V.
Kreivi Nepomuk ajatteli tuskin enää vähääkään sitä salaisuutta, joka ensin oli häntä niin säikäyttänyt, nähdessään olevan mahdollista, että se pysyisi salassa maailmalta, jonka pilkka hänestä tuntui katkerimmalta. Ruhtinas Z. puolestaan oli järkevästi sitä mieltä, että ottaen lukuun merkillisen asiain tilan ja Hermenegildan vilpittömän mielenlaadun todellakaan ei ollut muuta neuvoa kuin jättää ihmeellisen ongelman ratkaisu ajan haltuun.
Mutta juuri silloin, kun oltiin aikeissa ryhtyä päätetyn matkan valmistuksiin, saattoi kreivi Xaver von R:n äkillinen ilmestyminen kaikki uuteen pulaan, uuteen murheeseen.
Tuimasta ratsastuksesta kuumana, yltyleensä pölyisenä, niin hädissään kuin hurjan intohimon riivaamana hän syöksi saliin ja huusi tervehtimättä, kaiken säädyllisen laiminlyöden, kovalla äänellä:
"Hän on kuollut, kreivi Stanislaus! Ei hän joutunut vangiksi, ei, — viholliset hakkasivat hänet maahan — tässä ovat todistukset!"
Samalla hän pisti monta kiireesti esille ottamaansa kirjettä kreivi
Nepomukin käteen. Tämä alkoi säikähtäneenä lukea.
Ruhtinatar kurkisti myös papereihin, mutta oli tuskin lukenut muutaman rivin, kun löi kätensä yhteen, kohotti katseensa taivasta kohti ja huudahti tuskallisesti:
"Hermenegilda! Voi lapsiparkaa! Mikä tutkimaton salaisuus!"
Hän oli huomannut, että Stanislauksen kuolinpäivä oli juuri sama, jonka Hermenegildakin oli maininnut, — että kaikki oli niin tapahtunut, kuin hän oli kohtalokkaana hetkenä ilmestyksessä nähnyt.
"Hän on kuollut", sanoi Xaver kiireesti ja tulisesti. "Hermenegilda on vapaa, eikä nyt ole enää mitään vastassani, ei mikään estä minua, joka rakastan häntä kuin elämääni! Minä pyydän häntä puolisokseni."
Kreivi Nepomuk ei kyennyt vastaamaan. Ruhtinas otti nyt suunvuoron ja selitti, että eräiden asianhaarain vuoksi oli aivan mahdotonta nyt suostua hänen kosintaansa, ettei hän tällä kertaa saisi edes nähdä Hermenegildaa, ja että hänen siis olisi parasta jälleen poistua niin kiireesti kuin oli tullutkin. Xaver vastasi hyvin tietävänsä Hermenegildan häiriintyneen mielentilan, josta arvatenkin oli puhe, mutta tätä hän tahtoi sitä vähemmän pitää minään esteenä, kun juuri hänen liittonsa Hermenegildan kanssa tekisi tuosta sairaloisesta tilasta lopun.
Ruhtinatar vakuutti hänelle, että Hermenegilda oli vannonut pysyvänsä Stanislaukselleen uskollisena kuolemaansa asti, siis hylkäisi kaikki muut kosijat eikä sitäpaitsi enää ollut kotona. Silloin Xaver nauroi ja arveli, ettei hänelle ollut tarpeen muiden kuin isän suostumus; Hermenegildan hellyttäminen piti muka jättää vain hänen omaksi huolekseen.
Aivan julmistuneena nuorukaisen rajusta tunkeilevaisuudesta selitti kreivi Nepomuk, että hänen oli kerrassaan turha toivoa suostumusta esitykseensä ja että hänen pitäisi muitta mutkitta heti lähteä tiehensä. Kreivi Xaver tuijotti häneen jäykästi, aukaisi oven eteiseen ja huusi siellä, että palvelijan oli kohta tuotava matkalaukku sisään, riisuttava hevoset valjaista ja vietävä ne talliin. Silloin hän astui jälleen saliin, heittäytyi ikkunan viereiseen nojatuoliin ja ilmoitti ihan levollisesti ja vakavasti, että ennenkuin hänen olisi annettu tavata ja puhutella Hermenegildaa, voitaisiin hänet vain ilmeisellä väkivallalla ajaa ulos.
Kreivi Nepomuk vastasi hänen siinä tapauksessa saavan valmistautua hyvin pitkälliseen oleskeluun täällä ja muuten tyytyä siihen, että hän, talon isäntä, poistui kotoaan. Kaikki, kreivi Nepomuk, ruhtinas ja tämän puoliso, lähtivät nyt salista toimittaakseen Hermenegildan täältä pois niin pian kuin mahdollista.
Mutta sattuma oli niin sovittanut, että Hermenegilda juuri sillä hetkellä, vastoin tapaansa, oli mennyt puistoon. Xaver silmäili ulos akkunasta, jonka likellä istui, ja näki hänen kaukana kävelevän. Kohta hän hyökkäsi puistoon ja saavutti viimein Hermenegildan, joka oli menossa puiston etelälaidassa olevaan kohtalokkaaseen huvimajaan. Missä tilassa Hermenegilda nyt oli, sen saattoi melkein kenen tahansa silmä havaita.
"Armias taivas", huudahti Xaver seistessään Hermenegildan edessä, mutta syöksi sitten heti hänen jalkainsa juureen, vannoi hänelle hehkuvinta rakkautta ja rukoili hellyttävimmällä äänellä, että Hermenegilda suostuisi ottamaan hänet kaikkein onnellisimmaksi puolisokseen.
Aivan suunniltaan kauhusta ja yllätyksestä Hermenegilda vastasi hänelle, että vain häijy sallimus oli voinut hänet toimittaa tänne rauhan häiritsijäksi, ja vakuutti moneen kertaan olevansa rakastetulle Stanislaukselle uskollinen viimeiseen hengähdykseen asti, niin ettei koskaan rupeisi toisen miehen vaimoksi. Mutta kun Xaver ei sittenkään lakannut pyytämästä ja lempeään tarjoomasta, — kun hän vihdoin riehuvan intohimonsa villitsemänä muistutti Hermenegildalle, että tämä oli väärässä, koska kerran jo oli juuri hänelle suonut ihanimman rakkautensa hetken, — kun hän maasta ponnahtaen tahtoi sulkea neidon syliinsä, silloin työnsi Hermenegilda kuin hengenhädässä hänet luotaan kasvoilla kammon ja ylenkatseen ilme ja huusi:
"Kurja, itsekäs hölmö, yhtä vähän kuin vallassasi on tuhota sitä suloista panttia, mikä minulla on liitostani Stanislauksen kanssa, yhtä vähän voit minua vietellä rikollisesti luopumaan uskollisuudestani! Pois näkyvistäni!"
Xaver heristi hänelle nyrkkiään, päästi pilkallisen hohotuksen ja karjaisi:
"Mieletön, itsehän rikoit tuon typerän valasi. Se lapsi, jota nyt rintasi alla kannat, minun lapseni se on, minun sinä annoit itseäsi hyväillä juuri tuossa paikassa, minun rakastajattareni sinä olit ja siksi jäätkin, ellen sinua puolisokseni korota."
Hermenegilda iski häneen sellaisen katseen, jossa paloi helvetin tuli, sitten hän parkaisi hurjasti: "Hirviö!" ja luhistui kuin halvauksen tapaamana maahan.
Ikäänkuin kaikkien raivotarten vainoamana karkasi Xaver nyt takaisin kartanoon ja kohtasi ensiksi ruhtinattaren, jota hän tarttui käteen ja veti mukanaan sisälle.
"Hän on inhoten hylännyt minut — lapsensa isän!"
"Taivaitten nimessä! Sinäkö se olet, Xaver? Voi Jumalani! Sano, kuinka se on mahdollista?" huusi ruhtinatar kauhusta väristen.
"Kirotkoon minua kuka tahansa", jatkoi Xaver maltillisemmin, "mutta jos miehessä hehkuu veri niinkuin minussa, joutuu hän niinkuin minäkin sellaisena hetkenä syntiä tekemään. Näin se tapahtui: Huvimajassa tapasin Hermenegildan ihmeellisessä tilassa, jota en osaa kuvata. Hän makasi kuin sikeästi nukkuen ja unia nähden leposohvalla. Tuskin olin astunut ovesta sisään, kun hän nousi, tuli luokseni, tarttui käteeni ja kulki kanssani juhlallisin askelin huvimajan takimmaiseen päähän. Siellä hän polvistui, minä samoin, hän rukoili, ja pian huomasin, että hän oli näkevinään edessään papin. Hän otti sormestaan sormuksen ja ojensi sitä pappia kohti, minä otin sen ja pistin hänen sormeensa toisen sormuksen, jonka vedin sormestani. Sitten hän vaipui kiihkeimmän lemmen hurmiossa syliini — — Kun sieltä pakenin, lepäsi hän sikeässä, tajuttomassa unessa."
"Kauhea mies! Suunnaton konnantyö!" huusi ruhtinatar malttinsa menettäneenä.
Nyt tulivat myös kreivi Nepomuk ja ruhtinas saapuville, ja pian saivat hekin kuulla Xaverin tunnustuksen. Kuinka syvästi loukkasikaan ruhtinattaren herkkää tunnetta se havainto, että Kaverin ilkityö oli miesten mielestä hyvinkin anteeksiannettava ja sai selityksensä hänen läheisestä suhteestaan Hermenegildaan!
"Ei", sanoi ruhtinatar, "ei koskaan Hermenegilda suostu sen miehen puolisoksi, joka on uskaltanut helvetin kavalan hengen tavalla myrkyttää hänen elämänsä korkeimman hetken hirveimmällä rikoksella."
"Hänen tulee siihen pakko", vastasi Xaver kylmän halveksivasti, "jos mielii maineensa pelastaa — minä jään tänne, ja asia saadaan kyllä järjestetyksi — —"
Sillä hetkellä kuului eteisestä melua, — sinne kannettiin Hermenegildaa, jonka puutarhuri oli tavannut huvimajassa tainnoksissa. Hänet tuotiin saliin ja laskettiin sohvalle. Ennenkuin ruhtinatar kerkisi estämään, astui Xaver lähemmäksi ja tarttui Hermenegildan käteen.
Mutta samassa ponnahti Hermenegilda seisaalle, päästi suustaan kauhistuttavan huudon, joka ei ollut ihmisäänen kaltainen, ei, vaan muistutti petoeläimen vihlaisevaa karjaisua, ja tuijotti kreiviin salamoivilla silmillään kasvojen hirveästi vääristyessä.
Xaver horjahti kuin kuolettavan salamaniskun kohtaamana ja sopersi tuskin ymmärrettävästi: "Valjastakaa!" Ruhtinattaren viittauksesta hänet talutettiin portaita alas. "Viiniä, viiniä!" huusi hän, kulautti kurkkuunsa muutaman lasillisen, hyppäsi sitten vahvistuneena ratsunsa selkään ja nelisti tiehensä.
VI.
Hermenegildan mielentila, joka näytti piintyneestä haaveilusta pahenevan hurjaksi raivoksi, vaikutti myös muutoksen kreivi Nepomukim ja ruhtinaan arvosteluun. Nyt vasta heille selvisi, kuinka kauhea ja sovittamaton Xaverin teko oli. He tahtoivat lähettää noutamaan lääkäriä, mutta ruhtinatar hylkäsi kaiken lääkärinavun, kun hänen mielestään sopi turvautua vain hengelliseen lohdutukseen.
Niinpä siis saapui karmeliittimunkki Cyprianus, perheen rippi-isä. Ihmeellisesti hänen onnistui herättää Hermenegilda tuijottavan hulluuden tajuttomuudesta. Vieläpä enemmän: pian tuli Hermenegilda rauhalliseksi ja mielenmaltti palasi; hän puheli ihan järkevästi ruhtinattaren kanssa, ilmaisten tälle halunsa saada synnytyksen jälkeen viettää koko elämänsä O:n cistereiläisluostarissa ainaisessa katumuksessa ja surussa. Hän oli surupukuunsa liittänyt huntuja jotka täydellisesti verhosivat häneltä kasvot ja joita hän ei aikonut koskaan riisua.
Cyprianus munkki lähti pois, mutta palasi muutaman päivän kuluttua. Sillä välin oli ruhtinas Z. kirjoittanut L:n kaupungin pormestarille. Tämän luona oli Hermenegildan määrä odottaa lapsensa syntymistä, ja sinne hänet saattaisi cisterdläisluostarin abbedissa, joka oli perheen sukulainen. Mutta ruhtinatar matkusti Italiaan, ja hänen luuloteltiin ottaneen Hermenegildan mukaansa.
Oli sydänyö, kun portaiden eteen ilmestyivät vaunut, joissa
Hermenegilda piti vietämän kotoa pois.
Murheen koukistamana odotti kreivi Nepomuk ruhtinaan ja ruhtinattaren kanssa kovaonnista lastaan sanoakseen hänelle jäähyväiset. Huntuihin kiedottuna, munkin käsivarteen nojaten astui Hermenegilda vahakynttiläin kirkkaasti valaisemaan huoneeseen. Cyprianus lausui juhlallisella äänellä:
"Maallikkosisar Celestine lankesi suureen syntiin ollessaan vielä maailmassa, sillä pahan hengen saasta tahrasi hänen puhdasta mieltään. Mutta ainiaaksi annettu lupaus tuo hänelle lohdutusta, rauhaa ja iankaikkista autuutta. Ei koskaan enää saa maailma nähdä niitä kasvoja, jotka houkuttivat paholaista — katsokaa! Näin alkaa ja päättää Celestine katumuksensa!"
Ja samassa munkki kohotti Hermenegildan huntuja. Kaikkia läsnäolevia värähdytti vihlova tuska, kun näkivät valkoisen kuolinnaamion, joka iäksi kätki Hermenegildan ihanat kasvot.
Voimatta sanaakaan lausua hän erosi isästään, joka riuduttavan murheen painamana ei enää luullut jaksavansa elää. Ruhtinas, muuten tyyni mies, aivan kylpi kyynelissä. Ainoastaan ruhtinattaren onnistui, kaikin voimin tukahuttaen tuon kaamean lupauksen herättämää kauhua, pysyä pystyssä lempeän maltillisena.
* * * * *
Selittämätöntä on, kuinka kreivi Xaver oli saanut tietää Hermenegildan olinpaikan, vieläpä senkin seikan, että vastasyntynyt lapsi oli päätetty pyhittää kirkolle. Mutta vähän hänellä oli hyötyä lapsen ryöstämisestä, sillä hänen saavuttuaan P:hen ja aikoessaan jättää lapsen erään tutun rouvan hoitoon kävi ilmi, ettei se, kuten hän luuli, ollut kylmästä mennyt tainnoksiin, vaan kuollut.
Sitten kreivi Xaver katosi jäljettömiin, ja hänen arveltiin tehneen itsestään lopun.
Monta vuotta senjälkeen joutui nuori ruhtinas Boleslaw von Z. matkallaan Neapeliin Posilippon lähelle. Siellä on mitä viehättävimmällä seudulla muuan kamulduli-luostari, jonne ruhtinas poikkesi nauttimaan näköalasta, jota hänelle oli kuvattu kauneimmaksi koko Neapelin alueelta.
Juuri kun hän oli astumassa puiston ulkonevalle kallionkielekkeelle, joka kuuluu olevan katselijain mieluisin paikka, huomasi hän erään munkin, joka oli ennen häntä istuutunut suurelle kivelle ja tähysteli kaukaisuuteen, avattu rukouskirja polvillaan. Hänen kasvonsa, pääpiirteiltään vielä nuorekkaat, olivat syvän murheen riuduttamat.
Ruhtinaan mieleen, kun hän lähemmin katseli munkkia, tuli hämärä muisto. Hän hiipi vielä likemmäksi ja näki, että rukouskirja oli puolankielinen. Sitten hän puhutteli munkkia puolaksi, tämä käännähti häneen päin säikähtäneenä, peitti kasvonsa heti, kun oli ruhtinaan nähnyt, ja pakeni kiireesti pensaikon läpi kuin pahan hengen riivaamana.
Jälkeenpäin kertoessaan tästä kohtauksesta kreivi Nepomukille vakuutti ruhtinas Boleslaw, ettei tuo munkki ollut kukaan muu kuin kreivi Xaver von R.