Mentyäni jälleen ulos havaitsin pian talon toisella puolen pienen savupiipulla varustetun rakennuksen. Senkin ovi sekä ikkunaluukut olivat suljetut, vaan ennenkuin ryhdyin niitä aukaisemaan menin takaisin sisälle kertomaan havainnoistani seuralaisilleni.
"Vai niin, ovi oli lukossa!" virkkoi mrs Aleshine. "Odottakaa hetkinen!"
Siinä samassa kiirehti hän ulos, mutta palasi pian, kantaen suurta avainkimppua.
"Niin on aina tapana tehdä", jatkoi hän, lähtiessämme kaikki tuolle pienelle rakennukselle. "Aina kun talo lukitaan ja jätetään tyhjäksi, kätketään avaimet johonkin koloon eteisen päässä ja mukaan otetaan vain pää-oven avain. Siksi tiesin minä hyvin, mistä niitä oli etsittävä."
"Parasta on olla huudahtamatta hei ennenkuin on päästy ojan yli", lausui mrs Lecks, "Koetellaan ensin, sopiiko noista avaimista mikään."
Mrs Aleshinen suureksi ihastukseksi onnistui minun aukaista lukko toisella tai kolmannella avaimella joita koettelin. Astuttuamme, sisään huomasimme olevamme suuressa uunilla varustetussa keittiössä. Pienen oven kautta pääsimme vähäiseen suojukseen, missä oli halkoja ja kuivia risuja.
"Nyt me teemme tulen heti paikalla", virkkoi mrs Lecks, "sillä sen jälkeen kuin tulimme sisään on minua viluttanut kiireestä kantapäihin saakka."
"Niin minuakin", sanoi mrs Aleshine, "ja nyt minä ymmärrän, miksi kalan on hyvä olla vedessä, vaan että se maalle jouduttuaan varmaankin tuntee olonsa hyvin ilkeältä ja kiusalliselta."
Minä kannoin sisään sylillisen halkoja ja risuja ja löydettyäni eräästä komerosta tulitikkuja tein tulen. Vaivani palkaksi leimahtikin kohta rätisevä takkavalkea.
Käännyttyäni hämmästyin aika tavalla huomatessani mitä mrs Lecks ja mrs Aleshine hommailivat. Olin odottanut heidän seisovan takanani ja vilusta väristen odottelevan tulen syttymistä, vaan sen sijaan juoksentelivat he nyt edestakaisin sanaakaan lausumatta. Yhtä varmasti kuin ajokoira seuraa jäniksen jälkiä tutkivat he epäilyksittä kaikki ruokakaapit ja komerot. Vieraasta olotilastaan ja oudoista kokemuksistaan olivat nämä naiset nyt päässeet sellaiseen ympäristöön, missä he tunsivat olevansa täysin kotonaan.
Keittiö missä olimme ei tosin ollut aivan samallainen jollaisessa he olivat tottuneet hääräilemään, mutta se oli hyvin varustettu, ja terävät silmänsä ja monivuotinen kokemuksensa saivat heidät hyvin pian tajuamaan, mistä he löytäisivät kaiken haluamansa. Minä katselin heitä todellisella nautinnolla kun toinen heistä eräässä keittiön nurkassa täytti kattilaa pienellä pumpulla, johon tuli vesi lähelläolevasta säiliöstä, sekä toinen palasi ruokakonttorista kädessään teepaketti ja suuri tinalaatikko täynnä korppuja.
"Kas näin", virkkoi mrs Lecks ripustaessaan kattilan pieneen rautakoukkuun tulen yläpuolelle sekä veti tuolin sen ääreen, "samassa kun ehdimme kuivaa kiehuu vesikin kattilassa ja silloin saamme maistella kuumaa teetä. Sen jälkeen on meidän viisainta käydä lepäämään."
"Syökäämme myöskin muutama pala", virkkoi mrs Aleshine, "sillä minä en ole koskaan tuntenut itseäni niin nälkäiseksi kuin nyt. Tässä on laatikollinen korppuja ja tässä sardiineja täysinäinen rasia, jonka te helposti voitte avata veitsellänne, mr Craig."
Minä lisäsin puita takkaan ja me istuuduimme kaikki suloisesti lämmittävän tulen ympärille. Auringonsäteetkin paistoivat lämpöisesti ulkoa, vaan sentään tuntui meistä takkavalkean helle miellyttävämmältä.
Heti kun vesi kattilassa alkoi porista hypähti mrs Aleshine tuoliltaan ja asetti pöydälle muutamia kuppeja sekä sokeri-astian, Ja niin joimme me teetä, söimme korppuja ja sardiineja ja tunsimme itsemme vahvistuneiksi ja iloisiksi.
"Eihän tämä nyt ole varsin voimakas ateria", virkkoi mrs Aleshine ikäänkuin anteeksipyydellen, "vaan nyt ei ole aikaa laittaa muutakaan, sillä on viisainta niin nopeaan kuin mahdollista riisua märät vaatteet yltään ja etsiä vuoteet levähtääksemme."
"Jos vaan löydän vuoteen, niin toivon, ettei herrasväki häiritse minua ennen kuin olen ehtinyt ottaa oikein kelpo unen. Sen jälkeen voi herrasväki toimittaa mitä haluaa."
Me menimme nyt takaisin isoon rakennukseen sekä kiipesimme rappuja myöten yläkäytävään.
"Älkäämme tunkeutuko etupuoleisiin huoneisiin", virkkoi mrs Lecks, "sillä jättäkäämme jylläämättä enempää kuin on välttämätöntä. Jospa takapuolella löydämme vaikka vaatimattomatkin makuupaikat, niin tyytykäämme niihin!"
Ensimäinen huone johon tulimme oli tilava ja miellyttävästi kalustettu ja siellä näimme myös sängyn patjoineen ja tyynyineen.
Mrs Lecks avasi erään vaatesäiliön ja huudahti:
"Tämä on herrainhuone, mr Craig! Ottakaa te haltuunne tämä, katsokaa, täällä riippuu housuja ja takkeja! Peitettä ja lakanaa näyttää puuttuvan, mutta minä katselen jos voisin sellaiset löytää jostain."
Muutaman minuutin perästä tuli hän takaisin mukanaan peite ja lakana. Mrs Aleshine ja mrs Lecks laittoivat nyt minulle vuoteen kuntoon kerrassaan ihmeteltävällä taidolla ja nopeasti. Parin minuutin penistä oli kunnossa mitä sievin ja houkuttelevin vuode.
Mrs Lecks silmäili nyt ympärilleen huolellisen emännän katseella.
"Teillä tulee täällä hyvä olla, mr Craig", lausui hän, "ja minä neuvon teitä nukkumaan niin paljon kuin vaan unta riittää. Me otamme haltuumme toisella puolen käytävää olevan huoneen, mutta minä pistäydyn sitä ennen katsomassa, ettei keittiöön jää tulenvaaraa ja lukitsen ovet."
Minä tarjouduin toimittamaan ne asiat, vaan hän tahtoi mennä itse.
"Kun on kysymys soutamisesta tai uimisesta niin saatte te kyllä hoitaa ne seikat, vaan kun on katsottava tulen perään ja lukittava ovet, silloin minä, sen sanon nyt teille, tahdon suorittaa ne tehtävät itse."
Kelloni oli seisahtunut, vaan minä arvelin maatapannessani olevan iltapäivän, ja minä nukuin keskeymättä seuraavaan aamuun muutamia tunteja yli auringonnousun. Kuuluva naputus oveen herätti minut.
"On jo aika nousta!" huusi mrs Lecks. "Ja elleivät teidän vaatteenne vielä ole täysin kuivat, niin katsahtakaa kaappiin, eiköhän sieltä löydä jotain päällepantavaa. Hetken perästä teen minä keittiöön suuren valkean ja kuivaan kaikki vaatteemme perin pohjin."
Minä huomasinkin, että vaatteeni olivat vielä sangen nihkeät, mutta kaapista löysin sekä liinavaatteita että vaalean kesäpuvun, joka sopi ylleni verrattain hyviä. Myöskin sukat ja kengät sain käsiini.
Avattuani keittiön oven siristin silmiäni hämmästyksestä ja purskahdin sitten makeaan nauruun, Edessäni oli valkealla liinalla peitetty pöytä, jolle oli asetettu astioita ja lautasia aivan niinkuin on tapana järjestää ateriat. Pöydän toisessa päässä teekannu sekä toisessa kupposellinen lämmintä liharuokaa. Ja mrs Aleshine veti parhaillaan esiin uunista peltiä, jolla oli kasa äsken leivottuja vehnäsiä.
"Enpä ihmettele sitä että nauratte", virkkoi mrs Lecks, "mutta meidän vaatteemme olivat vielä niin märät, että olimme pakotetut pukemaan yllemme mitä vaan satuimme löytämään. Minun tapani ei tosiaankaan ole käydä päivällä sinisillä nauhoilla kirjaillussa, valkoisessa musliini-aamunutussa, ja mitä mrs Aleshineen tulee, emme aluksi tahtoneet löytää mitään hänen ylleen sopivaa, vaan katsokaa, täällä on täytynyt olla ainakin yksi lihava naishenkilö, sillä tuo mustilla napeilla varustettu keltainen leninki ei istu niinkään huonosti, joskin se on vähän liian lyhyt."
"En olisi koskaan voinut aavistaa", virkkoi mrs Aleshine istuutuessaan teekannun viereen, "että villeillä pakanoilla olisi näin mukavat laitokset — kaikkein vähiten leivospulveria ja hollantilaisia paistinuuneja. Olen luullut, etteivät he lainkaan paistaisi ruokaansa."
"Uskotko sinä, Barb'ra Aleshine", virkkoi mrs Lecks, tirkistäen häneen häränlihakimpaleen takaa, "että tätä saarta hallitsevat tavalliset pakanat? Minä arvelen, että useimmat näillä saarilla asuvat pakanat ovat lähetyssaarnaajain käännyttämät, mutta kyllä heidän on varmasti tarvinnut moneen kertaan päntätä niiden päähän tekstiä Mooseksen ensimäisestä kirjasta Johanneksen ilmestyskirjaan saakka ennen kuin he ovat saaneet ne niin pitkälle, että ne ovat hankkineet itselleen painopumput ja sänkyihinsä resooripatjat. Mikäli minä voin päättää näyttävät tämän talon ihmiset olevan synnynnäisiä kristittyjä, joko katoolilaisia tai episkopaaleja."
"Niin päättelet varmaankin sen ristin johdosta, jonka näimme huoneesemme uunin syrjällä", virkkoi mrs Aleshine. "Vaan miten lieneekään — olkoonpa heillä joko epäjumalankuvia tai rukouskirjoja on heillä ainakin upea asunto, se on varma, ja kun ottaa huomioon, miten pitkä matka heillä täältä on kauppapuoteihin, niin on heidän ruokasäiliössään paljon enemmän tavaraa kuin missä talossa tahansa, mistä perhe on matkoilla."
"Minä puolestani luulen", sanoin minä, "että tämän talon omistaa joku rikas henkilö, mahdollisesti amerikalainen tai europalainen kauppias, joka asustaa jollain suuremmalla saarella jonkun matkan päässä täältä, ja joka käyttää tätä saarta vain kesähuvittelupaikkanaan."
"Minä olin luullut, että tässä osassa maailmaa olisi aina kesä", lausui mrs Lecks.
"Niin itse asiassa onkin", sanoin minä, "vaan muutamina vuodenaikoina on sangen epämiellyttävää oleskella jostain kaupungista suuremmilla saarilla, joten on luultavaa, että omistaja saapuu tänne vain joskus saadakseen hengittää raitista meri-ilmaa."
"Tai voi hän myöskin asua jossain napaseudulla ja saapuu tänne talven ajaksi", virkkoi mrs Aleshine. "Se selittää asian yhtä hyvin. Mutta olkoon kuinka tahansa, on minusta joka tapauksessa huolimatonta jättää talo näin tyhjille. Voisihan tänne tulla mitä maankiertäjiä tahansa ja murtautua sisään ilman että kellään olisi siitä aavistustakaan."
"Niinpä onkin nyt tapahtunut", virkkoi mrs Lecks, "ja minä en senvuoksi ollenkaan valita heidän huolimattomuuttaan. En silti luule, että he olisivat olleet niin kovasydämisiä, että olisivat ajaneet meidät tiehemme, vaan minä olen nähnyt siksi paljon ihmisiä tässä maailmassa, etten voi olla huomioonottamatta sellaistakin mahdollisuutta."
"Mitenkä arvelette perheen tänne kulloinkin saapuvan sekä matkustavan täältä pois?" kysyi mrs Aleshine minulta. "Onkohan heillä oma höyrylaiva?"
"Tietystikin heillä on oma höyrylaiva", vastasin minä, — "mahdollisesti huvipursi. On aivan varmaa, etteivät tavalliset höyrylaivat poikkea tänne."
"Jos asia on siten", sanoi mrs Lecks, "ei meillä ole muuta neuvoa kuin asustaa täällä siksi kuin he tulevat ja pyytää heitä sitten lähettämään meidät pois heidän laivallaan. Mutta jos he ovat juuri vast'ikään täältä lähteneet, mikä seikka tietysti riippuu siitä, asuvatko he kuumassa vai kylmässä maassa, ja etteivät he sitten, meidät tavattuaan, pidä siitä, että olemme täällä, saavat he kuitenkin joka tapauksessa tietää sen, että pelastusvyön varassa minä en ainakaan täältä lähde."
"En minäkään", vahvisti mrs Aleshine, samalla kun hän sangen tyytyväisen näköisenä tyhjensi kolmannen kupillisen teetä.
Lopetettuamme ateriamme työnsi mrs Lecks tuolinsa hieman ulommaksi pöydän vierestä, kuitenkaan sillä kertaa nousematta. Sen jälkeen kääntyi hän mrs Aleshinen puoleen, joka oli alkanut korjata pois lautasia ja astioita.
"Älä vielä tyhjennä pöytää, äläkä ala pestä astioita ennen kuin olemme käyneet talon ympäri, sen sanon sinulle, Barb'ra Aleshine! Minun mielestäni on meidän tehtävä se nyt ennen kuin mr Craig lähtee lähemmin tutkimaan seutua nähdäkseen, mitä täällä saarella oikeastaan on, sillä minä luulen, että hän tekee sen sangen mielellään."
Vastasin, että se olikin aikomukseni, vaan ettei minulla ollut mitään vastaan tehdä sitä ennen kiertokulkua talossa.
"Minun mielestäni", jatkoi mrs Lecks, "ei maksa vaivaa lausua arveluita siitä, asuvatko tämän talon omistajat siellä tai täällä ennen kuin olemme nähneet täällä kaikki paikat ja komerot. Jos me sitten huomaamme heidän lähteneen täältä terveinä ja tyytyväisinä, silloin on kaikki hyvin, vaan jos täällä on tapahtunut jotain kauheata, en minä tahdo olla sellaista paikkaa lähelläkään — ainakaan tietämättä, miten asian laita todellisuudessa on. Ja kun me nyt teemme tarkastusmatkamme, tahdon, että meidän mukanamme on miehinen henkilö."
"Olisitpa eilen illalla puhunut noin, niin en totisesti olisi voinut nukkua rauhallisesti tämän aamun päivänkoittoon saakka ja sen jälkeen penkonut hameita ja muita vaatteita siksi kuin löysin itselleni sopivat, sen sinulle sanon", virkkoi mrs Aleshine.
Tähän ei mrs Lecks vastannut mitään, vaan nousi hiljaa ja lähti edellämme isoon rakennukseen.
Alakerroksen huoneet olivat aistikkaasti kalustetut. Siellä oli suuri vierassali ja sen vieressä kirjastohuone ja käytävän toisella puolen oli ruokasali sekä muuan kammio, jota nähtävästi oli käytetty arkihuoneena.
Näissä huoneissa emme voineet havaita merkkiäkään siitä, että mitään kauheata oli niissä tapahtunut.
Sen jälkeen menimme yläkerrokseen, minä edellä sekä mrs Lecks ja mrs Aleshine perässäni. Ensin pistäydyimme erääseen etupuolella olevaan huoneeseen. Se oli aivan pimeä ja mrs Lecks avasi heti ikkunaluukut. Tuimin, päättävin katsein tarkasti hän sitten jokaisen komeron huoneessa, tirkisti kaappeihin ja laatikkoihin, vieläpä sängyn allekin. Selvästi huomasi hänen ajattelevan, että makuuhuoneista hän pääsisi selville, mitä oli tapahtunut — jos mitään oli tapahtunut.
Käytävän toisella puolen oleva huone oli hyvin saman näköinen kuin se huone, jonka ensiksi olimme tarkastaneet, paitsi että täällä oli kaksi sänkyä. Sen jälkeen menimme siihen huoneeseen, missä molemmat naiset olivat maanneet ja jota parhaillaan tuuletettiin.
"Täällä meidän ei ole tarvis pitää tarkastusta", virkkoi mrs Aleshine.
"Kyllä vaan", sanoi mrs Lecks. "Katsotaanhan sänkyjen alle."
"Hyvä jumala!" huudahti mrs Aleshine, tarttuen ystävätärtään käsivarresta. "Ajattele, jos sieltä löytyisikin jotain! Ja me kun olemme nukkuneet täällä. Minua aivan tärisyttää muistaessani sitä."
"Se on minun velvollisuuteni", virkkoi mrs Lecks syvällä, vakavalla äänensävyllä, "minä toimitan tarkastuksen."
Hän täyttikin tehtävänsä, pian kuitenkin nousten ja päästäen helpoituksen huokauksen.
Minun huoneeni tarkastettiin yhtä perinpohjaisesti kuin muutkin ja sen jälkeen menimme vielä pariin pienempään huoneeseen, joita emme aikaisemmin olleet huomanneetkaan. Toisesta niistä johtivat jyrkät rappuset ylisille ja minä sain luvan mennä yksinäni tarkastamaan siellä olevia pimeitä kolkkia.
"Älkää tulko alas ennen kuin olette aivan varma siitä, ettei siellä ole mitään epäilyttävää!" huusi mrs Lecks. "Ylisillä näet useimmiten tapahtuu kamalia asioita."
Minä en tosin pelännyt yhtä paljon kuin seuralaiseni, mutta joka tapauksessa oli sangen epämiellyttävää hapuilla pitkin ylisten pimeitä kolkkia. Kun siellä oli sileätä lattiaa vain osaksi, olin alituisessa vaarassa pudota notkahtelevien lautojen väliin. Pääsin kuitenkin täyteen varmuuteen siitä, ettei siellä ollut tapahtunut mitään kauheita asioita, ellei jotakuta mahdollisesti olisi tukehutettu kuumuuteen ja peitetty sillä paksulla tomulla, joka sakeana pölähti silmille joka askeleella.
"Kas niin", sanoi mrs Lecks tultuani alas, "kosk'ei täällä ole mitään kellaria tarkastettavana, sopii meidän nyt palata pesemään astioita. Ja jos te olette halukas lähtemään tutkimaan, onko tällä saarella pakanoita tai muita eläviä olennoita, niin emme me puolestamme ollenkaan pelkää jäädä yksin."
Jälelläolevan osan aamupäivää harhailin minä ympäri saarta. Minä kuljin jokaista löytämääni polkua ja havaitsin, että kaikki johtivat jollekin avonaiselle, kauniille paikalle rannassa.
Yhdellä sellaisista paikoista oli pieni, yksinkertainen puutarhapenkki, jonka säleitten väliin oli pistetty muuan kirja. Sade, aurinko ja tuuli olivat pidelleet sitä hyvin pahasti. Vedettyäni sen esiin näin sen olevan ranskalaisen romaanin, jonka kannen sisäpuolelle oli kirjoitettu: Emily.
HYLÄTTY SAARI
Siitä kunnosta missä kirja oli päättelin, että on jo pitkä aika siitä kuin talon asukkaat ovat lähteneet saarelta ja että heitä senvuoksi voi jo piankin odottaa palaaviksi. Vaan lähemmin asiaa ajateltuani tuumin sentään, ettei kirjan ulkoasu voinut olla siitä seikasta minään todisteena. Muutaman tunnin kestävä sade, tuuli ja auringonpaiste voivat saada aivan yhtä paljon aikaan. Varmasti voivat seuralaiseni talon kunnosta paremmin päättää, kuinka kauan asukkaat ovat olleet poissa.
Minä lähdin nyt kulkemaan rantaa pitkin ja noin tunnin kuluttua olin kiertänyt koko saaren ympäri. Mistään muusta seikasta ei olisi voinut huomata että se oli asuttu, kuin talosta, jonne olimme ottaneet turvamme. Myöskään en löytänyt muuta pääsytietä saareen kuin sen rautatangoilla suletun väylän, jota olimme tulleet.
Palattuani takaisin huvilaan huomasin, että mrs Lecks ja mrs Aleshine olivat ahkerasti työskennelleet koko aamupäivän. He olivat alkaneet hoitaa taloutta oikein järjestelmällisesti ja jo jakaneet tehtävätkin keskenään. Mrs Aleshinen, joka ylpeili keittotaidollaan piti pitää huolta ruuanlaitosta ja mrs Lecks hoitaisi muun osan taloutta sekä siistisi huoneet.
He kertoivat minulle tarkasti, miten he olivat järjestäneet, ja kun minä sanoin, että se viittaa siihen kuin he ajattelisivat oleskella täällä saarella hyvinkin kauan, lausui siihen mrs Lecks:
"Kotimaassani voisin sangen tarkasti määritellä pölystä ynnä muusta kuinka kauan joku perhe on ollut poissa kotoa, vaan pöly Pennsylvaniassa ja pöly tällä merensaarella, missä ei ole vaunuja eikä kärryjä, ei ole samallaista. Tämä talo on jätetty sangen hyvään kuntoon, ja vaikka tosin ikkunat ovat pestävät sekä lattiat ja rappuset lakaistavat — joka muuten on helppo tehtävä syystä ettei ole ollenkaan mattoja — ja muutamat muutkin paikat ovat puhdistettavat sekä kaikkialla on tuuletettava, voi kuitenkin olla niin, ettei siitä ole kovinkaan kauan kuin asukkaat matkustivat, jonkavuoksi he eivät suinkaan palaa pian. Mrs Aleshine ja minä olemme tästä keskenämme keskustelleet sekä tulleet siihen johtopäätökseen, että viisainta on hoitaa taloutta aivan kuin meidän pitäisi asustaa täällä kuukauden tai pari. Voipa kestää vielä kauemminkin, ennen kuin herrasväki palajaa. Ja olenpa varma siitä, että he ovat tyytyväiset löytäessään kotinsa niin hienona kuin nukkekaapin, ikkunat niin kirkkaina ja lattiat kiiltävinä, eikä tomunhiukkasta pidä missään nähtämän."
"En minäkään luule, että heillä on mitään valitettavaa", lisäsi mrs Aleshine. "Minä käsitän tämän yhdeksi jaksoksi meidän matkassamme. Emme me tosin tällä tavoin tule yhtäkään kukonaskelta lähemmäksi Japania, vaan se ei ole minun eikä sinun vikasi, yhtä vähän kuin teidänkään, mr Craig. Me olemme maksaneet piletin Japaniin saakka, mutta meidän syymme se ei ollut, että laivaa ohjattiin huonosti ja se upposi. Emme ole halunneet tulla tänne, mutta täällä me nyt olemme, ja tahtoisinpa tietää, ken olisi oikeutettu meitä siitä soimaamaan."
"Ja koska me kerran täällä olemme", virkkoi mrs Lecks, "niin hoitakaamme kaikkea parhaan kykymme mukaan."
"Jos tämä saari", puuttui jälleen puheeseen mrs Aleshine, "hiljalleen uisi Japania kohti, oleskelisin minä mieluummin tällä kuin höyrylaivalla, missä niillä ei ole enempää käsitystä ruoanlaitosta kuin ruorin hoitamisestakaan."
"Minusta", virkoin minä, "olette te tuumineet ja järjestäneet kaikki sangen viisaasti. Vaan mitenkähän on ruokavarojen laita? Onko niitä tarpeeksi voidaksemme oleskella täällä pitemmänkin ajan?"
"Olemme löytäneet lähes tynnörillisen jauhoja", vastasi mrs Aleshine, "ja sitäpaitsi on olemassa sangen paljon teetä, kahvia ja sokeria sekä ruukut ja tinalaatikot ovat kaikki täynnä hyviä aineksia. Tässä vieressä on jonkinlainen kellarin tapainen, joka on verrattain hyvä säilytyspaikka ja josta löysin suurehkon astiallisen voita."
"Minulle te ette ole jakaneet mitään työtä", sanoin minä. "Enhän minä voi kulkea ympäri joutilaana ja katsella, miten te aherratte."
"Täällä sisällä ei teillä ole mitään tehtävää", virkkoi mrs Lecks, "vaan jos teillä on halua mennä puutarhaan ja katsoa, voisitteko siellä tehdä jotain tai voisitteko sieltä saada jotain — jos nimittäin puutarhanhoidosta mitään ymmärrätte — olisi tietysti tavattoman hauskaa saada tuoreita vihanneksia."
Minä vastasin, että olin huvin vuoksi työskennellyt puutarhatöissä hyvinkin paljon sekä että mielelläni koetan saada nyt täällä jotain toimeksi.
Tämä keskustelu tapahtui alakerroksen käytävässä, jota mrs Lecks oli juuri "vähäsen siivonnut". Pölyriepu kädessään istahti hän nyt eräälle tuolille ja kääntyi minun puoleeni.
"Vielä on muuan asia", lausui hän, "josta mrs Aleshine ja minä olemme puhuneet keskenämme. Mitään päätöstä emme vielä ole tehneet, sillä meidän mielestämme sen tekeminen olisi ollut vääryys teitä kohtaan ja sitäpaitsi tahdomme kuulla, mitä teillä on siihen sanomista Mrs Aleshine ja minä olemme olleet pakotetut alistumaan moniin suruihin ja koettelemuksiin maailmassa ja meidän on täytynyt vaeltaa sellaisiakin teitä, joita emme olisi tahtoneet kulkea, vaan aina me olemme koettaneet pitää kiinni niistä tavoista, joihin olemme kasvatetut ja siinä pyrkimyksessämme me olemmekin onnistuneet. Kun aviomiehemme kuolivat ja jättivät meidät yksinämme, Aleshinen poikansa kera ja minut ilman ainoatakaan lasta, joka seikka ehkä oli hyväkin, sillä emmehän tiedä, minkälainen hänestä olisi tullut — —"
"Niin, se on totta", keskeytti hänet Aleshine, "sillä hänhän olisi voinut joutua johonkin kauppahuoneeseen Venäjälle, ja silloin tulisi sinun ja minun matkustaa aivan eri tahoille."
"Kun miehemme kuolivat", jatkoi mrs Lecks, "jättivät he meille juuri niin paljon, että nipin näpin tulemme toimeen, ja me emme suinkaan koskaan unohda heitä, emmekä sitä mitä he tekivät ja ajattelivat, yhtä vähän kuin olemme unohtaneet, mitä meidän vanhempamme tekivät ja mitä he, ajattelivat."
"Se on totta, se on totta!" huudahti mrs Aleshine suurella ponnella ja lämmöllä.
"Nyt on siten", jatkoi mrs Lecks yhä edelleen, "ettemme me laisinkaan tiedä, minkälaisen kasvatuksen te, mr Craig, olette saanut — niin, emme tiedä teistä muuta kuin että te olette ollut tavattoman hyvä ja kohtelias meitä kohtaan, aivan kuin olisitte sukulaisemme, ja ettemme me suinkaan olisi päässeet tänne ilman teidän apuanne. Senvuoksi olemme mrs Aleshine ja minä sopineet keskenämme, että me jätämme tämän asian kokonaan teille ja me teemme aivan niin kuin te määräätte. Kun me molemmat lähdimme tälle matkalle, ajattelimme, ettei siitä suinkaan koituisi mitään ruusujen päällä kulkemista, niin kuin sanotaan, ja kuten nyt olemme saaneet kokea, ei se ole sitä ollutkaan."
"Ei todellakaan!" huudahti mrs Aleshine.
"Kuulkaahan siis, mr Craig", jatkoi mrs Lecks aina edelleen, "jos te nyt sanotte, että päivällisen tulee olla valmis kello kaksitoista päivällä, johon aina olemme tottuneet, tai kello kuusi iltapäivällä, jolloinka laivassa aterioitiin — en kuitenkaan voi käsittää, kuinka ihmiset saattavat ruoka-ajat kääntää päinvastoin kuin ne ovat — niin taivumme me kyllä kumpaankin. Ja jos te todellakin haluatte päivällistä vasta kello kuusi, emme me siitä ollenkaan valita, vaikka siitä mitä muuten ajattelisimmekin."
Kuultuani lopun tuosta puheesta olin vähällä purskahtaa nauramaan, mutta molempien naisten vakavat katseet saivat minut hillitsemään itseni. He odottivat nähtävästi hyvin rauhattomina minun vastaustani. Minä kiirehdinkin senvuoksi vakuuttamaan olevani myöskin sitä mieltä, että päivällinen oli syötävä kello kaksitoista.
"No, sehän on mainiota!" huudahti mrs Aleshine, ja hänen lihavat kasvonsa oikein loistivat. Samalla kertaa peitti tyytyväisyyden ilme mrs Lecks'in naaman.
"Nyt minä riennän ruoanlaittoon", virkkoi mrs Aleshine. "Me emme tietäneet, pitikö siitä tulla aamiaispäivällinen vaiko päivällinen ennen kuin olimme saaneet kuulla teidän mielipiteenne, niin että tänään saatte nyt hiukan varrota, vaan huomisesta alkaen tapahtuu kaikki täsmälleen ja järjestyksessä. Huomenaamulla minä nousen oikein aikaisin ja suoritan kelpo leipomuksen, ja siitä saatte olla varmat, että jok'ikinen ilta saatte palasen lämmintä lihaa."
Iltapäivällä menimme me kaikki kolme katsomaan puutarhaa, jossa näkyivät huolellisen viljelyksen jäljet, vaikka siellä nyt useissa paikoin rehoittikin rikkaruoho. Siellä kasvoi useita meille tuntemattomia kasveja, vaan löysimmepä sieltä tomaattiköynnöksiäkin, jotka olivat vaipuneina hedelmiensä alle, useanlaatuisia herneitä sekä perunamaan, josta näkyi jo otetun perunoita koko joukon.
Mrs Aleshinen ehdittyä puutarhan toiselle puolen päästi hän ilohuudahduksen. Me riensimme hänen luokseen ja näimme hänen seisovan parsaheinäviljelysmaan vieressä.
"Katsokaa", virkkoi hän täynnä riemua, "jos ei mikään muu niin ainakin tämä seikka todistaa, että tämän talon asukkaat ovat kristityitä. Enpä luule olevan olemassa parsaheinää viljeleviä pakanoita."
"Siitä olin minä jo varma silloin kun löysimme leivospulveria", lausui mrs Lecks.
"Niin mutta tämä tekee asian vielä varmemmaksi", sanoi hänen ystävättärensä, "Mihin kirkkoon he kuuluvat, sitä en voi sanoa parsaheinän nojalla, vaan epäjumalia eivät he ainakaan palvele."
Seuraavana aamuna ojensin minä kiltille mrs Aleshine'lle suuren korin täynnä vihanneksia ja samana päivänä saimme me vallan herkullisen päivällisen. Se seikka, ettei se ollut katettu keittiöön, vaan ruokasaliin, sai minut hiukan hämmästymään.
"Minun ja mrs Aleshinen mielestä", lausui mrs Lecks selittäen, "ei sovi teille eikä meillekään aterioida keittiössä. Täällä sitävastoin on somat pöytäliinat, kauniita laseja ja porsliineja sekä veitsiä, haarukoita ja lusikoita, jotka eivät tosin ole täyttä hopeata, vaan mahdollisimman siististi ja hyvin hopeoidut. Ette te emmekä mekään ole palvelusväkeä, joten keittiö ei ole oikea paikka meidän aterioidaksemme."
"Aivan niin", virkkoi mrs Aleshine. "Me maksoimme ensiluokan piletit ja sopimuksen mukaan piti meillä olla yhtä hyvä kuin muillakin."
"Sen seikan en luule olevan tekemisissä tämän kanssa, Barb'ra Aleshine", virkkoi mrs Lecks, "siliä höyrylaiva-yhtiö ei muiden mukavuuksien mukana luvannut aterioita autiolla saarella."
"Emme me ole pyytäneetkään päästä tänne", sanoi mrs Aleshine, "ja jos ne olisivat ohjanneet laivaa huolellisesti, emme olisi myöskään tänne joutuneet."
Lopetettuamme päivällisen, työnsi mrs Lecks tuolinsa pöydästä hieman ulommas ja istui muutaman minuutin ajatuksiinsa vaipuneena, kuten hänen tapansa oli ennen kuin hän lausui jotain tärkeätä.
"On sitten vielä eräs seikka", virkkoi hän, "jota olen tullut ajatelleeksi, vaikken ole siitä vielä maininnut edes Aleshinelle. Meillä ei ole oikeutta syödä kaikkia niitä ruokavaroja, jotka kuuluvat tämän taion omistajalle, ilman että suoritamme niistä maksun. Onhan kuitenkin luonnollista, ettemme me tahdo kuolla nälkään, kun kerran on olemassa ruokaa, emmekä myöskään halua maata kovalla maalla ja taivas'alla, kun sisällä talossa on mukavat sängyt. Mutta kun me nyt siis tämän talon varoja ja tavaroita kulutamme, on meidän siitä suoritettava maksu — tahtoo sanoa: jos meillä on rahaa maksaa — ja mrs Aleshinella sekä minulla on rahaa. Mentyämme alas laivan hyttiin valmistautumaan venematkaa varten oli ensimäinen tehtävämme pistää rahakukkaromme taskuihimme. Setelirahamme ovat ommeltuina kiinni leninkiemme vuorin alle, ja jos ette te, mr Craig, tulleet ottaneeksi rahaa mukaanne, voimme me kyllä lainata teille niin paljon kuin tarvitsette."
Minä kiitin tarjouksesta, mutta ilmoitin samalla ottaneeni kaikki rahani mukaani.
"No niin", jatkoi mrs Lecks, "minun mielestäni on meidän suoritettava maksu ruoasta ja asunnosta säännöllisesti joka viikko. En tiedä, paljonko tällaisella seudulla on tapana maksaa, vaan minun kotiseudullani ainakin saa hyvän asunnon ja maukasta ruokaa kuudella dollarilla viikossa."
"Niin, kun huoneessa asuu kaksi, vaan mr Craigiile, jolla on yksityinen huone, tulee se kalliimmaksi", virkkoi mrs Aleshine.
"Se ei ole hänen syynsä, ettei hänellä ele täällä veljeä eikä ketään hyvää ystävää, joka asettuisi asumaan samaan huoneeseen ja maksaisi puolet", lausui mrs Lecks vissi ankaruus äänessään. "Hänen huoneensa ei sitäpaitsi ole suurikaan, joten hänen minun mielestäni ei tarvitse maksaa paljonkaan enemmän. Seitsemän dollaria viikossa on minusta kohtuullinen määrä."
"Sinun täytyy myöskin ottaa huomioon", lausui mrs Aleshine, "että me valmistamme ruoan sekä toimitamme kaikki taloustehtävät."
"Siihen juuri aion tulla", vastasi mrs Lecks. "Jos nyt olisi siten, että mrs Aleshine ja minä hankkisimme itsellemme palveluspaikan — jota me emme kuitenkaan tee, elleivät olosuhteemme muutu aivan toisenlaisiksi kuin ne nyt ovat — —."
"Se on totta!" lausui mrs Aleshine vakavasti. "Mutta jos meidän toden teolla olisi mentävä palvelukseen, emme voisi ottaa huonompaa palkkaa kuin vähintäin kaksi dollaria viikossa. Näin ollen maksaisimme me siis vain neljä dollaria viikossa."
"Entä mr Craig?" kysyi mrs Aleshine. "Ei suinkaan hänkään tee työtä puutarhassa ilman mitään!"
"Viisikymmentä centiä päivässä on vähin määrä mitä työmiehelle voidaan maksaa", virkkoi mrs Aleshine, "eikä hänen silloin tarvitse työskennellä edes koko päivää. Mr Craigin viikkomaksusta on näin ollen vähennettävä kolme dollaria, joten hän siis joutuu maksamaan yhtä paljon kuin mekin."
Minä selitin olevani täysin tyytyväinen tähän sovitteluun, vaan mrs Aleshinen mielestä ei kaikki tämä näyttänyt olevan täysin oikeudenmukaista.
"Palvelijatar saa aina paitsi palkkaansa myös vapaan ruoan ja asunnon", virkkoi hän, "ja samoin on laita puutarhurinkin."
"Tämän talon omistajat ovat siis velvolliset maksamaan meille palkkamme, ja kun he tulevat voimme vaatia sitä heiltä, vai mitä, Barb'ra Aleshine?"
Tämä teki lopun mrs Aleshinen mutkitteluista, ja hänen ystävättärensä jatkoi:
"Tuolla uunin otsalla on ruukku, joka ennen on sisältänyt itäintialaista inkivääriä, vaan jossa nyt on vain muutamia ruskeeseen paperipalaan käärittyjä onkikoukkuja. Me tulimme tänne keskiviikkona, joten sopii, että me joka tiistai-ilta pistämme suorituksemme sinne. Kun sitten talonväki saapuu tänne ja jos he nostavat melun siitä että me olemme täällä asuneet ja syöneet heidän ruokavarojaan, sanomme me vain, että maksu on inkivääriruukussa — ja niin on meidän jokaisen omatunto puhdas."
Mrs Lecks'in ehdotus hyväksyttiin sopivana ja oikeudenmukaisena. Ja kun viikko oli kulunut laskimme me kukin inkivääriruukkuun neljä dollaria.
Asuessamme huvilassa ei meistä kukaan tahtonut tunkeilevasti päästä selville omistajien yksityisistä olosuhteista, vaikka olimmekin siinä suhteessa sangen uteliaita. Oli kuitenkin olemassa paljonkin mahdollisuuksia tämän uteliaisuutemme tyydyttämiseksi. Vaikka olisimme tahtoneetkin tirkistää esimerkiksi kirjoituspöydän laatikkoihin tai lippaisiin emme sitä voineet, sillä ne olivat kaikki lukitut, eivätkä mrs Lecks ja mrs Aleshine löytäneet mistään edes pienempää käärepaperia tai nimellä ja osoitteella varustettua käytettyä kirjekuorta.
Minä kyllä selitin, ettei ollut todennäköistä, että näin kaukaiselle saarelle saapuisi kirjeitä ja paketteja, vaan he kuitenkin etsivät innokkaasti sellaisia, sillä — he sanoivat — eihän missään tapauksessa voinut olla väärin koettaa saada selville niiden henkilöiden nimiä, joiden talossa he asuivat.
Kirjastossa oli melkein yhtä paljon ranskalaisia ja englantilaisia kirjoja. Ainoastaan muutamia saksalaisia oli joukossa. Muutamien kanteen oli piirretty: Emily ja muutamien: Lucille. Joidenkuiden ranskankielisten historiallisten kirjojen kanteen oli miehekkäällä käsialalla kirjoitettu: A. Dusante.
Me keskustelimme paljon noista nimistä, vaan emme voineet päästä selville, oliko perhe ranskalainen vaiko englantilainen.
Säilytyspurkkien ja tinalaatikoiden osoituslipuista näkyi, että ne olivat peräisin San Franciscosta, mutta siitä ei voinut varmuudella päättää, mihin kansallisuuteen huvilan omistajat kuuluivat.
Mrs Lecks'in ja mrs Aleshinen mieliä kiinnitti suuresti se kysymys, missä sukulaissuhteessa nuo kolme henkilöä olivat toisiinsa nähden.
"Minä en voi päästä selville", virkkoi viimemainittu, "onko Emily Lucillen äiti vai hänen tyttärensäkö, tai ovatko he molemmat mr Dusanten tyttäriä, tai onko hän naimisissa Lucilien kanssa ja Emily on hänen kälynsä, tai onko hän mr Dusanten sisar eikä Lucilien tai jos hän onkin heidän iso-isänsä ja he hänen sisarentyttäriä, tai jos Emily on vanha rouva ja mr Dusanten sekä Lucille ovat hänen lapsiaan, tai jos mr Dusante onkin vaan perheen ystävä ja asuu täällä vain senvuoksi, ettei noiden naisten tarvitse oleskella näin autiolla seudulla yksinään.
"Olkoonpa", virkkoi mr Lecks, "että mr Dusante saapuu tänne sisarentyttäriensä tai vaimonsa ja tyttärensä tai mrs Dusanten ja anoppinsa tai sisariensa kera, niin sanomme vain: 'Maksu ruoasta ja asunnosta on inkivääriruukussa' — tehkööt sen jälkeen sitten mitä tahansa."
Luulen, etten minä puutarhurina tehnyt työtä palkkani edestä, sillä tuskin toimitin mitään muuta kuin poimin ja kannoin sisään naisille sellaiset hedelmät ja vihannekset, joita voitiin käyttää keittiössä. Mutta minä koetin muulla tavoin olla hyödyksi. Eräästä kaapista löysin nimittäin pyssyn ja ampumatarpeita, ja tapahtuipa sen jälkeen usein, että palasin kotiin mukanani pari ammuttua lintua.
Muutamat hylkäsi mrs Aleshine käyttökelvottomina, vaan toisista hän kyllä suurella taituruudella valmisti makeita paisteja.
Aikaisemmin mainitsemamme maallenousupaikan lähistöllä löysin palmujen suojasta pienen venesuojan. Sen kattoon oli hinattu pieni soutuvene, jonka minä heti laitoin käyttökuntoon. Minulla olikin sen jälkeen monta hauskaa hetkeä soudellessani kallioluotojen välissä. Samasta venemajasta löysin myös kalastustarpeita ja kun karien luona uiskenteli runsaasti kaloja, käytin minä pyydyksiä suurella menestyksellä.
Saapuessani kalasaaliini kera keittiöön oli mrs Aleshine paljon tyytyväisempi kuin silloin kun toin hänelle lintuja.
"On kyllä kaloja, jotka lajinsa puolesta ovat parempia kuin toiset", lausui hän, "vaan kala on joka tapauksessa aina kala, ja jos niitä kerran onnistutaan saamaan vedestä ylös voi niitä myös syödä. Mutta sama ei ole lintujen laita. Mahdotonta on sellaisen päättää, joka niitä ei ole ennen nähnyt, mitkä niistä ovat haukkojen, mitkä pöllöjen tai mitkä varisten sukua. Ja jos minä kerran saan päähäni, että ne polveutuvat jostain moisesta suvusta, ei minun vatsani voi sietää niitä laisinkaan."
Soutaessani kotiin eräänä iltapäivänä näin suureksi ihmeekseni mrs Lecks'in ja mrs Aleshine'n seisovan valkamassa minua vastassa. Tämä oli jotain varsin harvinaista, sillä he olivat molemmat sangen työteliäitä naisia, eivätkä juuri koskaan kuluttaneet aikaa turhaan.
Olin sangen utelias tietämään, miksi he nyt noin seisoskelivat työttöminä, ja minä soudin kiireemmän kaupalla rantaan.
Saavuttuani niin lähelle että saatoin kuulla mitä he sanoivat, virkkoi mrs Aleshine täynnä tyytyväisyyttä:
"Nyt tulevat Dusantet."
Alhaisen veden vuoksi en voinut veneestäni nähdä merelle, jonka vuoksi minä kiskaisin nopeasti veneen maihin ja juoksin laiturille. Ja aivan oikein, noin engl. penikulman päässä valtamerellä läheni saartamme vene, joka arveluni mukaan oli hyvin suuri.
"No nyt, Barb'ra Aleshine", virkkoi mrs Lecks, "saat kohta tietää, ovatko ne hänen sisarentyttäriään tai tyttäriään tai onko toinen niistä hänen vaimonsa ja toinen kälynsä, tai mitkä kaikki perhesuhteet sinä oletkin ottanut huomioon."
"Niin kyllä", lausui mrs Aleshine, "ja vielä lisäksi saamme tietää, ovatko he tyytyväiset maksuihimme, jotka olemme panneet inkivääriruukkuun."
KOLMAS LUKU.
Uusia vieraita saarella.
Veneen lähestyessä huomasimme siellä olevan viisi henkeä. Pian eroitimme myöskin, että peräpuolella istuva henkilö oli nainen, mutta vaikka olisimme kuinka siristäneet silmiämme emme nähneet muita samaan sukupuoleen kuuluvia.
"Sehän on harmillista", virkkoi mrs Aleshine, "sillä minä olen paljon itsekseni tuuminut, kummastahan tulen pitämään enemmän, Emilystä vaiko Lucillesta, ja nyt kun heistä tulee tänne vain toinen, en niinollen pääsekään siitä seikasta selville."
Vene läheni lähenemistään ja kohta taisivat naiset sanoa, että mr Dusante oli vanhahko mies ja että perässä istuva nainen oli nuori ja luultavasti hänen tyttärensä.
"Voihan olla niin", virkkoi mrs Aleshine, "että äiti — Emily tai Lucille, kumpi se nyt heistä lieneekään — ori kuollut ja senvuoksi he palaavat tänne ennen kuin pitikään."
"Minä toivon, ettei asia ole niin", lausui mrs Lecks, "sillä täällähän he näkevät paljon hänelle kuuluvia esineitä, ja se seikka vain lisää heidän suruaan."
"Myöskin on voinut käydä niin", virkkoi mrs Aleshine, "että Emily tai ehkä Lucille on mennyt naimisiin ja matkustanut aviomiehineen pois, vaan kun hän on saanut pikkusen, palaa hän kyllä tänne, jotta lapsi saa hengittää raitista meri-ilmaa, mikä ehdottomasti on hänelle terveellistä.
"Aiotko sinä todellakin asua täällä niin kauan?" kysyi mrs Lecks, luoden ystävättäreensä ankaran silmäyksen.
"Sen seikan päättäminen ei ole minun vallassani", vastasi mrs Aleshine. "Mutta sen minä sanon, että toivoisin heidän muistaneen tuoda mukaan saippuaa, sillä se alkaa jo olla lopussa."
Tämän keskustelun aikana olin minä ihmetellyt, kuinka huvilanomistajat saapuvat saarelleen tuolla tavoin. Miksi he tulevat avonaisella veneellä? Ja mistä he tulevat? Missä asuivatkin, niin ei voisi uskoa, että he saapuisivat soutuveneellä.
Koko huvilasta ja sen sisustuksesta saattoi päättää, että sen omistajat olivat varakkaita sekä tottuneet mukaviin ja miellyttäviin elämäntapoihin. Senvuoksi saattoi otaksua, että he saapuisivat saareen omalla höyrylaivallaan, johon myös mahtuisi ruokavaroja sekä muita tarpeita heidän täällä olo-ajakseen. Mutta siinä veneessä, joka nyt lähestyi saaren rantaa näkyi tuskin ainoatakaan kääröä tai pakettia. Vähitellen tulin yhä varmemmaksi siitä, etteivät lähestyjät suinkaan olleet saarella olevan talon omistajia.
Ei se kuitenkaan ollut sanottu, sillä enhän oikeastaan tietänyt yhtään mitään — voihan olla mahdollista, että heille oli sattunut joku onnettomuus. Joka tapauksessa oli minun velvollisuuteni mennä heitä vastaan väylän suulle, sillä elleivät he saisi irti rautatankoja eivät he pääsisi sisään, ja siinä tapauksessa olisi minun toimitettava heidät saarelle.
Sanallakaan mainitsematta epäilyksestäni hyppäsin veneeseen ja soudin väylälle.
Rautatankoja oli useampia kuin olin luullut ja ne olivat asetetut niin, että oli mahdotonta päästä saarelle veneellä, olipa vesi kuinka matalalla tai korkealla tahansa.
Muutaman minuutin perästä näin heidän veneensä hiljalleen liukuvan kalliosärkkien väliin. Samalla hetkellä esti ensimäinen rautatanko heitä pääsemästä eteenpäin.
"Hohoi!" huusi useita miehiä yhtä aikaa.
"Hohoi!" huusin minä vastaan. "Onko teillä avaimia rautalukkoihin?"
Muuan paksu, jäntevä, punapartainen mies nousi seisomaan perätuhdolle.
"Avaimia?" virkkoi hän. "Mitä avaimia?"
"Vai niin, ette siis olekaan täältä?" lausuin minä. "Keitä olette?"
Silloin nousi myöskin se herra, joka istui nuoren naisen vieressä. Hän oli vanhahko mies, pitkä ja kapea, ja noustessaan seisomaan oli hän vähällä kaatua eteenpäin.
"Parasta on että pysytte istumassa, sir", virkkoi punapartainen, joka kaikesta päättäen oli perämies. "Istuessanne hiljaa voitte puhua paremmin."
Vanha herra istuutuikin jälleen, kääntyen minun puoleeni seuraavin sanoin:
"Olen pappi ja nimeni on Enderton ja olen äskettäin ollut lähetyssaarnaajana Nan-fu-tschang'issä Kiinassa, sekä tämä on minun tyttäreni, miss Enderton. Olemme matkalla Sandwich-saarten ohi Yhdysvaltoihin ja olimme lunastaneet piletit purjelaivalla Honoluluun. Noin kaksi viikkoa sitten vahingoittui laivamme — —"
"Mädäntynyt keulamasto taittui myrskyssä", keskeytti hänet punapartainen mies. "Alus oli vanha ja sai vuodon."
"En tietänyt, että masto oli mädäntynyt", virkkoi pappi, "vaan ensimäistä päivää lukuunottamatta, jolloin tuuli oli myötäinen, on laivamme kulkenut tuskin ollenkaan eteenpäin. Ja vielä lisäksi pumppasivat merimiehet vettä laivasta yötä päivää, niin että oli aivan mahdoton nukkua. Sitäpaitsi olivat ruoka-ajat aivan epäsäännölliset ja joskus laimiinlyötiin ne kokonaan."
"Nälkä alkoi kouristaa vatsaa", pisti väliin tuo punapartainen.
"Voitte helposti käsittää", jatkoi vanha herra, "että minun ja tyttäreni oli mahdoton jäädä laivaan, jonka ainoat matkustajat me olimme. Minä pyysin senvuoksi kapteenia laskemaan meidät maihin lähimmälle rannalle, ja viikon kestäneen viivyttelyn ja estelemisen jälkeen suostui hän viimeinkin tekemään sen."
"Hän ei voinut tehdä sitä ennen kuin olimme tarpeeksi lähellä maata", lisäsi punapartainen.
"Kapteeni sanoi minulle", virkkoi pappi, "että tämä saari on asuttu ja että minä täällä voin saada katon pääni päälle sekä rauhaa ja lepoa siksi kunnes ehditään lähettää laiva Honolulusta minua hakemaan. Ja hän jätti minulle tämän veneen sekä kolme merimiestä, joista yksi on veneen päällikkö." Samalla osoitti hän punapartaista miestä.
"Olemme soutaneet aikaisesta aamusta saakka. Sitäpaitsi olemme nauttineet hyvin vähän ruokaa ja meidän on ollut kestettävä monet vastukset. Nyt, sir, olette kuullut historiani, ja minä kysyn teiltä lähimmäisenä, tahdotteko edelleenkin pitää vesiporttinne meiltä sulettuina?"
"Minä en ole sulkenut portteja", sanoin minä, "ja mielelläni ne aukaisisin, jos vain voisin. Saavuin tänne kaksi viikkoa sitten parin muun kanssa laivalta, joka joutui haaksirikkoon."
"Mitenkä sitten pääsitte saarelle?" kysyi punapartainen mies.
"Meidän veneemme upposi ja nähtyämme tämän saaren uimme me tänne pelastusvöiden avulla, joten me helposti pääsimme sukeltamaan rautatankojen alitse." Molemmat soutajat kääntyivät heti ja katsoivat minuun. He olivat kumpikin mustapartaisia miehiä ja huudahtivat samassa: "Tuhat tulimmaista!"
"Mutta suotta on minun jatkaa teille kertomustani onnettomuudestamme", virkoin minä. "Tärkeintä on saada teidät nyt heti maihin ja järjestää olonne niin mieluisaksi kuin mahdollista."
"Aivan oikein!" virkkoi veneen päällikkö. Ja molemmat soutajat säestivät: "Aivan oikein!"
Se rautatanko, joka esti heidän venettään pääsemästä edemmäs, oli aivan veden pinnalla, ja noin kuuden jalan päässä siitä esti minua pääsemästä heidän luokseen toinen tanko, joka oli noin jalan korkeudella vedestä. Äsken tulleiden veneessä oli muutamia irroitettavia pohjalautoja ja päällikkö antoi nyt nostaa esiin pari sellaista, jonka jälkeen ne asetettiin sillaksi, jonka toinen pää oli tuon suuremman veneen keulassa sekä toinen minun pikku alukseni edessä olevalla rautatangolla.
"Kas noin!" virkkoi päällysmies. "Antakaamme neidin mennä ensin!" Vanha herra nousi, ikäänkuin tahtoisi hän ensin kulkea siltaa pitkin, mutta punapartainen mies johtikin sitä ennen tyttären, joka ei vielä ollut lausunut sanaakaan, lautojen päälle, ja hän kulki toisen merimiehen tukemana sillan toiseen päähän, jonka jälkeen minä autoin hänet veneeseen. Sitten tuli hänen isänsä ja minä soudin heidät maihin.
Mrs Aleshine ja mrs Lecks tulivat heitä vastaan mitä ystävällisimmin.
"Mr Dusante, luullakseni?" virkkoi mrs Lecks.
Ja mrs Aleshine kuiskasi minulle innokkaasti: "Onko hän Emily vaiko
Lucille?"
Niin nopeasti ja lyhyesti kuin suinkin selvitin minä heille asian laidan. Parin minuutin ajan seisoivat he aivan tuppisuina. Mikään tähänastinen tapaus — ei edes haaksirikko, pelastusveneen uppoaminen eikä matkamme pelastusvöiden varassa — ollut hämmentänyt heitä niin paljon kuin Dusanten perhekysymyksen jääminen ratkaisematta. Merimatka oli ollut heille jotain aivan uutta, merkillistä ja outoa, mutta milloinkaan eivät he olleet voineet aavistaa, että kohtalo voisi valmistaa heille sellaisen pettymyksen kuin nyt.
Tapahtuman jälkeen pääsivät rouvat kuitenkin pian jälleen tasapainoon ja he johtivat monin ystävällisin sanoin lähetyssaarnaajan tyttärineen huvilaan, kun minä taas palasin auttamaan merimiehiä saamaan alusta maihin.
Minä löysin heidät paraillaan kiinnittämässä venettään, etteivät aallot ruhjoisi sitä kallioita vasten.
"Tuumimme ensin", virkkoi punapartainen mies, kun he vihdoinkin olivat kiivenneet minun veneeseeni, "ettei ollut totta mitä meille ilmoititte, nimittäin ett'ette ole isäntä tällä saarella ja ettei teillä ole avaimia tankojen rautalukkoihin, mutta sitten ajattelimme, että jos kerran olisitte voinut lukot avata, ette olisi viitsinyt nähdä tällaista vaivaa meidän maihin pääsemiseksemme."
Minä kerroin nyt tarkemmin koko seikkailumme, ja miehet hämmästyivät suuresti kuullessaan, että onnettomuustovereinani oli kaksi naishenkilöä.
Kysymykseeni, miksi he olivat tulleet tälle saarelle, vastasivat merimiehet kapteeninsa saaneen kuulla, että tämä oli asuttu, vaan lähemmin hän ei tietänyt, keitä täällä asui. Ja kun vallitsevan merenkäynnin vuoksi oli mahdotonta laivalla lähestyä saarta, eikä kapteeni sitäpaitsi halunnut poiketa suunnastaan, päätti hän mieluummin luovuttaa pois kolme miestään kuin pitää lähetyssaarnaajaa tyttärineen enää päivääkään laivassa.
"Katsokaa, sir", lausui veneen päällikkö samassa kun nousimme maihin, "pappi ei tahtonut millään saada päähänsä, että ruokavarat olivat vähissä ja että aluksemme vuoti kuin seula, vaan hän vain riiteli ja napisi, joten hänestä koitui meille lopuksi pahempi kiusa kuin sisään tunkeva merivesi ja huonot laivakorppumme yhteensä, ja ellei hänen torailemisestaan olisi päästy, olisi hän saattanut tulla heitetyksi haikalojen ruoaksi. Sen vuoksi että meidät lähetettiin pois sai jälellejäänyt miehistö kolme puolta ruoka-annosta lisää, ja se vaikutti hyvää niin tukalassa asemassa."
Saavuttuamme huvilaan vein minä miehet keittiöön, missä mrs Aleshine jo oli valmistanut hyvän aterian ja kohta istuikin nuo kolme merimiestä tyytyväisenä runsaasti katetun pöydän ääressä. Mrs Aleshine piti huolta siitä, ettei heiltä saanut mitään puuttua, tehden samalla heille lukemattomia kysymyksiä.
Ennen kuin he olivat lopettaneet aterian saapui mrs Lecks'kin keittiöön.
"Olen luovuttanut papille ja hänen tyttärelleen kaksi etummaista makuuhuonetta", sanoi hän, ensin hyvin ystävällisesti tervehdittyään merimiehiä. "Mrs Aleshine ja minä kiirehdimme nimittäin huvilaan laittamaan kaikki järjestykseen samalla kun te läksitte veneellä tulijoita vastaan. Nuori neiti oli kovin väsynyt ja olikin sangan iloinen saadessaan teetä ja päästessään kömpimään sänkyyn. Vaan pappi tahtoi välttämättömästi saada löysäksi keitetyitä munia, ja kun minä sanoin, ettemme olleet löytäneet saarelta kanatarhaa, katsoi hän minuun ikäänkuin hän ei uskoisi minua, vaan ajatteli, että minä piilotin munat myydäkseni ne."
"Sepä lystikäs ajatus täällä keskellä valtamerta!" virkkoi mrs Aleshine.
"Jos hän lakkaa puhumasta teille löysäksi keitetyistä munista, madame", lausui punapartainen mies kunnioittavasti, "niin kiittäkää siitä taivaallista luojaanne."
"Niin, kiittäkää", lisäsivät molemmat toiset merimiehet.
Miss Ruth Endertonia eikä hänen isäänsä näkynyt ennen kuin seuraavana päivänä aamiaisella.
Nuori neiti teki hyvin miellyttävän vaikutuksen. Hän oli pienikokoinen, hento ja sorea. Hänen käytöksensä oli avonainen ja miellyttävä ja hän saavuttikin heti suuren armon mrs Lecks'in ja mrs Aleshine'n edessä.
Mr Enderton taas oli aivan toisen luonteinen. Hän oli kylmä, turhantarkka herrasmies, joka piti niin suuressa määrin huolta vain omasta persoonastaan, että hän tuskin huomasi, mitä hänen ympärillään tapahtui. Oikeastaan ei hän pohjaltaan ollut paha, ja yleensä oli hän rauhallinen, vaan hän pani todellakin niin vähän huomiota ympäristöönsä, ettei hän voinut käsittää, kuinka hänen tavalliset jokapäiväiset elintapansa voisivat häiriytyä. En ollenkaan ihmetellyt, että hän oli saattanut elämän vuotavalla laivalla paljon ikävämmäksi kuin se muuten olisi ollut.
Elämään saarella näkyi hän olevan sangen tyytyväinen ja mrs Lecks'ia, mrs Aleshine'a sekä minua piti hän saaren omistajina, ollen nähtävästi unohtanut tai oli jättänyt kokonaan huomioonottamatta kertomukseni siitä, miten olimme saarelle joutuneet.
Heti niin pian kuin mrs Lecks katsoi suinkin sopivaksi — ja sen hän teki jo ensimäisenä aamupäivänä — mainitsi hän mr Endertonille siitä maksusta, jonka heidän tuli suorittaa Dusanteille. Hän teki selvää, mitenkä me puolestamme olimme järjestäneet asiat, ja virkkoi, että koska mr Endertonilla ja hänen tyttärellään oli huvilan paraat makuuhuoneet, piti heidän hänen mielestään suorittaa viisitoista dollaria viikossa niistä molemmista.
"Vaan jos teidän tyttärenne", jatkoi hän, "voisi toimittaa taloudessa jotain hyödyllistä — vaikken tosin käsitä, mitä hän tekisi, koska mrs Aleshine ja minä suoritamme kaikki tehtävät — niin voisimmehan ehkä keksiä hänelle jotain. Mutta te itse ette voi tehdä mitään, ellette tosin pidä saarnaa joka sunnuntai, vaan kun emme tiedä, mihin kirkkokuntaan Dusantet kuuluvat, niin olisi väärin kuluttaa heidän varojaan sellaisen uskonnon opettamiseen, johon he eivät usko."
Koko tätä ehdotusta vastusti mr Enderton. "Tullessani tänne", virkkoi hän, "luulin, ettei minun tarvitsisi maksaa mitään olostamme täällä. Muuten ovat hintanne mielestäni aivan liian kalliit. Nan-fu-tschang'issa maksoi, jos muistan oikein, kaikkein paras täysihoito vain kaksi à kolme dollaria viikossa."
"Tarkotukseni ei ole ehdottaa mitään, mikä ei tunnu oikeudenmukaiselta", vastasi mrs Lecks, "vaan niin kauan kuin meillä on vähänkään omaatuntoa jälellä en aio istua täällä ja katsella, mitenkä Dusantet häviävät Kiinan alhaisten hintojen nojalla."
"En tiedä mitään Dusanteista", virkkoi mr Enderton, "vaan minä en halua maksaa viittätoista dollaria viikossa itseni ja tyttäreni puolesta."
Tätä mielipiteiden vaihtoa kesti kauan ja jatkettiin yhtä innokkaasti molemmin puolin sekä loppui se vihdoin siihen, että mr Enderton suostui maksamaan yhtä paljon kuin molemmat rouvat ja minä, eli panemaan joka viikko inkivääriruukkuun kahdeksan dollaria itsensä ja tyttärensä puolesta.
"Ette ehkä ota ollenkaan huomioon", lausui mrs Lecks kylmällä totisuudella, "että mr Craig, mrs Aleshine ja minä suoritamme täällä kaikki tehtävät, vaan ei sovi pistää inkivääriruukkuun niitä!"
"Minä puolestani tiedän", virkkoi mr Enderton, "että minä joka tapauksessa maksan kohtuuttoman korkean hinnan."
Päivällisen jälkeen — ja tässä huomautettakoon, ettei kummaltakaan tulokkaalta tiedusteltu heidän mielipidettään ruokailu-ajoista — keskusteli mrs Lecks samasta asiasta veneen päällikön kanssa, vaan se oli pian ratkaistu, sillä kaikilla kolmella merimiehellä ei ollut yhteensä kuin yksi dollari ja neljäkymmentäkolme centiä, ja ne rahat halusivat he mielellään säästää tupakkaan, selitti punapartainen.
Tämän vuoksi päätettiin, että kosk'eivat merimiehet voineet kukaan maksaa puolestaan, tulisi heidän suorittaa niin paljon työtä kuin mahdollista — päätös, johon miehet ilolla suostuivat.
"Pyydämme vain yhtä seikkaa", virkkoi veneen päällysmies mrs Lecks'ille, "ja se on, ettei meidän tarvitse olla yhdessä papin kanssa. Me olemme nyt syöneet kolme ateriaa samassa pöydässä kuin hän ja minä ja toverini olemme yhtä mieltä siitä, että me töintuskin saatamme sellaista tapaa jatkaa."
Sen jälkeen saivat miehet syödä kaikki ateriansa keittiössä. Ja mrs Aleshine, jota heidän seuransa huvitti sangen paljon, aterioi useimmiten heidän seurassaan. Joskus tuli hän myöskin ruokasaliin istumaan meidänkin kanssamme, vain näyttääkseen, että hän oli siihen yhtä oikeutettu kuin muutkin.
"En todellakaan käsitä", virkkoi mrs Aleshine, "mitä työtä nuo merimiehet tekisivät. Eivät he tietysti taida puutarhanhoitoakaan, se on selvä. Lienee senvuoksi parasta antaa heidän vain kalastaa."
Mrs Lecks'in mielestä tämä oli oivallinen ehdotus ja niin ilmoitettiinkin miehille, että heidän tulee kalastaa kahdeksan tuntia kaikkina muina päivinä paitsi sunnuntaisin.
Tämä järjestely ei kuitenkaan näyttäytynyt hyväksi, sillä heti ensimäisenä päivänä saivat he niin runsaasti kaloja, että oli mahdoton käyttää niitä kaikkia, huolimatta siitäkään, että miehet söivät niitä mitä parhaimmalla ruokahalulla. He saivat nyt käskyn kalastaa vain niin paljon kuin tarvittiin, ja muuten auttaa mrs Lecks'ia ja mrs Aleshinea miten parhaiten taisivat.
Minä jouduin hyvin pian ystävälliseen suhteeseen miss Ruth Endertonin kanssa, sillä hän keskusteli yleensä sangen mielellään.
"Siitä on pitkä aika kun olen saanut jutella kenenkään kanssa", sanoi hän.
Hän oli jättänyt Yhdysvallat aivan pienenä, eikä sen jälkeen ollut nähnyt isänmaataan. Sillä pienellä lähetysasemalla, missä hän oli kauan asunut, ei hänellä ollut ollut juuri mitään seuraa, ei ainakaan sellaista, mikä olisi häntä miellyttänyt. Ja nyt oli hän hyvin ihastuksissaan saada olla ihmisten luona, joiden kanssa hän tuli toimeen.
Ei kestänyt kauan ennen kuin hänen ystävyyssuhteenpa mrs Lecks'in, mrs
Aleshinen ja minun kanssani lujittui yhä enemmän.
Minä tein kaiken voitavani tehdäkseni hänen olonsa niin miellyttäväksi kuin suinkin. Minä vein hänet soutelemaan kalliosärkkien väliin, opetin häntä kalastamaan ja osoitin hänelle kaikki saaren kauneudet.
Mr Enderton ei juuri paljon seurustellut kanssamme, sillä sen jälkeen kuin hän löysi kirjastohuoneen, vietti hän enemmän aikansa siellä.
"Teillä on hyvin valikoitu kirjasto, sir", sanoi hän minulle, "vaan huomaa hyvin pian, ettei teillä ole halua uskonnollisiin eikä tieteellisiin tutkisteluihin."
Useat kerrat selitin hänelle, etten minä ollut huvilan enkä kirjaston omistaja, mutta hän joko unohti sen hyvin pian tai ei kiinnittänyt mitään huomiota väitteeseeni.
Kun hän viikon loputtua suoritti maksunsa jätti hän rahat mrs Lecks'ille. Ja vaikka tämä hänen silmäinsä edessä laski ne inkivääriruukkuun, huomasin minä hänen siitä huolimatta uskovan, että hän maksoi mrs Lecks'ille, joka siitä sai ansiota ja voittoa. Hänellä oli joka tapauksessa mukava asunto sekä kaikki mitä hän tarvitsi — ja melkein kaikki mitä hän toivoikin, varsinkin mitä tuli ruokaan ja juomaan. Olin tuskin koskaan nähnyt niin oloihinsa tyytyväistä miestä kuin hän.
Myöskin noiden kolmen merimiehen oli hyvä olla. Kuitenkaan eivät mrs Lecks ja mrs Aleshine pitäneet siitä, että he joutilaina söivät Dusantein leipää. Kolmen päivän päästä virkkoi mrs Lecks minulle, että hän aikoi opettaa heille puutarhanhoitoa sekä näyttää miten vihanneksia oli poimittava.
"Luonnollisesti vähentyvät teidän tehtävänne näinollen jonkun verran, vaan kalastamiseen ja halkojen kantoon kuluu merimiehiltä kovin vähän aikaa, ja jos puutarhatyöt vain tulevat tehdyiksi, on mielestäni samaa kuka ne tekee. Te saatte enemmän aikaa seurustellaksenne miss Ruthin kanssa, sillä minun käsittääkseni ei ole mitään mitä hän voisi tehdä tai mitä hän osaisi tehdä."
Merimiehet tekivät enemmän kuin mielellään kaikki ne työt, mitkä mrs Lecks ja mrs Aleshine heille määräsivät, sillä he kunnioittivat suuresti noita kahta naista. Varsinkin viimemainittu oli suuresti heidän suosiossaan, ei ainoastaan senvuoksi, että hän niin paljon oli heidän kanssaan, vaan senkinvuoksi, että hänen käytöstapansa oli luonnollista ja ystävällistä. Miehet koettivat parhaansa mukaan paitsi keventää hänen töitään myöskin keksiä kaikkea, mikä saattoi häntä miellyttää.
Muuan heistä kiipesi "palmunlehtiviuhkapuuhun", joksi mrs Aleshine sitä kutsui, ja leikkasi siitä muutamia suuria lehtiä, mitkä hän sitten oikealla merimiehen tavalla ompeli yhteen viuhkoiksi, jotka tosin olivat raskaita ja kömpelöitä, vaan jotka — kuten hän väitti — aikaansaivat täydellisen myrskytuulen, jos hän sellaista halusi.
Päällysmies pyydysti elävältä kaksi lintua, leikkasi niiltä siivet ja kulutti monta päivää niiden kesyttämiseen, toivoen, että ne jollain tavoin korvaisivat kanoja, joiden puutetta mrs Aleshine kovasti valitti.
Sitäpaitsi tanssi kaksi miehistä hänelle joka päivä englantilaisen merimiestanssin, mikä häntä suuresti huvitti.
Noin kymmenen päivää lähetyssaarnaajan tulon jälkeen kun minun muutamana iltana tapani mukaan piti mennä rantaan panemaan kuntoon venettä, jolla miss Ruth ja minä kävimme iltapäivisin soutelemassa, näin mrs Lecks'in ja mrs Aleshine'n istuvan kahden erään puun varjossa. He nähtävästi odottivat minua, sillä heti minut huomattuaan viittasi mrs Lecks minua tulemaan heidän luokseen.
"Istukaahan tähän", virkkoi hän. "Tahdon puhua kanssanne eräästä seikasta. Mrs Aleshine ja minä olemme päättäneet sanoa teille, ett'ette turhanpäiten niin kauan vitkastelisi tuon tärkeän kysymyksen tekemisessä miss Ruthille."
Tämä kehoitus sai minut kerrassaan hämmästymään.
"Minkä tärkeän kysymyksen tekemisessä?" huudahdin minä.
"Niin, katsokaas!" jatkoi mrs Lecks, "me kyllä olemme huomanneet, ett'ette todellakaan vielä ole häneltä kysyneet, sillä ymmärrämme niitäkin asioita, kun kerran joskus maailmassa olemme itsekin olleet mukana sellaisessa. Mutta joka tapauksessa tiedämme, miten asiat ovat."
"Emme muuten kehottaisi teitä kiirehtimään, elleivät mausteet ja ennen kaikkea jauhot alkaisi olla loppumassa. Me olemme puhelleet merimiesten kanssa, ja he ovat vakuuttaneet, ettei kapteeni enää lähetä noutamaan heitä, sillä jos hän kerran olisi todella päättänyt lähettää hakemaan, olisi hän sen jo tehnyt. Ehkei hän ole tullut perillekään, ja siinä tapauksessa hänen tietysti on ollut mahdoton lähettää! Ja he sanovat olevan parasta mitä voimme tehdä — elleivät Dusantet saavu ajoissa, — että kokoamme kaikki jäännökset mitä meillä on, istuudumme suureen veneeseen ja soudamme sillä saarelle — en tiedä oikein kuinka kaukana se on, — jonne meidän laivamme kapteeni aikoi. Siellä on meidän oltava siksi kuin pääsemme johonkin laivaan."
"Mutta mitä sillä tuumalla on tekemistä miss Ruthin ja minun kanssani?" kysyin minä.
"Mitäkö on tekemistä?" huudahti mrs Lecks. "Koska kerran valinne miss Ruthin kanssa on selvä ja sovittu, niin eihän mikään estä meitä laittautumasta kuntoon eikä lähtemästä milloin tahansa."
"Mutta, rakkaat ystävät", sanoin minä aivan totisena, "minulla ei ole kaukaisintakaan aikomusta kosia miss Endertonia."
"Sitä minä juuri mrs Aleshinelle sanoin", virkkoi mrs Lecks, "ja senvuoksi me nyt olemme jättäneet silitysrautamme jäähtymään ja ryöstäneet itsellemme ajan puhutellaksemme teitä. Nuorten miesten tapana on lykätä sellaisen tuuman toteuttaminen niin pitkälle kuin mahdollista, vaan tällä kertaa ei niin saa tapahtua."
"Ei todellakaan!" vahvisti mrs Aleshine. "Ja senvuoksi minä nyt selitän teille tarkkaan, miten asiat ovat. On perheenemäntiä, jotka laskevat korttelin jauhoja olevan tarpeeksi kunkin henkilön osalle päivässä, vaan silloin ovat kysymyksessä maatyön tekijät — sillä raskaampaa työtä tekevät ihmiset syövät paljon. Mutta minä olen huomannut, että kolme neljänneskorttelia riittää erittäin hyvin, jos jauho vain on hienoa ja kevyttä, niin että se uunissa nousee hyvin. Niinpä olen minä nyt mitannut kaiken sen jauhon mitä meillä on, ja mrs Lecks ja minä olemme laskeneet, että jos kunkin osalle meistä tulee kolme neljänneskorttelia päivässä, voimme viipyä täällä vielä kahdeksan päivää, vaan ei yhtään enempää — tahtoo sanoa, elleivät Dusantet siksi saavu, mutta siitähän emme kukaan tiedä mitään. Ymmärrätte itse, mr Craig, ettei meillä ole yhtään aikaa hukattavaa, jos vielä otetaan huomioon, että hänellä on jotain varusteltavaa, ennen kuin hän voi ruveta morsiameksi."
"Ei", virkkoi mrs Lecks, "mitään juhlaa ei tarvitse pitää meille kahdelle eikä noille kolmelle matruusille."
Äänetönnä hämmästyksestä tuijotin minä vuoroin kumpaankin naiseen. Eikä mrs Lecks sitäpaitsi antanut minulle vielä tilaisuutta mitään lausuakaan.
"Jos asiat olisivat toisin", sanoi hän, "niin voitaisiin kihlautuminen lykätä siksi kuin pääsemme täältä pois, vaan tässä tapauksessa on se aivan mahdotonta. Täällä on kaikki teidän käsissänne, mutta antakaapa olla, kunhan pääsemme pois, niin kyllä kaikki loppuvat. Herttaisempaa tyttöä kuin hän ette milloinkaan löydä, vaan jos hän pääsee täältä ennen kuin olette hänet sitonut, niin eipä tiedä kuka hänet korjaa. Päästyämme tuonne toiseen saareen voitte saada nähdä hänet ehkä vain kerran viikossa — ehkette niinkään usein. Hän saattaa sitten matkustaa sieltä pois toisessa laivassa ja te toisessa, ja silloin on mahdollisuus käydä niin hullusti, että joku lähetyssaarnaaja tai muu pölkkypää korjaa hänet ennen kuin te olette ehtinyt kysyä häneltä ratkaisevasti."
"Eikä pahimmin yksin niin!" lausui mrs Aleshine. "Ajatelkaa, jos Dusantet saapuvat tänne ennen kuin olemme ehtineet lähteä. Kukaan meistä ei tiedä, mikä tuo Dusante on. Voihan hän olla Emilyn ja Lucillen veli. Mitä mahdollisuuksia teillä sitten olisi, kun miss Ruth asuisi hänen talossaan ja hänhän on myös veneen isäntä! Ja niinkin hullusti saattaisi olla, että hän on leski — ja se olisi kaikkein ilkeintä."
"Saman tekevää ovatpa poikamiehiä tai leskiä, mutta kaikki jotka miss Ruthin näkevät tahtovat saada hänet vaimokseen, ja ellei se tapahdu yksinomaan hänen kauniin muotonsa vuoksi niin ainakin hänen isänsä rahojen tähden."
"Isänsä rahojen tähden!" huudahdin minä. "Mitä te nyt oikein puhutte?"
"Niin juuri, rahojen tähden", sanoi mrs Lecks varmalla äänellä, "sillä kukaan ei ole niin kitsas ja säästäväinen kuin hän, ellei hänellä olekin oikein suuria summia."
"Ja te tiedätte yhtä hyvin kuin mekin", sanoi mrs Aleshine, "että niissä maissa missä hän on ollut, ovat pakanat hyvin kärkkäitä kullan ja hopean perään, rukoilevatpa he niitä epäjumaliltaankin, niin luuletteko, kun sellaiset pakanat käännytetään, etteivät lähetyssaarnaajat osaisi vietellä heiltä heidän omaisuuksiaankin? Mr Enderton on luullakseni kääntänyt tuhansia pakanoita."
Nyt purskahdin minä makeaan nauruun. Mutta mrs Lecks nuhteli minua siitä.
"Kuulkaahan, mr Craig", sanoi hän, "tässä ei ole mitään naurettavaa. Mrs Aleshine ja minä puhumme teille katsoen teidän omaa sekä miss Ruthin parasta. En tosin pane paljon arvoa hänen isäänsä, vaan hänen rahansa ovat yhtä hyviä kuin muidenkin. Ja vaikka he olivatkin pakoitetut jättämään matkalaukkunsa laivaan, voi kyllä huomata siitä vähästä mitä heillä on mukanaan, että he ovat tottuneet mitä parhaimpiin olosuhteisiin. Mrs Aleshine ja minä valvoimme kauan eilen illalla ja keskustelimme tästä asiasta, tullen siihen päätökseen, että näin hyvää tilaisuutta ei teille tämän jälkeen tule. Kun lisäksi ajattelette, että hänen isänsä on pappi ja voi vihkiä teidät siinä silmänräpäyksessä, niin ettekö todella itsekin älyä, miten tuhmaa olisi lykätä asia tuonnemmaksi?"
"Nyt täytyy minun mennä laittamaan illallista", virkkoi mrs Aleshine ja nousi, "mutta minä toivon, että istuessanne aterialla vastapäätä miss Ruthia ja katsoessanne hänen silmiinsä, te muistatte, mr Craig, että kolme neljänneskorttelia jauhoja päivässä on vähin määrä millä ihminen voi elää, ja että aika rientää."
"Toivon ettette ole maininneet miss Endertonille mitään tästä asiasta", sanoin minä.
"Emme", sanoi mrs Aleshine. "Koska kerran teidän asianne on kosia, katsoimme tietysti sopivaksi puhua siitä juuri teille. Ja koska itsellämmekin on kokemusta tällaisista tapahtumista, tiedämme, että jos odottamattomasti tyttöä kosii, sitä helpommin hän taipuu, jos hänellä kerran on aikomus taipua."
Tämän jälkeen jättivät rouvat minut ja minä seisoin siinä puoliksi nauraen, puoliksi vihastuneena.
Minulla ei ollut ollenkaan tarkotusta kosia miss Ruth Endertonia. Hän oli kyllä perin miellyttävä, vilkas ja iloinen tyttö sekä — mikäli minulla oli syytä otaksua — myöskin viisas ja ymmärtäväinen, vaan siitä kun hänet ensi kerran tapasin ei ollut kulunut vielä muuta kuin neljätoista päivää, eikä mikään avioliittotuuma suinkaan ollut lentänyt aivoihini. Mutta luulivatkohan nyt mrs Aleshine ja mrs Lecks tai — se kaikkein merkittävintä — luulikohan miss Endertonkin, että minä aioin häntä kosia?
Suureksi tyytyväisyydeksi sain viimeiseen kysymykseen kuitenkin heti vastauksen, sillä miss Ruth saapui siinä samassa juosten rantaan ja huusi minulle tavallisella teeskentelemättömällä, reippaalla tavallaan — tavalla, jolla nainen kohtelee ystäväänsä, vaan ei siten kuin hän tekee aavistaessaan kosimista. Hänen olennostaan ei nyt näkynyt yhtä enemmän tietoisuutta mrs Lecks'in ja mrs Aleshine'n suunnitelmasta kuin saattoi näkyä silloinkaan, jolloin hänet tapasin ensimäisen kerran.
Mutta soudellessani hänen kanssaan luotojen välissä tunsin minä sellaisen tunteen, mikä tähän saakka oli ollut minulle aivan outo.