"HUONE" ja "TIMON"

Kirj.

Lukianos

Kirjallishistoriallisella johdannolla varusti, suomensi, selitteli

Kaarlo Forsman

Hämeenlinnassa, Hämeen Sanomain Osakeyhtiön kirjapainossa, 1891.

Lukianon elämä ja kirjallinen toimi.

[Apukeinoina on etupäässä käytetty: Essai sur la vie et les oeuvres de
Lucien, par Maurice Croiset, Paris 1882. Ausgewählte Schriften des
Lucian erklärt von J. Sommerbrodt. Berlin 1872. E. Motz, Lucian als
Aesthetiker, 1875.]

Toinen vuosisata Kristuksen jälkeen oli alkanut. Mahtava Rooma oli valtansa alle pannut koko silloisen tunnetun mailman. Kreikan kirjallisuuden kultainen kukoistus oli jo aikoja sitte kuihtunut, mikäli Kreikan valtiollinen itsenäisyys oli mennyt, sen kansallishenki sammunut. Mutta vielä puhuttiin kreikan kieltä, vielä eli kreikkalainen sivistys laajalti Kreikassa ja Itämailla niillä seuduin ja niiden kansojen keskellä, jonne Aleksanteri Suuren valloitusretket olivat tuota kieltä ja sivistystä levittäneet ja jotka sitten olivat olleet Aleksanterin jälkeen perustettujen hellenistisien valtakuntien alueita, Itse Roomassakin tuota sivistystä suosittiin, sillä olihan Rooman kirjallisuus pilkin mittansa kehittynyt ja varttunut kreikkalaisen esikuvia noudatellen. Vieläpä kreikkalainen kirjallisuus alkoi myöhäistä jälkikukoistustaan rehotella keisarien semmoisien kuin Hadriunin, Antoninon y.m. sitä suosiessa. Tältä ajalta, 2:lta, 3:lta ja 4:ltä vuosisadalta, on Kreikan kirjallisuuden historiassa nimiä semmoisia kuin historioitsijat Plutarchos, Josefos, Dion Kassios; maantieteilijät Strabo, Ptolemaios, Pausanias; grammatikot Apollonios ja Herodianos; filosofit Plotinos, Porfyrius, sofistat Dion Chrysostonios, Filostratos, Aelius Aristeides; romaanikirjailija Iamblichos y.m. Etenkin oli retoriikka ja sofistiikka sen ajan mielitieteitä ja taiteita. Edellinen opetti puhetaidon teoriiaa, jälkimmäinen esitti sitä käytännössä. Varsinaista käytöllistä merkitystä puhetaidolla tosin ei enää paljokaan ollut, sittekun valtiollinen puhe, kansanvaltaisen hallitusmuodon lakattua, oli vaiennut; oikeustojen edessä tosin vielä puheita pidettiin, mikäli rikollisia syytettiin tai syytettyjä puolusteltiin, mutta sekin oli vaan varjo entisestään. Sitä korkeampaan kunniaan kohosi koru- eli loistopuhe, joka tarkoitti vaan kuuntelijain huvittamista loistavan kauniilla esitystavalla ja puhujan maineen saamista. Puheitten aine ja sisällys oli muodon rinnalla vähäpätöisempi asia. Olivatpa aineet usein naurettavan joutaviakin, kun esim. joku puheessaan kiitteli savua tai välipää-kuumetta tai jalansärkyä t.m.s. Ja jos aineet olivatkin tärkeämpiä, ei niitä juuri koskaan otettu tosi-elämästä, eikä ne käsitelleet päivän kysymyksiä, vaan ne olivat teennäisiä harjotelmia jumalaistaruston ja vanhan historian aloilta, tahi käsittelivät ne siveysopillisia lauselmia, paradoksi-väitteitä, sananlaskuja, tahi kertoilivat jotain taide-esinettä j.n.e. (Kuluneimpia oli deklamatsioni tiranneja vastaan.) Aineesta siis vähä väliä, kun sitä vain osattiin somasti ja sujuvasti esitellä. Sepä vasta mestari, ken osasi valmistelematta, suoraa päätä puhua jostain kuulijain hänelle esittämästä aineesta. Eikä siinä kyllä, että puhuja selvästi ja somasti, sointuvissa sujuvissa lauseissa kehitteli aineensa aatteellista sisällystä; hänen tuli lisäksi kasvojen ja käsien liikkeillä, äänen askelmääräisellä nousulla ja laskulla ja vienoilla värähdyksillä osotella puheen sisällystä ja vaihtelevia tunteita vienoimpia sävyjä myöten. Hänen tuli olla yhtaikaa puhuja ja näyttelijä. Elävästi kuvailee Lukianos tämmöistä puhujateikaria "Puhujain opettaja" kirjassaan. — Tätä puhe-urheilua aikakausi siis suuresti suosi, ja kaikkialla missä nuo "sofistat" matkoillaan esiintyivät, kokoontui ihastunut yleisö heidän esitelmiänsä kuulemaan ja he saivat runsaasti mainetta ja rahaa saaliikseen. Suurissa juhlissa ei saanut puhujia puuttua. Niissäpä he usein keskenään kilpailivat palkinnoista ja yleisön suosiosta. Etenkin toimi ja liikkui heitä runsaasti isoissa kaupungeissa, Atheenassa, Smyrnassa, Efesossa, Antiochiassa y.m. Siellä oli varsinaisia reetorikouluja; ja Atheenaan ja Koomaan oli keisarit asettaneet jonkinlaisia valtion palkkaamia kaunopuheisuuden professorinvirkoja. Kummako siis, että kaikki lahjakkaat miehet pyrkivät tälle uralle, joka lupasi heille kultaa ja kunniaa! Sofistain joukkoon on Lukianoskin alukseen luettava.

Hän syntyi noin 120 j.Kr. Syrian Samosatan kaupungissa, kieleltään ja syntyperältään syrialaisena. Sivistys teki hänestä kreikkalaisen kieleltä ja mieleltä — syrialaista perua oli vain ehkä hehkuva henki ja vilkas mielikuvitus. Lapsena pantiin hän enonsa oppiin tullakseen kivenhakkaajaksi, mutta tähän toimeen hän pian suuttui — ja hän sai jatkaa koulunkäyntiänsä, oppia tieteitä, jotka — niin hän uneksi — avaisivat hänelle puhujan, sofistan valoisan uran, josta hän saisi mainetta, arvoa, rikkautta, onnea. Ahkerasti hän opiskeli. Hän oppi puhetaidon kaikki säännöt, temput ja juonet, samalla kuin hän täydensi tieteellisen kasvatuksensa; sillä puhujalta vaadittiin varsin laajat tiedot klassillisessa kirjallisuudessa, jonka aatteilla ja aineilla hänen tuli yhtenään puheitaan mehustaa ja elähyttää. Näin Lukianos kiipesi aikansa opin ja sivistyksen kukkuloille. Hän omaksui täydelleen klassillisten kirjailijain kielen ja oppi heiltä tuon omituisen hienon ja soman esitystapansa.

Näin täysin varustettuna alkoi hän sofistan ammattia harjotella, pitäen puheita tuomarien ja oikeustojen edessä sekä koru-esitelmiä suuremmalle yleisölle. Noin 25-vuotisena hän Rooman matkalla tapasi erään Nigrinus nimisen tietoviisaan joka aluksi teki häneen syvän vaikutuksen. Kaikki, mitä hän tähän asti oli pitänyt suurena ja haluttavana — rikkaus, kunnia, maine, valta, elonnautinto — alkoi hänestä tuntua tyhjältä. Valoisampi siveellinen mailma alkoi häntä houkutella, filosofia avasi hänelle templinsä, ja hän oli vähällä astua sisään — mutta vielä se jäi häneltä tekemättä. Ei ollut niin helppo irtauda uralta, jolla hän tähän asti oli hyvästi menestynyt. Ehkäpä häntä siinä myös pidätti rakkautensa taiteesen, joka läheisesti liittyi retoriikkaan — molemmat kun harrastavat kauneutta.

Taiteen jaloja teoksia hän oli saanut ihailla Ionian ja Kreikan kaupungeissa, ja nepä epäilemättä suuresti kehittivät hänen kirjailijalahjojaan. Tästä hänessä vilkastui mielikuvituksen into, varttui tuo plastillinen, helein värein loisteleva tyyli, joka luo ajatukset ilmi eloisiksi, tuo vienon somuuden vaisto joka karttaa liikoja — kaikki nuo avuja, jotka antavat Lukianolle arvoisan sijan Kreikan kirjallisuudessa. Sofistana Lukianos siis vielä matkusteli esitelmiä pitäen, taidollaan loistellen, mainetta ja rikkautta korjaten. Tuommoiset matkat ovat sen ajan sivistys-oloissa verrattavat meidän aikamme tapaan, että laulajat ja muut taiteilijat matkustelevat taitoansa näyttelemässä tai kirjailijat esitelmiä pitämässä. Onhan maine välttämätön menestyksen ehto näille niinkuin se oli noillekin. Niinpä Lukianos siis tavataan matkoilla ensin Kreikassa, sitte Italiassa, jossa hän piti esitelmiä kreikkaa osaavalle hienommalle yleisölle (latinaa hän ei liene osannut). Muuten Rooma ei näy häntä suuresti miellyttäneen: häntä iljetti sikäläiset paheet ja kurja siveellisyyden tila, jonka mätää ja turmelusta sivistyksen loistava ulkokuori ei saanut peitetyksi (kats. Nigrinus; De mercede conductis). Siite Lukianos ulotti matkansa Galliaan asti, jossa hän jonkun aikaa toimitti julkisen retoriikan-opettajan virkaa. Sitte tapaamme hänet taas kotonaan Syriassa noin v. 160, samaan aikaan kuin käytiin sotaa Parthilaisia vastaan. Antiochiassa, jonka ihana luonto häntä miellytti, asui hän muutamia vuosia, kunnes hän v. 161 perheineen muutti asumaan Aiheenaan, jonne hän jo kauvan oli halunnut. Täällä hän viihtyi oivallisesti. Täällä vallitsi henki joka häntä miellytti: tapojen yksinkertaisuus, individualisen ajatuksen vapaus, aatteellinen henki, sivistyksen ydin, eikä vaan sen kiiltävä kuori, kuten Roomassa, älyllisen etevyyden valta (Demonax, Nigr.) —- arvokas perintö niiltä ajoin jolloin sen suuret runoilijat, puhujat ja ajattelijat korkealle kohottivat henkisen sivistyksen lippua. Atheenalaiset olivat vieläkin herkkiä huomaamaan kaikkea kaunista, älykästä, viisasta, jopa naurettavaakin. Ei, "Attikan suola" vieläkään ollut kirpelyyttänsä kadottanut. Eipä yleinen siveellinen turmelus, jonka mätätautia koko pakanamailma poti ja jonka vasta kristinusko paransi, ollut heitäkään säästänyt; suhteellisesti näkyy kuitenkin siveellisyys olleen täällä paremmalla kannalla kuin Roomassa. Senkin vuoksi Lukianos täällä paremmin menestyi (ks. Nigr.), ja täällä hän tapasi runsaasti tuota hienoa ivailua ja ja sukkelapuheisuutta, jota hän itse suuresti rakasti.

Näissä oloissa Lukianon henkinen näköala laajeni — ja hän pääsi täydelleen vapaaksi retoriikan kahleista. Mitäs noista tyhjistä ilmalinnoista, joista todellisuuden vankka pohja puuttui! miksi puhua teennäisistä aineista, kun tosiolot tarjosivat niin runsaasti tosiaiheita! Todellisuutta, olemuksen perusteita Lukianos päätti ruveta tutkimaan, ja kävi siis käsiksi filosofiaan. Vaan eipä tämäkään jäykkine oppisäädelmineen kauan tyydyttänyt hänen vapaamielistä henkeään. Paitsi sitä alkoi hän pian inhota filosofeja itseänsä, joiden elämä ei ensinkään ollut sen kauniin opin mukaista, jota he saarnaelivat. Nuo filosofit kyllä kauniilla sanoilla ylistelivät hyvettä, sielun jaloutta, siveellistä etevyyttä sekä halveksivat kaikkia ulkonaisia etuja, rikkautta, mainetta, elonnautintoja, jota varten he esiintyivätkin ryysyvaatteissa, ulko-asultaan aivan siivottomina — mutta siihenpä se kaikki supistuikin. Tilaisuuden tarjoutuessa orjailivat he halpoja himoja ja haluja, olivat hävyttömän ahnaita, lihallisia, juomareita, saaliinhimoisia, imartelivat, rahaa saadakseen, rikkaita, olivat keskenään kateellisia, riitaisia, itserakkaita. Kun Lukianos nyt kirjoissaan alkoi kaikkea tuota ulkokullaisuutta ja siveellistä mätää paljastella, ivan ja pilkan pistävillä aseilla valefilosofeja ahdistaa, sai hän heistä katkeria vihamiehiä. [Croiset luulee Lukianon tarkoittavan kuvauksillaan määrähenkilöitä, joita silloiset Atheenalaiset kyllä tunsivat, ehkä semmoisia kuin Thesmopolis, Aguthokles, Hetoimokles, Damis, Julius Pollux y.m.] Erittäin vihasivat häntä Kyynikot, mutta näitäpä hän enimmin härnäilikin. Kuvaava on Peregrinus nimisen kyynikon juttu. Tämä kuuluisa haaveksija poltatti itsensä juhlallisesti roviolla kuoliaaksi Olympiassa äärettömän ihmisjoukon nähden v. 169. Kyynikot ylistivät veljeänsä marttiiraksi, joka tällä vapaaehtoisella sankarinkuololla muka todisti olevansa kaikkia kipuja, jopa kuolonkin kammoa ylempänä. Vaan kun Lukianos todisti, että tuo sankarinkuolema oli vaan hulluuteen asti yltynyttä kunnian himoa, niin siitäkös kyynikot hurjistuivat.

Nyt oli Lukianos kirjailija-alansa löytänyt: se oli tapojen, siveysolojen, ihmisluonteen himojen, haaveitten, oikkujen, taikaluulojen kuvailu ja ivallinen arvostelu. Tällä alalla hän sitte pääasiallisesti pysyi, vaikka kirjoitustapa kyllä muutteli muotojaan mikäli hän laski mielikuvituksensa irremmälle. Teoksia seurasi nyt nopeasti peräkkäin ja hän saavutti suurta menestystä yleisön puolelta.

Lopulla ikäänsä Lukianos taas lähti matkoille, mainettaan ja kukkaroansa kartuttamaan. Vihdoin hän sai korkean keisarillisen virkamiehen paikan Egyptissä, jossa vielä jatkoi kynäilyään entiseen suuntaan. Hänen arvellaan kuolleen noin 200 j.Kr. Commodus keisarin hallitusaikana.

* * * * *

Lukianon nimellä on säilynyt noin 80 teosta, joista kritiikki kuitenkin epäperäisinä erottaa lähes 30. Näitä tulisi meidän nyt nimeltään ja sisällykseltään mainita; kyhäyksemme ahdas ala ei kuitenkaan salli tässä kohden täydellisyyttä. Mainitkaamme vaan tärkeimmät teokset. Kirjaintekijän oma kehitys vaiheineen asteineen määrää myös teosten luokittelun.

1:nen ryhmä sisältää siis nuoruuden teokset, jotka syntyivät silloisen retoriikan vaikutuksesta, jolloin Lukianos itse harjotteli sofistan tointa. Tämä aikakausi kestää siis siihen asti kuin hän noin 40:n vuoden ikäisenä siirtyi Atheenaan. Näissä teoksissa on usein esittelyn aiheena joku moraalinen thema, historiallinen tapaus tai itsessään aivan vähäpätöinen aine. Semmoisia ovat Tirannintappaja; Phalaris I ja II; Kärpäsen ylistys (Suomennettuna Pedag. Tidskriftin n:ssa 1, 1891 "Muinais-aikainen esitelmä" kirj. K. Forsman), varsin sievä jutelma; Isänmaan ylistys; Hippias; Huone, josta vasta enemmin; Ambra, matkamuistelma Pon seuduilta; Dipsades; Unelma, jossa hän unelman muodossa esittää elämäkertaansa; Kuvat, jossa sofistain tapaan kaunista naista ylistellään vertaamalla häntä etevimpiin taideteoksiin — tärkeä taidehistoriallisessa suhteessa, samalla kun se todistaa tekijänsä hienoa taiteenälyä; Kuvien puolusteeksi; Anacharsis, jossa vuoroon puolustellaan ja vastustellaan voimistelun merkitystä kasvatukselle; Toxaris eli ystävyydestä; Ei ole panetteluja uskominen; Kuinka on historiaa kirjoittaminen, oivallinen esitelmä, joka ensin näyttää kuinka historiaa ei saa kirjoittaa — ei saa omia johtajia liioin ylistää eikä vihollista mustaksi maalata, vältettäköön tarujuttuja, asiallisia virheitä ja sotkua, ei saa orjallisesti matkia Thukydidesta y.m. — ja sitten vaatii historioitsijalta valtiotieteen tuntemista, selvää elävää esitystapaa, puolueettomuutta; Nigrinus eli filosofien tavoista; y.m. Nämä eivät ole tyhjiä deklamatsioneja, vaan niissä tavataan älyää ja pontevuutta, jopa usein jo sukkelaa ivaakin. Sen lisäksi Lukianos jo muutamissa alkaa kääntää selkänsä sofistiikalle ja hakea todellisempaa pohjaa. Hän tutustuu Platonin filosofiaan, pyrkien olemusta todellisemmin käsittämään. Vaan jos hän toivoi sillä tiellä löytävänsä tyydytystä ja onnea, niin pian hän huomasi pettyneensä. Tämän tunnustuksen lausuu hän Hermotimos kirjassaan, jossa hauskasti jutellaan filosofien opeista ja dogmeista, joita tekijä ei hyväksy.

Tämä kirjoitelma sopii siis 2:sen sarjan alottajaksi. Aiheet on todellisuudesta otettu, mutta mielikuvitus ei vielä lentele korkealle. Tässä Lukianolle selveni hänen alansa — tapojen ja olojen satiirillinen arvostelu. Sen alaiseksi filosofit ensiksi joutuivat. Samaan suuntaan käy sitte Parasiitti l. Norkkovieras, Valheen ystävä ja Vieraspidot, kolme tapain kuvaelmaa, täynnä sukkelaa ivaa ja purevaa pilkkaa, jolla eräitä epäkohtia tarkastellaan. Vieraspidoissa filosofit, nuo muka malli-ihmiset, joutuvat tukkanuottasilla ja siinä ne kaikki, stoalaiset, akademilaiset, peripateetikot y.m. ottelevat yhdessä sekamelskassa. Toinen kohta kuvailee oivasti filosofien herkkusuisuutta ja ahmivaisuutta. Hyvin perehtynyt kun Lukianos oli klassilliseen kirjallisuuteen, alkoi hän siitä etsiä mallia ja esikuvia esitystavallensa. Siksi sopi hyvästi n.s. "keskimmäinen" ja "uusi Attikan ilvenäytelmä" (Antifanes, Menandros), jotka niinikään olivat tapojen maalailua ja sen lisäksi noudattivat säyseämpää kuvausvoimaa, samoin kuin Lukianoskin vielä. Tältä alalta on myös Dialogi meretricii.

3. Kerran ivan ja ilveilyn tielle päästyään edistyy Lukianos siinä edistymistään, ja uutena momenttina tulee entistään vilkkaampi kuvituskyky. Tässä on nähty vaikutusta erään Menippos nimisen kyynillisen filosofin puolelta, jonka keksimä n.s. "satira Menippea" vivahti samaan suuntaan. Tekijä jättää todellisuuden jokapäiväiset, olot ja liikkuu haave-ilmoissa, josta hän kyynelisen filosofin silmällä syvemmälti voi tarkastella ihmisen elin-ehtoja ja tarkoitusta ja sen johdosta vapaammin ilveillä olevia oloja ja henkilöitä. Tätä mielialaa ja henkeä lausuu seuraavat kirjoitukset: Nekyomanteia, keskustelma, jossa Menippos käy manalassa elon ongelmoita selville saamassa, syntyjä syviä tiedustamassa; Vainajien keskustelut, sekin uskonnollista puolta kosketteleva, näyttää miten ihminen manalassa riisutaan aivan paljaaksi: kaikki mikä hänelle täällä oli suurta ja hauskaa, valta, voima, komeus, loisto, rikkaus, ei maksa siellä mitään; ainoastaan hyve antaa hänelle arvoa; — Kronon kirjeet, Kronosolon esittelevät maallisen tavaran epätasaista jakoa ja siitä aiheutuneita, usein naurettavia epäkohtia. Sitte seuraa sarja teoksia, joissa fantastisen sommittelun kehissä ilmaantuu epäilijän henki, laskien pilan alaiseksi kansan uskontoa, jumalaisopin heikkoja kohtia. Ikaromenippos, jossa Menippos Ikaron siivillä singaiseksen taivaasen kysymään Zeus isältä tarkempia tietoja tään mailman menoista, näyttää, mihin naurettavan mielettömiin johtopäätelmiin joudutaan otaksumalla kaitsentoa, joka pitää ihmisten tuhansista pikkutouhuista huolta. Samaan suuntaan käyvät Kumoon-todistettu Zeus, Jumalien keskustelut, Merikeskustelut, Kronon-juhla. Ensinmainitussa Zeus pannaan pahaan pulaan nokkelilla kysymillä: "Jos muuttumaton kohtalo hallitsee, mitä tointa sitte on jumaloilla? ja mitä hyvää uhreista ja rukouksista?" Zeus vastaa: "jumalat panevat kohtalon päätökset toimeen, uhrit ovat heikomman kunnioitus mahtavampaansa kohtaan." "Kuinka kunnioittaa jumalia, joissa ei ole pyhyyttä vähääkään, jotka ovat haureellisia, toraisia j.n.e.? Ja jos välttämätön kohtalo vallitsee, niin eihän ihminen silloin ole edesvastuun-alainen?" Zeus suuttuu eikä voi vastata mitään. — Muissa taas ivataan ja pilkataan jumalaistarujen epäsiveellisiä ja naurettavia puolia; jumalat istuvat syytettyjen penkillä, heitä moititaan ankarasti ja purevalla ivalla heidän monista ilkitöistään, julmuudesta, siveettömyydestä j.n.e. Zeus ja Kronos koettavat puolustella itseään, mutta Prometheus on ankara asianajaja, ja nolosti edelliset selviytyvät jutusta. Tarujen ja runojen aiheella luopi Lukianos vilkkaita draamallisia kohtauksia, tapauksia jumalien arkielämästä, joissa nämä esiintyvät koomillisessa valossa. Niissä puhaltaa aina satiirin viima, varsinkin kohdaten Zeuksen monia lempiseikkailuja. — Vilkkaan mielikuvituksensa vuoksi mainittakoon tässä myös Tosihistoria, joka terveen järjen kannalta sukkelasti ivaa runoilijain ja muutamien historioitsijain hullunkurisia rosvojuttuja; Lukianos parodioitsee näitä keksimällä ja vakaalla naamalla muka totena kertoillen vielä kahta kummallisempia ja mahdottomampia seikkoja.

4. Vielä ylemmäs Lukianon satiirinen fantasia ponnahtaa, kun hän yhä selvemmin rupee Attikan vanhaa huvinäytelmää, Aristofanesta ja Eupolista, mukailemaan. Tähän asti on vaan pari kolme henkilöä keskenään jutellut, vaan nytpä näkymölle astuu niitä koko joukko ja toiminta käy yhä vilkkaammaksi, yhä enemmin draaman tapaan. Tekijän keksintö on entistään rohkeampi, nerokkaampi. Tarkoitus selviää selviämistään. Tämmöisiä ovat: Tiranni, joka ijäisyyden valossa punnitsee ihmiselämän eri kohtia ja tiloja; niinpä Charon nauraa Hermestä, jonka niskalle tuhansia pikkutoimia sälytellään. Kukko eli unelma, keksinnöltään hauska ja sukkela, parantaa rikkautta himoavan Mikyllos suutarin siitä kivusta. (Mainio sivukohtaus on tässä, kun sairas Thesmopolis ei anna taudin estää itseään tulemasta filosofin velvollisuutta tekemään herkkupöydässä!). Elävästi sommiteltu on myös Charon; siinä Charon ja Hermes korkealta vuorelta katselevat sitä ihmis-himojen, halujen, puuhien ja touhujen tohinaa joka kaikessa pienuudessaan ja turhuudessaan vilisee täällä alhaalla. Siveyttä ja uskontoa käsittelevät puolittain ivaten dialogit: Prometheus, joka terveen järjen nimessä soimaa Zeusta ja puolustaa omantunnon oikeutta noita vanhoja mörköjuttuja vastaan, samalla kun hän Zeuksen käskystä naulataan kiinni Kaukason kylkeen; Jumalien kokous; — Zeus murhenäyttelijänä, jossa kaksi filosofia väittelee jumalain kaitsennosta ja jumalat koomillisessa mielenjännityksessä kuuntelevat odottaen väittelyn loppupäätöstä. Epikurolainen kumoo vastustajansa, ja Zeus on täytenä nollana noita kapinoivia vapaa-ajattelijoita vastaan.

Toisissa kirjoitelmissa Lukianos panee filosofit kovin ahtaalle. Vitarum audio, draamallista eloa uhkuva, koomillinen huutokauppa-kohtaus, jossa Hermes myytäväksi tarjoo kaikenlaisia filosofien edustamia ja ylistämiä elämiä. Tätä menettelyä puolustaa sitten kappale Kalastaja, jossa fantastisella kalastuskeinolla oikeat ja väärät filosofit erotellaan toisistaan. Samaa henkeä puhuu Kaksinkertainen syytös, jossa Lukianos puolustaikse sekä filosofiaa että retoriikkaa vastaan ja samalla moittii kumpaakin, toista siitä että filosofit ovat niin riidanhaluisia, sanansaivartelijoita, itsepäisiä, toista siitä että se on veltostunut, ettei siinä ole sitä pontta ja perää kuin esim. Demostheneen aikoina, että se kähertelee tukkaansa ja maalaa poskensa erästen naisten tapaan; siitäpä sille kerttyykin sulhoja jotka juovuspäissä sen ovella jyristävät… Peregrinon kuolema ja Pakolaiset pilkkaavat, semminkin jälkimmäinen kyynikkoja ("koirafilosofeja"): he ovat muka ottaneet vaan koirien pahat tavat — haukkuvat, ovat nälkäisiä ja hävyttömiä, hännittelevät niitä keiltä tietävät herkkupaloja saavansa —, mutta koiran hyvät puolet, valppaus, uskollisuus, on heiltä jäänyt huomaamatta. Toivomukset — mikä toivoo mitäkin: rahaa valtaa y.m., mutta toiveet on vaan unelmia — todistaa rohkeaa mielikuvattia, mutta iva on jo väljähtynyt. Timon'ista vasta enemmin.

Lopuksi on vielä useita kirjoitelmia joita on vaikea tarkalleen ryhmitellä. Semmoisia ovat m.m. Oppimatonta monien kirjain haalijaa vastaan, sapellinen hyökkäys; Puhujain opettaja, jossa sofistat ja reetorit (Pollux?) saavat selkäänsä; Lexiphanes, ivailu attikistain sanansaivartelua, vanhentuneitten tai teeskeltyjen sanain ja sananparsien tavottelua; — Palkatut on satiiri filosofeja vastaan jotka matelevasti orjailevat rikkaita Roomalaisia, muuten Lukianon paraimpia kappaleita.

Lopulla ikäänsä Lukianos tyyntyi ja valeli niukemmalta satiirin sappea.
Merkittäköön kaksi elämäkertaa, ja niissä kaksi vastakohtaa Demonax,
Lukianon ystävä, ihmisen ja filosofin malli, siveellinen, vakaa,
vilpitön, ja Alexander l. vale-profeetta petturi ja ulkokullattu. —
Muut vähäpätöisemmät kirjaset jääkööt mainitsematta.

Näiden monien teosten sisällykseen olemme vain muutamin sanoin saattaneet kajota. Mutta niiden kehissä liikkuu vilkkaassa vilinässä kokonainen mailma, koko silloinen aika sivistys-oloineen, omituisine ilmiöineen ja epäkohtineen, jotka tarjosivat rikasta aihetta Lukianon moisen kritikoitsijan terävälle kynälle. Antiikin loistava sivistysmailma on hajoomaisillaan, uuden hengen viimojen puhaltaessa. Millä mielin Lukianos tätä näkee? Hän huomaa ajan potevan kuolintautia, mutta lääkettä hän ei siihen keksi eikä juuri haekaan. Ainoa keino olisi kenties palata entisiin ihanteihin — mutta se oli mahdotonta, historian pyörää ei voi takaperin vierittää. Siis jäi hänelle vaan toimeksi katsella tuota häviötä, paljastaa aikansa paheita ja vammoja, irvistellä niitä.

Hänen kantansa on kieltoperäinen, melkein pessimistinen. Niinpä ensin filosofiassa. Hän ei liity mihinkään filosofiseen lahkoon tahi katsantokantaan, sentähden että kaikki dogmit ja oppirakennelmat yleensä ovat hänelle vastenmieliset. Mitäs noista mietiskelyistä, jotka häälyvät pilventapaisissa taika-ilmoissa tavotellen metafyysillisiä meille vallan hämäriä asioita, joiden perille emme kuitenkaan tässä elämässä voi päästä! Älkäämme menkö edemmäs kuin pohjaa tuntuu jalkojen alla. Lukianon silmä ei siis kannata kauas, ei ilmiömailmaa ulommas. Hän on tavallaan epäilijä tai, paremmin sanoen, hänen kantansa on n.s. terve järki, bon sens, joka ei pyri kaukomaille hämärille. Ihmismailma oloineen — siinä hän pysyy ja sitä hän sitä tarkemmin tähystelee. Yksityisiä aatteen leimauksia, sattuvia havaintoja ja mietelmiä hänellä kyllä ehtimiseen tavataan, mutta ei mihinkään oppikaavaan järjestettyinä. Hänen terävää käytöllistä älyänsä säesti vilkas kuvitusvoima ja tarkka silmänsä, jolla hän heti keksi koomillisuutta. Tämmöiselle hengelle tarjosi tapain kuvailu, semminkin noin monimutkaisena, jos jotakin siveellisiä vammoja potevana ja kummia uhkuvana aikana, kiitollisen alan. Siinä hän tahtoi etupäässä puolustaa terveen ihmisjärjen oikeutta, rohkeasti puolustaa totuutta, luontoa, kauneutta vastoin kaikkea mielettömyyttä, taika-uskoa, valhetta ja ulkokultaisuutta.

Muuten on L:n kanta tässäkin negatiivinen. Jos epikurolainen sanoi: nauti! stoalainen: kärsi kaikkea hyveen tähden! kyynikko: halveksu loistoa ja kunniaa ja kaikkia! —- niin Lukianos puolestaan ei ehdottomasti hyväksy sitä eikä tätä, hänpä vaan moittii niin toisen kuin toisenkin liiallisuuksia ja yksipuolisuutta, samoin kuin hän yleensä naureksii ihmisten monenlaista turhuutta ja hulluutta. Todellisuus ei täytä ihania onnen unelmiasi, soukenna siis siipesi ajoissa! Totu katsomaan elämää semmoisena kuin se todella on. Älä kiinnitä sydäntäsi mihinkään, vaan pysy individualisesti vapaana! Näin Lukianos saarnaa. Oppi ei ole uusi, mutta uusi oli se hauska, tenhoisa muoto, jossa Lukianos antaa aatteilleen lihaa ja verta.

Sanotun johdosta saattaa jo arvata Lukianon uskonnollisen kannan. Kansan polytheistinen uskonto siveyttä loukkaavine, naurettavine taruineen ei hänessä voinut herättää kunnioitusta: päinvastoin näitä jumalaisjuttuja hän juuri myrkyllisimmin pilkkaa, irvistää ja ivailee, kuten useat hänen kirjoituksensa jo meille näyttivät. Taika-uskoa hän sydämensä pohjasta halveksii. Hän on epäilijä, "vapaa-aattelija", ja on siinä kohden samaa mieltä kuin epikurolaiset, vaikkei hän tässäkään tahdo sitoutua minkään määrä-koulun kaavoihin, vaan olla itselöllisesti vapaana. Hänen uskottomuutensa on selvän terveen järjen, ei filosofisen mietiskelyn asia; ja siltä kannaltaan hän kansanuskontoa ahdistaa. Tahtomatta sitä suorastaan raastaa ja repiä maahan, iskee hän siihen vaan ivansa hampaan, mikäli hän siinä luulee huomaavansa hullutuksia ja heikkoja kohtia. Hänen täytyy saada tyydyttää irvistelyhaluansa tällä niinkuin muillakin aloilla. — Muuten jonkunlainen uskonnon virkistys ilmestyi pakanamailmassa 1:llä vuosisadalla, lieneekö sitte ollut kristinuskon vaikuttama vastavirtaus, vai mikä. Noita vanhoja jumalia aljetaan taas yleisemmin uskoa, vaikka se usko jo kauan oli ollut sammuksissa; etevämmätkin henget, semmoiset kuin Dion Chrysostomos, Plutarchos, Marc. Aurelius, Epiktetos, uskovat jumalan voimaa ja koettavat syvemmältä selittää vanhaa monijumalais-tarustoa. Sekoitellaan monen kansan uskontoja yhteen ja Olympon jumalien rinnalla upeilee Egyptin ja Persian jumalia. Vaan tämän uskon rinnalla käy kaikellainen epä- ja taika-usko; uskotaan mitä hassunpäiväisimpiä taikajuttuja ja ihmetarinoita, Tämä rikkaruoho rehottelee varsinkin suuren joukon keskellä. Näitä uskonnollisia oloja Lukianos elävästi kertoilee ja pilkkaa monissa kohdin. Hän kertoo sairaista jotka turvasivat kaikellaisiin taikatemppuihin parantuakseen (Pseudophilos); hän kertoo niistä ihmeistä joita hoettiin Peregrinuksen haudalla tapahtuvan. Nämä olivat itse tietämättänsä pettureita, jotka uskon innostuksessaan pettivät itseään ja muita; toisenlainen petturi ja silmänkääntäjä oli Alexandros, joka petti herkkäuskoisia heiltä rahaa kiskoakseen. Kaikki tämmöiset saivat Lukianolta tuomionsa.

Kristityistä puhuu Lukianos teoksissaan muutamissa paikoin. Kristinuskoa hän ei juuri ensinkään tuntenut; mutta kristittyjen elämästä, heidän alttiudestaan auttaa toisiaan, heidän keskenäisestä rakkaudestaan antaa hän varsin kauniin todistuksen, vaikka hän samalla mailmanviisaan kannaltaan surkuttelee heitä, kun muka maallista hyvää halveksiessaan helposti joutuvat viekasten petturien saaliiksi. Mutta ei hän pilkkaa heitä eikä Vapahtajaa yhdelläkään sanalla. (Sommerbrodt). Vahinko vaan että kristinuskon kauniit elon-hedelmät, joita ei pakanakaan voinut olla huomaamatta, eivät saattaneet häntä tarkemmin tutustumaan noiden hyvien töiden lähteesen, itse oppiin ja uskoon. Silloin hän olisi voinut jotain uutta rakentaa, eikä vaan vanhaa repiä. Hänen työnsä ei kuitenkaan, vaikka negatiivistakin laatua, ole siltä arvotonta. Totuutta rakastaen on hän paljastanut aikansa sivistyksen ja uskonnon turhan tyhjän, valheellisen, onton olennon ja siten ehkä enemmin kuin kukaan muu tahtomattansakin jouduttanut tuon vanhan rakennuksen raukeamista. Siten on hän välillisesti edistänyt totuuden, ijäisen totuuden, kristinuskon lopullista voittoa.

Kirjailijamme suurimpia ansioita on hänen esitystapansa. Vanhojen sivistyskansojen elämästä ei enää valunut kirjallisuudelle uusia hedelmällisiä aatteita, Lukianon täytyi tyytyä vanhoihin. Hän oli syvälti perehtynyt klassillisen ajan suuriin kirjailijoihin, niistä hän ammenteli aatteita, jotka hän sulatteli omiksensa. Tuo vilpas, vapaa, rohkea henki painoi niihin omituisen leimansa, niin että ne hänen lausuminaan taas tuntuivat tuoreilta, alkuperäisiltä, viehättäviltä. Miten tää tapahtui, se oli hänen sommittelunsa salaisuus. Tuo sommittelu on laadultaan niin monikeinoista, vaihettelevaa ja lietoa, että sitä on melkein mahdoton osilleen säännellä, synnylleen selvitellä. Siinä on luontoa ja taidetta lähimmässä liitossa. Sen ytimenä on Lukianon oma individualisuus: hieno, kirpelä ivailu, rohkea mielikuvitus ja kaiken sen ohessa omituinen sulosomuus ja sujuvuus. Lukianoa lukiessa tuntuu hiukan Xenofonia, Platonia, Demosthenesta, Aristofanesta, jopa Homeroa ja Herodotoakin, mutta nuo eri ainekset ovat niin sujuvasti sulaneet yhteen, ettei tunnu "vasaran jälkiä eikä pihtien pitämiä". Siinä on Croisetin mukaan "un fond brillant de fine érudition classique", jonka päällä ylinnä leijaa hänen oma henkilöisyytensä: äly, sukkeluus, kuvitusvoima.

Äly ja sukkeluus ilmestyy siinä että Lukianos ei pysy kauan samalla ajatusten ja säännöllisten lausejaksojen yksitoikkoisella uralla, vaan mielii vaihtelua, hypellen milloin mitäkin sivupolkuja pitkin, kun niiden varrella vaan ilmaantuu arvaamattomia sulosattumia, pirteitä sävyjä, hauskoja vastakohtia, pahankurisia piloja ja salavehkeitä, sukkelia sanasutkauksia. Kuviton puhe vaihtuu vähä väliä kuvilliseksi. Pilapuhe on usein hieman oppinutta, viisastellen vanhan kirjallisuuden ja taruston jutuilla ja niihin viittaillen; jos se ei aina nauratakaan, pitää se kuitenkin lukijan hereillä ja hyvällä tuulella. Yhden aatteen aiheesta venyy usein pitkä pilajuttu, jolle joku sanasutkaus luopi leikillisen tai ivallisen sävyn. Sama alkuaan aivan yleinen aate uusiutuu ja käy yhä paremmaksi, elävämmäksi, hauskemmaksi, ja asia ilmestyy yhä uudessa valossa, toiselta kannalta katseltuna. — Tämä on selvästi sofistain koulussa opittu, loistovaikutusta tavotteleva temppu.

Tämmöiseen aatosten laajennukseen ja muodon muunteluun, uusien sävyjen keksintöön tarvitaan tietysti mielikuvitusta, fantasiiaa, jos sen kanssa yhdessä toimiikin järjen äly. Mielikuvitteellinen esitys välttää yleisiä abstraktisia lajikäsitteitä ja niiden yksijonoista kulkua; se käyttää, mikäli mahdollista, vaan speciem pro genere, todellista eloa esittäviä, ajalleen ja paikalleen konkreetisesti määrättyjä tapauksia, elokuvia, jotka kertomusta vilkastuttavat. Tavallisesti hän valitsee kuvat niin,, että ne antavat asialle pilallisen, hauskan valon. Ne eivät ole runoilijan pontevia tenhokuvauksia, ne ovat vaatimattomampia, mutta luovat kuitenkin asioihin todellisuuden eloa. Kuinka naurettavan somalta näyttääkään esim. Olympin jumalien olot ja puuhat katsottuina jokapäiväisen ihmis-elämän kannalta! Tuo mailmanhallinto on loputonta ikävää hommaa ja rähmettä, "sitä viimeistä" virkaa, josta jumalakin väsyneenä pyytää eronsa saada. Lukianon kertoilu uhkuu eloa ja todellisuutta. Hän vetää verhon tapausten edestä ja paljastaa ne, kun ne juuri paraikaa ovat tekeillä. Ja lisäksi elvyttää hän kuvailuaan sattuvilla vertauksilla. Tämä oli kaikki sofistain koulusta kotoisin. Sofistillinen sävy on myös hänen halunsa puhua pro et contra, väitellä ja todistella, niinkuin sofistat tekivät, näyttääkseen viisastelutaitoansa. Väittelyn aine saattoi olla vähäpätöinen, jopa naurettavan turha, riitaa "paavin parrasta" — pääasia olikin vaan dialektisen taitonsa näytteleminen. Tälle ajan muodille suoritti Lukianoskin veronsa, hän kun m.m. sepitti "Kärpäsen ylistyksen" — mutta vielä sittekin kun hän muuten oli sofistiikasta luopunut, käyttää hän mielellään sen todistelutapaa. Siis esitetään joku väitteen-aine; toiset puhuvat puoleen, toiset vastaan, ja eri mielipiteet törmäävät yhteen; väittely käy dialektiikan sääntöjen mukaan. Tätä tapaa Lukianos harjottelee huvikseen tahi on hänellä siinä satiirillinen salatarkoitus. Kats. esim. Akademian ja Juopumuksen väittelyä (Bis accusat.), tahi Diogeneen ja Parrhesiadeen s.o. Lukianon (Piscator). Väittely ei tarkoita filosofista syvyyttä, vaan hauskuutta ja pilanlaskua.

Kertoilun tahi kuvailun muodossa Lukianos siis ilmaisee ajatuksiansa. Kaikki on elävää toimintaa, useinpa oikein draamallista. Hän on mestari kuvailutaidossa. Kun hän esim. pääsee maalaamaan noita inhotuitaan vale-filosoofeja, jotka ulko-asussaan, pitkällä parrallaan, synkän syvämielisellä naamallaan, reppu selässään ja sauva kourassaan, havittelivat filosofin nimeä ja mainetta, mutta itse asiassa olivat ulkokullattuja lurjuksia ja lorunlaskijoita — silloin hän tekee asiansa oikein "con amore". Muuten kuvat suoritellaan muutamilla reippailla hätäisillä piirteillä, ne ovat hahmopiirroksia, mutta kuitenkin sattuvia, vivahtavatpa sentään usein irvikuvien laatuun. Naurettava puoli tuodaan aina etupäässä esiin, mutta sitä lievittää joku sulo; kaikki käy lievällä kädellä, sujuvasti, sulavasti. Yhtä hyvin luonnistuu häneltä tapausten ja kohtausten kuvailu, olkoot ne tosi-oloista otetut tahi taiteen, kirjallisuuden, taruston aloilta. Etupäässä valaistaan tapausten pääkohtia, niiden karakteristinen puoli, usein humorilla. Kaikenlaisten, semminkin hullunaikaisten kohtausten kertoilu uhkuu eloa ja luonnontotuutta. Pilajuttuja ja pikkukaskuja esiintyy paljon, ei ainoastaan kertoelmissa, vaan keskusteluissakin, joiden tehtävänä on todistella. Kertoilun sävy on hilpeänlainen ja vivahtaa läheltä suusanalliseen pakinaan, joka ei aivan tarkasti noudata logiikan sääntöjä. Lukianos kertoo mielellään ja häntä haittaa kertoilijain yleinen vika, että niin helposti hairahtuu pikkuseikkoihin ja erityiskohtiin. Tietysti hän myös liioittelee. Ei hän tarkoin jäljittele todellisuuden maata; hän koskettelee siihen kyllä usein valaakseen siihen aatteen välkettä, mutta ei vajoo siihen. Kaikkea rumaa ja törkeää hän hyvällä aistilla karttaa, suosien somuutta ja miellyttävää sukkeluutta.

Vasta dialogin, keskustelun muodossa Lukianos ilmaisee koko kykynsä. Draamallinen muoto sallii hänen valaa vahvemmalti tosi-eloa ja realismia esitykseensä. Tässä ilmaantuu hänessä kehitys siihen suuntaan, että kuvitusvoima pääsee yhä enempään valtaan, kohoo rohkeana yhä korkeammalle. Kuten jo mainittiin alkoi hän mukailemalla Platonin filosofista dialogia (esim. Hermotimos) ja lopetti Aristofaneen jälkiä käymällä. Hän valitsee jonkun, tavallisesti koomillisen, situatsionin, joka jo semmoisenaan sopusoinnussa tekijän tendenssin kanssa määrää toiminnan kulun ja keskustelun pääpiirteissään. Toiminta ja puheenvaihtelot suorittavat todistuksen, saattavat sen aatteen, minkä tekijä milloinkin tahtoo, voitolle.

Kullakin henkilöllä on osansa, aatteensa kannatettavana, siitä he saavat kukin tyyppinsä ja muotonsa. Usein ne ovat vaan personoittuja aatteita, allegorioja, tämä luonnollisena seurauksena Lukianon koko suunnasta. Eihän hän olekaan runoilija, vaan paremmin filosoofi, joka toimii aatteilla. Hän ei tarkoita etupäässä lukijain esteetillistä nautintoa, vaan tahtoo antaa heille jotain ajateltavaa. Muuten on hän rohkea ja kekseliäs näiden allegoriain luonnissa ja poistaa siten sen kuivuuden joka allegoriaa muuten haittaa. Eipä lukija, niiden vilkasta tointa ja hauskaa puuhaa nähdessään, tule juuri muuta aatelleeksi, kuin että hänellä on eläviä henkilöitä edessään. Tosi henkilöt ovat tietysti sitä elävämmin kuvatut. He puhuvat ja toimivat luonteensa ja tunteittensa mukaan; ja kaikki uhkuu vilkasta draaman eloa, jonka vilinästä kuitenkin näytelmän pääaate aina vilahtaa esiin lopullisesti voittaakseen. Usein tekijä itse piiloutuu jonkun näkymöllä toimijan naamarin takana ja lausuu hänen suunsa kautta omia mielipiteitään (Tychiades, Lykinos, Mikyllos, Mómos).

Mielikuvitus vallitsee vapaasti ja laveasti. Huolimatta siitä mikä on mahdollista tai todennäköistä, häilyy se keveästi läpi maan ja taivaan, kunhan se vaan saa hauskuttaa, yllättää ja — pilaa laskea ja ilvehtiä. Muuten tuo lento on enemmän säyseää kuin huimaa; tunteille maireita sulohaaveita ja unelmia Lukianos ei suosi. Tunnetta ylempänä vallitsee järki, ja sen avulla hän luo äkki-ihmetyttäviä, sukkelia, vaihtelevia olotiloja ja seikkoja, usein satiiria pohjallaan. Kekseliäinnä tuo kuvitusvoima ilmaantuu "Tosihistoriassa", joka vilisee mitä hullunkurisimpia juttuja ja seikkailuja — oikea senaikuinen Münchhausiadi. Vakavalla naamalla noita juttuja kerrotaan, ikäänkuin ei epäilys olisi mahdollinenkaan — siinä hän ilvehtii kuulijoita, joille voi jos jotakin syötellä.

Kaiken tämän ilveen takana oli Lukianolla kuitenkin täysi tosi silmämääränään. Hän tahtoi sillä keinolla taistella harhoja ja valhetta vastaan paraan ymmärryksensä mukaan. Siitä jää hänelle pysyvä arvo sivistyshistoriassa. Croiset lausuu hänen merkityksensä seuraavilla sanoilla: "Or il est incontestahle quil y a dans l'homme comme un conflit perpetuel entre une disposition prudente et positive qui le porte à ne croire que son expérience, à douter de tout oe qui dépasse la raison commune, et un autre disposition toute contraire, qui le rend avide d'affirmations légères et marveilleuses. Ces deux dispositions ont leur raison d'être, et il est necessaire qu'elles se fassent équilibre mutuellement. Si l'esprit humain était trop soeptique, il nirait jamais on avant; si il est trop croyant, il se perdrait dans le rève. C'est donc lui rendre service que de le prémunir contre l'excés de ces tendences opposées. Lucien est un des écrivains qui ont le plus fait pour fortifier la résistance de la raison aux élans irréfléchis de la crédulite."

Lukianos ei ehtinyt vielä vanhaan aikaan saada arvoansa tunnustetuksi. Olihan hänen ilmestyessään jo antiikin henki sammumaisillaan, hän oli sen viimeisiä loistavimpia valon leimauksia. Vasta renässansi uuden ajan alulla, joka taas antoi ihmisjärjelle sen oikeudet, osasi häntä oikein ansion mukaan arvostella. Sittemmin on häntä ahkeraan selitelty, tutkittu, mukailtu; varsinkin viimis-aikoina ovat filologit kääntäneet häneen huomionsa. Me tahdomme tässä esitellä häntä suomalaisille lukijoille kahdella hänen teoksellaan, jotka edustavat eri asteita hänen kehityksessään.

Saksan ja Ranskan oppikouluissa on nykyaikoina ruvettu vaatimaan ja saamaankin entistään enemmän sijaa tälle kirjailijalle, sillä perustuksella että hän näkyy olevan sovelias kehittämään nuorison kriitillistä kykyä samalla kuin hän myös harrastuttaa siihen mikä on hyvää ja kaunista. Meillä kun kreikka saa tyytyä sellaiseen orvon osaan, jota sivistyksen nimessä ei voi muuta kuin surkutella, on turha siinä kohdin Lukianon hyväksi mitään toivoakaan. Kuitenkin voinevat jo nämätkin otteet hänestä saattaa oppilaita hiukan oivaltamaan antiikin kultuuri-elämää ja Lukianon merkitystä siinä.

HUONE.[1]

1. Aleksander halusi kylpeä Kydnos-virrassa, nähtyään sen olevan kauniin, kuultavan, vaarattoman syvän, miellyttävän vuolaan, hauskan uida ja suvenkin aikana viileän, niin ettei hän luullakseni sen taudinkaan uhalla, johon hän kylvyn johdosta sairastui, olisi pysynyt siitä erillään. — Vaan jos joku näkee salin, suurta suuremman, kaunista kauniimman, valosta välkkyvän, kullasta kuultavan ja maaluutauluilla komeilevan[2] eikös häntä haluttaisikaan puheita siinä sommitella — jos hän muuten tätä alaa harrastaisi — eikö häntä haluttaisi siinä loistella ja kunniaa saada, täyttää huone äänellään ja siten mikäli mahdollista itsekin osaltaan sen kauneutta kartuttaa,[3] vaan, tyynni katseltuaan kaikki ja ainoasti ihmeteltyään, lähtisikö pois, jättäen huoneen mykäksi ja sanattomaksi, mitään lausumatta, ikäänkuin mykkä tai joku suomattomuudesta suunsa sulkenut?[4] 2. Jumaliste! tuo ei ole minkään kaunomielisen eikä somamuotoisimpia lempivän tointa, vaan suurta moukkamaisuutta, törkeyttä ja kauneen-älyttömyyttä[5] noin halveksia herttaisinta ja vieraksua ihaninta eikä ymmärtää, että oppimattomat ja sivistyneet eivät samalla silmällä katsele katseltavia, vaan nuo eivät enempää tahdo kuin vaan yleensä katsoa, kurkistaa ympärilleen, siirrellä silmiään sinne tänne, töllistellä kattoon heiluttaen kättänsä, ja äänetönnä ihastella,[6] heiltä kun puuttuu kyky puhua jotain noiden katselmiensa arvoista; vaan joka sivistyneen silmällä katselee kauneen ilmeitä, eipä hän vaan luulteni tyydy pelkällä katseellaan korjaamaan sulon satoa,[7] hän ei jää äänetönnä katsojana kauneutta ihailemaan, vaan hän yrittää mikäli mahdollista siinä viivähtää ja omalla puheella palkita[8] näkemiänsä, — 3. Tuo palkka-vastike ei ole pelkkää huoneen ylistystä — semmoinen sopisi ehkä entiselle saarelais-nuorukaiselle,[9] joka hurmaantuneena ihmetteli Menelaon taloa ja vertaili sen norsunluuta ja kultaa taivaan ihanuuksiin, hän kun näet ei vielä ollut nähnyt mitään muuta kaunista maan päällä — vaan jo loistosuojassa puhuminenkin ja se että hän, kutsuttuaan kuulijoikseen parhaat, heille esittää näytteen puheistaan, jo sekin olisi osaltaan ylistystä. Ja ylen hauskaahan tuo toimi luullakseni oliskin. Aatteleppa! Huoneista loistavin aukenee puheitasi vastaanottamaan, täynnä puhetta[10] ja harrasta hiljaisuutta[11] vieläpä itsekin luolien tapaan hiljaa kajahtelee vastaan, matkien sanoja, venytellen sanojen viimeisiä äänteitä[12] tai paremmin sanoen, opinhaluisen kuulijan tavoin, se sanottuja muistiinsa teroitellen ja puhujaa kiitellen siten maksaa hänelle varsin sopivan vaivanpalkkion. Samoin käy kallioiden,[13] kun ne paimenten huilunsäveliä kajahuttavat: ponnahtaen takasin palajaa sävelen kaiku sinne mistä se lähti; vaan oppimaton rahvas luulee jonkun neitosen olevan jossain louhien ja kallionkolojen keskellä ja sieltä haastelevan vuorien sisältä: hänen luulevat matkivan laulajien ja huutajain ääniä. — 4. Minun nähteni siis huoneen upeus ylentää puhujan mieltä ja kiihottaa sitä sanojen puoleen, ikäänkuin jos tuo näkykin johtaisi hänelle aatoksia mieleen; sillä kaiketi silmien kautta sieluun virtaa jotakin kaunista,[14] jonka mukaan se somistelee sanat ja lähettää ne sitte julki. Vai uskommeko sota-asun välkkeen ja muodon kiihottaneen Achilleen kiukkua Frygejä vastaan,[15] niin että hän, kun koetteeksi pukeutui siihen, heti hurmaantui, yltyi ja siivistyi sota-innon lentoon — vaan puheenko into ei kiihtyisi paikkojen kauneuksia myöten? Ja Sokratestapa[16] tyydytti vainen platanipuun solevuus, ruohoisan nurmen nukka ja kuulakas lähde lähellä Eilissos-jokea,[17] jo siellä istuen hän naureskeli Myrrinusion poikaa Faidroa ja kumosi Kefalon pojan Lysiaan puhetta ja kutsui pariinsa Runottaria ja uskoi heidän tulevan sinne yksinäisyyteen osaa ottamaan heidän juttuihinsa rakkaudesta, ja vielä kun kehtasikin vanha mies haastaa neitosia kuuntelemaan poikainrakastelu-seikkoja! Ja näin ihanaan suojaan emmekö uskoisi heidän kutsumattakin saapuvan? — 5. Eikä tämä suoja tarjoo ainoastaan varjoa[18] eikä se mukaile plataanin kauneutta, ei vaikkapa, jättäen tuon Eilisson varrella kasvavan, tarkoittaisitkin kuninkaan kulta-plataania; sillä tuo oli vaan upean rikkautensa takia ihmeteltävä: siinä ei ollut taidetta, ei kauneutta, ei hauskuutta, ei sopusuhtaisuutta, ei sulorytmiä kultaan yhdistynyt ja sitä muodostellut, vaan se oli barbarinen näkökappale, pelkkää rikkautta, katselijain kateus, omistajansa onni. Mitään ylistystä siihen ei liittynyt, sillä ei Arsakiidit tosi-kauniista väliä pitäneet, eivät huviksi komeuttansa näytelleet, eivätkä siitä huolta pitäneet että katselijat heitä ylistäisivät, vaan että he hämmästyisivät. Eivät barbarit ole kauneen suosijoita, vaan rikkauden mielisiä.[19] 6. Vaan tämän huoneen kauneus ei noudata barbarilaisen silmän vaatimuksia, ei persialaista prameilua eikä kuninkaallista korskeilua; se ei kysy yksin köyhää, alhaista, vaan sivistynyttä katselijaa, semmoista jonka arvostelu ei ole ainoastaan silmissä vaan jossa joku järjenkin harkinto seuraa katselun mukana. Sen vaatii huoneen kauneus.[20] Sillä se kääntyy päivän ihaninta suuntaa kohti — vaan päivän ihanin ja suloisin aika on aamu — ja heti kun aurinko kurkistaa esiin idän rannalta, huone ottaa sen valoa vastaan avatuista ovistaan ja täyttyy siitä tulvilleen, jonka vuoksi vanha kansa rakensikin templinsä itää kohti katsoviksi; edelleen sen pituus, leveys ja korkeus ovat sopusuhtaiset keskenään, valoaukkojen asema on vapaa ja kutakin päivänhetkeä myöten sovellettu ja eikö kaikki tämä ole somaa ja kiitettävää? 7. Vielä sopinee ihmetellä katon liikoihin menemätöntä somamuotoisuutta ja moitteetonta koristusta, johon ei ole kultaa liioin tuhlailin, vaan suhdallisen maltillisesti käytetty sievyyden vertaan asti,[21] samoin kuin siveä ja kaunis nainen kauneuttaan ylentääkseen ei enempää tarvitse kuin kapeat vitjat kaulaansa, tai halvan kantasormuksen sormeensa, tai renkaan kellukat korviinsa, soljen tahi nauhan kiinnittämään hajallisia hiuksiaan, mikä saman verran lisää muodon somuutta, kuin purppurakaista vaatteen kauneutta. Vaan eräät toiset naiset, varsinkin rumanpuoliset niistä, laativat pukunsa kauttaaltaan purppurasta ja verhovat kaulansa kokonaan kultaan, tavotellen tällä kalliilla komeudella viehätystä ja korvaten puuttuvaa kauneuttansa ulkokoristeilla; he luulevat näet käsivartensa hempeämmin heloittavan kun ne välähtävät kullan hohteessa ja jalan epäkaunisten ääriviivain piilevän kullatun sandaalin suojaan sekä kasvojensa näyttävän suloisemmilta korujen heijastuksissa katseltuina. Noin nuo; vaan siveä kotinainen viljelee kultaa vain kohtuullisin määrin ja ainoastaan tositarpeiksi; eipä hän, luulen ma, häpeisi näyttää kauneuttaan aivan alastonnakaan.

8. Niinpä siis tämän talon katto, eli pikemmin pää, kauniinmuotoisena jo itsessään,[22] on senverran kullalla koristettu kuin taivaanlaki yöllä kauttaaltaan loistelee sinne tänne sirotetuista tähdistä, kiiltelee hajallaan olevista tulikukista. Jos taivaanlaki olisi kokonaan tulta, se ei meistä näyttäisi kauniilta, vaan kamalalta. Niin tuossakin nähtänee että kulta ei ole joutavaa eikä vain silmähuvin vuoksi muun koristuksen sekaan siroteltu,[23] vaan se välkyttää jotain suloista lämpöloistetta ja punaa sillä koko huoneen. Sillä kun päivänvalo kohtaa kultaa ja sen loistoon sekaantuu, leimuaa siitä yhtymästä kaksinkertainen loiste, jonka säteissä kaikki näyttää kahta kirkkaammalta. 9. Tämmöisiä on talon yläosat ja harjat, kaivaten jotakin Homeroa ylistäjäkseen, joka sanoisi sitä "korkeakattoiseksi" kuten Helenan makuusuojaa tahi "sädeloistoisaksi" kuten Olympoa; sen muuta koristelua, seinien kuvamaalauksia, värien kauneutta, kunkin kuvan elävyyttä, säntillisyyttä, totuutta[24] sopisi somasti verrata kevään kirkkauteen tai nurmen kukkaisverhoon, paitsi että kevät kukkineen lakastuu, kuihtuu, muuttaa muotonsa, heittää kauneutensa,[25] vaan tämä (taiteen) kevät on ainainen, sen nurmi ikivihanta, sen kukka kuolematon,[26] kun näet vaan silmä siihen vajoo, katse sen suloutta niittelee.[27] 10. Kuka ei näitä näin monia ja eteviä ansioita ihastellen katselisi tai kuka ei mielisi yli kykynsäkin niiden keskellä puhua, tajuten aivan häpeälliseksi jos puheen puolesta jäisi näkemistänsä takapajulle?[28] Mitä viekoittelevinta on näet ihanain ilmiöiden näkö, ei ainoastaan ihmisille, vaan hevonenkin[29] luulen ma mieluummin juoksee viettävää pehmeää kenttää pitkin, joka lempeästi vastaa sen astelua ja vienosti notkahtelee sen jalan alla eikä kovaa pamahtele kaviota vastaan:[30] silloin oro juoksee täysin voimin ja kokonaan antautuen nopeutensa valtaan se kilpailee kentän kauneuden kanssa. 11. Kun riikinkukko astuu niitylle kevään alussa,[31] jolloin kukatkin versovat esiin, ei tosin suloisempina, mutta, niin sanoaksemme, kukkeampina ja väripaineeltaan puhtaampina, silloin tuokin levitellen siipiään ja näytellen niitä auringolle sekä nostaen pyrstöään ja kohotellen sitä kaikkialle ympärilleen, näyttää hänkin kukkiansa ja siipiensä kevätloistoa, ikäänkuin jos niitty haastaisi häntä kilpailuun; siinäpä hän nyt väänneleikse ja prameilee komeudessaan; ja sitä ihmeteltävämmältä hän siinä näyttää, kun värit vaihtelevat välkettään, kunne hiljakseen muuttuvat ja vivahtelevat toisenlaiseen somuuteen. Tämän muutteen alaiseksi joutuu hän varsinkin niiltä renkailta, jotka hänellä on siipisulkien päissä, kun ikäänkuin sateenkaari välähtelee kunkin renkaan ympäri: sillä mikä tähän asti oli vasken väristä, se vähän väipähtäessä kuultaa kullalle, ja mikä auringonvalossa välkkyi tummansinervänä, se varjostuessa vivahtaa vihreälle. Näin sulkaverho valon mukaan vaihtelee koristustaan.[32] — 12. Että merikin tyvenellä voi puoleensa vetää ja viehättää, sen sanomattanikin tiedätte; niin, vaikkapa joku olisikin aivan manterelainen ja purjehdukseen perin tottumaton, mielisi hän kuitenkin kaikin mokomin astua laivaan, lähteä purjehtimaan, jopa etääntyä rannasta jos kuinka kauas, etenkin jos hän näkee ilmanhengon vienosti purjetta pullistelevan ja laivan hiljakseen somasti ja keveästi liukuvan lainetten pinnalla.[33] — 13. Niinpä myös tämän huoneen kauneus voi kehottaa puhetten pitoon, kiihottaa ja elähyttää puhujaa ja kaikin tavoin varustaa häntä mieltymystä saamahan. Minä ainakin luotan ja olen ennenkin luottanut noihin ja tähän huoneesen olen tullut puhetta pitämään sen kauneuden viehättämänä, ikäänkuin jonkin taikahyrrän tai Sireenin tenhovoimasta, vahvasti toivoen, että jos puheemme tähänasti olivatkin epäsomia, ne nyt ikäänkuin kauniisen pukuun verhottuina tulevat kauniilta kuulumaan.

14. Mutta eräs toinen puhe,[34] ei sekään halpasukuinen vaan, kuten itse sanoi, hyvinkin jalosyntyinen, kesken puhettani tarttuili sanoihini, — yritti niitä keskeyttää ja heti lakattuani lausui, ihmettelevänsä, jos minä luulen kuvilla ja kullalla koristetun huoneen ihanuuden olevan korupuheitten pitämiselle edullisen ja sitä auttavan; asian laita on muka päinvastoin. Vaan jos sallitte, astukoon puhe itse esiin puhumaan puolestansa teidän ikäänkuin tuomarien edessä, miten hän luulee huoneen halpuuden ja koruttomuuden olevan puhujalle hyödyllisintä. Minun kuulitte jo puhuvan, joten minun ei siis tarvitse kahdesti sanoa samaa asiaa; vaan hän astukoon nyt esiin ja puhukoon; minä olen sillaikaa vaiti ja hiukan väistyn hänen tieltänsä. 15. Näinpä siis puhe sanoo: Arvoisat tuomarit! edellinen puhuja ylisti tätä salia laajasti ja laveasti ja kaunisteli sitä sanoillaan; ja minä, kaukana siitä että häntä tästä moittisin, aion vaan lisätä mitä hän puheestaan unhotti. Mitä kauniimmalta näet huone teistä näyttää, sitä vähemmin se näkyy puhujan tarvetta ja tarkoitusta suosivan. Ja ensiksi, koska hän mainitsi naisia, koruja ja kultaa, niin sallikaa minunkin käyttää vertausta.[35] Sanonpa siis rikkaan koruston ei lisäävän kauniille naiselle somuutta, vaan pikemmin sitä vastustavan, kun näät jokainen hänen eteensä sattuva katselija heti hämmästyy kullan ja jalokivien hohtoa eikä niiltä muista ihailla naisen ihoa, silmiä, kaulaa, käsivartta, sormia, vaan jättäen nuo sikseen luo silmänsä karnooleihin, smaragdeihin, kaulavitjaan tai rannerenkaasen,[36] niin että kaunotar arvatenkin paheksii kun häntä itseään ei huomata hänen koruiltaan, eikä katsojat ehdi häntä ihailla, vaan hänen ilmiönsä jää heiltä sivuseikaksi. 16. Samaa täytyy luulteni sen myös kokea, joka näin kaunisten taideteosten keskellä ryhtyy puhetta esittämään. Sillä kaunojen paljoudessa puhe jää huomaamatta,[37] himmenee ja hukkuu, samoin kuin jos joku toisi kynttilän ja asettaisi sen keskelle isoa tuliroviota tai näyttelisi muurahaista norsun tai kameelin seljässä. Tätä on siis puhujan varominen. Lisäksi hänen äänensäkin hämmenee sekavaksi näin kajeassa ja kajahtavassa salissa puhuessa. Tämä näät kumisee,[38] ja kaikuu vastaan, puhuu vastaan, jopa kaiullaan vallan kuulumattomiin painaa hänen huutonsa, kuten sotatorvi tekee huilulle, jos niitä yhdessä puhalletaan, tahi meri komentajille, kun nämä aaltojen pauhinassa koettavat soutajille soittaa soudun tahtia. Väkevämpi ääni voittaa ja heikompi vaikenee. 17. Ja mitä vastustajani väitti, että kaunis huone kiihottaa ja innostuttaa puhujaa, näkyy se minusta vaikuttavan perin vastoin.[39] Sepä vaan hämmästyttää[40] ja pelottaa, hämmentää aatosjuonen ja tekee miehen aremmaksi, hänen aatellessaan, että kaikkein häpeällisintä on, jos kauniissa paikassa sanat eivät sukeudu samaan suuntaan. Tämä on ihan ilmeinen skandaali, samoin kuin jos joku, puettuaan yllensä kauniin sotisovan, sitte pötkii pakoon muitten edelle, kahta julkisempana pelkurina komeassa asussaan.[41] Sitä tuo Homeron puhuja myös näyttää minusta harkinneen, hän kun varsin vähä välitti somasta ulko-asusta, mieluumminpa kerrassaan tekeytyi aivan typeräksi mieheksi, jotta sanojen kauneus tuohon muodon rumuuteen verrattaissa tuntuisi sitä arvaamattomalta. Vaan eipä itse puhujankaan mieli voi olla hyörimättä tuon kauniin näön ympärillä, josta taas ajatuksen tarkkuus höltyy, tuon katseltavan vallitessa, puoleensa vetäessä ja estäessä häntä jännittämästä henkensä huomiota puheesen yksinään. Mikä kumma siis jos hän puhuu tavallistaan huonommin, sielunsa viipyessä katseltavien ihailussa? 18. Sillä jätän sikseen sen asian,[42] että kuulijat, tämmöiseen saliin tultuansa, kuulijain asemesta muuttuvat katselijoiksi, eikä kukaan ole semmoinen Demodokos tai Femios tai Thamyris, Amfion tai Orfeus puhumaan,[43] että hän voisi temmata mukaansa heidän mieltänsä katselemasta; vaan jokainen, kun kerran on kynnyksen yli astunut,[44] hän heti joutuu tuon kasatun kauneuden virtaan,[45] niin ettei hän ensinkään näy tajuavan noita sanoja ja tuota esitelmää, vaan vaipuu kokonaan katseltaviin, jollei hän satu olemaan umpisokea tai yön pimeässä kuuntele puhetta kuten Areiopagon neuvosto. 19. Ettei sanojen voima pysty taistelemaan näköä vastaan, sen opettanee myös Sireenien[46] taru pantuna Gorgonien tarun rinnalle. Edelliset ne näet tenhosivat sulosävelillään ohipurjehtivia, lumosivat heitä lauluillaan tulemaan luoksensa ja pidättivät heitä pitkältä; heidän toimensa vaati jotain ajankuluketta, ja ehkäpä joku myös purjehti heidän sivutsensa, laulusta välittämättä. Vaan Gorgonien kauneus, ollen tenhoisinta laatua ja kosketellen sielun arinta kohtaa, heti hämmästytti näkijöitä ja sai heidät sanattomiksi, eli, kuten taru tahtoo, he kivettyivät ihmetyksestä.[47] Minkä puheen hän siis äsken piti riikinkukon ylistykseksi, sillä hän vaan puolusti minun väitettäni, sillä tuon ihanuus ei ole äänessä, vaan ulkonäössä. Ja jos joku toisi paikalle satakielen tai joutsenen ja käskisi niitä laulamaan, vaan sitte kesken laulua toisi nähtäviin riikinkukon, joka olisi aivan vaiti, niin tiedänpä varmaan, että ihmisten huomio kääntyisi tähän ja he heittäisivät hyvästi edellisten laulun. Näin vastustamaton näyttää näköperäinen nautinto olevan. 20. Ja jos tahdotte, tuotan eteenne todistajaksi viisaan miehen, joka heti todistaa minun kanssani, että silmän näkemät ovat korvan kuulemia paljoa tehosammat. Ja, julistaja,[48] kutsupa tänne itse Herodotos[49] Lyxon poika Halikarnassosta; ja sitte kun hän on ollut niin hyvä ja kuullut jutun, astukoon esiin todistamaan. Sallikaat hänen tapansa mukaan haastaa Ionian kieltänsä. "Toen tosia tuo hoastaapi teille, tuomari uroot; ja uskokaa pois mitä hän sanoneekin asiasta, arvellen että kyllä kuulo ei nävölle piisaa. Korvat neätsen sattuvat olemaan silmiä epäuskosemmat". — Siinähän kuulitte vieraan miehen samaa sanovan että näölle on etusija suotava. Ja syystäkin! Sillä ovathan sanat[50] "siivekkäitä"; ja samassa kun ne pääsevät ilmi, lentävät ne tiehensä, vaan näköjen sulous, aina ilmaantuen ja pysyen, viekoittelee kaikittain katsojaa. 21. Kuinka ei siis näin kaunis ja ihastuttava huone olisi siinä puhuvalle vaarallinen kilpailija? Vaan pääasiaa en ole vielä sanonut. Itsehän te tuomaritkin, minun paraikaa puhuessani, kurkistatte kattoon ja ihailette seiniä ja tarkastatte maalauksia kääntyen kuhunkin kuvaan päin. Ja älkää sitä hävetkö! Onhan anteeksi suotava, jos inhimillinen heikkous teidät voittaa, etenkin näin somien ja vaihtelevain esitysaineitten edessä; Sillä taiteen tarkka säntillisyys[51] ja historiallisen sisällyksen vanhuuteen yhtyvä hyödyllisyys on tosiaankin viehättävä ja vaatii sivistyneitä katselijoita. Ja ettette tuonne katsellessanne kokonaan minua jättäisi, niin antakaas, minäpä sanoilla kuvailen teille samoja asioita.[52] Etteköhän ilomielin kuuntele samaa mitä nyt ihmetellen katselette? Ja ehkäpä vielä kiittänette minua siitä ja annatte minulle etusijan kilpailijani edelle, koska hän ei esittänytkään niitä eikä siten kahdenvertaiseksi kartuttanut nautintoanne. Uhkayritykseni vaikeuden te oivallatte, minun kun ilman värejä, muotopiirustelmaa ja paikkaa on näin somia kuvia sommitteleminen. Alaston ja väritön on sanojen kuvaus.[53] 22. Sisään tulijalla siis on oikealla puolen argolilaiseen taruun sekotettu aithiopilainen kärsimysjuttu: Perseus surmaa merihirviön, vapauttaa Andromédan ja vähän jälkeenpäin nai hänet ja lähtee vieden naisen mukanaan; tämä on vain sivuhaarake hänen retkestään Gorgoja vastaan. Vaan muutamin piirtein on taiteilija lausunut paljon: neiden kainouden ja pelon — hän näet ylhäältä kalliolta katselee taistelua, nuorukaisen lemmenkiihottamaa rohkeutta ja pedon vastaan-sotimatonta ilmiötä. Ja peto se ryntää kohti harjakset pörröllään ja kita kamalasti ammollaan, vaan Perseus vasemmalla kädellään ojentaa sitä kohtaan gorgonpäätä, oikealla hän iskee miekalla; ja mikäli peto on nähnyt Medusaa, se jo on kivenä, mikäli vielä on elävää, sitä sirppikalvalla hakataan. 23. Kohta tämän kuvan perästä on maalattu toinen, oikeutta esittävä näytelmä, jonka alku-aiheen maalaaja luullakseni on saanut Euripideeltä tai Sofokleelta; sillä nämä ovat esittäneet samallaisen kuvan. Kaksi ystävystä, nuorukaiset Pylades Fokiista ja Orestes, jota jo luultiin kuolleeksi, astuvat esiin linnaan ja tappavat salaa Aigisthon; Klytaimnestra on jo tapettuna ja makaa pitkänään puolialastonna jollakin vuoteella, palvelusväki säikähtyneenä, muutamat ikäänkuin huutavat, toiset vilkaisevat ympärilleen minne pakenisivat. Sen pieteetin on maalaaja älynnyt, että hän ikäänkuin viitaten tehotyön jumalattomuuteen luiskahtaa sen ohi esittäen äidinmurhan jo tapahtuneeksi,[54] kun hän sen sijaan antaa nuorukaisten kauemmin viipyä avioviettelijän tapannossa.

24. Sitten seuraa somamuotoinen jumala ja hehkeä nuorukainen, ja näillä joku lemmenleikki: Branchos istuen kalliolla pitää yläällä jänistä ja leikkii koiran kanssa; tämä näkyy hyppivän ylöspäin häntä vastaan, ja vieressä seisoo Apollo hymyillen; häntä huvittaa kumpikin: poika joka leikkii ja koira kun yrittelee. 25. Näiden perästä tulee taas Perseus toimittaen noita rohkeita tekojaan ennen meripedon surmaa, Medusa jolta pää leikataan ja Athena suojelee Perseestä. Hän on jo urotyönsä tehnyt, vaikkei vielä ole nähnyt itse otusta, vaan ainoastaan sen kuvan kilvessään. Hän tiesi näet rankaisun[56] mi seuraisi todellista näkyä. 26. Ylhäälle keskiseinälle on vastapäätä ovea tehty joku Athenan templi; jumalatar on valkomarmorista, muoto ei ole sotaisa, vaan semmoinen kuin sotaisen jumalattaren muoto lienee, hänen rauhaa viettäessään. 27. Sitten taas toinen Athena, tämä ei kiveä, vaan taas maalaus. Hefaistos ajaa häntä takaa rakastaen, vaan hän pakenee ja tämän takaa-ajon johdosta syntyy Erichtonios. 28. Tätä seuraa toinen vanha kuvaus. Orion sokeana viepi Kedalionia, vaan tämä näyttää hänelle tietä valoon. 29. Ja Helios (aurinko) ilmaantuen parantaa sokeuden, vaan Hefaistos Lemnosta katselee tapausta. 30. Sitten Odysseus hulluna, kun hän vasten tahtoansa sotii Atreidein mukana,[56] saapuvilla ovat lähetit jo kutsumassa. Ja teeskentelyn toimet kaikki uskottavia: vaunut, valjastettujen epäsopuisuus, tietämättömyys asioista; kuitenkin lopuksi lapsi saa hänen teeskelynsä ilmi. Sillä Palamedes aavistaen asian laidan, sieppaa Telemachon ja uhkaa tappaa hänet, ojentaen jo miekkaa, ja hulluuden teeskelylle vastineeksi hän teeskelee myös vihaa. Silloinpa Odysseus peljästyksestä toipuu tervejärkiseksi, tulee isäksi ja heittää teeskentelynsä. 31. Vihdoin on Medea maalattuna, hehkuen lemmenkateudesta,[57] hän katselee molempia poikiansa ja miettii jotain julmaa. Hänelläpä jo onkin miekka, vaan lapsiraukat istuvat maassa nauraen, aavistamatta mitään tulevaa pahaa, vaikkapa näkevätkin miekan hänen käsissään. — 32. Oi tuomarit! Ettekö näe, miten kaikki nämä houkuttelevat kuulijaa kuulemasta ja kääntävät häntä katselemaan, ja jättävät vihdoin puhujan yksikseen puhumaan? Ja minä olen ne kertonut, en siksi, että te, katsoen vastustajaani uhkarohkeaksi, kun hän ehdon tahdon on heittäynyt niin tukalaan tilaan, tuomitsisitte ja vihaisitte häntä ja jättäisitte hänen sanoihinsa, vaan pikemmin jotta puuhaisitte hänen avukseen ja mikäli mahdollista ummessa silmin kuulisitte hänen sanottaviaan, arvaellen tehtävän vaikeutta. Sillä vaikka hän ei käyttäisi teitä tuomareina, vaan vieläpä apulaisina, tuskinpa häntä sittekään voitanee niin arvostella, ettei hän ole tään salin komeuteen nähden kokonaan sopimatonna esiytynyt. Älkää ihmetelkö, että näin rukoilen vastustajani puolesta. Sillä siitäpä tahtoisinkin vaan kunniaa saada, että rakastan tätä huonetta sekä siinä puhujaa, olkoonpa hän kuka hyvänsä.

Selityksiä:

[1] Tämä sepitelmä on epäilemättä tekijän nuoremmilta ajoilta, jolloin hän innolla harjotti kaunopuheisuutta, puhetaiturina l. "sofistana" kulkien maasta maahan esitelmiä pitämässä, joissa taiten sommiteltu, kaunis, sointuisa sanapuku oli sisällystä tärkeämpi. "Huone" eli "Sali" on oikea loistokappale tältä alalta. Esitellään upea, taideteoksilla koristettu sali, ja sitte perin sofistiseen tapaan keskustellaan, onko tällaisessa huoneessa hyvä puhua, sujuuko siinä puhe puhujalta ja kuuleeko yleisö mielellään? vai onko päinvastoin? Asiasta puhutaan sekä pro että contra. Meille puhe on tärkeänlainen taiteen historiaan katsoen.

[2] Omituinen vertaus: ihanan viileä virta jossa uidaan ja komea sali jossa puhutaan. Kummankin luontoa ja laatua lukuisat epitetit kaikinpuolin kuvailevat. Figurae: distributio rei & amplificatio per congeriem (synonymorum) hän tässä kuin myös:

[3] ja [4] ja edelleen. Congeries l. jotenkin samaa merkitsevien sanain ja lauselmain kasailu valaisee asiaa yhä enemmin. Eipä sanain aina tarvitse olla synonyymejä, jos ne valaisevat asian eri puolia.

[5], [6] Synonymien kasailua jatkuu tässä ja pitkin matkaa miltei liikoihin asti. Tätä figuraa Lukianos käyttelee hyvin halusti.

[7], [8] Metafora.

[9] s.o. Telemachos, vrt. Homer. Od:. 4. 44-47 71-75. Usein Lukianos näin viittailee tuttuihin juttuihin, tai sovittelee esitystänsä elvyttääkseen siihen pikku-jutelmia.

[10] Puhujan puolesta.

[11] Kuulijain puolesta.

[12] Congeries.

[13] Viljalti vertausta. Kauniit elokuvat elvyttävät esitystä. Oikein runollisen viehättävältä tuntuu tuo puheen kajahtelu komeassa salissa.

[14] Elävä havainnollinen esitystapa.

[15] Vrt. Hom. Iliad. 19: v. 15-23. Taaskin jutelma vertuukuvana. Samoin kohta toinen.

[16] Platonin Faidron sisällys lyhyesti mainittu. —

[17] Lukianon maiseman ihanne: varjoisat kukkanurmet puineen ja lorisevine kirkkaine virtoineen, laululintuineen niin monin paikoin. Häntä, kuten antiikkia yleensä, viehätti maiseman hiljainen sulous (amoenitas), ei romantillinen jylhyys ja komeus.

[18] Amplificatio per comparationem.

[19] Aineellinen rikkaus, komeus ja loisto ei ole siltä kaunista, siitä kun puuttuu taiteen henki, sen sulosointu ja sopusuhta. — Ainoastaan sivistys tajuaa taidetta.

[20] Ne eri seikat, joista huoneen kauneus yhteensä syntyy, mainitaan tällä kohtaa ja vielä edelleen: distributio rei.

[21] Koristuksillakin on määränsä: ne olkoot sopusoinnussa kokonaisuuden kauneuteen. Tää on Lukianon mielipide muuallakin. Taideteos kokonaisenaan pääasia, koristeet vain sivuseikkoja. Asiaa valaisee pari sattuvaa vertausta, vilkkaine, selväpiirteisine kuvauksineen.

[22] Tasasuhteisten koristusten merkitystä kokonaisuuden kauneudelle valaisee vielä runollinen vertuukuva. —

[23] Koristeen syvempi esteetillinen merkitys.

[24] Kummatkin taideteoksen pääominaisuuksia. Taaskin vertauksia.

[25] Conger. Synonym. —

[26] ja [27] translationes. "Ei silmä osaa vie". —

[28] Interrogatio rhetorica.

[29] Vertauskuvia taas koko sarja: hevonen, riikinkukko, meri.

[30] Pehmeyden ulko-ilmiöt, concreta pro abstractis.

[31] Mikä väriloisto ja komeus vertauksissa ja kuvissa! Ne ovat tableaux vivants, todistaen tekijänsä mielikuvitusta. Aate-sisällys esiintyy aina aistillisissa ulko-ilmiöissään. — Vertuukuvat on osakohtiaan myöten suoritettu, ollen itsenäisiä kappaleita.

[32] Tässä riikinkukon-kuvauksessaan, kuten usein muuallakin (vrt. esim. "Kärpäsen ylistystä"), Lukianos näyttää luonnon-elon kuvailun lahjaansa.

[33] Kuinka elävästi tääkin kuvailtu? Tähän loppuu vertuukuvat, jotka vaan tahtovat todistaa pääteemaa: kaunis sali viehättää puhumaan.

[34] Tähän asti on todistettu että näin uhkeassa salissa puheen täytyy somasti soida, solkenaan sujua. Nyt sofista katselee asiaa vastakkaiselta kannalta. Astuu esiin toinen puhe, koittaen edellistänsä kumota. Väittely on tapahtuvinaan tuomarien edessä.

[35] a. Haitta kuulijoihin nähden.

[36] Distributio rei.

[37], [38] Klimax l. incrementum. Obs. vertauksia.

[39] b. haitat puhujaan nähden.

[40] Congeries.

[41] Asiaa valaistaan vertauksilla ja homerisilla esimerkeillä; niin usein.

[42] Vrt. luv. 15, 16.

[43] Allusio.

[44] Metonymia (concret. pro abstr.)

[45] Metafora.

[46] Exempla homerica et mythologica.

[47] Toinen taide vaikuttaa silmiin, näköaistiin, toinen kuulo-aistiin, kumpikin eri tavalla, eri voimalla, joka myös riippuu subjektiivisesta herkkyydestä. — Kullakin taiteella on oma alansa kuten kullakin esineellä oma kauneensa. (Quom. hist. 11. 45. 46.) Eri taiteita ei pidä toisiinsa sekoitella.

[48] Oikeuston palvelijaksi oletettu polisimies.

[49] Runollista mielikuvitusta ei estä tosiolojen mahdottomuudet, ajan ja paikan rajat. Näin menettelee usein Attikan vanha komedia. — Tehdäkseen Herodoton ilmi-eläväksi, antaa tekijä hänen puhua omaa murrettaan. Ehkä meidän Savon murre sopivimmin mukailisi tuon kieleltään ja naiviselta mieleltään kansan eposta vielä niin lähellä, seisovan historioitsijan kieltä. — Obs. Sermocinatio figura.

[50] Homeron mukaan.

[51] s.o. huolekas työnsuoritus.

[52] Näin sukkelasti saa hän syytä kertomaan meille noiden taulujen sisällystä.

[53] Tämä seuraa vaan siitä että kullakin taiteella on omat alansa ja rajansa. Vrt. ylemp. Cap. 20 ja Imag. 3. Toisaalta Lukianos ei kiellä kielellisen esityksen etuja, sillä kun yksistään saa puhtaasti henkiset asiat täydellisesti lausutuksi. Imag. 23. — Näiden kuvain originalit oli Lukianos luultavasti itse jossain nähnyt.

[54] Toisiaan hieno huomio Lukianolta. Maalaus ei saa pääasianaan esittää rumaa, hellempiä tunteita loukkaavata. Äidin murha on vaan ohimennen mainittu.

[55] Nim. kivettyminen.

[56] Tarinan mukaan Odysseus ei tahtonut ruveta Troijan sotaan ja päästäkseen siitä oli olevinaan hullu. M.m. hän valjasti auran eteen hevosen ja härän ja alkoi kyntää.

[57] Kreusaa, Iasonin uutta morsianta kohtaan.