language: Finnish

HUPAISA JUTTU

Kirj.

Frank R. Stockton

Suomentanut

Eero Alpi

Kariston 50 p:n romaaneja 1.

Hämeenlinnassa, Arvi A. Karisto, 1912.

SISÄLLYS:

Haaksirikko.
Hylätty saari.
Uusia vieraita saarella.
Lumimyrskyssä.
Ihmeellinen tapaaminen.
Inkivääriruukku.

ENSIMÄINEN LUKU.

Haaksirikko.

Matkalla San Franciscosta Jokohamaan tutustuin — muuten hyvin pintapuolisesti — mrs Lecks'iin ja mrs Aleshine'en.

Laivassa, jolla me melko nopeasti kuljimme kohti viuhkain ja korulippaitten maata, oli paljon matkustajia, joista useimmat olivat amerikalaisia. Jo matkamme ensi päivästä kiintyi huomioni heidän joukossaan olevaan kahteen keski-ikäiseen naiseen, jotka suuresti erosivat tavallisista matkustajista. He olivat näköjään yksinkertaisia maalaisrouvia tai ehkä vielä paremmin jonkun pikkukaupunkilaisen kauppiaan vaimoja. Vaikka he eivät suinkaan olleet sellaisia, jotka tavallisesti laivassa ostavat ensiluokan piletin, oli heidän hyttinsä kuitenkin laivan paraita, ja vaikka he pysyttelivätkin yksiksensä, eivätkä tahtoneet tulla huomatuiksi tai seurustella kenenkään kanssa, näyttivät he olevan yhtä hyviä kuin toisetkin ja omaavan yhtä hyvän oikeuden matkustaa mihin maailman osaan tahansa, millä tavalla ja missä luokassa he vaan tahtoisivatkin.

Mrs Lecks oli vahva ja pitkä, roteva ja voimakas. Hänen päivänpaahtamat kasvonsa osoittivat jonkinlaista tietoisuutta ja mahtavuutta, jollaiseksi ne kehittyvät vähitellen henkilöllä, joka kauan on rajattomalla vallalla määrännyt valtion kohtaloja tai vallinnut maatalouden monia puuhia.

Mrs Aleshine oli ystävätärtään jonkun verran nuorempi sekä lyhempi ja huomattavasti lihavampi. Hänen kasvoillaan oli sama itseluottamuksen ilme kuin mrs Lecks'inkin, mutta sitäpaitsi oli hänen olennossaan jonkinlaista hyväntahtoista lempeyttä, joka osoitti, että hän sydämestään sääli jokaista, jolla ei koskaan ollut ollut tilaisuutta tai kykyä tulla todella kunnolliseksi perheenemännäksi, kuten hänellä.

Suurimman osan ajastaan viettivät nämä arvoisat naiset kannella, istuen jossain tuulensuojaisessa paikassa. Tavallisesti he kutoivat, ja se ei estänyt heitä — kuten minusta näytti, kun kävellessäni sivuutin heidät — hetkeksikään jatkamasta herkeämätöntä keskusteluaan.

Tuttavuutemme alkoi sillä, että mrs Lecks kerran kysyi minulta jotain eräästä rannalla näkyvästä laivasta. Matkatovereissani ei ollut ketään, jonka kanssa erikoisesti olisin halunnut seurustella, ja kun noissa valtamerimatkalla olevissa maalaisrouvissa minusta oli jotain erikoista, kiintyi huomioni heihin ja sitäpaitsi tuntui minusta hupaiselta yksinäisten kävelyjeni lomassa saada puhella heidän kanssaan jonkun hetken.

Ja hyvin kernaasti antoivatkin he tietoja itsestään. Molemmat olivat leskiä, ja mrs Aleshine oli matkalla Japaniin tervehtimään poikaansa, jolla oli paikka eräässä sikäläisessä kauppaliikkeessä. Lapseton mrs Lecks seurasi ystäväänsä siksi, ettei hän voinut — kuten hän itse sanoi — laskea mrs Aleshineä yksinään tällaiselle matkalle, ja osaksi senkin vuoksi, että hän kuten moni muukin tahtoi nähdä vähän maailmaa, kun häntä kerran ei siitä mikään estänyt.

Ystävykset eivät oikeastaan olleet sivistyneitä naisia. Heidän lausuntonsa ja puheenpartensa olivat murteellisia ja usein vastoin kielioppia. He olivat kyllä ottaneet maalta mukaansa merelle monta yksinkertaista käsitettään, mutta sitäpaitsi oli heillä paljon tuota viisasta, tervettä järkeä, joka kaikkialla on hyödyllistä, ja tätä he usein käyttivät tavalla, joka minua suuresti huvitti.

Muuten he luullakseni pitivät minua oikeana tieto-aarteena, kun vaan tuli kysymykseen merenkulun ja vieraiden maiden tunteminen. Sitäpaitsi olivat he hyvin huvitettuja minun yksityisasioistani. Ja kaikki tämä teki meistä hyvät matkatoverit.

Laivamme pysähtyi Sandwich-saarten läheisyydessä. Kaksi päivää sen jälkeen kun olimme jättäneet Honolulun olimme onnettomuudeksi törmänneet yhteen erään itään menevän laivan kanssa.

Tähän oli toinen laiva kokonaan syypää. Vaikka olikin jotenkin pimeä ja sumuinen ilta, olisi sen tähystäjä helposti voinut huomata lyhtymme ja ajoissa estää yhteentörmäyksen, jollei hän olisi nukkunut tai ollut poissa paikaltaan. Olipa nyt asian laita kuinka tahansa, niin kaikessa tapauksessa tuo alus, joka nähdäksemme oli pienempi höyrylaiva, törmäsi täydessä vauhdissa laivamme keulaan, peräytyi sitten ja katosi sumuun, ja me emme siitä enää nähneet emmekä kuulleet mitään.

Yleinen mielipide oli, että se oli vahingoittunut paljon vaikeammin kuin meidän aluksemme, ja että se luultavasti pian onnettomuuden jälkeen upposi, sillä kun sumu noin tunnin kuluttua hajaantui, emme nähneet sen lyhdyistä jälkeäkään.

Niinkuin tavallisesti onnettomuuden sattuessa merellä, sanottiin ensin, että laivamme vauriot olivat aivan vähäpätöiset, mutta pian havaittiin, että ne olivatkin huolestuttavat, todella turmiolliset. Laivan runko alihangan puolella keulassa oli pahoin murtunut, ja vettä virtasi sisään aivan huolestuttavassa määrässä.

Noin parin turmin ajan työskenteli miehistö ja osa matkustajista pumpuissa, ja kaikki mitä suinkin voitiin tehtiin tuon suunnattoman reiän tukkimiseksi, mutta pian huomattiin kaikkien ponnistusten laivan pelastamiseksi olevan kokonaan tuloksettomia. Hiukan ennen puolta yötä ilmoitti kapteeni, että oli mahdoton pitää alusta pinnalla ja että kaikkien oli turvauduttava pelastusveneisiin.

Yö oli tähtikirkas ja meri jotensakin tyyni. Kapteeni vakuutti, että nämät edut tekivät pelastusmatkan aivan vaarattomaksi. Hän luuli, että me seuraavana päivänä puolipäivän aikaan saapuisimme eräälle pienelle asutulle saarelle, jossa löytäisimme suojaa ja kaikkea mitä tarvitsimme, kunnes pääsisimme johonkin ohikulkevaan laivaan.

Meillä oli kylliksi aikaa tehdä tarpeelliset matkavalmlstukset, ja nämä suoritettiin hyvässä järjestyksessä päällikkökunnan määräysten mukaisesti, jotkut ensiluokassa matkustavat naiset olivat kyllä hirveästi pelästyneet ja olivat vähällä saada hysteeristä kohtauksia, ja olipa herrainkin joukossa joitakuita, joiden nenänpää oli valkoinen. Mutta kaikki tottelivat kapteenia ja valmistautuivat astumaan veneisiin. Ensimäinen perämies kulki ja ilmoitti, missä veneessä kunkin paikka oli ja mistä kohtaa kannelta oli astuttava alas.

Minulle osoitettiin paikka isossa veneessä, missä suurin osa oli toisen ja kolmannen luokan matkustajia. Tullessani hytistäni, jossa olin käynyt noutamassa rahani ja joitakuita arvoesineitä, jotka voin kantaa mukanani, kohtasin portaissa mrs Lecks'in ja mrs Aleshine'n, jotka osoittivat suurta tyytymättömyyttä kuullessaan, etten tulekaan samassa veneessä heidän kanssaan.

He lähtivät kuitenkin hytteihinsä ja minä kannelle, vaan noin 10 minuutin kuluttua tuli mrs Lecks kiireesti luokseni. Hän oli varmasti etsinyt minua. Hän sanoi itsellään olevan tärkeätä sanottavaa minulle ja vei minut perään, missä tapasimme mrs Aleshine'n, joka odotteli erään kansihytin takana.

"Katsokaapa!" sanoi mrs Lecks ja vieden minut laivan reunalle osoitti alaspäin. "Näettekö tuon veneen? He ovat sen laskeneet alas, eikä siellä ole ketään. Toisella puolella ollut vene lähti juuri äsken aivan täynnä ihmisiä. En koskaan eläissäni ole nähnyt niin paljon ihmisiä sullottavan yhteen veneeseen. Ja yhtä ahdasta tulee luullakseni toisissakin veneissä. En sen vuoksi ymmärrä, miks'emme voisi ottaa tätä tyhjää venettä, koska sen kerran olemme löytäneet, yhtä hyvin kuin ahtaudumme noihin toisiin, täyteen sullottuihin veneisiinkin, Ja jos sinne tulisi muitakin, olemme me kumminkin kerinneet ajoissa valitsemaan itsellemme paikat, ja se on tässä ahtaudessa todella tärkeä asia sekin.

"Aivan oikein", virkkoi mrs Aleshine, "ja minä ja mrs Lecks olisimme heti laskeutuneet siihen, jollemme olisi pelänneet mennä siihen ilman miespuolista turvaa, sillä venehän olisi voinut lähteä tiehensä, eikä meistä kumpikaan osaa hituistakaan soutaa. Silloin muisti mrs Lecks teidät. Hän ajatteli, että kun nuori mies kerran tuntee niin paljon meriasioita, pitänee hänen osata soutaakin."

"Tottakai!" sanoin minä. "Mutta en voi käsittää, miksi vene on jätetty tähän. Siellähän on vesikipponen, airot ja joitakuita tinalaatikoita, joten se aivan varmaan on varustettu lähtöä varten. Jos odotatte hetkisen, käyn tuolla toisella puolen katsomassa kuinka siellä ovat asiat."

Keskikannella ja keulassa vallitsi suuri hämminki niiden keskuudessa, jotka eivät vielä olleet päässeet veneisiinsä, ja minä huomasin myöskin, että tungos oli suurempi kuin olin osannut luullakaan. Oli monta, jotka eivät olleet saaneet paikkaa siinä veneessä, johon olivat aikoneet, ja jotka nyt kiiruhtivat päästäkseen johonkin toiseen.

Siksi minulle selvisi, ettemme enää saaneet aikaa hukata, vaan meidän täytyi heti ottaa paikat mrs Lecks'in löytämässä pikkuveneessä, joka kaikesta päättäen oli aiottu joillekin erikoisesti suosituille. Päällikkökunta oli nimittäin heti ensi veneen lähdettyä johtanut kaikki matkustajat keskikannelle ja keulaan. Mutta kun minä en voinut käsittää, miksi jotakuita muita suosittaisiin enemmän kuin minua ja noita kahta naista, jotka minua odottivat, hiivin kaikessa hiljaisuudessa takaisin perään heidän luokseen.

"Meidän täytyy mitä pikemmin laskeutua veneeseen", sanoin minä hiljaa, "sillä lähtömme voidaan helposti huomata ja silloin ryntäävät he tänne. Epäilen, että se on varattu kapteenille ja muulle päällystölle, mutta meillä on siihen yhtä hyvä oikeus kuin heilläkin."

"Niin kyllä, ja oikeastaan parempikin", sanoi mrs Lecks, "sillä eihän meillä ole ollut mitään tekemistä ohjauksen ja yhteentörmäyksen kanssa".

"Mutta kuinka me voimme laskeutua siihen?" kysyi mrs Aleshine. "Meillä ei ole minkäänlaisia portaita."

"Ei todellakaan", vastasin minä. "Mahdollisesti on heillä aikomus kuljettaa tämä vene kokkaan toisten täytyttyä. Me saamme laskeutua alas miten vaan parhaiten voimme köysien avulla. Minä menen ensin alas pitämään sitä lähellä laivan kylkeä."

"Kyllä se käy hyvin hankalasti", sanoi mrs Lecks, "ja minusta meidän pitäisi odottaa, kunnes laiva on vielä hiukan vajonnut, jolloin me pääsemme vähän lähemmäs venettä."

"Ei, ei käy päinsä odotella", sanoin minä, "sillä silloin emme pääse siihen ollenkaan."

"Oi, rakkaat ystävät!" huudahti mrs Aleshine, "enhän minä mitenkään voi seistä tässä vallan kylmäverisesti ja tuntea laivan vajoavan siksi kunnes pääsemme helposti hyppäämään veneeseen!"

"No, sitten jätämme odottamisen", virkkoi mrs Lecks. "Mutta kaikkein ensinhän meidän pitää pukeutua näihin pelastusvöihin. Kaksi minä otin omasta hytistämme ja tämän kolmannen sain käsiini viereisestä. Sieltä olivat jo ihmiset lähteneet ja jättäneet vyön lattialle. Minä ajattelin, että jos jotain sattuisi tapahtumaan matkalla saareen, niin voisimme ehkä pelastua näiden esineiden avulla, mutta nyt näyttääkin siltä että tarvitsemmekin niitä paraiten laskeutuessamme näiden köysien varassa veneeseen. Olin ajatellut ottaa omalle osalleni kaksi, korvatakseni sen, etten ole niin lihava kuin mrs Aleshine, vaan nyt täytyy teidän ottaa yksi niistä, koska kerran olette seuraamme tullut."

Nähdessäni, ettei mrs Lecks tarvinnut kahta pelastusvyötä ja että hänellä niistä olisi vain haittaa, otin minä vastaan hänen tarjouksensa, mutta sanoin, etten tahdo pukeutua siihen ennen kuin on välttämätöntä, sillä se voisi ehkä estää minua vapaasti liikkumasta.

"Kuten tahdotte, jos vaan luulette voivanne vaaratta päästä tuonne alas, niin tehkää vaan niin!" sanoi mrs Lecks. "Mutta mrs Aleshine ja minä otamme omamme, ennen kuin alamme moisen merimieskiipeämisen. Tiedämme kyllä kuinka ne ovat asetettavat, sillä koettelimme niitä heti San Franciscosta lähdettyämme. Ja kuule nyt mitä sanon, Barb'ra Aleshine, oletko varma, että sinulla on mukanasi kaikki, mitä tahdoit ottaa, sillä ei maksa vaivaa muistellakaan mitään, jonka olet unohtanut, sitten kuin laiva on uponnut." — "Minulla ei enää ole mitään muistettavaa", sanoi mrs Aleshine, "ei ainakaan sellaista, jota voisin ottaa mukaani veneeseen, niin että on siis parasta, että heti alamme laskeutua, sillä kun sinä puhut, kuinka laiva vaipuu vaipumistaan jalkojemme alle, tuntuu minusta ikäänkuin kylmä ostroni liukuisi edestakaisin selkäpiitäni."

Mrs Lecks silmäili reelingin yli veneeseen, jonne minä jo olin ehtinyt laittautua.

"Minäpä laskeudunkin alas ensimäiseksi ja näytän sinulle, Barb'ra
Aleshine, miten sen tulee käydä", sanoi hän.

Meri oli aivan tyyni, ja laiva oli jo vajonnut niin paljon, että mrs
Lecks'in ääni kuului aivan läheltä minua, vaikka hän puhui hiljaa.

"Katsopa, miten minä teen!" sanoi hän ystävättärelleen. "Minä aion tehdä aivan samoin kuin hänkin" — tarkoittaen minua — "ja sitten täytyy sinun tulla jälessä samalla tavalla."

Tämän sanottuaan nousi hän penkille, asetti toisen jalkansa reelingille ja tarttui lujasti köyteen.

"Ei", hän sanoi, "tämä ei käy. Meidän täytyy odottaa kunnes laiva vajoaa syvemmälle. Silloin on helpompi päästä alas."

Nämä sanat hermostuttivat minua tavattomasti. Saattoihan tapahtua minä hetkenä tahansa, että meidän pikku veneeseemme ryntäisi aikamoinen joukkue, eikä myöskään voinut tietää, millä silmänräpäyksellä laiva vajoisi syvyyteen. Vierellämme ollut toinen pelastusvene oli jo muutamia minuutteja sitten lähtenyt, ja minä eroitin etupuolella jälleen yhden, joka juuri irtautui laivasta. Meidän oli nyt myöhäistä päästä mihinkään muuhun veneeseen, eikä ollut ollenkaan varmaa, että minulle jäisi tarpeeksi aikaa johdattaa veneemme sellaiselle paikalle, mistä molemmat naiset helpommin voisivat siihen laskeutua.

Senvuoksi kehoitin minä innokkaasti heitä kiirehtimään.

"Minähän yletyn saamaan teistä kiinni samassa silmänräpäyksessä kuin te irrotatte kätenne köydestä ja siten autan teidät alas", sanoin minä.

"Jos te kerran olette siitä varma, niin koettakaamme sitten", sanoi mrs Lecks, "mutta sen minä kuitenkin huomautan, että yhtä mielelläni hukun kuin joudun jollekin saarelle taittunein jaloin. Ja jos taas mrs Aleshine putoisi, puhkaisisi hän veneen pohjan ja menisi samaa tietä suoraan meren pohjaan. Kas niin, pitäkääpä siis varanne! Nyt tulen minä!"

Sen sanottuaan alkoi hän laskeutua alas, ja niin lähellä hän oli minua, että sain oitis hänestä kiinni ja autoin hänet verrattain helposti alas veneeseen.

Mrs Aleshinea oli vaikeampaa auttaa alaslaskeumisessa. Sittenkään, vaikka jo olin vankasti tarttunut hänen tukevalle vyötäisilleen, ei hän tahtonut irroittaa käsiään köydestä, pelosta että putoisi mereen eikä veneeseen. Mrs Lecks'in kehoitukset ja se että minä lakkaamatta nyin häntä alaspäin, saivat hänet viimein laskemaan irti köydestä, ja vaikka olikin hyvin vähällä, ettemme molemmat vierineet veteen, onnistui minun lopuksi saada hänet veneeseen sekä asettaa hänet istumaan eräälle tuhdolle.

Minä irroitin nyt veneen peräköyden, vaan epäilin vielä laskea irti etuköyttä, sillä en tahtonut jättää ketään niistä, jotka mahdollisesti olivat päättäneet pelastua siihen veneeseen, jonka me olimme ottaneet. En kuitenkaan kuullut mitään askeleita, yhtä vähän kuin näin paikaltani ketään laivan sivulla. Irroitin senvuoksi toisenkin köyden, työnsin veneen ulapalle, tartuin airoihin ja soudin niin kauas, että taisin paremmin eroittaa laivan kannelle. Kun en kuitenkaan nähnyt siellä ketään olentoa, niin huusin, vaan kun mitään vastausta ei kuulunut, huusin vieläkin kerran niin kovaa kuin suinkin jaksoin.

Noin minuutin ajan odotin vastausta, vaan kun sittenkään ei mitään kuulunut eikä myöskään ketään näkynyt, tulin vakuutetuksi siitä, ettei ainoatakaan elävää olentoa ollut jäänyt laivalle.

"Kaikki ovat sieltä lähteneet", sanoin, "ja nyt on parasta, että me koetamme kiirehtiä heidän peräänsä niin nopeasti kuin mahdollista."

Ja niin aloin soutaa samaan suuntaan jonne toiset olivat häipyneet.

"Se on sentään siunattu asia, että te osaatte soutaa", virkkoi mrs Lecks, samalla kun hän laittautui veneen perässä mahdollisimman mukavaan asentoon, "sillä mrs Aleshine'sta ja minusta ei suinkaan olisi ollut airoja käsittelemään."

"Minä en ainakaan olisi laskeutunut tähän veneeseen, ellei mr Craig olisi tullut mukaan", sanoi mrs Aleshine.

"En minäkään", lisäsi hänen ystävättärensä.

Kun olin ehtinyt soutaa yhä vaipumistaan vaipuvan laivan keulan ympäri, huomasin jokseenkin lähellä useita välkähteleviä tulia, jotka luonnollisesti näkyivät meidän edellämme kulkevista veneistä. Minä soudin voimaini takaa saadaksemme ne kiinni tai voidaksemme edes pysyä heidän lähettyvillään. Minun velvollisuuteni ehkä olisi ottaa veneeseeni muutamia niistä, jotka olivat sullotut noihin toisiin veneisiin. He olivat mahdollisesti luulleet, että meidän veneemme oli myöskin täynnä väkeä ja kiirehtinyt ulapalle jo ennen heitä.

Minä en käsittänyt, mitenkä sellainen väärinkäsitys oli saattanut syntyä, mutta mitäpäs minulla oli sen seikan kanssa tekemistä. Kun minä nyt olin täydellisesti varma siitä, ettei ketään ihmisiä ollut jäänyt uppoavalle laivalle, ei minulla ollut muuta jälellä kuin soutaa toisien veneitten perässä ja koettaa niin pian kuin mahdollista saavuttaa ne.

Luulin, ettei siihen menisi pitkääkään aikaa, vaan kun olin soutanut noin puolen tunnin ajan, huomautti mrs Aleshine, että valot näkyivät yhtä kaukaa, ellei kauempaa kuin lähteissämme.

Kääntyessäni katsomaan havaitsin hänen todellakin olevan oikeassa. Meitähän oli veneessä vain kolme henkeä, joten meidän olisi pitänyt hyvin pian saavuttaa nuo täyteen lastatut veneet. Ajateltuani kuitenkin asiaa lähemmin, ei se sentään ollut niinkään merkillistä, että ne kulkivat eteenpäin yhtä nopeasti, jopa nopeamminkin kuin me, sillä niitähän souti ainakin puolen tusinaa voimakkaita merimiehiä.

Hetken perästä huomautti mrs Lecks, että hänen mielestään valot toisissa veneissä olivat sammumaisillaan, ja hän arveli sen johtuvan siitä, että merimiehet olivat unohtaneet ennen lähtöä täyttää lyhdyt.

"Sellaista sattuu tietysti usein silloin kun ihmiset suinpäin jättävät jonkun paikan", lisäsi hän.

Mutta kun jälleen katsoin taakseni, olin melkein varma siitä, ettei valon himmeneminen aiheutunut öljyn puutteesta, vaan loittonevasta välimatkasta. En voinut eroiltaa enää muuta kuin kolme liekkiä, ja koska meren pinta liikkui vain hyvin vähän, ei saattanut otaksua, että laineetkaan olisivat estäneet lyhtyjä näkymästä.

Varmaa oli, että toiset loittonivat meistä, eikä minulla ollut muuta tehtävää kuin soutaa niin paljon kuin jaksoin heidän peräänsä. Olin tottunut soutaja, enkä siis ollut voinut osata aavistaakaan, että jäisin jälkeen toisista.

"Luulenpa, etteivät he ole tyhjentäneet tätä venettä siitä kuin viimeksi satoi", virkkoi mrs Aleshine, "sillä minun jalkani ovat aivan märät, vaikken ole huomannut sitä aikaisemmin."

Minä vedin sirot veneeseen ja aloin tutkia venettä. Siinä oli ensin päällyspohja, ja koetellessani kädelläni havaitsin, että vettä tulvi lastojen välissä. Nostin senvuoksi ylös sen osan päällyspohjaa, joka oli itseni alla — ja siellä oli vettä ainakin kuusi tai kahdeksan tuumaa!

Nyt käsitin kyllin selvästi syyn hitaaseen kulkuumme. Veneemme oli havaittu käyttökelvottomaksi ja senvuoksi oli kielletty menemästä siihen. Niin ollen oli toiset veneet sullottu täyteen ihmisiä. Se seikka oli viime tingassa aikaansaanut kiireen ja hämmingin ja luultavasti oli otaksuttu meidän olevan mukana jossain toisessa veneessä.

Niin, siinä siis olin Tyynellä Valtamerellä kahden naisen kanssa vuotavassa veneessä!

"Onko pohjassa mitään vikaa?" kysyi mrs Lecks.

Minä annoin päällyspohjan pudota kiinni ja silmäilin peräkannelle. Tähtivalossa huomasin, että molemmat naiset tuijottivat minuun tutkivin katsein. He nähtävästi aavistivat jotain olevan epäkunnossa ja tahtoivat saada siitä selvän. En epäillyt silmänräpäystäkään ilmoittaa sitä heille. He nimittäin näyttivät minusta sellaisilta naisilta, joilta oli sekä suotta että mahdotonta salata moista seikkaa kuin nyt oli kyseessä.

"Vene vuotaa", virkoin minä. "Se on jo täynnä vettä, ja senvuoksi edistyy matkamme näin hitaasti."

"Siksi he tietysti jättivät tämän käyttämättä", sanoi mrs Aleshine. "Meidän olisi todellakin pitänyt ajatella asiaa tarkemmin, eikä luulla, että me kolme henkeä saisimme yksinämme käytettäväksemme veneen. Olisi ollut paljon viisaampaa kun meidätkin olisi sullottu muiden mukaan johonkin toiseen veneeseen."

"Kuulehan, Barb'ra Aleshine", virkkoi mrs Lecks, "älä nyt valita onnetonta sattumaa, kun sinulla todellakin on onni mukanasi! Meillähän on tässä mukava vene, missä on kylliksi tilaa levitellä ja venytellä itseämme, jos vain haluttaa. Ja jos vene vuotaa on tehtävänämme tietysti ammentaa vettä pois niin nopeasti kuin voimme. Mitenkähän se kävisi päinsä parhaiten, mr Craig?"

"Meidän täytyy tyhjentää vene vedestä heti", vastasin minä. "Ja jos vain löydän vuodon, koetan tukkia sen umpeen."

Tämän jälkeen haeskelin kaikkialta veneestä esinettä, millä voisimme ammentaa vettä pois, ja molemmat naiset auttoivat innokkaasti minua etsiskelyssäni. Keulasta löysimmekin viimein nahkakupposen, vaan koska oli hyvin tärkeätä, että me kaikki kolmisin ammentaisimme vettä veneestä, etsin kaksi tinalaatikkoa, jotka joku oli asettanut veneeseen varustaakseen sen ruokatarpeilla, ja aloin taskuveitselläni kiskoa auki niiden kansia.

"Älkää heittäkö niiden sisältöä pois", lausui mrs Lecks, "jos se vain kelpaa syötäväksi. Vaan jos siellä on tomaatteja, niin saatte ne kyllä heittää mereen, sillä kenenkään ihmisen ei pidä syödä tinalaatikoissa säilytettyjä tomaatteja."

Minä ojensin astiat mrs Lecks'ille ja näin hänen tyhjentävän toisen sisällön mereen, sekä toisen taskustaan ottamalle, perätuhdolle ievittämälleen sanomalehdelle.

Sen jälkeen nostin minä ylös päällyspohjan ja aloin ammentaa vettä.

"Minä olen luullut veden tyhjentämisessä aina käytettävän pumppua", virkkoi mrs Aleshine.

"Barb'ra Aleshine", lausui mrs Lecks, "nousepa ja ota osaa työhön. Jota vähemmän lavertelemme ja sen sijaan ammennamme vettä pois veneestä, sitä parempi on meidän olla. Sen vakuutan sinulle."

Huomasin pian, että parempaa apua veden ammentamisessa kuin mitä mrs
Lecks ja mrs Aleshine minulle antoivat, tuskin olisi voinut ajatella.
He olivat nähtävästi tottuneet tekemään työtä sekä ymmärsivät hyvin
mukautua siihen harvinaiseen olotilaan, johon olimme joutuneet.

Aina vähän väliä herkesin minä ammentamasta ja koettelin tarkkaan pohjaa, löytääkseni paikan mistä vettä veneeseen tunkeutui. Vaan kun en onnistunut löytämään vuotoa, jätin etsiskelemisen sikseen, ryhtyen jälleen vettä ammentamaan siinä toivossa, että saatuamme veneen melkein tyhjäksi voisin helposti löytää reiän.

Työskenneltyäni vielä puolen tuntia huomasin kuitenkin, että siitä koituisi jokseenkin pitkä-aikainen ponnistelu, ja jos kaikki ammennamme yhtä aikaa, me myöskin samaan aikaan väsymme, ja se olisi meille vain onnettomuudeksi. Minä ehdotinkin senvuoksi, että me vuoron jälkeen lepäisimme, ja mrs Aleshine'a kehoitettiin ensimäiseksi lepäämään. Sen jälkeen lepäsi mrs Lecks, ja kun hän jälleen ryhtyi ammentamaan, herkesin minä vuorostani työstä sekä aloin taasen etsiä reikää.

Noin kahden tunnin ajan työskentelimme sillä tavoin, vaan sitten huomasin, että se oli tuloksetonta ponnistelua. Jos me kaikki ammentaisimme yhtä aikaa, saattaisimme mahdollisesti pitää veden sillä korkeudella, jolla se oli silloin kun havaitsimme vuodon, vaan jos meistä työskenteli vain kaksi, ehti se jonkun verran yletä, niin että nyt oli veneessä enemmän vettä kuin silloin kun ammentamisen alotimme.

Vene oli raudasta ja reikää voin yhtä vähän löytää kuin tukkia. Mahdollisesti oli runko saanut vuodon sen johdosta, että metalli oli voimakkaassa auringonpaisteessa sulanut — tapaus, jollaisesta rautaveneiden suhteen olin monasti kuullut puhuttavan. Pieni aluksemme, joka varmasti olisi ollut hyvä pelastusvene, jos sen ulkopinta olisi ollut vahingoittumaton, vuoti nyt luultavasti keulasta perään. Sillä aikaa, jolloin minä etsin reikää, ja jolloin päällyspohja ei ollut paikallaan, oli minun painoni nähtävästi edistänyt vuotoa, sillä aivan selvästi virtasi nyt vettä sisään enemmän kuin ennen.

Me olimme perin väsyneitä. Niinpä mrs Lecks'kin, joka koko ajan oli hoputtanut meitä ahkerasti tekemään työtä ja kieltänyt meitä puhumasta edes hengenvedon aikaa, myönsi nyt olevan aivan turhaa koettaa saada vettä ammennetuksi pois veneestä.

Oli jo kulunut useita tunteja siitä kuin olin herennyt soutamasta, enkä minä voinut tietää, olimmeko ajautuneet edemmäs vaiko pysytelleet paikallamme. Vaan se oli saman tekevää. Vene vaipui joka tapauksessa, joten oli samaa, missä kohden joutuisimme meren pohjaan.

Minä istuuduin ja rupesin vaivaamaan aivojani keksiäkseni jonkun keinon pelastua tästä kamalasta tilasta. Veden ammentaminen oli aivan turhaa — mutta mitä muuta oli tehtävä?

"Milloin täytyy meidän varustautua pelastusvöillä?" kysyi mrs Lecks.
"Silloinko kun vesi on kohonnut päällyspohjaan saakka — sanokaa!"

Minä vastasin hänelle, ettei pitäisi ainakaan sen kauempaa viivytellä, vaan itsekseni tuumailin, ettei niistä itse asiassa olisi mitään hyötyä. Miksi koettaisimme pidentää elämäämme muutaman tunnin kestävällä tuloksettomalla ajelehtimisella valtameren aalloilla?

"Minä pidän silmällä veden kohoamista", virkkoi mrs Lecks. "Yksi noista laatikoista oli täynnä hummereita, vaan koska niitä syömällä olisimme tulleet vain pahoinvointisiksi — siitä olen varma — heitin minä ne mereen. Mutta toisessa astiassa on herneitä, ja hyödyllisintä mitä tällä hetkellä voimme tehdä on nauttia niitä vähäisen erän. Ne ovat hyvin ravitsevia ja auttavat meitä säilyttämään voimamme. Ja tehän mainitsitte, että mukanamme on myös pieni astiallinen vettä, jota siis voimme ryypätä muutaman kulauksen. Sen perästä tunnemme itsemme taas ihmisiksi, saattepas nähdä! Herneitä saatte noukkia sormillanne, sillä veitsiä ja haarukoita ei meillä tietysti ole."

Mrs Lecks ja mrs Aleshine olivat molemmat kömpineet istumaan niin korkealle kuin mahdollista, joten ei vesi ylettynyt heihin.

Päivä alkoi vähitellen valjeta, ja me eroitimme selvästi kaikki ympärillämme.

Ennenkuin mrs Aleshine ojensi kätensä vastaanottamaan herneitä, pesi hän ne veneessä olevassa vedessä, lausuen samalla, että sitä oli nyt käytettävä parhaan mukaan, koska sitä kerran oli siellä olemassa. Kun hän sen jälkeen oli kuivannut kätensä johonkin pukunsa poimuun, täytti mrs Lecks ne herneillä, tarjoten niitä minulle.

Minun oli todellakin hyvin nälkä, ja syötyäni vakuutin molemmille naisille, että herneet olivat oikein hyviä, joskin ne kieltämättä olisivat voissa paistettuina, peparoituna ja suolattuina maistuneet paljon paremmilta.

Sen jälkeen ojensivat he minulle toisen tyhjistä astioista ja mrs Lecks pyysi minun pesemään sen niin puhtaaksi kuin mahdollista, jonka perästä me kaikki ahmimme siitä virkistävää vettä.

"Kylmät säilyke-herneet paljaan veden kanssa eivät tosin ole mitään juhlaruokaa", virkkoi mrs Lecks, "vaan on olemassa monta köyhää raukkaa, jotka tulisivat iloisiksi saadessaan syödä niitäkin."

Minä puolestani en osannut kuvitella, että joku köyhä raukka tulisi iloiseksi saadessaan syödä niitä sellaisessa olotilassa kuin me sillä hetkellä olimme, vaan en sentään virkannut mitään.

"Nyt on vesi enää vain sormenlevyn verran päällyspohjasta", sanoi mrs Lecks, joka oli kumartunut mittaamaan veden korkeutta, "joten on aika kiinnittää vyötäisillemme pelastusvyöt."

"Kiinnittäkäämme siis", lausui mrs Aleshine. "Ojennapa minulle omani!"

Kaikki kolme kääriydyimme pelastusvöihin, ja minä nousin tuhdolle silmäilläkseni ympärilleni.

Oli jo aivan valoisaa, ja minä eroitin kauas merelle, jonka pinta aaltoili hiljaa ja kepeästi. Erään aallon venettämme kohottaissa näin minä merellä mustan pilkun kaukana, melkein näköpiirin rajalla.

"Onkohan se höyrylaivamme?" ajattelin itsekseni. "Ehkei se siis olekaan vielä uponnut!"

Samassa syttyi minussa pieni toivon kipinä. Jos laiva vielä on veden päällä, on sitä varmasti suojellut sen vettä pitävä laipio ja se ei niinmuodoin vajoisikaan syvemmälle. Olisimme niin ollen pelastetut, jos vain pääsisimme takaisin laivalle. Mutta miten me sinne pääsisimme? Paljon, hyvin paljon ennen kuin minä ehtisin soutaa sinne vajoisi veneemme syvyyteen.

Minä kerroin onnettomuustovereilleni havainnostani, ja mrs Aleshine koetti silloin nousta tuhdolle myöskin nähdäkseen saman mustan pilkun. Mutta mrs Lecks esti häntä.

"Älä tee tilaasi tukalammaksi kuin se on putoamalla mereen Barb'ra Aleshine!" virkkoi hän. "Jos meidän täytyy heittäytyä veteen niin tehkäämme se taiten ja järjestyksessä sekä sopivalla tavalla! Entä jos havaitsemanne pilkku, mr Craig, on laivamme, luuletteko meidän jollain tavoin voivan päästä sinne?"

Minä vastasin, että henkilö, joka osaa uida, mahdollisesti voisi pelastusvyön avulla päästä sinne.

"Mutta kumpikaan meistä ei osaa uida", sanoi mrs Lecks, "sillä me olemme aina asuneet sellaisella seudulla, missä ei vesi koskaan kohoa korttelia korkeammalle, muulloinkuin tulvan aikana, ja silloin taas eivät voi uida ihmiset eivätkä elukatkaan. Vaan kunhan me ensin näemme teidän uivan, niin ehkä me sitten osaamme tehdä samalla tavalla. Meidän täytyy ainakin koettaa niin hyvin kuin voimme. Se on ainoa pelastuksemme."

"Nyt on vesi jo melkein minun istuinsijani tasalla", keskeytti hänet mrs Aleshine, "joten minun joka tapauksessa on noustava seisomaan, putoanpa sitten mereen tai en."

"No niin", sanoi mrs Lecks, "on siis parasta, että nousemme seisaallemme jok'ainoa ja annamme veneen vajota allemme. Siten pääsemme ainakin hyppäämästä laidan yli, joka ei missään tapauksessa olisi hauskaa."

"Voi hyvä ystävä!" huudahti Aleshine. "Sinä puhut tavalla, joka saattaa ostronit kömpimään pitkin selkäpiitäni. Ensin kuvailit sinä, miten laiva vajoaa allamme ja nyt taas selität, kuinka vene tuossa paikassa uppoo syvyyteen. Minä omasta puolestani hyppään mieluummin mereen kuin odotan sitä hetkeä."

"No no, Barb'ra Aleshine", virkkoi mrs Lecks, "nousehan nyt seisaallesi, äläkä höpise niin paljon! On paljon mukavampaa joutua veteen vähitellen kuin heittäytyä sinne yht'äkkiä, jotta loiskahtaa."

"Ehkä on niin", myönteli mrs Aleshine. "Taitanee sitten niinmuodoin tuntua siedettävämmältä vajota mereen tuuma tuumalta, mutta sen minä sanon, että mieluummin minä nyt olisin kotona."

Minä itse puolestani olisin puoltanut mereen hyppäämistä sen sijaan kuin asettua kylmäverisesti odottavalle kannalle, vaan en tahtonut mielipidettäni lausumalla peloittaa naisia, jotka olivat todellakin tähän saakka säilyttäneet mielenmalttinsa. Senvuoksi katsoinkin olevan parasta noudattaa mrs Lecks'in neuvoa, kunhan vain pääsisimme veteen mihinkään takertumatta.

Me nousimme senvuoksi kaikki seisomaan, mrs Lecks perään, minä keulaan sekä mrs Aleshine välillämme olevalle tuhdolle. Viimeksimainittu ei näyttänyt saavan oikein tarpeeksi tilaa itselleen voidakseen seisoa horjumatta, mutta — kuten hän itse sanoi — se ei ollenkaan haitannut, sillä eihän sitä seisomista kuitenkaan enää kauan kestäisi.

Olen tottunut uimari, enkä ole koskaan epäillyt hypätä veteen, vaan minun täytyy tunnustaa, että tuntui sangen hermoja kiduttavalta tällä tavoin seisoa hiljaa ja odottaa veneen vajoamista. Miltä se tuntui naisista, sitä en tiedä. He eivät lausuneet sanaakaan, vaan heidän kasvojen eleistään saattoi kyllä havaita, että jotain epämiellyttävää oli tapahtumassa, ja että oli sen parempi mitä vähemmän siitä puhuttiin.

Tultuani vakuutetuksi siitä, ettei veneessä ollut köysiä eikä mitään muutakaan, johon voisimme takertua kiinni, aloin kärsivällisesti odottaa mitä tuleman piti. Veneen perällä ja keulalla näytti olevan suuri kantokyky, sillä kesti hirvittävän kauan ennen kuin vene vajosi syvyyteen. Tätä odotusta riitti niin pitkälti, että olisin mielelläni tahtonut astua toisella jalallani veneen syrjälle ja kaataa sen, siten tehdäkseni pikemmin lopun kärsimyksistämme. Sitä en kuitenkaan tehnyt, sillä silloin olisivat naiset varmasti menettäneet kaiken mielenmalttinsa sekä kaatuneet ja loukanneet itsensä veneen tuhtoihin.

Viimein näkyivät aallot kummallakin puolen venettä ylenemistään ylenevän ja vesi alkoi hiljaa virrata sisään.

"Pitäkää varanne!" huusin minä.

Ja sillä samalla hetkellä sain kokea tunteen, joka varmaan oli samallainen kuin rikoksentekijä tuntee mestaustilaisuudessa silloin kun hän huomaa tappoterää pidättävän laudan kiskaistavan irti. Kauhistuttava painuminen alas, tyrske ja aaltojen pauhu — ja sen jälkeen tuntui minusta ikäänkuin valtameri, jonka pintaa äsken olin veneestä katsellut, olisi kohonnut ja niellyt minut.

Muutaman sekunnin perästä oli pääni kuitenkin jälleen veden pinnan yläpuolella ja silmätessäni kiireesti ympärilleni huomasin mrs Lecks'in ja mrs Aleshine'n päät ja olkavarret aivan lähellä minua. Viimeksimainittu räpytteli ankarasti silmiään ja purskutti merivettä suustaan, vaan heti kun hän näki minut, huusi hän:

"Sehän tapahtui paljon äkkinäisemmin kuin olin osannut kuvitellakaan."

"Oletteko molemmat vahingoittumattomia?"

"Ainakin luulen itse olevani", vastasi mrs Aleshine; "mutta sitä en olisi uskonut, että ihminen, jonka ympärille on kiinnitetty pelastusvyö, voisi hetkeksikään kokonaan vaipua veden pinnan alle."

"Vaan nyt kun voit hengittää taas saatat olla tyytyväinen", virkkoi siihen mrs Lecks. "Sanokaapa", lausui hän minun puoleeni kääntyen, "mille suunnalle meidän nyt on yritettävä uida? Ja onko meillä mukanamme kaikki mitä tarvitsemme?"

"Sitä mitä meillä ei ole, emme myöskään voi saada", huomautti mrs Aleshine, "ja mitä uimiseen tulee, niin luulen sen ainakin minulta käyvän hyvin huonosti."

Minussa asui toivo, joka ei kuitenkaan ollut kylliksi vahva ilmoittaakseni sen onnettomuustovereilleni, että arvelin molempien naisten pelastusvöittensä avulla voivan jollain tavoin läiskytellä itseään eteenpäin, ja että minä vuoroin auttaen kumpaakin saisin heidät hinatuksi laivalle. Vaan ettei se onnistuisi, se oli kuitenkin yhtä luultavaa, mutta sitä en nyt tahtonut ajatella.

Minä aloin uida heidän edessään ja koetin parhaani mukaan opettaa heitä tekemään liikkeitä käsivarsillaan. Ja jos he oppisivat, toivoin voivani saada heidät oppimaan myöskin jaloin edistämään uintiaan.

Sen jälkeen kuin mrs Lecks oli tarkkaavaisesti seurannut opetustani onnistui hän pääsemään jonkun verran eteenpäin, mutta mrs Aleshine parka ei osannut muuta kuin kovasti pärskytellä vettä.

"Kunpa saisi pidellä jostain kiinni", virkkoi hän, "voisin ehkä vähän päästä eteenpäin, mutta tällä tavalla on minun mahdotonta tehdä liikkeitä vedessä. — Vaan katsokaahan!" huudahti hän iloisemmin. "Eikö tuossa olekin airo? Jos voitte tuoda sen minulle pääsen ehkä minäkin vähän eteenpäin."

Tuo ajatus tuntui kyllä minusta hieman omituiselta, vaan joka tapauksessa uin airon luo ja toin sen hänelle, tahtoen samalla neuvoa häntä, miten hän parhaiten käyttäisi sitä avukseen, vaan siinä asiassa hän ei tahtonut saada mitään opastusta.

"Jos minä sillä jotain teen niin menettelen omalla tavallani", sanoi hän.

Sen jälkeen tarttui hän voimakkailla käsillään airoon ja alkoi rajusti liikutella sitä edestakaisin, melkein samalla tavalla kuin hän olisi luudalla lakaissut. Aluksi pisti hän aina airon lehden liian syvälle, vaan ei kestänyt kauan, ennen kuin hänen onnistui hitaasti, mutta varmasti päästä eteenpäin.

"Erinomaista!" huudahdin minä. "Sehän käy teiltä vallan mainiosti!"

"Kuka tahansa, joka elämässään on lakaissut niin monta huonetta kuin minäkin, osaa käytellä esinettä, jonka kanssa on meneteltävä samalla tavalla kuin luudan", lausui hän.

"Eikö ole toista airoa?" huudahti mrs Lecks, joka nyt jäi jälkeen. "Jos vain näette niin tuokaa minulle."

Minä katselin ympärille ja näin todellakin toisen airon, jonka heti vein mrs Lecks'ille. Sitten kun hän oli pidellyt sitä monella eri tavalla, "keksiäkseen parhaimman keinon", kuten hän sanoi, alkoi hän lopuksi käytellä sitä yhtä taitavasti kuin ystävättärensäkin.

Minä asetuin nyt heidän edellensä, ja hitaasti kun uin, saattoivat he helposti seurata minua.

Mrs Aleshine, joka oli hyvin lihava, ui paljon korkeammalla vedessä kuin mrs Lecks ja minä, ja senvuoksi voi hän käytellä airoaankin hyvin keveästi. Väliin hän kiskaisi niin voimakkaasti, että hän melkein pyörähti ympäri vedessä, vaan hetken aikaa harjoitettuaan oppi hän välttämään sellaisia tarpeettomia voimanponnistuksia.

Minä en ollut täysin varma siitä, uimmeko me oikeaan suuntaan, sillä makaavan asentoni vuoksi en voinut nähdä pitkälle meren pintaa, mutta tulin samassa muistaneeksi, että veneessä ollessani oli aurinko juuri alkanut nousta aivan edessäni ja minä huomasin tumman pilkun meressä vasemmalla puolen. Kun siis määrittelin kulkumme auringon mukaan — se ei ollut vielä ehtinyt korkealle — voin tehdä sen johtopäätöksen, että me uimme pohjoiseen päin ja niinmuodoin oikeaan suuntaan.. Sitä en voinut tietää, miten kaukana laiva oli, sillä en ollut tottunut arvostelemaan välimatkoja merellä, mutta minä arvelin, että jos säästämme voimiamme, ja jos merenkäynti edelleenkin pysyisi yhtä tasaisena kuin nytkin, olisi meille kyllä mahdollista päästä laivalle — edellyttäen, ettei se ollut uponnut.

"Kun tähän vedessä olemiseen oikein tottuu", sanoi mrs Aleshine, samalla kun hän lakaisi itseään eteenpäin, "niin se ei todellakaan ole niin epämiellyttää kuin aluksi luulin. Ajatelkaa vaan, ettei vesi yhtään tunnu suolaiselta, vaikka — sehän on luonnollista — kovin suolaiselta maistui se silloin kun ensin veteen jouduin."

"Ethän toki luullut sitä pelkäksi suolavedeksi", virkkoi mrs Lecks, "sillä jos se sitä olisi, voisimme melkein istuvillamme soutaa eteenpäin."

"Ja mitä kylmyyteen tulee", jatkoi mrs Aleshine, "niin tuntuu vähemmältä ja epämiellyttävältä siinä osassa ruumista, joka on veden pinnan alla kuin siinä, joka on päällä."

"Muuan seikka minua nyt peloittaisi, ellemme olisi varustautuneet sitäkin vaaraa vastaan", virkkoi mrs Lecks. "Tarkoitan haikaloja."

"Varustautuneet?" huudahdin minä. "Mitenkä ihmeessä te olette voineet varustautua haikaloja vastaan?"

"Hm, se oli helposti tehty", vastasi mrs Lecks. "Mentyämme hyttiimme laittamaan itseämme kuntoon matkaa varten, vedimme molemmat jalkoihimme mustat sukat. Kas, minä olen lukenut, etteivät hait koskaan pure neekerejä, vaan huomatessaan vedessä valko-ihoisen, nielasevat ne sen yhdellä ainoalla henkäyksellä, ja mustat sukat olivat ainoat, joitten avulla saatoimme tehdä itsemme neekerien näköisiksi. Otimme nimittäin huomioon, että me mahdollisesti ennen matkan loputtua voimme joutua mereenkin."

"Tämä tällainen turvallisuus on kovin rauhoittavaa", virkkoi mrs Aleshine. "Ja minä olen perin iloinen, että sinä tulit tämän seikan muistaneeksi. Tämän jälkeen tulkoon yleiseksi säännöksi: mustat sukat haikaloja vastaan."

"Minä luulen", sanoi mrs Lecks minulle, "että mustat housunne ovat teille samallaisina suojelusvälineinä."

Siihen minä puolestani vastasin syvästi toivovani, että asian laita niin olisi.

"Muuan toinen seikka, josta myös olen onnellinen", jatkoi mrs Aleshine, "on se, että tulin panneeksi päälleni flanellihameen."

"Mitähän hyötyä siitä on?" hymähti mrs Lecks, "sehän on joka tapauksessa läpimärkä."

"Flanelli on aina flanellia", vastasi hänen ystävättärensä, "olkoon se kuivaa tai märkää. Ja olisipa sinulla ollut yhtä vaikea reumatismi kuin minulla, niin ymmärtäisit tämänkin varokeinon."

Tähän vastasi mrs Lecks vain ähkimällä, kysyen sitten minulta: "kuinka pitkän ajan perästä luulisin voivamme nähdä laivan, että tietäisimme, olimmeko valinneet oikean suunnan; ja jos meidän täytyisi palata takaisin" — lisäsi hän — "tuntuisi se tavattoman kiusalliselta."

Olisin todellakin ollut iloinen, jos olisin voinut vastata hänen kysymykseensä lohduttavasti. Joka kerta kun aalto kohotti minut harjalleen, heitin minä nopean silmäyksen joka puolelle, ja vihdoinkin noin neljännestuntia mrs Lecks'in kysymyksen jälkeen — eroitin suureksi riemukseni sen saman tumman pilkun, jonka aikaisemmin olin huomannut veneestä, aivan samalla kohdalla, missä se oli ollutkin.

Heti paikalla ilmoitin tämän iloisen uutisen molemmille naisille, heti kun aalto jälleen meidät kohotti, katselivat he jännitetyin silmäluomin osoittamalleni taholle. Molemmat näkivät tuon pilkun ja tulivat tavattoman tyytyväisiksi.

"Nyt voimme työskennellä täydessä toivossa", huudahti mrs Aleshine ja alkoi kaksinkertaisella innolla lakaista airollaan.

"Jos aiot lopen väsyttää itsesi, Barb'ra Aleshine, ennen kuin pääsemme edes laivan lähettyville", virkkoi mrs Lecks, "niin voit kyllä menetellä tuolla tavoin. Mutta minä ehdotan, että me sen sijaan hieman levähtäisimme ja nauttisimme jotain ruokaa, sillä sitä tarvitsemme, jos mielimme pitää yllä voimiamme."

"Syödä!" ihmettelin minä. "Mitä te sitten söisitte? Luuletteko ehkä, että voimme tässä ryhtyä kalastamaan?"

"Entä mitä olisi syödä raakaa kalaa?" sanoi mrs Lecks. "Oho, olkaa te vaan rauhallisia! Luuletteko, mr Craig, että mrs Aleshine ja minä olisimme lähteneet laivasta ottamatta mukaamme ruokavaroja? Pysähtykäämme tähän vähäksi aikaa kellumaan, niin katsomme mitä meillä on suuhun pantavaa. Mutta kuulehan, Barb'ra Aleshine, jos sinä päästät airon käsistäsi, on parasta että kiinnität sen hattunauhaasi, muutoin se voi ajelehtia tiehensä ja sinä jäät siihen avuttomaksi."

Lausuttuaan tämän pisti mrs Lecks oikean kätensä veden pinnan alle, hapuillen edestakaisin, nähtävästi etsien taskuaan.

Minä en voinut muuta kuin hymyillä, ajatellessani minkälaista mahtaa olla sellainen ruoka, joka yli tunnin ajan on ollut merivedessä. Mutta siinä samassa sain minä asiasta vallan toisen käsityksen, nähdessäni, miten mrs Lecks veti esiin kaksi makkaraa ja pudisti niistä pois suolaiset vesipisarat.

"Merihädässä ja muissa tuskallisissa tilaisuuksissa ei mikään ole sen parempaa kuin makkara, Se on hyvin ravitsevaa ja vesikään ei pääse sen paksun nahan läpi sitä turmelemaan. En ottanut näitä vielä esiin veneessä, koska meillä siellä oli herneitä, joita myöskin varsin hyvin voimme syödä. Onko teillä mukananne veistä, mr Craig?"

Minä etsin esiin taskuveitseni ja heiluteltuani sitä jonkun aikaa ilmassa, että se kuivuisi, ojensin sen mrs Lecks'ille, joka heti alkoi sillä leikellä toista makkaraa, annettuaan ensin minulle siksi aikaa pidettäväksi toisen.

"Makkaraako ilman leipää, siitähän saa vatsakatarria!" sanoi mrs
Aleshine, joka samalla myöskin alkoi koetella veden alaisia taskujaan.

"Luulenpa, että sinun leipäsi ovat vallan läpimärkiä", vastasi mrs
Lecks.

Tähän tuumasi hänen ystävättärensä, että parasta on ensin katsoa, jonka jälkeen hän pitkällisen loiskuttelemisen ja läiskyttelemisen perästä sai esiin pienen lasisen säilykepurkin.

"Tämän näin tirkistäessäni laivan ruokahuoneeseen. Astia oli silloin aivan tyhjä, ja minä ahdoin sen täyteen pehmeitä korppuja. Sen pohjalla oli kuitenkin hiukan marmelaatiliuosta, joten se, kenen osaksi joutuvat alimmaiset korput, saa ne syödä jonkun verran makealla höystettyinä. Kas nyt", jatkoi hän voitokkaalla äänensävyllä mrs Lecks'ille, saatuaan kannen irroitetuksi, "tämä kuttaperkka on säilyttänyt ne kuitenkin kuin kuin nuuskan. Olen tavattomasti iloinen kaikesta tästä, sillä minun oli sangen vaikeata saada tämä purkki tungetuksi taskuuni ja yhtä vaikeata on jälleen ollut saada se sieltä pois."

Me nautimme nyt oikein hyvän pienen aterian, joka käsitti makkaroita ja pehmeitä korppuja. Koko ajan kelluimme hiljaa vedessä, pidellen käsin ja jaloin itseämme pinnalla.

"Barb'ra Aleshine", virkkoi mrs Lecks, kun hänen ystävättärensä alkoi leikata toista makkaraa, "käytettyäsi älä heitä veistä pois samoin kuin airoa, sillä jos sen teet uppoaa se kuuden penikulman [tarkoitetaan engl. penik.] syvyyteen, Olen nimittäin lukenut, että meri useissa paikoin on niin syvää."

"Voi, hyvä ystävä!" huudahti mrs Aleshine. "Toivoakseni emme me kuitenkaan ole niin syvällä kohdalla."

"Kukapa sen tietää", lausui mrs Lecks. "Vaan jos tuntuu rauhallisemmalta ajatella, että satumme olemaan matalammalla paikalla, niin kuvitelkaamme siis niin. Ja nyt", jatkoi hän, "lopettakaamme tämä ateria pienellä 'hampaanparannuksella'. Minä en tosin yleensä käytä väkeviä juomia, vaan en koskaan matkusta ilman ettei mukanani olisi hiukan whiskysekoitusta tarpeen varalle."

Tämän sanottuaan veti hän esiin toisesta taskustaan hyvin kiinteällä tulpalla varustetun whiskypullon, josta me kukin otimme kelpo kulauksen. Mrs Aleshine huomautti samalla, että tällainen juoma tuskin koskaan muulloin tekee parempaa vaikutusta kuin tällaisessa tapauksessa sekä ehkä mahdollisesti myös vilustumisessa ja vatsataudissa.

Kun me nyt näin olimme virkistäneet ja vahvistaneet itseämme tarttuivat mrs Lecks ja mrs Aleshine jälleen airoihinsa, ja minä aloin kuten ennenkin uida heidän edellänsä. Tällä tavoin, väliin katkonaisesti keskustellen, väliin jonkun verran levähtäen, olimme uineet ja lakaisseet eteenpäin noin tunnin ajan, kun mrs Lecks äkkiä huudahti:

"Nyt minä näen pilkun paljon selvemmin, mutta minä luulen, ettei se olekaan laiva, sillä olen eroittavinani ikäänkuin pensaita."

Noin kymmenen minuutin ajan tarkastelin minäkin tuota samaa tummaa pilkkua, joka nyt melkein koko ajan pysyi näkyvissä. Sen merkillisinä hahmoittavat ääriviivat herättivät minussa sen kauhistavan ajatuksen, että laiva makasi meressä köli taivasta kohden, vaikkakin toiselta puolen tunsin siksi paljon merenkulkua, ettei sellainen mahdollisuus ollut otaksuttavissa.

Minä en ole kaukonäköinen, ja vasta sitten kun mrs Lecks oli maininnut pensaista, rupesin minäkin tarkastelemaan tuota etäistä kappaletta aivan toisin ajatuksin ja pian tulinkin vakuutetuksi siitä, ettei se ollut mikään oikein- tai väärinpuolin kelluva laiva, vaan luultavasti saari! Tämän otaksumani kerroin seuralaisillenikin, jonka jälkeen me kaikki kolme aloimme kaksinkertaisin voimin ponnistella eteenpäin tullaksemme niin lähelle, että pääsisimme varmuuteen asiasta.

"Niin totta kuin tässä pulikoin", lausui mrs Lecks, joka oli sangen kaukonäköinen, vaikkei hän nähnyt lukea ilman silmälaseja, "ovat ne mitä näen puita ja pensaita, vaikka ne mielestäni kasvavat ikäänkuin suoraan vedestä."

"Kyllä niiden alla on saari, siitä voitte olla varmat!" huudahdin minä.
"Onpa se totta totisesti paljon parempi kuin uppoava laiva!"

"Se ei ole sanottu", virkkoi mrs Aleshine. "Minä olen tottunut oleskelemaan laivalla ja viihtyisin siellä paremmin niin kauan kuin se pysyy veden pinnalla. Siellä on hyvää ruokaa ja hyvät vuoteet ja joutua sinne on toista kuin tuollaiselle pienelle, pensaita kasvavalle paikalle kuin se mikä on edessämme. Tosin voi kyllä laiva äkkiä vajota syvyyteen ruokavaroineen ja vuoteineen."

"Luuletteko, että se on sama saari, jonne toisetkin veneet ovat joutuneet?" kysyi mrs Lecks.

Sen kysymyksen olin jo ehtinyt ratkaista itsekseni. Minulle oli sanottu, että se saari, jonne kapteeni aikoi johtaa veneet, oli noin kolmekymmentä engl. penikulmaa etelään siltä paikalta minne jätimme laivamme. Ja minä olin aivan varma siitä, ettemme suinkaan olleet uineet kolmeakymmentä penikulmaa. Sitäpaitsi oli minulla aihetta otaksua, että me olimme kulkeneet pohjoiseen päin.

Luultavaa oli, ettei tämäkään saari ollut kapteenillemme tuntematon. Mutta kaikesta päättäen ei hän ollut katsonut sopivaksi saattaa matkustajia sinne, ja hänen mielipidettään olivat voineet tukea monet seikat. Saarihan voi olla aivan autio ja hedelmätön — siellä voi myöskin oleilla sotaisia alkuasukkaita — ja pahinta kaikesta, sinne eivät luultavasti laivat milloinkaan poikkea.

Mutta mitä varjopuolia siinä olikin, sain kuitenkin tavattoman innon pyrkiä sinne, ehkä suuremman kuin minua seuraavat naiset.

Minä en tarkoita sillä, ettei heillä olisi ollut käsitystä vaarasta ja etteivät he olisi halunneet väistää sitä, vaan he ehkä olivat kokeneet elämässään moniakin vaikeuksia, ja kun he nyt kerran olivat jättäneet ahtaan, yksinkertaisen maalaiselämänsä alistuivat he rautatahdoin ja ikäänkuin luonnollisesta välttämättömyydestä niihin onnettomuuksiin, jotka voivat kohdata kaikkia suureen, avaraan maailmaan lähteneitä ihmisiä.

"En luule", lausuin minä vastaukseksi mrs Lecks'in kysymykseen, "että se on se saari, johon kapteeni aikoi meidät viedä, mutta olkoonpa se mikä tahansa, on se jokatapauksessa maata, ja meidän tulee koettaa päästä sinne niin nopeasti kuin mahdollista."

"Se on totta", sanoi mrs Aleshine, "mieluummin haluan jalkojeni alle maata kuin kuusi penikulmaa vettä, ja ellemme siellä löydäkään mitään syödäksemme tai paikkaa maataksemme ei siellä kuitenkaan voi olla epämukavampaa kuin siinä tilassa missä nyt olemme."

"Sinä olet aivan liian tarkka mukavuuksistasi, Barb'ra Aleshine", lausui mrs Lecks. "Jos sinun mielestäsi on liian kovaa panna lepäämään maan päälle, niin voithan kiinnittää vyötäisillesi pelastusvyön ja laskeutua veteen nukkumaan."

"Niin voinkin", vastasi mrs Aleshine, "ja jos edessämme oleva paikka on korallisaari, jollaisia tällä merellä olen kuullut löytyvän, ja jos ne ovat niin täynnä pieniä piikkiä kuin ne muutamat korallit mitkä minulla on kotona, olet sangen iloinen, jos saat makuusijan minun vieressäni."

Minä neuvoin molempia naisia seuraamaan minua niin nopeasti kuin mahdollista, jonka jälkeen me kaikki uusiutunein innoin aioimme ponnistella eteenpäin.

Päästyämme niin lähelle saarta, että näimme millainen se todellisuudessa oli, huomasimme sen olevan hyvin alavan, kukoistavan kasvillisuuden peittämän, ja niin pitkälle kuin silmämme kantoivat ympäröivät sitä karisärkät, joita vasten korkeat kuohut tyrskyivät. Minulla oli jonkunverran tietoisuutta näiden korallisaarten luonnosta voidakseni otaksua, että niiden edessä oli tyyntä vettä, jonne helposti pääsee riuttojen välitse.

Edessämme kohisivat valkovaahtoiset hyökyaallot, ja me uimme senvuoksi oikealle, toivoen löytävämme särkkien välitse sopivan tien saareen.

Me uimme sinne ja tänne, mutta joka paikassa näimme hyökyaaltojen lyövän kallioita vasten. Pian olimme niin lähellä saarta, että minä päätin, jos tarpeellista olisi, uida sen ympäri ennen kuin yrittäisin naisten kera luotojen välitse maihin.

Lopuksi huomasimme jokseenkin lähellä itseämme paikan, missä eivät hyökyaallot vaahtoilleet, ja kun ennätimme sinne, huomasimme suureksi ihastukseksemme veden virtaavan siellä kallioiden välissä aivan tyynenä. Täällä olivat kalliot korkeat ja särkkäkin näytti sangen leveältä, niin ettemme me ennen kuin olimme aivan lähellä aukkoa huomanneet, että se äkkiä kapeni ja tie kääntyi vasemmalle. Tämä aiheutti, ettemme voineet siitä nähdä sen pitemmälti eteenpäin.

Minä uin edellä tyyneeseen uomaan ja perässäni seurasivat mrs Lecks ja mrs Aleshine, joille kuitenkin pian kävi mahdottomaksi käytellä airoja, sillä tiemme luotojen välitse oli sangen ahdas. He jättivätkin senvuoksi nyt nuo tähän saakka niin hyödylliset apuvälineensä ja koettivat käsillään soutaen tulla perässä niin hyvin kuin taisivat.

Jouduttuamme erääseen mutkaan hämmästyivät he yhtä paljon kuin minäkin, syystä että huomasimme paksun rautatangon, joka oli asetettu ahtaan kulkuväylän poikitse, noin kahdeksan, kymmenen tuuman korkeudelle veden pinnasta. Hiukan kauempana näimme toisen rautatangon, joka myöskin oli asetettu toisesta kallioseinästä toiseen, noin kahden tai kolmen jalan korkeudelle vedestä.

Sanaakaan lausumatta aloin minä tutkia pitempää tankoa ja näin sen olevan suurella riippulukolla kiinnitetyn mahdottomaan sinkilään, joka oli työnnetty kalliolle. Tämä riippulukko oli huolellisesti kiedottu johonkin, mikä näytti tervatulta kankaalta. Tangon toisessa päässä oli rengas, joka myöskin oli kiinnitetty vastakkaisella puolella olevaan sinkilään.

"Nämä rautatangot ovat asetetut tähän estämään veneitä pääsemästä tänne sekä nousu- että laskuveden aikana", huudahdin minä.

"Katsokaahan — niitä ei voi siirtää tieltä riippulukkoja aukaisematta,"

"Mutta meitä ne eivät ainakaan estä", virkkoi mrs Lecks, "sillä me pääsemme niiden alitse vain hieman päätämme kumartaen. Se joka on ne siihen asettanut ei ole tietystikään tullut ajatelleeksi, että joku voisi saapua tänne hengenpelastusvöillä."

TOINEN LUKU.

Hylätty saari.

Minä noudatin mrs Lecks'in neuvoa, kumarruin ja uin rautatangon alitse.

Sen jälkeen seurasi mrs Lecks vaikeudetta minun esimerkkiäni, vaan mrs Aleshine'n, joka lihavuutensa vuoksi kellui korkeammalla vedessä kuin minä ja hänen ystävättärensä, näytti olevan kerrassaan mahdotonta päästä tangon alitse. Sillä koettipa hän mitä keinoa tahansa, törmäsi hän joko päällään tai olkapäillään tankoa vasten, joten hän ei päässyt siitä sen edemmäs.

"Kuulehan, Barb'ra Aleshine", virkkoi mrs Lecks, joka tarkkaan oli seurannut hänen onnistumattomia yrityksiään, "jos sinä toivot joskus pääseväsi ylös tästä suolaisesta merivedestä, niin saat nyt luvan kärsiä sitä jonkun verran suussasi ja silmissäsi, ellet nimittäin katso sopivaksi sulkea niitä. Pyripä nyt niin lähelle tankoa kuin mahdollista, niin minä tulen ja painan sinut sen alitse."

Tämän sanottuaan palasi mrs Lecks takaisin tangon toiselle puolen ja asetti kätensä ystävättärensä leveille harteille sekä painoi hänet niin syvälle veteen kuin jaksoi. Mrs Aleshine katosi melkein kokonaan pinnan alle, vaan ilmestyi jälleen pian näkyviin toisella puolen tankoa, päristellen ja puhkuen.

"Tämäpä vasta peliä!" huudahti mrs Aleshine ja kuivasi märkiä kasvojaan vieläkin märemmällä röijynsä hihalla. "En olisi koskaan luullut, että pakanat keksisivät moisia esteitä kunniallisten ihmisten tielle."

Minä olin pysähtynyt auttamaan heitä ja huomasin samalla vielä kolmannen rautatangon, joka oli asetettu veden alle. Huomautettuani molemmille naisille, etteivät he loukkaisi siihen jalkojaan, uimme me eteenpäin ja saavuimme vihdoin avoimeen veteen, joka, eroittaen saaren kallioriutoista, lepäsi aivan tyynenä ja kirkkaana. Kaikkein ensimäiseksi herätti huomiotamme pieni kaji eli venevalkama, joka oli rakennettu ranta-äyräälle aivan meitä vastapäätä.

"Niin totta kuin tässä seison", huudahti mrs Lecks, joka tuntui unohtaneen sen asennon missä hän oli, "tällä saarella asuu ihmisiä!"

"Ja mikään korallisaari ei tämä myöskään ole", lisäsi mrs Aleshine, "sillä tämä santa on mitä hienointa."

"Asukoonpa täällä keitä tahansa, niin täytyy meidän saada suojaa heidän luonansa", virkkoi mrs Lecks, "ja sitä parempi mitä pikemmin pääsemme perille."

Mrs Aleshine katui nyt sitä että oli jättänyt aironsa ajelulle ja pyysi, että jompikumpi meistä, jotka kykenimme helposti puikkelehtimaan rautatankojen alitse, toisi sen hänelle. Vaan mrs Lecks ei sellaisesta pyynnöstä välittänyt.

"Anna airojen ajelehtia tiehensä", virkkoi hän, "me emme niitä enää tarvitse."

Minä sanoin nyt naisille, että minä helposti voin hinata heidät tämän pienen veden yli, antaen samalla mrs Lecks'in tarttua takin liepeeseeni ja mrs Aleshine puolestaan kävi kiinni ystävättärensä hameesta. Sen jälkeen aloin minä hiljalleen uida rantaa kohti.

"Siunatkoon!" huudahti mrs Aleshine äkkiä, "näettekö kaloja?"

Vesi oli aivan kirkasta, niin että saattoi nähdä sen läpi pohjaan saakka, ja me eroitimme kaloja, pieniä sekä suuria, jotka tihein laumoin uivat ympärillämme. Ja vedenalainen santapohja näytti ikäänkuin kimmeltävän auringon säteissä.

"No, älä nyt revi hamettani kalojen vuoksi?" virkkoi mrs Lecks. "Ehkä niitä oli yhtä paljon ulapallakin, vaikk'emme niitä huomanneet. Mutta se minun täytyy sanoa, että tämä vesi on kuin keitettyä ja siivilöityä."

Jospa joku saaren asukkaista olisi sillä hetkellä seisonut rannalla, olisi hän saanut nähdä sangen ihmeellisen näyn — vetisellä ja rypistyneellä olkihatulla peitetyn miehen pään, jonka jälkeen tuli kaksi muuta päätä, liottuneilla, rutistuneilla naishatuilla verhottua, sekä kirkkaassa vedessä näihin päihin kuuluvat vartalot, jotka olivat puetut sellaisiin verhoihin, millaisia yleensä käytetään kuivalla maalla.

Uidessani eteenpäin en voinut nähdä saarella muuta kuin joukon pitkiä, troopillisen reheviä kasveja sekä joitakuita palmuja ynnä muita puita, jotka kohosivat edessämme.

Minä uin pienelle maihinnousupaikalle, mistä rappuset johtivat alas mereen. Päästyämme niiden luo kiipesimme me kaikki nopeasti ylös. Vettä tippuvina seisoimme me nyt rannalla, tömistelimme jalkojamme sekä pudistelimme läpimärkiä vaatteitamme.

"Näettekö tuota taloa?" kysyi mrs Lecks. "Siellä ne asuvat.
Ihmettelenpä tuota tietä, jota meidän on sinne kuljettava."

Paikalla missä seisoimme saatoin todellakin nähdä osan rakennuksen kattoa, joka oli puitten latvojen tasalla.

Heti kun olin huomannut rautatangot olin tullut vakuutetuksi siitä, etteivät tämän saaren asukkaat olleet villejä, ja nyt kun olin nähnyt maallenousupaikan sekä rakennuksen katon, pääsin yhä suurempaan varmuuteen siitä, että olimme joutuneet paikkaan, missä asuu sivistyneitä ihmisiä. Saattoi kyllä varsin hyvin olla mahdollista, että ne olivat merirosvoja tai muita pahantekijöitä, vaan villejä tai ihmissyöjiä eivät he missään tapauksessa voineet olla.

Me huomasimme pian pensaiden välitse johtavan tien ja muutaman minuutin kuluttua olimme avonaisella paikalla, missä kohosi kaunis nykyaikainen rakennus. Se oli rakennettu samaan muotoon kuin europalaisten rakennukset yleensä troopillisissa maissa. Alue oli kauttaaltaan huolellisesti järjestetty ja istutettu ja lähettyvillä oli aitaus, jonka sisäpuolella varmaankin oli puutarha.

"Sen minä sanon", virkkoi mrs Aleshine, "että tahtoisinpa olla hiukan vähemmän märkä astuessani sisään tervehtimään hienoja ihmisiä."

"Hienoja ihmisiä!" huudahti mrs Lecks. "Jos olet liian ylpeä käydäksesi sisään sellaisena kuin olet, Barb'ra Aleshine, niin voithan istua auringonpaisteessa siksi kuin kuivut. Minä puolestani ainakin astun sisään ja kysyn talon rouvaa, ja jollei hän katso sopivaksi kohdella minua ystävällisesti, niin nostakoon vaan nokkansa pystyyn, kun hän vaan antaa minulle jotain syödäkseni ja kuivan sängyn maatakseni."

Minä olin niin hämmästynyt ja ihmeissäni, etten voinut lausua sanaakaan, vaan seuralaiseni pitivät tätä kaikkea aivan luonnollisena asiana. He olivat odottaneet näkevänsä suuressa, avarassa maailmassa ihmeellisiä asioita, ja kun he nyt joutuivat sellaisia näkemään, eivät he olleet lainkaan kummastuksissaan.

Minä puolestani pidin sitä tuiki käsittämättömänä, että pieni saari keskellä valtamerta oli tällä tavoin asuttu. Vaan eipä hyödyttänyt mitään ruveta selvittämään tätä merkillistä ilmiötä, enkä sitäpaitsi saanut siihen aikaakaan, sillä mrs Lecks meni suoraan ovelle ja jyskytti sitä. Heti sen jälkeen astui hän muutaman askeleen taaksepäin, ettei vaatteistaan tippuva vesi kovin paljon kastelisi verannan lattiaa.

"Kun he tulevat aukaisemaan", virkkoi hän, "täytyy meidän pyytää heitä päästämään meidät sisään keittiön oven kautta, ettemme tuhraa heidän vieraseteistään."

Me odotimme nyt parin minuutin ajan, jonka jälkeen minä, josta tippuili vettä vähiten, menin ja koputin uudelleen.

"He luullakseni eivät ole kotona", sanoi mrs Lecks hetken aikaa odoteltuamme, "vaan ehkä sentään palvelijoita on sisällä." Hän lähti samassa rakennuksen toiselle puolelle ja me seurasimme häntä.

Mennessämme päädyn ohitse huomasin, että ikkunaluukut olivat suljetut, ja kolkutettuamme useita kertoja takaportille saamatta mitään vastausta, tulin vakuutetuksi siitä, mitä viimeisten minuuttien aikana olin alkanut epäillä, että rakennus tällä haavaa oli asumaton.

"He ovat kaikki ulkona, se on aivan varmaa", sanoi mrs Lecks.

"Niin kai, ja sulkivat mennessään rautatangoilla tien saareen" lisäsin minä.

"Eiköhän täällä ole toisia taloja", tuumaili mrs Aleshine.

"Luulenpa, ettei tämä seutu ole varsin tiheään asuttu", vastasin minä.
"Vaan jos odotatte tässä muutaman minuutin, juoksen tuonne muurin
liepeelle ja silmäilen, mitä mahdollisesti on olemassa toisella puolen.
Ehkä siellä näkyy alkuasukkaiden tai työväen majoja."

Minä astelin puutarhan muurin vieritse kulkevaa jalkakäytävää, vaan kun ehdin aitauksen vastakkaiselle puolelle, en nähnyt muuta kuin metsää ja pensaita, joiden välissä kierteli eri suunnille pieniä, kapeita polkuja. Minä seurasin erästä polkua ja jouduin avonaiselle hietikkorannalle, jonka edustalla näkyi kareja ja riuttoja.

Rannan ja kalliosärkkien muodosta sekä monesta muustakin seikasta vedin sen johtopäätöksen, että saari, jonne olimme joutuneet oli hyvin pieni sekä ettei siellä ollut muita asumuksia kuin se yksi, jonka olimme nähneet. Minä palasin nyt takaisin onnettomuustovereitteni luo ja lausuin heille mielipiteeni.

Kun nyt mrs Aleshine'sta katosi pelko täytyä esiintyä hienolle väelle niin vettä vuotavassa ja epäsiistissä tilassa, muuttui hänen mielentilansa hyvin huomattavasti.

"Olkoonpa herrasväki lähtenyt kaupunkiin tai minne muualle tahansa", virkkoi hän, "niin tahdon minä joka tapauksessa päästä sisään tuohon taloon niin pian kuin mahdollista. Ehkä löydämme sieltä jotain syötävää. Ainakin saamme hieman kuivata vaatteitamme ja laskeutua edes vähäksi aikaa lepäämään, sillä eihän kukaan meistä ole nukkunut viime yönä."

"Jos te voisitte kiivetä noiden yläkerroksen ikkunain tasalle, niin pääsisitte ehkä jostain niistä sisään", virkkoi mrs Lecks. "Sitten tulette alas ja avaatte meille oven. Sattuuhan hyvin usein, että yläkerroksen ikkunoista aina joku unohdetaan pistää säppiin. On kyllä sangen sopimatonta tunkeutua sillä tavoin vierasten ihmisten asuntoon, vaan muutakaan neuvoa ei tässä nyt ole."

Minä olin hänen kanssaan täydellisesti samaa mielipidettä. Ja niin riisuin minä yltäni takin ja kengät sekä kiipesin yhtä verannan pylvästä myöten sen katolle. Tämä veranta käsitti melkein kokonaan kaksi rakennuksen sivua. Minä kuljin nyt ikkunasta ikkunaan ja koetin kiskoa auki milloin yhtä milloin toista luukkua, ja pian löysinkin yhden, jonka säppi oli höltynyt. Minä sain pistetyksi käteni sisäpuolelle ja aukaisin toiset haat. Ikkuna, joka oli laitettu ylös ja alas vedettävä, oli lukittu aivan tavallisella lailla, mutta minä voin varsin helposti taskuveitselläni työntää säpin syrjään, jonka jälkeen minä tunkeuduin sisään.

Huomasin olevani pienessä käytävässä, mistä rappuset johtivat alaa. Niitä myöten kiirehdin, puolipimeässä kompuroiden, alempaan kerroksen. tullen lopuksi taka-ovelle, jonka lukon ja pönkän ripeästi avasin. Sen jälkeen astuin ulos ja huusin mrs Lecks'iä ja mrs Aleshinea.

"Voi rakkaani!" huudahti viimemainittu. "Tuntuu niin tavattoman suloiselta päästä sisään! Me olemme puristaneet pois vaatteistamme pahimman veden, joten emme nyt tee ainakaan kovin rumaa siivoa."

Nyt astuimme me sisälle, ja minä avasin yhden ikkunaluukun.

"Käykäämme heti keittiöön ja tehkäämme tuli", lausui mrs Lecks "siihen toimenpiteeseen on aina ensiksi ryhdyttävä."

Mrs Lecks huomasi kuitenkin pian, ettei tämä rakennus ollut laisinkaan samanlainen kuin tavalliset maalaistalot siellä kotona Amerikassa. Sekä ulkomuodoltaan että niin paljon kuin olin ehtinyt havaita, myöskin sisustukseltaan muistutti se muutamia englantilaisten rakentamia taloja, joita olin nähnyt Länsi-Intiassa. Rakennus oli muuten sangen nykyaikainen ja viimeisten vaatimusten mukainen, vaan sopi yksinomaan troopillisessa ilmapiirissä asuttavaksi. Keittiötä ei ollut laisinkaan, yhtä vähän kuin mihinkään maakerrokseen johtavia rappujakaan.