XLVI LUKU.
Viisaus ja hulluus yhtyvät toisiinsa.
Lyhyt aika koti-elämänsä lakkauttamisen ja Warrington'ista lähtönsä jälkeen Servosse erityisestä kutsumuksesta kävi tervehtimässä tohtori Enos Martin'ia, tuota vanhaa ystävää, joka ensin oli ollut hänen opettajansa ja sittemmin hänen kunnioitettu ja uskottu neuvon-antajansa. Niinä vuosina, jotka olivat kuluneet siitä, kuin Hullu oli nähnyt hänet, hän oli kypsyneestä, uhkea-voimaisesta miehuudesta joutunut siihen kypsyneempään ikään, joka tulee ilman heikkoutta, mutta joka kuitenkin tuottaa jommoisenkin määrän filosofillista levollisuutta — tuota todellista "elämän päivänlaskua, joka antaa mystillistä oppia". Noina hiljaisina vuosina, jotka tulevat ennen loppua, jolloin kunnianhimo on kuollut ja kiihkeät pyrinnöt taukoavat; jolloin vireän elämän rauhaton hälinä vierii huomaamatta ohitse, niinkuin väkirikkaitten katujen tohina sivuaa ahkeran työmiehen; jolloin järki toimii tyvenesti, toivosta taikka pelosta huolimatta, — juuri noina vaipuvina vuosina parhaitten elämien paras työ tavallisesti tehdään. Tuo oma itse, joka panee vaa'an kiikkumaan, on kadonnut; mutta sydän, ymmärrys, hellä hyvänsuonti sitä maailmaa kohtaan, joka nopeasti soljuu pois, jäävät, ja nuot kypsyneemmät voimat vaikuttavat ilman intohimojen hävittävää tulta. Tässä levollisessa valossa, joka käy hämärän edellä, Enos Martin'kin istuutui keskustelemaan sen nyt karkean ja parhaassa ijässä olevan miehen kanssa, jonka elämää hän oli seurannut hänen joutuessaan nuoruudesta miehuuteen ja varhaisesta miehuudesta täysikuntoisuuteen. Parikymmentä vuotta oli kulunut siitä, kuin he olivat toisensa kohdanneet. Toiselle heistä nämät vuodet olivat olleet täynnä tointa. Hän oli ollut tapausten virrassa, käynyt sen hyökkäyksiä kohti ja oli risti- ja vasta-vuolteitten kautta viety siitä suunnasta, jonka hän oli merkinnyt itselleen elämän suurella kartalla. Hänellä oli arpi näytettävänä jokaisesta taistelosta. Hänen sydämensä oli sykkinyt sopusoinnussa ison maailman-valtasuonen kanssa jokaisessa niistä suurista tarkoituksista, jotka näinä vuosina olivat tätä valtasuonta paisuttaneet. Toinen oli suurimmalla tarkkuudella silmällä pitänyt noita liikkeitä, jotka sakeilla pyörteillään olivat kieponeet ja kuohuneet toisen elämän ympäri, itse vaan hiukan kosketettuna, mutta aina koettaen semmoisista havainnoista johdattaa mitä arvokkaita oppeja hän suinkin voi, muitten nuorten sielujen harjotukseksi ja ohjaukseksi, jotka vielä vaan liikkuivat suuren elämän-meren rannalla.
Tämä alinomainen ja tarkasteleva vaaria-otto mailman suurista yhteiskunnallisista liikkeistä, joita hän katseli näin tyveneltä korkeudelta, oli saattanut hänet erinäisellä huolella tutkistelemaan kansakunnan suhteita tuohon äsken valloitettuun Etelän osaan, ja vielä erityisemminkin mustien tilaa. Sitä tehdessään hän oli joutunut ennen kaikkia kiinnittämään huomiotansa tuohon muutos-aikaan, joka tulee Chattelismin elikkä jonkunlaisen yksilöitten vallanalaisuuden ja riippuvaisuuden ja toiselta puolen yksilöitten täydellisen itsevaraisuuden välillä. Tämä on tunnettu eri nimillä eri maissa ja eri aikakausina — Englannissa elinomaisuuden, Venäjällä orjuuden nimellä. Tämän suhteen hänen tutkimuksensa oli ollut varsin perinpohjainen ja hänen osan-ottonsa kaikkiin noihin kansallisiin kysymyksiin oli siis ollut mitä vilkkainta laatua: tästä hänen suuri halunsa saada nähdä vanhaa oppilaistaan ja puhua semmoisen kanssa, jonka huomaamis-kykyyn hän luotti, niistä ilmaumista, joita tämä oli nähnyt, ja niistä päätöksistä, joihin tämä oli tullut, sekä verrata niitä ei ainoastaan omiin edempää tehtyihin havaintoihinsa, vaan myöskin historian tosi-asioihin. He istuivat kauan aikaa yhdessä siinä kirjastossa, johon vanhempi oli koonnut maailman ja vuosisatojen henkiset aarteet, ja uudistivat sitä keskinäistä personallista tuttavuutta, jota pari vuosikymmenistä oli keskeyttänyt. Toisen melskeisen elämän tapahtumat ja toisen hiljaisen olon vaiheet kerrottiin molemmat; ja sitten heidän keskustelunsa siirtyi siihen aineesen, joka oli vetänyt puoleensa niin suuren osan molempien ajatuksista — tuohon suureen maailman-tapaukseen, jossa heidän kummankin elämänsä oli vaan vähän-arvoinen syrjä-asia.
"Ja te ajattelette siis, översti Servosse," lausui vanhempi vakaasti, "että mitä on nimitetty Uudestaan rakentamiseksi, on suurenmoisella tavalla tyhjäksi rauennut?"
"Epäilemättä," kuului vastaus, "sikäli kuin asia koskee niitten tarkoitusten saavuttamista, joita sen esitteliät pitivät silmällä, joita maailma toivoi ja joita sopi odottaa sodan loogillisena seurauksena".
"Minä en luule kokonaan ymmärtäneeni tuota rajoitustanne," arveli
Martin epäileväisesti.
"Minä tarkoitan," sanoi nuorempi mies, "että Uudestaan rakentaminen raukesi tyhjäksi sikäli kuin se yritti yhdistää kansakuntaa, tehdä todella yhdeksi kansaksi sitä, mikä ennen sisällisen sodan järistystä oli ollut yksi ainoastaan nimeksi. Se raukesi myöskin sikäli kuin se yritti määrätä ja vahvistaa mustan rodun asemaa ja oikeuksia. Ne määrättiin, se on totta, paperilla, ja ryhdyttiin jonkunlaisiin varustuskeinoihin, jotka estäisivät tämän julistuksen mitättömäksi tekemistä. Mutta ei minkäänlaisia takeita hankittu niitten käytännöllistä kukistamista vastaan, joka toimitettiinkin niin helposti ja niin ilman mitään rangaistusta, että se suuresti kummastutti niitä, jotka liikkeen alkuun panivat".
"Teidän täytyy kumminkin myöntää, että 'valtioin oikeuksien' uskonkappale sai loppunsa sodan ja tuon summittaisen ja täydellisen tarkastuksen kautta, jonka alaiseksi erehtyneet tasavallat aivan säännöllisesti asetettiin ja jota me sanomme Uudestaan rakentamiseksi," lausui Martin.
"Päinvastoin," vastasi Servosse, "se, mikä tapahtui, jätti 'Valtioin oikeuksien' opin aivan eheäksi ja koskematta, paitsi yhdessä ainoassa kohdassa, nimittäin mitä tulee rauhallisen unionista eroamisen oikeuteen. Sota ratkaisi sen asian. Kansakunta vaati ja peri oikeutensa puollustaa itseänsä väkivaltaista hajoittamista vastaan".
"Eikö se myöskin vaatinut oikeuttansa jälleen luoda, muodostaa, rakentaa?" kysyi vanhempi mies.
"Ei ensinkään," kuului vastaus. "Uudestaan rakentamista ei koskaan vaadittu minäkään oikeutena, ei ainakaan nimen-omaan ja esivallan puolesta. Muutamat kyllä vakuuttivat semmoisen oikeuden olevan; mutta heitä pidettiin haaveksijoina. Uudestaan rakentamisen tointa selitettiin siivosti välttämättömäksi seuraukseksi tuosta huonosti menestyneestä erilleen pyrkimisestä: sitä ei koskaan puollustettu minäkään eikä julistettu miksikään kansakunnan oikeudeksi edes oman turvallisuutensa valmistamiseksi".
"Miks'ette siis sano, että se raukesi kokonaan tyhjäksi?" kysyi Martin. "Minusta näyttää siltä, kuin se olisi perinpohjin ja täydellisesti lahonnut".
"Ei ensinkään," vastasi Servosse vähän kiivaasti. "Paljon sen kautta saavutettiin. Otaksukaat, että lapsi tekee jotakin pahaa sata kertaa, nuhdellaan siitä joka kerta ja vasta viimeisen nuhteen perästä osottaa surua ja tunnustaa tahtovansa vasta menetellä paremmin, mutta jo seuraavana päivänä sille tulee sama virhe. Vanhemmat eivät joudu epätoivoon eivätkä pidä lapsen katumusta perin mitättömänä voittona. Päinvastoin suuri askel on astuttu eteenpäin: paha teko on myönnetty vääräksi eikä se saa sen jälkeen puollustusta. Siitä pitäen vanhemmat voivat, Nathan'in tavalla, johdattaa pahantekiää hänen omaan arveluunsa hänen omasta teostaan. Samalla tapaa Uudestaan rakentaminen oli suuri askel eteenpäin siinä kohdin, että se muodosti jonkunlaisen erehdyksen tunnustuksen. Se antoi meille semmoisen käsityksen sanoista: 'me kansakunta' federaalisen konstitutionimme alkulauseessa, joka teki valheeksi sen, joka ennen oli vallinnut. Se myönsi ja määräsi koko ihmiskunnan yhdenvertaisuuden hallinnollisessa vallassa ja pakotti kaikki osastot ja puolueet nimen-omaan tunnustamaan sitä siinä taikka tässä tämän vallan kehitys-jaksossa".
"Ja onko siinä nyt kaikki, mitä kaikkien näitten vuosien työn, taistelon ja verenvuodatuksen kautta voitettiin?" kysyi vanha mies huokaillen.
"Eikö siinä ole kylläksi, ystäväni?" vastasi Hullu moittivalla äänellä. "Eikö melkein kokonaista vääryyden ja ulkokultaisuuden vuosisataa huokeasti sovitettu yhdellä ainoalla rangaistuksen vuosikymmenisellä? Erehdyksen tunnustaminen on katumuksen vaikein kohta, olipa kysymys yksityisestä ihmisestä taikka kokonaisesta kansakunnasta. Siinä paikassa paholainen aina taistelee kiihkeintä taisteloansa. Sen jälkeen hän astuu alas vuorelta ja taistelee laaksossa. Hän on haavoitettu, runneltu ja helposti pakoon ajettu".
"Te ette siis pidä taisteloa Pohjan ja Etelän välillä vielä päätettynä," lausui Martin.
"Päätettynä?" Hullu huudahti tuikeasti. "Se on vasta alotettu! Minä en tarkoita selvästi rajoitettujen maan-osien ruumiillista ottelua. Tämä on vaan yksi kohtaus suuressa näkymättömässä kamppauksessa — taistelossa, joka aina riehuu kahden toisiaan vastustavan aatteen välillä. Ennen sisällistä sotaamme se oli niinkuin joki, jossa on siellä täällä joku kiihkeä koski; sitten, jonkun aikaa, se oli niinkuin kuohuva köngäs; ja siitä asti se on ollut se kolkko, musta, mutta syvä ja tyven pyörre, joka on putouksen alla, täynnänsä ajopuita ja varjoja ja vihaista mutinaa ja näkymättömiä virtoja ja piileviä voimia, pyörre, jonka vastaisesta kulusta ei kukaan voi tietää muuta, kuin että sen täytyy pyrkiä eteenpäin.
"Jää paksuin, mikä jäätyi konsanaan,
Se vuoksen peittää voipi, kattaa vaan:
Vilkasna virta alla elamoi
Ja juoksee — juoksemast' ei laata voi!"
"Tahdotteko väittää, ettei tuo vanha taistelo orjuuden ja vapauden välillä päättynyt, kun orjuus lakkautettiin?" kysyi tohtori kummastuneena.
"Luullakseni se olisi," vastasi Hullu nauruun menevällä äänellä, "jos orjuus olisi lakkautettu. Minä en pyydä kumota tuota vanhaa sananlaskua, että 'kaksi kahakkaan tarvitaan'; mutta tässä juuri meidän erehdyksemme — Pohjan erehdys, sillä Etelä ei ole tehnyt mitään erehdystä tässä asiassa — on ollut. Me olemme otaksuneet, että orjuus oli hävitetty, koska meillä oli 'Vapauden julistus', 'Perustuslaillinen Muutos-ehdotus' ja 'lakeja säädettyinä sen johdosta', kaikki kertoen tosi-asiana, että väkinäistä orjuutta, paitsi rangaistuksena rikoksista, ei saisi enää löytyä. Siihen turvaten olemme heittäneet hattumme ilmaan ja iloisesti kerskailleet siitä, mitä olimme aikaan saaneet, niinkuin meidän oli hyvä oikeus tehdä. Orjuuden Vastustajain Seura tuli kokoon ja onnitteli itseänsä lähetyksensä täyttämisestä, koskei enää ollut mitään maailmoja valloitettavana, ei mitään sortoa kukistettavana eikä mitään uhreja autettavana. Ja sitten se itse-ylistyksensä hyvässä hajussa hajoitti itsensä, kuollen täynnänsä hyviä tekoja ja yksistänsä sen tähden, ettei enää löytynyt mitään hyviä tekoja tehtävänä. Se oli loppu semmoinen, joka maistui tuhatvuotiselta valtakunnalta; mutta, pahaksi onneksi, se oli peräti hullunkurinen. Minä en moiti Garrison'ia eikä Phillips'ia eikä teitä itseä eikä ketään muuta abolitionistein vanhasta kaartista. Se oli luonnollista, että ainakin haluaisitte koettaa laakeriseppeleitänne niin kauan, kuin vielä elitte".
"Totisesti, översti," lausui vanha tohtori nauraen, "te ette saa ajatella, että tuo oli meidän johtava syymme".
"Tietysti ei tunnustettuna eikä tajuttunakaan," sanoi Hullu. "Todellisille syille annetaan harvoin mitään selvää muotoa. Minä en kuitenkaan kummastele, että miehet, jotka alusta asti ovat olleet orjuuden hankkeen poistamis-"kahakassa", joksi sitä arki-kielessämme sopii nimittää, ovat väsyneet. Minä ymmärrän täydellisesti, että kaiken elinaikaa kestävä sota sammuttaa miehen tappelu-himon. Vanhat miehet harvoin rupeavat lähetys-saarnaajiksi. Ollen aatteitten taistelossa he kyllä voivat kannattaa kamppausta viimeiseen hetkeen ja viimeiseen hengenvetoon saakka. Vanhat miehet ovat olleet hyviä marttyyrejä Polykarpon ajoista asti; mutta he eivät halua marttyyriutta eivätkä sitä tavota. Jos yhtä hyvin sopii välttää sitä, he mieluisammin sen tekevät; ja tässä erityisessä kohtauksessa he ansaitsivat lepoa ja enemmän kunniaa ja kiitosta, kuin he koskaan eläissään tai kuoltuansa saavat".
"Se oli meidän vikamme — meidän, sen ajan nuorukaisten, jotka juuri olimme tunkeuneet esiin siitä ahjosta, jossa kahleet sulattiin pois koukistuneista ja kutistuneista jäsenistä. Meidän olisi pitänyt nähdä ja käsittää, että ainoastaan kuori oli mennyt. Orjuus julkisena yhteiskunnallisena tilana oli loppunut: voimana, valtana, moraalisena aineksena se oli juuri yhtä tehokas, kuin ennenkin. Sen tunnetut vammat olivat poistetut: sen tuntemattomat olivat olemassa niissä kitukasvuisissa ja vääristyneissä luonnoissa, jotka monta sukupolvea olivat olleet sen vaikutuksen alaisina — isännissä yhtä hyvin kuin orjissakin. Yhteiskunnallisena laitoksena sitä kävi julistaminen ja säätäminen lakkautetuksi: moraalisena olemuksena se on yhtä mahdoton hävittää, kuin ne sielut, joihin se on painanut leimansa".
"Te arvelette siis, että 'tukehuttamaton taistelo' vielä on edessämme?" kysyi Martin.
"Epäilemättä. Pohja ja Etelä ovat ainoastaan sopivia nimiä kahdelle selvästi eriävälle, toisiaan vastustavalle ja yhdistymättömälle aatteelle — kahdelle sivistykselle, joksi niitä välisti on nimitetty, semminkin Etelässä. Pohjassa löytyy vähän enemmän älynpuolista ylpeyttä; ja me olemme taipusat puhumaan toisesta sivistyksen, mutta toisesta jonakin barbariuden lajina. Näitten molempien täytyy välttämättömästi taistella keskenään, siksi kuin toinen vallitsee ja toinen väistyy. Toisen ylös tempaaminen ja toisen istuttaminen sen sijaan ei ole mikään hetken eikä päivän työ. Se oli meidän erehdyksemme. Me koetimme silmänräpäyksen varoituksen jälkeen sälyttää Pohjan sivistystä, aatetta Etelän päälle. Me luulimme, että kapinan kukistamisen kautta Etelän valkoinen mies oli ajatusten ja tunteitten puolesta tullut yhtäläiseksi, kuin Pohjan Kaukasialainen; ja että orja vapauttamisen kautta oli kerrallaan käynyt pyhimykseksi ja Salomon'iksi. Me koetimme siis rakentaa yhteiskuntia, jotka ajatusten, tunteitten, kasvamisen ja kehkiämisen puolesta olisivat kokonaan Pohjan yhteiskuntien kaltaisia. Se oli Hullun Yritys".
"Johon ryhdyimme kaikki, kuinka?" kysyi tohtori nauraen.
"Juuri niin," vastasi Servosse pontevasti.
"Minä en ole varma, vaikka olisitte oikeassa," lausui vanhempi. "Siltä nyt näyttää, ja kaikki, mitä on tapahtunut, soveltuu todella yhteen teidän katsantotapanne kanssa. Mutta, jättäen entisyyden sikseen, mitä te tulevaisuudesta sanotte?"
"Noh," vastasi Servosse miettiväisesti, "taistelo on loppuun asti taisteltava. Jos sillä alalla, jossa nyt vallitsemme, on oleva yksi kansakunta, sen täytyy olla joko semmoinen kansakunta, joka on yhtäläinen tunteitten ja sivistyksen puolesta, taikka toisen sivistyksen täytyy toista hallita ja kaita. Niinkuin asian laita nyt on, Etelän sivistys on voimakkaampi, jäntevämpi ja enemmän käsiksi käypä. Äskeisen orjan valta on kokonaan laimennettu. Etelän valkoisten voima on lisääntynyt juuri kahdella viidettä osalla täysi-ikäisistä mustista, joita ei ennen sotaa otettu edustuksissa lukuun. Kaikissa kysymyksissä, jotka koskevat kansakuntaa ja sen tulevaisuutta, he ovat käytännöllisesti yksimielisiä ja liittyvät päivästä päivään likemmin toisiinsa, sillä välin kuin ne, jotka kerta seisoivat meidän puolellamme, lannistuvat ijästä taikka ympäröivien olojen voimasta".
"Mutta eikö tämä parane sisään-muuttamisen kautta? Eivätkö nämät molemmat maan-osat voi vähitellen yhtyä ja mukaantua toisiinsa?" kysyi tohtori levottomasti.
"Sisään-muuttaminen Etelään on vastedes, niinkuin tähänkin saakka, oleva paikottainen ja vähäpätöinen, semmoinen aines, jota tuskin sopii ottaa lukuun. Löytyy monta syytä siihen. Tärkein on se, ettei Etelä suosi sisäänmuuttamista. Ei niin, että se suoraan vastustaisi sitä taikka olisi niin suvaitsematon, ettei kävisi sitä kärsiminen, paitsi kun on kysymys valtiollisista seikoista, mutta se on ollut umpinainen siihen määrään, että se on kadottanut yhteensulattamisen ky'yn; eikä sisäänmuuttanut koskaan tule sen kansan eläväksi jäseneksi; jonka keskellä hän asuu. Hänen lapsensa ehkä välisti tulevat, mutta ei aina. Länsi tarttuu vierasta käteen ja saattaa hänet yhdessä päivässä tuntemaan itsensä olevan kotona — olevan sen kansan oma, jonka keskellä hän elää. Etelä ehkä voi tervehtiä häntä yhtä sydämellisesti, kuin Orientti tervehtii kaukasialaista kauppiasta; mutta, niinkuin Orientti, saattaa hänet kuitenkin huomaamaan, että hän on 'ulkoapäin tullut barbari'. Paitsi sitä Etelä ei kaipaa enempiä työvoimia ja niitten aineellinen menestys, jotka ovat sodan jälkeen lähteneet sinne, ei ole ollut semmoinen, että se houkuttelisi monta seuraamaan".
"Mutta miksi teistä on todennäköisempi, että Etelä on hallitseva, eikä tuo väkirikkaampi ja yritteliäämpi Pohja?"
"Koska Eteläläiset ovat aivan yksimielisiä ja vaistomaisesti ja synnyltänsä hallitsijoita. Heitä eivät epäilemiset estä eivätkä he tuhlaa jäntevyyttänsä turhiin ja vähäpätöisiin riitakysymyksiin. He ovat luonteeltaan yksinvaltaisia ja kuninkaallisia. Jokainen heistä ajattelee enemmän Etelää, kuin itseään, ja kaikki, mikä lisää sen valtaa taikka kunniaa, on kalliimpi hänelle, kuin mikään personallinen etu. Pohja luulee, että Etelän kansa on erittäin suuttunut orja-omaisuutensa kadottamisesta: totta puhuen he ovat tuhat kertaa enemmän vihaiset vapautettujen neekerien korottamisesta yhtäläiseen poliitilliseen valtaan. Pohjassa on erimielisyyttä: yksi osa tahtoo vallan tähden liittyä Etelään, ja, juuri niinkuin ennen sisällistä sotaa, Etelä tahtoo jälleen hallita ja johtaa kansakuntaa".
"Ja milloin tämä on loppuva?" kysyi vanhempi mies väsymyksen huokauksella.
"Kun Pohja oppii arvostelemaan tosi-asioita ja heittää joutavan hellätuntoisuutensa sikseen; taikka kun Etelä luvattoman ja laittoman orjuuden systeemin raukeamisen eli räjähtymisen kautta on omien rajojensa sisäpuolella ratkaissut rotu-riidan kysymyksen. Maan isännät ovat vielä työn isännät ja jäänevät siksi, kunnes työntekiäin tieto ja taito polvikuntien vaihdellessa lavenevat taikka he vimmastuvat".
"Ah! nuori ystäväni," lausui vanha mies, ja hänen kasvonsa loistivat ylpeydestä, "nyt tulette minun alalleni ja, minun täytyy se sanoa, koskette myöskin minun pelkooni tulevaisuuden suhteen. Äsken kansalais-oikeuksia saaneitten vapautettujen orjien tila Etelässä on peräti tavaton ja merkillinen. Minun on mahdoton katsella sitä huolestumatta. Historiassa ei ole kuin muutamia harvoja esimerkkejä, että orjuutettu rotu kerrallaan hyppää täydellisestä chattelismista kokonaiseen itse-hallintoon. Kenties muinaisten Israeliitain asia tarjoo suurinta yhtäläisyyttä. Vaikka he olivat Jumalan kaitsennan alla, heidän kuitenkin oli kaksi asiaa tarpeesen: ensiksi maasta-muutto, joka vei heidät pois sen rodun keskeltä, joka oli ollut heidän isäntänänsä, pois orjuuden näkymöiltä ja lähitienoilta; ja toiseksi uuden sukupolven yleneminen, joka ei ollut tuntenut päällysmiehen ruoskaa eikä itse kohdastansa kokenut orjuuden häväistystä. Pako Egyptistä, erämaan vaivat, nuot neljäkymmentä kuoleman ja kasvannon vuotta, joina Egyptiläiset eivät tietäneet heistä mitään, kaikki nämät tarvittiin, ennenkuin Israelin lapset pystyivät itsehallintoon ja kansallisen voiman käyttämiseen ilman tuota jumalallisen avun suoranaista välitystäkin ja ihmeellisten merkkien ja kummien jokapäiväistä toistamista. Voiko Amerikan afrikalainen orja vähemmällä valmistuksella kehittyä itse-haltuiseksi kansalaiseksi, valkoisen veljensä vertaiseksi vallan suhteen?"
"Yhtäläisyys Israelin kansan kanssa on niin suuri, että se näyttää johtuvan melkein jokaisen mieleen," arveli Servosse. "Se on lempi-ajatus mustassa kansassa itsessä. Ainoa tärkeä eroitus, jonka minä voin nähdä, on puute uskonnollisesta aineksesta — puute profeetoista".
"Niin kyllä!" lausui vanha tohtori vilkkaasti. "Tiedättekö, että minua suuresti epäilyttää, löytyikö siihen aikaan mitään erityistä uskonnollista ainesta Juudan kansan mielessä? He eivät lähteneet Egyptistä eivätkä uskaltaneet erämaahan minkään uskonnollisen vainon tähden eikä rakkaudesta uskontoonsa. Nämät olivat semmoisia asioita, jotka tulivat perästäpäin ja seurauksena heidän kasvamisestaan ja kehkiämisestänsä. Orjuuden tunteesen, sorron ajatukseen, siihen juutalaisen valtakunnan kaksoisperustajat Moses ja Aaron vetosivat toteuttaaksensa uskonnollista aatettansa. Israeliitat seurasivat heitä, ei sentähden, että he olivat heidän uskonnolliset johtajansa, vaan koska he lupasivat päästää heidät Egyptiläisten ikeestä. Orjan vaisto vie hänet pakenemaan orjuuden näkymöltä, kun itsenäisen miehuuden pyrinnöt alkavat paisuttaa hänen sieluansa. Ettei tämmöinen henki tässä tapauksessa ole ennen ilmaantunut, on mielestäni kummastuttava asia: että se tästä lähtien on tuleva, on, pelkään minä, varma. Minä en saata ymmärtää, kuinka mikään rotu voi valmistua täydelliseen itsehallitukseen, oikeaan vapauteen, paitsi orjuuden eli elin-omaisuuden vähittäisen menon taikka erämaassa olon vaivojen ja tuskien taikka sitä vastaavan itsepäällisen kestämisen kautta, jotka kasvattavat ja lujittavat yksityistä itse-luottamusta ja yhteistä rohkeutta ja uskallusta".
"Luultavaa on, että he vielä saavat neljäkymmentä vuottansa," lausui Servosse, "ja jättävät enemmän kuin yhden sukupolven erämaahan, ennenkuin he jälleen voittavat ne oikeudet, jotka luvattiin heille ja joita he vähän aikaa nauttivat".
"Niin," sanoi vanhempi, "siinä on toinenkin vaarallinen seikka. He ovat maistaneet vapautta, täydellistä ja kokonaista; ja sen kadottaminen, vaikkapa välillisellä tavalla, on lisäävä vapautetun luonnollista inhoa orjuutensa muistoja ja seutuja vastaan. Minä pelkään suuresti, että tämä levottomuus eriämättömästi kuuluu äkkiä saavutetun vapauden tilaan; ja että innostuneena näistä molemmista tunteista tämä rotu yrittää poismuuttoa, joka vielä kumoo kaikki meidän sievästi sommiteltut järjestelmämme, ja koettaa omien oviemme edessä sitä ihmis-ystävyyttä, josta me kerskailemme. Mitä te siitä arvelette, översti?"
"Totta puhuen, tohtori, minä en voi sanoa," vastasi Servosse. "Että semmoinen tunne on olemassa, ei tarvitse epäillä. Amerikan afrikalaisen rodun historiassa on lisäksi jotakin kummallista ja salamyhkäistä, joka mahtavasti vaikuttaa siihen taika-uskoiseen mysticismiin,[108] joka vallitsee heissä. Tuotuina tänne vastoin tahtoansa; pakoitettuina kärsimään orjuuden kovaa holhon-alaisuutta, samalla kuin he yhä näkivät ja kuulivat sitä herkeämätöntä jumaloitsemista, jota kansakuntamme tarjoo vapaudelle; kahtena orjuuden vuosisatana oppien sivistyksen alkeita, uskonnon, lain, mekaanillisten taitojen aapistoa, talouden salaisuuksia ja työn tarpeellisuutta ja palkintoa; vapautettuina melkein ilman ponnistusta omasta puolestaan ja kokonaan ilman omantakeista ja tiettyä osan-ottoa — kaikki nämät tosi-seikat silmiensä edessä, ei sovi ihmetellä, että he pitävät itseänsä Jumalan erityisinä lemmittyinä — jonkunlaisena valittuna kansana. Tätä ihmeitten luetteloa, joiksi he katsovat näitä kummallisia tapauksia, esitellään aina rodun hehkuville mielikuvituksille; ja vaikka se tähän saakka on taivuttanut heitä toimettomuuteen, se voisi olla voimakkaana yllyttimenä, jos se kerran joutuisi vaikuttamaan yhteydessä semmoisen vakuutuksen kanssa, että heidän tulevaisuutensa on sijoitettava semmoiseen seutuun, joka on kaukana heidän entisyytensä näkymöiltä. Jos he olisivat samaa sukuperää, kuin hallitseva rotu, olisi ehkä mahdollista, että erottava rajalinja aikoja myöten häviäisi. Mutta he ovat merkityt eri värillä, vieläpä semmoisella, jota kauan aikaa on pidetty halpana ja alhaisena, eikä ole aivan vähän totuutta koko heidän historiansa loppusäikeessä: 'niggerit eivät voi koskaan täällä päästä valkoisen miehen kannalle'".
"Mutta mitä voi tehdä heidän korotuksekseen ja lievityksekseen tai estääksensä keski-aikaisen barbariuden perustamista meidän keskuuteemme?" kysyi tohtori huolestuneena.
"Noh, tohtori," lausui Hullu hilpeästi, "tähän kysymykseen tulee jonkun muun vastata, ja siihen on lisäksi vastattava teoilla eikä sanoilla. Minä olen antanut miehuuteni vuodet näitten kysymysten miettimiseen, ja minua pidetään sentähden hulluna. Minusta näyttää, kuin näitten vammojen parannuskeino olisi helposti keksitty. Rohdot ovat kuitenkin semmoiset, joita tulee tuottaa ulkoapäin. Sairas ei voi itseään parantaa. Etelä ei ole koskaan puhdistava itseänsä niistä haitoista, jotka sitä vaivaavat. Sen äly, sen ylpeys, sen varallisuus, lyhyesti, sen voima, ovat kaikki asetetut yksin sitäkin hiljaista ja hitaista kehittymistä vastaan, jonka aika ja puoli-barbarismi tuottaisivat. Tunnista tuntiin kahleet kotkataan kiinteämmiksi. Katsokaat orjuuden historiaa maassamme! Katsokaat, kuinka lainsäätäjät, oikeustot, yleinen mielipide ja koko maan voima vuosi vuodelta ja kaikissa orjavaltioissa käyvät tylymmiksi ja väkivaltaisemmiksi orjaa ja hänen vertaistansa 'vapaata mustaa' vastaan! Minä näen, että muistatte sen, vanha ystäväni. Aivan vastoin kaikkia valtiomiesten ennustuksia orjuuden peukalon-puristimia väännettiin vaan uudelleen ympäri ja kireämmäksi joka vierivältä vuodelta. Vapauden ja oikeuden jäljet pyyhittiin pois lain-säädännön kautta, ja armon pujahdus-reiät tukittiin tuomio-istuinten selitysten avulla, siksikuin ei jäänyt jälelle muuta, kuin musta tavattoman orjuuden kuilu".
"Minä näin nuot kaikki ja myönnän ennustuksen oikeaksi; mutta minä en vielä tiedä ajatustanne käytettävästä lääkkeestä," arveli vanha mies epäileväisesti.
"Noh, te ymmärrätte, ettei lääke voi tulla sisältäpäin," lausui Hullu. "Vähemmistö tuntee voimansa, ja enemmistö huomaa heikkoutensa niin hyvin, ettei sisältäpäin ole mitään odotettavana. Se, mikä on tehnyt pelottamisen mahdolliseksi, tekee edistyksen mahdottomaksi. Sentähden minusta näyttää, että tuohon kysymykseen jo on vastattu — sen täytyy tulla ulkoapäin!"
"Mutta kuinka?" kysyi vanha mies maltittomasti.
"Kuinka?" toisti Hullu. "Minua kummastuttaa, ettette näe sitä; ettei maa näe sitä; taikka pikemmin, että, nähden, he antavat semmoisen uskonkappaleen aaveen, jonka säätämiseksi veri-virtoja vuodatettiin, pelottaa itseänsä astumasta sitä uraa, joka leveänä ja selvänä, kuin kuninkaan valtatie, on edessämme: "pimeyden lääke on valo; tietämättömyyden — taito; vääryyden — oikeus".
"Se on totta kyllä pelkkänä ajatuksena, ystäväni; mutta kuinka sitä käytäntöön pannaan?" kysyi kuuntelia.
"Kansakunta kasvatti ja suojeli orjuutta. Orjuuden hedelmä on ollut oppimaton vapautettu, oppimaton köyhä valkoinen mies ja röyhkeä isäntä. Vapautetun kykenemättömyys, köyhän valkoisen miehen taitamattomuus, äskeisen isännän kopeus ovat kaikki seurauksena kansallisen vallan käyttämisestä vapaan ajatuksen, vapaan työn, vapaan puheen pidättämiseksi. Antakaat Kansakunnan nyt peräyttää se paha, jota se on sallinut ja kehoittanut. Antakaat sen kasvattaa niitä, jotka se teki taitamattomiksi, ja suojella niitä, jotka se teki heikoiksi. Se ei ole mikään suosio mustaa kohtaan, vaan Kansakunnan turvallisuus sitä vaatii. Laittakaat aapiskirja kansallisen voiman valtikaksi. Antakaat Kansakunnan kasvattaa mustaa miestä ja köyhää valkoista miestä, koska Kansakunta piti heitä orjuudessa ja on edesvastauksessa heidän kasvatuksestaan; kasvattaa äänestäjää, koska Kansakunnalla ei ole varoja suvaita, että hän on oppimaton. Älkäät koettako torjua pois edesvastausta ja verhota vaaraa. Isojen joukkojen vilpitön tietämättömyys on enemmän pelottava, kuin muutamien harvojen pahansuopa intelligenssi. Se toimitti kapinan syvät rivit ja nuot ennakkoluulojen sokaisemat laumat, jotka tekivät Kukistus-politiikin voimalliseksi. Köyhät Valkoiset, Vapautetut, Ku-Klux'it ja Pelottajat ovat kaikki samassa määrässä tietämättömyyden satona. Kansakunnalla ei ole varoja kasvattaa semmoista viljaa".
"Mutta kuinka," kysyi tohtori, "Hallitus voi kasvattaa näitä Valtioin kansalaisia Valtioin oikeuksia loukkaamatta?"
"Ah, hyvä, vanha ystäväni!" lausui Servosse, nousten ja asettaen kätensä toisen olkapäälle, "minä jätän teidät nyt, kun tuotte esiin jumaloittavakseni tuon amerikalaisen valtioviisauden juggernautin,[109] jonka kautta niin monta hekatombia on muserrettu ja silvottu. Tämä dämoni vaati miljoonia henkiä, ennenkuin hän salli, että orjuus hävitettiin: kenties sama verta lisäksi saisi hänet suostumaan siihen, että sidotut sielut irroitetaan ja lasketaan vapaiksi".
"Te olette katkera, poikani," sanoi vanha mies, nousten myöskin ja luoden kumppaninsa silmiin tyvenen moitteen katseen. "Älkäät pitäkö tuota mielipidettä. Olkaat kärsivällinen ja muistakäat, että teistä olisi tuntunut aivan niinkuin meistä, syntymäseutuisen Pohjamme miehistä nyt tuntuu, ilman sen kytevän vallankumouksen hohtoa, jonka keskellä olette elänyt. Sen miehen, joka on ollut tulivuoren aukossa, ei tule kummastella sen levollisuutta, joka on nähnyt vaan savun. Minä olen usein ajatellut, että Pyhä Paavali olisi ollut kärsivällisempi juutalaisia veljiänsä kohtaan, jos hän aina olisi pitänyt mielessään sitä ihmetyötä, jota vaadittiin hänen omaan kääntymiseensä".
"Ehkä olette oikeassa, tohtori," arveli Hullu; "mutta eikö pitäisi myöskin myöntämän jotakin vanhan Joonaan innolle, joka häiritsi makaajia Ninive'ssa? Oli kuinka hyvänsä, minä jätän teidän kysymyksenne viisaitten miesten vastattavaksi. Minä tahdon vaan lausua kaksi sanaa siitä. Etelä — tuo sala-Etelä, jolla valta on — ei tahdo, että tämä kysymys tehdään sen kansalle, ja on vastustava sitä parhaitten voimiensa perästä. Jos sitä ollenkaan tehdään, se on tehtävä Pohjan kautta — herätetyn, yllytetyn Kansakunnan kautta ja Pohjan tarkastuksen alla, minä tarkoitan — sen omaksi itsepuolustukseksi. Se täytyy olla suveräniteetin teko, vallan käyttämistä. Kansakunta odotti, että vapautetusta orjasta tulisi vapauden liittolainen. Se oli aivan oikein ja soveliasta, että se toivoi ja odotti sitä. Mutta se teki turmiollisen erehdyksen, kun se luuli, että vapautettu ilman harjaantumista taikka taitoa menestyksellä taistelisi omassa sotarinnan osassaan. Tämä erehdys on korjattava. Mitä välikappaleisin tulee, olen varma, että, kun Kansakunta on kärsinyt kylläksi hulluudestansa, se keksii keinon pahan poistamiseksi, seisoi Valtioin Oikeuksien Moloch tiellä taikka ei".
XLVII LUKU.
Kotona viimein.
Vuosi oli melkein kulunut umpeen; ja Comfort Servosse palasi Warrington'iin vähäistä ennen sitä aikaa, jolloin hänen perheensä oli määrä tulla, katsomaan, että paikka oli soveliaasti valmistettu heidän vastaan-ottoansa varten.
Hän oli erään rahamies-yhtiön palveluksessa valvonut heidän asioitaan jossakin Keski-Amerikan tasavallassa. Hänen tehtävänsä oli ollut varsin tärkeätä laatua, ei ainoastaan sentähden, että yhtiöllä oli rahallinen etu siitä, vaan myöskin sentähden, että se suuresti vaikutti siihen outoon taisteloon sivistyksen ja puoli-barbariuden välillä, jommoisia aina taistellaan näillä ihmeellisillä seuduilla, jossa luonto näyttää asettaneen jaloimmat voimansa sotarintaan kaikkea vastaan, mitä nyky-aika sanoo "edistykseksi". Samalla kuin maa tuottaa niin runsaasti, ettei sen vertaista muilla tienoilla tiedetä, näyttää ihmisten mieli vaipuneen vastustamattomaan väsymykseen, ja ainoastaan järjen muistutukset näyttävät kykenevän toinnuttaa ruumista taudintapaisesta unesta.
Tämä taistelo soveltui hänen kummallisia seikkoja lempivään luontoonsa, ja yritys tarjosi yltäkyllin tilaisuutta hänen ehdotus- ja järjestys-ky'yllensä. Hän oli palannut ainoastaan täyttääksensä perheensä kanssa tehtyä sopimusta ja aikoi, kun jouto-ajan kuukaudet olivat ohitse, muuttaa taloutensa takaisin erääsen vuori-huvilaan tuohon auringon maahan, jossa luonnon ihanuudet niin suloisesti yhtyvät ja alinomaa vaihtelevat ja sen liiallisuudet niin lieventyvät tuulen ja meren ja vuoriharjanneitten yhteisen vaikutuksen kautta, että matkustaja ihmetellen kysyy, eikö Nuoruuden lähde ja synnittömän autuuden Edeni vielä ole tavattavana tässä taika-maassa.
Sieltä palatessaan hänen tuli kulkea tuon Eteläisten valtioin vyöhykkeen poikki, jossa tiedettä aika-välistä vaaditaan käymään turhaa sotaa tuota kaikkein selittämättömintä taudin lajia, tuota ruttoa vastaan, joka pilkkaa kaikkea ihmistaitoa. Pari kolme henkilöä, jonka otsaan julma hävittäjä jo oli painanut vaski-leimansa, oli siirretty pois juuri siitä junasta, joka toi hänet pohjoiseen päin Warrington'ia kohden. Hän oli ihmetellyt sitä mysteeriä,[110] jonka suhteen tiede on yhtä tehoton kuin taika-usko, nähdessään, kuinka he kannettiin junasta, joka jatkoi kiireistä kulkuansa, ikäänkuin paeten pois ruton käsistä. Hän oli nähnyt, ihmetellyt ja kiitänyt eteenpäin sen enempää ajattelematta tuota tutkimattoman tuomion kummallista, surkeata tosiseikkaa.
Oli toinen aamu hänen Warrington'iin tulonsa jälkeen. Vaivattuna siitä väsymyksestä, joka aina ilmestyy pitkän matkan perästä, hän edellisenä päivänä oli ilman aikojaan käyskellyt siellä täällä tutuilla paikoilla. Musta kansa oli kokoontunut tervehtimään häntä, tehden tuhansia kysymyksiä ja toisiin vastaten. Vähäisissä neljän, viiden hengen joukoissa he olivat pistäyneet hänen luonansa matkallansa kirkkoon (sillä nyt oli sunnuntaipäivä) ja sieltä palatessaan. Koko pitkän päivää hän oli ehtimiseen vaadittu ponnistamaan muistiansa, että hän johdattaisi mieleensä joitakuita kerta tunnettuja kasvoja. Andy ja hänen hyvä vaimonsa olivat ilosta seitsemännessä taivaassa. Vanha Lollard oli tuntenut isäntänsä vihellyksen, ja kankeana ijästä ja melkein sokeana suruisella itsepintaisuudella seurannut häntä paikasta paikkaan tiluksilla. Kartano, kirjasto, huoneen edustan nurmikko, kaikki olivat täynnä iloisia muistoja niistä rakkaista, joita hän pian oli kohtaava. Hänen vanhat naapurinsa saapuivat toinen toisensa perästä sinne: Eyebright ja Nelson; John Burleson, yhä korkea-äänisenä ja kapinoitsevana; ehkäisemätön Vaughn, vielä meluavana ja liiallisena, mutta sydämestään kuitenkin ystävällisenä; Durfee ja Dawson ja satamäärä lisäksi — tulivat pudistamaan hänen kättänsä ja puhumaan entisyydestä, joka oli täynnä toisten varjoja, joita he eivät enää voineet tervehtiä, ja herättämään niitten päivien muistoja, joina hänen sydämensä syyt olivat aivan eriämättömästi sidotut suureen aatteesen joka, siltä näytti, oli tuottanut vaan Sodomin-kaltaista, tuhkaista sanojen satoa.
Yö oli tavannut hänet alakuloisena ja uupuneena, sydän täynnä kiitollisia kyyneliä niistä hupaisista tervehdyksistä, joita hän oli vastaan-ottanut, ja vielä enemmän täynnä hellempiä kyyneliä niitten puolesta, joitten tervehdyksiä hän kaipasi. Hän ikävöitsi enemmän kuin koskaan rakkaitten omaistensa tuloa ja sen lyhyen ajan kulumista, jona hänen oli määrä oleskella vanhoilla tutuilla näkymöillä. Se ei ollut enää mikään koti, vaan ainoastaan semmoisen kuolleen entisyyden kalmisto, jonka ilot ja surut olivat väistyneet ja synnyttäneet ainoastaan haudan synkeyttä hänen sydämessänsä, kun ne väikkyivät ohitse varjoisen olemattomuuden kolkossa kauheudessa.
Kun hän heräsi aamulla, häntä rasitti jonkunlainen horroksen tunto, josta hän turhaan koetti päästä. Hänen päätänsä painoi ja myöskin pakotti, ja siellä täällä rinnassa ja jäsenissä hänellä oli pistoksia. Hänen jalkansa laahasivat maata hervaantuneina. Oli joku polttava kipu jossakin, hän ei voinut tarkoin sanoa, missä. Hän arveli, että hänen tulisi koettaa kylpyä, ja Andy valmisti hänelle semmoisen — ison ammeen sitä helmeilevää lähde-vettä, joka aina niin hyvin elvytti hänen uupuneita jäseniään — ikäkausia sitten, hänestä tuntui. Hän vaan loiskutti sitä käsillään ja jaloillaan: auringon kiillottamat pikku aallot tuntuivat hänen kummallisen kuumeisesta lihastaan kätkevän väkäisiä nuolia. Kun hän nukahti vähän, ilma näytti olevan täynnä kirkkaita, säihkyviä kipinöitä.
Andy käski sisään tohtori Gates'in, joka sattui kulkemaan ohitse.
"Hyvää huomenta, översti! Minua ilahuttaa nähdä teidät," lausui ilomielinen lääkäri, jonka hiuksia ja partaa ajan oli onnistunut valkaista, mutta jonka ympyriäinen muoto, terävä silmä ja tulinen sydän näyttivät vielä uljaasti taistelevan sitä vastaan. "Saanut teidät pitkäksenne viimein, vai kuinka?" hän jatkoi hauskasti. "Minä pelkäsin, etten koskaan pääsisi teidän kimppuunne. Teillä on mainio ruumiin-rakennus. Ajattelin aina, että olitte tehty ruoskan siimasta. Käynyt Keski-Amerikassa, mitä? Palaatte taas sinne? Ja miss Lily ja Madam — missä he ovat?"
Servosse vastasi untelosti ja raukeasti. Tohtori katseli häntä tarkasti.
"Antakaat minä koetan valtasuontanne".
"Ah! hiukan kuumeinen — melkoisestikin. Raskastunteinen päästä ja jaloista? Ei? Näyttäkäät minulle kielenne. Jo riittää. Minnekä tuo poika sai?"
Tohtori astui ulos portiikoon ja huusi: "Andy! Hoi, Andy! tulkaat tänne!" Kun palvelia tuli, hän asetti hänelle monta kysymystä. Sitten hän palasi ja tutki uudestaan sairasta hyvin huolellisesti. Silloin hän taas kutsui Andy'n ja sanoi hänelle: —
"Andy, te pidätte paljon överstistä, ettekö niin?"
"Minä luulisin niin, Sir! Enemmän kuin kenestäkään muusta, minkä ikinä olen nähnyt".
"Kylläksi jäämään hänen luoksensa, vaikkapa henkenne kaupalla?"
Andy katseli kirkasta päivänpaistetta ja ajatteli vaimoansa ja kolmea ebeni-ihoista lastansa, jotka köntivät kyökissä.
"Sillä, jollette tahdo," arveli tohtori, joka oli katsonut häneen terävästi, "minun täytyy hankkia joku muu".
Tämä ratkaisi asian.
"Ei kukaan muu saa hoitaa överstiä, se on varmaa!" hän lausui pontevasti. "Minä sen teen".
"Översti tulee kovasti sairaaksi, Andy, ja hänen tautinsa voi olla tarttuvainen. Minä en luule, että on erittäin suuri vaara; mutta hänen täytyy saada joku, joka pysyy hänen luonansa koko ajan".
"No niin, tohtori, minä teen sen," vastasi musta mies alttiisti.
"Hyvä, Andy," sanoi tohtori. "Minä hankin jonkun avuksenne: mutta teidän täytyy aina olla täällä; te ette saa liikahtaa talosta. Paljon riippuu siitä hoidosta, joka hänelle annetaan, ja te tiedätte, ettei ole ketään hänen omaisistaan, joka vaalisi häntä".
"Olkaat huoleti, tohtori," lausui Andy. "Översti Servosse ei ole kaipaava mitään hoitoa, niin kauan kuin joku musta mies elää täällä, joka koskaan näki hänen kasvonsa. Minä voin saada kosolta heitä avukseni."
"Mutta te ette saa lähteä talosta".
"Minun ei tarvitsekaan. He tulevat tänne".
"Kaikki hyvin. Minä käyn täällä pari kolme kertaa päiväänsä, siksi kuin se on ohitse. Menkäät ilmoittamaan asia vaimollenne: käskekäät, että hän ei häiritse teitä eikä ole levoton."
"Älkäät pelätkö hänen puolestaan, tohtori," lausui Andy luottavaisesti: "hän olisi valmis tekemään yhtä paljon, kuin minäkin, överstiä palvellakseen".
Musta mies teki, niinkuin häntä oli käsketty, ja palaten siihen huoneesen, jossa Servosse makasi, sai tarkat määräykset, kuinka hänen tulisi sairasta hoitaa. Sillä välin kuin tohtori antoi nämät neuvot, Servosse tointui siitä horroksesta, johon hän oli vaipunut, ja kuunteli lääkärinsä ja hoitajansa keskustelua.
"Te pidätte minua varsin sairaana, tohtori?" hän kysyi heti.
"Varsin sairaana," vastasi tohtori lyhyesti, jatkaen käskyjensä antamista.
"Ehkä kovastikin sairaana, tohtori?"
"No niin, kovasti sairaana, översti".
"Mitä se on?"
"Noh, teissä on joku kuume, näettekö".
"Te koetatte pettää minua, tohtori," arveli sairas. "Älkäät tehkö sitä. Minä olen kuullut ja huomannut kylläksi siitä, mitä olette tehnyt ja sanonut siitä asti kuin tulitte tänne, ymmärtääkseni, että katsotte tätä kohtausta sangen vaaralliseksi. Antakaat minun täydellisesti tietää, kuinka vaarallinen se on".
"Minä en tahdo tarpeettomasti saattaa teitä levottomaksi eikä tauti ole vielä vakaantunut niin, että voin varmuudella puhua," tohtori vastasi.
"Te koetatte yhä välttää, tohtori," lausui Servosse. "No sallikaat minun siis sanoa teille, mitä te, minun luullakseni, ajattelette, Te arvelette, että minussa on keltakuume".
"Minä en voi kieltää, översti, että vähän sitä pelkään. Te olette juuri kulkenut saastutetun vyöhykkeen poikki, ja tautinne oireet todellakin osottavat sinnepäin. Mutta toiselta puolen erehdymme sangen usein noissa asioissa. Kelta-kuumeen enteet eivät ole alussa kylläksi selvät, että lääkäri, joka ei ole äsken nähnyt sitä tautia, voisi varmuudella lausua jotakin siitä. Nyt en ole nähnyt mitään kelta-kuumeen kohtausta — antakaat, minä ajattelen — kahteenkymmeneen vuoteen ja vähän päällekin. Ja mitä siihen tulee, toivoin, ettei minun tarvitsisi ikinä toista semmoista nähdä. Mutta teidän tautinne näyttää suuresti sellaiselta, kuin miksi tuota muistan. Sitä myöten kuin puhe on teknillisistä tunnusmerkeistä, niistä, joita tapaamme kirjoistamme, ne ovat alussa melkein samanlaiset, kuin toisten samanluokkaisten kuumeitten".
"Minä en ensinkään epäile, että arvelunne on oikea," vastasi Servosse tyvenesti. "Minä muistan nyt, että kaksi tätä kuumetta sairastavaa taikka mitä sanottiin täksi kuumeeksi, vietiin pois junasta Meridien'issa, kun kuljin sitä tietä".
"Noh," lausui lääkäri, "parasta lienee kaikissa tapauksissa parannella sitä, niinkuin se olisi se. On aina hyvä toivo, yksin Kelta-Jack'issakin,[111] kun sairaalla on teidän rohkeutenne ja luja ruumiin-rakennuksenne. Me koetamme tehdä parastamme, översti, ja minä toivon, että vielä suoriutte siitä".
Tohtori oli antanut kaikki käskynsä ja oli lähtemällään, kuin sairas vakaasti lausui: —
"Tohtori, te sanoitte juuri, että oli viisasta parannella tätä, niinkuin olisitte varma pahimmasta. Minä luulen, että tämä on totta, mitä minuunkin tulee. Minun tulee menetellä, niinkuin menettelisin, jos olisin pahimmasta varma. Minulla ei ole paljon tehtävää, mutta minun täytyy tehdä se nyt. Kuinka kauan kestää, ennenkuin tämä on ohitse — jos — jos olette oikeassa?"
"Noh," arveli tohtori, "siinä tapauksessa — pahimman pitäisi olla ohitse noin lauantaina".
"Kiitoksia, tohtori," vastasi sairas juhlallisesti. "Tahtoisitteko odottaa vähän aikaa portiikossa? Minua pahoittaa, että pidätän teitä; mutta minun täytyy kirjoittaa vähän, ja minä soisin, että viipyisitte siksi kuin se on tehty. Andy jää luokseni," hän sanoi vastaukseksi tohtorin kysyvään katseesen.
"Mielelläni, översti," vastasi tohtori; "ja olisi parasta, että kaikissa tapauksissa tekisitte kaikki määräyksenne — noh, niinkuin pitkällinen tauti olisi edessä".
"Minä ymmärrän," lausui sairas levollisesti.
Melkein tunti kului, ennenkuin tohtori käskettiin sisään jälleen.
"Pääni on vähän sekava, tohtori," arveli sairas; "ja minä soisin, että katselisitte tätä lisäystä, jonka olen pannut testamenttiini, nähdäksenne, onko se soveliaasti kokoonpantu".
Tohtori luki sen ääneen.
"Se on hyvä," sanoi Servosse; "minä tahdoin vaan jättää muutamia käskyjä hautauksestani ja niin edespäin. Minä ajattelin näitä eilen. Minä en tiedä miksi, mutta minua valloitti jonkunlainen tunto, etten eläisi kauan, ja minä arvelin, että, jos kuolisin tänne, mielelläni valitsisin paikan haudalleni ja määräisin, mitä olisi siihen piirrettävä".
"Mutta tämä — te olette aivan varma, että tässä on se, mitä tahdotte?" kysyi tohtori. "Teidän päänne ei ole" —
"Oh, kyllä! minun pääni on aivan hyvä," vastasi sairas huvitetun hymyllä. "Teidän ei tarvitse pelätä sitä. Minä olen sanonut, mitä tarkoitan, ja tarkoitan, mitä sanon. Sitten siinä on tuo pieni lahja Andy'lle ja hänen puolisolleen sillä ehdolla, että hän hoitaa minua viimeisessä taudissani. Se on kaikki oikein. Nyt, tohtori, pyytäisin, että te ja Andy todistatte tämän testamentin. Minä olin aina aikonut jättää sen vaan omakätisesti kirjoitettuna; mutta on kukatiesi asiain näin ollen yhtä hyvä, että se on todistettu".
Testamentti allekirjoitettiin ja todistettiin; ja sitten Servosse ojensi tohtorille yhden kirjeen ja telegrammin, molemmat adresseeratut hänen vaimollensa.
"Tehkäät hyvin ja lähettäkäät telegrammi, niin pian kuin pääsette kaupunkiin," hän sanoi. "Metta on palaava tänne parin päivän perästä, jollette sitä tee".
"Ettehän ole kieltänyt häntä tulemasta?" kysyi tohtori kummastuneena.
"Minä ilmoitan hänelle, etten ole valmis vastaan-ottamaan häntä ennenkuin lauantaina taikka sunnuntaina," kuului vastaus.
"Mutta, översti, ei ole suuri vaara — varsin vähän".
"Vaan he eivät saa panna itseänsä alttiiksi edes sillekään," lausui
Servosse päättäväisesti.
"En todellakaan, översti," arveli lääkäri, "voi suostua noudattamaan tahtoanne. Te tiedätte hyvin kyllä, että sekä vaimonne että tyttärenne olisivat valmiit kohtaamaan mitä ruttoa hyvänsä teidän tähtenne".
"Ja juuri siitä syystä ei saa päästää heitä tulemaan tänne. Tainnos-tila on tuleva, ennenkuin he saapuisivat tänne, ja minä olen varma, että minua hyvästi hoidetaan. Te ja Andy pidätte kyllä huolta siitä. Minä tiedän, että se näyttää julmalta heitä vastaan, mutta se on todellinen armo. Teidän täytyy luvata minulle, että lähetätte tämän eikä mitään muuta sen ohessa".
"Jos se on teidän vakaa tahtonne, en voi tehdä muuta," vastasi tohtori epäileväisesti.
"Kiitoksia, tohtori. Ja tämä kirje, tehkäät hyvin ja pitäkäät se; siksi kuin — siksi kuin tiedätte, kuinka käy, ja lähettäkäät taikka jättäkäät se silloin — Metta'lle". Hänen äänensä tukehtui, ja hän näytti melkein kadottavan itse-hillintönsä. "Te sanotte heille, tohtori, että se oli minun rakkauteni, joka oli tyly. Se on kovaa — kovaa. Jospa vaan saisin nähdä heidän kasvonsa kerran vielä! Sanokaat heille, kuinka minä rakastin heitä tässä — tässä —".
"Oh, älkäät antauko tuskaanne!" huudahti tohtori ammattinsa puolesta koettaen sairasta kehoittaa. "Me laitamme teidät terveeksi pian".
"Sanokaat heille — mitä minä en voi sanoa, tohtori — jos en enää saisi nähdä heitä jälleen".
"No niin," lausui tohtori, puristaen hänen kättänsä. "Minä teen kaikki, mitä käskette".
"Ja, tohtori," — pidättäen häntä vielä — "minun vanhat ystäväni ja — ja tuttavani. Minä tahtoisin, että sanoisitte heille, ettei minulla ole mitään pahansuontia heitä vastaan. Minä epäilemättä erehdyin; kenties minä olin liian — liian kiihkeä mielipiteissäni: mutta minä en vihannut ketään ihmistä, tohtori, enkä, tietääkseni, vahingoittanut ketään. Jos jostakusta tuntuu siltä, kuin olisin tehnyt vääryyttä hänelle — tavalla taikka toisella — ehkä hän antaa minulle anteeksi: minä toivon sitä ainakin. Minä tahtoisin, että sanoisitte sen — kaikille, jotka kysyvät minua".
"Minä olen varma, översti," lausui tohtori liikutettuna, "ettei löydy ketään, joka pitää mitään pahaa mieltä teitä kohtaan. Teitä katsottiin teräväksi väittäjäksi ja kiivaaksi vastustajaksi, mutta ei kukaan koskaan uskonut, että piditte vihaa, eikä pitänyt itse nurjaa mieltä teitä vastaan".
"Toivoakseni, ei — toivoakseni, ei" — lausui Hullu. "Minä olisin ollut iloinen, jos olisin saanut nähdä useampia niistä, joita tunsin; mutta minä toivon, että he ystävällisesti ajattelevat minua — yhtä ystävällisesti, kuin minä ajattelen heitä. Siinä on kaikki, mitä minä pyydän".
Nämät sanat korvissaan tohtori ratsasti takaisin Verdenton'iin ja kertoi Hullun tilasta. Pikku kaupungilla oli osansa noita uuden-aikaisia Athenalaisia, joitten ainoa tehtävä oli kuulla ja jutella joku uusi asia; tunnissa siis tiedettiin koko kaupungissa, että Warrington'in omistaja oli palannut ja makasi tuossa kauheassa taudissa. Siihen aikaan ei suuresti pelätty tämän taudin yksityisiä kohtauksia semmoisissa seuduissa, joissa ei ruton ollut tapana raivota. Sitä pidettiin verraten viattomana, kun kerta oltiin toisella puolen vissejä latituudin, korkeuden ja temperatuurin rajoja.
Oli kuitenkin kummallista huomata, kuinka nopeasti taudin taikka kuoleman ajatus kokonaan poisti jokaisen vihollisuuden tunteen niitten sydämestä, jotka olivat olleet hänen pahimpia vastustajiansa. Tätä varsin kaunista puolta Eteläläisen luonteessa ei koskaan jalommalla tavalla näytetty. Kaikki olivat valmiit ja halukkaat tekemään jotakin yksinäisen kärsijän lievitykseksi.
"Översti Servosse sairaana!" huusi Vaughn, ratsastaen esille siihen paikkaan, jossa tohtori seisoi puhuen muitten kanssa. "Totta tosiaan, se on peräti paha! Juuri palannut Mexikosta taikka jostakin sieltäpäin. Kävin eilen häntä tapaamassa. Ei ole nähnyt vaimoansa eikä tytärtänsä kuuteen kuukauteen, ja on nyt sairastunut kuumeesen. Peräti paha, sen minä vannon! Kuulkaat, miehet, meidän täytyy mennä sinne häntä katsomaan ja pitämään huolta hänestä! Ajatelkaat vaan! Hän on sairaana siellä ja aivan yksinään, jollei ota lukuun niggereitä! Hän oli kuitenkin hyvä toveri, Servosse, varsin hyvä toveri! Minä en usko, että hän koskaan on vihannut ketään. Hän oli täynnänsä mielipiteitä ja aatteita ja antoi niitä aina jokaiselle lahjaksi, soveltuivat ne hänelle tai ei. Muutamat niistä eivät olleet niin hulluja mielipiteiksi, kun joutuu jälestäpäin niitä ajattelemaan. Meidän täytyy asettaa toimikunta ja pitää huolta hänestä, gentlemanit. Ei käy laatuun jättää häntä tuohon tilaan — ei minutiksikaan. Minä lähden suoraan sinne niin pian kuin vaan voin saada kääsyt itselleni. Ken tahtoo tulla kanssani ja pitää ensimäistä vahtia?"
"Minä tahdon," lausui joku ääni hänen takanansa.
Vaughn kääntyi ja huudahti hämmästyneenä: —
"Kuinka, tekö se olette, kenraali Gurney? Noh, totta puhuen, te
kummastutitte minua! Teidän seuranne tuottaa minulle suurta kunniaa.
Minua ilahuttaa myöskin, että lähdette. Se on tekevä Servosse'n hyvää.
— Ettekö luule sitä, tohtori?"
Vastaukseksi tohtori kertoi, mitä Servosse oli sanonut vanhoista tuttavistaan, ja kuinka hän ei tahtonut antaa hänen lähettää noutamaan vaimoansa ja tytärtänsä, vaikka hän oli vakuuttanut hänelle, ettei vaara olisi suuri.
"Vai hän aikoi yksinään kestää tuota tautia, kuinka?" lausui Vaughn. "Hän ei voi tehdä sitä Verdenton'in tienoilla, vaikka hän onkin carpet-baggeri. Tuhat tulimmaista! jollei hän olisi ollut niin radikaali, hän olisi tietänyt sen. — Kuulkaat, mies!" huutaen jotakuta mustaa miestä, joka suurella tarkkuudella kuunteli heidän keskusteluansa — "viekäät hevoseni kotiin ja valjastakaat se kääsyjen eteen, että kenraali Gurney ja minä saamme lähteä katsomaan översti Servosse'a. Tiedättekö, että hänessä on keltakuume? Joutukaat, konna, taikka tuo riivattu radikaali kuolee, ennenkuin pääsemme sinne. Meidän ei pitäisi ollenkaan mennä hänen luoksensa maksoksi siitä, että hän rupesi teidän niggerien seuraan; mutta me emme ole senlaista väkeä. Me aiomme laittaa hänet terveeksi taikka lähettää hänet loistolla täältä, vaikka hän koettikin asettaa teidät kaikki yli valkoisen kansan".
Niinkuin tavallisesti, Vaughn oli vaan yleisen äänen kaikuna — karkealla, äänekkäällä tavalla, se on totta, mutta tuolla avosydämisellä ystävällisyydellä kärsiviä kohtaan, joka on erittäin huomattava ominaisuus Etelän kansassa. Tuskin yksikään niistä, jotka entisinä aikoina olivat niin katkerasti, syyttäneet ja arvelematta soimanneet Hullua, kukaties ei yksikään niistä, jotka olivat äänestäneet hänen surmaamistaan laittomalla ja barbarisella väkivaltaisuudella, olisi epäillyt hellimmällä huolella hoitamasta häntä hänen taudissaan, osottamasta jos jonkunlaista suosiota hänen perheellensä sitten syntyvässä surussa, taikka soveliaalla ja säälivällä juhlallisuudella ja säntillisyydellä olemasta saapuvilla hänen hautauksessaan. Eivät mitkään sanat voi liiaksi kiittää tuota Etelän kansan ihanata hyvyyttä ja hellyyttä tässä suhteessa.
Sillä aikaa kuin he odottivat, kenraali Gurney, joka näytti taistelevan jonkun tavattoman liikutuksen kanssa, sanoi, vähän lisäksi lääkärin kanssa keskusteltuaan, puoleksi itsekseen, kun hän astui telegraafi-konttooriin: —
"Minä teen niin. Kenties se on liian myöhäistä, mutta minä teen niin".
Sitten hän kirjoitti telegrammin, joka kuului näin: —
Melville Gurney, — Tuo Mrs. Servosse ja Lily viipymättä tänne. Sano Lily'lle, että se on minun tahtoni.
Marion Gurney.
Saapuessaan Warrington'iin he tapasivat aina valmiin Burleson'in jo asettuneena vuoteen viereen; mutta se oli jo myöhäistä, sillä Hullu ei voinut enää ymmärtää eikä panna arvoa siihen hyvyyteen, joka kaikkialta virtasi hänen ylitsensä. Naapurit, jotka tulivat ja menivät, saivat häneltä vaan unteloita, tyhjiä silmäyksiä ja kuulivat ainoastaan haihattelevia, katkonaisia rakkauden ja kaipauksen sanoja, joita hänen kuumeiset huulensa lausuivat niille rakkaille, joitten hän luuli olevan vuoteensa vieressä. Ne kukat, joita kauniit kädet poimivat ja järjestivät hänen silmiensä ihasteltavaksi, ne herkut, joita runsaasti lähetettiin hänen kielensä himarteeksi, jäivät huomaamatta kärsijältä, joka oli yksinään tuskansa ja tuomionsa kanssa. Uskollinen Andy oli ainoa, jonka hän tunsi; sillä ainoastaan se oli todellista hänelle, mikä oli ollut ennenkuin järjen täysi valo himmentyi taudin pilvien kautta. Kerran taikka pari, se on totta, kenraali Gurney, joka oli väsymätön huolenpidossaan, kuuli nimeänsä jupistavan ja luuli itsensä tunnetuksi; mutta sen sijaan hän aina huomasi, kun hän tarkemmin kuunteli, että harhaileva ajatus tavotti Lily'a ja hänen poikaansa.
Keskiviikkona ilmestyi Verdenton Gazette, ja siinä oli seuraava kirjoitus:
"Meidän on suru ilmoittaa, että översti Servosse, joka viime lauantaina palasi kotiin lyhyeksi ajaksi, makaa sairaana siinä kuumeessa, joka nyt niin kauheasti raivoo läheisissä valtioissa. Huolimatta taudin tarttuvasta luonnosta ovat useat kymmenkunnat meidän parhaita kansalaisiamme vapaa-ehtoisesti olleet häntä hoitamassa; ja satamääriä on käynyt häntä katsomassa ja muulla tavalla osottanut ystävyyttänsä ja hyvänsuontiaan. Hänen perhettänsä on telegrafeerattu kotiin, mutta on varsin vähän toivoa, että he ehtivät tulemaan ennen hänen kuolemaansa. Hän on melkein alusta alkain houreksinut, ja hänen lääkärinsä pitävät hänen parantumistaan miltei mahdottomana".
"Översti Servosse muutti tähän maakuntaan Michigan'in valtiosta kohta sodan jälkeen ja on asunut täällä koko ajan siksi kuin hän toista vuotta sitten lähti pois täältä. Hän oli toimelias ja taitava valtiollinen johtaja ja otti suuressa määrässä osaa lainsäädännön luomiseen ja muodostamiseen Uudestaan rakentamisen aikakautena. Luonnollisesti hän joutui sangen katkeran poliitillisen hyökkäyksen alaiseksi ja epäilemättä häntä jonkun aikaa kovasti väärin ymmärrettiin. Että hän oli erittäin kykenevä mies, myönnetään nyt yleisesti, ja kaikkialla tunnustetaan, että hän kokonaan ja rehellisesti uskoi siihen katsantotapaan, joka hänellä oli. Personallisesti hän oli mies, jolla oli hyvin jalot ominaisuudet ja joka hankki itselleen monta ja lujaa ystävää. Arvellaan, ettei hän voinut pitää mietittyä ja pitkällistä vihaa; mutta hänen rohkea ja säästämätön pilkkansa niistä miehistä ja toimista, joita hän vastusti, esti monta hänen vastustajaansa panemasta arvoa hänen luontonsa muihin harvinaisiin ja viehättäviin puoliin. Olivatpa kuitenkin heidän entiset suhteensa mimmoiset hyvänsä, meidän kansalaisemme varmaan vilpittömällä surulla vastaan ottavat tiedon hänen kuolemastaan".
Päivää jälkeen tämän kirjoituksen julkaisemisen vaimo ja tytär, etelään päin kiirehtiessään, lukivat sen kopioittuna jossakin pohjoisessa Journalissa.
Saman päivän iltana suuri kansan joukko kokoontui Warrington'in tammien alle suorittaaksensa viimeistä kunnian-osotustaan sen omistajalle. Vakavat, juhlalliselta näyttävät miehet, jotka olivat olleet hänen ystävänsä, ja toiset, jotka olivat olleet hänen vihamiehensä, seisoivat vieretysten avonaisen haudan ympäri jaloimpien puitten alla, joita hän oli rakastanut. Näitten takana oli musta nyyhkivä kehä — miehiä, vaimoja ja lapsia — jotka itkivät ja vaikeroivat, kun multa-möhkäleet kohahtivat alas sen miehen arkulle, johon he olivat niin kauan turvanneet ja jota he niin suuresti olivat kunnioittaneet.
Vielä katkerammat kyyneleet valuivat tuoreelle, punaiselle hautakummulle seuraavana aamuna; ja sitten päivä paisti, linnut lauloivat, kirkas-laineinen puro juoksi liristen ohitse, ja kuolleet makasivat rauhassa. Aika hymyili julman-näköisenä, kun se uudestaan luki sitä selittämätöntä probleemia, joka oli pilkannut Hullun sydäntä.
XLVIII LUKU.
Hautakivi.
Ruohoa oli kasvanut haudalle. Katto-vaunut seisahtuivat sen edustalle ja, astuen alas niistä, pumpuli-vaatteisin puettu maamies talutti pienen pojan totisesti ja kunnioittavaisesti rautaisen aidakkeen luo.
"Tuossa, poikani," lausui David Nelson, aidakkeen takaa osottaen hautakiveä, "on se paikka, johon laskivat meidän carpet-bagger'imme. Sinä muistat hänet, luullakseni: hän oli meillä yötä pari kolme vuotta sitten — översti Servosse. Hän oli kuitenkin liian vakava mies hyvin menestyäksensä täällä. Minä tahtoisin, että sinä muistat hänen hautansa; sillä hän oli kovasti hyvä ystävä sinun isällesi, ja alhainen kansa rakastaa häntä. Hän tuli Pohjasta kohta sodan jälkeen ja yhtyi, meihin, Unionin miehiin, ja niggereihin, koettaakseen tehdä tätä maata vapaaksi pohjoisten käsitysten mukaan. Se oli suuri aate; mutta ei löytynyt täällä kylläksi aineksia siihen aikaan, millä rakentaa. Hyvä perustus pantiin, ja joskus ehkä rakennus saadaan valmiiksi; mutta ei minun aikanani, poikani — ei minun aikanani. Översti Servosse'sta aina tuntui, niinkuin joku olisi sotkenut pois koko asian, ja hän sanoi, ettei syy ollut puoleksikaan niitten täällä Etelässä, joitten päähän se lykättiin, vaan etupäässä työn-johdattajien Pohjassa, jotka vaativat samaa kuin kertomuksessa, jossa käsketään rakentaa tiilistä ilman oljitta. Niin kutsutun Uudestaan rakentamisen huono menestys pahoitti häntä suuresti ja vaikutti minun luullakseni enemmän hänen poismenoonsa, kuin koko kuume. Tämän tähden hän tahtoikin, että nuot rivit piirrettäisiin hänen hautakiveensä. Mitä se onkaan? Anna, minä otan esiin silmälasini, lapsi, ja luen sen sinulle: —
"Hän noudatti neuvoa viisaan,
Ja Hulluksi muuttui hän siitä".
"Mitä se tarkoittaa? En ole aivan varma, että oikein tiedän, poikani; mutta yksi hänen ajatuksiansa oli se, että hän oli tullut houkutelluksi, niinkuin me kaikki muutkin, koettamaan panna toimeen semmoisten tuumia, jotka vaan puoleksi tiesivät, mimmoiseen työhön ihmisiä vaativat. Hän oli hyvä mies minun käsitykseni mukaan ja vakava mies; mutta — tavalla taikka toisella näytti siltä, kuin hänen aatteensa eivät olisi sopineet tälle meridiaanille. Meille se ehkä lopuksi olisi ollut parempi, jos ne olisivat sopineet".
VIITESELITYKSET:
[1] Kynäveitsellä vuoleminen on Amerikalaisen mielityö joutohetkinä. Suom. muist.
[2] Amerikan Yhdysvaltojen vapauttamis-sodassa Englantia vastaan käytetty ja sitten tallella pidetty sotalaiva. Suom. muist.
[3] Seuraavista tässä kirjassa ilmestyvistä nimityksistä:
Unionistit, Republikaanit, Abolitionistit, Federaaliset yleensä tarkoittavat niitä Amerikan Yhdysvaltojen kansalaisia, jotka tahtoivat Unionin eheyttä ylläpitää ja orjuutta poistaa.
Secessionistit, Demokraatit, Konfedereeratut tarkoittavat niitä, jotka puollustivat Eteläisvaltojen luopumista Unionista ja kannattivat orjuutta.
[4] Hulluuden synty.
[5] Ihanan Ranskanmaan.
[6] Matkustajat.
[7] Straits, Détroit = rauma, salmi.
[8] Hulluuden taudin aiheen.
[9] Yankee'iksi nimitetään Pohjois-Amerikan koillisten tai yleensä pohjoisten valtioin asukkaita. Europassa tällä sanalla tarkoitetaan ylipään Amerikalaisia.
[10] Comfort = lohdutus.
[11] Circumspice = katso ympärillesi, ole varovainen.
[12] Ensimmäinen taudin puuska.
[13] Loistosta.
[14] William Sherman oli taitava ja urhoollinen Unionistein kenraali, joka on tullut mainioksi siitä rohkeasta ja vaivaloisesta retkestä, jonka hän teki koko kapinallisen maan halki meren rantaan asti.
[15] Jefferson Davis oli kapinallisten valtioin presidentti.
[16] Päinvastoin.
[17] Tämän tarinan epäiltävä sopivaisuus on myönnettävä; mutta juttu on todenperäinen ja on otettu tähän, koska se niin hyvin kuvaa aikaa, paikkaa ja kansaa. Tekiän muistutus.
[18] Tynnyrin-alaa.
[19] Säännön-mukaista.
[20] Abraham Lincoln kohosi terävän järkensä, rehellisen ja lujan luontonsa sekä rautaisen tahtonsa kautta köyhästä puunhakkaaja-pojasta Amerikan Yhdysvaltojen presidentiksi.
[21] Kansallishymniksi muuttunut sotalaulu, joka orjan-vapauttamissodan aikana innostutti Pohjoisvaltojen sotureita heidän taisteloon astuessaan.
[22] Andrew Johnson, joka oli mitättömästä räätälin oppipojasta päässyt ensin räätälimestariksi, sitten Tennessee'n kuvernööriksi ja viimein vuonna 1865 Abraham Lincoln'in jälkeen Yhdysvaltojen presidentiksi. Ahkeruus, käytöllinen äly ynnä tavattomat valtiomiehen lahjat olivat raivanneet hänelle tien tähän korkeaan asemaan.
[23] Rehellisenä kansalaisena.
[24] Robert Lee oli Eteläisvaltojen ritarillisin, urhoollisin ja voitokkain kenraali.
[25] Tuntia.
[26] Rikoksen esinettä.
[27] "Freedmen's Bureau" oli eräs Pohjoisvaltojen perustama laitos, jonka toimena orjanvapauttamis-sodan kestäessä oli auttaa Eteläisvalloista paenneita mustia ja kapinaa paheksivia valkoisia, erittäinkin valloitettujen maitten viljelemisellä ja heidän hyödykseen käyttämisellä, sekä sodan loputtua valvoa niiden neljän miljonan hengen etua, jotka olivat saaneet vapautensa, mutta olivat kotia, maata, elatusta, tietoja, lakia, kaikkia vailla.
[28] Vastapäätä.
[29] Les Miserables, jota tässä tarkoitetaan, on yhden Victor Hugo'n kuuluisan romanin nimi; suomeksi: Viheliäiset. Lee's Miserables merkitsisi Lee'n Viheliäiset.
[30] Pulastani.
[31] Sodan edellä käyvän barbarisuuden.
[32] Lynch-lain toimeenpaniat. Lynch-laki on ominlupinen rangaistus-tapa. Lynch nimi on saatu eräästä amerikalaisesta tuomarista, joka oli kuuluisa siitä, että hän hirtti ensin ja tutki sitten.
[33] "Vaskipääksi" nimitetään erästä amerikalaista käärmettä.
[34] Kun orjanvapauttamis-sota ennen kaikkia Abraham Lincoln'in väsymättömien ponnistusten kautta oli onnellisesti päättynyt, palkkasivat Etelän kostonhimoiset orjan-omistajat erään Wilkes Booth nimisen näytteliän, joka vuonna 1865 Fords'in teaterissa Washington'issa ampui hänet kuoliaaksi, huutaen: "Vapaus" ja "Etelä on kostettu".
[35] Cimmerien sadun-omainen kansa eli ikuisessa pimeässä ja sumussa.
[36] Territorioiksi sanotaan semmoisia alueita, joissa ei vielä löydy 60,000 asukasta ja joita ei sen vuoksi pidetä minäkään valtioina.
[37] Adullamiiteiksi sanottiin erästä liberaalista lahkokuntaa Englannin Alihuoneessa, joka 1866 vuoden Reform Bill kysymyksessä luopui ystävistään. Nimi on saatu Adullam luolasta, johon David lähti Saulia pakoon. Eräs parlamentinjäsen John Bright sanoi pilkallisesti tästä lahkokunnasta, että se turhaan turvautui Adullam'in valtiolliseen luolaan.
[38] Kiinalainen.
[39] Englantilaisen.
[40] Ennen sotaa.
[41] Jälkeen sodan.
[42] Scalawag = roisto.
[43] Carpet-bagger = matkalaukunkantaja.
[44] Monesta yhden.
[45] Yhdestä kahdeksi.
[46] Arvonmukaista.
[47] Derringer-pyssyjen.
[48] Kaikkien muitten asianhaarain ollessa samanlaiset.
[49] Yhteinen.
[50] Molemmista Englannin suurista valtiollisista puolueista, Tories ja Whigs, Toryt yleensä edustavat jonkunlaista konservatiivista ja aristokraatillista katsantotapaa; Whigit ovat enemmän edistystä harrastavia, enemmän yhteisen kansan puolta pitäviä, demokraatillisia. Yllä mainittu "vallankumous" tarkoittaa Yhdysvaltojen vapauttamista Englannin alta (1775-1783).
[51] Yhdenlainen.
[52] Olettamuksiin.
[53] Kysymystä, tehtävää.
[54] Tieto ja taito, henkinen sivistys.
[55] Aaron Burr, översti, varapresidentti, ampui kaksintaistelossa Aleksander Hamilton'in, yhden Amerikan etevimmistä valtiomiehistä. Hamilton kirjoitti sen kuuluisan adressin Amerikan kansalle, joka kehoitti sitä vuodeksi 1787 kutsumaan kokoon konventin, jonka määrä olisi pelastaa maa siitä hämmingistä, johon se vapauttamis-sodan jälkeen oli joutunut, sekä myöskin esitellä perustus-lakeja. Sittemmin hän jalosti ja innokkaasti puollusti näitä perustus-lakeja, vaikka ne olivat muodostuneet toisenlaisiksi, kuin hän olisi niitä tahtonut. Vapauttamis-sodassa hän oli palvellut armeijassa ja oli yhteen aikaan suuren Washington'in adjutantti. Uljuutensa vuoksi häntä nimitettiin "Pikku leijonaksi".
[56] Ilves-rahaksi sanottiin erään Indianan pankin ulos-antamia, ilveksen kuvalla varustettuja rahoja, joita ei milloinkaan takaisin lunastettu.
[57] Carpet-bag = matoista tehty laukku. — Carpet-bagger = carpet-bagin kantaja.
[58] Kiertävälle.
[59] Sansculoteiksi (housuttomiksi) nimitettiin tasa-arvon harrastajia ensimäisen Franskan vallankumouksen aikana.
[60] "Abolitionisti" on sanan johdon mukaan = kadottaja, hävittäjä, kukistaja.
[61] Säännöllisen hallituksen puutetta, laitonta tilaa yhteiskunnassa.
[62] Ihmis-syöjät.
[63] Nuot Kreikkalaisten mytologiiasta hyvin tunnetut Bakchoon seuralaiset.
[64] Rajan voimasta.
[65] Petolintuja.
[66] Synekdoke on puhetaidollinen temppu, jossa mainitaan osaa kokonaisuuden, vähempää ison tai lajia suvun asemesta j.m.s.
[67] Paikottaisen.
[68] Lyhyt ja paljon sisältävä, vanhojen Spartaanein tapainen.
[69] Boss = esimies, päällysmies, herra.
[70] John Brown oli amerikalainen patrioota ja marttyyri vapauden asian tähden. Syntyneenä vuonna 1800 Connecticutissa Pohjois-Amerikassa lähti hän jo viiden vuotisena isänsä kanssa Hudson'iin Ohioon. Siellä hänestä tuli ensiksi karvari ja sitten villakauppias. Vuonna 1846 muutti hän Massachussets'iin, jossa häntä tieteellisten kauppa-perus-aatteittensa tähden kohtasi suuri vastus tehdasteliain puolelta ja jossa hän vihdoin joutuikin vararikkoon. Oltuaan sitten maanviljeliänä useissa seuduissa Unionia siirtyi hän vuonna 1855 seitsemän poikansa kanssa Kansas'iin. Siellä hän alussa eli rauhallisena tilanhaltiana, mutta temmattiin sangen pian valtiollisten taisteluin pyörteesen. Jo aikaisesta nuoruudesta asti oli John Brown, jota kiihkeä puritaninen uskonto elähytti, sydämensä pohjasta vihannut orjuutta, ja hänen vihansa sai nyt Kansas'issa uutta virikettä. Amerikan polttavin valtiollinen kysymys oli siihen aikaan, tulisiko tästä territoriosta vapaa- vai orjavaltio. Vanhat orjavaltiot ponnistivat viimeisiä voimiansa tässä heille niin tärkeässä kysymyksessä eivätkä jättäneet mitään keinoa koettamatta. Läheisistä maakunnista toimitettiin Kansas'iin joutilasjoukkoja, jotka tämän maakunnan asukasten rinnalle pantiin asiasta äänestämään, valkoisia työmiehiä estettiin väkisin ottamasta osaa äänestyksiin, jotta orjuuslaitoksen puollustajat pääsisivät enemmistöön, ja rajan yli tunki Missouri'sta suuria parvia aseellisia orjan-omistajia, jotka ottivat maan haltuunsa, säätivät lakeja orjuudesta ja koettivat karkoittaa entisiä vapaita maanomistajia. Verisiä tappeluita tapeltiin kaikkialla ja niihin John Brown otti tehokkaasti osaa, vaikka hän joutui ankaran vainon ja kovien onnettomuuksien alaiseksi. Yksi hänen poikansa murhattiin avoimella kadulla. Toinen joutui Missourilaisten käsiin ja rääkättiin niin pahasti, että hän kävi mielipuoleksi. Hänen vaimonsa kuoli suruun. Hänen oma ja hänen poikiensa talot poltettiin. Hänen ystävänsä ja naapurinsa surmattiin. Mutta näistä kaikista lannistumatta John Brown järjesti partiokuntia, vapautti orjat ja kävi kuntonsa ja urhoollisuutensa vuoksi varsin vaaralliseksi vastustajaksi. Erittäin kohosi hänen arvonsa ja tuli hänen nimensä pelätyksi Ossawattomie'n valloituksen kautta, jossa hän kolmenkymmenen miehen kanssa hajoitti monta sataa Missourilaista, tapettuaan kuusikymmentä heistä. Mutta hän ei tyytynyt sodankäyntiin ainoastaan oman maakuntansa rajojen sisäpuolella, vaan hyökkäsi rohkeasti vihollisten alalle, jossa hän joka paikassa vapautti orjat ja kuljetutti suuria joukkoja heistä turviin Kanadaan. Muutamaksi vuodeksi katosi John Brown nyt näkymöltä, mutta ilman kadottamatta päämääräänsä silmistään. Hänessä oli nimittäin vähitellen varttunut uskoksi se ajatus, että Jumala oli lähettänyt hänet vapauttamaan kaikki Amerikan orjat, ja väsymättä hän työskenteli tämän lähetyksensä täyttämisessä, vaikkei hän suinkaan missään mitään suurempaa kannatusta saanut. Syksyllä 1859 ilmestyi John Brown äkkiä Virginiassa, päätettyään tässä maakunnassa sytyttää sotaa. Aseita hankkiakseen valloitti hän vähäisellä kahdenkolmatta miehisellä joukolla äkkirynnäkön kautta Yhdysvaltojen Harpers-Ferry'n nimisen asehuoneen Potomac'in luona ja otti haltuunsa virran yli vievän tärkeän rautatien-sillan. Hän oli toivonut, että neekerit nyt vastaisivat hänen sodan-julistuksiinsa ja nousisivat sortajiansa vastaan. Mutta tämä toivo ei toteutunut. Lähenemistään lähenivät sen sijaan hallituksen sotajoukot översti Robert Lee'n päällikkyydellä, saman miehen, joka myöhemmin kenraalina niin taitavasti johdatti Etelän asiaa, ja suurta ylivoimaa vastaan sai John Brown nyt puollustaa itseänsä. Hurjan taistelon jälkeen, jossa kaksi hänen poikaansa kaatui ja hänen vävynsä haavoitettiin, joutui John Brown, itse kovasti haavoitettuna, neljän eloon jääneen toverin kanssa vangiksi. Hän asetettiin sota-oikeuden eteen Charlestown'issa, tuomittiin maankavalluksesta kuolemaan ja hirtettiin Joulukuun 2 p. 1859.