Huojennuksena tuosta hänen huomiotansa kokonaan kiinnittävästä ajatuksesta, jonka hän oli uhrannut yleisiin asioihin, tämä velvollisuus oli erittäin mieluisa Servosse'lle, ja näytti siltä, kuin heidän aikaisen toivonsa nauttiminen olisi suotu hänelle ja hänen vaimollensa, kun hän rupesi havaitsemaan, että tämän aikakauden asianhaarat ja tunteet varmaan riistäisivät häneltä tämän hänen elämänsä suurimman ilon. Metta, joka aina piti tarkkaa vaaria tyttärensä edusta, alkoi esittää matkustamisen tarpeellisuutta ja tahtoi, että hyvin vaalitun mielen kasvatus päätettäisiin ja viimisteltäisiin vaihtelevaisen elämän kokemuksella. Tätä kysymystä oli jo hartaasti keskusteltu, kun Servosse yhtenä päivänä hämmästyi eräästä tapauksesta, jonka hänen viisaampi-sydäminen vaimonsa oli edeltäpäin arvannut.
Sillä heidän molempien yli valvoi hellä ja huolellinen Metta, ylpeänä ja onnellisena ihanan tyttärensä nykyisyydestä, ja täynnänsä toivoa hänen tulevaisuutensa suhteen, mutta kummallisella epämukaisuudella, riemuiten enemmän siitä, mitä hänen puolisonsa oli ollut accès de la foliensa aikana, kuin siitä, mitä hän nyt oli, kun hän astui viisauden tietä. Mutta semmoinen on aina naisellisen luonnon ristiriitaisuus.
XLIII LUKU.
Ystävällinen välitys.
Lukia muistanee, ettei John Burleson ollut jättänyt ilmoittamatta översti Servosse'lle, mitä juonta Melville Gurney oli käyttänyt auttaaksensa Lily'n pakoa, kun hän oli tuntenut hänet tuona hänen vaarallisen ratsastuksensa yönä. Servosse'lla oli semmoinen luottamus mielihevosensa ominaisuuksiin, ettei hän alusta ollut taipusa antamaan niin paljon arvoa tuolle teolle.
"Koska Nuori Lollard kerran oli sivunnut Mr. Gurney'n, ei ollut suurta mahdollisuutta, että tämä parhaallakaan tahdolla olisi voinut pysäyttää tytärtäni. Ei löydy koko valtiossa toista hevosta, joka voi suorittaa neljä penikulmaa semmoisessa ajassa, joka tämän varsan mielestä olisi jonkun arvoinen", hän arveli Burleson'ille.
"Saattaa olla", vastasi tuo kunnon mies vanhalla karkealla ja uhkamielisellä tavallansa, "vaikkei se tamma, jolla Mel. Gurney sinä yönä ratsasti, ollut sekään mikään hituri. Mutta otaksukaat, että hän olisi käyttänyt pistooliansa, jota hän pitelee yhdellä kädellä yhtä hyvin kuin kahdellakin. Minun luullakseni ei voisi missäkään tilassa saattaa Mel. Gurney'ta ampumaan ketäkään ladyä; eikä kukaan koskaan voisi missäkään valossa erehtyä niin, että hän pitäisi Lily'a minäkään muuna. Yksin se tapa, jolla hän istuu hevosen selässä, osottaa sitä. Mutta otaksukaat, että hän olisi — otaksukaat, että hän ei olisi ollut se uljas, ritarillinen Mel. Gurney, jota hän on: kuinka sitten olisi käynyt?"
"Mies, jonka on vasen käsi lävitse ammuttu ja jonka täytyy hallita täysi-veristä hevosta, ei voi tuottaa suurta vaaraa revolverillansa sille, jolla on Nuori Lollard allansa ja avoin tie edessään", vastasi Hullu iloisella naurulla. "Todellakin, Mr. Burleson, olen pian valmis uskomaan, että etu oli toisella puolella. Ensiksi Mr. Gurney saisi olla kiitollinen siitä, että luoti kävi hänen käsivarteensa. Tietysti se oli sattumus; mutta minä en tahtoisi luottaa semmoisiin sattumuksiin, kun Lily tähtää minua revolverilla vähemmän kuin kymmenen askeleen päästä. Hänellä on kummallisen varma käsi. Paitsi sitä en tiedä oikein, kun ei vaan Mr. Gurney'n tulisi pitää yhtenä tuon yön armon-osotuksena sitä asiaa, ettei hänen tammansa saavuttanut Nuorta Lollard'ia. Minä en ole ensinkään varma, vaikka Lily, yllytettynä hurjuuteen saakka kun hän oli, olisi näyttäynyt vaarallisemmaksi vastustajaksi".
"Minä näen, että olette päättänyt olla myöntämättä ystävälleni Gurney'lle mitään muuta kunniaa, kuin että hän keksi sukkelan jutun omaa tappiota peittääkseen", lausui Burleson.
"Minä tunnustan", vastasi Servosse kylmäkiskoisesti, "etten voi havaita paljon muuta ansiota siinä. Minusta näyttää siltä, kuin tuo nuori mies olisi tehnyt kaikki, mitä hän voi, estääksensä tyttäreni pakoa, ja kun tämä ei onnistunut, keksinyt jutun kanista ja tapaturmaisesta laukauksesta, välttääksensä pilkkaa, kun hän oli päästänyt naisen kulkemaan vartiopaikkansa ohitse. Arvatakseni hän olisi pikemmin kuollut kuin tunnustanut sen. Luullakseni olisin minäkin hänenä tehnyt mitä hyvänsä, ennenkuin olisin siihen mennyt. Tietysti minä en tahdo loukata teitä, kun puhun näin teidän ystävästänne. Ensiksi olin niin hämmästynyt siitä, että yksi, jota olin pitänyt oivallisena, miehekkäänä toverina, joka oli käynyt minun talossani ja jonka isää minä niin vilpittömästi kunnioitin, oli ollut tuossa joukossa ja ottanut osaa tuommoiseen toimeen, etten voinut levollisesti asiaa ajatella. Minä olin todellakin niin kiitollinen tyttäreni pelastuksesta kuoleman vaarasta, puhumatta siitä, että itse olimme välttäneet kauhean kohtalon, että luulen, että olisin voinut kiitollisuudesta syleillä joka miestä tuossa murhaaja-joukossa, yksinkertaisesti sen vuoksi, ettei heidän onnistunut tehdä, mitä yrittivät".
"Sulkien heidän lukuunsa nöyrän palveliannekin, arvaan minä", lausui
Burleson hyvän-sävyisesti.
"Tietysti", vastasi Servosse. "Minulla ei ollut silloin mitään syytä eroittaa teitä yleisestä tuomiostani. Siitä päättäen, mitä olin teistä ennen tietänyt ja kuullut, minua ei todellakaan kummastuttanut, että tapasin teidät semmoisessa seurassa".
"Te tulette minuun ainakin yhdessä asiassa", sanoi Burleson, punehtuen puhuessaan. "Puhettanne ei mikään suoruuden puute pilaa".
"Me olemme yhtälaiset useammassakin kohdassa, Mr. Burleson", lausui Hullu miettiväisesti ja vaaria pitämättä toisen hämmingistä. "Minä olen ajatellut sitä monta kertaa tuon yön jälkeen. Tarkastaessani kaikkia asioita, jotka kuuluvat yhteyteenne Klan'in ja ryöstöretken kanssa (ja sama koskee myös nuorta Gurney'ta), näyttää minusta siltä, kuin minä olisin teidän sijassanne tehnyt saman; paitsi että varon, ettei minulla olisi ollut rohkeutta luopua erehdyksestäni ja erittäin niin miehuullisesti panna vastalausetta, kuin te Bentley'n Tienristeyksessä, josta Lily on kertonut minulle".
"Älkäät, jos suvaitsette, översti!" sanoi Burleson, ja hänen miehekkäät kasvonsa lensivät punaisiksi kerta toisensa perästä. "Minua peräti hävettää, että minun huomattiin narrimaisesti pelkäävän pilkkaa jostakin, joka jollakin tapaa oli yhteydessä tuon asian kanssa. Tiedättekö, etten kertaakaan ajatellut asian oikeutta tai vääryyttä eli arvostellut sitä sillä tapaa, kuin te vaistomaisesti sitä arvostelette. Minä ajattelin vaan asian epäviisautta ja vaaraa — minä tarkoitan vaaraa kansallemme, Etelälle. Minä en muistanut erittäin itseäni; sillä minä olin päättänyt muitten kanssa kohdata kaikki, mitä tuli. Minä tahdoin nähdä puolueeni voittavan enkä ottanut ensinkään teidän oikeuksianne lukuun. Minä en todellakaan myöntänyt, että teillä oli mitään oikeuksia — mitään laillisia taikka siveellisiä oikeuksia poliitilliseen valtaan, tarkoitan. Minä pidin neekerin vapauttamista laillisen vallan-anastuksen ja siveellisen kunniattomuuden tekona, ja katsoin teitä kaikkia carpet-baggereita ja scalawag'eja osallisiksi tuohon rikokseen. Minusta tässä väkivallassa oli kylläksi puollustusta jokaiselle säännöttömälle sodankäynnille, paitsi semmoiselle, jossa todella henki vietiin, josta itse teossa alusta ei uneksittukaan. Totuutta puhuakseni, minä arvelin, että olisi hyvä asia, jos noin puolet maan niggereistä vedettäisiin ulos ja piestäisiin noin pari kertaa kuukaudessa; enkä minä ole varma, vaikka se nytkin olisi paikallansa".
"Vanhan Jerry'n tappaminen herätti minut ensiksi. Minä olin poissa siihen aikaan enkä tietänyt sanaakaan siitä. Jos olisin ollut täällä, ei sitä olisi tehty, paitsi hengettömän ruumiini yli. Minä tunsin hänet lapsuudestani asti; ja jos koskaan löytyi rehellistä, kristittyä niggeriä maan päällä, hänen nimensä oli Jerry Hunt. Jumalisten! Sir, hiukseni nousivat pystyyn, kun sain kuulla siitä! ja, sieluni pelastuksen kautta, översti, minä en ole vieläkään voinut päästä siitä ajatuksesta, että minun on hänen verensä käsilläni. Tahdon tulla kirotuksi, jollei minusta tunnu aivan siltä!"
"He janoivat kiihkeästi teitä sen jälkeen, översti. Ihmiset ovat tavallaan juuri niinkuin koirat. Antakaat heidän vaan päästä veren makuun ja he ovat julmat, kuin sudet. Kohta kun Jerry oli tapettu, näytti siltä, kuin koko Klan'i olisi himonnut verta. Ainoastaan harva vastusti sitä — mutta heitä oli kylläksi ja he olivat oikeata lajia. Sattui lisäksi niin, että useimmat näistä olivat nuoria huimapäitä, niinkuin Mel. Gurney ja minä itse. Vanhat miehet lukevat tavallisesti ansiokseen koko mailman konservatismin; mutta se on varsin suuri erehdys. Vanhan miehen konservatismi tarkoittaa vaan vaaran torjumista — omien liepeittensä puhtaana pitämistä; mutta nuori mies huopaa yhtä vahvasti, kuin hän soutaakin. Jos hän vastustaa jotakin asiaa semmoisessa seurassa, hän taistelee sitä vastaan kynsin hampain. Voitti taikka voitettiin, yhtä kaikki hän menee muun joukon kanssa, ottaa osaa vaaraan ja sälyttää edesvastauksen päällensä. Mutta kun täysi mies on päässyt ohitse jonkun vissin ijän, hän muuttuu suuresti käärmeen tapaiseksi. Nuot vanhat toverit, jotka vastustivat semmoisia asioita, sanoivat vaan, etteivät tahtoneet, että heillä oli mitään tekemistä niitten kanssa, ja pysyivät kaukana poissa. Niin oli juuri Melville Gurney'n isän, kenraalin, laita. Hän yhtyi Klan'iin, kun se ei vielä toimittanut muuta, kuin kuljeksi ympäri ja säikähytti niggereitä, jota hän ei suinkaan vastustanut, semmenkin kuin hän oli kandidaatina johonkin juuri siihen aikaan. Kun nämät pahemmat seikat alkoivat, hän kaikessa hiljaisuudessa luopui siitä; vieläpä niin, ettei hänen poikansa koskaan tietänyt, että hän oli ollut jäsen, ennenkuin tuona päivänä Glenville'ssa. Minä arvaan, että jos olisi niiksi tullut, hän olisi puollustanut teitä. Minä olen kuullut hänen suurella kunnioituksella puhuvan teistä. Mutta hänellä ei ollut koskaan mitään tilaisuutta siihen. Minä luulen todella, että olen kolme neljä kertaa seisonut teidän ja vaaran välillä, jolloin te ette tietänyt siitä mitään".
"Ja epäilemättä pelastitte minut Bentley'n Risteyksessä, sillä sanasotanne kautta Jake Carver'in kanssa pääsi tyttäreni huomaamatta pujahtamaan pois", arveli Servosse leppeästi.
"Noh, ehkä niin on laita", vastasi Burleson kummastuneena. "Minä en ole ensinkään tuota ajatellut; mutta minä en ansaitse mitään kiitosta siitä, koska se tapahtui tietämättäni. Melville Gurney'n ritarillisuus ja kerkeäneuvoisuus ne pelastivat teidät — lähinnä, tietysti, miss Lily'n sankariutta".
"Minä en voi ymmärtää", lausui Servosse maltittomasti, "miksi arvostelette Gurney'n tointa tässä asiassa niin tärkeäksi. Teidän ystävällinen puolueellisuutenne sokaisee teitä, ettette näe, mikä oli syy hänen käytökseensä".
"Ei", vastasi Burleson, "te se olette, joka olette sokea — sokeampi, kuin yölepakko, kuten olette joskus vielä huomaava".
"Minulla ei ole mitään taipumusta tehdä mitään vääryyttä tuolle nuorelle miehelle", sanoi Servosse.
"Oh! minä en luule sitä — en ensinkään", lausui Burleson; "mutta te ette tunne Melville Gurney'ta, niinkuin minä. Hän on taattu kuin teräs, ja suora kuin vasama, sekä sananmukaisesti että kuvannollisesti. Minä vaan ihmettelen, että hän ollenkaan joutui tuohon asiaan. Minä olen kuullut sen syyn, joka saatti hänet menettelemään tuona yönä niinkuin hän menetteli, hänen omasta suustaan; eikä Melville Gurney valehtelisi, vaikkapa saisi kokonaisen valtakunnan. Katsokaat tänne, översti!" hän lisäsi kiivaasti, "minua kummastuttaa, ettette voi nähdä tätä asiaa sen oikeassa valossa. Otaksukaat, ettei Melville Gurney olisi tahtonut, että tyttärenne pelastuisi ja menestyisi yrityksessään: mitä hän olisi tehnyt? Antanut tietoa leirille siitä, mitä oli tapahtunut hänen vartiopaikassansa, eikö niin?"
"Niin, minä arvaan sen", lausui Servosse.
"Ja mikä seuraus siitä olisi ollut?"
"Sitä minä en suinkaan tiedä".
"Ettekö tiedä? Tunnetteko Jake Carver'ia?"
"Kyllä".
"Rohkea ja uskalias mies, hellittämätön aikeissaan ja säälimätön vihassaan".
"Minä olen kuullut sen".
"Ja tämä mies komensi satamäärää hyvillä ratsuilla varustettua ja välinpitämätöntä miestä".
"Entä sitten?"
"Entä sitten? Jumalisten, mies! kauanko hän olisi miettinyt päättäessään seurata tyttärenne jälkiä ja vangita teidät ja tuomari Denton'in kaupungissa eikä sillalla?"
"Taivaitten kautta!" huusi Servosse kavahtaen seisaalleen. "En ollut ollenkaan sitä ajatellut".
"Niinpä luulisinkin", lausui Burleson voitollisella äänellä. "Mutta jollei Melville Gurney olisi eksyttänyt häntä väärälle jäljelle, olisitte varmaan sitä ajatellut! Vähemmässä ajassa kuin neljänneksessä — ennenkuin olisitte vienyt miss Lily'n takaisin hotelliin — olisi Jake Carver ja muu joukko ollut kimpussanne ja olisivat paistaneet teidät kypi-kypsiksi Denton'in sillalla. Miss Lily myös" —
"Hyvä Jumala!" lausui Servosse, "te olette oikeassa! Minä en ollut ensinkään ajatellut asiaa sillä tapaa. Minä olen tehnyt vääryyttä tuolle nuorelle miehelle. Minä tahdon kirjoittaa hänelle ja ilmoittaa kiitollisuutemme".
John Burleson oli kovasti iloissaan, ajatellen, että hän oli palvellut ystäväänsä ei ainoastaan tehokkaasti, vaan myöskin taitavasti; sillä Servosse'lla ei ollut mitään aavistusta siitä oikeasta syystä, joka elähytti Melville Gurney'ta, kun hän keksi tuon tarinan, jota hän oli käyttänyt selittäessään, kuinka hänen käsivartensa oli haavoittunut.
Lily'n vakaasta pyynnöstä kaikki tiedot tuosta ampumisesta salattiin muilta, paitsi tuomari Denton'ilta ja hänen äidiltänsä, että yleisesti katsottiin tuota Melville'n esiteltyä syytä hänen onnettomuutensa oikeaksi selitykseksi. Oli hyvin tunnettu asia, että Lily oli ratsastanut Glenville'en varoittamaan isäänsä vaarasta, ja epämääräisesti arveltiin, että hän jollakin kummallisella tavalla oli matkalla suoriunut Klan'ista; mutta eivät tuon retken osan-ottajatkaan selvästi tietäneet, millä tavoin hän pakonsa toimitti. Jos jonkun mieleen olisi tullut epäillä Melville Gurney'n uskollisuutta, tämmöinen luulo pian haihdutettiin sen tosi-asian kautta, että tämä aina siitä saakka oli kokonaan ollut Lily'a huomaamatta.
Servosse toisti siis tyttärellensä sen kertomuksen, jonka Burleson oli esitellyt, ja sanoi sitä päättäessään: "minä luulen, että olemme tehneet hänelle vääryyttä ja että minun tulee kirjoittaa ja kiittää häntä hänen huolenpidostaan; etkö luule sitä, lapseni?"
Lilyn poskien puna oli käynyt tummemmaksi isän näin puhuessa, ja hän katsoi arasti ylös, lempeä loisto silmissään, kun isä teki tämän kysymyksen. Jos isä olisi katsonut häntä, hän olisi avannut sydämensä ja paljastanut hänelle hellän salaisuuden, joka makasi kätkettynä siellä yksin äidinkin tarkoilta silmiltä, joka jonkun aikaa hänen ratsastuksensa jälkeen oli puoleksi arvannut todellisen laidan ja virittänyt monta viatonta pikku vehkettä salaisuuden ilmi saattamiseksi, vaikka ilman menestystä. Mutta isä, mies ei katsonut ylös, ja Lily vaan vastasi tavotetun vakaasti hänelle: —
"Niinkuin tahdotte, isä. Minä olen varma, että parhaiten sen tiedätte".
Ja niin muodoin Servosse kirjoitti kiitollisuuden kirjeensä; oli tyytyväinen, että oli velvollisuutensa tehnyt, eikä ajatellut asiaa sen koommin.
XLIV LUKU.
Ehdoton antauminen.
"Minä olen tullut, översti Servosse", sanoi Melville Gurney, istuessaan toisen työhuoneessa muutamia päiviä edellisessä luvussa kerrottujen tapausten jälkeen, "pyytämään teiltä lupaa saada kosia teidän tytärtänne".
"Kuinka!" huudahti Servosse, hypähtäen ylös mukavasta asemastaan ja tarkastellen punehtunutta ja hämmentynyttä nuorukaista semmoisen säikähdyksen katseella, jota jälkimäinen erehtyen piti suuttumuksena.
"Minä tiedän, översti Servosse", hän alotti sammaltavalla, puollustavaisella äänellä —
"Soh, soh!" lausui Servosse, kavahtaen jaloillensa ja alkaen kävellä edestakaisin huoneessa. "Älkäät sanoko mitään nyt, jos suvaitsette. Minä tahdon ajatella".
Nuori mies katseli kummastuneena sen miehen ilmeistä mielenliikutusta, jonka tyvenyydestä ja itsensä hallitsemisesta hän niin usein oli kuullut isänsä ihastuksella ja ihmetyksellä puhuvan. Hän oli odottanut itse hämmentyvänsä; ja se puolen tunnin keskustelu, joka oli käynyt hänen tunnustuksensa edellä, oli täydellisesti osottanut hänen pelkoansa perustetuksi. Toisen uudestaan lausutut kiitokset hänelle itselle ja tyttärelle tehdystä palveluksesta olivat vastaan-otetut hämmentyneellä punehtumisella; ja hänen vastauksensa olivat olleet katkonaiset ja väärin sovitetut. Niinkuin aina on laita, hänen hämmennyksensä lisäsi hänen ajatustensa sekavuutta, kunnes hän viimein oli tokaissut ulos nuot sanat, jotka aikaan saattivat semmoisen säikähdyksen hänen kuuliassaan. Jonkun aikaa nuori mies oli se, joka oli paljon levollisempi heistä molemmista. Vanhempi astuskeli edestakaisin poikki huonetta, siksi kuin hänen kasvonsa asettuivat tuommoisiin tyveniin, tylyihin piirteisin, jotka tietävät vakaata päätöstä. Sitten hän istuutui vastapäätä nuorta miestä ja katsellen häntä tyystisti, mutta ei epä-ystävällisesti, sanoi: —
"Noh?"
"Minä olen rakastanut miss Lily'a", lausui Melville, näin kysyväisesti puhuteltuna, "aina siitä saakka kuin ensin näin hänet".
"Tuona yönä" — kysyi Servosse osottavalla äänellä ja liikenteellä.
"Ei", vastasi toinen; "minä olin kohdannut hänet, kun hän oli tervehtimässä muutamia ystäviä Pultova'ssa. Hän ei ollut paljon muuta, kuin lapsi silloin, mutta hän vaikutti niin minun mieleeni, että pyysin lupaa saada käydä häntä tervehtimässä hänen kodissaan, ja tulinkin pian sen jälkeen kutsutuksi yhteen seuran viettoon tänne".
"Ah, minä muistan!" keskeytti kuuntelia.
"Pian sen jälkeen tuli se tapaus, josta olemme keskustelleet. Minä olisin puhunut heti sen perästä, mutta hänen vaiti-olostaan ja teidän nähtävästä kylmyydestänne päätin, että hän oli kadottanut kaiken kunnioituksen minua kohtaan taikka pikemmin ruvennut suorastaan inhoomaan minua. Minä olin liian ylpeä jollakin välillisellä tavalla hankkimaan itselleni tietoa tästä asiasta. Teidän kirjeenne näytti avaavan tietä minulle, ja minä tulin niin pian, kuin minusta näytti käyvän laatuun".
"Entä Lily, oletteko puhutellut häntä?" kysyi Servosse jonkunlaisella totisuudella.
"Minä en ole nähnyt häntä paitsi seuraavana päivänä hänen ratsastuksensa jälkeen ja silloinkin vaan kaukaa, enkä ole koskaan puhunut sanaakaan hänelle semmoisesta asiasta".
"Ja teidän vanhempanne, nuori mies, mitä he sanovat?" kysyi Hullu terävästi.
Ruskeapartaiset kasvot hänen edessään punehtuivat kuumasti, ja nuori mies oikaisi itseänsä vähän ylpeästi, kun hän vastasi: —
"Minä olen kahdeksankolmatta vuoden vanha, minä omistan aimollisen maatilan, jonka suurimmaksi osaksi oman toimeni kautta olen itselleni hankkinut. Minä en ole enää vanhempieni hoidon alla".
"Minä en kysymykselläni tarkoittanut maatilaanne, Sir", lausui Servosse tyvenesti; "minä kysyin vanhempienne mieltä".
"Minä pyydän anteeksi", sanoi rakastaja. "Minä olisin vastannut ennen; mutta minä tuskin ymmärrän, miksi minun onnellisuuteni pantaisiin riippumaan vanhempieni tahdosta. Jos olisin ala-ikäinen, se olisi luonnollista".
"Kuitenkin arvaan, että minun sopii kysyä, olipa vastaus tähdellinen taikka ei teidän ehdoituksellenne", lausui Hullu suurimmalla levollisuudella.
"Oh, tietysti!" arveli nuori mies melkoisella hämmennyksellä. "No, totuutta puhuakseni, översti, he ovat kovasti sitä vastaan. Minä katsoin velvollisuudekseni ilmoittaa heille, mitä aioin tehdä".
"Minua suuresti ilahuttaa, että teitte niin", keskeytti Servosse.
"Minä kerroin sen heille ja kohtasin varoituksia ja nuhteita äidin puolelta sekä suurempaa suuttumusta, kuin isäni koskaan ennen oli osottanut minulle".
"Heidän pääsyynsä oli mikä?" terävästi.
"Minä en tarkoin tiedä. Ensiksi he olivat päättäneet, että minun tulisi tehdä toisin. Minä tiesin sen ennen, olin tietänyt sen monta vuotta. He olivat katsoneet eteenpäin ja viitanneet elämänrataa minulle — kokonaan hyvänsuonnista ja rakkaudesta, sen tiedän — ja minua surettaa, etten voi noudattaa heidän tahtoansa. Minä sanoin heille, etten voinut ja että minun täytyi saada itse ratkaista, mikä oli onnellista minulle, mikä ei".
"Ja sitten?" kun nuori mies pysähtyi puheessaan.
"No", hän lausui puollustavaisesti, "siinä oli niin paljon ikäviä kohtauksia, kuin koskaan saatti olla isäni huoneessa. Hän sanoi minulle, että, jos itsepintaisesti tahdoin hävittää tulevaisuuteni, minun tulisi itse vastata siitä. Ja äitini — no, Sir, teidän täytyy antaa anteeksi hänelle: hän oli niin pahasti pettynyt toiveissaan, mutta se ei ole kauan kestävä — hän sanoi, että jos minä välttämättömästi tahdon naida Yankee-tytön, minun ei tarvitse tuoda häntä sinne".
"Toisin sanoin teidän vanhempanne eivät tahdo mitään liittoa meidän perheemme kanssa, koska olemme Pohjassa syntyneet", lausui Hullu.
"Ei juuri niin: ei niin paljon sentähden, että olette Pohjoisvaltalaisia, kuin sentähden, että ette ole Etelävaltalaisia — että olette vieraita, niin puhuakseni; ettette ole meikäläisiä eikä täynnä meidän tunteitamme; että puhutte kieltämme, mutta ette ajattele ajatuksiamme. Sitten on lisäksi, niinkuin tiedätte, översti, ollut paljon valtiollista katkeruutta ja paljon kovia asioita on sanottu; ja löytyy meidän kansassamme — minä tarkoitan niitä, jotka muodostavat meidän paraan seuramme — jonkunlainen kummallinen ennakkoluulo teitä vastaan, joka luonnollisesti ulottuu johonkin määrin teidän perheesenne".
"Eikö tuotu esiin mitään muuta syytä?"
"Ei mitään".
"Ja mitä te tähän sanoitte?"
"Ainoastaan mitä sanoin vuosia takaperin, kun ensin huomasin, kuinka voimakas rakkauteni oli: 'minä aion kosia ja voittaa Lily Servosse'n vaimokseni, jos kykenen'."
"Ja teillä on vielä sama mieli?"
"Aivan varmaan".
He olivat vähän aikaa ääneti, ja sitten Servosse arveli: —
"Teidän käytöksenne koko tässä asiassa on ollut hyvin kunniallinen, Mr. Gurney; ja mitä teihin itseenne vaan tulee, ei minulla ole mitään teitä vastaan. Mimmoinen tyttäreni ajatus lienee, sitä en ensinkään tiedä. Minä olen tuskin vielä totuttanut itseäni ajattelemaan sitä mahdollisuutta, että hän menisi naimisiin. Hän on vilkas ja pitää mielellään keskuutta muitten kanssa, ja hänellä on muutamia vuosia ollut paljon yleistä seuraa, mutta, sen verran kuin minä tiedän, häntä ei ole milloinkaan ajateltu naimisiin meneväksi, enkä minä usko, että tämmöinen ajatus kertaakaan on tullut hänen omaankaan mieleensä".
"Minä en tahdo salata teiltä, Mr. Gurney, että soisin, ettette olisi joutunut tuota ajattelemaan. Minä luulen, että vanhempienne vastaan pano on viisas ja perustettu. Minä en katso tätä miksikään pakon taikka velvollisuuden asiaksi; mutta minun mielestäni he arvostelevat oikein sitä eroitusta, joka ilmestyy ympäristössä, ajatustavassa ja kaikissa noissa asioissa, jotka niin suuresti vaikuttavat inhimilliseen elämään, mutta joita nuoruus ja intohimot niin usein jättävät lukuun ottamatta. Minä luulen, että olisi parempi teille, jos naisitte jonkun oman kansanne tyttären, ja parempi hänelle, että hän menisi semmoiselle miehelle, jonka mielipiteet sointuvat paremmin yhteen niitten kanssa, joihin hän on tottunut. Minä tiedän, että tämä katsantotapa, vieläpä jyrkemmässäkin muodossa, on myöskin minun vaimollani. Minun luullakseni hänestä tuntuisi melkein yhtä vaikealta, jos hänen tyttärensä menisi eteläiselle miehelle, kuin teidän äidistänne tuntuu ajatellessaan, että hän saisi pohjoisen miniän, taikka ehkä vielä vaikeammaltakin".
"Näistä ajatuksista huolimatta, minä myönnän, että tämä kysymys koskee yksistään teidän keskinäistä onnellisuuttanne, josta ei kukaan muu, paitsi te itse voitte päättää. Minulla on täydellinen luottamus Lily'n ymmärrykseen ja suoruuteen. Minä en soisi, että hän äkillisesti hyväksyisi taikka hylkäisi teidän ehdoitustanne. Tämä ei ole kahden semmoisen nuoren ihmisen asia, jotka ovat kasvaneet yhdessä, kumpikin tietäen toisen virheet, ymmärtäen toisen mielenlaadun ja tavat. Te olette melkein vieraita toisillenne".
"Oh, minä tiedän!" hän jatkoi vastaukseksi nuoren miehen pään-pudistukseen, "rakkaudella on siivet, ja se matkustaa nopeasti ja keksii heti; mutta siitä ei ole mitään vahinkoa, että järki ja tyven huomio ensin vahvistavat sen kertoelmia. Minä en aio tehdä mitään, vaikuttaakseni tyttäreni päätökseen, jollei hän kysy minulta neuvoa; jossa tapauksessa minä sanon hänelle niin tarkasti, kuin saatan, mitä olen sanonut teille".
"Minä annan teille luvan tavottaa tyttäreni suosiota; ja jollen voi toivottaa teille menestystä teidän kosimisessanne, luulen teidän ymmärtävän, etten pane mitään esteitä teidän tiellenne, ja jos menestyisitte, tahdon tehdä kaikki, mitä voin, että onnellinen loppu tulee. Minä toivon, että avosydämisyyteni on saattava teidät yhtä suoraksi tyttäreni suhteen. Minun tuskin tarvinnee sanoa teille, että olette tapaava hänessä kypsyneemmän ja kehittyneemmän mielen ja luonnon, kuin vieras hänen vuosistaan päättäen voisi odottaa".
Molemmat miehet pudistivat kättä, ja Melville kysyi, sopiko hänen nyt tavata miss Lily'a. Tiedusteltua saatiin se vastaus, että hän juuri oli lähtenyt ratsastamaan "kello kolmen tiellä" Verdenton'ia päin — tiellä, jota nimitettiin siksi, koska se kävi metsän halki eikä, päivän kaikkein kuumimpanakaan hetkenä, aurinko kertaakaan säteillänsä koskenut matkustajaa niillä viidellä penikulmalla, joissa sen pituus oli.
"Hänellä on Nuori Lollard", sanoi isä päärakennuksesta palatessaan; "mutta hän on liian hyvä hevosnainen, että hän ratsastaisi nopeasti alussa ja tämmöisessä helteessä. Te arvattavasti saavutatte hänet, ennenkuin hän pääsee kaupunkiin, ja paluumatkalla voitte ottaa itsellenne aikaa mieltänne myöten. Sivumennen", hän lisäsi, "puhuin lyhyesti vaimoni kanssa teidän asiastanne, ja hän hyväksyy täydellisesti, mitä olen teille sanonut".
Nuori mies kiitti häntä uudestaan, hypähti hevosensa selkään ja syöksähti pois mainittuun suuntaan.
Puoli-tiessä kaupunkiin Lily kulki varjokkaan laakson kautta, kun takaapäin tuleva hevoskavion kapse koski hänen huomiotansa ja, kääntyen, hän näki miehen, joka ratsasti vahvalla harmaalla hevosella, lähestyvän häntä täyttä laukkaa. Ensi silmäyksellä hän tunsi hevosen siksi, jolla tuo sanansaattaja, joka oli tuonut varoituksen hänen isänsä vaarasta, oli ratsastanut. Koko sinä aikana, joka oli kulunut siitä, hän ei ollut koskaan unhottanut hevosta eikä ratsastajaa, vaan oli aina koettanut saada nähdä heitä, että hän voisi kiitollisuuttansa osottaa. Se muisto, jonka tämä havainto herätti, säikäytti ja valtasi hänet niin, että hän unhotti kokonaan ratsastajaa katsomasta, siksi kuin Melville Gurney ajoi esille ja, hattuansa kohottaen, iloisesti sanoi: —
"Hyvää iltaa, miss Lily!" ja sitten, huomaten, kuinka vaalea ja hämmentynyt hän oli, lisäsi, "suokaat minulle anteeksi: minä toivon, etten pelästyttänyt teitä. Se oli hyvin ajattelemattomasi tehty minulta, että ratsastin esiin tämmöistä vauhtia; ja, totta puhuen, minä en olisi sitä tehnyt, jollen olisi tietänyt, kuinka taitava hevosnainen te olette".
"Oh!" Lily vastasi hämmennyksissä, "se ette ollut te, vaan teidän hevosenne".
"Tietysti", toinen vastasi, sydämellisesti nauraen. "Sen minä arvasin; ja hevoseni puolesta minä pyysinkin anteeksi".
"Mutta en minä sitä tarkoittanut", Lily sanoi, sievästi punehtuen ja nauraen hänkin. "Minä luulin tuntevani hevosenne; ja minua säpsähytti, kun näin sen jälleen".
"Ah! te olette terävä hevosten tarkastaja", toinen arveli hauskasti. "Milloin ja missä luulette sen nähneenne? Se on vähän merkillinen hevonen".
"Hyvin! Olisi melkein mahdoton unhottaa sitä. Onko se teidän, Mr.
Gurney?"
"Kuinka, Reveille?" toinen kysyi huvitetun naurulla. "Ei, ei todellakaan! Se on isäni lemmikki-ratsu. Ei ole koskaan ollut valjaissa; enkä luule, että kukaan milloinkaan nousi sen selkään, paitsi isä, minä itse ja veli Jimmie".
"Joku nuorempi veli?" Lily kysyi viattomasti.
"Niin, kymmentä vuotta nuorempi".
"Onko hän teidän näköisenne?"
"Ei, valkeaverisempi. Melkein yhtä valkeaverinen kuin te".
"Kuinka kauan Reveille on ollut isällänne?"
"Kasvattanut hänet varsasta asti. Hän pitää melkein yhtä paljon hevosista, kuin teidän isänne, miss Lily".
"Todellakin!" Ja hän ajatteli kummallisella ilolla: "ja teidän isänne pelasti minun isäni hengen". Silloin joutui hänen mieleensä, että mahdollisesti se olisi voinut olla sen miehen teko, joka ratsasti hänen vieressään: hänen täytyi saada selkoa siitä. Hän sanoi siis kuumottavilla poskilla ja taitavan pontevasti: —
"Teillä ei ollut niin hyvä hevonen, kun viimein ratsastimme yhdessä,
Mr. Gurney".
"Ei, tosiaan. Isä oli ottanut Reveille'n toiseen maakuntaan, kun edellisenä päivänä lähdin kotoa".
"Josta asiasta minun epäilemättä tulee olla hyvin kiitollinen, Mr.
Gurney", lausui Lily hilpeästi.
"Reveille olisi voinut päästä likemmäksi Nuorta Lollard'ia, kuin musta tamma pääsi", toinen vastasi merkillisellä pontevuudella. Oli jotakin hänen äänessään, joka saatti Lily'n sydämen sykkimään oudosta pelosta. Ainetta muuttaakseen hän sanoi tuskissansa, katsellen hevosta tarkkaavaisesti, kun hän puhui: —
"Minä luulen nähneeni tuon hevosen Warrington'issa".
"Minä olen varma, ettei se koskaan ole ollut siellä ennenkuin tänään", toinen vastasi.
"Te kävitte siis siellä?" Lily kysyi, kosk'ei hän keksinyt mitään muuta, josta puhua. Hänen aavistava naisen sydämensä ilmoitti hänelle, että hänen tuntinsa oli tullut; ja, niinkuin perhonen kynttilän ympärillä, hän näytti vaan liipottelevan likemmäksi kohtaloansa, joka kerta kuin hän yritti sitä välttää.
"Minulla oli asiaa teidän isällenne", toinen vastasi.
Lily katsahti ylös, ikäänkuin kummastuneena, ja kohtasi Gurney'n silmät, jotka leimahtivat alas hänen omiinsa sen kysymyksen, jota hänen vapisevat huulensa koettivat lausua ilmi. Neitseellinen rakkaus, joka tekee viimeisen ponnistuksensa piilläkseen, valloitti Lily'n kauhullansa. Hän olisi tahtonut antaa mailmoja estääksensä niitten sanojen lausumista, joitten hän tiesi tulevan, joita hänen vävähtävä sydämensä ääneen vaati saadaksensa palkita. Hevoset astuivat hiljakseen vieretysten viileässä varjossa. Gurney ulotti itsensä poikkipäin ja tarttui siihen Lily'n käteen, jolla hän piti ohjaksista, ja seisautti molemmat hevoset. Lily ei vastustanut. Hän kyllä olisi tahtonut, ettei hän olisi taipunut. Hän ei voinut nostaa silmiänsä hevosensa harjasta. Sitten tuli yksi viimeinen neitseellisyyden vastustamisen ponnistus. Niinkuin aina on laita, se oli yksi noita typeriä erehdyksiä, jotka kaatavat kumoon viimeisen aidakkeen ja heittävät vavahtavan, hellän sydämen säälimättömän ahdistajan armoille.
"Oi, Mr. Gurney", hän huudahti kuumeentapaisessa tuskassa, "minulla ei ole koskaan ennen ollut tilaisuutta pyytää teiltä anteeksi, mitä tein tuona yönä! Se todella kovasti surettaa minua".
"Minua hyvin ilahuttaa kuullessani teidän sanovan sitä", toinen vastasi riemullisesti.
"Miksi?" Lily katsoi ylös, kummastellen hänen näennäistä epäkohteliaisuuttansa; mutta hänen silmänsä vaipuivat jälleen, kun Gurney vastasi: —
"Koska teidän surunne menneitten puolesta on taivuttava teitä armeliaisuuteen tulevien suhteen. Jos teitä surettaa, että olette särkenyt käsivarteni, miltä teistä tuntuisi, jos särkisitte sydämeni?"
Lily'n pää vaipui alemmaksi. Molemmat täysi-rotuiset hevoset rakensivat ystävällisesti tuttavuutta keskenänsä, huolimatta siitä pikku näytelmästä, jota heidän ratsastajansa toimittivat.
"Lily" — Gurney'n pää oli painunut hyvin alaspäin ja sana tunki Lily'n sydämeen, niinkuin näkymättömän kosken matala ääni — "Lily, minä kysyin teidän isältänne lupaa saada voittaa teidän rakkauttanne; ja hän lähetti minut oppimaan kohtaloani teidän huuliltanne. Mimmoinen se on oleva, Lily? Tahdotteko tulla minun omakseni?"
"Voi, Melville! Minä tarkoitan Mr". — Lily sammalsi nopeasti.
Gurney'n käsivarsi oli hänen vyötäistensä ympärillä. Hän oli puoleksi vedettynä satulastaan, ja partaiset huulet ryöstivät veroa hänen vapisevalta suultansa, ja silmät, loistaen kiihkeästä lemmen liekistä, katsoivat alas hänen silmiinsä, ennenkuin hän ehti vastustamaan. Yhdeksi silmänräpäykseksi hän antautui nuoren lemmen hurmaukseen. Sitten tuli kylmäävä pelko, ja hän kysyi kauhistavalla aavistuksella: —
"Mutta teidän isänne, teidän vanhempanne, Mr. Gurney — tietävätkö he, mitä olette — mitä tahdotte?"
"Tietävät".
"Ja tokko he — tokko he — suostuvat?" epäileväisesti.
"Ei sillä mitään väliä, lemmitty! Teidän isänne ei pane vastaan, ja minä olen täysi-ikäinen," vastasi hän vähän uljailevaisesti.
Lily vapautti itsensä kerrassaan hänen syleilystään ja istui suorana ja kuningattaren kaltaisena satulassaan. Gurney katseli hänen muuttunutta käytöstään jonkunlaisella pelolla; mutta hän sanoi iloisesti: —
"Te ette ole vielä antanut minulle mitään vastausta, Lily. Mimmoinen se on? Tahdotteko särkeä sydämeni yhtä hyvin kuin käsivartenikin?"
Lily katsoi vapaasti ja väistymättä hänen silmiinsä ja laski kätensä lempeästi, mutta vakaasti hänen käsivarrelleen, kun hän vastasi tyvenellä, tasaisella äänellä: —
"Melville — Mr. Gurney, ei voi olla puhettakaan siitä — siitä, mitä tahdotte, meidän välillämme, niin kauan kuin teidän isänne vastustaa sitä tuumaa, johon olette ruvennut".
"Mutta, Lily — miss Servosse, te ette suinkaan tarkoita, te ette voi tarkoittaa, mitä olette sanonut!" hän huudahti hämmästyneenä ja tuskastuneena.
Lily vaan kääntyi, katsoi uudestaan hänen silmiinsä eikä antanut mitään muuta vastausta. Gurney tiesi, että Lily pysyisi kiinni päätöksessään kuolemaan saakka, jos oli tarve niin tehdä. Jäinen vilu värisytti hänen ruumistansa. Ilo näytti kylmenneen hänen kasvoillansa, ja ainoastaan kolkko, toivoton kaipaus jäi niihin. Hetkisen perästä hän lausui karkeasti: —
"Tahdotteko sanoa minulle, minkätähden, Lily?"
"Minä en voi, Melville", toinen vastasi. Vähäinen toivo virisi Gurney'n sydämessä.
"Minä olen odottanut kauan aikaa, Lily. Minä olen koettanut turhaan poistaa isäni vastahakoisuutta. Onko minulla velvollisuuksia ainoastaan häntä kohtaan ja ijäti?"
"Se ei ole teidän velvollisuutenne, Mr. Gurney, se on minun, joka pakottaa minua sanomaan, mitä olen sanonut".
"Teidän velvollisuutenne? Kuinka se on mahdollista? Mikä velvollisuus teillä on minun isääni kohtaan?"
"Minä en voi sitä ilmoittaa".
"Onko se teidän velvollisuutenne, niinkuin sanotte, sentähden, että arvelette minun laiminlyöneen minun?"
"Ei ensinkään".
Hevoset olivat käyneet levottomiksi ja alkoivat astua eteenpäin.
"Ja onko tämä siis teidän viimeinen päätöksenne?" Gurney kysyi puoleksi nureksivaisesti.
Lily pysäytti hevosensa ja katsoi häntä täydellisesti silmiin jälleen.
"Melville Gurney", hän sanoi, "te tiedätte, mitä uskalsin isäni tähden. Minä uskaltaisin vielä enemmän teidän tähtenne; mutta minä en voi suostua teidän pyyntöönne, koska teidän isänne vastustaa ja koska — koska minä rakastan isääni!"
"Koska rakastatte isäänne? Minä en voi ymmärtää. Hän ei ole pannut vastaan".
"Niin minä kuulin".
"Teitä huvittaa puhua arvoituksissa".
"Minua surettaa".
He ratsastivat vähän matkaa äänettöminä. Sitten Gurney pysäytti hevosensa ja, nostaen hattuansa, sanoi tyynimielisesti:
"Minä tahdon jättää teidät hyvästi, miss Lily".
Kyyneleet puhkesivat Lily'n silmiin, kun hän nojautui Gurney'ta kohden ja, laskien kätensä hänen käsivarrelleen, lausui: —
"Älkäät, Melville. Te ette saa olla suuttunut minuun. Minä olen varma, että teen oikein, mutta minä en voi sitä selittää. Lähtekäämme takaisin Warrington'iin. Olkaat kärsivällinen. Kaikki muuttuu hyväksi; ja joskus, siitä olen vakuutettu, olette menetystäni hyväksyvä".
Kuinka kauniilta Lily näytti anteeksi-antoa pyytäessään! Mutta hänen kauneutensa sytytti vaan Gurney'n suuttumusta. Tämä tarttui kiivaasti hänen käsivarteensa. Lily ei väistynyt, vaikka tarttuva käsi tuntui teräksiseltä ja toinen tiesi, että tuo hento käsivarsi kantaisi merkkejä hänen väkivallastaan monta monituista päivää.
"Lily Servosse", hän sanoi tuimasti, "kuunnelkaat minua! Teidän täytyy — teidän pitää tulla omakseni! Minä vannon, etten koskaan mene naimisiin kenenkään muun, kuin teidän kanssanne!"
"Minä vannon samanlaisen valan, kuin te, Melville Gurney", Lily vastasi totisesti, "ja vahvistan sen suudelmalla".
Hän nosti ylös kasvonsa, ja Gurney painoi suudelman hänen tarjotuille huulillensa.
"Ja nyt", Lily sanoi iloisesti, hevostansa kääntäessään, "ratsastakaamme hyvää laukkaa Warrington'iin!"
Kun koti tuli näkyviin, hän pidätti hevostansa, ja Gurney kysyi levottomasti: —
"Milloin saan minä jälleen nähdä teidät?"
"Kun isänne lähettää teidät luokseni", Lily vastasi iloisesti.
He sanoivat "hyvää iltaa" portilla, ja Lily katseli häntä kyyneltensä välistä, kun hän ratsasti pois. Kääntyessään hän näki isänsä seisovan kirjastonsa ovella ja, syöksähtäen ylös hänen luoksensa, hän juoksi hänen syliinsä ja kannettiin kirjastoon. Pää kätkettynä isän poveen hän kertoi hänelle kaikki ja enemmän kuin hän oli kertonut rakastajallensa.
"Enkö minä tehnyt oikein, rakas isäni?" Lily kysyi, kun kertomus oli päättynyt.
"Sen tietää Jumala, tyttäreni!" isä vastasi juhlallisesti; ja hänen kyyneleensä valuivat tyttären punehtuville, ylöspäin käännetyille kasvoille, kun hän suuteli häntä, mutta hänen omia kasvojaan kirkasti innostunut ilo, joka oli yltäkylläinen vastaus.
Sitten hän otti Lily'n syliinsä ja kantoi hänet ison rakennuksen portaita ylös (ajatellen tällä välin sitä peuhaavaa tyttöä, jonka hän ensiksi oli kantanut sinne kymmenkunta vuosia sitten) siihen huoneesen, jossa tuo yhä vielä kaunis äiti istui, ja, asettaen heistä yhden kummallekin polvellensa, toisti tälle kertomuksen.
Laskeuva aurinko katseli sisään ja suuteli kultaisella valollansa heidän yhtyviä kyyneliänsä.
* * * * *
"No", lausui kenraali Gurney ivaan vivahtavalla äänellä, kun hän seuraavana aamuna tapasi poikansa, "arvatakseni jo toimitit asiasi?"
"Minä tapasin miss Lily Servosse'n", kuului leppeä vastaus.
"Ja tarjosit hänelle sydäntäsi ja kättäsi?" pilkallisesti.
"Sen todellakin tein", oli ponteva vastaus.
"Ja vastaan-otettiin epäilemättä monella kiitoksella". Pilkka oli kovin pistävää tällä kertaa. "Minä todellakin" —
"Älkäät!" lausui poika, kääntäen isäänsä kohden otsan, yhtä ylpeän, kuin isän oma, ja synkän pidätetystä ukkosen ilmasta. "Vähänpä tiedätte, ketä nauratte! Näytänkö minä hyväksytyltä kosijalta?"
Isä katseli häntä avosuisella kummastuksella, kun hän astui pois. Tätä tehdessään hän tunsi ensimäisen kerran, että hän oli syrjäytetty etumaisesta sijasta. Hän oli osa tuosta yhä väistyvästä vanhasta, jota yhä varttuva uusi aina peittää varjoonsa. Hänen näkönsä ei ollut himmentynyt, hänen käsivartensa ei ollut kuivettunut; mutta se nuori elämä, joka oli lähtenyt hänen lanteistaan, oli voimakkaampi kuin hän. Hän ehkä sai olla vertaisena jonkun aikaa pojan rakkauden armosta, mutta ei enää johtajana ja auttajana. Aivan kerrassaan hän heräsi huomataksensa, että mailma oli liikkunut sillä aikaa, kuin hän oli nukkunut. Ensi kerran hän alkoi epäillä omaa viisauttansa.
"Fanny", hän myöhemmin samana päivänä sanoi vaimollensa jonkunlaisella epäilevällä, vihaisella äänellä, "onko mahdollista, että tuo — tuo tyttö hetkale on hyljännyt meidän Melville'mme?"
"Siltä näyttää", vastasi hyvä lady, melkein yhtä kummastuneena miehensä äänestä, kuin siitä tosi-asiasta, jonka hän vastatessaan ilmoitti.
"Hiisi vieköön heidän Yankee-hävyttömyytensä? Ajatteleppas, että semmoinen, kuin Gurney, saa rukkaset Yankee-tytöltä. Se on kuitenkin heidän tapansa mukaan, ja minä olen iloinen siitä. Se on opettava meidän nuorta houkkiotamme katsomaan itselleen jotakuta meidän kotitytöistämme".
"Älä luule sitä", lausui vaimo tarkemmalla aavistusvoimalla. "Melville ei koskaan nai ketään muuta. Hän sanoi sen itse minulle".
"Oh! kyllä hän sen kannan voittaa".
"Joku muu ehkä sen tekisi; mutta hän ei. Minua melkein pahoittaa, että vastustimme häntä. Näyttää siltä kuin armollinen ladymme, saatuaan tiedon siitä, olisi ruvennut arvokkaaksi eikä tahtonut kuulla sanaakaan enää asiasta".
"Et suinkaan sitä tarkoita!" mies huudahti kummastuneena: "Totta tosiaan, minä ihmettelen hänen ylpeyttänsä. Hänessä on epäilemättä hyvää verta. Se opettaa meidän nuoren veitikkamme halveksimaan vanhempiensa tahtoa. Minä en koskaan luullut, että joutuisin ajattelemaan niin hyvää tytöstä. Siitä päättäen, mitä olen kuullut hänestä, hän lienee karkea, reipas maatyttö, — sopiva vaikka miksi, paitsi Melville'n vaimoksi!"
"Minä luulen niin", myönsi äiti huoaten.
XLV LUKU.
Ylpeys ylpeyden voittajana.
Tuon vaarallisen öisen ratsastuksen jälkeen Nuori Lollard oli tullut erittäin ja yksistään Lily Servosse'n omaksi. Kiitolliseksi muistoksi tuosta sankariteosta käsky annettiin Warrington'issa, ettei kukaan muu saisi ratsastaa tällä huolellisesti kasvatetulla hevosella, paitsi sen nuori emäntä taikka se, jolle hän antoi nimenomaisen luvan sitä tehdä. Kun isän yhteiskunnalliset toimet ja tehtävät vähenivät, ruvettiin vanhan tavan mukaan jälleen ratsastamaan siellä täällä maaseudun teillä — isä ja tytär muuttuen eroamattomiksi kumppaneiksi, mutta äiti lisääntyneitten taloudellisten huolten tähden harvoin seuraten heitä. Välisti tytär kuitenkin lähti yksinään.
Jossakin tämmöisessä tilaisuudessa, ei kauan aikaa edellisessä luvussa esiteltyjen tapausten jälkeen, Lily eräänä päivänä yhtäkkiä tapasi kahlekunnan koiria, jotka vereksiltä jäljiltä ajoivat jotakin otusta matalassa metsässä vasemmalla puolella hänen kulkemaansa tietä. Tämä ei suinkaan ollut mikään harvinainen seikka näillä tienoilla; ja vaikkei hän itse koskaan ollut ottanut osaa mihinkään metsästykseen, hän kuitenkin oli niin usein kuunnellut kertomuksia niistä ja huomannut, kuinka suuresti ne hänen isäänsä kiihdyttivät ja ihastuttivat ne harvat kerrat, jolloin hän tiesi hänen niihin ryhtyneen, että hänen suonensa tykkivät nopeammin, kun metsästys kääntyi tietä kohden ja kävi kiivaammaksi ja tulisemmaksi ja hälinä joka silmänräpäyksessä kasvoi kovemmaksi ja hurjemmaksi.
Nuorella Lollard'illa oli muutamia kertoja ratsastettu ajometsästyksessä, eikä se ollut unhottanut semmoisen kummallista kiihkoa. Kuullessansa, kuinka metsästäjät nyt joutuin lähestyivät, se pysähtyi ja seisoi niinkuin kuvapatsas, jollei ota lukuun sitä vävähyttävää iloa, joka kävi hänen ruumiinsa läpi joka kerta, kuin tuo meluava soitto uudestaan kajahti, hänen väriseviä korviansa, siirotettuja sieraimiaan ja pitkää, syvää hengitystänsä. Lily tiesi, ettei se kauaksi jäisi tähän asemaan; ja vaikka hän olikin perin peloton hevosnainen, häntä ei kuitenkaan erittäin huvittanut se ajatus, että hänen ratsunsa karkaisi pois matala-oksaisen, toiskasvuisen metsän poikki koirien perään. Hän kovasti epäili, pystyisikö hän hallitsemaan sitä. Puoleksi nauraen hän ajatteli sitä surkeata, ryysyistä tilaa, johon hän pian joutuisi, jollei tämä häneltä onnistuisi. Hän näki, kuinka ulkonevat oksat sieppasivat pois hänen sievän hattunsa, kuinka hänen häilyvä ratsuhameensa hakaroitsi kiinni okaisin ja orjantappuroihin, ja ehkä joku hänen liehuvista kiharoistaan tarttui johonkin puuhun, niinkuin Absalom'in. Ei hän kuitenkaan kertaakaan ajatellut satulastaan astumista. Hän terästi mieltänsä kaikkea vastaan, mikä voisi tapahtua, ja päätti, että, jollei hän hyvin tietäisi voivansa pidättää ratsuaan, hän antaisi sen mennä menoansa pikemmin, kuin sallisi sen luulla, että se pystyi tekemään toisin, kuin hän tahtoi. Kukaties hän ei ollutkaan niin peräti haluton koettamaan yhtä tuommoista syöksyä vesakkoon, joista hän oli kuullut niin usein kerrottavan ja joissa ei harjaantunut hevonen tarvitse mitään ohjausta; joissa todellakaan ei voi yrittääkään sitä neuvomaan, koska se vaistomaisella varmuudella juoksee metsän sopivimpien aukkojen halki. Hän taputti ratsunsa kohotettua kaulaa ja puhutteli sitä varsin viihdyttävällä äänellä, kun metsästys tuli yhä lähemmäksi. Yhtäkkiä ja kun hän juuri odotti saavansa nähdä koirien täyttävän viidakosta tien puolelle, ne tekivät äkillisen käännöksen vasemmalle ja kiitivät pois pitkin pientä harjannetta, joka kävi melkein rinnakkain tien kanssa. Silloin hän laski hevosensa valloilleen, ja se lennähti eteenpäin komeimmassa kulussaan melkein metsästäjien rinnalla silmällä ja korvalla tyystisti tarkaten jokaista osotusta koirien läsnä-olosta.
Se harjanne, jota myöten metsästys kävi, kulki melkein keskivälillä sitä tietä, jolla Lily oli, ja jotakin toista, johon tämä saatti melkein puolen penikulman päässä siitä paikasta, johon Lily oli pysähtynyt. Juuri ennenkuin tultiin tälle tielle, maa vietti jyrkästi sitä päin, kävi aukeammaksi ja lautui tien toisella puolella laajaksi laaksoksi, ulottuen jollekin joelle, joka oli reunustettu tuuheilla pajupensailla ja sieltä täältä tiploitettu tiheällä kaislikolla. Tätä suojaa ajettu otus ilmeisesti pyrki saavuttamaan.
Lily tunsi koko metsämiehen hurjan innon kuohuvan rinnassaan, kun Nuori Lollard syöksähti pitkin hiukan aaltoilevaa tietä, vieläpä pari kolme kertaa huomasi itsensä kehoittavan sitä, kun hän luuli, että otus oli päässyt varttamaan. Lähestyessään teitten yhtymäpaikkaa hän kuuli korkean halloon toiselta tieltä, ja, silmänräpäys sen jälkeen, nähden, kuinka otus nopeasti luikersi jonkun viidakon aukon poikki, hän vastasi kimeällä äänellä, niinkuin isä oli opettanut häntä. Tuskin seitsemänkymmentä kyynärää otuksen takaa tuli koirajoukko; ja kun otus huipahti tien poikki tuolle aukealle alalle, joka johdatti alas joelle, ne remahtivat kovempaan ja rajumpaan kööriin ja sitten, niska niskan vieressä, lyhyellä maltittomalla haukunnalla, suonikkaat, lainehtivat selät samalla haavaa nousten ja laskien, yksi heistä koiranpituuden verran toisten edellä ja muuan onneton toveri yksinään ponnistaen eteenpäin muitten perässä, ne pyyhkäsivät pitkin vanhojen maisi-sarkojen sileätä pintaa saaliinsa kimppuun. Lily'n koko huomio oli niin kiintynyt tuohon näkyyn ja hevosensa vilpastuttavaan liikuntoon, että hän tuskin havaitsi sitä ratsumiestä, jonka halloon hän oli kuullut, vaan riennähti eteenpäin tietämättä mistään muusta, kuin ajosta, jonka osan-ottajaksi hän nyt oli joutunut. Hän epäselvästi näki yhden ratsumiehen, joka saapui teitten yhtymäpaikkaan melkein samaan aikaan, kuin hän itse, ja jolla oli tukeva harmaa hevonen, jonka pitkistä askelista itse Nuori Lollardkin pääsi vaan vähän etenemään niillä harvoilla sadoilla kyynärillä, joita he lensivät yhdessä, ennenkuin ajo oli päättynyt. Metsästäjä hypähti samaa päätä maahan ja, juosten koirien keskelle, korjasi otuksen, ennenkuin ennättivät repiä sitä, ja lähestyi nyt Lily'a, pitäen ylhäällä komeata punakettua. Astuessaan hän silitti sen rypistynyttä nahkaa ja levitti sen pöyhkeätä häntää koko vanhan metsästäjän tarkalla arvostelemisella ja nosti sitä ilmaan Lily'n katseltavaksi, huudahtaen: —
"Kaunis poika, Madam, ja loistava ajo — ainakin loistava puuskaus lopuksi! Ja urheasti ratsastettu, Madam, suvaitkaat minun sanoa se, urheasti ratsastettu!" Puhuessaan hän kohotti hattuansa, hymyili iloisesti ja jatkoi: "sallikaat minun lahjoittaa teille tämä voitonmerkki, Madam, jommoista harvat ladyt koskaan ovat yhtä hyvin ansainneet. Te pääsitte sievästi ensimäiseksi sen luo, kun se menehtyi, vaikka minun täytyy tunnustaa, että minä kovin epäkohteliaasti kiiruhdin hevostani, kun näin teidän joutuvan sen edelle. Me olimme alusta melkein tasakannalla tiellä, ja minusta oli kovin kiusallista, etten kyennyt pysymään teidän rinnallanne. Teillä on oivallinen hevonen", hän lisäsi pantuaan ketun Lily'n satulaan rippumaan. "Minä en luullut, että näillä seuduilla löytyisi hevosta, joka veisi voiton minun hevosestani".
Hän osotti kädellään omaa hevostansa; ja yhdellä silmäyksellä Lily tunsi sen samaksi harmoksi, joka oli häviämättömästi piirretty hänen muistiinsa ja joka oli tuonut hänen isänsä vaarasta varoittavan sanansaattajan ja rakastajan, joka turhaan pyysi häntä omakseen, vaikka hän oli vienyt muassaan hänen sydämensä.
"Tämä siis on Mellville'n isä, se mies, joka seisoo meidän ja onnemme välillä," Lily lausui itsekseen, luoden silmiänsä toiseen ja tuntien, että hänen poskiansa punotti vielä enemmän, kuin metsästyksen into saatti oikeuttaa. Hän näki edessään pitkän, ylpeäkasvoisen miehen, jonka silmät eivät ilmoittaneet mitään päättäväisyyden puutetta ja jonka tiveästi ummistetut huulet vahvistivat sitä ajatusta, johon silmien ja otsan johdolla vaistomaisesti joutui. Hänen lyhyeksi leikatulla parrallansa ja hiukan kähertyneellä tukallaan oli sama uhkea, ruskea väri kuin hänen poikansakin, paitsi että niissä siellä täällä näkyi harmaita juomuja. Vartaloon ja kasvonjuonteisin katsoen hänen poikansa tuli suuresti häneen, vaikka edellinen heistä oli lienteämpi kontuureiltaan ja ehkä hiukan vähemmän säännöllinen ja tyly käytöksen puolesta. Huolimatta siitä vääryyden tunteesta, joka oli äitynyt Lily'n povessa siitä asti, kuin hän oli kuullut, kuinka tämä vastusti hänen liittoansa lempipoikansa kanssa, hän ei voinut olla tuntematta ylpeyttä rakastajansa isän puolesta. Sillä aikaa kuin hän oli tehnyt nämät havainnot, toinen oli tuntian silmällä tarkastanut Nuoren Lollard'in ruumiin suhteita sekä lausunut ajatuksiansa sen oivallisista ominaisuuksista. Koirat mitkä olivat pitkällänsä, mitkä läähöttivät peräti uupuneina taikka piehtaroivat ja joivat läheisestä joesta.
"Oivallinen hevonen, Madam, ja mainiosti kasvatettu. Ulkomuodosta päättäen, olen varmaan nähnyt sen ennen, vaikken nyt voi johdattaa mieleeni, missä. Ei mitään semmoista sukuperää, jota usein tavataan täällä. Hiukan enemmän luuta, kuin meidän täysiverisissä hevosissamme yleisesti. Te tiedätte arvattavasti sen sukuperän, Madam. Ei kukaan voisi ratsastaa semmoisella hevosella ja ratsastaa sillä tapaa, kuin te, arvoa panematta sen ominaisuuksiin. Antakaat minun katsoa," hän jatkoi vastausta odottamatta ja astuen taaksepäin pari kolme askelta, että hevosen ensemble paremmin pääsisi näkyviin, "se tulee — ei — kyllä, se tulee suuresti — översti Servosse'n Lollard'iin".
"Ja se on Nuori Lollard", lausui Lily.
Mies loi nopeasti silmänsä Lily'n kasvoihin ja antoi niitten vaipua, tarkasti katsellen hänen pukuansa ja vartaloaan, hevosen puoleen jälleen, jolloin hän miettien sanoi: —
"Ah, niin! Minä muistan hänen puhuneen itselleni tästä varsasta. Sen emä oli Glencoe'n sukua, hän, luullakseni, sanoi".
"Niin oikein," myönsi Lily.
"Entä te?" hän kysyi, katsoen Lily'a täydellisesti kasvoihin.
"Minä olen Lily Servosse," hän vastasi yhtä tyvenellä äänellä, kuin kysyjän oma.
"Niin minäkin päätin," toinen vastasi. "Överstin on syytä ylpeillä sekä tyttärestään että hevosestaan," hän lisäsi levollista hyväksymistä osottavalla äänellä. "Ja minä olen kenraali Gurney. Suvaitkaat minun itse esitellä itseäni, miss Lily, ja toivoa, että joudumme likempään tuttavuuteen". Hän kohotti hattuansa jälleen ja tarkasteli tyystisti Lily'a, samalla kuin hän ojensi hänelle kättänsä. Lily'n muoto ei muuttunut, ja hän sanoi täydellisellä tyvenyydellä: —
"Minä kiitän teitä. Minä olin myöskin tullut siihen päätökseen, että se olitte te".
Toinen hymyili tätä sanojensa kaikua ja arveli, katsellen omaa hevostansa: "todellakin! Te olette siis nähnyt sen ennen?"
"Kahdesti".
"Niin. Tämä muistuttaa minulle, miss Lily, että olen velkaa teille siitä, ettette vähä aika takaperin suostunut poikani tarjomukseen. Näyttää omituiselta, kun kiittää jotakuta tämmöisestä; ja nyt, kun olen nähnyt teidät," hän lisäsi iloisesti, "en voi kummastella, että hän teki tarjomuksen. Hänen ikäisenään olisin luullakseni, melkein varmaan, pannut itseni saman kohtalon alaiseksi".
"Ei, jollei tämä hevonen olisi ollut minun myötäjäisiäni, pelkään minä," vastasi Lily vallattomasti.
"Noh," arveli toinen nauraen, "tätä paria ei saisi eroittaa. Mutta totisesti puhuen," hän lisäsi, "minä olen kiitollinen siitä, että hylkäsitte hänen tarjomuksensa, ja minä toivon, että minun sopii lausua sitä ilman teitä loukkaamatta. Minua ei kummastuta, että hän rakastui niin suloiseen tyttöön, kuin teihin, enkä minä oudoksu hänen suruansa; mutta teidän täytyy tietää, miss Lily, että vanhemmat mielellään laskevat tuumia lastensa puolesta, ja me olimme erittäin ajatelleet toista vaimoa Melville'lle. Minä varon, että teidän hylkäämisenne käy niin kovasti hänen sydämmellensä, ettei meille tule milloinkaan mitään miniää; vaikka se ehkä auttaa häntä saamaan voittoa rakkaudestaan".
"Mutta minä en hyljännyt häntä, kenraali Gurney," Lily lausui tyvenellä avosydämmisyydellä.
"Te ette hyljännyt häntä? Minun ymmärtääkseni hän sanoi, että hän oli hyljätty; taikka ainakin hänen äitinsä kertoi sen minulle," vastasi hän kummastuneena.
"Minä sanoin hänelle," Lily vastasi toisen kysyvään ääneen ja kummastuneesen katseesen, "että niin kauan kuin hänen isänsä vastusti sitä, ei voinut ajatellakaan mitään avioliittoa meidän välillämme".
"Ja miksi te tämän ehdon teitte?" toinen kysyi kummastuneena. "Semmoinen vaarin-otto rakastajan velvollisuudesta vanhempiansa kohtaan ei ole tavallinen meidän amerikalaisissa lady'issamme".
"Minä kieltäysin selittämästä sitä Melville'lle," Lily vastasi, "mutta teidän on oikeus kysyä. Vähän taikka ei ollenkaan ajateltu hänen lapsen-velvollisuuttansa tässä asiassa. Minusta se yksinkertaisesti oli velvollisuus, jota minun tuli suorittaa teitä kohtaan".
"Kuinka, minua kohtaan? Minä en ymmärrä," toinen sanoi hämmästyneellä katseella.
"Koska te lähetitte tuon varoituksen, joka pelasti isäni hengen," Lily vastasi vakaasti.
Kenraali Gurney hypähti ylös ja punastui otsakulmia myöten.
"Te päätätte siis niin!" hän kysyi terävästi. "Mistä, jos saan kysyä?"
"Teidän nuorempi poikanne toi sen, ratsastaen tuolla hevosella," Lily lausui, osottaen Reveille'ta.
"Ja tämä varoitus saatti teidät koettamaan vaarallista ratsastusta," arveli vanha Gurney.
"Johon olin vaan liian onnellinen ryhtymään," Lily vastasi nopeasti.
"Ja ettekö ajatellut, että se oli pelkurimaisesti ja alhaisesti tehty minulta, että jätin teille tuon kauhean tuuman estämisen?" toinen kysyi.
"Minä en ole koskaan ajatellut sitä tuossa valossa," Lily vastasi miettien.
"Minä olen usein sen jälkeen, olen perin pohjia halveksinut heikkouttani. Minä koetin vielä salata sitä asiaa, että olin antanut tuon varoituksen. Minä en ole koskaan kertonut sitä kenellekään, ei edes pojalle, joka sanoman toi".
"Minä olen vaan ilmoittanut isälleni", Lily sanoi yksinkertaisesti.
"Ja te hylkäsitte poikani ainoastaan tämän asian tähden?" toinen kysyi miettien.
"Tuo kysymys on tuskin kohtuullinen," Lily vastasi ensimäisen kerran vähän hämmentyneenä.
"Minä pyydän anteeksi," toinen lausui nopeasti. "Te olette oikeassa. Minulla ei ole mitään oikeutta tehdä tätä kysymystä. Minä peräytän sen".
"Ei, kenraali Gurney," arveli Lily, totisesti katsellen häntä. "Minä en tahdo salata teiltä mitään. Minä kieltäysin taipumasta hänen pyyntöönsä, että menisimme kihloihin, ainoastaan tästä syystä".
"Ja teidän isänne — tietääkö hän?"
"Minä olen puhunut asian yhtä suoraan hänelle, kuin teillekin".
"Ja hän hyväksyy?"
"Aivan sydämen pohjasta".
"Miss Lily" —
Kuului torven toitotus, ja puolikymmentä ratsumiestä syöksähti näkyviin sillä tiellä, jota myöten kenraali oli tullut.
"Jo-ho-o-o!" kenraali huusi nopeasti vastaukseksi, lisäten lyhyesti Lily'lle: "tuossa on ystäväni Morrow. Minä luulinkin, että nämät koirat olivat hänen. Samoin kuin tekin jouduin aivan sattumalta tähän metsästykseen".
Ratsumies oli saapunut paikalle juuri kuin kenraali oli päättänyt tämän lauseen. Esittelemisiä ja selityksiä seurasi. Morrow kertoi ajon menosta. Kenraali kuvasi vilkkaasti ketun kiinnisaantia. Kohteliaisuuden lauseita sateli runsaasti Lily'n päälle, ja Morrow suostui hänen pyyntöönsä "pistäytyä" hänen isänsä talossa ja syödä päivällistä heidän kanssaan, koska hän meni sitä tietä kotiin. Jäähyväisiä heitettiin, ja tuore-sydämisen vanhan ketunpyytäjän seurassa Lily palasi Warrington'iin.
"Minä vakuutan, översti," oli hänen viimeinen muistutuksensa, kun hän päivällisen jälkeen ratsasti pois, "että jonkun meidän nuorista sievistä pojista täytyy tehdä rynnäkkö tuota tyttöänne vastaan. Perhana vieköön, hän on enemmän Etelän-omainen, kuin kukaan meidän omista tytöistämme! Ei sovi semmoisen tytön, kuin hänen, mennä Pohjasta miestä hakemaan. Oikeinhan olisi sääli, sen minä vannon, jos antaisi hänen mennä Yankee'lle! Se ei saa tapahtua, översti. Minä lähetän jonkun estämään semmoista onnettomuutta".
"Liian myöhään, Morrow," lausui Servosse hauskasti. "Hän lähtee Pohjaan maanantaina ja ottaa Nuoren Lollard'in mukaansa".
"Älkäät sanoko niin!" huudahti vanha mies surkealla äänellä. "Noh, he eivät koskaan laske häntä takaisin tänne, se on varma: heillä on liian paljon järkeä siksi. Sekä tyttö että hevonen! Totta tosiaan, minä vannon, että se on häpeällistä".
Pitkien keskustelujen perästä oli päätetty, että Warrington suljettaisiin vuodeksi; että Lily lähtisi johonkin pohjoiseen kaupunkiin jatkamaan lukemisiaan muutamissa aineissa, joihin hän oli osottanut erityistä taipumusta; ja että äiti seuraisi häntä. Översti Servosse esitteli, että hän itse viettäisi kappaleen tästä ajasta heidän kanssansa ja käyttäisi lopun muutamiin asioimis-yrityksiin, jotka välttämättömästi vaatisivat hänen poissa-oloansa melkoiseksi osaksi vuotta. Seuraavana kesänä he aikoivat olla pari kuukautta Warrington'issa ja sitten jättää sen — ehkä ainaiseksi, mutta kumminkin pidemmäksi aikaa.
Lily'n erityisestä pyynnöstä oli tuo palaaminen Warrington'iin saanut sijan tässä perhe-programmissa. Samalla kuin hän ei ollut kertaakaan horjunut tehdyssä päätöksessään, hän odotti luottamuksella sitä aikaa, jolloin kenraali Gurney taipuisi. Hän ei hetkeäkään epäillyt torjutun rakastajansa kestäväisyyttä ja tuskin valitti sitä kohtaloa, joka eroitti heidät; niin täydellisesti hän turvasi siihen, että tämä palaisi. Sillä aikaa hän kääntyi vielä suuremmalla innolla opettelemiseensa, lukien jokaista uutta taitoa, jonka hän saavutti, lisä-viehätykseksi, jota hän voisi tarjota Melville Gurney'lle palkinnoksi hänen pitkästä koetus-ajastaan. Syksyn lehdet karisivat maahan, kun Hullu ja hänen perheensä jättivät hyvästi eteläiselle kodillensa.
Viikkokausi sen jälkeen Marion Gurney ratsasti ylös portille ja, tervehtien autioksi jätettyä kartanoa, sai sen vastauksen uskolliselta Andy'lta, joka vaimoinensa oli asetettu vartioimaan taloa ja tiluksia, että "översti ja koko muu väki oli mennyt Pohjaan".
"Milloin he palaavat?" kysyi Gurney.
"Noh, Sir, luullakseni ei koskaan," vastasi Andy. "He puhuivat, että palaisivat tänne vähäksi aikaa tulevana kesänä; mutta minä arvaan, että heillä on siellä niin hyvät päivät ja että he tapaavat niin paljon ystäviä Pohjassa, että he kokonaan unhottavat tämän kurjan, halvan maan, jossa ovat saaneet kokea niin monta vastusta, ja jäävät kuin jäävätkin sinne. Mikä saattaa minut ennen kaikkia sitä luulemaan, on se seikka, että miss Lily otti Nuoren Lollard'in mukaansa. Jos vaan hevonen olisi jäänyt jälelle, olisin varma, että miss Lily'kin palaisi".
"Noh," puheli itsekseen kenraali Gurney, kotiinpäin ratsastaessaan, "se onkin, luullakseni, yksi kaikki. Minä pidän kovasti tytöstä, se on totta; mutta hän on sittenkin Yankee. Minä soisin, ettei Melville koskaan olisi nähnyt häntä. Minä olin kuitenkin päättänyt mennä myösiin ja ilmoittaa hänelle, että en enää vastustanut. Minä en voi nähdä pojan käyskelevän niin synkkänä ja juhlallisena, kun hänen ennen oli tapa olla niin virkeä ja iloinen. Kukaties hän nyt, kun tyttö on mennyt, ajattelee paremmin asiaa ja luopuu hänestä. Minä kumminkin toivon niin".
"Ei Servosse'kaan ollut mikään paha mies. Minä usein toivoin, että olisin ollut enemmän tuttu hänen kanssaan, ja luulen todella, että minun olisi pitänyt koettaa tehdä hänen oloansa täällä kodikkaammaksi. Hänellä oli varmaan kovin kolkko elämä täällä. Mutta hän olikin niin kauhean radikaalinen pohjoisvaltaisissa mielipiteissään! Hänen ei olisi koskaan pitänyt muuttaa tänne, se on asian todellinen laita. Ei kukaan voi väkisin istuttaa pohjoisvaltaisia aatteita Etelään, Ei maa eikä ilman-ala suosi niitä. Se on niinkuin pohjoinen maanviljelys vanhalla kuusistuneella pellolla — näyttää hyvältä kyllä, mutta ei kannata. Totta puhuen minä soisin hänelle hyvää, ja miss Lily'lle myöskin. Hän on juuri semmoinen tyttö, jota tahtoisin Melville'n vaimoksi, jollei hän vaan olisi Yankee ja hänen isänsä radikaali. Minä arvaan, että Melville unhottaa tytön nyt. Ainakin toivon niin".
Hän huokaili eteenpäin ratsastaessaan; mutta hänen toivonsa näytti olevan ennen-aikainen. Melville Gurney'ta valloitti halu matkustaa, niin pian kuin hän kuuli tuosta hegirasta Warrington'ista; ja kummallista kyllä hänen askeleensa johdattivat samaan kaupunkiin, jossa Lily harjotti opettelemistaan, sydän täynnä unelmia rakastajan tulosta. Useammin kuin kerran Lily kuukausien kuluessa äkkiä kääntyi väkitunkoisilla kaduilla sillä tunteella, että Gurney'n silmät olivat häneen kiinnitetyt. Muutamia kertoja hän luuli näkevänsä tuttavan haamun ihmisjoukossa; ja hänen sydämensä sykki silloin nopeasti, samalla kuin hänen silmänsä koettivat saada uudestaan nähdä rakkaat kontuurit. Sitten hänen oli tapa jatkaa kulkuansa iloisesti nauraen ja hyvin mielissään, että hänen sydämensä osotti uskollisuuttansa tuommoisella hellällä itsensä pettämisellä.
Melville huomasi pian asian todellisen laidan ja päätti, ettei häntä saisi voittaa kestäväisyydessä. Hän ei siis antanut mitään merkkiä, vaan tutki tuota suurta kaupunkia, joka avasi myriadi-sivuisen elämän-kirjansa hänelle, ja oppi monta kallista oppia, joita ei Etelän saarentapainen umpinaisuus koskaan voinut opettaa.
Näin rakastuneet odottivat; mutta suuttuneena poikansa käytöksestä isä sanoi: "jos hän tahtoo tehdä itsensä narriksi tuon pikku Yankee-tytön tähden, niin menköön vaan".