Eihän ollut olemassa mitään syytä mrs Lecks'in ja mrs Aleshine'n olettamuksiin, vaan ajatuskin siitä, että he olivat ajatelleetkin jotain sellaista, vaikutti minuun tavattoman häiritsevästi. En tuntenut enää samallaista rauhaa ollessani miss Ruthin seurassa kuin tähän saakka.
Minun luullakseni ei hän huomannut mitään muutosta minussa, sillä hän nauroi ja jutteli yhtä avonaisesti kuin ennenkin ja kertoi, miten kovin hauskalta hänestä tuntui olo tuolla yksinäisellä merensaarella.
Palatessamme tapasimme mrs Aleshinen.
"Aikomukseni on kattaa teille kahdelle illallinen tuonne puun alle", lausui hän. "Olemme kaikki syöneet vähän aikaisemmin kuin tavallisesti, sillä matruuseilla oli kova nälkä. Isällenne vein ruoan kirjastohuoneeseen, missä hän vielä parhaillaan pitää kirjaa toisella kädellään ja toisella liikuttelee lusikkaa teelasissa, siksi kuin jok'ikinen nesteen pisara on vähitellen loiskahtanut lattialle, vaan se ei tee suinkaan mitään, sillä heti huomenaamulla pesen minä sen paikan permantoa."
Miss Ruth oli tähän sangen tyytyväinen, ja minä puolestani huomasin siinä ensi askeleen niiden aikomuksien toteuttamiseksi, jotka tiesin heillä olevan. Samalla kun istuin pöytään kuiskasi mrs Aleshine minulle hiljaa:
"Muistakaa alkaa kolmella neljäsosa-korttelilla!"
Sen jälkeen hän poistui.
"Eivätkö teidänkin mielestänne mrs Lecks ja mrs Aleshine ole tavattoman hyviä ja kilttejä?" lausui miss Ruth sekoittaen lusikalla teetään. "He näkyvät alinomaa ajattelevan vain miten he parhaiten voisivat osoittaa ystävällisyyttä toisia kohtaan."
Minä olin täydellisesti samaa mieltä miss Endertonin kanssa, mutta ajattelin samassa, että tietäisipä hän vaan, minkälaista ystävällisyyttä nuo naiset koettivat osoittaa häntä kohtaan.
"Joko olette yrittänyt lähestyä?" kysyi mrs Lecks minulta seuraavana päivänä.
Vastattuani hänelle, etten ollut koettanut lähestyä miss Ruthia sillä tavoin kuin hän tarkotti, läksi hän luotani totisena ja huolestunein kasvoin.
Muutamia tunteja sen jälkeen sai mrs Aleshine minut käsiinsä.
"Nyt on ilmestynyt vielä yksi syy kiirehtimään teidän kosintaanne. Nuo merimiehet eivät näy tulevan toimeen ilman tupakkaa, ja mrs Lecks on myynyt sitä heille eräästä laatikosta, jonka hän löysi kaapista. Ne saivat kokonaisen kupillisen viidellä centillä, ja minun mielestäni se on tavattoman halpa hinta, mutta hän sanoi, että kaukaisilla saarilla ovat hinnat aina huokeat ja hän on käärinyt rahat pieneen paperiin, jolle hän kirjoitti: 'Merimiesten maksamia tupakkarahoja!' Paketin on hän laskenut inkivääriruukkuun. Nyt on niiden rahat melkein lopussa ja mrs Lecks on sanonut, ettei hän anna heille hiventäkään mr Dusanten tupakoista, elleivät he siitä suorita maksua. Ja kun eivät ne nyt enää saa tupakkaa jättävät he tietysti tämän saaren ennen kuin jauhotkaan ovat loppuneet."
Tämä oli nyt uusi keino saada minut kiirehtimään kihlaustani, jonka mrs Lecks ja mrs Aleshine olivat sydämiensä syvyydessä päättäneet tapahtuvaksi!
Minulla puolestani ei ollut ollenkaan halua vielä lähteä saaresta ja toivoin sen kerran tapahtuvan jollain paremmalla aluksella kuin soutuveneellä.
Estääkseni matruuseja rupeamasta ajattelemaan liian aikaista lähtöä saaresta annoin heille tarpeeksi rahaa tupakan ostoon. Luulen kuitenkin, että minä tällä teollani pahoitin mrs Lecks'in ja mrs Aleshine'n mieliä. Mutta enpä olisi luullut, että minun pienellä lahjallani oli sellainen vaikutus.
Eivät he minulle mitään sanoneet, mutta heidän käytöksestään ja kasvojensa ilmeistä saatoin päättää, että he katsoivat minun tehneen kunnottoman teon. Kahteen päivään en kuullut montaa sanaa heidän suustaan. Vihdoin tuli mrs Aleshine luokseni ja ilmoitti minulle erään päätöksen, jonka minä katsoin olevan heidän myötätuntoisuutensa korkeimman huipun.
"Mrs Lecks ja minä koetamme nyt noudattaa suurinta mahdollista säästäväisyyttä", lausui hän minulle surullisena ja kostein silmin. "Me annamme merimiesten syödä enemmän kalaa, ja hän ja minä lakkaamme kokonansa syömästä leipää, koettaen korvata sen jollain muulla saatavissa olevalla ravinnolla. Te ja miss Ruth sekä hänen isänsä saatte kukin päivittäin kolme neljänneskorttelia jauhoja."
Nämä sanat liikuttivat minua syvästi. Enhän voinut sallia, että nämä hyväsydämiset naiset puolittain näkisivät nälkää valmistaakseen minulle pitemmän ajan kosimiseen. Minä lausuinkin nyt aivan totisena mrs Aleshinelle:
"Heittäkää koko ajatus rakkaudesta ja kosimisesta! Sehän on paljasta hulluutta! Ja eläkäämme kaikki rauhallisina ja tyytyväisinä kuten ennenkin. Jos ruokavarat loppuvat ennen kuin Dusantet tulevat, niin eihän meillä sitten ole muuta neuvoa kuin lähteä täältä soutuveneellä, vaan siihen hetkeen saakka nauttikaamme elämästämme täällä niin paljon kuin voimme ja olkaamme keskenämme yhtä hyviä ystäviä kuin ennenkin!"
Mutta se oli samaa kuin puhua jollekin niistä palmuista, joiden lehdet yllämme värähtelivät.
"Se jauhomäärä, minkä mrs Lecks, minä ja nuo kolme merimiestä voimme säästää teille, pitentävät aikaa neljä päivää."
Koko sen ajan minkä pastori Enderton oli oleskellut saaressa oli hän joko istuskellut kirjastohuoneessa tai hajamielisenä kävellyt rannalla.
Jostain selittämättömästä syystä oli hänen rauhallisuutensa nyt kuitenkin äkkiä loppunut. Hän tuli levottomaksi, tyytymättömäksi ja teki muistutuksia ruoasta ja asunnosta. Sen sijaan että hän ennen oli istunut kirjastossa alkoi hän nyt pari kirjaa kainalossaan käyskennellä ympäri saarta ja heittäytyi pitkälleen milloin minnekin, kuitenkin pian jälleen siitä nousten.
Eräänä iltapäivänä ollessamme miss Ruthin kanssa soutelemassa, näimme mr Endertonin tulevan rantaan. Tultuaan lähemmäs huusi hän tyttärelleen:
"Ruth, tule heti maihin! Jos tahdot hengittää raitista ilmaa voit yhtä hyvin kävellä minun kanssani kuin soudella — kenen kanssa tahansa."
Nämä epäkohteliaat ja kovat sanat saivat veren nousemaan kasvoihini ja miss Ruth tuli kalman kalpeaksi häpeästä ja nöyryytyksestä. Hänen isänsä ei ennen ollut lausunut sanaakaan ystävällistä suhdettamme vastaan, jonkavuoksi tämä hyökkäys tuntui anteeksiantamattomalta.
"Olkaa hyvä ja laskekaa minut maihin", sanoi miss Ruth.
Minä noudatin hänen pyyntöään sanaakaan sanomatta, sillä en luottanut tarpeeksi itseeni voidakseni puhua.
Hän lähti kävelemään isänsä seurassa, joka murisi, ettei tytär koskaan viihtynyt hänen seurassaan.
Tunti tämän jälkeen astuin minä muuatta niistä poluista, jotka johtivat metsään. Olin vieläkin kiihoittunut, joskin kuumin kuohu oli jonkun verran ehtinyt mennä ohi. Jouduttuani erään mutkan kohdalle aukeni eteeni näköala mereen saakka.
Siellä alhaalla näin mr Endertonin istuvan sillä penkillä, mistä olin löytänyt Emilyn kirjan. Hän istui selkä minuun päin ja näytti syventyneen lukemiseensa. Noin keskimatkalla hänen ja minun välillään asteli miss Ruth hiljaa vastaani. Hänen katseensa oli tähdätty maahan ja hän ei ollut vielä huomannut minua.
Minä vetäydyin sivulle ja vartosin häntä, Vasta kun hän oli tullut aivan lähelle, sanoin hänelle:
"Miss Ruth, onko isänne sanonut teille jotain minusta?"
Hän katsahti äkkiä ylös, nähtävästi hyvin hämmästyneenä siitä että tapasi minut.
"On", vastasi hän, "hän on sanonut sen olevan sopimatonta, että minä olen niin paljon teidän kanssanne yhdessä."
Näissä sanoissa piili jotain, mikä saattoi suuttumuksen uudestaan kuohahtamaan minussa. Mr Endertonin käytöksessä oli niin paljon sopimattomuutta ja kunniattomuutta — niin paljon vääryyttä ja tyranniutta, että se leimahutti vihan tunteita minussa palamaan. Minut oli loukkaavalla tavalla sysätty syrjään — minua oli kohdeltu iljettävällä tavalla. Minulta tahdottiin riistää jotain, jota minä nyt tunsin — rakastavani.
"Ruth", lausuin minä, mennen aivan lähelle häntä, "oletteko halukas seurustelemaan kanssani yhtä paljon kuin ennenkin?"
Ellei miss Ruth olisi viettänyt suurinta osaa elämästään sellaisella syrjäisellä seudulla kuin Nan-fu-tschang ja ellei hän olisi elänyt teeskentelemättömien, avosydämisten lähetyssaarnaajain keskuudessa, joilta hänen ei ollut tarvinnut peitellä tunteitaan, ja ellei hän koskaan olisi ollut tuntematta sellaisia tunteita, joita hänen oli pitänyt kätkeä, niin enpä luule, että hän nyt, vastatessaan minulle olisi kohottanut silmänsä minuun katsein, joista johtui ajattelemaan syvää, sinistä, kevyen kesä-autereen takaista taivasta. Ja luulenpa, ettei hän myöskään olisi avoimesti vastannut minulle:
"Tietysti olen halukas."
"No niin, muodostakaamme siis suhteemme sellaiseksi, että sitä kutsutaan sopivaksi!" lausuin minä ja suljin hänen molemmat kätensä omiini.
Silloin antoi hän minulle silmäyksen, joka loisti taivaista, himmentymätöntä kirkkautta — ja niin oli kaikki ratkaistu.
Noin viisi minuuttia sen jälkeen sanoin minä hänelle:
"Ruth, menemmekö nyt puhuttelemaan isääsi?"
"Menkäämme!" vastasi hän, jonka jälkeen me lähdimme polkua pitkin alas rantaan.
Lähetyssaarnaaja istui edelleen selkä meihin päin. Hän oli niin kiintynyt kirjaansa, että minä saatoin hänen huomaamattaan pitää käsivarteni Ruthin vyötäisten ympärillä siihen saakka kunnes olimme aivan lähellä häntä. Minä tartuin hänen käteensä ja niin menimme me hänen luokseen.
"Isä", lausui Ruth, "mr Craig ja minä aiomme mennä naimisiin."
Tämän kieltämättä äkkinäisen ja hämmästyttävän ilmoituksen kuultuaan nosti mr Enderton silmänsä, katsoen ensin tyttäreensä ja sitten minuun. Tämän jälkeen laskeutui hänen katseensa jälleen ja hän tuijotti merelle.
"No, isä", sanoi Ruth hieman kärsimättömästi, "mitä sanot sinä asiasta?"
Mr Enderton kumartui alas ja poimi maasta lehden, jonka hän asetti kirjan avoinna olevaan väliin, sulkien sen sitten.
"Tekemäsi ehdotus", virkkoi hän, "on minusta viisas useammaltakin kuin yhdeltä näkösannalta. Niin", jatkoi hän hieman vakavana, "luulen tosiaankin, että sellainen järjestely on sangen hyvä. Minua ei nimittäin ollenkaan ihmetyttäisi, vaikka olisimme pakoitetut oleskelemaan tällä saarella kauankin, eikä minua sitäpaitsi erikoisesti haluta täältä lähteäkään. Ja kun olet saavuttanut johtavan aseman taloudenhoidossa, niin toivon sinun pitävän huolta siitä, että kaikki toimitetaan enemmän mukavuuden ja hienojen vaatimusten mukaisesti kuin tähän saakka — varsinkin ruoka on saatava maukkaampaa."
Ruth ja minä katsoimme toinen toisiimme ja lupasimme sen jälkeen aina, sekä täällä saarella että muualla, koettaa tehdä mr Endertonin elämän niin mukavaksi ja onnelliseksi kuin suinkin.
Tämä oli hyvin paljon luvattu, mutta sillä hetkellä me olimme niin onnellisia ja kiitollisia.
Sitten hän nousi ja puristi meidän molempien käsiä, jonka jälkeen me jälleen jätimme hänet kirjansa pariin.
Kun Ruth ja minä lähestyimme huvilaa seisoi mrs Aleshine pihamaalla keittiörakennuksen lähellä. Nähtyänsä meidät katsoi hän ensin meitä pitkään ja tutkivasti, jonka jälkeen huomasin ihmeellisen eleen hänen kasvoillaan. Samassa nosti hän molemmat kätensä ilmaan ja sanaakaan sanomatta syöksyi sisään huvilaan.
Ennen kuin Ruth ja minä olimme edes ehtineet sinne ryntäsivät mrs Lecks ja mrs Aleshine meitä vastaan. Ja sellaisella innolla ja riemulla, jollaista en heissä ennen ollut nähnyt, kiirehtivät he luoksemme sekä syleilivät ja suutelivat Ruthia suurella sydämellisyydellä. Sen jälkeen kääntyivät he minun puoleeni ja puristivat iloisena käsiäni. Heissä säteili meitä kohtaan mitä riemukkain myötätunto.
"Samassa silmänräpäyksessä kuin näin teidät", virkkoi mrs Aleshine, "saatoin heti huomata, että kaikki oli päätetty ja selvää. Niin varma minä olin asiasta, etten edes mitään kysellytkään."
Minä aloin nyt pelätä, etteivät nuo kiltit rouvat sokeassa ilossaan vain ryhtyisi kertomaan Ruthille niistä suunnitelmista, jotka he liittivät meidän avioliittoomme, tai siitä, miten vastenmielisesti minä olin tämän askeleen ottanut. Mrs Aleshine näytti lukevan minun ajatukseni kasvoistani, koska hän, kokonaan loistaen ulkonaista ja sisäistä tyytyväisyyttä, nyhkäisi minut sivulle.
"Teidän ei tarvitse pelätä, että olisimme jotain maininneet miss Ruthille, tai että hänelle vast'edeskään mitään virkkaisimme. Parempi on hänen antaa uskoa, että te itse olette tämän kaiken kypsyttäneet."
Minua hiukan harmitti, että he luulivat jonkun voivan minua johtaa tällaisissa asioissa, vaan tällä onnen hetkellä pidätin itseni ja ainoastaan hymyilin.
"Minä olen niin iloinen, etten voi sitä sanoin selittää", jatkoi mrs
Aleshine, kun Ruth ja mrs Lecks olivat kääntyneet mennäkseen sisään.
Minäkin aioin seurata heitä, vaan mrs Aleshine pidätti minut.
"Oletteko puhutelleet pappia? kysyi hän.
"Olemme", vastasin minä, "ja hän oli hyvin tyytyväinen. Se minua todellakin kummastuttaa, sillä näinä päivinä on hän ollut kovin ynseällä tuulella."
"Niin onkin ollut", myönsi mrs Aleshine, "totisesti on hän tähän aikaan näyttänyt perin pippurimaisia oireita. Katsokaahan, mr Craig, me olimme mrs Lecks'in kanssa yhtä mieltä siitä, ettei ollut oikein Dusanteja kohtaan antaa tuon rikkaan lähetyssaarnaajan maksaa omasta ja tyttärensä puolesta vain neljä dollaria viikossa, ja niin me päätimme, että ellemme saisi kiskotuksi häneltä enempää yhdellä niin ainakin jollain toisella tavalla. Oikeudenmukaistahan on, että joka ei maksa enempää ei myöskään saa enemmän kuin muutkaan. Senvuoksi olemme alkaneet antaa hänelle enemmän kalaa, mutta vähemmän leipää — aivan samoin kuin merimiehillekin. Samoin on hän myöskin saanut laihempaa teetä, eikä ainoatakaan sokeripalasta enempää kuin mitä on välttämätöntä. Ja sardiinilaatikoita, niitä minä en millään muotoa hänelle avaisi, sillä miksi ne eivät saisi jäädä Dusanteille, vaan nyt hän väittää, että hän sai jo Kiinassa enemmän kalaa kuin häntä halutti syödä. Sitten päätimme myöskin, että kirjastohuone oli puhdistettava, ja sen me panimmekin täytäntöön lainkaan välittämättä hänen murinastaan. Muuten, onko kuultu, että kenkään saa hienon makuuhuoneen ja hyvän ruoan sekä oikeuden käyttää kirjastoa neljällä dollarilla viikossa? Ja kun meitä ei tarvittu kahta siivoamaan yhtä huonetta, puhdisti mrs Lecks etuhuoneen, jonne hän oli kirjoineen siirtynyt. Sitten tulimme me ajatelleeksi mr Dusanten aamunuttua. Eihän ole kohtuullista, että hän saisi käyttää sitä samaan maksuun! Siksi me pesimme sen, priiskoitimme siihen vähän kamferttia ja veimme ylisille. Tahdoimme kaikella tällä näyttää, että jos hän edelleenkin käyttäytyy mokomalla saiturimaisella tavalla, niin on hänen parasta siirtyä tekemisiin muiden kuin meidän kanssa. Minä kyliä huomasin, ettei hän ollut tyytyväinen, sillä enpä ikänäni ole tavannut ketään yhtä mukavuuden ja levon haluista herrasmiestä kuin hän. Mutta me emme ole hänestä välittäneet, Mrs Lecks ja minä olimme sitä mieltä, että tällainen mielenosoitus tekee hänelle hyvää. Hän oli niin kiintynyt vain itseensä, ettei hän edes huomannut tyttärensä alinomaa seurustelevan erään nuoren miehen kera, johon hänen sydämensä päivä päivältä kiintyi yhä enemmän, kun taas tuolla nuorella miehellä ei ollut aikomustakaan mennä tytön kanssa naimisiin. Jaa'a, sen me voimme todistaa."
"Mrs Aleshine", sanoin minä ja heitin häneen terävän katseen "luulen, että mrs Lecks ja te olette saaneet tahtonne läpi ja kiirehtineet tämän asian päättymistä."
Hän vastasi rauhallisesti ja tyytyväisenä:
"Olemmepa niinkin! Tämä oli viimeinen mahdollisuus, eikä sen toteuttaminen käynyt erittäin vaikeaksi."
Mrs Lecks, jonka käytös viime päivinä oli ollut minua kohtaan kylmä ja ankara, muuttui nyt jälleen yhtä iloiseksi kuin ennenkin. Kuitenkaan ei hän malttanut olla tapahtuman johdosta jotain lausumatta ja niin virkkoi hän kerran nuhtelevasti:
"Minun täytyy myöntää, että olin vähällä saada teistä huonon käsityksen, mr Craig. Minun mielestäni ei nuori mies, joka ei heti ymmärrä onneaan, ole koskaan arvoinen sitä saamaan. Ja ellei miss Ruthin isä olisi asettunut väliin ja aiheuttanut ratkaisua, olisin todellakin surkutellut teitä. Mutta nyt on kaikki hyvin, eikä siis ole syytä enää puhua viimevuotisesta lumesta. Nyt ei meillä ole muuta tekemistä kuin hommata häät."
"Häät!" huudahdin minä.
Mrs Lecks silmäili minua harmin ja surkuttelun sekaisella katseella.
"Mr Craig, jos kukaan on holhoojan tarpeessa niin juuri te", lausui hän. "Minä sanon nyt teille kerta kaikkiaan, ettei ole luottamista mr Endertoniin kauempaa kuin hän on näkyvissä. Hän antaa, miss Ruthin mielellään teille nyt, kun hän vielä luulee, että te olette tämän huvilan omistaja ja kun hän kuvittelee, miten mukavata hänelle tulee sen jälkeen kuin hänen tyttärestään tulee taion valtijatar. Vaan joutuupa hän täältä pois ja löytää jonkun toisen mieleisensä nuoren miehen, joka on halukas ottamaan hänet taloonsa ja antaa hänelle ruokaa ja kirjastonsa käytettäväksi ilmaiseksi, niin saattaapa olla mahdollista, että hän suo teidän menevän niin pitkälle kuin pippuri kasvaa. Ja miss Ruth taas ei ole sellainen tyttö, joka menee naimisiin vasten hänen tahtoaan, kun hän vain avaa raamatun ja laskettelee sieltä hänelle epistoloita. Niin, sen sanon teille, että jos teidän tienne silloin kuin täältä lähdemme käyvät eri tahoille, niin ei kukaan ihminen tiedä, milloin ne jälleen yhtyvät, sillä jumala ties, minne hän tytön kuljettaa. Hän on mies joka yht'äkkiä päättää matkansa ja olonsa oman mukavuutensa perusteella."
"Tietysti olen minä halukas menemään hänen kanssansa naimisiin niin pian kuin suinkin", sanoin minä, "vaan luulenpa, etteivät Ruth ja hänen isänsä pidä sellaisesta kiireestä."
"Älkää totutelko uskomaan asioita, joista teillä ei ole varmuutta. Se aiheuttaa vain esteitä. Menkää hänen isänsä luokse ja jutelkaa asiasta, ja jos te vain saatte hänet suostumaan, on helppoa taivuttaa tyttö. Minä kyllä vakuutan, että tästä kaikesta tulee hyvä. Parasta on, että esitätte vihkimisen tapahtuvaksi huomenna, siliä voihan tapahtua, että me lähdemme täältä hyvin pian, ja sitä ennen täytyy meidän tehdä suursiivous, meidän täytyy leipoa ja laittaa ruokaa."
Minä noudatin hänen neuvoansa ja esitin asian mr Endertonille.
"Sir", lausui hän, laskien pois kädestään kirjan "teidän ehdotuksenne on merkillinen, hyvin merkillinen, se täytyy minun sanoa. Vaan lähemmin ajateltuani ei se kuitenkaan ole sen merkillisempi kuin monet muutkaan seikat, joita olen maailman varrella nähnyt. Uskonlahkoihin ja eri kirkkokuntiin kuuluvain kansain keskuudessa olen nähnyt yhtä merkillisiä, aivan yhtä merkillisiä tapahtumia. Ja myönnänpä, että tällaisissa asioissa vihkimisen vissi kiirehtiminen on hyväkin sekä morsiamelle että sulhaselle. Minusta on sitäpaitsi tuntunut hyvin ikävältä, että tyttärelläni on pienessä kodissamme muita naisia alempi asema, niin ettei hän saa järjestää taloudellisia seikkoja minun hyväkseni ja mukavuudekseni. — No niin — mielestäni on sopivaa, että vihkiminen tapahtuu huomenna. Vaikka sataisikin, ei tilaisuutta silti ole tarvis lykätä tuonnemmas."
Ehdotus häiden viettämisestä seuraavana päivänä ei oikein miellyttänyt
Ruthia. Hän ei ollut ollenkaan valmistunut niin pikaiseen avioliittoon.
Lopuksi antoi hän kumminkin perää — tosin enemmän mrs Lecks'in ja mrs
Aleshine'n vaikutuksesta.
Koko jälelläolevan päivän olivat merimiehet täydessä touhussa. He kantoivat sisään viheriäisiä puunoksia, joilla koristivat etusalin. Mrs Aleshine johti valmistuksia.
Molemmat naiset olivat kokonaan antautuneet juhlatouhuun. Niinpä paistettiin suuret määrät torttuja ja muita leivoksia senkin seitsemät lajit.
Sitäpaitsi auttoivat he Ruthia laittamaan pukuansa edes jonkun verran morsiamen asuksi sopivaksi. Muutamia kauniita koristeita lainattiin Emilyltä tai Lucillelta — oli vaikeata tietää kummaltako —, ja kun ne oli silitetyt ja poimutetut kiinnitti Ruth ne pukuunsa sellaisella aistilla ja maulla, että hää-aamuna oli hän mielestäni ihanin morsian mitä ikänä olin nähnyt.
Matruusit olivat pesseet vaatteensa ja esiintyivät harjattuina ja kammattuina.
Mrs Aleshine ja mrs Lecks pukeutuivat niin hienosti kuin suinkin ja mr Endertonin kasvot saivat kaikkein papillisimman muodon, kun, hän etusalissa astui pöydän taakse, vihkien Ruthin ja minut.
"Kaikki nämä laitelmat ovat kiitettävän maukkaita", virkkoi mr Enderton istuttuamme juhlapöytään. "Muuten, rakas Ruth tyttäreni, minusta tuntuu, että avioliittosi vaikutus on jo alkanut, sillä minulla on ollut kerrassaan hyvä ruokahalu ja minusta on tuntunut miellyttävämmältä ja mukavammalta kuin ennen."
"Siinä ei ole ihmettelemistä", kuiskasi mrs Aleshine minulle, "sillä heti kuin saimme tietää kihlauksestanne, lisäsimme me hänen lasiinsa kokonaisen lusikallisen teetä ja lopetimme myös oitis kirjastohuoneen siivoamisen."
Kahtena seuraavana päivänä tehtiin saarella ahkerasti työtä.
Mrs Lecks ja mrs Aleshine tahtoivat lähtiessään saaresta jättää huvilan mitä parhaimpaan kuntoon ja järjestykseen, etteivät Dusantet kotiin saapuessaan olisi tyytymättömiä. Molemmat rouvat halusivat tietysti myöskin jättää hyvän käsityksen itsestään panemalla kaikki vielä parempaan kuntoon kuin mitä alunpitäen oli ollutkaan.
Mr Enderton ihmetteli suuresti näitä matkavalmistuksia. Hän oli hyvin tyytyväinen oloonsa saarella ja oli valmistautunut oleskelemaan siellä kauan, varsinkin nyt, kun hän oli luullut kiltin ja tottelevaisen tyttärensä astuvan mrs Lecks'in paikalle ylijohtoon.
Vaikka olimmekin hänelle selvästi ja perinpohjaisesti selittäneet, että ruokavaramme olivat lopussa, joten meidän oli lähdettävä soutamaan jollekin asutulle saarelle, luuli hän varmasti meidän muodostaneen salaliiton häntä vastaan, ja tuli senvuoksi kovin pahatuuliseksi.
Tämä hänen mielenmuutoksensa sai minut huomaamaan, miten oikea käsitys mrs Lecks'illa ja mrs Aleshine'lla oli ollut hänestä. Jos minä olisin lykännyt avioliiton solmimisen Ruthin kanssa tuonnemmas olisi minun onneni joutunut kokonaan hänen oikkujensa valtaan.
Eräänä kauniina aamuhetkenä alotimme sitten Ruth ja minä häämatkamme avonaisella soutuveneellä.
Mr Endertonille laitettiin mukava paikka perässä ja Ruth sijoittui häntä lähelle. Mrs Lecks ja mrs Aleshine istuivat vastapäätä toisiaan, kummallakin ruskea paperikäärö kainalossaan, — ne olivat hengenpelastusvyöt, joiden varassa he olivat tulleet saareen. He aikoivat säilyttää ne rakkaina muistoina.
Mrs Aleshine oli varustanut mukaan suuren ruokasäkin, ja kaikki olimme iloisia ja tyytyväisiä — mr Endertonia lukuunottamatta, jonka ei oltu annettu ottaa mukaansa muutamia mr Dusanten kirjoja.
"Kunpa jauhot vaan olisivat riittäneet", sanoi mrs Aleshine, "en olisi tahtonut jättää saarta ennen kuin olisin saanut näyttää Emilylle ja Lucillella — kumpi heistä mahtaakin hoitaa taloutta? — mitä kaikkea me olimme tehneet ja mitenkä heidän omaisuuttaan hoitaneet. Vaan kun he palaavat", lisäsi hän, "ja saavat lukea sen kirjeen, jonka mr Craig heille kirjotti ja jätti sinne, kun he saavat tietää, mitä kaikkea heidän huvilassaan on heidän poissaollessaan tapahtunut, ja kun he lukevat, miten onnellisiksi kaksi meidän joukostamme on siellä tullut ja että kaksi muuta — tarkoitan mrs Lecks'ia ja itseäni — olemme luopuneet Japanin matkastamme ja päättäneet sensijaan kirjottaa pojalleni, että hän tulisi kotiin Amerikaan sekä jäisi sinne synnyinmaahansa elämään ja olemaan — niin, elleivät Dusantet ole kaikkeen tähän tyytyväiset, niin ei kenenkään ihmisten ikänä tarvitse nähdä vaivaa koettaa tehdä heitä tyytyväisiksi."
"Se on totta se", vahvisti mrs Lecks. "Hääkortti on etusalin pöydällä, eikä missään näy tomuhiventäkään, ja sitäpaitsi on inkivääriruukussa maksu ruoasta ja asunnosta."
NELJÄS LUKU.
Lumimyrskyssä.
Otettuamme jäähyväiset tuolta Tyynen Valtameren keskellä sijaitsevalta pikku saarelta, missä olimme viettäneet niin monta onnellista päivää sekä solmineet rakkaita ystävyysliittoja, ja missä minä olin oppinut tuntemaan Ruthin, josta oli tullut minun vaimoni, soudimme ulapalle taivaan siintäessä helakan sinisenä ja meren hiljaa, rauhallisesti lainehtiessa. Meitä hyväili lämmin, leppoisa tuuli.
Aluksemme oli mukava ja hyvin varustettu. Siinä oli sitäpaitsi niin runsaasti tilaa, että mr Enderton saattoi vetää makean aamupäivä-unen. Annoimme hänen käyttää hyväkseen kaikkia mahdollisia etuja, sillä tiesimme hyvin, että hänen ollessaan tyytyväinen me parhaiten tulimme toimeen hänen kanssaan.
Pian nosti veneen päällikkö purjeenkin, jonka avulla me saavuimme vähän ennen yötä sille suurelle saarelle, joka oli matkamme päämaali ja jonka suunnan olimme osanneet määritellä merimiesten taskukompassin avulla.
Saapumisemme saareen, jossa asui muutamia valkoihoisia kauppamiehiä ja käsityöläisiä sekä pieni joukko alkuasukkaita, herätti suurta hämmästystä, sillä kun haaksirikkoon joutuneen laivamme miehistö ja matkustajat olivat saapuneet tälle saarelle, oli huomattu, että mrs Lecks, mrs Aleshine ja minä puutuimme joukosta, ja he olivat paljon puhuneet siitä surullisesta kohtalosta, joka kaikesta päättäen oli tullut meidän osaksemme.
Kaikki onnettomuustoverimme olivat noin viikon saarella oltuaan päässeet jatkamaan matkaansa länteen eräällä purjelaivalla.
Meillä oli sitävastoin huono onni, sillä me olimme pakoitetut viipymään siellä kokonaisen kuukauden.
Sinä aikana käväisi siellä vain yksi laiva, mutta sen matka kävi länteen. Ja meillä, jotka olimme päättäneet palata Amerikaan, ei ollut siitä mitään hyötyä. Kuten sanottu, olivat mrs Aleshine ja mrs Lecks luopuneet Japanin matkastaan ja halusivat nyt innokkaasti päästä kotiin, sekä Ruth rakkaani ja minä toivoimme niin pian kuin mahdollista saada perustaa maallisen onnelamme jollekin kauniille paikalle Atlannin rannalla.
Mr Endertonin matkasuunnitelmasta emme kukaan tienneet. Hän oli ollut matkalla Yhdysvaltoihin, ja tuntui siltä, kuin eivät matkalla sattuneet ikävyydet olisi saaneet häntä luopumaan tuosta aikaisemmasta päämaalistaan.
Mrs Aleshine sai kuitenkin tilaisuuden lähettää länteen menevän laivan mukana kirjeen pojalleen.
Me asuimme sangen mukavasti erään kauppiaan omistamassa talossa. Mrs Lecks'illa ja mrs Aleshine'lla ei nyt ollut taloushommia, vaan tekivät he sen sijaan käsitöitä ja kuluttivat aikansa innokkaasti keskustellen.
Merimiehillämme oli nyt aina piiput täynnä tupakkaa ja he nauttivat täysin siemauksin levosta ja rauhasta. Ainoastaan mr Enderton oli tyytymätön pitkä-aikaiseen oleiluumme saarella. Hän riiteli, mörisi ja murisi sekä tuomitsi ankarasti höyrylaiva-yhtiöitä ja kaikkien purjealusten omistajia sillä, etteivät nämä olleet määränneet jokaisen laivansa poikkeamaan tälle saarelle, sillä voihan sattua, että sinne usein joutuu eteviä, oppineita ja huomattuja henkilöitä.
Lopuksi kuitenkin onnistui meidän päästä eräälle kolmimastoiselle kuunarille, jonka matkan määrä oli San Francisco, jonne saavuimme hyvissä ajoin ja kelpo kunnossa.
Kauan emme kuitenkaan viipyneet mainitussa kaupungissa, vaan jatkoimme pian matkaamme mantereelle. Merimiehemme jäivät kuitenkin tänne päästäkseen matruuseiksi johonkin laivaan. He eivät saaneet mitään tietoja entisestä laivastaan, joka kuitenkin lienee päässyt Honoluluun, missä se tyhjennettiin ja miehistö hajaantui.
Koska vaimoni ja appeni olivat olleet pakoitetut jättämään suurimman osan matkavarustuksiaan laivaan, toivoin minä, että mr Enderton jäisi San Franciscoon huolehtimaan niiden takaisin saamisesta, tai että hän mahdollisesti matkustaisi Honoluluun itse niitä noutamaan. Tässä arvelussani erehdyin. Hän ei näkynyt välittävän mitään matkatavaroistaan, vaan tahtoi niin pian kuin mahdollista päästä jatkamaan matkaa itään.
Minä kirjoitin Honoluluun ja pyysin, että matkatavarat, jos ne olivat sinne saapuneet, viipymättä lähetettäisiin sieltä edelleen. Vähän sen jälkeen lähdimme kaikki viisi matkalle itävaltioita kohti.
Nyt oli syksy, ja vaikka halusimmekin saapua päämaaliimme ennen talven tuloa, katsoimme kuitenkin itsellämme olevan tarpeeksi aikaa jäädä ihailemaan muutamia Kalifornian luonnonkauniita seutuja. Ja huolimatta mr Endertonin vastustelemisesta teimme me useita pieniä, hauskoja huvimatkoja eri paikoille.
Eräältä tällaiselta matkalta palasimme raitiotiellä, jonka ainoat matkustajat me olimme. Ajoimme eräälle rautatienasemalle, missä meidän piti astua junaan. Matkalla pysähdyimme hetkiseksi erään vuoriryhmän juurelle hevosia vaihtaaksemme.
Tässä oli meillä valittavana kaksi tietä, toinen, joka oli muutaman engl: penikulman pituinen ja nousi ensin vuoren huipulle, sitten jälleen laskeutuen alas, siksi kun se joutui samalle korkeudelle kuin rautatienasema oli, sekä toinen, joka ensin kulki pitkän matkaa laaksoa pitkin, yhdistyen sitten jyrkän nousun jälkeen edelliseen tiehen.
Alkoi olla kylmä ja sekä pilvistä että tuulesta saattoi aavistaa rajuilman olevan tulossa. Ja koska ylätietä sellaisessa ilmassa katsottiin sopivammaksi, päätti ajomiehemme valita sen.
Neljän hevosen sijaan valjastettiin vaunujen eteen nyt kuusi, ja koska kaksi niistä oli nuorta ja virmaa, joten niitä oli vaikea ohjata vaunuista, istui ajomiehemme toisen ja muuan pienempi poika toisen selkään.
Mr Enderton, joka yleensä kovasti pelkäsi käyttää hevosia, vastusti noiden vauhkojen varsojen valjastamista vaunujen eteen. Mutta kun ei ollut toisia niiden sijaan, ei hänen vastustelujaan otettu huomioon.
Vaimoni ja minä istuimme perässä. Mrs Aleshine ja mrs Lecks tahtoivat nimittäin välttämättömästi, että me ottaisimme parhaat paikat. He olivat ikäänkuin muodostaneet komitean vaimoni ja minunkin huoltamiseksi. He kuvittelivat, että hän muka olisi hyvin heikko, joten häntä piti hemmotella. Vaikka hänellä olisi ollut kaksi äitiä, ei hän heiltä olisi saanut osakseen parempaa huolenpitoa kuin näiltä kahdelta lämminsydämiseltä naiselta.
He istuivat keskipenkillä ja mr Enderton istu! aivan heitä vastapäätä. Hän oli kuitenkin niin peloissaan ja hermostunut, että hän yhtämittaa kääntyi katsomaan hevosia ja vilkuili, olisiko tiellä vaarallisia paikkoja. Mrs Lecks'ilia ja mrs Aleshine'lla oli senvuoksi hyvin vastahakoista istua häntä vastapäätä. Ja kun heidän istuimensa saattoi kääntää, muuttivatkin he istumaan vastapäätä vaimoani ja minua.
Matka vuorta pitkin oli hankalaa ja edistyi hitaasti, joten oli jo vallan iltapäivä, ennen kuin saavuimme korkeimmalle kohdalle.
Senjälkeen aloimme ajaa aika vauhtia alaspäin, ja mr Enderton joutui vallan suunniltaan pelosta. Hän aukasi ikkunan ja huusi ajomiehille, että nämä ajaisivat hiljempaa, vaan mrs Lecks veti hänen nutunliepeestä istumaan jälleen.
"Tahdotteko, että tyttärenne saa kuolemantaudin vilustumisesta, kun noin avaatte ikkunan?" Näin sanoen sulki hän ikkunan jälleen. "Luulen ajomiestemme ymmärtävän hoitaa asiansa ilman teidän neuvojanne. Eivät he kulje ensi kertaa tätä matkaa."
"Enkö minä siis teidän mielestänne saisi antaa määräyksiä ajomiehilleni?", kivahti mr Enderton.
Tähän kysymykseen ei mrs Lecks vastannut mitään — istua kökötti vaan vaiti, selkä häneen päin. Viime aikoina oli hänen välinsä mr Endertonin' kanssa ollut hyvin kireä, eikä hän näyttänyt pienimpiäkään oireita tämän "epäkohdan" parantamiseen.
Mr Endertonin mielentila oli kerrassaan säälittävä, sillä hän kärsi tavattomasti nopeasta ajosta ja vaunun heittelehtimisestä. Minä kyllä selitin hänelle, että tällainen kulku raitiotiellä on sangen tavallista.
Vähän ajan perästä tulimme tasaiselle tielle ja valjakkomme pysähtyi.
Mr Enderton nousi heti vaunuista puhutellakseen ajomiestä.
"Näitä hevosia ei vähällä hillitse", sanoi tämä, "ja minun mielestäni on parempi antaa niiden juosta kuin asettaa pyöriin jarrut. Ellei mikään paikka säry, ei ole vaaraa."
Mr Enderton katsoi sopivaksi itse tarkastaa vaunujen pyörät ja. akseiit, olivatko ne tyydyttävässä kunnossa. Hän tutkisteli joka paikan hyvin tarkkaan, mikä seikka suuresti näytti huvittavan ajomiestä, joka virkkoi minulle, että tuskin mr Enderton tarkastuksensa jälkeen oli asiain tilasta hullua harmaampi.
Minä puolestani ihmettelin, ettei appeni sen jälkeen enään kiusannut ajomiestä. Ainoa mitä hän tahtoi, oli että hän lopun matkaa halusi istua tyhjäksi jääneellä kuskipenkillä. Sitä ei ollut vastaan kukaan, ja niin kapusi hän pukille.
Ajoimme jälleen alamäkeä, mutta nyt oli kulkumme niin epätasaista jyskytystä, että se vallan kauhisti. Äkkiä tuntuivat vaunut muuttavan suuntaa, ja samalla kun ne äkkiä kääntyen kallistuivat toiselle syrjälleen, törmäsivät ne jotain päin ja pysähtyivät.
Kuulin ulkoa kovan huudon, ja akkunasta näin kuusivaljakkomme ryntäävän eteenpäin hurjaa vauhtia, vaikka kahden hevosen selässä istuvat ajajat voimainsa takaa kiristivät ohjaksia.
Ruth, joka heilahti suoraan mrs Aleshine'n syliin, pelästyi kovasti ja huusi isäänsä. Minä jouduin törmäämään mrs Lecks'iin, mutta sain kuitenkin pian takaisin mielenmalttini, havaittuani, ettei kukaan vaunussaolijoista ollut vahingoittunut. Samassa hyppäsin ulos vaunuista. Keskellä tietä seisoi mr Enderton aivan vahingoittumattomana, onnellinen ilme kasvoillaan ja suuri sateenvarjonsa kainalossaan.
"Mitä on tapahtunut?" huusin minä. Samassa huomasin, että väliaisa oli katkennut.
"Mitään ei ole tapahtunut", vastasi mr Enderton. "Paremmin keksittyä menettelyä kuin mitä nyt on tapahtunut, tuskin koskaan sattuu. Me olemme pelastuneet murskautumasta moniksi kappaleiksi, ja voin lisätä, että sen on saanut aikaan minun nopea ja päättäväinen tekoni."
Tuijotin häneen ylen hämmästyneenä.
"Mitä tarkoitatte?" kysyin minä. "Mitä tekemistä teillä on ollut tämän onnettomuustapahtuman kanssa?"
"Suvaitkaa minun ilmoittaa, ettei tämä ole mikään onnettomuustapaus", virkkoi mr Enderton. "Heti kun ala-mäki taas alkoi, huomasin minä meidän olevan mitä suurimmassa vaarassa. Ajomies oli liian uskalias, poika täysin kelvoton ja hevosia oli muutenkin mahdoton ohjata. Kun ei mies totellut minun määräyksiäni, ettekä tekään tahtoneet auttaa minua saamaan häntä ajamaan hiljempaa, päätin hoitaa koko asian yksinäni. Vaunut olivat mielestäni saatava irroitetuksi aisoista. Niin kauan kuin olimme pakoitetut seuraamaan hevosia olimme auttamattomassa vaarassa. Minä ymmärsin kohta, mitä meidän oli tehtävä. Hevoset täytyi saada irroitetuiksi vaunuista, — olen lukenut laitteista, jotka varta vasten ovat tehdyt siihen tarkoitukseen. Tarkastellessani vaunujen pyöriä ja akseleita tein myös tarkat huomiot siitä, miten valjaat olivat kiinni vaunuissa. Huomasin silloin liikkuvan tangon, johon aisat olivat kiinnitetyt, ja jota taas piti kiinni vaunuissa kaksi hihnaa sekä suuri ruuvi, minkä toisessa päässä oli rengas ja toisessa rautamutteri, ja sillä aikaa kun te juttelitte ajomiehen kanssa, ettekä panneet mitään huomiota minuun — joka olin ainoa ken vaaran todella aavisti — kiristin minä hihnoja, ja ilman minkäänlaisia työkaluja väänsin voimakkailla sormillani mutterin irti ruuvista. Sitten istuuduin kuskipenkille ja tunsin, että pelastuksemme oli minun käsissäni. Kun olimme jälleen lähteneet liikkeelle ja hevoset näkyivät käyvän entistä vauhkoimmiksi, kumarruin eteenpäin, pistin sateenvarjoni ruuvin renkaaseen ja sain sen suurella voimanponnistuksella kiskotuksi irti. Myönnän kyllä, etten tullut ajatelleeksi sitä mahdollisuutta, että toisten hevosten valjaat olivat kiinni tangon toisessa päässä, mutta olen usein havainnut, että kun suunnittelu muuten on viisas ja toiminta nopea, on onnikin mukana. Niinpä oli nyt onni minullakin. Kun takimmaiset hevoset tunsivat päässeensä vapaiksi ryntäsivät ne suin päin etumaisten päälle, niin että valjaat menivät vallan sekaisin, mikä seikka taas pelästytti hevosia niin kovasti, että ne hypähtivät sivulle, tanko taittui ja ajajien oli mahdotonta hillitä niitä syöksymästä eteenpäin. Katsoessani niiden jälkeen tunsin jonkinlaista ylpeydentunnetta sen johdosta, että minun oli onnistunut pelastaa itseni, tyttäreni ja matkatoverini uhkaavasta vaarasta."
Hän vaikeni, hymyillen tyytyväisenä.
Ensi hetkessä en voinut lausua hänelle sanaakaan — niin suuttunut minä olin. Vaan jos olisin jotain sanonutkin, olisi minut kuitenkin keskeyttänyt mrs Lecks, sillä siinä samassa saapui hän luokseni ja tarttui minua käsivarresta. Hän oli hyvin ankaran näköinen ja kasvoissaan saattoi huomata kovan, teräksisen sävyn.
"Olen kuullut mitä hän kertoi", lausui hän, "ja senvuoksi haluan vaihtaa sen miehen kanssa muutaman sanan. Vaimonne on tuolla mrs Aleshinen kanssa. Tahdotteko olla hyvä ja kävellä sinne. Voitte viipyä poissa neljännestunnin."
"Hyvä rouva", virkkoi mr Enderton, "minulla ei ole laisinkaan halua puhua teidän kanssanne."
"En ole kysynyt, onko teillä halua vai eikö", lausui mrs Lecks, "Mr
Craig, viekää vaimonne niin kauas kuin mahdollista!"
Minä vedin Ruthin käsivarren kainalooni ja lähdin kävelemään hänen kanssaan tietä eteenpäin.
Hän oli hyvin iloinen siitä että tulin hänen luokseen ja tahtoi nyt innokkaasti tietää, mitä oli tapahtunut.
Minä kerroin hänelle kaikki, käyttäen mahdollisimman lieviä sanoja siitä mitä hänen isänsä oli tehnyt. Ruth parka purskahti itkuun.
"Tahtoisin, että isä matkustaisi yksin!" huudahti hän. "Hän on niin hermostunut ja säikähtää niin pian, että olisi parasta, kun hän saisi itse pitää huolen itsestään, ja mekin olisimme onnellisemmat ilman häntä."
Olin täydestä sydämestäni samaa mieltä, mutta en sentään virkannut hänelle mitään.
Ruth kysyi nyt, mitenkä arvelin tämän seikkailun päättyvän.
"Ellei ajomiehelle ja pojalle satu mitään onnettomuutta", vastasin minä, "luulen heidän ratsastavan siksi kunnes tulevat sille asemalle, minne mekin aioimme, ja siellä hankkivat he särkyneen tangon sijaan uuden — tai tuovat he meille toiset vaunut. Ei hyödytä mitään, jos he palaavat ilman muuta."
"Mitenkä pian luulet heidän olevan täällä jälleen?" kysyi hän.
"Siihen kyllä kestää useita tunteja", vastasin minä. "Ajomies mainitsi, ettei ennen asemaa ole yhtään taloa."
Ruth ja minä kävelimme erääseen mutkaan saakka, mistä näimme pitkän kappaleen vuorenrinnettä alas puikkelehtivaa maantietä. Mutta emme huomanneet hevosiamme, emmekä muitakaan eläviä olentoja.
Palattuamme takaisin seisoi mr Enderton yksinään tiellä. Hänen kasvonsa olivat tuhkanharmaat, ja koko hänen ruumiinsa tärisi mielenliikutuksesta. Minusta näytti kuin hän olisi pudonnut alas joltain vuorenhuipulta ja säikähtänyt pahanpäiväisesti. Havaitsin helposti mistä oli kysymys, samoin kuin senkin, että hän olisi mieluummin ottanut kelpo selkäsaunan kuin kuullut ne rehelliset, mutta kiivaat sanat, jotka mrs Lecks oli syytänyt hänelle vasten naamaa.
"Isä, mitä on tapahtunut?" huudahti Ruth. "Oletko sinä vahingoittunut?"
Mr Enderton tuijotti tyttäreensä tylsin, sekavin katsein ja kesti muutamia minuutteja, ennen kuin hän näytti oivaltavan, mitä häneltä kysyttiin.
"Vahingoittunutko? En. En ole vahingoittunut vähääkään. Tuumin tässä vain muuatta seikkaa. Minä aion kulkea jalan siihen kylään tai kaupunkiin, jonne meidän oli määrä saapua. Sinne ei voi olla enempää kuin seitsemän tai kahdeksan engl. penikulmaa, tuskin niinkään paljon. Tiehän viertää alaspäin ja minä ehdin saapua sinne ennen iltaa. Siellä voin toimittaa, että te pääsette täältä pelastumaan. Minä huolehdin, että teitä heti lähdetään noutamaan toisilla vaunuilla. Eihän niihin tyhmiin ajomiehiin voi luottaa. Ei", jatkoi hän, tehden kädellään torjuvan liikkeen, "älkää koettakokaan estää minua tekemästä sitä! Teidän ja toistenkin onni ja menestys on aina minulla likinnä sydäntäni. Vastoinkäymiset eivät minua masenna."
Sanaakaan sen enempää lausumatta alkoi hän astella tietä eteenpäin.
Nähdessäni hänen loittonevan tunsin suurta iloa. Hänen läsnäolonsa vaikutti minuun aina epämiellyttävästi, ja äskeinen tapahtuma oli ollut omiansa lisäämään vastenmielisyyttäni häntä kohtaan. Hän käveli yleensä hyvin nopeasti, ja helpostihan hän voisi asemalla toimittaa jotain meidän hyödyksemme.
Mrs Lecks istui tien vieressä. Hänen kasvonsa olivat vielä kovat ja ankarat, vaan niissä saattoi huomata nyt myöskin tyytyväisyyttä.
Ruth lähti noutamaan vaunuista vaippaansa, ja minä sanoin mrs
Lecks'ille:
"No, te puhuttelitte mr Endertonia?"
"Puhuttelinko!" huudahti hän. "Totta totisesti tein sen! jos joku mies yleensä tietää, minkälainen hän on kiireestä kantapäähän saakka, ulkoa ja sisältä, sielunsa, ruumiinsa, nahkansa ja luittensa puolesta, sekä mitä hänellä on odotettavissa tässä ja tulevaisessa maailmassa, niin kyllä hän sen nyt varmaan tietää. Enkä minä kosketellut yksinomaan tämänpäiväistä tapausta. Minä tein hänelle selvää hänen käytöksestään aina siitä saakka, kun hän saarella murisi ruoka- ja asuntomaksua vastaan, ja minä selvitin hänelle hänen jok'ikisen syntinsä sen jälkeenkin. Nyt tunnen täyttäneeni velvollisuuteni, ja kun se nyt näin on tehty, voimme ruveta tuumimaan, mihin toimenpiteisiin meidän on ryhdyttävä."
Siihen olikin aika, sillä päivä alkoi jo olla lopussa.
Ensi hetkellä olin kyllä ajatellut, että kun mr Enderton ehtisi kulkea kappaleen matkaa lähtisimme me perässä. Vaan lähemmin asiaa ajateltuani ei se tuuma sentään ollut sopiva. Ruth oli liian heikko kulkemaan niin pitkää matkaa, ja mrs Aleshine taas moiseen vaivaan liian raskas ja lihava. Sitäpaitsi oli taivas tumma ja pilvinen, joten olisi ollut liian uskallettua jättää se suoja, minkä vaunut meille tarjosivat.
Kuten odottaakin sopi alkoivat mrs Lecks ja mrs Aleshine heti huolehtia seurueen mukavuudesta, ja ensin rupesivat he etsimään ruokaa. Onneksi meillä olikin mukanamme runsas muonasäkki.
Toisella puolen tietä oli metsää, ja maa puitten alla oli varsin kuivaa. Minä kokosin risuja ja tein räiskyävän tulen, joka olikin hyvin tarpeellinen, sillä ilma kylmeni kylmenemistään. Syötyämme verrattain hyviä kylmiä ruokia lämmittelimme perinpohjin ja nousimme sitten vaunuihin odottamaan toivomaamme pelastusta.
Meillä oli sangen mukavaa, sillä kullakin oli oma nurkkansa ja vaippoja ja peitteitä oli yllin kyllin.
Vastoin tapaansa puhuivat mrs Lecks ja mrs Aleshine sangen vähän.
Aina tähän saakka kun he olivat joutuneet onnettomuustapausten uhreiksi, olivat he ottaneet sattumat sellaisina kuin ne olivat, ja koettivat parhaansa mukaan viihtyä siinä olotilassa, johon he kulloinkin olivat joutuneet. Mutta nyt oli aivan toista. Siinä nyt istuimme yksinäisellä, korkealla vuoririnteellä kylmänä, pimeänä iltana. Ja tähän asemaan oli meidät saattanut yksinomaan vihapäissä tehty teko — teko, jonka kylmäverisesti oli suorittanut mies, joka pelkäsi hevosia, eikä välittänyt maailmassa kenestäkään muusta kuin itsestään.
He olivat tällä hetkellä siinä mielentilassa, että jos he olisivat jotain sanoneet, olisi se ollut mitä kiivainta moittimista. Mutta he antoivat vaimoni tunteille niin suuren arvon, etteivät hiiskuneet sanaakaan. Koko ajan vaiti ollen he vihdoin nukahtivat.
Vähän ajan perästä seurasi Ruth heidän esimerkkiään, Minä kuuntelin alussa jännitettynä, kuuluisiko lähestyvien vaunujen pyöräin ratinaa, mutta vaivuin lopuksi uneen itsekin.
Kello lienee ollut kymmenen tai yksitoista kun minä heräsin siihen, että muutamat kylmät, kevyet hiutaleet hiipasivat poskiani. Aukaistuani silmäni en ensin hoksannut, mitä ne olivat, vaan pian pääsin niistä täysin selville. Olimme jättäneet vaunujen ikkunan hiukan raolleen, että raitis ilma pääsisi sisään, ja siitä nuo hiutaleet lensivät kasvoilleni. Minä katsoin ulos ikkunasta. Ei ollut varsin pimeä, vaikka taivas olikin pilvessä, joten näin jokseenkin selvästi, että ulkona satoi lunta, ja että maa jo oli aivan valkoinen.
Tämän havainnon tehdessäni seisahtui vereni silmänräpäykseksi, sillä minä tiesin, mitä merkitsevät lumimyrskyt vuoristossa ja mitä seurauksia tästä saattoi olla meille. Sillä hetkellä ei kuitenkaan voinut mitään toimia ja olisi ollut sekä turhaa että tarpeetonta herättää tämän vuoksi toisia.
Tulin sitäpaitsi ajatelleeksi, että ehk'ei asemamme sittenkään ollut niin huolestuttava kuin alussa näytti. Eihän vielä ollut talvi ja tämä lumentulo rajoittuisi ehkä hyvinkin vähään. Ja niin suljin ikkunan, vetäydyin takaisin nurkkaani, mutta kesti kauan ennen kuin oikein rauhoituin.
Herättyäni huomasin, että yöllä oli satanut paljon lunta ja satoi edelleen.
Kun Ruth näki lumen, pelästyi hän kovasti. Hän ei ollut koskaan saanut tottua sellaiseen.
Mrs Lecks'iin ja mrs Aleshine'en teki tämä aamuinen näky vallan toisen vaikutuksen. He olivat sitäpaitsi jo tottuneet vastuksiin. Ja lumimyrskyjä he olivat nähneet usein. Nämä vastahakoisuudet vain terästivät heidän tahtoaan, ja sekin vaiteliaisuus, joka heidät oli vallannut edellisenä iltana, oli nyt kuin pois pyyhitty, ja he olivat jälleen reippaita, iloisia ja neuvokkaita naisia, jollaisina alunpitäen olin oppinut heidät tuntemaan.
"Ei, mutta todellakin", huudahti mrs Aleshine, silmäillessään ulos vaununikkuhasta, "siellähän on oikea kunnollinen, vanhanaikuinen lumisade!"
Suurempien puitten alla sekä sellaisilla paikoilla, missä oli taaja lehdikkö, oli lunta hyvin ohuelti — näkyipä vallan paljaitakin kohtia. Halusimme niin pian kuin mahdollista löytää sopivan paikan, johon tekisimme tulen, sillä vaikka olimme olleet huolellisesti vaippoihin kääriytyneinä, olimme kuitenkin kaikki vähän viluisia.
Vaunujen laatikosta löytämälläni kirveellä irroitin minä ajoneuvojen etupuolelta pienen laudan, josta veistin — joskin hyvin kömpelön näköisen — lapion. Sillä aukaisin vähässä ajassa kapean polun tien yli metsään. Sitten laitoin räiskyvän tulen, jonka ympärille kohta ihastuneina kokoonnuimme.
Tuuli oli ankara ja lumi alkoi kasaantua suuriksi kinoksiksi. Tosin valkea kyllä lämmitti, vaan viima oli siksi kirpeä, että palasimme vähän ajan perästä vaunuihimme takaisin ja nautimme aamiaista. Emmekä me syöneetkään paljasta kylmää ruokaa, sillä mrs Aleshine'lla oli mukanaan pieni teekattila, jonka minä täytin lumella ja joka asetettiin tulelle, joten saimme pian höyryävää, hyvälle maistuvaa teetä. Koko aamupäivän odotimme, että meitä tultaisiin noutamaan. Olimme kaikki verrattain hyvällä tuulella — Ruthkin, johon oli tarttunut vanhempain naisten iloisuus ja rohkeus. Hän oli varma siitä, että hänen isänsä oli ennättänyt rautatienasemalle ennen lumimyrskyn alkamista, joten hänessä ei herännyt senkään vuoksi levottomuutta. Lumen tuloa jatkui yhä, ja kinokset kävivät korkeammiksi. Varsinkin vaunujen ja erään ylenevän maankohdan välissä sillä puolen tietä, mikä oli meitä lähinnä, kohosi tavattoman korkea lumivalli.
Aina joka puolen tunnin perästä aukaisin minä aikaisemmin lapioimani polun metsään. Puitten välistä saattoi nähdä pitkän kappaleen maantietä, ja minä havaitsin, että tie useissa kohdin oli kokonaan kinosten peittämä. Niille, jotka saapuivat meitä hakemaan, koituisi todellakin hankala matka.
Tuskin ehtisi apu saapua ennen kuin seuraavana aamuna, vaan minun oli vaikeata edes ajatella niin pitkälle. Naisille en kuitenkaan huolistani mitään virkannut.
Vaippoihinsa kääriytyneinä juoksivat he aina silloin tällöin tulen luo lämmittelemään. Ainoastaan sillä keinoin saattoivat he pysyä lämpiminä, sillä sisällä vaunuissa oli kylmä istua, joskin siellä oli turvassa tuulelta. Alinomaisesta lumessa astelemisesta saimme jalkamme läpimäriksi.
Minun oli mielestäni keksittävä jokin muu keino, millä voisimme pitää itsemme lämpiminä, Ja syötyämme päivällistä kypsyi minussa uusi suunnitelma, jota heti ryhdyin toteuttamaan.
Vaunujen ja maakorokkeen välinen lumivalli oli jo korkeampi kuin ajoneuvomme, joita vasten se oli tiiviisti ajautunut. Hetken ahertamisen jälkeen olin laittanut niin korkean lokeron, että saatoin melkein seistä siinä. Lokero, tai paremmin sanoen luola, oli aivan vaunujen oven edessä, niin että vielä hiukan lunta luotuani yhdisti samainen ovi meidät tuohon komeroon, jonka kattoon puhkaisin pienen levyisen aukon. Aluksi tahtoi lumi tunkeutua sisään tuosta tekemästäni reiästä, vaan pienen lapioni avulla onnistui minun lopuksi muodostaa jonkinlainen mukiinmenevä savutorvi.
Sen jälkeen kiirehdin kokoamaan puita ja risuja, joista laitoin tulen tuohon merkilliseen lumilinnaamme.
Mrs Lecks, mrs Aleshine ja Ruth olivat suurella mielenkiinnolla seuranneet hommiani. Kun valkea sitten leimahti suuremmaksi ja savu nousi tekemäni torven kautta ilmaan, avasin minä vaunujen oven, että lämmin pääsi virtaamaan sisään.
"Tuopa oli todella nokkela keksintö!" huudahti mrs Aleshine. "Liesi keskellä lumikinoksia ja vielä oikein savupiippukin. Sellaista ei vain joka päivä nähdä!"
"Olkaamme kiitolliset keksijälle!" lausui mrs Lecks. "Vaan lienee parasta, että annatte meille lapionne, sillä saamme luultavasti kaivaa teidät esiin, jahka tuli on sulattanut pienen luolanne katon, ja se putoo alas ja hautaa teidät alleen."
"Lapion saatte kyllä, mutta luulenpa, ettei katto sentään putoo päälleni. Luonnollisesti sulattaa valkea sen, mutta ei siten, että se romahtaisi alas, vaan se aukaisee meille vähitellen aukon, mistä voimme hoitaa tulta."
"Voi rakkaani!" huudahti Ruth, "sinähän puhut aivan kuin meidän pitäisi viipyä täällä hyvinkin kauan. Mutta sitähän emme voi — mehän kuolemme nälkään."
"Sitä ei tarvitse pelätä", virkkoi mrs Aleshine. "Meillä on mukanamme kelpo säkillinen ruokaa. Kyllä se kestää siksi kuin meitä ehditään tulla noutamaan. Kun minä kerran varaan eväät, niin ne eivät lopukaan kesken. Ja tulta meidän tulee pitää yllä, sillä eipä olisi noutajillemme hauskaa löytää meidät kuoliaiksi jäätyneinä." Mrs Lecks hymyili.
"Sinä muistelet aina lähimmäisiäsi", virkkoi hän. "Sinun lämmin sydämesi estää sinut kyllä paleltumasta kuoliaaksi."
"Sen se on tehnyt ennenkin", vastasi mrs Aleshine ystävällisesti. Kuten olin odottanutkin alkoi luolani katosta pian tippua vettä, ja savuaukko kävi yhä suuremmaksi ja suuremmaksi. Minä laitoin senvuoksi jonkunlaisen rännin tapaisen, jota myöten vesi juoksi vaunujen takana olevaan syvään kuoppaan. Ja kun hoidin tulta hyvin, eivät vesipisarat ja pienet lumikasat, joita putoili katosta, voineet sitä sammuttaa.
Lumiluola avartui avartumistaan, ja sillä aikaa kuin minä olin hakemassa risuja, putosi sen katto alas ja sammutti tulen. Minä ajoin lumen pois ja sytytin tulen uudelleen. Molemminpuolin kohoavat lumivallit suojelivat sitä tuulelta, joten ei ollut peljättävissä, että viima leiskahuttaisi liekit vaunuihin päin ja sytyttäisi ne.
Iltapäivällä herkesi lumentulo, ja kun minä aukaisin uudelleen vaunujen ja metsän välisen polun, hoitelivat naiset mielellään terveyttään kävelemällä siinä edestakaisin.
Heidän ollessaan ulkona ja minun parhaillaan lisätessäni risuja tuleen kuulin äkkiä rapinaa takanani. Kääntyessäni huomasin vaunuja vastapäätä olevasta lumivallista pistävän esiin — miehen pään. Pää oli paitsi kasvoja villavaatteella verhottu. Kasvot olivat noin viisikymmenvuotisen mieshenkilön. Ne olivat kalpeat, laihat ja parrattomat, joskin poskilla ja leuassa huomasi äsken kasvamaan päässyttä sänkeä.
Tämä ihmeellinen näky hämmästytti minua niin tavattomasti, etten voinut liikahtaa enkä lausua sanaakaan, Seisoin siinä kuin puusta pudonneena ja tuijotin tuohon päähän, jonka kasvoille levisi hymyilevä, hyväntahtoinen ilme.
"Voisitteko lainata minulle pataa?" kuului ääni.
Olin vähällä juosta tieheni. Näinkö minä unta? Tai kuinka oli mahdollista, että kinoksissa oli muitakin eläviä olennoita kuin me.
Jälleen hymyili naama sangen rakastettavasti.
"Älkää pelästykö!" sanoi se. "Huomasin, että te säikähditte, ja siksi mainitsin ensin niin jokapäiväisestä asiasta kuin padasta."
"Kuka taivaan nimessä te olette?" kysyin minä.
"Olen vain matkustaja", vastasi pää, "ja olen joutunut samallaiseen ikävään asemaan kuin tekin. Mutta minun on tässä asennossa vähän vaikea puhua. Voin arveluttavasti vilustua, jos makaan tässä kauan rinta kylmää lunta vasten. Voitteko mahdollisesti lainata minulle pataa?"
Näistä sanoistaan tulin vakuutetuksi, että se todellakin oli tavallinen ihmisolento ja senvuoksi sainkin takaisin rohkeuteni, joskin hämmästykseni olikin rajaton.
"Ennen kuin puhumme enempää padasta täytyy minun saada tietää, kuka te olette ja kuinka olette joutunut tänne kinosten keskelle."
"Minun on vaikeata päästä luoksenne näin pää edellä", vastasi hän. "Siksipä kömmin takaisin suojaani ja tämän aukon kautta voimme kyllä puhella."
"Voinko minä tulla luoksenne?" kysyin minä. "Voitte kyllä", kuului vastaus, "Te olette nuori ja nokkela, ja minun asumukseni täällä ei ole varsin syvällä. Minä ryömin ensin takaisin ja ojennan sitten teille tämän lampaannahkavaipan, jonka voitte asettaa allenne, ettei teidän tarvitse tänne päästäksenne mylleröidä paljaassa lumessa."
Minun oli jokseenkin työlästä rämpiä reiälle, vaan lopuksi kuitenkin onnistuin pääsemään, ja tuo vieras ojensi minulle sateenvarjollaan mainitsemansa lampaannahkavaipan.
Kohta löysin itseni jonkinlaisesta tunnelista, joka oli noin kuusi jalkaa pitkä sekä melkein yhtä leveä. Jouduttuani toiselle puolen huomasin olevani pienen puukatoksen alla, jonne pääsi hieman valoa pienestä, ovessa olevasta lasi-ikkunasta. Tunsin heti, että komero oli täynnä väkiviinahöyryä.
Olin samassa kuulevinani ikäänkuin naurua. Katseltuani ympärilleni havaitsin eräässä nurkassa käärön kaikellaisia vaatteita ja matkavaippoja sekä käärön toisessa päässä kaksi silmää. Vastapäätä olevassa nurkassa oli vielä hiukan isompi käärö, jolla myöskin oli silmät.
"Nämä kaksi naista ovat matkatovereitani", sanoi vieras, kääriytyen samassa huolellisesti suureen vaippaansa.
Hän oli pitkä ja laiha. Hänen äänensä kohtelias ja hieno. Käytöksensä todisti paikalla, että hän oli sivistynyt mies.
"Koska luulen, että olette utelias kuulemaan, miten olemme joutuneet tänne, niin kerron sen teille. Aikeissa päästä täältä muutaman penikulman päässä olevalle rautatienasemalle, lähdimme eilen matkalle vaunuilla. Saavuimme paikalle, josta erosi kaksi tietä, ja me valitsimme laaksotien, arvellen sen olevan mukavamman. Hevosemme olivat jotakuinkin huonot, ja lopuksi nääntyi niistä toinen vallan. Olimme silloin noin sadan kyynärän päässä tästä — —.
"Ajuri selitti, että oli parasta päästää nääntynyt hevonen irti, se kyllä hiljakseen kompuroisi kotitalliinsa. Itse ratsastaisi hän toisella hevosella rautatienasemalle, mistä hän hankkisi toiset hevoset ja saapuisi sitten meitä noutamaan. Olimme pakotetut suostumaan siihen ehdotukseen, sillä muutakaan mahdollisuutta ei ollut. Hän sanoi, että ellemme tahtoisi jäädä vaunuihimme, voisimme kömpiä erään lähellä olevan katoksen suojaan, joka oli laitettu hevosten vaihtoa odottavia ajomiehiä varten. Vakuutettuaan, ettei hän viipyisi poissa kauempaa kuin korkeintaan kolme tuntia ratsasti hän pois — ja sen perästä emme ole kuulleet hänestä mitään. Vähän sen jälkeen kuin hän oli lähtenyt menin minä etsimään hänen neuvomaansa kojua, jonka havaitsin verrattain sopivaksi ja mukavaksi, ja kun arvelin, että naiset viihtyisivät paremmin täällä kuin vaunuissa, missä oli ahdasta, johdatin heidät tänne. Iltapuolella tuli kylmä, ja minä päätin tehdä tulen-, mikä tietysti olisi ollut mahdotonta vaunuissa. Onneksi sattui olemaan mukanamme laatikollinen kalifornialaista konjakkia. Minä aukaisin laatikon kivellä ja toin tänne muutamia pulloja. Täältä kojusta löytyi tinapönttö, jonka täytin pullojen ympärillä olleilla oljilla, kaadoin niihin konjakkia ja sytytin ne palamaan. Siten tehdystä tulesta ei syntynyt savua, vaan se lämmitti kuitenkin aika paljon."
Nyt ymmärsin äsken tuntemani väkiviinan höyryt, ja minun täytyy tunnustaa, että se suuresti rauhoitti minua.
"Hämärän tultua", jatkoi vieras, "kannoin tänne eväskorimrne, ja me söimme kevyen iltasen."
"Huomattuani, että alkoi sataa lunta, arvelin, että lumi mahdollisesti estäisi meitä palaamasta vaunuihin, jonkavuoksi minä noudin tänne loputkin konjakit sekä kaikki vaippamme, huopamme ja tyynymme. En tosin luullut, että meidän pitäisi viettää täällä koko yö, vaan olihan parasta olla varovainen. Tänä aamuna sitten huomasin todella menetelleeni viisaasti. Kuten tiedätte, on tie nyt kokonaan lumivallien peittämä, joten on mahdotonta päästä vaunuille."
"Ettekö ole kärsineet kylmästä?" kysyin minä. "Ja onko teillä tarpeeksi ruokaa?"
"Olemme nähneet vilua aika lailla", vastasi hän, "vaan minä olen keksinyt keinon, miten aikaansain matkatoverieni olon jotenkin siedettäväksi. Olen käärinyt heidät huopiin ja vaippoihin, ja he saavat pitää kummassakin kädessään kuumaa, kovaksi keitettyä munaa. Katsoin paraaksi säilyttää munat lämmitysvälineiksi kuin syödä ne. Aina joka puolen tunnin perästä keitän minä munat uudelleen mukanamme olevassa, pienessä teepannussa. Munat säilyttävät lämmön aika hyvin, ja käsistä taas virtaa lämpö muuhunkin ruumiiseen."
Tämän sanottuaan kuului toisesta kääröstä hiljaista tirskumista, ja minä en tietysti voinut olla kääntymättä sinnepäin. Silmäiltyäni tuohon iloiseen kääröön vastasin, että munat tulevat kai siten aikaa myöten perin koviksi.
"Mukanani olevat naiset eivät ole tottuneita tällaiseen kylmyyteen, ja siksi olen kieltänyt heitä puhumasta, etteivät tulisi hengittäneeksi liikaa jäistä ilmaa. Tähän saakka ei meidän vielä ole tarvinnut kärsiä nälkää, joskaan ruoasta ei enää ole paljon tietoa. Päivällisen aikaan huomasin savua, jota tunkeutui tännekin. Minä aukaisin oven ja kahlasin vähän matkaa lumessa nähdäkseni, mistä se tuli. Samassa kuulin ääniä toiselta puolen tuota mahdottoman suurta kinosta, vaan en keksinyt mitään keinoa päästäkseni sen yli. Päätin kuitenkin, että jollain tavoin on koetettava päästä yhteyteen noitten vieraitten ihmisten kanssa, ja minä koetin huutaa. Vaan ääneni oli niin sortunut, ettette voineet sitä kuulla. Tuumin sitten jotain muuta mahdollisuutta — —. Tämän suojan takaseinässä olevasta pienestä ikkunasta huomasin, että lumi oli tiiviisti pakkautunut seinää vasten. Lumi ei kuitenkaan ollut kovaa ja minä arvelin, ettei olisi mahdotonta kaivaa pientä tunnelia sen läpi sitä kohti, mistä äänet kuuluivat. Ryhdyinkin työhön heti, sillä minä pelkäsin, että jos meidän täytyy viettää täällä vielä toinenkin yö, täytyisi meidän ehkä syödä nekin neljä kovaksi keitettyä munaa, joita naiset lämpimikseen pitivät käsissään, ja jotka minun taasen kohta on keitettävä uudelleen.
"Kuinka saatoitte kaivaa itsenne kinoksen läpi", kysyin, "onko teillä lapio?"
"Ei ole. Minä käytin tinapönttöä. Kaikki kävi varsin hyvin. Joka kerta kun pistin sen täyteen lunta, menin ja tyhjensin sen ovesta.
"Se on mahtanut olla pitkä-aikaista ja hankalaa työtä", sanoin minä.
"Onpa kylläkin. Sitä kesti useita tunteja. Mutta kun minä sitten näin teidät, raitiovaununne sekä tulen, tulivat vaivani palkituiksi. — Suokaa, sir, minun nyt puolestani kysyä, miten te olette joutunut tänne kinoksiin?"
Selitin hänelle muutamin sanoin onnettomuutemme. Olin tuskin ehtinyt lopettaa, ennenkuin kuului ääntä tunnelin läpi. Se oli mrs Aleshinen ääni.
"Haloo!" huusi hän. "Oletteko te siellä? Ja onko mahdollista, että siellä lävessä on muitakin ihmisiä?"
Koska arvasin, että vaimoni ja molemmat toiset naiset olivat sangen levottomia, huusin minä heille, että minä pian palajan, sekä selitin senjälkeen vieraalle syyn, miksi en voinut viipyä kauempaa.
"Mutta sanokaa, ennenkuin jätän teidät", lausuin minä, "voinko tehdä mitään hyväksenne? Tahdotteko todellakin lainata pataa?"
"Katsokaas, meillä ei ole enää muuta kuin hiukan ruokavarojen jätteitä", vastasi hän, "ja matkatovereistani tuntuvat ne kovin vastenmielisiltä. Ajattelin senvuoksi valmistaa niistä jonkinlaista muhennosta, joka menisi helposti alas. Vaan älkää antako minun pidättää teitä kauempaa! Neuvon teitä ryömimään tunnelin läpi jalat edellä, sillä siten on teidän mukavampi siellä toisella puolen päästä alas."
Minä noudatinkin neuvoa ja hänen avuliaan pääsin holviin koivet edellä. Pian hyppäsin alas omalle puolellemme minua kärsimättöminä odotelleiden naisten keskelle.
Kuultuaan missä olin ollut ja mitä nähnyt oli heidän hämmästyksensä tavaton.
"Vai on meillä naapurikin!" huudahti Ruth. "Tämähän on merkillistä — ehkä tarkoitettua. Meidät mahdollisesti aiotaan ryövätä ja murhata!"
Nämä sanat kuultuaan kiirehti mrs Aleshine luokseni.
"Mr Craig", huusi hän, "jos ne ovat rosvoja, niin ryhtykää varovaisuuteen! Meidän ei pidä antaa niille aikaa hyökätä kimppuumme."
"Siunatkoon sinua, Barb'ra Aleshine!" huudahti mrs Lecks. "Luuletko sinä noita toisella puolen olevia ryöväreiksi! Jos niin olisi, niin silloin, mr Craig, on teidän oma appenne ollut mukana vehkeilemässä. Mutta siten ei nyt kuitenkaan liene. Meidän täytyy heti ruveta tuumimaan, mitä voimme tehdä noiden ihmisraukkojen hyväksi."
"Heillä on kyllä hiukan ruokaa jälellä, vaan ei paljon", sanoin minä, "ja sitäpaitsi kärsivät he vilua."
"Emmekö voisi heittää heille vähän risuja?" kysyi mrs Aleshine, jonka sotaiset tunteet jo olivat ehtineet vaihtua syväksi sääliksi. "Kyllä he ovat varmaan puolikuolleita, koska heillä ei ole muuta lämmityskeinoa kuin kovaksi keitetyt munat."
Minä selitin, ettei heidän suojassaan käynyt päinsä tehdä tulta, sekä esitin, että antaisimme heille vähän lämmintä teetä ja ruokaa.
"Sen me teemme!" huudahti mrs Aleshine. "Ja huutakaa heille tuon tunnelin läpi, että kierittäkööt vaan tänne munat, niin minä keitän ne kuumiksi kuinka usein tahansa."
"Yhden asian minä teille sanon", virkkoi mrs Lecks, samalla kun hän mrs Aleshinen kanssa otti ruokavaroja kovin laihaksi käyneestä säkistämme. "Ja se on, että nyt minä kuulen ensi kerran elämässäni ihmisten lämmittävän itseään kananmunilla ja konjakilla muullakin tavoin kuin kuin laittamalla niistä munatotia, — ja kummaa on, että he ovat jaksaneet kieltäytyä niitä sillä tavoin nauttimasta — vaan kylmä heillä silti taitaa olla. — Sanokaa, voimmeko heittää heille tämän korin ilman että pannu kaatuu?"
Minä huusin herralle, että me lähetämme heille korin, jonka sitten sateenvarjon avulla pistin tunnelin läpi.
Sydämellisiä kiitoksia huudettiin meille toiselta puolen. Ja kun kori ja pannu palautettiin laitoimme oman iltasemme.
"En käsitä", virkkoi mrs Lecks, "mitenkä me emme huomanneet tuota pientä katosta, vaikka se on niin lähellä."
"Sitähän minäkin ihmettelen", virkoin minä. "Mutta seikka on nähtävästi siten, että toinen tie, jonka varrella koppi on, on alempana kuin tämä, joten katto tuskin ollenkaan näkyy maavallin takaa, ja sitäpaitse kasvaa sen päällä ruohoa, joten meidän oli vaikeata eroittaa sitä maasta."
"Emmekä me osanneet ruveta mitään sellaista etsimäänkään", virkkoi mrs Lecks. "Ainakin minä puolestani en tullut ollenkaan tarkastelleeksi sinne päinkään."
"En minäkään", lausui mrs Aleshine. "Ja sen jälkeen kuin alkoi sataa lunta, emme tietysti enää voineet mitään havaita."
"No niin", sanoi mrs Lecks, lopettaen tämän keskustelun, "meidän ei ollut mahdollista löytää tuota kojua, joten voimme lohduttaa itseämme sillä, ettemme siinäkään suhteessa olleet aaseja."
Alkoi tulla pimeä ja tunnelin kautta ei vaihdettu montaa sanaa.
"Ennen kuin laskeudumme levolle", sanoi mrs Aleshine— "koska meillä ei ole kynttilöitä, emme siis voi valvoa — niin laittakaamme jonkinlainen vedettävä kelkkalaitos, jonka avulla voimme lähettää noille ihmisparoille senappitaikinaa ja pipariminttuja sille varalle, että he sattuvat yöllä sairastumaan."
Tähän varovaisuustoimenpiteeseen emme sentään lopen lopun katsoneet tarpeelliseksi ryhtyä. Ja sen jälkeen kuin toisella puolen oleva herra oli vakuuttanut voivansa siellä ylläpitää lämpöä toivotimme toisillemme hyvää yötä.
Minä lisäsin risuja tuleen ja nousin sitten vaunuihin, missä toiset jo olivat kömpineet kukin nurkkaansa. En kuitenkaan saattanut paljon levätä, sillä vähän väliä täytyi minun käydä vaalimassa tulta, ja sen lisäksi kiusasivat minua mitä tuskallisimmat huolet.
Ruokasäkkimme oli jo melkein tyhjä, ja ellei pelastus hyvin pian joutuisi, ei meillä olisi edessä muu kuin kuolema. Ja mielestäni oli apua yhtä vähän odotettavissa huomenna kuin edellisenäkään päivänä. Kuinka voisi kukaan päästä luoksemme monta penikulmaa ulottuvien lumikinosten läpi?