velvollisuutensa itseänsä ja isänmaata kohtaan, jos he jättäisivät tämmöiset kertomukset huomaamatta ja kumoamatta. Koska tämän ympäristön lakia kunnioittava kansa ei tahdo käydä mihinkään äkkipikaiseen toimeen eikä tehdä mitään vääryyttä, on se valinnut allekirjoittaneet semmoiseksi toimikunnaksi, jonka tulee kysyä teiltä, kirjoititteko te mainitun kirjeen ja, jos niin, pidättekö yhä kiinni sen sisällöstä.
Pikaista vastausta pyydetään.
Kunnioituksella,
A.B—,
C.D—,
E.F… Toimikunta.
Tähän kirjeesen Hullu vastasi: —
A.B—:lle ja muille Toimikunnan jäsenille, — Teidän arvoisa kirjoituksenne tältä aamulta on edessäni, ilmoittaen minulle, että Verdenton'in ja sen ympäristön kokoontuneet asukkaat ovat valinneet teidät toimikunnaksi, jonka tulee hankkia tietoa siitä, olenko minä kirjoittanut erään jossakin Pohjan Journalissa julkaistun kirjeen, jonka he tahtovat ottaa tarkastettavaksi ja tuomittavaksi.
Vastaukseksi tahdon ilmoittaa, että olen lukenut sen kirjoituksen, jota tarkoitatte; että kirjoitin tuon kirjeen semmoisena, kuin se julkaistiin, ja että parhaan tietoni ja uskoni mukaan aivan epäilemättä uudestaan vakuutan sen sisältöä oikeaksi. Minä en täydellisesti ymmärrä, mitä minulta pyydetään; mutta koska aina olen taipusa ja kovasti halullinen tyydyttämään naapureitani ilmoittamalla mielipiteitäni ja niitä perusteita, jotka minulla ehkä on, suonette, minä olen varma siitä, minulle anteeksi, jos katson soveliaaksi antaa teille jotakin enemmän, kuin vaan suoran vastauksen kysymykseenne.
Minua melkoisesti kummastuttaa, että tämmöinen kysymys asetetaan minulle, vieläpä tällä juhlallisella tavalla. Minä en huomaa mitään tuossa kirjeessä, jota en ole toistanut ja vakuuttanut monta monituista kertaa yksityisissä keskusteluissa ja useasti julkisissa tiloissa. Kirjeenne sisällyksestä näkyy kuitenkin, että mikä erittäin herättää hyvien naapurieni mielipahaa, ja mitä, niinkuin minulle ilmoitetaan, ennen kaikkia moitittiin eilisessä kokouksessa, on se arveluni, että tuhat väkivallan työtä on harjotettu tässä kongressin vaalipiirissä. Mitä tähän tulee, sallikaat minun muistuttaa, että minä olen täydellisesti vakuutettu siitä, että tämä lasku on kerrallaan liian alhainen. Koska minua ei päästetä Klan'in salaisiin arkistoihin, minulla tietysti ei ole tätä nykyä mitään keinoa, millä näyttää tätä arveluani todeksi. Teidän tulee huomata, että laskuuni on otettu kaikki ne laittomat työt, joita aseelliset ja järjestetyt joukot valepuvussa ovat tehneet. Tunkeminen taloihin ja tiloille, asuntojen saartaminen uhkauksilla asukkaita vastaan; aseitten takavarikkoon ottaminen ja hävittäminen taikka anastaminen; miesten, vaimojen ja lasten laahaaminen heidän kodistaan taikka pakoon ajaminen; miesten ja vaimojen sitominen, suusta kapuloitseminen ja piekseminen; ampuminen erityisiä henkilöitä kohden taikka umpimähkään asuttuihin huoneisin; miesten ja vaimojen silpoaminen niin hirveällä ja raa'alla tavalla, ettei sitä käy tässä kertominen; kartanoitten polttaminen; karjan hukuttaminen; yön saattaminen kammoksuttavaksi rauhallisille kansalaisille monen ja mietityn murhan aaveentapaisen kauhun kautta — kaikki nämät kuuluvat 'väkivallan töitten' julmaan lukuun. Minulla on syytä luulla, että suurinta osaa näistä teoista uhrit itse huolellisesti salaisivat, jolleivät ne olisi niin vaikeata laatua, että salaaminen käy mahdottomaksi, sillä heille aina uhataan ankarampaa rangaistusta, jos valituksia tehdään. Minä tiedän monta esimerkkiä, kuinka eri osista tätä maakuntaa miehiä on tullut minun luokseni saadaksensa lailta korvausta, mutta kuinka he, kun heille on selitetty, ettei sitä voi saada, ovat pyytäneet minua olemaan asiasta puhumatta, etteivät joutuisi hengellänsä maksamaan siitä, että olivat asian ilmoittaneet.
Minä tiedän, gentlemanit, että useat niistä, joita luetaan 'meidän parhaiksi kansalaisiksemme', ovat ennen väittäneet ja ehkä vielä nytkin, että nämät asiat eivät ansaitse mitään suurempaa huomiota; ja minun täytyy tunnustaa, että olen aina luullut semmoisilla henkilöillä olevan erityisen tiedon noista rikoksista, johon päästi ainoastaan salainen yhteys niitten harjottajien kanssa. Te voitte itse, gentlemanit, todistaa, etten ole laiminlyönyt mitään soveliasta tilaisuutta ilmoittaa näitä tekoja ja varoittaa sekä niitten toimittajia että yhteiskuntaa kokonaisuudessaan, että semmoinen hirveä petomaisuus, semmoinen inhimillisen oikeuden ja inhimillisen elämän ylenkatsominen varmaan kantavat jotakin katkeraa hedelmää läheisessä tulevaisuudessa. Että minä olin oikeassa, todistakoon tuo kaikkein kauheimmilleen kohonnut tahallinen ja pelkurimainen petomaisuus, jonka näkymöinä teidän katunne taannoin olivat! Sitä todistakoon Oikeuden Temppeli eräässä likeisessä maakunnassa, joka tahrattiin kurjalla kavaluudella ja kylmäverisellä hankkeella murhatun virkamiehen verellä!
Todistukset arveluni oikeudesta karttuvat joka päivä ja vakuuttavat kaikkein uskottomimmille, ettei laskuni edes saavuta kauheata todellisuutta. Ja kuitenkin tahdotte tietää, pidänkö yhä kiinni tästä arvelustani! Minä olen ymmällä, kuinka tulee käsittää tätä pyyntöä. Se näyttää liian päättömältä ollaksensa totinen, ja liian kohteliaalta ollaksensa uhkaus. Jos luultiin, että äskeiset tapaukset taikka eilis-illan kokous olisivat niin pelottaneet eli huolestuttaneet minua, että nyt olisin taipusa peruuttamaan väitökseni sillä hinnalla, että pääsisin kaikesta edesvastauksesta, niin erehdyttiin. Minä lausuin siinä kirjeessä, johon olette kääntäneet huomionne, sen ajatuksen, että minä milloin hyvänsä voisin joutua saman kohtalon alaiseksi, kuin John Walters. Vaikka teidän pyyntönne vahvistaa tätä ajatustani, minä yhä toistan väitökseni ja toivon, että minulla olisi kylläksi miehuutta tehdä sitä, vaikkapa sillä lausuisin kuolemantuomioni, joka hyvin voisi tapahtua, koska ei sovi katsoa ketään semmoista miestä salamurhasta turvatuksi, joka on saattanut itsensä vastenmieliseksi tälle kristittyjen Thugs'ien joukolle.
Nämät näkö-alat edessäni olen tehnyt ja aion vastakin tehdä kaikki, mitä voin, kääntääkseni hallituksen huomiota ja vaikutusta tähän hirveään vammaan.
Ja nyt, gentlemanit, koska olen vastannut teidän kysymyksiinne näin täydellisesti, sallitteko minun omaksi tiedokseni asettaa teille pari kolme samanlaista? Jos 'tämän maakunnan kelpo asukkaat' ovat niin halukkaat näyttämään censorin roolia, mikseivät ole saavuttaneet mitään sanoja yhteiseen vastalauseesen niitä väkivallan töitä vastaan, joita valepukuiset konnajoukot ovat toimittaneet tässä maakunnassa? Jo on toista vuotta aivan 'Verdenton'in ja sen ympäristön kansan' silmien edessä vähä väliin jokainen kansalaisen oikeus tullut loukatuksi naamioitettujen rosvokuntien kautta; vaan kuitenkin he ovat antaneet tämän tapahtua ilman 'tarkastusta' taikka 'tuomiota'. Muutamia mitä kamalimpia tuhotöitä, joista olkoonpa vaikka tämän nyky-ajankin barbarilaisuuden vuosikirjat voivat kertoa, tehtiin juuri tässä maakunnassa; vaan eipä kuitenkaan yhtäkään ainoata moitteen sanaa kuulunut 'Verdenton'in ja sen ympäristön kansan' suusta. Ei mitään osan-oton kokousta, ei mitään suuttumuksen lausuntoa, ei mitään kauhistuksen ilmoitusta lähde 'Verdenton'in ja sen ympäristön kansan' puolelta. Heillä ei ole mitään 'velvollisuutta isänmaata kohtaan' suoritettavana, kun miehiä ruoskitaan, vaimoja piestään melkein mähyksi (myöskin valkoisia vaimoja), lapsia pelotetaan heikkopäisiksi ja muita ylläkön töitä tehdään kansalaisille, jotka 'Jumalan ja valtion rauhassa' asuvat aivan tämän maakunnan rajojen sisäpuolella. Mutta tuskin ehtii joku näihin summattomiin ilkitöihin päästämään yhtä varoituksen huutoa, yhtä avun huokausta, yhtä vastalausetta, pusertuneena ulos itse hänen sielustansa niitten lukuisuuden ja julmuuden tähden, kuin jo 'Verdenton'in ja sen ympäristön kansalla' on velvollisuuksia isänmaata kohtaan eikä se voi antaa tämmöisen huudon jäädä ilman 'tarkastusta' ja 'tuomiotä'. Suomituilla ja silvotuilla uhreilla ei ollut mitään oikeutta heidän myötätuntoisuuteensa; mutta ne naamioitetut ja valepukuiset uskalikot ja salamurhaajat, jotka toimittivat nuot kauheat veriset työt — ah! —
'Huolella heitä hoitele,
Hellien heitä kohtele'.
Jokainen, joka lujemmin, kuin kuiskaten puhuu näistä rikoksista, on 'tarkastettava ja tuomittava'. Ah, 'Verdenton'in ja sen ympäristön kansa', vaikka minä varsin suuresti kunnioitan monta teistä, minun täytyy 'kummastuksella ja mielipahalla' sanoa, että monen teidän käytöksellänne tässä asiassa on semmoinen haju, jota epäilen nimittämästä!
Velvollisuus on hyvä asia, gentlemanit. Pahan tarkastaminen ja tuomitseminen, huonouden moittiminen on niin jalo ave, että liiallistakin intoa sen harjottamisessa sopii antaa anteeksi taikka ihmetellä. Amor patriae[91] on niin kunniakas asia, että runoiliat sen ylistystä kaikkina aikoina laulavat. Mutta minä olen kuullut, gentlemanit, että arvokkaita leimoja joskus painetaan vääristettyyn tavaraan. Velvollisuus on välisti vaan kunnottoman tarkoituksen verhona; huonouden moittiminen ainoastaan se pölypilvi, jonka vääryys nostaa pakoansa peittääkseen; ja amor patriae — noh, sillä on erilaiset kasvot: 'toisinaan hyvän kuningatar Bess'in[92] muoto, toisinaan Verisen Marian. Löytyy ihan lähellä muutamia rumia tosi-asioita ja siitä olisi hyötyä teille, jos tähän aikaan ottaisitte niitä ajatellaksenne.
Älkäät niin tätä ymmärtäkö, että näillä muistutuksilla tarkoittaisin kaikkea 'Verdenton'in ja sen ympäristön kansaa'. Muutamat heistä ovat aivan alusta astuneet esiin ja ilmoittaneet noita väkivallan töitä; mutta heitä on kuitenkin harvassa.
Surkutellen sekä niitä tapauksia, jotka alkuansa aikaan saivat minun kirjeeni ja ovat tehneet valtiostamme oikein kauhujen kasvi-lavan, että myöskin sitä menetystapaa, jota 'Verdenton'in ja sen ympäristön kansa' on katsonut soveliaaksi noudattaa niitten suhteen,
Olen, gentlemanit, teidän nöyrä palvelianne
Comfort Servosse.
XXXV LUKU.
Viisauden sato.
Se huuto, jonka Hullu oli päästänyt, oli kuitenkin ainoastaan kaiku siitä, joka jo oli tullut kummastuneen kansakunnan korviin niitten tuhansittain tuhansien suista, jotka olivat nähneet ja kärsineet niitä pahoja, joita hän kuvasi, ja toisien tuhansien mykästä suusta, jotka puhuivat kuoleman äänettömästä tuskasta.
Tämä uusi Hirmun Valtakunta oli koittunut maailmaan niin hiljaa ja huomaamatta, ettei kukaan käsittänyt, kuinka pelottava ja laaja se oli. Ensiksi tuo suuri, vapaa, viaton Pohja oli huolettomasti nauranut sitä, sitten halveksien pilkannut sitä ja lopullisesti katsonut sitä epäilevällä kauhistuksella. Kaksi asiaa oli puolestaan vaikuttanut tämän viimeisen tunteen synnyttämiseksi. Ne, jotka olivat kärsineet, olivat yleensä olleet alhaista kansaa. Sanomalehdistö ei uhkunut heidän kärsimistään vääryyksistä, koska ei löytynyt ketään, joka olisi kertonut ne sille. He olivat myöskin semmoista kansaa, jonka vääryyden satu oli soinut niin kauan yleisön korvissa, että se oli väsynyt koko nuottiin. Se oli taipunut, vaikka kovin verkalleen ja vastahakoisesti, siihen vakuutukseen, että orjuus oli jotakin pahaa ja musta mies liian likeistä sukua valkoiselle ihmiskunnalle, että häntä oikeudella kävisi pitäminen kahleissa ja toisen tahdon alla. Se oli vähitellen ja empien joutunut välityksen kannalle, kun sota-asiat kapinaa kukistettaessa pakoittivat siihen, ja ristiriitaisten aatteitten rajun taistelun jälkeen lopullisesti sääntynyt siihen päätökseen, että vapauttaminen oli kaikki, mitä tarvittiin kaikkien niitten vammojen parantamiseksi, jotka tähän asti olivat vaivanneet taikka tulevaisuudessa ehkä vaivaisivat tuota tukalaa ja rutontapaista Afrikalaista. Tämä oli nyt saavutettu. Kansakunnan omatunto oli tyydytetty, ja se teki uljaan päätöksen, että se tästälähin tahtoi pitää rauhaa; ettei neekerillä enää voinut olla mitään valituksen syytä, ja ettei se huolinut kuulla sen enempää nurisemista. Se tukki siis korvansa, ja kun etelä-tuuli toi tuskan viestit, se pudisti vaan päätänsä ja sanoi: "minä en kuule mitään, en mitään! Kaikki on rauhassa".
Mutta kun huudot kävivät niin kovaksi, ettei voinut olla niistä tietämättä, valitsivat viisaat miehet toimikunnan, jonka tulisi tutkia asiaa ja kuulla kaikki, mitä voitiin sanoa sekä pro et contra.[93]
Oi! kummallinen ja kolkko on se kertomus, joka täyttää ne kolmetoista nidosta todistuksia, asiakirjoja ja päätöksiä, joita tämä toimikunta kokosi; kummallinen selitys kristitystä sivistyksestä; kummallinen tarina rauhallisista vuosista; — verinen kuin Marian hallitus, barbarinen kuin Comanchien[94] aikakirjat!
Tapetuita löytyi kylläksi täyttämään kokonaisen tappelutanteren, ja kaikki olivat noita kolmea luokkaa: neekereitä, scalawag'eja ja carpet-bagger'eita — kaikki surmatut tyvenen tuuman jälkeen, kukistetut ylivoiman kautta, herätetyt unesta pimeänä sydän-yönä, yleisen kokouksen saleissa, virran-reunoilla, yksinäisillä metsäpoluilla, julkisen mestauksen tavalla — ammutut, puukolla pistetyt, hirtetyt, hukutetut, sanoiksi saamattomalla tavalla silvotut, käsittämättömästi rääkätyt.
Ja melkein kaikki tuntemattoman käden kautta! Ainoastaan kuoleman kauhea, salamyhkäinen tosi-asia oli varma. Kanteita salaisen syytöksen kautta; tuomioita ilman puolustusta; mestauksia ilman varoitusta, armoa tai vetoamista. Kuolema jo itsestään sanomattoman hirveä; mutta kuolintapa — tuo salainen, näkymätöin tuomio, josta turmio kumpuaa — vielä hirveämpi: kavaluus, joka naapurista teki valepukuisen salamurhaajan, kaikkein hirvein kaikista vainoista ja vihoista, mitä historia kuvaa.
Ja haavoitetut sitten — nuot, jotka välttivät kovemman kohtalon — ruoskitut, paloitetut, verta vuotavat, raadeltut! miehet raastetut miehuuttomaksi! vaimot raskaat kuolleista sikiöistä! hurmeiset selät! taitetut jäsenet! Voi! haavoitettuja tässä äänettömässä sodassa oli useampia tuhansia kuin niitä, jotka vaikeroivat Gettysburg'in vieremillä. Kartanot ja koulut ja kirkot poltetut! Ihmiset ajetut huoneistaan ja asuen metsissä ja kedoilla! Köyhät, heikot, halveksitut, pahoin pideltyt ja hätyytetyt — kenenkä kautta? Aina sama koskematon olento, sama näkymätön voima. Hyvin se sai nimittää itseänsä "Näkymättömäksi Valtakunnaksi". Näkymätön ja tuntematon! Yhdessä valtiossa kymmenen tuhatta, toisessa kaksikymmentä tuhatta, kolmannessa neljäkymmentä tuhatta; kaikkiansa armeija, suurempi, kuin minkä Kapina, jonka lahoavista jäännöksistä se yleni, koskaan saatti lähettää sotaan! Näkymätön Valtakunta, sen harjoitettuna ja järjestettynä armeijana vale-vaatteiset keski-yön marodöörit,[95] käyden sotaa niitä hennokkaita "valtoja" vastaan, joita viisaat miehet olivat asettaneet äsken kapinoitsevaan maan-osaan!
Entä puollustus! — ei, ei puollustus — kaunistelu, väite,
keksittynä syytöksen torjumiseksi, rikoksen lieventämiseksi! Voi minua!
Se on surkea, melkein surkeampi, kuin itse nuot veriset teot.
Mimmoiselta se kuuluu?
"Me olimme aseellisia kapinoitsioita: me antausimme, ja antaumisen ehdot lupasivat meille vapautta rangaistuksesta niin kauan, kuin lakeja noudatimme. Tämä tarkoitti, että me saisimme hallita itseämme, niinkuin ennen. Sen sijaan he asettivat sotilas-virkamiehiä meidän ylitsemme; rajoittivat parhaitten ja urhoollisimpien miestemme oikeuksia; vapauttivat orjamme ja antoivat heille vallan meidän ylitsemme. Pohjassa syntyneitä miehiä tuli meidän keskuuteemme, ja heille myönnettiin asema ja valta orjien ja luopioitten äänestyksen kautta. Ilmestyi kykenemättömiä virkamiehiä. Valtion tulot tuhlattiin. Meitä veroitettiin mustien kasvatuksen hyväksi. Suunnattomia velkoja koottiin. Me emme tehneet noita väkivallan töitä valtiollisista syistä, vaan ainoastaan sen vuoksi, että nuot henkilöt olivat tehneet itsensä vastenmielisiksi meille".
Voi! voi, että kansa, joka oli vihkinyt itsensä suureen sotaan ja saattanut sen perille, joutui pitämään mitä hyvänsä järjestetyn Thuggismin puollustuksena.
Kuitenkin se oli komea tunne, joka oli kaiken tämän perustuksena — järkähtämätön lujuus, kukistamaton uhma kaiken suhteen, joka näytti pakolta tai sorrolta. Ei voi muuta kuin ylpeydellä ja myötätuntoisuudella katsoa noita taipumattomia miehiä, jotka, tultuansa voitetuksi sodassa, kuitenkin vastustivat jokaisen voittajan yritystä muuttaa heidän lakejansa, heidän tapojansa taikka vaan heidän hallitsevan luokkansa palveliastoa; ja tätä he lisäksi tekivät ei ainoastaan hellittämättömällä jäykkyydellä, vaan myöskin menestyksellä. Ei voi muuta kuin ihmetellä sitä upeata rohkeutta, jolla he syyttivät sitä kansakuntaa, joka oli voittanut heidät, — vieläpä vasten sen lainsäätäjien kasvoja — sanapattoisuudesta, pahansuonnista ja kunnottomasta ja halvasta kostonhimosta. Kuinka he nauroivat noita Uudestaan rakentamisen sääntöjä, joista viisaat miehet rehentelivät! Kuinka uljaasti he lausuivat, että taistelo oli mahdoton asettaa ja ettei valkoinen ja musta mies voisi eikä saisi elää yhdessä yhdenvertaisina hallitsevina aineksina! Kuinka keveästi he kertoivat veri-vainon kertoelmat — Naamioitetuista Yö-ratsureista, Pyssy-Klub'ien ja Sapeli-Klub'ien Näkymättömästä Valtakunnasta (kaikki järjestetyt rauhallisia tarkoituksia varten), varoituksista ja pieksemisistä ja murhista! Voi, se on kummastuttavaa!
Ja itse laitos sitten, niin täydellinen, vaan kuitenkin niin liikkuva ja venyväinen! Niin täydellinen valepukujen puolesta, että tuhansista uhreista tuskin kymmenkunta pystyi osottamaan yhtä vainoojatansa siksi, mikä hän todella oli! Ja sen satojen tuhansien jäsenten joukossa tuskin kukaan niistä harvoista, jotka tunnustivat ja paljastivat sen seikat, tiesi mitään muuta, kuin mitä jo oli saatettu julki; taikka, jos hän tiesi sen, ei ilmoittanut sitä! Se on kaikki kummastuttavaa, mutta surkeata ja kauheata. Jospa se vaan tulisi pois pyhkäistyksi taikka haihtuisi niinkuin kuumeinen unelma uuden päivän kirkkauden edestä.
Kuitenkin saatamme siinä nähdä ne ainekset, joista suuri ja kuninkaallinen kansa voisi syntyä. He tunsivat itsensä loukatuksi ja sorretuksi. Vähät siitä, olivatko he todella sitä vai ei, oliko asian laita semmoinen taikka tämmöinen, se ei ensinkään koske heidän käytökseensä. Jos Uudestaan rakentaminen, jonka viisaat miehet säätivät, oli väärä; jos Pohja oli Etelän ahdistaja ja oikeutta rikkova päällekarkaaja sodassa; jos sen vastustajien nöyryyttämiseksi ja halventamiseksi antaumisen ehdot muutettiin ja uusia ja kiusaavia määräyksiä lisättiin; jos Pohjaisen elämän hylkyjä lähetettiin tai he itse menivät sinne kehoittamaan ja houkuttelemaan entistä orjaa toimimaan entistä isäntäänsä vastaan — jos kaikissa näissä olisi todellinen perä, se ei puollustaisi taikka oikeuttaisi sitä menetystä, jota noudatettiin, enemmän kuin sekään teko-asia, että ne joukot, jotka muodostivat tuon eriskummallisesti puetun puolue-ratsuväen syvät rivit, rehellisesti uskoivat näitä asioita todenperäisiksi. Heidän tointansa täytyy katsoa ainoastaan uljaan, urhoollisen ja laajan kansan hurjaksi yritykseksi puollustaa ja säilyttää mitä se piti oikeuksinansa.
Välisti ovat ne, jotka eivät käsitä tämän laitoksen tarkoitusta, sanoneet, että se oli alhainen, pelkurimainen ja julma barbarismi. "Kuinka!" sanoo Pohjan mies, joka on seisonut kaukana kaikesta ja farisealaisella otaksumisella taikka mukavalla tietämättömyydellä arvostellut "Ku-Klux'eja", "carpet-bagger'eita", "scalawag'eja" ja "niggereitä" samanlaisiksi, — "oliko miehuullista, sopiko miehuullisen ja ritarillisen kansan hätyyttää köyhiä, heikkoja, turvattomia miehiä ja vaimoja varsin kukistavalla ylivoimalla, pelottaa, rääkätä ja murhata? Onko tämä miehuullista ja ylistettävää?"
Ah, ystäväni! te erehdytte kokonaan. Jos siinä olisi ollut kaikki, mitä tarkoitettiin ja tehtiin: ei, se ei ollut miehuullista eikä ylistettävää. Mutta se ei ollut ainoastaan köyhä musta mies, johon tuo rohkea yö-ratsurein parvi iski, niinkuin haukka iskee varpuseen; se olisi todella ollut pelkurimaista: vaan se oli Kansakunta, joka oli antanut uhrille kansalais-oikeuden ja vallan, johon isku sattui. Se ei ollut mitään miehuullista itsessään, kun vanha John Brown valloitti Harper's Ferry'n asehuoneen; jos ajattelee sitä hyökkäykseksi tuohon melkein yksinäiseen vartioon, se oli erittäin pelkurimaista: mutta, kun ajattelemme, mikä voima seisoi tuon pienen sotamiesjoukon takana, ihmettelemme Ossawattomie'n sankarin rohkeutta. Sama oli tuon loistavan laitoksen laita.
Se ei ollut yksityistä neekeriä, scalawag'ia tai carpet-bagger'ia vastaan, kuin isku tähdättiin, vaan sitä valtaa — Hallitusta — sitä aatetta vastaan, jota he edustivat. Usein kyllä yksityinen uhri oli semmoinen, jota kohtaan niillä yksityisillä Klan'in jäsenillä, jotka panivat sen tuomion toimeen, oli sangen paljon ystävällistä taipumusta ja kunnioitusta, mutta jonka vaikutus, jäntevyys, uskallus tai virallinen asema oli semmoinen, että se vaati "käymistä hänen luonansa". Useimmissa hyökkäyksissä Klan'ia ei yllyttänyt julmuus eikä kostonhalu; vaan ne olivat yksinkertaisesti suorimmat, ehkä ainoat, keinot, joitten avulla se voi saavuttaa tarkoitusperänsä. Etelän aivoja, varallisuutta ja ritarillista henkeä raukaisi, mitä se katsoi halvennukseksi ja sorroksi. Tämä yhdistys tarjosi valmiin ja voimakkaan keinon poistaa päältänsä vierasvaltaisen painajaisen ja kumota sen hallituksen, jota oli tyrkytetty heille. Ensi hetkestä se sentähden levisi kulovalkean tavalla. On sanottu, että ensimmäinen laitos perustettiin Toukokuulla, taikka kukaties niin myöhään kuin Kesäkuun 1 päivänä 1868; kuitenkin oli se jo saman vuoden Elokuulla lujasti asetettu jokaiseen Etelän valtioon. Sen perustuksena oli sammumaton viha neekeriin valtiollisena kokonaishenkilönä, ynnä hurja päätös, että Etelän valkoinen kansa taikka joku tämän rodun enemmistö oli vallitseva — jollei vaali-uurnan voimalla, niin ky'yn, tiedon ja hallitsemisen tottumuksen avulla. Etelän urhoollisimmat, lujimmat ja parhaat miehet antoivat sille suostumuksensa ja kannatuksensa — useimmissa tapauksissa teossa ja toimessa, muutamissa vaan sallimalla. Tuhannet pitivät sitä tarpeellisena, jos tahtoi välttää anarkiiaa ja kaiken arvokkaan sivistyksen häviötä; toiset katsoivat sitä keinoksi, jolla sopi kostaa hallitukselle, joka heidän mielestään oli sortanut heitä; samalla kuin toiset arvelivat sitä aseman ja vallan hankkimisen välikappaleeksi.
Että se kasvoi paljon suuriläntäisemmäksi, kuin miksi sen alkuunpanijat olivat sitä aikoneet, on varsin arvattavaa; mutta tämä kehkeytyminen oli luonnollinen ja välttämätön. On luultavaa, että sillä yritettiin ensin ainoastaan vaikuttaa taitamattoman ja aran mustan kansan taika-uskoiseen pelkoon. Muutos siveellisestä pakosta ruumiilliseen on helppo ja luonnollinen, erittäinkin semmoisessa kansassa, jonka mielestä mustalla miehellä ei ollut mitään syntyperäistä oikeutta vapauteen ja itsehallintoon eikä sitä seuraavat personalliset privilegiumit,[96] vaan ainoastaan semmoiset oikeudet, jotka annettiin heille lainsäädännön kautta, jonka mahdollisuutta katsottiin ainakin kysymyksen alaiseksi. Niitä Etelässä syntyneitä valkoisia, jotka olivat yhtyneet tuohon liikkeesen, joka tuotti poliitillisen vallan mustille, pidettiin ei ainoastaan palkkalaisina ja maansa heittäneinä, vaan myöskin kavaltajina omaa rotuansa vastaan. Niitä Pohjan miehiä, jotka tekivät samaten, katsottiin kutsumattomiksi vieraiksi ja maahan tunkijoiksi ja heitä arveltiin yllyttävän ei ainoastaan mitä huonoimmat personalliset syyt, vaan myöskin tuo koottu viha, jonka Eteläläinen aina luuli olevan orjuuden vastustajilla Pohjassa. Tottumattomana maahan siirtymiseen kuin Etelä oli, tottuneena todella katsomaan kaikkia vieraita epäluulolla, siksi kuin se oli varma siitä, ettei heistä lähtenyt mitään vahinkoa maan tärkeimmälle laitokselle, ei tarvittu muuta, kuin vakuutus sorrosta ja tappion harmi, ennenkuin se jo piti jokaista henkilöä vihollismielisestä maan-osasta vireänä ja myrkyllisenä vastustajana, jonka sikäläisen kansalais-oikeuden vaatimus oli vaan teko-syy, valtuuttaen omistajaa itse asiassa vihollisen lähettilääksi, joka ansaitsi ainoastaan vakoojan arvostelua ja kohtelua.
Kaikki tämä oli vaan luonnollista, ja sitä olisi noitten viisaitten miesten, joitten toimena oli hajoitetun kansakunnan uudestaan muodostaminen, pitänyt edeltäpäin tietää ja toimissaan lukuun ottaa. Koska sitä ei kuitenkaan tehty ja avunhuutoja lähti niin useista tuhansista, asetti Kongressi tämän toimikunnan ja sääti asian johdosta muutamia lakeja kansalaistensa suojelukseksi. Samaan aikaan eri valtioin hallitukset Etelässä (joita, se tulee muistaa, nuot uudet poliitilliset ainekset olivat asettaneet) alkoivat toimia samaan suuntaan. Muutamissa Exekutiivi pestasi sotaväkeä ja peruutti ajaksi Habeas Corpus asetuksen, koska tämä laitos uhkasi ja kumosi koko Valtion voimaa. Mutta tällä välin ja ennenkuin kumpainenkaan valta oli saattanut aikomuksensa käytäntöön, oli Klan-laitos päässyt ensimmäisen tarkoituksensa perille: se enemmistö, joka oli lausunut suostumuksensa Uudestaan rakentamisen toimiin, oli tullut kukistetuksi varsin monessa valtiossa ja vähemmistö havaitsi olevansa lainsäädännön tarkastuksen alaisena. Heti kuin tämä oli käynyt varmaksi asiaksi, käännettiin semmoisten valtioin voima niitä vastaan, jotka olivat tehneet suurempia ponnistuksia varjellaksensa kansaansa Klan'in hyökkäysretkistä ja väkivallasta. Muutamien valtioin kuvernöörejä syytettiin tämmöisestä harrastuksesta ja pantiin viraltaan pois. Toisille uhattiin samaa kohtaloa ja välttääkseen sitä he itse luopuivat viroistaan.
Tämä uusi vallankumous, joka nyt oli alkanut, pitkittyi. Klan'i kasvoi luvultaan ja voimaltaan — imperium in imperio[97] — siksi kuin sen käskyt olivat paljon mahtavammat ja sen valta enemmän pelätty, kuin noitten näkyväisten republiikien, joita se joko kokonaan hallitsi taikka hirmuteoillaan piti kurissa ja nöyryydessä. Tämä tosi-asia ynnä niitten uusien lakien pelko, joita Kansallis-hallitus oli hyväksynyt, tämä hallitus, jonka valtaa ei siihen aikaan oltu pantu kysymyksen alaiseksi, vaikutti johonkin määrin todellisten väkivallan töitten pidättämiseksi. Saatuaan, mitä he tahtoivat — nimittäin vallan valtioissaan — käyttivät johtajat nyt arvoansa enempien hyökkäys-retkien estämiseksi; ja vihamielisyys mustaa miestä ja hänen liittolaisiansa vastaan vaimeni vähitellen, kun nämät kukistetut luokat herkesivät olemasta minäkään poliitillisena aineksena, jota täytyi pelätä taistelossa ylivallasta. Paitsi sitä ei kansallislakia käynyt ulottaminen rikoksiin, joita oli harjotettu ennen sen säätämistä. Niitä vastaan sai yhä kannella ainoastaan valtioin tuomio-istuinten edessä, eikä ollut luultavaa, että näissä koskaan ruvettaisiin niitten käyttelemiseen. Sillä tapaa laitos helposti pidettiin hengissä, ollen hiljaisena ja näkymätönnä, paitsi kun jossakin tilaisuudessa katsottiin soveliaaksi osottaa sen voimaa hillitäkseen tai rangaistakseen jotakin rohkeata johtajaa, joka kieltäysi tottelemasta tapausten logikia ja heittämästä taisteloa, joka tarkoitti, että äänestäjäin eikä Valkoisten liittolaisten enemmistö hallitsisi noissa valtioissa.
Vallankumous oli alotettu ja sen mahdollisuus toteen näytetty. Tästälähin sen ehdoton ja yleinen menestys oli ainoastaan ajan kysymys. Enemmistön valta oli murrettu, Hallituksen voimaa oli rohkeasti vastustettu ja sen määräämät rangaistukset rikoksista menestyksellä vältetyt, jotta mustan miehen vapautusta sopi pitää ilveilynä, ja noita vastenmielisiä Parannuksia ja Uudestaan rakentamisen sääntöjä oli osotettu toden teolla tyhjäksi rauenneiksi. Luettuna entisten aikojen valossa muinaisen Etelän voitto oli sanomattoman suuri; sen jälkeisessä nykyisyydessä puuttui varsin vähän sen täydellisyyteen; tulevaisuudessa — noh, se pitäköön huolta itsestään.
XXXVI LUKU.
Eräs herääminen.
Lily, Comfort ja Metta Servosse'n ainoa lapsi, oli kehkeytynyt Etelän auringon alla, kunnes, melkein ennenkuin hänen vanhempansa olivat sitä huomanneetkaan, hänellä oli tuo täyteläinen muoto ja nuot lienteät kontuurit, jotka ilmoittavat naiseutta. Se ilman-ala, jossa hän oli elänyt, oli myöskin yhtä nopeasti kypsyttänyt hänen ymmärrystänsä. Miltei lapsuudestansa asti oli hän noitten heidän elämäänsä ympäröivien omituisten olojen kautta ollut äitinsä alituinen toveri ja uskottu ystävä.
Suljettuna kaikesta, mitä sopii nimittää "seura-elämäksi", niitten onnettomien suhteitten vuoksi, joissa hänen puolisonsa ja hän itse oli niihin, joitten keskellä he elivät, pidettyinä joko vihollisina, kutsumattomina vieraina taikka alhaisempina niiltä, joitten sivistys teki heidän seuransa toivottavaksi, Metta ei ollut koettanut mielestänsä poistaa tätä tunnetta, vaan puolisonsa neuvoa noudattaen, tyvenesti ja uljaasti taipunut siihen yksinäisyyteen, joka oli määrätty hänelle, ainoastaan palkiten itseänsä likeisemmällä ja alinomaisella yhteydellä puolisonsa kanssa, ottaen osaa hänen ajatuksiinsa, perehtyen hänen tuumiinsa ja tarkoituksiinsa ja harrastaen kaikkia, mitä hän harrasti. Seurauksena tästä oli, että hän mitä vilkkaimmalla tavalla otti selkoa kaikesta, joka koski sen yhteiskunnan nykyisyyttä ja tulevaisuutta, jossa he asuivat. Vieritysten puolisonsa kanssa oli hän syventynyt entisyyden historiaan, tutkinut nykyisyyden kehkiämistä ja totisesti koettanut löytää jotakuta ohjelankaa pilviseen ja pimeään tulevaisuuteen. Tässä koko huomion puoleensa vetävässä kysymyksessä hänen sydämensä oli vieraantunut pois useista niistä seikoista, jotka muodostavat niin suuren osan naisen tavallisesta elämästä; ja puolisonsa seurassa ja tyttärensä huolenpidossa ja kasvatuksessa oli hän melkein laannut kaipaamasta noita seuraelämän huvituksia, joihin hän oli ollut tottunut ennen heidän tänne muuttoansa.
Ne kiihoittavat kohtaukset, jotka olivat tapahtuneet heidän ympärillänsä, olivat saattaneet tämän pienen perheen jäsenet vielä läheisempään yhteyteen toistensa kanssa, kuin mihin tämä ehdoton erillänsä olo itsestänsä olisi pakoittanut. Ne vastukset ja vaarat, jotka kuuluivat Hullun elämään ja tehtävään, olivat kutountuneet vaimon ja tyttären jokapäiväiseen elämään, siksi kuin ne muuttuivat heidän ajatuksensa ainoaksi, kaikki valloittavaksi esineeksi ja heidän keskustelujensa pää-aineeksi. Hänen poissa ollessaan levottomuus hänen turvallisuudestaan, ja hänen läsnä ollessaan kiitollisuus hänen säilymisestään täyttivät heidän sydämensä. Jokainen väkivallan työ toimitettuna tuon salamyhkäisen vihollisen kautta, joka väijyi kaikkialla heidän ympärillänsä, oli lisätodistus siitä vaarasta, joka ympäröitsi häntä, johon kaikki heidän toivonsa yhtyivät. Jokainen velvollisuuden teko, joka vei hänet heidän näkyvistään, koetti uudestaan heidän uskoansa suureen Vapauttajaan. Jokainen poissa-olo ja jokainen takaisin palaaminen kartutti heidän tuskaansa ja kiinnitti yhä lujemmin heidän ajatuksensa niihin seikkoihin, jotka joka päivä tapahtuivat heidän ympärillään. Jokainen hyvästijättö joutui saamaan kuolinvuoteen juhlallisuuden ja jokainen takaisintulo kävi yhtä juhlallisen iloiseksi kuin odottamaton ylösnouseminen.
Tässä huolten ja pelkojen kuumoksessa nuoren tytön sydän ja mieli olivat tuleentuneet vielä kerkeämmin, kuin hänen ruumiinsa. Semmoinen ajattelevaisuus, joka oli tuntematon niille hänen ikäisillensä, jotka olivat eläneet rauhallisina aikoina ja toisissa seura-elämän oloissa, oli tullut tavaksi hänelle. Alinomainen pelko päällekarkauksesta naamioittujen marodöörein puolelta oli totuttanut häntä vaaraan ja kasvattanut häneen semmoisen karskean ja päättäväisen luonnon, jota ei mikään muu olisi voinut synnyttää. Hän oli nähnyt tuon kamalan ratsas-jonon liikkuvan himmeässä kuunvalossa ja seisonut huoneensa akkunassa, revolveri kädessä, valmiina ottamaan osaa kotinsa odotettuun puollustukseen. Hän oli oppinut vartomaan vaaraa, katsomaan, että oli ryhdytty kaikkiin varovaisuuden keinoihin sitä vastaan, tarkoin miettimään, mitä hän sanoi ja kenelle hän sitä sanoi, luulevalla epäilemisellä punnitsemaan kaikkien sanoja ja tekoja, joitten kanssa hän joutui yhteyteen. Monta kertaa vielä vaan lapsena ollessaan hän epäilyksen ja varotun vaaran hetkinä vaadittiin olemaan äitinsä lohduttajana. Tuhat kertaa hän oli nähnyt kiusaavan aavistuksen raukean, harmaan katseen hiipivän noihin rakastettuihin kasvoihin ja oli velvollisuuttansa reippaasti ryhtynyt äidin tuskan keventämiseen. Kaikki nämät olivat kummallisen joutuisasti kypsyttäneet hänen mielensä.
Samoin kuin hän oli ottanut osaa vanhempiensa vaivoihin ja vaaroihin, samoin hän myös oli yhtynyt heidän iloihinsa. Häntä oli varhain harjotettu satulaan; ja aivan siitä saakka, kuin he alottivat elämäänsä tässä uudessa kodissa, oli hänen pony'nsa ehtimiseen seurannut sekä Lollard'ia että Jaca'a monella pitkällä ratsastuksella. Kun hän tuli vanhemmaksi, vaihdettiin pony hänen omaan lemmikki-tammaansa; ja keveämpää, luontevampaa ja rohkeampaa ratsastajaa oli vaikea tavata yksin tässäkin verrattomien ratsas-miesten ja ratsas-naisten maan-osassa. Hän oli myöskin oppinut aseita käyttämän ja käytteli sekä pyssyä että revolveria ei ainoastaan ilman pelkoa, vaan myöskin taitavasti ja tarkasti.
Ulkomuodoltaan hän ei suinkaan ollut viehätystä vailla. Hänellä oli äitinsä soleva, sievä vartalo ja yhdistyneenä siihen nuot lienteät kontuurit, tuo hieno pinta ja notkea, sulokas käytös, joita näitten seutujen vapaa, kahleeton elämä ja lempeä, mieluisa ilman-ala niin runsaassa määrässä antavat niille, jotka kasvavat niitten vaikutusten alla. Hänen silmiensä tumma sini oli sitä laatua, joka ilmoittaa urheutta ja avosydämisyyttä; hänen uhkea tukkansa näytti erilaiselta sen valon mukaan, jossa sitä katsottiin — "kultainen päivänpaisteessa, varjossa ruskea", mutta, jos kuun säde koski sitä, se vivahteli hopeisena hyrskynä. Se oli ollut ihastuneen äidin ilo ja ylpeys. Sakset eivät olleet milloinkaan haitannet sen kiiltävää hohtoa ja ainoastaan harvoin se oli tuntenut punomisen tai palmikoimisen pakkoa, vaan riippunut altiisti lapsen hartioille, kunnes se välkkyvänä kaskaadina lainehti alas hänen vyötäisilleen. Näitten ulkonaisten ominaisuuksien lisäksi Lily oli kaukaisilta ranskalaisilta esi-isiltään perinyt iloisen luonnon ja säihkyvän vilkkaan mielen, joita sen yhdenkaltaisen ilman-alan päivänpaisteinen kirkkaus, jossa hän oli kasvanut, näytti ilmi saattaneen. Nämät sulot yhtyivät tekemään hänestä muista eriävän ja lumoavan immen, että, kun hän ratsasti ympäri vanhempiensa seurassa tai yksinään kiipesi lähiseutujen kalveisilla metsäpoluilla, hänen kauneutensa alkoi tulla huomatuksi. Ympäristön nuoriso rupesi arasti pyrkimään hänen läheisyyteensä ja avasi hänelle viimein seurapiirinsä ja sydämensä, surkutellen ainoastaan, etteivät hänen vanhempansa olleet "meidän väkeä" ja ystävällisesti koettaen enemmän tai vähemmän unhottaa hänen sukuperäänsä.
Niitten joukossa, jotka olivat nähneet ja ihmetelleet tuota valoisaa olentoa, joka vallitsi ylinnä Warrington'issa, oli Melville Gurney, kenraali Marion Gurney'n poika, joka asui Pultova'n maakunnassa eli lähimmäisessä siitä, jossa Hullu eli. Nuori Gurney edusti loistavalla tavalla sitä Etelän gentlemanien sukua, josta hän oli lähtenyt. Hän oli pitkä ja komea varreltansa, hänellä oli tuo luonteva käytös, jota harvoin tavataan muissa maan-osissa, ja hän oli ihmeteltävän sovelias voittamaan muita kenttä-sporteissa, joissa kaikenlaisissa hän oli tunnustettu taituri. Hänen varhainen nuoruutensa oli sattunut sodan aikaan, jossa hänen isänsä oli saavuttanut suurta mainetta, ja ennen kuudettatoista syntymäpäiväänsä oli hän rientänyt pois kotoa, ratsastaen omalla hevosellansa, ottamaan osaa Early'n viimeiseen sotaretkeen Shenandoah'in Laaksossa, jossa hänen isänsä komanto oli. Viimeisen tappion jälkeen hän tapasi isänsä makaamasta haavoitettuna jossakin federaalisessa sairashuoneessa ja pelasti hänet heittämättömillä ponnistuksilla turmiollisesta uupumuksesta sekä saatti hänet kotiin verkkaiseen, mutta varmaan parannukseen. Uskalias nuorukainen ei voinut tämän perästä taivuttaa itseään yliopiston unteliaasen, yksitoikkoiseen elämään; vaan oli isänsä kirjastossa ja jälestäpäin hänen virkahuoneessaan saanut kasvatuksen, ei vähemmän täydellisen, vaikka aivan toisenlaisen, kuin minkä hän olisi yliopistossa ollessaan itselleen hankkinut. Tämä nuori mies, reipas, toimelias ja elinvoimaa kuohuva, oli kohdannut Warrington'in pikku ladyn jossakin juhlatilaisuudessa lähellä isänsä kartanoa muutamia kuukausia ennen sitä aikaa, johon kertomuksemme on joutunut, ja sillä suoralla kiivaudella, joka on omituinen hänen syntymäseudullensa, heti osottanut itsensä hänen ihmetteliäkseen ja pyytänyt saada tulla kutsutuksi Warrington'iin.
Että nuorta tyttöä hyvittäisi niin miellyttävän kavaljeerin huomio, oli vaan luonnollista. Se oli kuitenkin ensimmäinen kerta, kuin häntä oli pyydetty ulottamaan isänsä huoneen vieraanvaraisuutta johonkuhun hänen tuttavaansa, ja yht'äkkiä se outo asema, jossa he olivat olleet niitten suhteen, jotka ympäröivät heitä, väkisin tunkeutui hänen mieleensä. Hän punehtui hetkeksi ja sitten tyvenesti katsoen ylös hänen kasvoihinsa, sanoi: —
"Puhutteko toden perästä, Mr. Gurney? Tahtoisitteko todella käydä
Warrington'issa?"
Tämä kysymys saatti nuoren miehen vakaasti ajattelemaan omaa pyyntöänsä. Kun hän ensin oli esittänyt sen, oli hän ainoastaan ajatellut tuota kaunista olentoa vieressänsä: nyt hän ajatteli tuhansia seikkoja, jotka voisivat seurata siitä. Rohkeana melkein huolettomuuteen saakka hän myöskin oli suora melkein jyrkkyyteen asti, yksin itsensäkin suhteen: sentähden hän, vaikka kyllä pelkän ulkonaisen kohteliaisuuden lauseita oli hänen tarjonansa, rehellisesti epäili, ennenkuin hän vastasi tuohon kysymykseen. Kohta "carpet-bagger'in" tyttären nopea havainto ja luonnollinen ylpeys olivat herätetyt; ja hän vastasi vähän korskeasti, mutta taitavan kohteliaalla äänellä: —
"Minä huomaan, Mr. Gurney, että teidän kysymyksenne oli aiottu vaan tyhjäksi kohteliaisuuden lauseeksi, joka ei ansaitse hyväksymistä eikä hylkäämistä. Suvaitkaat", — ja siirrettyään jo kätensä pois hänen käsivarreltaan hän kumarsi keveästi ja kääntyi hymyillen, ryhtyäkseen vilkkaasen keskusteluun jonkun lähellä seisovan ystävän kanssa.
Tämä kohtaus osotti semmoista tyynimielisyyttä ja itsehallitsemista, yhtä hyvin kuin suoraa rehellisyyttä, että Melville Gurney'n ihmettely pikemmin suureni kuin väheni siitä. Hän ei pitänyt sitä minäkään kieltona, vaan oman arvon vaatimana väitteenä, että semmoisella, joka epäili käydessänsä hänen isänsä huoneessa, ei ollut mitään oikeutta esittää tämmöistä pyyntöä hänelle. Hän ei siis uudestaan lähestynyt nuorta ladyä illan kuluessa, vaan valvoi häntä tarkasti silmällään. Ja kun hän seuraavana päivänä näki hänen Lollard'in selässä (nyt isossa ijässä, mutta vielä mainio liikunnoltaan ja yhtä täynnänsä tulta, kuin ennen) kulkevan isänsä virkahuoneen ohitse, tuo ihana tukka vapaasti vierien mustan puvun yli, kunnes se melkein koski ratsun välkkyvää nahkaa, ja jokainen hiuskarva päivänpaisteessa muuttuneena kiiltäväksi kultalangaksi, alkoi hän tuntea jotakin katumuksen tapaista, ettei hän ollut vastannut hänen kysymykseensä ja vaatinut vastausta omaan pyyntöönsä.
Kenraali Gurney oli yhtä vireä ja etevä valtiollinen johtaja toisella puolella, kuin Hullu toisella, ja häntä pidettiin puolue-miehenä, jolla oli yhtä luja vakuutus. Molemmat olivat jyrkästi mielipiteensä ilmoittaneet ja jäykät miehet. He olivat myöskin hyvin toistensa vertaiset vastustajat, olivat enemmän kuin yhden kerran kohdanneet toisensa puhelavalla ja palvelleet yhdessä julkisissa yhdistyksissä. Heidän välillään vallitsi semmoinen tuttavuus, kuin tuommoisissa keskuuksissa voi syntyä, ilman sen enempää personallista yhteyttä, ja ehkä johonkin määrään semmoinen kunnioitus, joka varmaan kasvaa miehissä, jotka usein asetetaan toisiansa vastaan ilman ratkaisevaa voittoa kummallekaan. Kenraali oli vanhan ja suuresti arvossa pidetyn suvun edustaja, ja häntä koski erittäin kipeästi tuo alennus, joka tappiosta lähti, ja sitä seuraava mustan miehen ylennys yhdenvertaiseen valtiolliseen asemaan valkoisen rodun kanssa. Hän oli aikaisin nainut; Melville oli vanhin lapsi, ja häneen olivat isän toivo, harrastus ja rakkaus tavattomassa määrässä yhdistyneet.
"Mitä te översti Servosse'sta arvelette, isä?" kysyi poika muutamia silmänräpäyksiä sen jälkeen, kuin Lily oli kulkenut ohitse.
"Mitä minä hänestä ajattelen? Että hän on pahin radikaali koko valtiossa. Hänellä on kaikkein sitkein viha kaikkea eteläistä vastaan, minkä ikinä olen nähnyt," isä vastasi.
"Mutta hänen valtiolliset pyrintönsä sillensä — mitä te hänestä ihmisenä arvelette, isä?"
"Noh, ihmisenä hän on sangen hyvä; totta puhuen, parempikin, kuin soisin. Personallisesti katsoen, ei näy löytyvän mitään heikkoa kohtaa hänen haarniskassaan. He yrittivät kerran himmentämään hänen hyvää mainettansa, mutta ei kukaan oikeastaan ottanut sitä uskoakseen, ja minulla on se ajatus, että siitä oli meille enemmän haittaa, kuin hyötyä. Minä en koskaan uskonut sitä, vaikka olen välisti viitannut siihen, koska näin, etten voinut millään muulla tavalla päästä hänen kimppuunsa. Hän on tyynein ja hämmentymättömin mies, minkä ikinä olen yhteiselämässä kohdannut".
"Onko hän gentlemani?"
"Noh — on, pohjoisvaltalaisessa merkityksessä", vastasi isä. "Minä en epäile, että, jos hän olisi pysynyt Pohjassa ja minä olisin tavannut hänet pohjoisvaltalaisena miehenä, täydellisesti olisin mieltynyt häneen. Jokainen, joka on tuttu hänen kanssaan, myöntää hänen oivat seuraelämän ominaisuutensa. Hän on vähän varoillansa vieraitten suhteen. Hänellä on taattu kyky ja sivistys, ja minä pidän häntä mitä vaarallisimpana radikaalina koko valtiossa. Mutta miksi sinä sitä kysyt?"
"No, minä arvelin, että olisi hauska tuntea hänet kaikin puolin", vastasi poika. "Minä olin lukenut niin paljon hänestä ja kuullut teidän niin usein jollakin puoli-julkisella tavalla puhuvan hänestä, että minun teki mieli saada tietää teidän oikea ajatuksenne hänestä".
"Se on oikein. Sinun tulee oppia kaikki, mitä suinkin voit, senlaatuisesta miehestä. Sinä olet tapaava hänen vaikutuksensa valtiossa niin kauan kuin elät. Hän on jättänyt semmoiset jäljet siihen, jotka pysyisivät, vaikka hän kuolisi huomis-päivänä".
Pian jälestäpäin Melville Gurney kirjoitti Lily Servosse'lle kirjeen, joka sisälsi ainoastaan nämät sanat: —
Miss Lily, — Sallitteko minun, tarkoin mietittyäni, uudistaa sitä pyyntöä, jonka esitin teille?
Kunnioittavaisesti,
Melville Gurney.
Lily vei tämän kirjeen äidillensä ja kertoi hänelle kaikki, mitä oli tapahtunut. Ensi kerran äiti oikein huomasi, että hänen tyttärensä oli naiseksi varttumallansa. Ne punehdukset, jotka seurasivat hänen kertomustaan, ilmoittivat, että hänen sydämensä oli herännyt. Näytti kuluneen ainoastaan lyhyt aika siitä, kuin hän oli vaan soperteleva lapsi; mutta nyt, kun äiti katseli hänen puhkeavaa kauneuttansa, täytyi hänen, kipu sydämessä myöntää, että lapsuuden päivät olivat menneet, että lemmen suvi oli tullut ja että tuo sievä lintu vaan sulitti siipiänsä tuota välttämätöntä lentoa varten. Ymmärtävän äidin tavalla hän päätti olla mitään tekemättä, joka jouduttaisi tätä, mutta kuitenkin menetellä niin, että hänen tyttärensä luottamus säilyisi yhtä eheänä ja ehdottomana kuin ennenkin. Hän suuteli siis vaan tytön punehtuvaa poskea ja kysyi keveästi: —
"Ja tahtoisitko sinä, että hän tulisi?"
"Minä en tiedä, äiti", vastasi Lily teeskentelemättä. "Minä tahtoisin olla enemmän niinkuin — niinkuin meidän naapurimme ja saada enemmän nuoria kumppaneita".
"Ja niitä sinä olet saavakin, tyttäreni", vastasi äiti. Niinpä tapahtui, että muutamia viikkoja perästäpäin vieraan-ottoa pidettiin Warrington'issa ja että Mr. Melville Gurney ynnä useat muut Lily'n ystävistä Pultova'ssa saivat kutsumuksen olla läsnä. Metta ei katsonut soveliaaksi ilmoittaa tästä mitään Hullulle, joka vaan tiesi, että nuori Gurney tuli muitten kanssa seuran-viettoon, jota pidettiin hänen tyttärensä huvia varten. Tämä oli ensimmäinen kerta, kuin vaimolla taikka tyttärellä koskaan oli ollut mitään salaisuutta, johon ei mies ja isä ollut laskettu osalliseksi.
Mr. Denton, piirikunnan päällekantaja, jonka kirje Comfort Servosse'lle jo on laadittu lukialle, oli tullut valituksi valtion oikeustojen tuomariksi ja oli nykyisin eli ennen sitä aikaa, johon nyt olemme joutuneet, hyvin tehokkaasti koettanut tukehuttaa Klan'in toimia ja rangaista niitä, jotka ottivat osaa sen hyökkäysretkiin. Tätä tehdessään oli hän vihastuttanut Klan'ia yleensä, mutta erittäin sitä osaa siitä, jonka kanssa epäluulon alaiset henkilöt olivat olleet yhteydessä. Kauan aikaa oli liikkunut uhkauksia ja syytöksiä häntä vastaan; mutta hän oli urhea mies, joka ei poikennut velvollisuutensa tieltä minkään esteitten tähden ja joka, vaikka hän ei suinkaan halveksinut laitoksen voimaa, jonka kurkkuun hän oli tarttunut, kuitenkin kokonaan unhotti kaikki uhkaukset personallisesta väkivallasta. Hän tahtoi tehdä velvollisuutensa, vaikka taivaat raukeisivat. Tämän tiesivät ja myönsivät kaikki, jotka tunsivat hänet; ja luultavaa on, että juuri tästä syystä yleisesti arveltiin, että Klan'i poistaisi hänet, ennenkuin sen jäsenten tutkimisen aika oli tullut.
Asiain näin ollen sai Hullu sähkösanoman tuomari Denton'ilta, joka pyysi häntä määrättynä päivänä tulemaan Verdenton'iin ja lähtemään hänen kanssansa hänen kotiinsa läheiseen maakuntaan. Se oli seitsemän penikulmaa Glenville'sta eli siitä rautatien-asemasta, joka oli lähinnä tuomari Denton'in kasvimaata. Päästäksensä tähän täytyi kulkea näitten seutujen isoimman virran yli pitkällä puusillalla neljän penikulman päässä rautatien-asemasta. Hullu suostui tähän kutsumukseen ja matkusti Metta'n kanssa määrättynä päivänä Verdenton'iin.
Se rautatie, joka kulki lähimpänä tuomari Denton'in kotia, yhtyi eräässä terävässä kulmassa siihen, jota myöten hänen täytyi tulla Verdenton'iin. Molempien välillä sijaitsi översti Servosse'n maatila, kuusi penikulmaa Verdenton'ista ja kuusitoista Glenville'sta.
Juna lähti Verdenton'ista kello puoli yhdeksän illalla ja saapui siihen yhtymäpaikkaan, jossa se odotti toista tietä kulkevan, pohjoiseen päin määrätyn junan tuloa; niin tavoin he eivät voineet tulla Glenville'en ennenkuin kello kymmenen ja pääsisivät virran sillan luo noin kello yksitoista ja tuomarin kartanoon ehkä puolta tuntia myöhemmin. Edeltäkäsin oli sovittu, että hänen vaununsa kohtaisivat heitä rautatien-asemalla. Metta aikoi viipyä Verdenton'issa, siksi kuin juna joutuisi sinne, ja viedä muassaan kotiin erään ystävän, jonka hän odotti tulevan samassa junassa.
Lily oli jäänyt kotiin. Hän oli "ainoa valkoinen ihminen tilalla", käyttääksemme näillä tienoilla tavallista puheenpartta, joka tarkoittaa, että hänen oli koko edesvastaus kartanossa. Orjaisen taikka äsken orjaisen rodun löytyminen tuottaa lapsille varsin varhaisella ijällä jonkunlaista vara-kuninkaallista valtaa vanhempien poissa ollessa. Toivotaan heidän katsovan, että "kaikki käy oikeata menoansa kasvimaalla" ja tiluksilla semmoisen poissa-olon aikana; ja palveliat ja päällysmiehet noudattavat yhtä mieluisasti heidän käskyjänsä, kuin heidän vanhempiensakin. Se on tämä aikainen perehtyminen vanhempiensa asioihin ja altis edesvastauksen ottaminen, joka tekee, että Etelän nuoriso näyttää niin itsensä hallitsevalta ja on niin taipusa ottamaan johtaaksensa kaikkia, mihin hyvänsä vaan ryhtyy. Tämä on se tapa, jolla heitä kasvatetaan hallitsemaan. Tähän kasvatukseen perustuu suuressa määrässä se tosi-asia, että koko ante bellum aikakautena eteläinen vähemmistö piti hallitusta kurissa ja holhon-alaisena, anasti itselleen sen kunniavirat ja edut, sekä määräsi sen politiikia, huolimatta varsin valtavasta ja vihollismielisestä enemmistöstä Pohjassa. Etelän miehet ovat maan luonnolliset hallitsiat, johtajat ja diktaatorit, niinkuin myöhemmät tapaukset ratkaisevalla tavalla ovat osottaneet.
Aurinko oli juuri laskemallansa ja Lily istui portiikossa Warrington'issa katsellen iltaruskoa, kun hevosmies tuli näkyviin, joka ratsasti portille. Rakennuksia hetken tarkastettuaan hän näytti tyytyväiseltä ja huusi sen tavallisen halloon, jonka semmoinen aina laskee, joka tässä maan-osassa tahtoo päästä talonväen puheelle. Lily nousi ja astui portaita kohden.
"Tässä on yksi kirje", sanoi hevosmies, kun hän piti ilmassa kuverttia katsottavaksi ja sitten, kun Lily kiirehti astuimia alaspäin, heitti sen portin yli käytävälle ja, hevosensa käännettyään, ajoi keveätä laukkaa pois. Lily otti ylös kirjeen. Se oli karkeilla, harittavilla kirjaimilla adresseerattu:
"Översti Comfort Servosse'lle Warrington'iin."
Alimaisessa vasenpuolisessa kulmassa oli vakavammalla, enemmän asiamiehen kaltaisella käsi-alalla kirjoitettu sanat: "heti luettava". Astuessaan leveätä käytävää ylöspäin, Lily välinpitämättömästi luki päällekirjoituksen. Se ei herättänyt hänessä mitään uteliaisuutta; mutta istuttuaan entiseen paikkaansa portiikossa, johtui hänen mieleensä, että sekä kirjeen tuoja että hänen hevosensa olivat oudot hänelle. Edellinen oli valkoinen neljä- tai viisitoista-vuotias poika, jota hänen ei ensinkään tarvinnut muistaa. Mikä hänestä erinomaiselta näytti, oli se seikka, että poika ilmeisesti ei tuntenut Warrington'ia, joka oli merkillinen paikka maakunnassa, eikä tämän-näköistä poikaa voitu monen penikulman piirissä helposti löytää, joka ei olisi osannut johdattaa matkustajaa sinne. Selvästi näkyi tämän pojan käytöksestä, että hän ensin portille ratsastaessaan oli epätietoinen, oliko hän tullut määräpaikkaan, ja oli vasta päässyt varmuuteen siitä, kun hän tunsi jonkun erityisen esineen, jota oli hänelle kuvattu. Toisin sanoin hän oli kulkiessaan turvannut semmoiseen, mitä näillä tienoilla tunnetaan "matka-lipun" nimellä, eli toisen antamaan tienosotukseen.
Sitten hän muisti, ettei hän ollut hevosta tuntenut, joka oli jotenkin omituinen seikka; sillä se oli teräksenkarvainen ja etevä sekä varreltaan että liikunnoltaan. Hänen mieltymyksensä hevosiin saatti hänet vaistomaisesti tarkastamaan niitä, jotka hän näki, ja jokapäiväisillä ratsastuksillansa oli hän oppinut tuntemaan jokaisen hyvän hevosen monta penikulmaa ylt'ympäri. Paitsi sitä oli hänen ollut tapa käydä melkein joka paikassa isänsä kanssa, kun tällä vaan oli tilaisuus tehdä matkustuksia, jotka eivät vaatineet enemmän, kuin päivän poissa-oloa. Niin muodoin sai aivan taatusti väittää, että hän ulkonäöltä tunsi vähintäin kahta vertaa enemmän hevosia, kuin ihmisiä.
Nämät mietteet saattivat hänet hiukan uteliaasti uudestaan katsomaan kuverttiä. Sitä tehdessään hän joutui ajattelemaan, että päällekirjoitus ehkä oli kirjoitettu teeskenneltyllä käsi-alalla. Hänen isänsä oli saanut niin monta semmoista kirjettä, kaikki uhkauksia tai varoituksia sisältäviä, että yksistään tämä luulo käsi-alan suhteen herätti pelkoa pahasta tai vaarasta. Hänen näitä miettiessään Etelän lyhyt hämärä oli väistynyt idässä nousevan täysikuun valon edestä. Hän lähti huoneesen ja, käskien tuoda valaistusta, katseli vielä kerran kuverttiä ja särki sitten sinetin. Kirje kuului: —
Översti Servosse, — Yksi K.K.'n hyökkäysretki on käsketty toimeen pantavaksi keskeyttämään tuomari Denton'ia hänen matkallansa kotiin tänä iltana (tämän kuun 23 p.). Tiedetään hänen telegrafeeranneen teille, että seuraisitte häntä kotiin. Älkäät tehkö sitä. Jos suinkin voitte, varoittakaat häntä. Se on iso hyökkäysretki ja tarkoittaa täyttä tointa. Päätös kuuluu, että hän sidotaan, asetetaan keskelle virran yli menevää siltaa, jonka laahkot puretaan kummaltakin puolelta vapauttamisen estämiseksi, ja että silta sytytetään palamaan. Minä lähetän tämän varoituksen teidän tähtenne. Älkäät luottako telegraafiin. Minä koetan lähettää tämän varman tuojan kanssa, mutta vapisen pelosta, että se tulee liian myöhään. Minä en uskalla panna nimeäni alle, vaan kirjoitan itseni teidän
Tuntemattomaksi Ystäväksenne.
Nuori tyttö seisoi hetken ikäänkuin halvattuna kauhistuksesta sen vaaran vuoksi, joka uhkasi hänen isäänsä. Ei kertaakaan johtunut hänen mieleensä epäillä saatua varoitusta. Hän katseli kamiinin reunuksella seisovaa kelloa. Viisarit osottivat kello kahdeksaa.
"Liian myöhään, liian myöhään!" hän huudahti, pannen kätensä ristiin ja rukoilevassa tuskassa nostaen silmiänsä taivasta kohden. Hän ymmärsi, että hänen oli mahdoton saapua Verdenton'iin niin varhain, että hän voisi estää heidän lähtöänsä junalla, ja hän tiesi, että olisi hyödytöntä telegrafeerata jälestäpäin. Oli ilmeistä, että lennätin-langat olivat Klan'in hallussa, eikä ollut luultavaa, että mitään sanomaa, jos se lähetettäisiinkin, toimitettaisiin perille niin aikaiseen, että onnettomuus estettäisiin.
"Voi minun kallis isäni!" hän huudahti, täydellisemmin vaaran käsitettyään. "Oi Jumala! eikö voi tehdä mitään hänen pelastukseksensa!"
Silloin uusi ajatus leimahti hänen mieleensä. Hän juoksi taka-portiikoon ja huusi tuikeasti, mutta tyvenesti: —
"William! Hoi, William!"
Tallista päin tuleva ääni vastasi: —
"Ma'am?"
"Tulkaat heti tänne".
"Hoi, Maggie!" hän huusi.
"Ma'am?" kyökistä päin.
"Tuokaat minulle kupillinen kahvia, muutamia korppuja ja yksi muna — joutuun!"
"Herranen aika, lapsi, mikä saattaa teidät semmoiseen hoppuun? Illallinen on valmis heti kun Missis Mettie tulee kotiin. Ettekö voi vartoa siksi?" vastasi musta vaimo äreästi.
"Älkäät huoliko. Tulen toimeen ilmankin, jos se teitä vaivaa", arveli
Lily levollisesti.
"Siunatkoon sieluani! Ei vähintäkään vaivaa, Miss Lily", sanoi vaimo, kokonaan leppyneenä tuosta lauhkeasta vastauksesta. "Minä en vaan voinut ymmärtää, mistä teille semmoinen hirveä kiire tuli. Saatte ne silmänräpäyksessä, kultalapseni".
"William", lausui Lily, kun tallipoika ilmestyi, "satuloitkaat Nuori Lollard minun satulallani ja laittakaat hän valmiiksi niin pian kuin mahdollista".
"Mutta, miss Lily, tiedättehän, että tuo hevonen" — alkoi palvelia selittää.
"Minä tiedän siitä kaikki, William. Älkäät seisahtuko tarinoimaan.
Laittakaat se valmiiksi".
"Käskynne mukaan, miss Lily", hän vastasi kumartaen ja raapaisten maata jalallansa. Mutta talliin päin astuessaan hän puhui äkäisesti itsekseen: "noh, minkä tähden miss Lily tahtoo ratsastaa juuri tuolla hevosella, kysyn vaan? Ei hän koskaan ennen sitä tehnyt. Ei kukaan, paitsi översti, ole koskaan istunut sen selässä, ja hänellä oli täysi homma välisti sen kanssa. Nuot täysi-rodun hevoset ovat aina pirun sukua! Niinkuin tuo nuori Lollard tuossa, mies on melkein hengen vaarassa joka kerta kuin pitää sukia ja satuloita sitä. Miks'ei hän ota vanhaa Lollard'ia! Kuulet sinä, Lollard, lähdeppäs ulos nyt!"
Puhuessaan hän heitti veistämättömistä puista tehdyn tallin oven auki, jossa hevonen piti asuntoa, ja melkein samassa vankka, tumman-ruskea hevonen lyhyellä, pahankurisella hirnulla hyppäsi kuunvaloon ja, korvat nojaten taaksepäin kaarevalle niskalle, valkoiset hampaat paljaina ja ohuet, veripunaiset sieraimet siirollaan, hyökkäsi palveliaa kohden, joka huutaen: "mitäs nyt! katsoppas sitä! ptruu! näetkös sitä helkkarin konnaa!" nopeasti peräytyi oven taa. Hevonen riensi pari kolme kertaa ympäri vähäisen tallipihan, pysähtyi sitten äkkiä hoitajansa viereen ja kurotti ulos päätänsä kuolaimia saadakseen, väristen joka jäsenessä siitä ylellisestä elinvoimasta, jota ainoastaan puhdasverinen hevonen osottaa. Hän halusi kiihkeästi suitsiin ja satulaan, koska ne tiesivät ruumiin liikuntoa, kilpailua, tilaisuutta näyttää nopeuttansa, jota täysi-rodun hevonen tunnustaa ainoaksi suureksi olemisensa tarkoitukseksi.
Ennenkuin hevonen oli satuloittu, oli Lily pukeunut ratsu-asuunsa, pistänyt revolverin vyöhönsä, niinkuin hän sangen usein teki yksinään ratsastamaan lähtiessään, syönyt nopeisen illallisen, kyhäissyt kokoon muutamia rivejä äidillensä äsken saadun kirjeen kuvertille, jonka hän käski William'in heti viedä hänelle — ja oli valmis lähtemään öiselle ratsastukselle Glenville'en. Hän oli vaan yhden ainoan kerran käynyt siellä poikki maan; mutta hän luuli tietävänsä tien taikka oli ainakin niin tutustunut seutuun yleensä, että hän voi löytää sen.
Tukeva tallipoika piti suurella vastuksella levotonta hevosta suitsista; mutta se hento tyttö, joka kasvot vaaleina ja hampaat yhteen purtuina seisoi puukannolla, kokosi ohjakset käteensä, hyppäsi pelottomasti satulaan, sai jalkansa tiilareihin ja sanoi: "päästäkäät hänet irti!" ilman värähdystäkään äänessään. Mies hellitti suitsista. Hevonen kavahti pystyyn ja polki hetken ilmaa jaloillansa, teki muutamia lujia harppauksia, vakuuttaaksensa itseään vapaudestansa, ja syöksähti sitten, niska oikosena, eteenpäin semmoisella vauhdilla, joka vaati koko sen jalojen esi-isien lukemattomien polvien tulista voimaa. Melkein ilman virkettyä sanaa oli Lily'n asia tullut tutuksi perheen palvelioille; ja kun hän lennähti tietä alaspäin, heleät hiukset hohtaen kuunvalossa, vanha Maggie, nyyhkien ja kyynelsilmin, oli vielä niin täynnänsä ihmettelyä, ettei hän voinut muuta kuin sanoa: —
"Herra siunatkoon häntä! Näyttää siltä, kuin tuo lapsi ei pelkäisi mitään!"
Nuolen nopeudella kiitäen lehtokujaa alaspäin ja kääntyen Glenville'n tielle, Lily kuuli junan vihellyksen, kun se jätti Verdenton'in pysäyspaikan, ja tiesi, että ainoastaan hänen kylmäverisyydestään ja päättäväisyydestään hänen isänsä henki riippui.