XXXVII LUKU.
Kilparatsastus ajan kanssa.
Se oli ehkä hyvä Lily Servosse'n toimen menestykselle, että jonkun aikaa siitä, kuin hän lähti vaaralliselle retkellensä, hänellä oli kylläksi tekemistä pysyäksensä satulassa sekä hevostansa johdattaessaan ja hallitessaan. Nuori Lollard, jonka ottamista vastaan palvelia oli tehnyt niin vakavia muistutuksia, oli lisännyt isänsä kuuluisaan sukupuuhun emänsä Glencoe-suvun erityiset hyvät avut, jolta hän myöskin oli perinyt mustemman karvan ja nuot syntyperäisen hurjuuden jäljet, jotka ovat omituiset Emancipator'in heimolle. Kummaltakin puolelta hänen verensä oli yhtä puhdas, kuin kilpakenttien suurten kuninkaitten, ja mitä me olemme hänen hurjuudekseen nimittäneet, oli pikemmin liiallista elin-voimaa, kuin taipumusta pahantekoon. Se oli tuo täysi-rodun hevosen hiltymätön halu aina tehdä parastansa, joka saatti hänet kaipaamaan kuolaimia ja poskivitjasia, samalla kuin hänen rotunsa syntyperäinen hyvä äly oli houkutellut häntä vähän edukseen käyttämään tallipoikiensa pelkoa. Sillä huolella, johon ainoastaan oikea hevosrakastaja voi panna arvoa, översti Servosse oli valvonut hänen varttumistaan ja kasvatustaan, toivoen oiva omaisuuksien puolesta hänessä saavansa nähdä isän vertaisen, jollei suorastaan voittajaa. Kaiken muun, paitsi luonnon, suhteen oli hän ollut tyytyväinen huolenpitonsa hedelmiin. Ruumiin-rakennuksen, voiman, nopeuden ja kestäväisyyden puolesta tämä hevonen tarjosi kaikki, mitä kaikkein vaativaisinkin voi toivoa. Estääksensä tätä ainoata puutetta, rajua luontoa, varsinaiseksi viaksi muuttumasta, översti oli asettanut järkähtämättömän säännön, ettei kukaan, paitsi hän itse, saisi ratsastaa sillä. Hänen suuri mieltymyksensä tähän varsaan oli saattanut Lily'n, joka oli perinyt isänsä koko rakkauden tähän jaloon eläimeen, hänen välttämättömissä poissa-oloissaan hyvin tarkasti katsomaan lemmikki-hevosen etua. Pari kolme kertaa oli hän ilman pitkiä puheita pannut semmoisia tallirenkejä pois palveluksesta, jotka olivat laiminlyöneet hänen isänsä käskyjä noudattamasta, ja oli aina pitänyt sääntönä joka päivä käydä isänsä tallissa; niin että, vaikkei hän koskaan ollut ratsastanut sillä, hevonen tunsi sekä hänet että hänen äänensä.
Se oli hyvä hänelle, että näin oli laita; sillä, kun hevonen tuulen tuimuudella täytti eteenpäin, hän tunsi, kuinka voimaton hän oli sitä suitsilla pidättämään. Eikä hän sitä yrittänytkään. Ainoastaan kosketellen sen suuta ja tarkasti katsoen tietä sen edessä, ettei mikään äkkinäinen heitähtyminen oikealle tai vasemmalle arvaamatta hämmästyttäisi sitä, hän istui tyvenenä satulassa ja koetti viihdyttää sitä äänellään.
Pää ojennettuna ja suonikas niska suorana se ammahti pitkin maata, kuten näytti, julmassa, vimmatussa kilpailussa iltatuulen kanssa. Poukkailematta tai ponnistamatta, köykäisesti vaan ja tasaisesti, kuin lentävä haukka, ylhäisesti kasvatettu hevonen pyyhkäisi pitkin mannerta. Penikulma, kaksi, kolme penikulmaa oli kuljettu semmoisessa ajassa, joka olisi tuottanut kunniaa hänen esi-isiensä säilyvälle ominaisuudelle, mutta ei hänen vauhtinsa kuitenkaan ollut vähentynyt. Hän lähestyi nyt sitä virtaa, johon Warrington'in ohitse juokseva pieni joki laski. Kun hän riensi tuota pitkää vietosta alaspäin, joka saatti kaalamolle, koetti hänen ratsastajansa turhaan hillitä hänen juoksuansa. Kuolainten pinnistys ei saanut aikaan muuta, kuin että hevonen levottomasti pudisti päätänsä ja luimisti korviansa. Hän jatkoi vaan loistavaa kulkuansa, kunnes hän saapui ihan virran reunalle. Siinä hän pysähtyi, heitti ylös päätänsä kysyväisesti, kun hän vilkaisi kuohuvaa vettä, jota täysikuu valaisi, katsahti taaksepäin ratsastajansa puoleen ja, saatuaan häneltä kehoittavan sanan, astui uljaasti veteen, viskellen joka askeleella hopeista pärskettä ympärillensä. Lily ei laiminlyönyt tätä tilaisuutta rakentaa likempää ystävyyttä ratsunsa kanssa. Hän taputti hänen niskaansa, kiitti häntä ylenmäärin ja käytti tilaisuutta ohjataksensa häntä, kun hän oli vuoksen syvimmässä kohdassa, kääntäen häntä sinne tänne paljon enemmän kuin oli tarpeellista, ainoastaan totuttaakseen häntä tahtoansa tottelemaan.
Tultuansa toiselle rannalle olisi hän tahtonut melkein heti ruveta jälleen nelistämään; mutta Lily vaati häntä käyden astumaan mäen kukkulalle. Yö alkoi tähän aikaan käydä kylmäksi. Kun tuuli koski häneen kunnaan huipulla, hän muisti, että hän oli heittänyt ympärillensä päähineellä varustetun vedenpitävän viitan. Hän seisautti hevosensa ja, otettuaan hattunsa päästään, kokosi pitkät hiuksensa tukkuun, pani sen päähineesen, jonka hän veti päänsä yli, ja painoi hattunsa sen päälle; sitten hän keräsi ohjakset käteensä ja he jatkoivat matkaansa niillä pitkillä askelilla ja sillä vakavalla kululla, joka on omituinen ylhäisesti kasvatetulle hevoselle, kun hän kokonaan työhönsä taistuu. Pari kolme kertaa tyttö kiinnitti ohjaksia tarkastaaksensa tientunnuksia ja päättääkseen, mitä suuntaa oli mentävä. Toisinaan matka kävi keskeltä saloa, ja häntä säikähytti huuhkan ääni; toisinaan ruohoisten alhojen halki, ja puoli-villit karjut, kavahtaen pesistänsä, pelottivat häntä hetkeksi. Kuu loi kummallisia varjoja hänen ympärillensä; mutta yhä hän pyrki eteenpäin, tuo ainoa ajatus mielessään, että hänen isänsä henki oli vaaran kaupalla ja että hän yksin voi pelastaa hänet. Hän oli kirjoittanut äidillensä, että tämä lähtisi takaisin Verdenton'iin ja telegrafeeraisi isälle; mutta ei hän pannut mitään toivoa siihen. Kuinka hän vapisi joka tienhaarassa tuolla jylseällä ja huonosti viitotulla maantiellä, peläten, että hän poikkeisi oikealle, missä hänen olisi pitänyt poiketa vasemmalle, ja sillä tapaa kadottaisi kalliita, arvaamattoman kalliita hetkiä! Kuinka hänen sydämensä sykki ilosta, kun hän tuli johonkuhun tuttuun paikkaan! Ja koko tämän ajan hänen sydämensä oli täynnä riehuvaa rukousta. Välisti se pulppusi hänen huultensa yli hellissä, katkonaisissa sanoissa.
"Isä! Isä, rakas isä!" hän huusi kirkkaalle, hiljaiselle yölle, joka vallitsi ylt'ympäri; ja silloin kyyneleet puhkesivat värisevien silmäluomien alta ja juoksivat virtoina hänen kauniita poskiansa alaspäin. Hän pusersi kättänsä sydäntänsä kohden, kun hänestä näytti, niinkuin joku punaisemman valon säde olisi leimahtanut pohjoisen taivaan poikki, ja hän ajatteli sitä kauheata tulipaloa, joka raivoisi ja hohtaisi samalla ilmanrannalla, jos hän ei kerkeisi oikeaan aikaan tuomaan vaaran varoitusta. Kuinka hänen sydämensä tykki kiitollisuudesta, kun hän nelisten ratsasti pitkin yhtä jättiläis-tammien puistoa eräässä tienhaarassa, jossa hän muisti jonakuna päivänä pysähtyneensä isänsä kanssa! Isä oli kertonut hänelle, että siinä oltiin puoli-matkassa Glenville'sta Warrington'iin. Hän oli juottanut heidän hevosiansa siellä; ja Lily muisti jokaisen sanan siitä hauskasta leikkipuheesta, jota isä piti hänen kanssaan heidän kotiin ratsastaessaan. Oliko kukaan koskaan ennen ollut niin rakas, niin hellä isä! Kyyneleet tulivat taas; mutta hän pakoitti niitä takaisin puoli-ehdottomalla naurulla: "ei nyt, ei nyt!" hän lausui. "Ei; eikä ollenkaan. Ne eivät saa ollenkaan tulla; sillä minä tahdon pelastaa hänet. Oi Jumala, auta minua! Minä olen vaan heikko tyttö. Miksi tuo kirje tuli niin myöhään? Mutta minä tahdon pelastaa hänet! Auta minua, taivas! — johdata ja auta!"
Hän katsoi kelloansa, kun hän tuli esiin tammien varjosta, ja, pitäessään taulua ylös kuunvaloa vastaan, päästi ilonhuudon. Se oli juuri yli yhdeksän. Hänellä oli vielä tunti, ja puoli matkaa oli kuljettu puolessa tätä aikaa. Hän ei ensinkään pelännyt hevosensa puolesta. Pyrkien nyt eteenpäin sitä notkuvaa laukkaa, johon se rupesi milloin hyvänsä tien luonto taikka ratsastajan mieli sitä vaati, se ei näyttänyt mitään väsymyksen merkkiä. Kun se heitti päänsä puolelle taikka toiselle, ikäänkuin kysyäkseen, saisiko se yhä painaa eteenpäin, Lily näki sen mustien silmien säihkyvän perin tottuneen kilvanjuoksian tulta. Sen ohuet sieraimet olivat siirollaan; mutta hengitys oli säännöllinen ja täysi. Lily ei ollut edes kiireessään ja pelossaan unhottanut isän antamia opetuksia; vaan niin pian, kuin hän pystyi ohjaamaan hevostansa, oli hän pidättänyt sitä ja pakoittanut sitä säästämään voimiansa. Hänen mielensä reipastui näitä havaitessaan. Hän myöskin lauloi kappaleen riemulaulua, kun Lollard samosi keskeltä korkeata kuusikkoa, valkoinen hietavaippa levitettynä jalkojen alle. Kuusien haju tunki hänen sieraimiinsa ja sen kanssa pyhäsavun muisto ja tämä johdatti hänen mieleensä hänen lapsuutensa hymnit. Idän Tähti, Betlehemin Lapsi, Suuri Vapahtaja — kaikki vierivät hänen hurmautuneen näkönsä ohitse; ja sitten tuli tuo arvaamattoman kallis lupaus: "minä en hylkää sinua enkä jätä".
Eteenpäin, yhä eteenpäin urhea hevonen kantoi häntä uupumattomilla jäsenillään. Puoli jälellä olevaa taivalta on nyt suoritettu, ja hän saapuu yhteen paikkaan, jossa tie haaraantuu, ei yhtäälle, vaan neljäänne. Se oli keskellä tasaista vanhaa ketoa, joka nyt oli peitetty tiheällä näreiköllä. Tuuheain, vehreäin puitten välitse käy valkoisia polkuja, jotka pyrkivät kaikille suunnille ja joilla ei ole mitään muuta nähtävää eroitusta, kuin niitten yli lankeavien varjojen tiheys tai lukuisuus. Hän koettaa ajatella, mikä näistä monesta risteilevästä tiestä johdattaa hänet määräpaikkaansa. Hän koettaa tuota ja sitten tätä muutamia askelia, tutkii tähtiä voidaksensa päättää, missä päin Glenville sijaitsee, ja on melkein jo valinnut ensimmäisen oikealla kädellä, kun hän kuulee äänen, joka muuttaa veren jääksi hänen suonissaan.
Kimeä vihellys soi vasemmalta — kerta, kahdesti, kolmasti — ja sitten siihen vastataan etupuoliselta tieltä. Siinä on kaksi muutakin tietä. Oi Jumala! jospa hän vaan tietäisi, kumpaako mennä! Hän tuntee varsin hyvin näitten signaalien tarkoituksen. Hän on kuullut ne ennen. Naamioitetut kavaljeerit lähenevät häntä joka taholta; ja ikäänkuin kivettyneenä hän istuu hevosellansa kirkkaassa kuutamassa eikä voi valita.
Hän ei ajattele itseään. Hän ei pelkää omasta puolestansa; mutta häntä on valloittanut kauhea, hervaiseva tunto, että hän on hukassa, ettei hän tiedä, mikä tie vie niitten luo, joita hän tahtoo pelastaa; ja samaan aikaan tulee se varma vakuutus, että erehdys olisi onnettomuus. Hänellä on nyt ainoastaan kaksi tietä valittavana, koska hän on kuullut nuot turmiolliset signaalit vasemmalta ja etupuolelta; mutta kuinka paljon riippuu tästä vaalista! "Se on varmaan tämä", hän sanoo itsellensä; ja sitä sanoessaan tulee tuo mieltä vääntävä vakuutus: "ei, ei, se on tuo toinen!" Hän kuulee hevoskavioin kapsetta etupuoliselta tieltä, vasemmalta ja nyt myöskin siltä, joka kääntyy suoraan oikealle. Toiselta toiselle vihellys soi — räikeät, lyhyet signaalit. Sydän kuolee hänen rinnassaan. Hän on pysähtynyt suoraan vihollisen kokouspaikkaan. He ovat kaikki hänen ympärillänsä. Yritys nyt ratsastaa tietä taikka toista on selvä syökseminen perikatoon.
Hän heräsi huumauksestaan, kun ensimäinen ratsumies tuli näkyviin, ja kiitti Jumalaa mustasta hevosestaan ja värittömästä puvustaan. Hän käytäytti nuoren Lollard'in niitten sakeain näreitten keskelle, jotka kasvoivat noitten molempien teitten välillä, joista hän tiesi täytyvänsä valita, käänsi päänsä taaksepäin tienristiä kohden, veti revolverinsa, nojasi hevosen niskaa vastaan ja tirkisteli ylitsensä riippuvien oksien välitse. Hän taputti hevosensa päätä ja kehoitti sitä kuiskaamalla pysymään hiljallensa.
Tuskin hän oli asettunut piiloon, ennen kuin tuo aukea ala risteilevien teitten ympärillä oli vireä valepukuisista ratsumiehistä. Hän saatti vilaukselta nähdä heidän haamunsa, kun hän katseli versastuvien lehvien lomitse. Kolme miestä saapui sille tielle, joka juoksi oikealle siitä paikasta, jossa hän seisoi. He olivat tuskin viisi askelta siitä kohdasta, jossa hän, huohottaen, mutta päättäväisenä, makasi hevosellaan, joka ei liikuttanut jäntärettäkään. Kerran se oli hirnunut, ennenkuin he tulivat niin likelle; mutta siellä oli niin paljon hirnuvia ja korskuvia hevosia, ettei kukaan ollut pitänyt siitä vaaria. Hän muisti pienen pullon, jonka Maggie oli pannut hänen plakkariinsa. Siinä oli whiskey'ta.[98] Hän pisti revolverin vyöhönsä, veti esiin pullon, avasi sen, kaatoi vähän sen sisällöstä käteensä, ja, nojauten eteenpäin, hieroi sillä hevosen turpaa. Sen ei tehnyt enää mieli hirnua.
Yksi häntä lähellä seisovista miehistä puhui.
"Gentlemanit, minä olen Itäinen komentaja leirissä n:o 5 Pultovan maakunnassa".
"Ja minä leirissä n:o 8 Wayne'ssa".
"Ja minä n:ossa 12 Sevier'issa".
"Te olette ne miehet, joita odotin tapaavani täällä," lausui ensimmäinen.
"Meitä on käsketty antamaan tietoja teille", vastasivat toiset.
"Tämä on siis Bentley'n Tienristeys, arvaan minä?"
"Niin on".
"Neljä penikulmaa Glenville'sta, luullakseni?"
"Sillä vaiheella", sanoi joku muu.
"Me jätämme tämän tien noin puolentoista penikulmaa tästä paikasta?"
"Aivan niin, ja lähdemme maantietä myöten jokitielle".
"Kuinka pitkältä on joki-tielle tätä rataa myöten?"
"Ei täyttä viittä penikulmaa".
"Kello on nyt noin puolivälissä kymmenen; meillä ei siis ole mitään kiirettä. Kuinka monta miestä on teillä kummallakin?"
"Kaksi neljättä n:o 8:sta".
"Yksi neljättä n:o 12:sta".
"Minulla on itselläni neljäkymmentä. Onko teille ilmoitettu, mikä työ on edessämme?"
"Ei sanaakaan".
"Olemmeko aivan turvassa täällä?"
"Olen antanut vartioida teitä päivän laskusta asti", vastasi joku. "Minä itse tulin juuri etelästä päin, ei kymmentä minutiakaan ennenkuin annoitte signaalin".
"Ah! minä luulin kuulevani hevosen kulkevan tuolla tiellä".
"Joko se, jota odotamme, on lähtenyt Verdenton'ista?"
"Sanansaattaja Glenville'sta kertoo, että hän on junassa carpet-baggeri
Servosse'n kanssa".
"Matkalla kotiin hänen kanssaan?"
"Niin".
"Päätös ei koske Servosse'a?"
"Ei".
"Minä en ole suuresti mieltynyt tähän toimeen enkä huolisi mennä nimen-omaista käskyä ulommaksi. Mitä te siitä arvelette?" johdattaja kysyi.
"Eikö meidän olisi parempi sanoa, että päätös koskee molempia?" joku kysyi.
"Minä en voi sitä tehdä", lausui johtaja vakavasti.
"Te muistatte sääntömme", arveli kolmas — "kun retkikunta on järjestetty eri leirien jäsenistä, se muodostakoon leirin, joka määrää oman toimensa; ja kaikki asiat, jotka kuuluvat semmoiseen tehtävään, jota komentava johtaja katsoo soveliaaksi asettaa sen päätettäväksi, ratkaiskoon äänten enemmistö. Minusta olisi parempi jättää tämä leirin päätettäväksi".
"Minä yhdyn teihin", lausui johtaja. "Mutta ennenkuin sen teemme, ryypätkäämme ryyppy".
Hän veti esiin pullon ja kaikki ottivat osaa sen sisältöön. Tämän jälkeen he palasivat teitten risteys-paikkaan, nousivat hevostensa selkään ja johdattaja komensi: "vaaria!"
Miehet asettuivat likemmäksi toisiaan, ja sitten kaikki olivat ääneti. Silloin johtaja lausui sanoilla, joita vapiseva tyttö selvästi kuuli: —
"Gentlemanit, me olemme kokoontuneet tänne Rockford'in maakunnan asianmukaisesti järjestetyn leirin juhlallisesta ja oikein vahvistetusta päätöksestä heidän puolestansa panemaan toimeen käskymme ankaraa rangaistusta Thomas Denton'in suhteen semmoisella tavalla ja keinolla, kuin siinä tarkemmin määrätään. Tämä ikävä velvollisuus on tietysti täytettävä niin, kuin totisten miesten sopii. Meille on kuitenkin annettu tieto, että sanotun Denton'in seurassa on siihen aikaan, jolloin meidän on määrä vangita hänet, toinen kuuluisa radikaali, jonka kaikki hyvin tunnette, översti Comfort Servosse. Meidän käskymme ei ulotu häneen; ja minä jätän nyt teidän päätettäväksenne kysymyksen: 'miten on hänen suhteensa meneteltävä?'".
Hetken aikaa kuului huminaa joukossa.
Joku reipas-ääninen toveri arveli huolettomasti, että hänen mielestään heidän olisi paras odottaa, siksi kuin olivat saaneet jäniksensä, ennenkuin rupesivat sitä keittämään. Se ei ollut ensimmäinen kerta, kuin joku joukkio luuli saaneensa översti Servosse'n käsiinsä; mutta he eivät olleet vielä haitanneet hiustakaan hänen päässään.
Johtaja komensi: "järjestystä!" ja joku apu-komentaja esitteli, että sama tuomio langetettaisiin Servosse'lle, kuin sanotulle Denton'illekin. Sitten käytiin äänestämään. Kaikki puollustivat esitystä, paitsi tuo korkea-ääninen nuori mies, joka oli puhunut ennen ja joka nyt pontevasti sanoi: —
"Ei, äidin-äitini kautta! Minä en suostu kenenkään tappamiseen! Minä tahdon ilmoittaa teille, gentlemanit, ettei se ole mikään hupainen eikä turvallinen toimi. Ennenkuin tiedämmekään, juoksemme kaikki niskamme nuoraan. Tämä on, gentlemanit, mitä me sivistyneissä ja kristityissä maissa sanomme murhaksi!"
"Järjestystä!" huusi komentaja.
"Oh, teidän ei tarvitse kiljua minulle!" vastasi nuori mies pelottomasti. "Minä en huoli kenestäkään teistä enkä teistä kaikistakaan yhteensä. Mel. Gurney ja minä tulimme vaan tänne muutamien ystävien sijaan, jotka eivät voineet noudattaa kutsumusta — me emme ole sidotut jäämään, mutta minä arvaan, että sentään seuraan teitä. Minä en kuitenkaan paljon pidä siitä, ja jos se rupeaa vielä enemmän inhottamaan minua, lähden tieheni. Siihen te saatte luottaa!"
"Jos liikahdatte paikaltanne", lausui johtaja vakaasti, "lennätän luodin lävitsenne".
"Oho, menkäät hiiteen!" vastasi toinen. "Ettehän vaan luule voivanne tuolla tavalla pelottaa yhtä vanhoista Louisiana'n Tiikereistä,[99] vai kuinka? Katsokaat tänne, Jake Carver," hän jatkoi, vetäen esiin ison merisoturinrevolverin ja tyvenesti virittäen hanaa, "älkäät yrittäkö semmoista pientä peliä minun kanssani, sillä, jos sitä teette, ehkä useamman kuin yhden meidän läpi voi kiikarilla kurkistella, ennenkuin se on loppunut".
Nyt syntyi melkoinen häiriö; ja revolveri valmiiksi viritettynä kädessään Lily käänsi hevosensa ja ratsasti varovasti sille tielle, joka oli ilmoitettu Glenville'en vieväksi, Juuri kun hänen hevosensa astui tälle tielle, joku ulkoneva oksa tarttui hänen hattuunsa ja nytkäisi sen pois ynnä vedenpitävän viitan päähineen, että hänen hiuksensa jälleen soljuivat alas olkapäille. Kiihtymyksessään hän tuskin huomasi tätä seikkaa, ja vaikka hän olisi huomannutkin, hän ei olisi voinut pysähtyä sitä auttamaan. Hän piti hevostansa varjopuolella ja huomiota välttääkseen antoi sen kävellä niin paljon kuin mahdollista ruohossa, tarkasti katsellen joka puolelle, olisiko joitakuita yksityisiä Klan'in jäseniä jossakin. Hän oli tällä tapaa kulkenut noin puolentoista sataa kyynärää, kun hän joutui johonkin tienpolveen ja näki istuvan edessään kuutamossa valepukuisen ratsumiehen, ilmeisesti jonkun etuvartian, joka oli asetettu sinne katsomaan, ettei kukaan arvaamatta pääsisi leiriin. Hän katseli toista tietä päin, mutta kääntyi juuri tällä hetkellä ja, epäselvästi nähden Lily'n siimeksessä, huusi heti: —
"Ken siellä? seis!"
He eivät olleet kahtakymmentä kyynärää toisistaan. Nuori Lollard vapisi maltittomuudesta kireäksi vedettyjen ohjasten alla. Lily ajatteli isäänsä puoleksi rukoillen, puoleksi uljaillen, kumartui eteenpäin, hevosen niskan yli ja kiinnitti itseänsä lujasti satulaan, joka jäntäre jännitettynä kuin harppaukseen hankkivan tiikerin. Melkein ennenkuin sanat olivat päässeet etuvartian suusta, oli Lily kannustanut Nuorta Lollard'ia ja ammahti kuin nuoli kirkkaasen kuunvaloon suoraan mustaa, verhottua ratsumiestä kohden.
"Hyvä Jumala!" tämä huusi hämmästyneenä äkkiä ilmestyneestä haamusta.
Lily oli silmänräpäyksessä aivan likellä häntä. Kuului laukaus; ratsumiehen säikähtynyt hevonen kavahti tien syrjälle, ja kehoittaen Nuorta Lollard'ia panemaan viimeisiä voimiansa liikkeelle Lily lensi tietä alaspäin Glenville'a kohden. Hän kuuli hälinää takaansa — huutoja ja pari kolme laukausta. Yhä, yhä hän riensi eteenpäin. Hän tunsi nyt jokaisen jalan edessään olevasta tiestä. Hän katsoi taaksepäin ja näki vainoojiensa parveilevan esiin metsästä kuunvaloon. Juuri silloin hän oli varjossa. Penikulma, kaksi penikulmaa oli kuljettu. Hän pidätti hevostansa kuunnellakseen. Hän kuuli hevosen kavionkapseen tulevan erästä mäkeä alaspäin, jonka hän juuri oli suorittanut, kun hänen uljas ratsunsa kantoi häntä melkein vähentymättömällä nopeudella vastapäistä rinnettä ylöspäin. Hirveässä mielenliikutuksessakin hän nauroi jo vaan sitä ajatusta, että joku yrittäisi häntä yllättämään.
"Ratsut virkeät heill' olla saa seuratakseen,
Virkkoi nuor' Lochinvar,"
hän hyräili, kun hän taputteli Nuoren Lollard'in ojennettua kaulaa. Tultuaan mäen huipulle hän kääntyi satulassa, pitkät hiukset virtaillen taaksepäin kuutamossa, niinkuin kultainen baneeri, ja näki yksinäisen ratsumiehen vastapäisellä rinteellä; sitten hän asettui entiseen asemaansa ja kulki mäen yli. Ratsumies pysähtyi, kun Lily syöksähti näkyvistä, ja tuokion perästä kääntyi takaisin ja kohtasi pian koko leirin, joka nyt täydessä järjestyksessä laukaten ratsasti esiin, kolkkona ja äänettömänä kuin sallimus itse. Komentaja seisattui, kun he tapasivat palaavan etuvartian.
"Mitä se oli?" hän kysyi nopeasti.
"Ei mitään", vastasi vartia huolettomasti. "Minä istuin tuolla tienpolvessa ja tarkastin revolveriani, kun kani juoksi tien poikki ja säpsähytti tammaani. Se hypähti, ja pistooli laukesi. Luoti riipasi vasenta käsivarttani, etten voinut pitää ohjaksia; ja vähällä oli, ettei hevoseni olisi vienyt minua Glenville'en, ennenkuin sain sen seisautetuksi".
"Hyvä, että siinä oli kaikki", sanoi komentaja, huoaten huojennuksesta.
"Paljonko se teitä vioitti?"
"Noh, en voine tuota kättä tätä nykyä suurin käyttää".
Kiireinen tutkinto osotti tämän todeksi, ja reipas-ääninen nuori mies valittiin saattamaan häntä johonkin turvalliseen paikkaan hoidettavaksi sillä välin kuin toiset lähtivät kauheata työtänsä toimittamaan.
* * * * *
Verdenton'in juna oli saapunut Glenville'en ja lähtenyt sieltä. Tulleet matkustajat olivat jaetut keskenään kilpaileville hotelleille, kantajat olivat korjanneet heidän kapineensa, ja agentti[100] astui juuri konttooriinsa, kun vaahdolla peitetty hevonen, sieraimet veressä ja silmät palavina, selässä nuori tyttö, jolla oli kalpeat, kiinteät kasvot ja kauniit, häilyvät hiukset, töyttäsi asemapaikkaan.
"Tuomari Denton!" ratsastaja huusi.
Agentti ei ehtinyt kuin viitata kädellänsä ja tyttö oli jo kiitänyt vaunuja kohden, jotka nopeasti ajoivat pois asemapaikasta ja juuri nähtiin kylätien käännöksessä.
"Isä, isä!" huusi lapsekas ääni, kun hän syöksähti eteenpäin.
Pelästyneet kasvot katsahtivat taaksepäin vaunuista ja silmänräpäyksessä Comfort Servosse seisoi rientävän ratsun tiellä.
"Ho, Lollard!" hän huusi äänellä, joka vieri uneen vaipuneen kaupungin yli, niinkuin torven toitotus.
Hämmästynyt hevonen käännähti syrjälle ja seisahtui ikäänkuin kiveksi muuttuneena, samalla kuin Lily taintuen kaatui isänsä syliin. Kun hän jälleen tointui, kumartui isä hänen ylitsensä, semmoinen katse silmissä, jota tytär ei koskaan unohda.
XXXVIII LUKU.
"Reb'ien"[101] ajatus siitä.
Lily oli sammaltanut esiin kauhun-sanomansa yksin noina taidottomina hetkinäkin, joina hänen isänsä sylissään kantoi häntä hotelliin. Hänen odottamaton ilmestymisensä ja meluava kiireensä estää isän lähtöä kaupungista olisivat jo kylläksi ilmoittaneet tälle, että hän tunsi jonkun uhkaavan vaaran. Hänen tiedoton sopinansa oli vielä enemmän selittänyt isälle vaaran luontoa ja sitä tosi-asiaa, että tyttö itse hädin tuskin oli välttänyt sitä. Tämä oli kaikki, mitä isä saatti poimia häneltä. Hänen yli ängen vaivattu ruumiinsa oli rauennut kiihtymyksestä ja ponnistuksista, ja onneksi hän nukkui. Tutkittuaan hänen tilaansa noudettu lääkäri määräsi, ettei saisi missään tapauksessa häntä herättää. Metta'n sähkösanoma, jonka Servosse'n olisi pitänyt saada heti junan tultua, vahvisti sitä päätöstä, johon hän oli päässyt. Hän ei luopunut tyttärensä vuoteelta, joka hänen silmissään oli varttunut naiseksi edellisen päivän lounaalta, muuta kuin yhden kerran yöllä, ja se oli vaan telegrafeerataksensa Metta'lle, että Nuoresta Lollard'ista pidettäisiin hyvää huolta, ja neuvotellaksensa tuomari Denton'in kanssa, joka oli jäänyt heidän kanssansa kaupunkiin. Se ei ollut ensinkään varmaa, että vaara oli mennyt ohitse: sen vuoksi nämät molemmat miehet päättivät vartoa aamuun saakka.
Oli iso päivä, kun Lily avasi silmänsä havaitaksensa isäänsä, joka piti hänen kättänsä ja sanomattomalla rakkaudella katseli häntä. Hän kertoi isälle kaikki niin pian, kuin hänen heikkoutensa ja nyyhkytyksensä sen sallivat, ja tuli yltäkyllin palkituksi kaikesta, mitä hän oli uskaltanut ja kärsinyt, sillä hartaalla syleilyllä ja vapisevalla "Jumala siunatkoon sinua, tyttäreni!", jotka seurasivat hänen kertomustansa. Sitten isä käski muutamia virvoituksia hänelle ja kehoitti häntä vielä nukkumaan sillä aikaa, kuin hän meni laatimaan hänen kertomustansa ystävälleen.
Tavalla taikka toisella tämä kertomus näytti pääsneen leviämään yön kuluessa ja jokainen kaupungin asukas tunsi sen pääkohdat. Että hyökkäysretki oli ollut aikeissa, vieläpä, että sitä oli järjestetty ja joen sillalle toimitettu sillä tarkoituksella, että tuomari Denton vangittaisiin kotimatkallansa, sitä ei epäiltykään. Että retkikunta oli pitänyt kokousta Bentley'n Tien Risteyksellä, oli myöskin tiedossa yhtä hyvin kuin se seikka, että tuomarin vaunut olivat pysäytetyt ja takaisin käännetyt juuri Glenville'n ulkoreunalla översti Servosse'n tyttären kautta, joka paljaspäisenä ja vaahtoisen hevosen selässä oli saapunut sinne. Että hän oli tullut Warrington'ista, otaksuttiin, ja että hän varmaan oli sivunnut Bentley'n Risteyksen noin kokouksen aikana, oli enemmän kuin luultava. Lisänä tähän oli se teko-asia, että joku aikaisin torille matkustanut maamies oli tuonut kaupunkiin ladyn ratsastus-hatun, jonka hän oli löytänyt juuri siitä paikasta, jossa Klan'i oli ollut koossa. Häneltä kysyttiin tarkasti sekä maan-alan ulkomuotoa että juuri sitä paikkaa, josta hän oli löytänyt sen. Tietysti se ei millään tavalla ollut varmaa, että se oli miss Lily'n hattu; mutta semmoinen oli ilmeisesti yleinen ajatus. Korkea-ääninen nuori mies, joka lähetettiin pitämään huolta haavoitetusta etuvartiasta ja hoidokkaansa kanssa oli tullut samaan kaupunkiin, autti saattamaan selville tätä asiaa ja otti hatun haltuunsa. Palaten hotelliin ja astuen erääsen huoneesen, jossa toinen nuori mies venyi vuoteella, vasen käsivarsi siteissä, hän huudahti: —
"Minusta tuntui kummalliselta, että kani oli saattanut Melville Gurney'n ampumaan itseänsä ja lisäksi antamaan hevosensa juosta omin valloin. Luulen ymmärtäväni asian nyt".
Puhuessaan hän asetti hatun vuoteelle ystävänsä viereen. Melville Gurney tunsi sen silmänräpäyksessä; mutta hän koetti näyttää aivan huolettomalta, kysyessään: —
"No, mikä se on, jonka sinä ymmärrät, John Burleson?"
"Koko asia. Minä käsitän sen nyt alusta loppuun saakka. Tuo pikku Yankee-tyttö oli juuri tullut Risteykselle, kun väkemme alkoi saartaa häntä. Hän kätkeytyi kuusien keskelle — arvattavasti ihan tienhaarassa — ja epäilemättä näki ja kuuli kaikki, mitä tapahtui. Jumalisten! hän on urhea pikku otus! Mutta millä hiiden tavalla sinä luulet hänen pitäneen hevostansa hiljallensa, satakunta hevosia ylt'ympärillään? Jumal' armahda! Siinä oli ahtaat paikat! Sitten hän ulos pyrkiessään kohtaa Mr. Melville Gurney'n seisomasta vahtina tuon kunniallisten murhaajien pirullisen joukon puolesta, ampuu häntä ennenkuin hän kerkii sanomaan Jack Robinson, ja tulee lentäen tänne niinkuin lintu tuolla oivallisella täysirotuisella, saavuttaa tuomari Denton'in vaunut ja pelastaa isänsä hengen niinkuin sankaritar ja lady myöskin, jota hän todellakin on. Lempo vieköön, jollen ole valmis suutelemaan vaikka hänen vaatteittensa liepeitä! Mel. Gurney, minä hirtettäköön, jollen kadehdi sinulta huvia tulla ammutuksi semmoiselta loistavalta, urhealta pikku tytöltä! Tunnetko sinä häntä? Joko koskaan tapasit häntä?"
"Kyllä".
"Tietysti. Väittävät hänen tuntevan yhtä monta ihmistä, kuin hänen isänsäkin, joka, sivumennen sanottuna, ei ole mikään tyhmä mies. Minä tunnen hänet ja pidän hänestä myöskin, vaikka hän onkin carpet-bagger. Minä olen iloinen, että puhuin hyvän sanan hänen puolestaan viime yönä. Epäilemättä tyttö kuuli sanani. Mel. Gurney, kerran onni koittaa minulle! Anna minulle tuo hattu! Mitä aion tehdä sillä? No, viedä sen takaisin sen omistajalle, solmia rauhaa hänen isänsä ja tuomari Denton'in kanssa ja ajan täyttyessä tarjota hänelle käteni ja sydämeni."
"Pah!" huudahti Gurney.
"Pah? Rakas ystäväni, kova inho näyttää äkkiä syntyneen sinussa. Kukaties sinä tahtoisit astua minun sijaani! Muista vaan, ettet sinä voi saada kaikkia hyviä asioita. Siinä on kylläksi sinulle, että hän linkosi palasen kylmää lyijyä luurankosi läpi. Ole kiitollinen siitä, mitä sinulla on, äläkä kadehdi muilta heidän pikku huvejaan".
"Minä soisin, että lakkaisit hulluttelemasta ja puhuisit jotakin järkevää vähän aikaa, Burleson", sanoi Gurney kärtyisesti.
"Kuuleppas häntä nyt! Niinkuin olisin mitään muuta tehnyt! Jumalisten! mitä enemmän järkeviä puhun, sitä vähemmän arvoa minulle annetaan. Sitä todistakoon Jake Carver illalla, ja Mel. Gurney tänä aamuna. Minä en ole mikään eilisen teeren poika; ja jos minun itse sallitaan olla tuomarina, katson itseni oikeutetuksi sanomaan, etten koskaan ole kuullut viisaampaa ja vakuuttavampaa puhetta kuin mitä virtasi näiltä huulilta noissa molemmissa tilaisuuksissa", vastasi Burleson.
"Puhutko toden perästä?" kysyi Gurney.
"Mistä, järkevästä puheestako? Aivan toden perästä".
"Ei, miss Lily Servosse'sta", sanoi Gurney.
"Ja sydämeni ja käteni tarjoamisesta hänelle?" vastasi Burleson. "En. Kovaksi onneksi — älä vaan kantele minun päälleni ja juttele, että kerta käytin tätä sanaa; mutta ihan totta puhuen minä en milloinkaan ollut niin likellä tuntea sitä — kovaksi onneksi, sanon, olen, niinkuin sinun on syy tietää, sidottu lahjoittamaan kalliin persoonani toiselle — eräälle miss Lily'lle myös (kiitos Jumalan nimestä ainakin!) — ja minun täytyy siis kieltää itseltäni tuo erinomainen etu-oikeus, josta hetken uneksin. Ei, minä en puhu toden perästä tästä asian osasta".
"Mutta minä puhun", lausui Gurney pontevasti.
"Mitä hittoa sanotkaan!" huudahti Burleson kummastuneena. "Älä siinä joutavia!"
"Minä tahdon voittaa ja naida Lily Servosse'n, jos kykenen", arveli
Gurney häveliäästi.
"No, tuhat tulimmaista!" huudahti Burleson. "Mutta tiedätkö, vanha veikko, että minä en luule sinun ilman syytä puhuvan asiasta 'niinkuin siinä tapauksessa vaan?' Minun luuloni on se, että siinä on vielä monta mutkaa, vaikka sinun onnistuisikin päästä tuon matkan päähän. Muista, vanha toveri, että sukusi, asemasi ja kaikki nuot eivät suinkaan aio puoltaa sinua tässä asiassa. Nuot carpet-baggerit eivät huoli tään taivaallista siitä, kuinka monta niggeriä sinun esi-isilläsi oli. Sitten sinun isäsi erittäin vastustaa Servosse'a; ja mitä sinuun itseesi tulee — kaikki, mitä sinä minun ymmärtääkseni voit eduksesi tuoda esiin, on siinä, että lähdit muutamien kunnon gentlemanien joukossa tappamaan hänen isäänsä ja olisit ilman tytön jänttiä sen tehnytkin, niinpä niin, sinä voit sangen hyvällä syyllä väittää, että olisit estänyt hänet pelastamasta isäänsä, jollei hän olisi ampunut sinua ja siten päässyt pakoon".
"Se ei ole niin. Hänen isänsä ei ollut suljettu käskyymme, eikä minulla ollut mitään syytä luulla, että hän olisi Denton'in seurassa", keskeytti Gurney.
"No, sanokaamme: matkallasi paistamaan — niin, taivaitten kautta! elävältä paistamaan — Tuomari Denton'ia! Koetappas ajatella tätä: kenraali Gurney'n poika lähtee keskellä yhdeksättätoista vuosisataa, jopa melkein sen viimeisellä neljänneksellä — ja kaikissa tapauksissa amerikalaisen vapauden ja sivistyksen kirkkaimmassa valossa — yöllä paahtamaan naapuriansa ilman edes voimatta, niinkuin ihmis-syöjät, vetää nälkäänsä syyksi! Kuinka! se on oiva puollustus rakastajalle, eikö niin?"
"Hyvä Jumala, Burleson!" huudahti Gurney, hypähtäen seisaalle. "Et suinkaan luule, että hän katsoo asiaa tuossa valossa?"
"Miksei? Eikö jokaisen siivon naisen tule tehdä niin, saatikka sitten carpet-bagger'in tyttären? Minä vannon, etten moittisi häntä, vaikka hän toistamiseen ampuisi sinua hävyttömyydestäsi!"
"Enkä minäkään, Burleson, se on totta!" arveli Gurney miettien.
"Hah, hah, hah!" nauroi Burleson. "Minä ymmärrän nyt tuon kanin-jutun.
Sinä tunsit siis miss Lily'n?"
"Tietysti", Gurney vastasi yksinkertaisesti.
"'Tietysti' todellakin!" lausui Burleson. "Minun olisi pitänyt älytä, että olisi mennyt enemmän kuin yksi taitettu käsivarsi, ennenkuin Mel. Gurney laskisi minkään ratsastajan eheänä vartiapaikkansa ohitse. Sinä tunsit hänet ja ajoit nelistit hänen jälkeensä epäluulon poistamiseksi ja keksit matkalla tuon jutun kanista ja revolverisi laukeamisesta. Jumalisten! Se oli kohtelias käytös, vanha veikko, vaikka kohta liikuimme pakanallisessa toimessa. Annas kätesi tänne, toveri! Eihän se viimeistä lukua lienekään niin vaarallista. Ehkäpä miss Lily vielä aikaa myöten tekee sinusta siivon miehen; vaikka me totta puhuen molemmat ansaitsisimme tulla hirtetyksi!"
"Minä en koskaan ajatellut asiaa siltä kannalta, Burleson; mutta se on hirveätä", sanoi Gurney väristen.
"Hirveätäkö? — se on pirullista, Mel. Gurney! Sitä se juuri on! Jos minä olisin Yankee'itten sijassa ja minulla olisi hallituksen voima, minä en sallisi näitten seikkojen tuntiakaan mennä näin. Jumalisten! Minua hävettää ajatella, että he ovat Amerikalaisia! Kun sota oli ja me kohtasimme heidät tappelussa, siinä oli aina yksi hyvitys, kumpi tahansa meistä tunki toisen tanterelta — se oli aina meidän oma väki, joka teki sen, eikä helposti voinut olla siitä ylpeilemättä. Minä sanon sinulle jotakin, Mel.: on ollut monta aikaa, jolloin minun oli vaikea sanoa, kumpaisestako olin ylpein — Yankee'ista vai Reb'eista. Gettysburg'issa esimerkiksi! Sinä tiedät, että olin tykkiväessä ja että minulla oli parempi tilaisuus nähdä tappelun ensemble'a kuin kenelläkään jalkaväessä. Me olimme tunnin aikaa tuiskuttaneet täydellistä laukausten helvettiä hautausmaan yli, kun käsky annettiin väellemme hyökkäykseen, ja me lakkasimme ampumasta. Me olimme mustat ja hirveännäköiset ja melkein kuurot tuosta herkeämättömästä jyskeestä. Minä muistan, kuinka hiki juoksi tykkitoverieni nokisilta kasvoilta, enkä luule heillä olleen kuivaa riepua päällänsä. Muutamat nojautuivat savuavaa kanuunaa vastaan ja toiset heittäysivät maahan; mutta jokainen piti silmänsä kiinnitettynä siihen teräksestä kiiltävään ja likaisen harmaasen meikäläisten riviin, joka ryntäsi ylös tuolle mustalle vallille, jota olimme niin kauan tulella suolanneet. Me luulimme miestemme menevän sen yli, niinkuin meri särkee hietasulun. Mutta me olimme erehtyneet. Nuot Yankee't, jotka olivat pysyneet kiinni paikoissansa koko ajan, lähettivät kuolettavan lyijy-ruttonsa vasten kumppaniemme kasvoja ja kohtasivat heitä pajunetin kärjellä yhtä tyvenesti ja taneasti, kuin se olisi ollut vaan paalin alku eikä sen viimeinen galopade. Vaikka tuntuikin pahalta, kun toverimme peräytyivät, olisin voinut sydämeni pohjasta laskea kolme hurraa'ta noitten Yankee'itten kunniaksi. Minä ajattelin silloin, että jos kaikkein pahin tulisi, niinkuin aina olin luullutkin tulevan, me voisimme vilpittömästi ylpeillä voittajistamme".
"Ja niin olen tehnytkin, siksi kuin tämä Ku-Klux-toimi syntyi. Minä sanoin kumppaneillemme alussa, että he polttaisivat sormensa; sillä minä en voinut unhottaa, että ne miehet, joita he ruoskivat ja hirttivät, olivat noitten samojen Yankee'itten ystäviä — ainoat ystävät lisäksi, mitä heillä oli täällä — enkä minä saattanut ymmärtää, että semmoiset miehet sallisivat heidän tulla sillä tavalla rääkätyksi. Muutamat pojista saivat kuitenkin sen käsityksen, että olin pelkuri; ja minä yhdyin heihin juuri osottaakseni, etten ollut. Kappaleen aikaa odotin joka päivä jonkunlaista maanjäristystä ja, kun se ei tullut, rupesin sanomattomasti ylenkatsomaan koko Yankee-kansakuntaa; ja sitä minä, hiisi vieköön, teen vielä nytkin! Minä todella säälin tuota Servosse'a! Hän näyttää häpeävän kansansa puolesta ja tietää, että yksin nuot Valkoiset republikaanitkin — vaikka useat heistä ovat viheliäisiä raukkoja — halveksivat sitä vinkuvaa, ulkokullattua liehuttelemista, joka saattaa heidän pohjoisvaltaiset liittolaisensa jättämään avuttomat ystävänsä mahtavien vihollisten käsiin. Minä sanon sinulle jotain Mel. Gurney: jos me Etelän miehet olisimme päässeet voitolle ja meillä olisi ollut semmoisia ystäviä, kuin nämät niggerit ja Unionin miehet ja joku harva meidän omaa rotuamme eri paikoissa Pohjassa, olisimme menneet helvetin tulen läpi, ennenkuin olisimme jättäneet heidät tämmöisellä tavalla!"
"Tuo ei kuitenkaan ole mikään puollustus meille", lausui Gurney, joka nyt käveli edestakaisin huoneen poikki, kokonaan unhottaen käsivartensa tuskan.
"Päinvastoin, se tekee asian pahemmaksi", arveli Burleson. "Me kartutamme sen puolueen voimaa, jonka omaksi olemme heittäyneet, se on totta; mutta sitä tehdessämme me ainoastaan annamme valtaa sen huonoimpien ainesten käsiin, joita vastaan meidän varemmin taikka myöhemmin täytyy kapinoida. Niitten pelkurimaisten hyökkäysretkien johtajat — miehet semmoiset kuin Jake Carver ja sadottain muita, joita voisin nimittää — joutuvat tästä lähin meidän edustajiksemme, senatoreiksemme, lainlaatijoiksemme, tuomareiksemme ja niin edespäin. Se on inhimillisen luonnon yksinkertainen laki. Johtajan virka julkisessa liikkeessä on varma tie julkiseen kunniaan. Niin on ollut laita sodan jälkeen. Katso niitä miehiä, joille olemme antaneet korkeita sivili-virkoja. Kuinka monesta heistä olisi kuultu mitään, jolleivät olisi olleet sotureina? Siinä kohdassa en surkuttele sitä. He olivat kaikki urhoollisia miehiä, vaikka muutamat olivat suuria hölmöjä. Mutta kun kerta ruvetaan valitsemaan sydän-yön surmaajia ja petomaisia salamurhaajia lainsäätäjiksi ja kuvernööreiksi ja tuomareiksi ja muiksi samanlaisiksi ainoastaan sen vuoksi, että he olivat johtajina rikoksessa, niin, sen vannon, Mel. Gurney, alkaa jo käydä tukalaksi! Ennemmin tai myöhemmin on se inhottava ja hävettävä meitä".
"Minua se jo iljettää", sanoi Gurney.
"Epäilemättä; erittäin sen jälkeen, kuin olet ajatellut, miltä kannalta Lily Servosse on sitä arvosteleva. Nyt minä sanon sinulle jotakin, Mel., minä pidän sinusta ja minä pidän Servosse'n pikku tytöstä myöskin. Minä luulen, että sinä voit saada hänet — jonkun ajan perästä, tietysti — jos sinulla on kylläksi rohkeutta tunnustaa ja parantua, 'katua ja tulla kastetuksi', tiedäthän. Ja se on oleva kaste sinulle: sinä voit lyödä vetoa siitä, — oikea tulikaste!"
"Ethän vaan luule, että rupean ilmi-antajaksi, John Burleson?" lausui
Gurney, suuttuneena kääntyen ystäväänsä kohden.
"Hornassa! luuletko minun käyneen hulluksi?" kysyi Burleson yhtä suuttuneena. "Katsoppas tänne, Gurney, sinä ja minä olimme pojat yhdessä. Tiedätkö minun koskaan tehneen jotakin halpaa?"
"En koskaan!"
"No, kuuleppas sitten. Minä aion saattaa julki koko tämän toimen. Minä en aio kieliä kenenkään muun päälle (sinä tiedät, että ennen saisivat kiristää ja paloitella minua), minä aion vaan tunnustaa oman yhteyteni sen kanssa, kertoa niin paljon, kuin voin, ilman ketään muuta siihen kietomatta, ja tehdä parastani sitä hajottaakseni. Minä en ole koskaan ennen ajatellut, että voisin tehdä juuri tällä tapaa, enkä olisi nytkään keksinyt sitä, jollei sinun asiasi olisi tullut".
"Minun asiani?" kysyi Gurney kummastuneena.
"Niin, sinun asiasi. Etkö ymmärrä, että sinun täytyy tällä tapaa tunnustaa, ennenkuin kumpikaan isä tai tytär ottaa edes katsoakseen sinua?"
"No? Minä menen ensiksi ja raivaan tietä, siinä kaikki".
"Milloin aiot alkaa?"
"Tänään — nyt!"
"Millä tavalla?"
"Minä menen alas kadulle ja julkaisen niin paljon, kuin hyvin voin, tästä hyökkäysretkestä, ja koetan kiittää tuon nuoren ladyn urhoollisuutta noin puoleksi siitä, mitä se ansaitsee. Jumala siunatkoon häntä! Minä tahtoisin suudella sitä paikkaa, johon hän on asettanut jalkansa, juuri osottaakseni, kuinka suuressa arvossa minä pidän häntä!"
"Luuletko todella, että sinun on parempi uskaltaa semmoista menetystä?
Se voi olla sangen vaarallinen toimi", arveli Gurney.
"Juuri paras syy kaikista, miksi John Burleson ryhtyy asiaan. Jonkun täytyy tehdä se eikä sinun sopisi olla ensimmäinen. Ei tule usein tilaisuutta palvella ystäväänsä ja samalla haavaa tehdä isänmaallista velvollisuutta. Itse teossa kaikki jo on tunnettu. Liikkeellä olevat huhut ja arvoitukset eivät eroa, kuin hiuskarvan verran, todellisuudesta. Saattaa yhtä hyvin saavuttaa jotakin etua sillä, kuin ei. Minä vien nuorelle ladylle hänen hattunsa" —
"Anna minun tehdä se, jos suvaitset", lausui Gurney kiihkeästi.
"Aivan mielelläni, jos vaan luulet voivasi kestää tulta".
* * * * *
Alas kadulle meni siis John Burleson. Ensimmäinen mies, jonka hän kohtasi astuessaan hotellin portaita alas, oli tuomari Denton. Sydämellisesti ojentaen kättänsä, hän sanoi äänellä, jota kaikkien sopi kuulla: —
"Tuomari, minua hävettää sanoa, että olin tuossa pirullisessa toimessa eilen illalla. Minä en tietänyt, mimmoinen se oli, ennenkuin tulimme Tienristeykseen, eikä liioin kukaan muukaan meistä, paitsi komentajat. Se ei kuitenkaan muuttanut mitään. Me olimme siellä sitä varten, enkä epäile ollenkaan, että olisimme sen suorittaneetkin, jollei miss Lily Servosse olisi tullut. Hän ansaitsee muistopatsaan, tuomari. Minä en voi tuoda esiin mitään puollustuksekseni. Minä en ole mikään lapsi eikä minua oltu petetty. Milloin hyvänsä vaaditte, olen valmis tunnustamaan itseni syylliseksi kaikkiin, mitä olen tehnyt. Kaikissa tapauksissa tämä on viimeinen hyökkäysretki, johon minä otan osaa, ja viimeinen, joka tehdään, jos minä voin sitä estää".
Hän astui tiehensä, jättäen kummastuneen tuomarin katsomaan jälkeensä ja miettimään, oliko hän kuullut oikein. Erilaisilla lisäyksillä Burleson toisti saman puheen jokaiselle joutilaitten joukolle, jonka hän tapasi kadulla, niin että neljänneksessä tuntia se sanoma oli kuulunut, että John Burleson oli luopunut Ku-Klux'eista. Se levisi kulovalkean nopeudella. Hänellä oli ollut etevä sija laitoksessa, ja tunnettu oli, että hän tiesi monta sitä koskevaa, vaarallista salaisuutta. Se telegrafeerattiin joka haaralle ja meni miehestä mieheen Klan'in jäsenten joukossa kymmenkunnassa maakunnassa, jossa hän oli hyvin tunnettu. He tiesivät, etteivät uhkauksilla eikä lahjoilla voisi saada häntä äänettömäksi. Suuri pelko valloitti heidät, kun he kuulivat sen, ja moni pakeni maakunnasta ilman enempää tiedustelemista. Se pieni kaupunki, jossa he olivat, oli tunnissa melkein autiona. Huomaten tämän seikan ja kokonaan käsittäen sen syyn John Burleson lähestyi tuomari Denton'ia ja översti Servosse'a ja lausui heille: —
"Gentlemanit, juna on tunnin kuluttua täällä. Minulla ei ole mikään oikeus neuvoa teitä, mitä teidän tulee tehdä; mutta sallikaat minun sanoa, että eilis-illan tapahtumien jälkeen minun luullakseni tuomari Denton'in olisi paras palata meidän kanssamme Verdenton'iin ja sitten viettää muutamia päiviä Warrington'issa. Tavallaan se ei olisi muuta kuin vieraanvaraisuuden vaihettamista".
"Päinvastoin", arveli Denton, "minä koetin juuri puhutella översti Servosse'a, että hän lähettäisi noutamaan vaimoansa ja suorittaisi meillä-käyntinsä eilis-illan contre-temps'ista huolimatta".
"Se on aivan mahdotonta", lausui Servosse. "Lily sanoo, ettei hän koskaan voisi mennä tuon sillan yli; enkä minä luule, että olisi hyvä hänen nykyisessä tilassaan panna häntä altiiksi tarpeettomalle mielenliikutukselle".
"Ei suinkaan!" vastasi Denton. "Eilis-illan sankariutensa jälkeen hänen on oikeus saada jokainen tahtonsa täytetyksi".
"Koska näin ajattelette", sanoi Servosse, "rohkenen puollustaa Mr. Burleson'in mielipidettä ilmoittamalla, että tyttäreni erittäin soisi, että tulette kotiin meidän kanssamme. Hänellä on kauhea pelko tulevaisuuden suhteen ja semminkin mitä teihin koskee, Sir. Hän luulee, että, jos lähtisitte tuonne maalle, te varmaan tulisitte murhatuksi. Hänen mielestään ei ole likimainkaan niin suuri vaara, jos olemme yhdessä; ei ainoastaan sen vuoksi, että heitä arveluttaisi enemmän käydä kahden kimppuun, vaan sen vuoksi, että koska molemmat olemme johonkin määrin eteviä miehiä, meidän yhteinen murhaamisemme varmaan suuremmassa määrässä herättäisi hallituksen ja Pohjan kansan huomiota sekä virittäisi heidän kostonhaluaan, kuin kummankin meidän yksityinen tappamisemme. Hänellä on todella se käsitys, että juuri pohjoinen syntyperäni — etevyyteni 'carpet-bagger'ina', niin puhuakseni — on itsessänsäkin jonkinlainen suojelus".
"Ja siinä hän on aivan oikeassa", arveli Burleson. "Minua on kummastuttanut, gentlemanit, ettei ennen ole joutunut teidän mieleenne tiedustella, miksi niin harvaa pohjoisvaltaista miestä, jolla on joku arvo tai asema, on hätyytetty. Se ei ole tapahtunut mistäkään ystävällisestä tunteesta heitä kohtaan, sen vakuutan teille; vaan on arveltu, että jos ahdistettaisiin teidän kaltaisia miehiä — eteviä pohjoisvaltalaisia miehiä — se ehkä synnyttäisi semmoista melua, joka haittaisi meitä. Juuri tämä seikka vaan on pelastanut enemmän kuin yhden miehen, jonka voisin nimittää".
"Tämä on juuri tyttäreni ajatus", lausui Servosse, "ja siinä on ehkä jotakin perää. Epäilemättä Mr. Burleson tietää asian", hän lisäsi, tarkoittavaisesti katsellen Denton'ia, sillä tuomari oli liian luulevainen ja tuo uusi seikka liian selittämätön, että hän olisi voinut täydellisesti luottaa Mr. Burleson'in tunnustettuun muutokseen. Tämän gentlemanin seuraava muistutus enensi hänen epäluuloansa.
"Sivumennen sanottuna", Burleson arveli, "en tullut koskaan sitä ajatelleeksi ennen; mutta millä mimmoisella tavalla sai miss Lily tietoa tästä hyökkäysretkestä? Minä en saata luulla, että hän vaan lystin vuoksi oli siihen aikaan yötä ratsastamassa mielijuoksijallanne!"
"Me emme voi tässä tilaisuudessa vapaasti puhua siitä", lausui Comfort totisesti.
"Olkoon niin!" vastasi Burleson. "Minä vaan toivon, että se on aukko, joka päästää valoa asiaan. Minä olen aina luullut sen tulevan ja tietänyt, että jos vaan joku kerta särkisi kuoren, tuhannet koettaisivat ensimmäisinä saada päänsä ulos. Jos se tieto vaan joskus tulee yleiseksi, tuomari, että joku on heittänyt asian, teillä on oleva täysi työ tunnustuksia vastaan-ottaessanne. Niissä on oleva myöskin täysin määrin kauhistuksia — enemmän kuin koskaan olette voinut uneksiakaan. Te varmaan luulette nostavanne pois pohjattoman haudan kannen, josta piruja laumottain virtaa ulos".
"Ehkä", lausui Denton terävän tarkastuksen katseella, "itse voisitte kertoa jotakin?"
"Joko voin taikka en", vastasi Burleson, "se on yksi kaikki. Te tunnette minut kylläksi hyvin, tuomari, tietääksenne, että minä en kerro mitään, joka voisi saattaa ketäkään muuta pulaan. Minä mielelläni myönnän, että kuuluin tähän laitokseen, että olin yhden maakunnan päällikkö, koska katson tarpeelliseksi niin tehdä, sitä hajottaakseni; mutta minä en aio tunnustaa itseäni kuritushuoneesen eikä hirsipuuhun. Kuitenkin menisin pikemmin siihen, kuin pettäisin niitä, jotka ovat panneet henkensä ja kunniansa alttiiksi minun kanssani. Niin pitkälle, kuin voin mennä ilman semmoista pettämistä, olen valmis kulkemaan teidän kanssanne. Tämä on yksi syy, miksi soisin, että palaatte Verdenton'iin: minä tahtoisin selvästi ymmärretyksi, että olen luopunut koko toimesta. Se ei ole millään tavalla mikään turvallinen menetys ja ehkä minun täytyy yhteydessä teidän kanssanne, gentlemanit, tapella henkeni puolesta. Jos niiksi tulee, esittelen, että panemme kaikki terät leikkaamaan ja, jos minun pääni kaatuu, aion ottaa hyvän joukon tovereita mukaani. Minä soisin teidän lähtevänne, että olisitte valmiina, jos taistelo tulee!"
Tuomari Denton taipui näihin hartaisin kehoituksiin ja lähti ystävänsä kanssa, toimitettuaan ensin sanan perheellensä, että se tulisi seuraavana päivänä.
Ennenkuin juna meni, lähetti Melville Gurney palvelian översti Servosse'lta pyytämään hetken keskustelua. Kun Servosse tuli hänen huoneesensa ja, nähden, että hän oli haavoitettu, kysyi, kuinka se oli tapahtunut, hän ilmoitti itsensä kysymällä: —
"Eikö tyttärenne ole kertonut sitä teille. Sir?"
"Hyvä Jumala!" sanoi Servosse, ylen hämmästyneenä vaipuen tuolille. "Tekö se olitte, Gurney? Onko mahdollista, että semmoisen miehen poika, joka on tuntenut minut niin kauan, kuin isänne, jos kohta vastustajaksensakin, voi ottaa osaa hankkeesen henkeäni vastaan? Minä en olisi voinut sitä uskoa".
Hän peitti kasvonsa käsillään ja häntä värisytti puhuessaan.
"Minä vakuutan teille, översti Servosse", lausui Gurney, "ettei minulla ollut mitään aavistusta siitä, että retken tarkoitus oli semmoinen, enkä, totta puhuen, ensinkään tietänyt sen tarkoitusta. Se ei kuitenkaan ollut minulle tuntematon asia, että se oli laiton yritys, enkä minä voi moittia teitä osotetusta kauhistuksestanne. Minua itseä kauhistuttaa ja minä kummastelen, että koskaan saatiin katsoa asiaa toiselta kannalta".
"Minä en voi ymmärtää sitä, — minä en voi ymmärtää sitä", lausui carpet-baggeri. "Minä luulin aina, että isänne oli kunniallinen, ylevämielinen mies ja hyvä kansalainen".
"Ja sitä hän on, Sir", sanoi Gurney tulistuen. "Ei löydy häntä parempaa eikä puhtaampaa!"
"Ja te", lausui Servosse, nousten ja tarkasti katsellen häntä, — "te olette murhaaja!"
"Minä arvaan", vastasi Gurney vähän hämmentyneenä, "että siksi olisin tullut, johdonmukaisesti ainakin, ilman tyttärenne rohkeata välitystä".
"Ei, te olitte jo", sanoi Servosse ankarasti. "Te olitte lähtenyt laittomaan toimeen ja olitte valmis vuodattamaan verta, jos niin tarvittaisiin, sitä täyttääksenne — oliko se minun vereni vai jonkun muun, se on vähäpätöinen asia, jota ei tarvitse ajatella. Tämmöinen on melkein aina murhamiehen mielen-tila. Murha on tavallisesti välikappale eikä tarkoitus".
"Se on kova sana, översti Servosse; mutta minä en ymmärrä muuta, kuin että minun täytyy myöntyä siihen", arveli Gurney. "Minä tahdon kuitenkin vakuuttaa, etten ryhtynyt siihen isäni tahdosta eli ehdoituksesta eikä edes tiedollakaan. Suurin huoleni lähtee, totta puhuen, juuri siitä, että minun täytyy ilmoittaa asia hänelle."
"Jumalisten!" lausui Burleson, joka oli molempien huomaamatta astunut huoneesen, "teidän ei tarvitse vaivata itseänne niin paljon sillä. Hän kuuluu liittoon itse".
"John Burleson!" huudahti Gurney, kavahtaen seisaalle.
"Oh, älkäät huoliko!" vastasi Burleson. "Översti Servosse on liian suuressa määrässä gentlemani koettaaksensa hyötyä semmoisesta tiedosta, jonka tähän aikaan annan hänelle". Hän kääntyi ja kumarsi puhuessaan Servosse'a.
"Todestikin", jälkimäinen lausui. "Minä en voisi yksityistä keskustelua väärin käyttää".
"En minä sitä tarkoita!" huudahti Gurney — "en ollenkaan! Mutta siinä ei ole perää!"
"Hst! Vakaasti, nuori ystäväni!" sanoi Burleson kiivaasti. "Minä satun tietämään, mistä puhun. Minä olin itse läsnä ja avullinen hänen jäseneksi otossaan. Uskotko minua nyt, Mel. Gurney?"
"Suuri Jumala!" huudahti Gurney. "Minä en tietänyt sitä! Minä en olisi voinut sitä uskoa, jollet sinä olisi sitä vakuuttanut".
"Minä sanon", arveli Hullu, "etten voi sitä ymmärtää — en voi sitä ymmärtää!"
"Noh", keskeytti Burleson nauraen ja ottaen Lily'n hatun vuoteelta, "tässä on jotakin, jonka, luullakseni, voitte ymmärtää".
"Tyttäreni hattu!" sanoi Servosse, kummastuneena katsoen toisesta toiseen.
"Sitä varten", arveli Burleson jyrkästi, "minä toin sen tänne. Kun miss Lily, näettekö, eilen illalla ratsasti esiin kuusikosta, hän kadotti tämän; ja siten, kun hän hyökkäsi Gurney'ta kohden, tämä tunsi hänet — sillä silloin oli yhtä valoisa kuin päivällä: koto-pappimme olisi nähnyt lukea hautajais-menot — ja ollen älykäs toveri Gurney tyvenesti ratsasti tytön jälkeen, kun tämä ensin oli ampunut häntä, tuo särjetty käsivarsi lerppuen ylös alas joka askeleelta, siksi kuin hän oli varma, että tyttö oli aivan turvassa, jolloin hän palasi tuolla jutulla, kuinka kani oli säpsäyttänyt hänen hevostansa ja hänen pistoolinsa oli lauennut ja särkenyt hänen käsivartensa".
"Onko se niin?" kysyi Comfort kummastuneena.
"Sa-nas-ta sa-naan", vastasi Burleson tarkalla ääntämisellä. "Ei yksikään mies tuossa leirissä aavistanut, että nainen oli läsnä ja näki sen toimet, ennenkuin kuulimme, kuinka tyttärenne oli keskeyttänyt matkanne. Myöskin silloin se oli pelkkää arvelua, paitsi mitä Gurney'hin tulee".
"Siinä tapauksessa", lausui Servosse, ojentaen kättänsä Gurney'lle, "näyttää siltä, kuin minun tulisi kiittää teitä aikomuksesta pelastaa tytärtäni".
"Totta puhuen, Sir", vastasi Gurney, "tuolla hevosella hän sangen vähän kaipasi apuani".
"Nuoren Lollard'in kanssa ei helposti kilpailla", sanoi Servosse hiukan ylpeästi. "Mutta se ei vähennä aikomuksenne ansiota. Arvatakseni", hän lisäsi hymyillen ja koskien hattua, "soisitte, että vapautan teidät tuosta pikku kapineesta".
"Päinvastoin", lausui Gurney totisesti, "minä pyysin teitä luokseni sitä varten, että tahdoin kysyä teiltä lupaa saada itse palauttaa sen omistajallensa".
"Hyvä, Sir", vastasi Servosse miettiväisesti, "minä en ymmärrä muuta, kuin että olette hankkinut itsellenne oikeuden tehdä sen. Minä menen katsomaan, voiko hän ottaa vastaan teitä".
Muutamia silmänräpäyksiä myöhemmin Melville Gurney, vähän heikkona ja vapisevana veren hukasta ja sitä seuraavasta mielenliikutuksesta, tuli portaita alaspäin, nojaten ystävänsä Burleson'in käsivarteen, ja saatettiin hotellin vastaanotto-huoneesen, jossa Lily Servosse seisoi isänsä käsivarren nojalla. Vaaleana ja vapisevana hän syvällä kumarruksella antoi pois hatun ja astui ulos sanaakaan lausumatta.
"Noh, kunniani kautta!" sanoi Burleson minuti perästä päin, "jos olisin tietänyt, että juuri viimeisellä hetkellä ilmestyisit pelkurina, en olisi koskaan seurannut sinua!"
Comfort Servosse ei kertaakaan uneksinut, että tuo vapiseva olento, joka turvautui hänen käsivarteensa ja vuodatti kyyneliä hatun päälle, kun hän silitti ja rypisteli sitä, oli muuta, kuin pelkkä lapsi. Hän lausui siis hauskalla hymyllä: —
"Se ei ole edes rytistynyt, rakas lapseni, vai kuinka?"
XXXIX LUKU.
"Ja koko mailma oli mullin mallin".
Se juna, joka saatti Lily'n ja hänen isänsä, tuomari Denton'in, Burleson'in ja Gurney'n Verdenton'iin, ei saapunut sinne huomaamatta. Kertomus Lily'n urhoollisesta ratsastuksesta ja Burleson'in luopumuksesta Klan'ista oli käynyt sen edellä; ja suuri ihmisjoukko oli kokoontunut halukkaana näkemään sitä reipasta tyttöä, jolla oli ollut rohkeutta ja älyä kylläksi viedäksensä voittoa Ku-Klux'eista, ja sitä vielä reippaampaa miestä, joka, oltuaan yksi heidän liitossaan, kuitenkin uskalsi antaa heidät ilmi.
Mitä hän aikoi sanoa, mitä hän aikoi tehdä, sitä perin kiihkeästi tahdottiin tietää. Kerta oltiin semmoisen johdattavia syitä moittimatta, joka katsoi soveliaaksi vastustaa yleisen mielipiteen virtaa. Ihmiset kirosivat ja soimasivat häntä; mutta se oli siitä, mitä hän oli tehnyt taikka luultiin tehneen, eikä niitten syitten tähden, joitten arvelivat elähyttäneen häntä.
Ei kukaan päättänyt John Burleson'ia pelkurimaiseksi, kunnianhimoiseksi eikä voitonhaluiseksi. Hän tiedettiin alusta alkaen paheksineen ainakin kaikkia laitoksen väkivaltaisia tuumia sekä tehneen paljon estääkseen niitten toimeenpanoa. Hän oli valittu maakunnan päälliköksi sekä tunnetun ja tunnustetun järjestämis- ja johtamis-kykynsä tähden että myöskin sen vuoksi, että useat laitoksen konservatiivisista jäsenistä olivat hyväksyneet juuri tätä hänen taipumattomuuttansa laittomien tekojen edistämiseen. Niinkuin hän oli sanonutkin, hän lähti yllä kerrotulle hyökkäysretkelle ainoastaan auttaaksensa yhtä ystävää, joka oli saanut käskyn olla saapuvilla, mutta jälestäpäin sairastunut. Häntä pidettiin pelottomana, jalomielisenä ja tulisena. Hän oli yksi noista sangen harvoista tavallisista sotamiehistä, joka oli jäänyt konfedereerattujen armeijain antaumisen jälkeen elämään. Ruvettuaan sotapalvelukseen aivan sodan alussa hän ei koskaan laiminlyönyt velvollisuutensa tarkkaa täyttämistä ja oli sangen usein tehnyt paljon sen ulkopuolellakin; kuitenkaan hän ei vastaan-ottanut mitään ylennystä eikä kapinan rauettua mikään sotaisen arvon merkki liittynyt hänen nimeensä. Se mies, joka olisi tervehtinyt häntä "kapteeniksi", olisi arvattavasti rohkeudestaan saanut selkäänsä ensiksi ja sitten käskyn tulla juomaan. Syy tähän oli kahdenlainen. Ensiksi nuori Burleson, jolla oli tavattoman laajat ja yleis-inhimilliset tunteet sekä moninainen personallinen kokemus ja avara havainto, oli yhtä täydellisesti vakuutettu Konfedereerattujen asian toivottomuudesta taistelo-tanterella sodan alussa kuin sen lopussakin. Tätä ajatusta hän ei epäillyt missään tilaisuudessa julistamasta; ja kun joku vastakohonnut esimies moitti häntä siitä, hänellä oli rohkeus ja julkeus vakuuttaa tälle upseerille, että jos tämä tietäisi puolen siitä, mitä hän itse tiesi, hän karkaisi kahden päivän perästä Yankee'itten puolelle. Paitsi sitä se soveltui hänen luontoonsa, kun hän sai kerskailla haluttomuudestansa sotamiehen elämään. Kun hänelle tarjottiin ylennystä, hän lyhyesti pyysi päästäksensä siitä sillä perustuksella, ettei hän tahtonut tehdä mitään, joka poistaisi hänen vastenmielisyyttänsä palvelukseen.
Tietysti semmoinen mies, vaikka hänellä olisi ollutkin mitä täydellisin sivistys ja huomattu kyky, oli vaan sovelias tavallisen sotamiehen paikkaan; ja sillä tavoin hän pysyikin sotamiehenä, aina ylenkatsoen pakkoa ja perin halveksien ulkonaisen arvon farisealaisia askelmia, kunnioitettuna uljaasta avosydämisyydestään sekä pelättynä kauheasta ajatuksiensa säntillisyydestä ja lausuntonsa selvyydestä. Hän oli ehkä kaikkein vaarallisin mies, mikä olisi voinut luopua alamaisuudestaan Klan'in suhteen.
Kun hän astui Verdenton'in platformulle, eräs mies, jonka hän tiesi hyvin eteväksi Klan'in jäseneksi, koski häntä olkapäähän ja sanoi, katsoen tarkoittavaisesti junan peräpuolta päin:
"Sallikaat minun hetken puhua kanssanne".
"Oh, menkäät hiiteen!" vastasi Burleson kovalla, mutta hyvänluontoisella äänellä. "Minä tiedän, mitä tahdotte; ja minun sopii juuri yhtä hyvin puhua kanssanne täällä, kuin kulman takana tai leirissä. Minä en pelkää enkä häpeä. Minä olen eronnut liitosta ja vastustan sitä juurta jaksain. Jos jollakulla on jotakin sanottavaa tai tehtävää sen johdosta, hän tietää, missä saa tavata John Burleson'in".
"Tuomari Denton!" hän huusi samalla äänellä, kun tämä gentlemani ilmestyi platformulla, "nämät miehet ovat minun Ku-Klux ystäviäni ja naapureitani, jotka ovat tulleet tänne katsomaan, onko John Burleson'illa rohkeutta luopua siitä, mihin hän oli kyllä hullu rupeamaan, vaikka hän silloinkin oman puolettomuutensa hyvin tiesi. He eivät näytä Ku-Klux'eilta, vai kuinka? Mutta he ovat — melkein joka mies, jonka nyt näette. Minä en usko, että löytyy kymmenkuntaa valkoisia miehiä tällä platformulla, joita en tiedä semmoisiksi ja joita en ole nähnyt enemmän kuin yhden kerran heidän kokouksissaan. He ovat useimmat kirkkokunnan jäseniä ja kaikki arvollista väkeä. Teidän pitäisi nähdä heidät, viitat ja naamarit yllä! he näyttävät varsin hirveiltä silloin. Te tunnette suuren osan heistä, tuomari, ja saatte vielä tutustua heidän kaikkien kanssa, jos oikeus koskaan saa, mitä sen tulee saada. Täällä on koko joukko semmoisia miehiä, jotka minun tietääkseni ansaitsisivat hirsipuun".
Tämmöinen puhe lisäsi sitä hämmästystä, joka jo vallitsi; ja ennenkuin se päättyi, olivat melkein kaikki valkoiset miehet jättäneet platformun ja ainoastaan joukko kummastelevia mustia jäi irvistelemään mieltymystänsä hänen loppu-muistutuksiinsa. Hän tiesi heittäneensä pommin, mutta se ei ollut hänelle mikään salaisuus, että sen räjähtäminen saatti tulla vaaralliseksi hänelle itselle. Hän tunsi varsin hyvin niitten miesten luonnon, joita hän oli puhutellut, eikä suinkaan halveksinut omaa vaaraansa. Kun hän siis oli sanonut hyvästi Gurney'lle, joka lähti kotiinsa, hän meni auttamaan toisia matkakumppaneitansa, kun he astuivat vaunuihinsa. Sitten hän vei Hullun syrjään ja sanoi matalalla äänellä: —
"Översti Servosse, minusta tuntuu ikävältä pyytää yhtä suosion-osotusta teiltä; mutta ehkä sattuu niin, että minä ennen pitkää voin tehdä teille samanlaisen palveluksen. Te tiedätte, mitä on tapahtunut. Jos minä jään tänne yöksi, on mahdollista, että minun ei huomenna tarvitse vaivata itseäni milläkään nousemisella. Minä soisin, että käskisitte minut Warrington'iin päiväksi taikka pariksi. Minä en usko, että teitä hätyytetään siellä. Mutta jos niin kävisi, te ette huomaisi minua aivan hyödyttömäksi puollustuksessa. Minä luulen, että me kolme olisimme paha joukko mille ahdistavalle voimalle hyvänsä. Lyhyessä ajassa me saatamme sanoa, mikä seuraus tästä on oleva. Joko he rukoilevat armoa taikka meidän täytyy tapella. Minä en vielä tiedä, kumpiko näistä on tapahtuva".
"Todellakin, todellakin, Mr. Burleson!" sanoi Servosse sydämellisesti. "Minä olen tämän viimeisen tunnin miettinyt, eikö minun pitäisi kutsua teitä molempia, sekä teitä että teidän ystäväänne".
"Oh, mikä hänen on ollessaan!" arveli Burleson iloisesti. "Häntä ei minun rikokseni saastuta. Ei kukaan katso häntä miksikään muuksi, kuin siksi miesparaksi, jolla oli se onni, että tyttärenne ampui häntä".
"Asia on semmoinen", lausui Servosse puollustavaisesti, "että olen käynyt niin luulevaksi siitä asti, kuin tulin 'carpet-bagger'iksi', etten koskaan ole aivan varma, odotetaanko eli toivotaanko, että minä joko tarjoisin taikka vastaan-ottaisin vieraanvaraisuutta luonnollisena asiana. Paitsi sitä suvaitsette minun tunnustaa, etten millään tavalla ollut selvillä, tarkoititteko täyttä totta, ennenkuin näinä viimeisinä muutamina minuteina. Tietysti meitä ilahuttaisi saada nähdä teitä Warrington'issa ja me toivomme, että havaitsette sen sekä turvalliseksi että mieluisaksi paikaksi, vaikka minä tunnustan, että minulla on sama pelko, kuin teilläkin".
Se oli sangen totinen seura, joka ajoi Warrington'iin sinä iltana. Voimiansa liian ponnistanut tytär sylissään Metta kuunteli kyynelöitsevillä silmillä ja hillitsemättömillä nyyhkytyksillä tytön katkonaista kertomusta tuosta kummallisesta tapauksesta, joka oli ollut niin vaarallinen hänelle ja niin onnellinen hänen isällensä ja yhdelle heidän vieraistansa, joitten sydämet tietysti olivat syvästi liikutetut, kun ajattelivat sitä hirveätä kuolemaa, jonka olivat välttäneet. Käsittäen vielä selvemmin, kuin nämät molemmat, mistä he olivat päässeet ja mikä vielä uhkasi, toinen vieras oli kovasti huolestunut siitä, että hän ehkä oli enentänyt niitten vaaraa, joitten luona hän etsi suojaa.
Ryhmä mustaa kansaa oli kokoontunut asemahuoneesen halukkaana tervehtimään niitä, joitten kohtaloon he ottivat niin syvästi osaa tuon suuren vaaran jälkeen, josta he olivat suoriutuneet. Muutamat heistä olivat puhutelleet Hullua ja kaikki olivat ilmoittaneet rajatonta mielihyväänsä sekä heidän tulostaan että siitä, mitä olivat pysäyspaikassa saaneet kuulla, vaikka eivät millään meluavalla tavalla iloansa osottaneet. Tuskin he kuitenkaan olivat lähteneet täältä kotiinpäin, ennenkuin aivan selvästi huomattiin, että samanlainen ilo vallitsi kaikissa yhteiskunnan luokissa. Melkein joka huoneesta pitkin tietä he näkivät vaaleitten kasvojen kurkistelevan heitä huolestuneilla ja pelkäävillä katseilla, sillä välin kuin jokaisen mustan miehen maja tarjosi heille iloisen tervehdyksen silmäyksiä ja sanoja; ja kauan aikaa, ennenkuin he saapuivat Warrington'iin, saatiin tietää, että neekerit riensivät joka taholta Servosse'a kohtaamaan. Päästyään likelle kotiansa Hullu huomasi, että tieto hänen tulostaan oli käynyt hänen edellään samoin kuin kertomus Burleson'in luopumisesta Klan'ista; ja suuri joukko mustaa kansaa yhtä hyvin kuin useat heidän valkoisista puoluelaisistaankin olivat kerääntyneet onnitellaksensa heitä heidän pelastuksestaan ja kuulustellaksensa tuon toisen huhun perää.
Mitä sydämellisimpiä tervetuliaisia saivat Hullu ja hänen tyttärensä vastaan-ottaa näiltä naapureilta; ja tuomari Denton'in ja Mr. Burleson'in läsnä-olo osottivat tuota jälkimäisestä levinnyttä puhetta täydellisesti todeksi. Useita henkilöitä, jotka näyttivät huonosti tyytyvän tuohon seuraan, joka oli koossa nurmikolla huoneen edustalla, tervehti Burleson iloisesti korkea-äänisellä, huolettomalla tavallansa; mutta he kävivät vielä nulommiksi tästä ja luiskahtivat pian pois yksi kerraltaan, jättäen jälille vaan tuon yhä karttuvan mustien miesten ja ystävällisten naapurien joukon, joka ei voinut löytää kylläksi sanoja onnentoivotuksiinsa.
Yön saapuessa tuli selväksi, että nämät hyvät ystävät, peläten päällekarkausta Klan'in puolelta, olivat päättäneet pitää vahtia Hullun huoneen ympärillä. Tätä ei katsottu viisaaksi; ja kiitettyään heitä vielä kerran heidän osanotostaan, hän pyysi heitä hajoamaan, vakuuttaen, että oli ryhdytty oivallisiin varovaisuuden keinoihin Warrington'in turvallisuutta varten, ja nimittäen useampia heidän hartaimmista valkoisista ystävistänsä, joitten oli määrä maata siellä sinä yönä. Hurraa'ta huutaen ja ylenmäärin toivottaen heille rauhaa ja onnellisuutta, musta kansa siis hälveni, ja tapauksista rikas yö laskeusi Warrington'in yli.
Vähä aika sen jälkeen kuin pimeä oli tullut ja sillä välin kuin vieraat Warrington'issa istuivat illallispöydässä, joku mies tuli ratsastaen portille ja saatuaan joltakin palvelialta vastauksen tavalliseen tervehdyshuutoon kyseli varovaisesti, mitkä olivat sisässä, ja pyysi sitten saada tavata Mr. Eyebright'ia, etevää Unionin miestä lähiseuduilta. Kun hänelle oli ilmoitettu, että tämä paraikaa oli illallisella, hän lopullisesti suostui, vaikkei ilman melkoista arvelemista ja ilmeistä epäilemistä, astumaan sisään ja käymään istumaan Hullun kirjastoon, vähä väliin teroittaen palvelialle, että ainoastaan se, jota hän oli kysynyt, saisi tietää hänen siellä olostaan.
Mr. Eyebright oli kookas, varallinen kasvimaan-omistaja, jonka moukkamainen ja sydämellinen miehuus synnytti jokaisessa ehdotonta luottamusta hänen rehellisyyteensä ja hyvyyteensä. Hän oli tullut tunnetuksi siitä, että hän aina ja joka paikassa säästämättä soimasi Klan'ia. Vieras, joka kuuli hänen herkeämättä kiroovan heitä, kun hän täytti piippuansa taikka hohtavan valkean edessä tuprutteli savua sen pitkästä ruokovarresta, olisi luullut, ettei mikään olisi tuottanut hänelle suurempaa ja puhtaampaa iloa, kuin Klan'in perinpohjainen hävitys ja jokaisen sen jäsenen poroksi polttaminen, jollei hän olisi huomannut vilkkunaa hänen lempeässä, laiskasti pyörivässä, ruskeassa silmässään taikka nähnyt noita väijyviä hymyjä, jotka vierivät hänen ympyriäisten kasvojensa yli taikka kätkeytyivät hänen väljän, liikkuvan suunsa pieliin. Kotona häntä pidettiin mitä jörökkäimpänä ja hyväluontoisimpana naapurina; ulkona häntä katsottiin kaikkein veren- ja kostonhimoisimmaksi kaikista halvoista radikaaleista. Erään merkillisen luoman tähden hän oli saanut lystillisen liikanimen, joka puolestansa oli suuresti vaikuttanut siihen, että yksi mitä säyseimpiä ja rauhallisimpia miehiä oli joutunut melkein samaan verenjanon ja villiyden maineesen, kuin oikea Sini-parta. Tämä omituinen ja leikkisä jättiläinen, joka oli niin julma olevinaan, joka vannoi niin paljon tyhjiä valoja ja jolla oli niin todellisen hyvä sydän, oli Hullun erityinen suosikki ja osotti puolestansa hänelle samanlaista harrasta ystävyyttä. Hän oli vaatinut saadaksensa jäädä sinne yöksi jonkunlaiseksi kunniavartiaksi sillä perusteella, että jos joku hyökkäys tehtäisiin, hänestä olisi ollut tärkeä apu, joka olikin aivan totta; mutta Hullu tiesi varsin hyvin, että ajatus hauskasta yöstä kirjastossa suitsevan valkean ääressä, kun oli yltäkyllin hyvää seuraa ja silloin tällöin otettiin siemaus hyvästä, hunajalla maustetusta persikka-likööristä, joka oli valmistettu hänen omassa polttimossansa, ja aina väliin tarjottiin piippuja ja politiikkia ja kertomuksia "tuosta hyvästä vanhasta ajasta, jolloin meillä oli isänmaa", että ajatus semmoisesta paljon enemmän houkutteli hänen lihavaa ystäväänsä, kuin yökausi todellista vahdinpitoa.