VIIDES LUKU.
Ihmeellinen tapaaminen.
Seuraavana aamuna nousin aikaisin ylös ja läksin metsään keräämään risuja. Silloin tein sen havainnon, että päällinen lumi oli muodostunut kovaksi hangeksi.
Myrskyn jälkeen oli aurinko alkanut paistaa ja sulattanut lumen pinnan. Yöllä oli ollut kylmä jälleen, ja lumen päällimmäinen kerros oli siten kovettunut.
Huomattuani, että saatoin astella minne vain halusin, heräsi rohkeuteni ja minä lähdin tarkastelemaan asemaamme.
Maantie näkyi useissa kohdin olevan kokonaan kinosten peitossa. Menin sille paikalle missä tiet erosivat, sekä kiipesin pienelle kukkulalle, joka oli estänyt näköalan sinnepäin.
Sieltä näin, että vuori, jota olin luullut hyvin jyrkäksi ja epätasaiseksi, vähitellen ja loivasti viersi laaksoon päin ja oli kokonaan kovan, kirkkaan hangen peittämä, eikä pinnalle kohonnut puita eikä kallioita. Rinne oli noin penikulman pituinen, jonka jälkeen se vähitellen yhtyi viheriänruskeaan alankoon.
Alhaalla laaksossa olivat puut vielä lehtipuvussa ja siellä ja täällä näkyi helakan vihreitä paikkoja. Vuorilla ollut lumimyrsky oli aiheuttanut vesisateen laaksoon ja virkistyttänyt sen kasvullisuutta. Näytti aivan kuin olisi katsellut jotain toista maata.
Äkkiä huomasin hienon savun nousevan puitten välistä. Siellä asui siis ihmisiä! Saattoiko todellakin olla mahdollista, että olimme vain yhden tai parin engl. penikulman päässä ihmisasumuksista? Mutta mitä apua olisi heistä? Me emme pääsisi sinne, eivätkä he tänne, ja mitään tietoa emme saattaisi antaa sinne, sillä maantie kiersi useita penikulmia ennen kuin se tuli tasangolle.
Katsellessani siinä alaspäin tuntui minusta ikäänkuin olisin voinut lähteä liukumaan alas tuonne viheriäisille kentille! Tulin samalla ajatelleeksi niitä barbaariheimoja, joiden sotamiehet nähdessään Alppien korkeuksista Italian viljavat maat, pukeutuivat sotisopaansa ja liukuivat alas alangoille ryöstämään itselleen aarteita ja rikkauksia. Aivoihini iski ajatus, — ajatus, josta suuresti ilostuin. Ei olisi hukattava yhtään aikaa! Aurinko ei vielä ollut korkealla, vaan kauan ei kestäisi, ennen kuin sen säteet ehtisivät sulattaa kovan hankikerroksen ja pelastuksemme kävisi siten mahdottomaksi. Ei voinut ajatellakaan, että lumen ollessa pehmeätä voisimme lähteä vankeudestamme.
Riensin takaisin vaunuillemme ja näin siellä tulen ympärillä kolme vakavakatseista naista. He katselivat surullisena vähäisiä ruokajäännöksiämme.
"Tässä on kaikki mitä meillä on jäljellä", sanoi mrs Aleshine minulle, "ja kun lähetämme noille toisille raukoille osan — se meidän tietysti tulee tehdä — ei oma ateriamme ole paljon arvoinen. — Ellei kukaan saavu meitä pelastamaan on se meidän viimeinen ateriamme."
Tartuin Ruth paran käteen. Hän oli hyvin kalpea ja väsynyt.
"Rakkaat ystävät", sanoin minä, "kukaan ei voi päästä tänne vielä pitkään aikaan, ja ennen kuin apu ehtii, olemme me kuolleet. Mutta älkää olko peloissanne! Meidän ei ole tarpeellista jäädä tänne odottamaan. Lumen pinta on muodostunut kovaksi hangeksi, ja minä olen keksinyt keinon, mitenkä voimme liukua alas laaksoon. Siltä paikalta mistä tulen on vuoren rinne yhtä loivaa kuin tavallinen kelkkamäki. Muutamissa minuuteissa pääsemme siten pois täältä kinosten keskeltä lämpimään ja kukoistavaan laaksoon, missä myöskin asuu ihmisiä."
Ruth tarttui minua käsivarresta.
"Mutta eikö se ole hengenvaarallista?" huudahti hän.
"Sitä en luule", vastasin. "Missään tapauksessa ei se ole vaarallisempaa kuin jäädä tänne enää tunniksikaan, sillä jos hanki ehtii pehmetä, olemme hukassa."
"Mr Craig", virkkoi mrs Lecks, "mrs Aleshine ja minä emme paljon ymmärrä laskettelemisesta, sillä emme ole tehneet sitä sen jälkeen kuin olimme lyhythameisia pikkutyttöjä. Mutta te käsitätte sen asian paremmin kuin me, ja kun te kerran sanotte, että meidän on mahdollista liukua täältä alas, niin me sen teemme, kunhan te vaan menette edellä. Seurasimmehan me teitä valtamerenkin poikki, missä meillä ei ollut allamme muuta kuin muutama penikulma merivettä ja mahdollisesti minkälaisia kaloja tahansa. Älkää tekään olko levoton, mrs Ruth! En tiedä minkälaisilla esineillä meidän on lasketeltava, vaan minä ja mrs Aleshine otamme teidät väliimme, niin että jos ajamme jotain päin, loukkaannumme me, ettekä te."
Tulin hyvin iloiseksi siitä että ehdotukseni hyväksyttiin. Nautimme hätäpikaa aamiaista, lähetettyämme ensin osan ruoistamme onnettomuustovereillemme kinoksen toiselle puolelle.
Vieras herra huusi meille, että he kyllä muuten voivat hyvin, paitsi että ovat liikunnon puutteessa kylmästä aivan kohmettuneet, ja tuskallisella äänellä hän kysyi, olinko huomannut mitään pelastuksen toivoa.
Siihen vastasin minä, että olin keksinyt keinon pelastumiseksemme sekä että heti saapuisin hänen luokseen — minä kun nyt saatoin mennä sinne hangen yli.
Hän lausui, että minun sanani olivat antaneet hänelle uutta rohkeutta sekä että hänkin tekisi kaiken voitavansa minun suunnitelmani toteuttamiseksi.
Minä ryhdyin suurella innolla valmistuksiin. Kokosin kaikki vaunutyynymme — niitä oli neljä — ja kannoin ne sille kukkulalle, mistä olin ajatellut laskeumisemme tapahtuvaksi. Vein sinne myöskin jonkun verran nuoraa, jota aikaisemmin olin löytänyt eräästä vaununlaatikosta. Sen jälkeen kiiruhdin alempaa tietä pitkin naapurimme luokse. Saavuttuani sinne havaitsin, että ystäväni oli lapioinnut lumen pois ovi-aukon edestä. Hän tuli minua vastaan ja tarttui käteeni.
"Jos teillä on joku ehdotus", virkkoi hän, "niin sanokaa se heti! Meidän tilamme on todella vaarallinen. Kohta paleltuvat mukanani olevat naiset kokonaan, ja niin käynee teidänkin naistenne kanssa — joskaan heidän äänistään ei oikein siltä tunnu."
Minä vastasin, että minun naistoverini olivat tähän saakka kestäneet hyvin kaikki vastukset, ja hukkaamatta aikaa tein hänelle heti selvää suunnitelmastani.
Kuultuaan siitä tuli hän sangen totiseksi.
"Se tuntuu minusta uhkarohkealta", lausui hän, "vaan ehkä se on ainoa pelastuskeino. Olkaa siis hyvä ja näyttäkää minulle se paikka, mistä olette ajatellut meidän lähtevän liikkeelle."
"Kiiruhtakaamme siis", sanoin minä. "Aurinko nousee yhä korkeammalle ja pian ehkä hankikerros sulaa. Tällä hetkellä meillä kuitenkin vielä on talvi."
Me riensimme sille paikalle, jonne jo olin vienyt vaunutyynyt ja köyttä. Sanaakaan lausumatta tuijotti hän ensin lumen umpeen kinostamalle maantielle sekä sitten jyrkännettä alas laaksoon, jonka vehreys kirkastuvan päivän valossa kävi entistä helakammaksi.
"Hm", virkkoi hän, "meillä ei ole muuta valittavissa kuin joko seurata neuvoanne tai jäädä tänne kuolemaan."
"Tuokaa siis tänne kaikki vaunutyynynne ja auttakaa minua laittamaan kuntoon varustuksemme."
Kun tyynyt oli tuotu asetimme me ne hangelle perätysten, niin että ne muodostivat pitkän jonon. Senjälkeen sidoimme me yhteen, ja minun apumieheni osoitti kaikessa siinä suurta taitoa ja näppäryyttä.
Kun patjamme oli valmis pyysin minä häntä menemään noutamaan matkatoverinsa, ja minä puolestani lähdin hakemaan omiani.
"Mitä tulee meidän laittaa kuntoon otettavaksi mukaamme?" kysyi mrs
Aleshine.
"Me emme ota mukaamme yhtään mitään muuta kuin rahamme taskuumme sekä huopamme ja peitteemme. Kaikki muut tavaramme jätämme vaunuihin. Ne saamme periä sitten kun vaunut saadaan kiskotuiksi täältä pois."
Huovat ja peitteet käsivarsillamme lähdimme nyt liikkeelle ja alemmalla tiellä tapasimme toisen seurueen. Molemmat naiset olivat käärityt vaatteisiin aivan huppukuuruun, vaan saatoimme kuitenkin huomata, että toinen heistä asteli keveästi, kun taas toinen pääsi vain vaivalloisesti eteenpäin, ja täytyi heidän miehisen toverinsa heitä alinomaa auttaa.
"Jos minun täytyy ruveta laskettelemaan", lausui mrs Aleshine, "teen sen yhtä mielelläni vieraitten kuin ystävien seurassa — varsinkin jos olen pakotettu katkaisemaan käteni tai koipeni. Mutta kuitenkin tahtoisin mielelläni tutustua noihin naisiin, ennen kuin yhdessä istumme kelkkaan" — samalla huomasi hän patjamme — "ei suinkaan ole tarkoitus, että me lähtisimme liikkeelle tuommoisella?"
"Barb'ra Aleshine", sanoi mrs Lecks suuren villahuivinsa takaa, "ei suinkaan sinulla ole tarkoitus vilustuttaa keuhkojasi, koska tuolla tavalla lörpöttelet. Hieno käytös on kyllä hyvä asia, vaan odottakaamme siksi kuin pääsemme alas."
Tästä huolimatta kiirehtivät mrs Lecks ja mrs Aleshine heti tienmutkaan päästyämme noita vieraita naisia vastaan ja puristivat heidän käsiään. Mrs Lecks lausui sen jälkeen julki toivomuksensa, että me kaikki tulisimme onnellisesti alas.
Minä työnsin patjamme aivan jyrkänteen reunalle ja pyysin kaikkia istuutumaan sille.
Epäilyksittä istuivat mrs Aleshine ja mrs Lecks heti ja ottivat kuten olivat luvanneet, Ruthin väliinsä.
Nuori vaimoni oli kyllä peloissaan, vaan molempien vanhempien naisten tyyni käytös, sekä minun vakaa uskoni, että kaikesta suoriudumme onnellisesti, antoi hänelle rohkeutta.
Toisista naisista heittäytyi nuorempi heti reippaasti tyynylle, kun taas toinen heistä äkkiä vetäytyi taaksepäin. Hänen seuralaisensa sanoi hänelle, että hänen oli välttämätöntä laskeutua patjalle, sillä se olisi meidän ainoa pelastuksen toivomme, ja vielä vakuutettuaan, että me aivan varmaan tulisimme onnellisesti perille, painoi hän hänet ystävällisesti istumaan.
Nyt vasta huomasin, että hänellä oli mukanaan suuri paketti, jonka vuoksi sanoin hänelle:
"Kukaan ei saa ottaa mukaansa muuta kuin mitä välttämättömästä tarvitsee. Kaikki muut tavarat ovat jätettävät tänne, ja minä luulen, ettei ole pelkoa, että ne varastettaisiin. Ja vaikka olisikin, emme voi siltikään ottaa mitään mukaan."
"Hyvä herrani", vastasi hän vakavasti, "tiedän yhtä hyvin kuin te, minkälaiseen vaaraan me nyt antaudumme. Senvuoksi olemmekin jättäneet kaikki tavaramme vaunuihimme. Mutta siitä mikä minulla on tässä paketissa en eroa. Jos te siitä syystä kiellätte minua tulemasta mukaan, jään kyllä, sekä etsin jonkinlaisen laudan, jolla voin yrittää liukua alas."
Hän lausui tämän sangen kohteliaasti, vaan niin varmalla äänellä, että minä katsoin turhaksi puhua sen enempää. Sitäpaitsi ei meillä enää ollut aikaa keskusteluihin, ja omaksi asiakseenhan jäi, tahtoiko hän pitää molemmat, vaiko vain yhden kätensä vapaana.
Pyysin häntä senvuoksi tekemään hyvin ja istumaan. Sitten asetettiin aina kaksi selkä toisiaan vastaan, ja minä kompuroin lopuksi itse ohjaajan paikalle. Sitten kiedoimme itsemme yhteen kainaloiden alla kulkevalla peitteellä. Ajattelin nimittäin ensimäisen vaaran olevan siinä, että joku meistä tipahtaisi matkalle.
Kun kaikki oli kunnossa, pyysin miespuolista toveriamme, joka istui vanhemman naisen kanssa takana lähinnä minua, auttamaan minua saamaan patjamme liikkeelle, polkaisemalla jyrkänteen reunaan.
Oli jonkun verran vaikeata päästä alkuun, vaan muutaman minuutin perästä olimme keikahtaneet jyrkänteen reunan yli ja alkaneet liukua alaspäin.
Aluksi kuljimme hitaasti, mutta vähitellen vauhti huimeni, ja minä kuulin kirkaisun, josta en tietänyt kenen suusta se lähti, vaan ei ainakaan kenenkään minun joukkooni kuuluvasta.
Olin toivonut voivani käyttää mukaan ottamaani lapiota ohjaamiseen, vaan pian huomasin, että se oli mahdotonta. Me kuljimme nyt siis alas vuoren hankista rinnettä, eikä suuntaamme ohjannut muu kuin jyrkänne. Vauhtimme kasvoi joka minuutti ja pian alkoi patjamme kieppua ympäri, niin että väliin olin etu- väliin takapuolella. Kerran kiidimme alaspäin niin ankaraa vauhtia, että meidän kaikkien jalkamme ponnahtivat ilmaan ja kova hanki repi kasvojamme, vaan mitään huutoja ei kuulunut. Kaikki tartuimme kiinni patjaamme ja alasmenon nopeus melkein pidätti meiltä hengityksen.
Liukumisemme oli kuin linnun lentoa. Minusta tuntui kuin olisimme kulkeneet penikulmamääriä. Väliin oli kasvoni käännettyinä laaksoon päin ja minä silmäilin alas kuin suureen pohjattomuuteen; väliin taas ne olivat tähdätyt ylös, ja edessäni oli mahtava vuoren rinne, jota pitkin olimme kauan ja huimasti luikuneet alas, ja joka kohosi takanamme mahdottoman korkeana.
Vähitellen kävi kulkumme hitaammaksi, vaan vaivalloisemmaksi. Lumi oli alempana ohuempaa ja sen päällä oli tuskin ollenkaan hankikerrosta. Niinpä jouduimme aivan ruohoisellekin paikalle, jonka yli kyllä pääsimme, vaan emme kolhimatta itseämme kiviä vastaan. Tulimme sitten jälleen lumikentälle, sekä sen jälkeen uudelleen paljaalle maalle, joka kuitenkin oli niin liukasta, että pääsimme helposti liukumaan sen yli.
Minä olisin nyt toivonut, että meidän merkillinen kelkkamme olisi pysähtynyt, mutta vaikka mitenkä olisin lapiollani harannut vastaan, en saanut sittenkään sitä seisahtumaan. Alaspäin me vain riensimme, kieppuen, tanssien ja milloin mitäkin päin töytäten.
Nahkaköytemme, joka varmaankin oli kovin hankaantunut ja kulunut, katkesi useista kohden, ja minä pelkäsin, millä silmänräpäyksellä meidän patjamme hajoisi yhtä moneen osaan kuin se oli alkujaankin ollut.
Kun me nyt olimme entistä suuremmassa vaarassa, lujasti toisiimme kun olimme kiedotut, päästin yht'äkkiä siteemme solmun irti — ja sekunti sen jälkeen tunsin, että meidät viskattiin erilleen toisistamme..
Me olimme nyt aivan rinteen alla, mikä seikka olikin hyvä, sillä muutamat meistä kierisivät alas ilman mitään tyynyjä, kun taas toiset suonenvedon tapaisesti olivat niihin takertuneet. Itse sain tehdä sellaisen keikahduksen, että jouduin jaloilleni ja sain lopun matkaa juosta. Olin juuri päässyt pysähtymään, kun toiset, kukin eri tavalla, vierivät rinnettä alas.
Nyt kuului eräästä mäen alle päässeestä kääröstä huuto:
"Oi voi, Albert Dusante! Missä sinä olet? Lucille? Lucille!"
Samassa silmänräpäyksessä nousi mrs Aleshine toiselle jalalleen — toinen oli takertunut kiinni huopiin ja peitteisiin. Hänen hattunsa oli aivan rutistunut ja pudonnut alas silmille. Vasemmalla kädellään liuhutti hän keltaista kankaan palasta, jonka hän oli tullut reväisseeksi jostain mrs Lecks'in persoonaan kuuluvasta vaatteesta ja toisessa kädessään oli tukko paksua, kuihtunutta ruohoa, jonka hän sivumennen oli temmaissut juurineen maasta. Hänen päällystakkinsa oli selästä läpi kulunut, sekä hänen pyöreässä selässään näkyi ruohonkorsia ja multaa.
Mutta kaiken tämän hävityksen keskellä loistivat hänen kasvonsa ihastuksesta. Toisella jalallaan hypäten ja toisella laahustaen perässään tyynyjä ja peitteitä kirkui hän: "Nehän ovat Dusantet! Dusantet!"
Ja hän putosi polvilleen noiden kahden naisen eteen ja huusi: "Voi, kumpiko teistä on Emily ja kumpiko Lucille?"
Minä olin rientänyt Ruthin luokse, joka istui eräällä tyynyllä. Samalla hetkellä nousi mrs Lecks aivan hänen vierestään. Hän oli toisella jalallaan pistänyt puhki hattunsa, joka nyt retkotti siinä ja hänen vaatteissaan näkyivät kyllä selvät jäljet siitä, miten rajusti mrs Aleshine oli häneen tarttunut, mutta hänen katseensa oli arvokas ja ryhtinsä kunnioitusta herättävä.
"Barb'ra Aleshine!" huusi hän. "Vaikka Dusantet ovatkin äkkiä taivaasta pudonneet eteesi, niin etkö voi suoda heille siunaamaa hetkeä tunnustella kylkiluitaan ja tarkastella, ovatko heidän jalkansa tai kätensä katkenneet."
Nuorempi naisista kääntyi mrs Aleshinen puoleen ja virkkoi: "Minä olen
Lucille."
Sekunti sen jälkeen oli tuo ystävällinen rouva kietonut käsivartensa hänen kaulaansa.
"Teistä kahdesta olette te aina ollut lähinnä sydäntäni", kuiskasi hän tuon hämmästyneen nuoren naisen korvaan.
Tultuani vakuutetuksi, ettei Ruth ollut vahingoittunut, riensin auttamaan muita. Mies parka oli juuri noussut ylös tyynyltään, jolle hän oli joutunut selälleen makaamaan suuri pakettinsa edelleen kainalossaan. Minä autoin häntä nostamaan maasta vanhempaa naista. Tämä oli hyvin likainen sekä saanut useita kelpo kolauksia ja näytti perin pelästyneeltä, mutta loukkaantunut hän ei ollut.
Minä menin lähellä olevalle purolle ja noudin sieltä vettä taskupullollani, ja saapuessani takaisin löysin mrs Lecks'in ja mrs Aleshine'n seisomassa matkatovereittemme edessä. Kaikki he tarkastelivat toinen toisiaan mitä suurimmalla mielenkiinnolla.
"Nimeni on Dusante", lausui vieras herra, "mutta miksi kysytte sitä nyt juuri tällä hetkellä? Miksi herättää se niin tavattomasti teidän huomiotanne?"
"Miksikö?" huudahti mrs Lecks. "Sanon sen kyllä teille. Minä olen mrs Lecks ja tämä tässä on mrs Aleshine, ja jos te todellakin olette sama mr Dusante, joka omistatte tuon sievän huvilan pienellä valtameren saarella, niin sanon teille, että tämä tässä on mrs Craig, joka siellä vihittiin avioliittoon, ja tuo vesipulloa kantava herra on mr Craig, joka kirjoitti teille sen kirjeen, jonka toivottavasti olette saanut. Ja ellei kaiken tämän johdosta ole syytä kysyä, oletteko te mr Dusante, niin tahtoisinpa tietää minkä johdosta…"
"Ovathan ne Dusantet! Tietysti he ovat Dusantet!" huusi mrs Aleshine. "Laskiessamme mäkeä alas tunsin kyllä, että te olitte meitä jollain tavoin lähellä ja meille jollain tavoin rakkaat, vaikk'en käsittänyt, kuinka ja miksi. Ja tämä neiti on sanonut olevansa Lucille, joten siis tämän toisen täytyy olla Emily, olkootpa he sukua millä tavoin tahansa — —"
"Onko se todellakin mahdollista", keskeytti tuo vieras herra ja tarkasteli mielenkiintoisesti meistä jokaista "että te olette niitä kelpo ihmisiä, jotka ovat asuneet talossani valtameren saarella?"
"Niitä juuri olemme", huudahti mrs Aleshine. "Mutta missä sukulaisuussuhteessa te olette Emilyyn? Ja mitä sukua on Lucille hänelle?"
Mr Dusante astui nyt pari askelta taaksepäin ja laski pois kainalossaan pitämänsä paketin, rientäen sitten ojennetuin käsivarsin minua kohti, ja kyyneleet silmissään huudahti hän:
"Te siis todellakin olette mr Craig, jota minun on niin paljosta kiittäminen'!"
"Kiittäminen minua!" lausuin hämmästyneenä. "Meidän on päinvastoin kiittäminen teitä siitä, että pelastuimme kuolemasta keskellä valtamerta!"
"Älkää sanoko niin!" virkkoi hän, surullinen ilme kasvoillaan. "Te ette ole minulle mitään kiitollisuuden velkaa. Kiittäisin Jumalaa, jos niin olisi. Mutta älkäämme nyt puhuko siitä — —. Ja tämä siis on mrs Craig", jatkoi hän, tarttuen Ruthin käteen, "se nuori nainen, jonka häät vietettiin minun talossani — ja tässä mrs Lecks — ja mrs Aleshine —!" Samalla puristi hän heidänkin käsiään. "Mitenkä minä olen halunnut tavata teitä! Ajattelin teitä jok'ainoa päivä sen jälkeen kuin olimme palanneet saareen ja huomanneet, että te olitte siellä olleet — toivoisinpa voivani sanoa: vierainani. Vaan missä on pappi ja ne kolme merimiestä? Heille ei suinkaan ole tapahtunut mitään onnettomuutta!"
"Ei ole", vastasi mrs Aleshine, "he ovat tosin meidät jättäneet, vaan heillä on luullakseni hyvä olla. Mutta olkaa nyt niin kiltti ja sanokaa, missä sukulaisuussuhteessa olette Emilyyn ja Lucilleen?"
"Barb'ra!" huudahti mrs Lecks ja hypähti ystävättärensä luokse. "Etkö voi antaa vieraalle aikaa edes hengähtää? Etkö huomaa hänen olevan tästä kaikesta niin liikutetun, että hän tuskin muistaa, kuka hän on? Jos nämä vieraat naiset siinä silmiesi edessä kuolisivat väsymyksestä tai nälästä, olisi se sinulle paremmin kuin oikein! Parasta on, että nyt ensin otamme selkoa, miten heidän laitansa on ja mitä voimme tehdä heidän hyväksensä."
Nuorempi naisista riensi kiireesti luoksemme. "Voi, mrs Craig, mrs Lecks ja mrs Aleshine!" huudahti hän. "Minä aivan joudun suunniltani odotuksesta saada kuulla teistä kaikki!"
"Me olemme suunniltamme samasta syystä!" lausui mrs Aleshine riemukkaasti.
"Ajatelkaa, että me olemme kohdanneet juuri täällä!" jatkoi tyttö.
Enemmän kuin kukaan muu halusin minä tietää kaikki Dusanteista, mutta minä huomasin, että Ruth oli kalpea ja kovin väsynyt, ja että toinen Dusanten naisista istuutui jälleen maahan, ikäänkuin hänen olisi ollut mahdotonta pysyä seisaallaan, jonka vuoksi tulin kaksinkerroin iloiseksi siitä keskeytyksestä, minkä aiheutti kaksi meitä kohti nelistäen ratsastavaa miestä.
He tulivat siitä talosta, jonka olin aikaisemmin huomannut, ja toinen heistä oli nähnyt meidän mäenlaskumme, jonka vuoksi hän toverinsa kera kiirehti luoksemme niin nopeasti kuin mahdollista.
Kuultuaan seikkailumme hämmästyivät he kovasti, vaan kun muutamat meistä olivat suuresti ravinnon ja levon tarpeessa, jäivät kysymykset ja selittelyt hyvin lyhyiksi.
Miehet astuivat alas hevosten selästä. Toisen hevosen selkään asetettiin vanhempi Dusanten naisista, jota toinen miehistä piteli siinä toisen taluttaissa hevosta. Ruth nostettiin toisen hevosen selkään ja minä ryhdyin häntä tukemaan. Toiset tulivat jalkaisin perässä.
Matkaa kesti noin engl. penikulman verran, ja tie oli useissa kohdin hyvin epätasaista. Olimmekin senvuoksi sangen tyytyväiset vihdoinkin ehdittyämme siihen pieneen taloon, joka oli matkamme päämaali.
Tämän maatalon omistivat nuo kaksi miestä. Toinen miehistä oli naimisissa, ja hänen vaimonsa ryhtyi heti parhaansa mukaan pitämään meistä huolta. Hänen kotinsa oli hyvin pieni ja kaapissaan oli vain mitä yksinkertaisimpia ruokavaroja, vaan kaikki asetti hän meidän käytettäväksemme. Hän luovutti oman sänkynsä vanhemmalle Dusanten naiselle, joka laskeutuikin heti makuulle. Ja me toiset nautimme suurella halulla kelpo aterian, johon kuului paistettua sianlihaa, maissileipää ja kahvia.
Ennen levolle menoani pyysin kuitenkin toista miehistä lähtemään ratsain rautatieasemalle ottamaan selvää mr Endertonista ja kertomaan hänelle meidän pelastuksestamme.
Kukaan meistä ei ollut kunnollisesti nukkunut kahteen vuorokauteen, joten me lepäsimme makeasti aina siihen saakka kun tuli pimeä, jolloin meidät herätettiin illalliselle. Ja niin asetuimme jälleen pöydän ääreen kaikki muut paitsi vanhempi Dusanten naisista, joka jäi vuoteeseensa.
Aterioituamme sytytettiin takkavalkea. Sen sekä kahden kynttilän ja lampun valossa muuttui huone kerrassaan iloiseksi ja hauskaksi. Ilta oli kylmä, jonka vuoksi me kaikki keräännyimme istumaan valkean ääreen.
Tuskin olimme istuutuneet, kun mrs Aleshine huudahti: "Nyt, mr Dusante, ei enää kuolevainen ihminen — kaikkein vähemmän nainen — jaksa odottaa saadakseen tietää, missä sukulaisuussuhteissa Lucille on Emilyhyn ja mitä sukua te olette heille, sekä kaikkea saarella olevaa taloanne koskevia seikkoja. Minua ei ollenkaan ihmetytä, jos tänä aamuna olisin pelkästä uteliaisuudesta räjähtänyt kappaleiksi.
"Minun laitani on samoin", virkkoi mrs Lecks, "ja vaikka kyllä tiedän, että kaikella on aikansa sekä ettei väsyneitä ihmisiä ole vaivattava kysymyksillä, niin luulempa, että jos tänne tullessamme tie olisi ollut tasainen, olisin varmasti pyytänyt teitä kertomaan kaikki! Mutta teillä on pitkät jalat, ja niitä taas ei ole mrs Aleshinella, enkä minä voinut jättää häntä jälkeen."
"En olisi jäänyt jälkeen, olkoonpa koipeni pitkät tai lyhyet!" tokasi mrs Aleshine.
Ruth ja minä pyysimme myöskin mr Dusantea kertomaan, ja kunnon isäntämme sekä hänen emäntänsä sanoivat, että jos ruvetaan kertomaan juttuja, ovat hekin mielellään kuulijoina. Siihen hupiin he olivat hyvin mieltyneet. Ja he istuutuivat keskellemme kahden puulaatikon päälle.
Nuorempi Dusanten naisista, joka nyt, peitteistä ja liinoista vapautuneena näyttäytyi kauniiksi, tummasilmäiseksi tytöksi, lausui, että hänen aikomuksensa oli ollut ensimäisessä sopivassa tilaisuudessa pyytää meitä kertomaan historiamme, vaan kun me nyt olimme ensiksi ehtineet tehdä pyyntömme, täytyi luonnollisesti meidän ensin saada tyydyttää uteliaisuutemme.
"En tahdo", virkkoi mr Dusante, "antaa teidän enää silmänräpäystäkään odottaa kertomustani itsestäni ja perheestäni."
"Nimeni on Albert Dusante. Teitä ehkä huvittaa tietää, että isäni oli ranskalainen ja äitini amerikalainen. Minä olen syntynyt Ranskassa, vaan en ole siellä paljon oleskellut. Suurimman osan elämääni olen asunut Honolulussa — kauppamiehenä. Viime vuosina on minun onnistunut koko paljon vapautua liike-elämän huolista ja ja olen senvuoksi nauttinut vapaan elämän tarjoamista hommista ja iloista. En ole koskaan ollut naimisissa. Tämä nuori neiti on minun sisareni."
"Mutta mitä sukua te olette — — —?" tokasi mrs Aleshine.
Samassa silmänräpäyksessä sysäsi mrs Lecks häntä polveen ja sai hänet keskeyttämään kysymyksensä. Ja mr Dusante jatkoi:
"Vanhempamme kuolivat, kun Lucille vielä oli pieni lapsi, eikä meillä ole ketään läheisiä sukulaisia."
Näiden sanojen jälkeen levisi mrs Lecks'in ja mrs Aleshinen kasvoille sellainen ilme, ikäänkuin he olisivat saaneet oudolla käsialalla kirjoitetun kirjeen ja olisivat jääneet ihmettelemään, mistä maailmasta se oli lähetetty.
"Se nainen, joka paraillaan lepää viereisessä huoneessa", jatkoi mr
Dusante, "on muuan rakas ystävä, jota pidän äitinäni."
"Mitä kummaa —!" huudahtivat mrs Lecks ja mrs Aleshine yht'aikaa ja sellaisella äänellä, että miss Lucille purskahti sydämelliseen nauruun.
Mr Dusante jatkoi kertomustaan yhtä rauhallisena ja totisena kuin oli alkanutkin.
"Hän oli äitini hyvä ystävä, vaikkakin oli nuorempi kuin hän. Minä tein hänestä äidin pienelle orvolle siskolleni ja pidin yhtä paljon häntä omana äitinäni. Tein sen sitäkin suuremmalla ilolla, että voisin jollain tavoin palkita hänelle sen hellän hoidon ja huolenpidon, jota hän osoitti sisarelleni."
"Hän siis on Emily?" huudahti mrs Aleshine.
"Niin, hän otti meidän nimemme — hän on mrs Emily Dusante."
"Ja te pidätte häntä äitinänne?" sanoi mrs Aleshine.
"Pidätte häntä äitinänne?", vahvisti mrs Lecks.
"Pidän", vastasi mr Dusante.
"Se on siis ainoa suhde, jossa hän on teihin kahteen?" kysyi mrs Lecks.
"Ja te häneen?" lisäsi mrs Aleshine.
"Niin", vastasi mr Dusante.
Mrs Lecks nojasi tuolinsa selkälautaan, risti kätensä ja huudahti: "Vai>niin! Vai niin!" — jonka jälkeen hänen kasvonsa saivat sellaisen ilmeen, ikäänkuin hänellä ei enää olisi mitään sanottavaa.
"Yksi asia on kuitenkin tosi", lausui mrs Aleshine, "ja se on, että minä aina olen pitänyt enemmän Lucillesta!"
Näiden sanojen jälkeen hymyilimme Ruth, minä ja Lucille toisillemme.
Mr Dusante jatkoi:
"En haaskaa aikaa kertoakseni teille yksityisistä asioistamme, vaan mainitsen ainoastaan, että muutamia vuosia sitten ostin sen saaren, jonne te pelastuitte, ja missä minä niin mielelläni olisin tahtonut olla isäntänänne. Saatan vetäytyä sinne silloin kun tahdon olla levossa ja rauhassa. Rakennutin sinne kunnollisesti sisustetun talon — —."
"Sitä se todellakin oli", keskeytti hänet mrs Aleshine, "sillä siellähän on vesijohto ja likaviemärikin, jollaisia en koskaan ole nähnyt niin kaukana kaupungista olevissa taloissa."
"Kalustimme talomme siten kuin meitä parhaiten miellytti", sanoi mr Dusante. "Veimme sinne kirjoja ja elelimme siellä sekä hauskaa että hyödyllistä elämää. Viime aikoina on kuitenkin siskoni mielestä olo siellä tuntunut liian yksinäiseltä, jonka vuoksi me olemme tehneet pitkiä matkoja ja vain silloin tällöin pistäytyneet saarella.
"Koska en tahtonut jättää ketään niin yksinäiselle paikalle, annoin varustaa sinne johtavan kulkuväylän rautatangoilla, siten estääkseni rosvojen ja kalastajien veneitä pääsemästä sinne. Vaan kun saareni on yleisen suuren purjehdusväylän varrella, en koskaan tullut ajatelleeksi, että rautatankoni voisivat estää onnettomia, haaksirikkoon joutuneita ihmisiä pääsemästä sinne."
"Eiväthän ne estäneetkään", selitti mrs Aleshine, "sillä me ryömimme niiden alitse."
"Toivon, että te sopivana hetkenä kerrotte minulle, miten te pääsitte saarelle aukaisematta tankoja. Minusta on tämän jälkeen tuntunut oikein painostavalta ajatellessani, että nuo tangot voivat olla esteenä haaksirikkoisten pelastumiselle."
"Sen painostuksen heittäkää", lausui mrs Lecks, jonka tunne omistusoikeuden pyhyydestä pani hänet puhumaan, "sillä onhan jokaisella oikeus lukita kotinsa lähtiessään sieltä pois. En minä eikä mrs Aleshine koskaan jättäisi oviamme lukitsemattomiksi lähtiessämme kaupunkiin, sillä ken tietää, kuka varas tai maankiertäjä sinne sillä aikaa tunkeutuisi. Ei, sir, kyllä se oli teidän velvollisuutenne poislähtiessänne sulkea pääsyn saareen, kun kerran jätitte sinne talonne tyhjäksi. Merellä kulkevien on purjehdittava oikein eikä ajettava toinen toisiaan päin. Ja jos he eivät sitä tee, vaan aikaansaavat onnettomuuksia, niin niiden jotka joutuvat merihätään on yritettävä päästä sellaiselle asutulle saarelle, missä heille voidaan antaa apua ja hoitoa, aivan niinkuin maankiertäjät menevät vaivastaloihin. Niin olisi ollut meidänkin tehtävä — en nyt sentään tarkoita juuri vaivastaloa — ellemme olisi olleet niin tyhmiä että lähdimme merelle vuotavalla veneellä — en tarkoita mitenkään loukata teitä, mr Craig, muistakaa se."
"Aivan niin minunkin mielestäni", lausui mrs Aleshine, "kenelläkään ei ole mitään sanomista siihen, että joku ihminen lukitsee porttinsa lähtiessään pois kotoaan. Minusta voisivat kuitenkin ihmiset niin harvaan asutuilla seuduilla asettaa kotoa lähtiessään saarensa kulkuväylän suulle vähäsen syötävää ja juotavaa — esimerkiksi pulloon tai tinalaatikkoon — haaksirikkoutuneille, jotka mahdollisesti sillä aikaa saapuvat sinne veneillä, joten he eivät pääse saarelle. Toista oli meidän, jotka saavuimme toisella tavalla. Kun he sitten huomaavat, etteivät he pääse sisään, saisivat he vähän virkistyttää itseään ravinnolla ja jatkaa sitten matkaansa johonkin toiseen saareen."
"Kuulehan Barb'ra Aleshine", lausui mrs Lecks, "matkustaessasi Japaniin ja lähtiessä jätettyäsi talosi portinpieleen paistin ja voileipiä maankulkijoille, voisit puhua tuolla tavoin, vaan et muuten. Mutta kun niin et ole tehnyt, niin ehkä saamme nyt kuulla loppuun mr Dusanten kertomuksen."
"Kun me tänä vuonna ensi kerran saavuimme saarelle", jatkoi mr Dusante, "viivyimme siellä vain vähän aikaa, sillä me kaikki halusimme tehdä höyrypurrellani pitemmän merimatkan. Palattuamme päivälleen kuusi viikkoa sitten — —"
"Täsmälleen viikkoa jälkeen kuin me olimme lähteneet saaresta!" huudahti mrs Lecks.
"Olisinpa tietänyt", lausui mrs Aleshine, "että te tulisitte niin pian, olisin antanut merimiesten elää paljaalla kalalla, itse olisin syönyt vain vihanneksia, ja lupaanpa, että varmasti olisin saanut jauhot riittämään muille kuudeksi päiväksi, vaikka minun olisikin pitänyt olla niin kitsas, että käsissäni ei lopuksi olisi ollut muuta kuin luuta ja nahkaa."
Sen jälkeen hän istuutui jälleen juhlallisen arvokkaasti.
"Palattuamme", jatkoi mr Dusante, "huomasin ilokseni, että rautatangot olivat paikoillaan ja kaikki näytti olevan hyvässä kunnossa. Ei näkynyt edes puista pudonneita oksia eikä rikkaruohoa, jotka olisivat todistaneet meidän olleen poissa yli kaksi kuukautta. Äitini ja siskoni menivät ensin huoneisiinsa, ja kun ikkunat olivat avatut kuulin heidän ihmettelevän, miten puhdasta ja siistiä oli kaikkialla. Minä menin kirjastoon, ja minunkin täytyi ihmetellä sitä erinomaista siisteyttä ja järjestystä, mikä siellä vallitsi. Kirjat olivat mitä huolellisemmassa järjestyksessä sekä huonekalut asetetut niin maukkaasti ja tarkoituksenmukaisesti kuin suinkin. Hyvin pian löysin teidän kirjeenne, sir. Suurimman hämmästyksen valtaamana avasin sen ja luin — — —.
"Luettuani oli hämmästykseni vielä suurempi. Kiirehdin ruokasaliin ja nostin inkivääriruukun uunin otsalta. Otin sieltä ensin sen pienen ruskean paperikäärön ja näin sen alla rahat, joista kirjeessänne mainitsitte — ja voitte arvata minkälaiseen mielentilaan tulin. En laskenut rahoja, en koskenutkaan niihin, vaan laskin käärön takaisin niiden päälle, istuuduin ja aloin hautoa aivoissani tätä ihmeellistä tapahtumaa.
"Istuessani siinä syöksyivät äitini ja Lucille sisään. Ja Lucille, jolla on vilkas mielikuvitus, vakuutti että talossa täytyi olla tonttuja. Kaikki oli puhtaampaa, siistimpää ja paremmassa järjestyksessä kuin lähtiessämme. Hän oli ottanut vaatekaapistaan esiin ohuen kesäleninkinsä, ja se näytti aivan kuin se olisi juuri tuotu suoraan pesijättäreltä. Sen poimut olivat somemmin ja hienommin silitetyt kuin silloin kuin se oli uusi.
"'Albert', lausui äitini, joka oli aivan kalpea, 'täällä on sillä aikaa täytynyt olla joku!' Ja hän lisäsi, että ikkunat, jotka olimme jättäneet pesemättömiksi, syystä että lähtömme tapahtui suuressa kiireessä, olivat nyt aivan puhtaat, ikäänkuin palvelijatar olisi ne aivan äsken puhdistanut. Sitäpaitsi olivat huonekalut ja lattia puhtaammat ja kirkkaammat kuin koskaan ennen. Tämä on aivan yliluonnollista, lisäsi hän!"
Tämän kertomuksen aikana istuivat mrs Lecks ja mrs Aleshine aivan vaiti ja liikkumattomina, hiljaisen vaatimattomuuden ilme kasvoillaan. Vaan välke heidän silmissään todisti, että he tunsivat olevansa muita naisia ylempänä, mutta että he katsoivat sopivaksi peittää sen tunteen.
"Samassa silmänräpäyksessä riensi muuan palvelijoista sisään ja ilmoitti, että koko jauhovarastomme oli kadonnut ja että oli tuskin yhtään ruokia jälellä. Äitini ja siskoni, jotka tiesivät jättäneensä saarelle runsaan varaston ruokavaroja, katsoivat kummastuneina toinen toisiinsa. Vaan ennen kuin he ehtivät lausua sanaakaan, aloin minä selittää asiain tilaa.
"'Täällä on poissaollessamme todellakin ollut joku", virkoin minä. "Tässä kirjeessä ilmoitetaan, että täällä on usean viikon asunut kahdeksan henkeä — täällä on vietetty häät ja täältä meidän talostamme on eräs onnellinen pari lähtenyt maailmalle. Nuo kahdeksan henkeä ovat syöneet meidän leipäämme, käyttäneet meidän mukavuuksiamme ja pitäneet tätä taloa väliaikaisena kotinaan. Mutta he ovat kunniallisia, rehellisiä ihmisiä, sillä he ovat jättäneet kaikki parempaan kuntoon kuin täällä oli heidän tänne tullessaan ja tässä ruukussa on enemmän maksua siitä kuin mitä he ovat kuluttaneet.' — Sen jälkeen luin heille teidän kirjeenne, sir.
"En voi teille kuvailla, millä mielenkiinnolla sitä seurattiin. Me annoimme sen jälkeen tuoda alukseltamme taloon kaikki ruokavarat, mitkä olimme ottaneet mukaamme, ja alotimme jokapäiväisen elämämme — vaan mitkään niistä töistä, joista ennen olimme ajankulumme löytäneet, eivät voineet enää meitä huvittaa. Alinomaa juttelimme me vain niistä henkilöistä, jotka olivat asuneet kattomme alla ja arvailimme, mitähän ihmisiä ne mahtoivat olla ja saisimmekohan heitä koskaan nähdä."
"Niin", huudahti miss Lucille, "minä ajattelin teitä todellakin yöllä ja päivällä ja kuvailin teitä jos minkälaisiksi, vaan te olette aivan toisenlaisia kuin luulin. Väliin tuumin, että te saareltamme lähdettyänne olitte joutuneet myrskyyn, veneenne oli kaatunut ja te kaikki hukkuneet, ja että te sitten kummittelijoina saapuisitte takaisin huvilaamme, nukkuisitte vuoteissamme, puhdistaisitte ikkunoitamme, pesisitte ja silittäisitte vaatteemme ja toimittaisitte öisin kaikenlaisia askareita."
"Hyvä jumala", huudahti mrs Aleshine. "Sillä lailla ette saa puhua! Ajatella olevansa kylmänä haamuna tassuttelemassa pimeydessä, on pahempaa kuin liukua alas pitkin lumivuorta, vaikkapa sen sitten tekisikin paljaalla selällään!" — "Barb'ra!" sanoi mrs Lecks ankarasti. "Jaa'a, se saa ihmisen kauhistumaan aivan yhtä paljon", vastasi hänen ystävättärensä olematta millänsäkään.
"Kaksi seikkaa oli yhteydessä teidän käyntinne kanssa", jatkoi mr Dusante, "ja ne ovat raskaasti painaneet minun mieltäni. Toisen olemme jo maininnut — suljetun väylän, joka todisti julmaa epävieraanvaraisuutta."
Tähän saakka en minä ollut tahtonut keskeyttää mr Dusanten itsestäänkin usein keskeytyvää kertomusta, mutta nyt tunsin täytyväni vakuuttaa hänelle sekä itseni että vaimoni puolesta, että olimme samaa mieltä kuin mrs Lecks ja mrs Aleshine, ja pidimme, ettei häntä voitu mitenkään syyttää sen johdosta, että hän oli koettanut suojella yksityistä omaisuuttaan.
"Olette hyvin ystävällinen sanoessanne niin", vastasi mr Dusante "mutta minä tahdon nyt joka tapauksessa mainita teille, ettei enää ole minkäänlaisia rautatankoja väylää sulkemassa. Olen jättänyt muutamia henkilöitä saarelle pitämään huolta huvilasta ja auttamaan sinne mahdollisesti pelastuvia haaksirikkoisia. — Toinen asia, josta tahdon mainita, vaivaa minua vielä enemmän. Se on: rahat inkivääriruukussa. Minusta tuntui luonnottomalta ajatella, että minulle oli suoritettu maksu siitä vieraanvaraisuudesta, jota muuten niin mielelläni olisin osoittanut teitä haaksirikkoon joutuneita raukkoja kohtaan. Sellaista ei mitenkään olisi saanut tapahtua. Minä surin sitä. Minä häpesin. Lopultakin päätin, etten sellaista häpsää saattaisi kantaa, vaan että ottaisin inkivääriruukun mukaani ja hakisin koko maailman halki niitä henkilöitä, jotka minun poissaollessani olivat suorittaneet maksun olostaan minun kattoni alla, ja kun heidät vihdoin löytäisin, jättäisin heille ruukun sisältöineen. Kirjeestänne kävi selville, mille saarelle olitte päättäneet lähteä, ja minä ajattelin, että ellen löytäisi teitä sieltä, saisin ainakin tietää, mihin satamaan te sieltä olitte matkustaneet. Ilmoitettuani äidille ja sisarelleni suunnitelmastani, pitivät hekin sitä oikeudenmukaisena, sillä he olivat kiintyneet asiaan yhtä paljon kuin minäkin — ja pari päivää sen jälkeen aloimmekin etsiskeiymatkamme.
"Vaikeuksitta seurasin jälkiänne San Franciscoon ja sain tietää siellä, missä hotellissa te olitte asuneet. Siellä sain tietää että matkanne päämaali mahdollisesti oli Filadelfia. Olin toivonut tapaavani teidät ennen kuin jättäisitte Kalifornian. Mutta kun otaksuin, että jo olitte ehtineet matkanne perille, tai ainakin olitte sitä hyvin lähellä, myönnyin siskoni toivomukseen tehdä pieniä huvimatkoja Kaliforniassa, aikomuksella sitten seurata teitä Filadelfiaan ja kysyä siellä sanomalehdissä mr Craig'ia. Nyt olen kuitenkin mitä merkillisimmän sattuman kautta tavannut teidät täällä, ja siitä en voi olla tarpeeksi kiitollinen."
"Emme mekään", vastasin minä sydän heltyneenä, "sillä mekin olemme innokkaasti toivoneet saada tutustua teihin ja perheeseenne, ja että tapaamisemme tapahtuisi niin pian kuin mahdollista."
"Nyt tahdon täyttää velvollisuuteni, jonka vuoksi olen matkalle lähtenyt, ja minä vakuutan teille minulle olevan suuren ilon saadessani täyttää velvollisuuteni."
Hän nosti nyt lattiasta paketin, jota hän niin huolellisesti oli suojellut liukuessaan alas lumivuorta, ja joka sen jälkeen koko ajan oli ollut hänen vieressään lattialla.
Otettuaan auki heikon huovan, joka oli kääritty paketin ympärille, sekä sen jälkeen vielä monet paperit, oli siinä silmiemme edessä tuo tuttu, pieni, pyöreä inkivääriruukku, joka oli ollut uunin reunalla talossa siellä kaukaisella saarella — ruukku, jonne me olimme pistäneet maksun asunnosta ja ruoasta.
"Minun on aivan mahdotonta ottaa vastaan noita rahoja, jotka ovat maksetut siitä avusta, jonka minä tietämättäni olin antanut haaksirikkoutuneille", lausui mr Dusante. "Jos olisin ollut saarella, olisin niin mielelläni antanut teille saman avun ilmaiseksi. Ja koska mr Craig'in kirjeestä kävi selville, että mrs Lecks oli pitänyt huolta näiden rahojen keräämisestä ja säilyttämisestä, jätän minä nyt siis teille, hyvä rouva, tämän ruukun sisältöineen."
"Joita minä en ota vastaan", vastasi mrs Lecks ja asetti molemmat kätensä selän taakse. "Jos kyseessä olisi ollut vain yksi vuorokausi, tai vaikkapa kaksi vuorokautta ja yksi sunnuntai, niin siinä tapauksessa en sanoisi mitään, mutta kun mrs Aleshine ja minä — toiset saavat vastata omasta puolestaan — viivymme viikkokausia vieraan ihmisen talossa, silloin me myös olostamme maksamme — tietysti vetäen pois palkan siitä työstä minkä olemme suorittaneet. Hyvää yötä."
Tämän sanottuaan hän nousi ja asteli vakavin askelin viereiseen huoneeseen:
"Teiltä on ollut oikein tehty, mr Dusante", sanoi mrs Aleshine, "että olette koettaneet seurata omantuntonne ääntä, vaan meillä ovat omat käsitykset velvollisuuksistamme ja teillä omanne, ja molempien käsitykset ovat saman arvoiset."
Sen jälkeen seurasi hän ystävättärensä esimerkkiä. Mr Dusante näytti samalla hämmästyneeltä ja huolestuneelta ja katsoi minuun kysyvästi.
"Parahin mr Dusante", sanoin minä, "nuo molemmat rouvat ovat tunnontarkkoja oikeuden ja totuuden suhteen, ja luullakseni on parasta, ettette tällä erää koeta voittaa heitä. Mitä vaimooni ja minuun tulee, emme mekään puolestamme voi koskea niihin rahoihin, jotka mrs Lecks on pannut inkivääriruukkuun tarkoituksella, ettei niitä sieltä ottaisi kukaan muu kuin te tai joku perheenne jäsen."
"No niin", virkkoi mr Dusante ja kääri ruukun uudelleen papereihin, "annetaan sitten asian olla tällä kertaa. Mutta suokaa minun huomauttaa, että minäkin puolestani olen hyvin tunnontarkka, mitä tulee oikeuteen ja totuuteen."
Aikaisin aamulla palasi rautatienasemalle lähettämämme mies ilmoittaen, että neljän hevosen vetämät suuret matkavaunut olivat matkalla meitä noutamaan. Hänellä oli myöskin mukana kirje Ruthille mr Endertonilta.
Tämä ilmoitti tyttärelleen olevansa hyvissä voimissa, vaan olleensa kovin levoton siitä, mikä kohtalo oli tullut Ruthin osaksi. Hän oli kuitenkin toivonut, että lunta, joka oli estänyt häntä tuomasta apua, sataisi niin korkealle paikalle sangen vähän. Hän oli myöskin toivonut, että mr Craig oli laittanut tulen jollekin sopivalle paikalle, niin että hänen tyttärensä saisi lämmitellä. Hän oli myöskin otaksunut, että runsas muonasäkkimme takaisi tyttärelle hyvät ateriat.
Hänen levoton tunteensa oli myöskin suuresti lisääntynyt niiden kiivaiden ja epäoikeutettujen syytösten ja vaatimusten johdosta, mitkä ajomies oli hänelle tehnyt. Tämä oli mitä loukkaavimmalla tavalla solvaissut häntä, vieläpä olisi tarttunut häneen käsiksikin, elleivät saapuvilla olleet ihmiset olisi sitä estäneet ja hän itse olisi huolellisesti lukinnut oveaan.
Nyt hän oli kuitenkin jo rauhoittunut, osaksi sen vuoksi, että ajomies oli jo sieltä lähtenyt, osaksi sen vuoksi, että hän oli saanut tietää tyttärensä olevan varmassa turvassa — josta viimemainitusta seikasta hän jo aikaisemmin oli ollut vakuutettu, sillä olihan tytär jäänyt avonaiselle valtatielle.
Vaunuja odotellessamme kerroimme Dusanteille tarkoin seikkailumme, jotka suuresti kiinnittivät heidän mieliään.
Mrs Dusante, joka yön rauhallisesti levättyään sanoi tuntevansa itsensä sangen terveeksi ja reippaaksi, oli hyvin rakastettava, noin viidenkymmenen ikäinen nainen Hänen käytöksensä oli hiljainen ja rauhallinen ja koko hänen olentonsa todisti, että hän aikaisemmin oi hyvinkin paljon ottanut osaa seura-elämään. Pian huomasin myöskin, että häntä suuresti huvitti tutkia ihmisluonteita.
Hänen mielenkiintonsa kohdistui etupäässä mrs Lecks'iin ja mrs Aleshine'en, joita hän piti sangen erikoisluonteisina naisina. Mutta hän kunnioitti heitä suuresti. Siihen tunteeseen ei hän kuitenkaan saanut samanlaista vastinetta, sillä mrs Lecks'illa ja mrs Aleshine'lla oli hänestä jokseenkin alhaiset käsitykset.
"On olemassa anoppeja, äitipuolia ja oikeita äitejä ja äidinäitejä ja vieläpä joskus äidin-äidin-äitejä, jotka vielä ovat elossa", sanoi mrs Lecks luottavasti minulle, "mutta vaikk'en epäilekään, ettei mr Dusante olisi hyväätarkoittava ihminen, joka tahtoo tehdä velvollisuutensa lähimmäisiään kohtaan — minulla ei ole pienintäkään syytä uskoa muuta — niin sanoa minun sentään täytyy — koska kerran olen saanut sellaisen kasvatuksen — ettei hänellä ole ollut oikeutta mennä ottamaan itselleen uutta äitiä. Ottolapset käyvät vielä päinsä, vaan tällainen tapaus kuin tässä on kysymyksessä on suoraan sanoen vastoin pipliaa ja luonnon lakeja."
"Noilla ranskalaisilla", virkkoi mrs Aleshine, "näkyy olevan omat tapansa! Minä puolestani en ole koskaan kärsinyt ranskalaisia kengänkorkoja enkä ranskalaisia, arsenikin värisiä herneitä, ja jos ne nyt tulevat meidän maahamme otto-äitineenkin, niin luulenpa, että niitä seuraavat giljotiinit."
"En käsitä, miksi te pidätte mr Dusantea ranskalaisena", sanoin minä.
"Hänhän on yhtä paljon amerikalainen kuin ranskalainen."
"No niin", lausui mrs Lecks, "eihän minun eikä mrs Aleshine'r sovi asettua toisten ihmisten tuomareiksi. Meidän kotiseudullamme ei ole tapana pitää otto-äitejä, vaan jos sellainen on tapana Ranskassa tai Sandwichs-saarilla tai itävaltioissa, niin eihän meillä tietystikään ole siihen mitään sanomista."
"Hänhän olisi voinut ottaa samalla kertaa itselleen isänkin", virkkoi mrs Aleshine, "vaan siinä olisi hänen pitänyt noudattaa tarkkaa valintaa tai ainakin ottaa mrs Dusantelle tuttu henkilö, sillä se ei olisi käynyt päinsä, että he, ollessaan hänen vanhempiaan, olisivat vieraita toisilleen."
"Jos minä olisin sinun sijassasi, ottaisin minä nyt puolestani itselleni jonkinlaisen ryysyn toimittamaan hatun virkaa, sillä tuolla tulevat vaunut, ja meidän on parasta lähteä", lausui mrs Lecks.
Me otimme nyt jäähyväiset ystävälliseltä isäntäväeltämme ja asetuimme vaunuihin niin mukavasti kuin suinkin.
Noin seitsemän penikulmaa kuljimme tien epätasaisuuden vuoksi sangen hitaasti.
Mrs Dusante oli heikko, eikä ollut tottunut mihinkään voimainponnistuksiin, jotavastoin mrs Lecks ja mrs Aleshine olivat harvinaisen vahvoja naisia. Seurauksena tästä oli, että heidän hellät sydämensä pakottivat heidät tekemään kaiken voitavansa, että mrs Dusanteen eivät koskisi kolaukset ja keikahdukset. He antoivat hänelle kaikkein parhaimman paikan ja käärivät hänet peitteisiin ja huopiin. Tätä tehdessään unohtivat nuo hyväsydämiset naiset kokonaan, että tuo nainen, joka niin suurella mielenkiinnolla kuunteli heidän kertomuksiaan kodistaan, suvustaan ja olosuhteistaan, oli vain otto-äiti. Myöskin Ruth ja miss Lucille viihtyivät hyvin keskenään ja minusta oli mr Dusante sangen miellyttävä persoonallisuus.
Kun sitten vihdoin saavuimme rautatienasemalle, tapasimme siellä mr Endertonin, joka osoitti hyvin kohtuullista iloa nähdessään meidät jälleen, mutta kovin kohtuutonta suuttumusta — jonka esineeksi eritoten minä jouduin — sen johdosta, että hänen täytyi luopua avarasta huoneestaan, jonne nyt sijoitettiin naiset. Se oli ainoa mahdollinen suoja koko kestikievaritalossa.
Mainitessani hänelle, että mukanamme olevat vieraat olivat ne Dusantet, joiden saarella me olimme asuneet, ei hän aluksi ollut sitä ollenkaan kuulevinaan. Hän oli aina pitänyt Dusanteja keksittynä satuna, jonka varjolla mrs Lecks ansaitsi rahaa onnettomilta haaksirikkoon joutuneilta ihmisiltä. Kuultuaan, että mr Dusante tahtoo antaa rahamme takaisin, heräsi hänen mielenkiintonsa, ja hän lausui:
"Ihmettelenpä, että hän on siksi omantunnonmukainen mies, vaan että joku kieltäytyy vastaanottamasta sitä mikä hänelle oikeudenmukaisesti kuuluu, se menee yli minun ymmärrykseni. Ainakin minä aion ottaa osani takaisin, se on varma se. Viisitoista dollaria viikossa minun ja tyttäreni asunnosta ja ruoasta vaati tuo nainen minulta, ja sen minä tahdon takaisin."
"Mutta", sanoin minä, "teidän maksunnehan alennettiin samaksi kuin toistenkin."
"Minä en muista mitään alentamista", lausui mr Enderton. "Muistan vain sen kohtuuttoman summan, mikä minulta vaadittiin ruoasta ja asunnosta asumattomalla saarella. Se teki minuun hyvin ikävän vaikutuksen."
"Minulla ei ole halua puhua teidän kanssanne tästä asiasta enempää", virkoin minä. "Saatte selvittää sen mrs Lecks'in kanssa."
Mr Enderton murisi jotain ja meni huoneeseensa sangen arvokkaasti. Minä en voinut muuta kuin nauraa kuvitellessani, millaiseen mielentilaan hän joutuu puhuttuaan tästä asiasta mrs Lecks'in kanssa.
Jättäessään San Franciscon oli mr Dusante lähettänyt kaikki tavaransa edeltäkäsin Ogden City'yn, missä hän oli aikonut ensi kerran pysähtyä. Päätettiin senvuoksi, että me kaikki matkustaisimme Ogden City'yn, jossa odottaisimme niitä tavaroitamme, jotka olimme jättäneet vuorelle.
Minun seurueeni tavarat olivat kaikki raitiovaunussa, eikä niitä ollutkaan kuin muutamia matkalaukkuja, jotka olimme ostaneet itsellemme San Franciscossa, sekä suuri paketti, joka sisälsi kaksi hengsnpelastusvyötä, sillä vaikk'ei mitään muuta, niin ainakin ne tahtoivat mrs Lecks ja mrs Aleshine viedä mukanaan kotiinsa.
Aamulla sen jälkeen kuin olimme saapuneet Ogden City'yn vei mr Dusante minut syrjään ja sanoi:
"Sir, tahdon uskoa teille, mitä aion tehdä inkivääriruukulle rahoineen, jotka te olette sinne panneet. Ja toivon, ettette millään tavoin estä minua. Kun tavaranne saapuvat, jatkatte te luultavasti matkaanne itäänpäin ja me palaamme San Franciscoon. Mutta ruukun sisältöineen jätän tänne, annettavaksi mrs Lecks'ille. Jos te tahtoisitte olla hyvä ja ottaa sen haltuunne sekä jättää sen sitten hänelle olisin sangen kiitollinen."
Lupasin hänelle, etten millään tavoin tahdo estää häntä toteuttamasta aikomustaan, vaan etten mitenkään voinut ottaa vastaan ruukkua. Kenen tulisi saada tuo porsliiniruukku sisältöineen oli hänen ja mrs Lecks'in välinen riitakysymys ja täytyi ratkaista vain heidän keskensä.
"No, sitten teen niin", lausui hän, "että minä matkustan täältä ennen teitä ja jätän ruukun hotellin kirjanpitäjälle pyynnöllä jättää se mrs Lecks'ille minun lähdettyäni. Sitten ei hän voi tehdä muuta kuin ottaa se vastaan."
Nämä mr Dusanten sanat huvittivat minua suuresti, sillä mrs Lecks oli jo uskonut minulle tässä asiassa tekemänsä päätöksen.
"Mr Dusante ei ole maininnut minulle mitään inkivääriruukusta", oli hän lausunut minulle. "Mutta minäpä tiedän yhtä hyvin kuin hän itse, miten hän aikoo menetellä. Hän tuumaa hiipiä täältä pois kaikessa hiljaisuudessa ja jättää ruukun tänne, sillä hän päättelee, että minä silloin olen pakotettu ottamaan sen vastaan. Vaan hän saakin nähdä, että minä olen yhtä viekas kuin hän. Olen ottanut selvän hänen sisareltaan kadusta ja talon numerosta, missä hänen liikkeensä on Honolulussa — minä kysyin niin, ettei hän huomannut siinä piilevän mitään — ja jos hän nyt jättää tuon ruukun jälkeensä, panen minä sen rahoineen kaikkineen laatikkoon ja lähetän sen pikatavarana mr Dusantelle, niin että silloin kun hän saapuu Honoluluun, on se jo siellä ennen häntä."
Tuntien nyt sekä mr Dusanten että mrs Lecks'in aikomukset kuvittelin mielessäni, mitenkä inkivääriruukkua lähetetään edestakaisin Sandwichs-saarten ja Pennsylvanian väliä molempien taistelevien koko elämän ajan, ja tietystikin — kummankin testamenttiin liitettävän määräyksen mukaisesti — myöskin heidän perillistensä elämän ajan. Kun sitten laatikko vähitellen kuluisi, pantaisiin ruukku jonkinlaiseen lekkeriin ja lekkeri sijoitettaisiin lopuksi pieneen viinitynnyriin, mikä vihdoin asetettaisiin suuremman tynnyrin sisään — ja niin joutuisi ruukku vallan ihmeellisten vaiheitten alaiseksi.
Olimme Ogden Cityssä kolme päivää ennen kuin tavaramme saapuivat.
Nyt valmistelimme me Dusantein kanssa eroa.
Iltaa ennen tuli Dusante luokseni ja virkkoi, että juna Ogden Citystä lähtee hänen suureksi ilokseen länteen päin hyvin aikaisin aamulla. Hän perheineen matkustaa siis muutamia tunteja ennen meitä.
"Se sopii mainiosti suunnitelmaani", lausui hän. "Olen jättänyt inkivääriruukun huolellisesti pakettiin pantuna hotellin kirjanpitäjälle, joka heti lähtömme jälkeen jättää sen mrs Lecks'ille. Meillä on nyt kaikki kunnossa, joten otamme jo tänä iltana jäähyväiset rakkailta ystäviltämme, minä vakuutan, että se tuntuu kovin ikävältä."
Minä ehdin tuskin vakuuttaa meidän toisten syvää surua kun muuan poika toi minulle kirjeen. Avasin sen heti ja huomasin sen olevan mr Endertonilta.
"Parahin Craig!
Olen päättänyt, etten enää jää tänne vaan matkustan iltajunalla itään. Haluan viettää päivän Chicagossa, ja kun arvelen, ettei teillä eikä muillakaan ole halua pysähtyä siellä, voin tällä tavoin saada haluni täytetyksi estämättä teitä. Äkkiä tekemäni päätös estää minua enää tapaamasta teitä ennen lähtöäni, vaan olen suuressa kiireessä ottanut jäähyväiset tyttäreltäni ja tämä kirje saa selvittää teille toisille asian laidan.
Tahdon myöskin mainita, että olen katsonut sopivaksi — seurueemme päämiehenä niin ikäni kuin asemani vuoksi — ratkaista tuon ystävällisen riidan niiden rahojen takaisin ottamisesta, jotka suoritimme maksuksi olostamme asumattomalla saarella. Sain nimittäin tietää, että se paketti, missä rahat ovat, on jätetty hotellin kirjanpitäjälle osoitettuna mrs Lecks'ille, joka ei ainoastaan tähän saakka ole kieltäytynyt vastaanottamasta sitä, vaan tehnee sen vast'edeskin, vaikkei minun ymmärtääkseni hänellä ole mitään oikeutta olla määrääjänä tässä asiassa. Senvuoksi olen kaiken vaivannäön välttämiseksi ottanut paketin haltuuni ja aion ottaa sen nyt mukaani Chicagoon. Kohdatessamme ja'an sen kunkin vaatimusten mukaisesti. Tämän toimenpiteen katson kaikkein sopivammaksi ratkaisuksi siilo pienelle kiistalle, joka näiden rahojen omistamisesta on syntynyt.
Kiireessä
David J. Enderton.
J.K. Menen asumaan Brandingerin hotelliin, missä odotan teitä.
KUUDES LUKU.
Inkivääriruukku.
Mr Endertonin kirje sekä ihmetytti että suututti minua, vaan en kuitenkaan voinut olla hymyilemättä sille odottamattomalle tapaukselle, joka oli äkkiä estänyt inkivääriruukun matkustelemisen edes ja takaisin Honolulun ja Pennsylvanian välillä.
Ojensin kirjeen mr Dusantelle, joka luettuaan sen punastui kovasti. Minä huomasin, että hän oli hyvin vihainen, vaikka hän koetti peittää sitä.
"Tällaista minä en suvaitse", lausui hän hetken perästä. "Inkivääriruukku on minun omaisuuttani siksi kuin mrs Lecks suostuu ottamaan sen vastaan. Minä en nyt matkustakaan aamujunalla länteen, vaan seuraan teitä Chicagoon, missä vaadin mr Endertonilta takaisin omaisuuttani, jonka kanssa minulla on oikeus menetellä miten itse haluan."
Minä menin Ruthin luokse, joka ei tietänyt koko tapahtumasta muuta kuin että hänen isänsä oli ennen meitä matkustanut Chicagoon ja ehtinyt ottaa vain kiireelliset jäähyväiset.
Minä en lausunut sanaakaan mr Endertonin suuren kiireen johdosta, joka oli estänyt häntä ottamasta jäähyväiset, vaan antanut aikaa pitkän kirjeen kirjoittamiseen. Koska Ruth ei tietänyt mitään tuosta kirjeestä, päätin minäkin olla siitä mainitsematta. Isän kiire ei häntä olenkaan kummastuttanut, sillä tämän tapa oli, sanoi hän, aina saapua päämaaliin matkatovereitaan ennen.
Kerrottuani tapahtumasta mrs Aleshine'lle ja mrs Lecks'ille nämä aivan kipenöitsivät kiukusta.
"En tiedä miksi mr Dusante tällaista tekoa kutsuu", huudahti mrs Lecks, "mutta minä tiedän."
"Niin tiedän minäkin!" kivahti mrs Aleshine. "Samalla kun hän on lakannut olemasta lähetyssaarnaaja näkyy hän myös lakanneen olemasta rehellinen ihminen. Minä valitan niiden pakanoitten puolesta, jotka hän on kääntänyt."
"Kyllä minä hänet käännän", lausui mrs Lecks, "jos vaan kerran vielä hänet tapaan! Mennä ja ottaa mukaansa minun nimikirjoituksellani varustetun paketin. Yhtä hyvin olisi hän voinut ottaa minun kultasankaiset silmälasini tai kilpikonnan kuorisen kampani! Kiinni emme enää ehdi häntä saada, mutta sähköittää minä hänelle voin, ja saapa hän tietää, että jos hän vain uskaltaa avata minun nimelläni varustetun paketin, niin minä lähetän poliisit hänen niskaansa!"
"Aivan oikein!" lausui mrs Aleshine. "Sinun tulee sähköttää kaikille radan varrella oleville asemille, niin konduktöörit löytävät hänet. Osoita sähkösanomasi mr Endertonille, — pitkälle miehelle, jolla on harmahtava tukka ja mukanaan suuri varastettu paketti."
"Se ei todellakaan ole mikään tyhmä ajatus", virkkoi mrs Lecks, "vaan lienee kai parasta osoittaa sähkösanoma vain hänelle ilman persoonakuvausta. Minä teen sen heti kun saan tietää asemain nimet."
"Kirjoittaessanne sähkösanoman tulee teidän olla hyvin varovaisia", sanein minä, "sillä se luetaan joka asemalla ja se voisi aiheuttaa mr Endertonille suuria ikävyyksiä, joita me kaikki syvästi valittaisimme. Voimmehan laittaa sähkösanoman sellaiseen sanamuotoon, etteivät sitä ymmärrä muut kuin hän."
"Tehkäämme niin", sanoi mrs Lecks, "mutta kiiruhtakaamme! Minun mielestäni ei hän ole sen arvoinen, että häntä kannattaisi säästää ikävyyksiltä, sillä niin totta kuin tässä seison, ei hän puolestaan ikänä ole koettanutkaan säästää ketään ihmistä ikävyyksiltä."
Sen jälkeen kirjoitettiin allaoleva sähkösanoma, joka lähetettiin
Bridgenin asemalle jätettäväksi mr Endertonille:
"Paketti — te tiedätte mikä — on varastettu. Tiedätte myös kuka on varas. Jos hän jättää sen hotelliin Chicagossa, niin päästäkää hänet vapaaksi. Jos hän sen avaa, pankaa hanat vankilaan!
Mrs Lecks."
"Luulenpa, että tämä estää hänet sormeilemasta tuota pakettia", virkkoi mrs Lecks. "Ja vahingoksi ei olisi, jos mr Dusante lähettäisi saman tapaisen sähkösanoman jollekin toiselle asemalle. Ja jos tuo Enderton pelästyy niin pahasti, että hän pakenee iäksi meidän silmistämme, olisi se meille kaikille suuri onni. Mutta sen minä teille sanon, mr Craig, ettei rouvallenne saa mainita mitään, mikä pahoittaisi hänen mieltään. Hänen ei tarvitse tietää mitään koko tästä tapahtumasta. Ja sen minä sanon myöskin, että vaikka mr Enderton onkin hänen isänsä ja hänen senvuoksi tulee häntä kunnioittaa, on hän paljon iloisempi ja vapaampi silloin kuin tuo äijä on poissa. Mitä taas meihin muihin tulee, niin emme me luullakseni laisinkaan sure hänen menettämistään."
"Emme totisesti", sanoi mrs Aleshine. "Hän on mies, joka ajattelee yhdeksänkymmentäyhdeksän kertaa itseään, ennen kun kertaakaan ketään muuta ihmistä — ja sen yhden kerrankin unohtaa hän heti paikalla. En sano sitä senvuoksi, että minä yleensä vihaisin lähetyssaarnaajia. Olen päinvastoin säästänyt heille monta ropoa, ja sen teen vast'edeskin. Mutta häntä ei sovi enää kutsua lähetyssaarnaajaksi, koska hän kerran on ottanut eron — ellei hän itse ole saanut harmaalle paperille kirjoitettua eroamiskäskyä. Sitä asiaa me emme tiedä. Hän, joka luopuu kaikista mukavuuksista kristityssä maassa ja matkustaa kääntämään pakanoita, hän tekee kauniisti, mutta hän, joka jättää pakanat päästäkseen nauttimaan mukavuuksista, hän on sellaisen ihmisen vastakohta. Muuten lienee sellainen herra ehkä vaatinut kaksikertaisen palkan ja kääntänyt vain puoliksi."
Mr Dusanten kohteliaisuus vaimoani kohtaan esti häntä ilmaisemasta kaikkea, mitä hän apestani ajatteli, mutta luulenpa, etteivät hänen mielipiteensä hänestä paljonkaan eronneet mrs Lecks'in ja mrs Aleshinen mielipiteistä.
Kaikki olimme kuitenkin sangen iloiset sen johdosta, ettei meidän vielä tarvinnut erota ja seuraavana päivänä lähdimme matkaan iloisen mielentilan vallitessa. Olimme sitäkin iloisempia syystä ettei mr Enderton ollut seurassamme.
Ennen lähtöämme lähetti mr Dusante Kearneyn asemalle mr Endertonille sähkösanoman, jonka sisältöä en tietänyt, vaan jonka äänilajin arvelin olevan hyvinkin ankaran.
Saavuttuamme Chicagoon menimme heti Brandigerin hotelliin, missä emme kuitenkaan tavanneet mr Endertonia. Hän oli vain jättänyt sinne kirjeen Ruthille. Kirje oli näin kuuluva:
"Rakas tyttäreni!
Olen päättänyt, etten odotakaan teitä täällä, kuten aikaisemmin aioin, vaan jatkan matkaa yksinäni. On ikävää, ettemme tavanneet toisiamme täällä, mutta eihän kestä kauan, ennen kuin jälleen kohtaamme. Sinähän tiedät, ett'en minä mielelläni matkusta suuressa seurassa. Muutamat meidän seurueemme jäsenet aiheuttavat minulle alinomaa mielipahaa. Olin ajatellut matkustaa Filadelfiaan ja odottaa sinua siellä, mutta nyt olenkin päättänyt mennä Meadovilleen, joka on muuan pieni seutu Pennsylvaniassa, missä nuo molemmat naiset, mrs Lecks ja mrs Aleshine, mikäli muistan kuulleeni, asuvat. Toivon tapaavani koko seurueen ennen kuin otan lopullisesti jäähyväiset, ja minä otaksun, etteivät nuo molemmat naiset aio matkustaa kauemmaksi kuin missä he asuvat. Liitän tähän mukaan miehellesi kirjeen, joka koskee eräitä käytännöllisiä asioita. Toivon hänen lopunkin matkaa pitävän sinusta hyvää huolta, josta olen hänelle sangen kiitollinen.
Isäsi."
Minulle kuuluvan kirjeen sisältö oli seuraava:
"Mr Craig!
Minun mielestäni olisitte te voinut estää niiden hävyttömien sähkösanomien lähettämisen, jotka olen saanut parilta seurueeseenne kuuluvalta henkilöltä, mutta tämä ei ole ensi kerta jolloin olen pettynyt henkilöissä, joihin olen luottanut. En lähetä mitään vastausta sähkösanomiin, tahdon vain sanoa, etten anna laisinkaan peloittaa itseäni täyttämästä aikomustani, mitä tulee rahojen oikeudenmukaiseen jakamiseen. En tee sitä sen pienen summan tähden, mikä lankee tyttäreni ja itseni omaksi vaan periaatteen vuoksi. Rahat olisi pitänyt jättää minulle eikä kenellekään muulle ja minun asiani on toimittaa jako. Minä pidän kiinni periaatteistani ja oikeuksistani. Koska kuitenkin tahdon välttää kaikkea tarpeetonta sanakiistaa, matkustan Meadovilleen, missä minä, heti kuin kaikki seurueemme jäsenet ovat sinne saapuneet, oikeudenmukaisesti toimitan jaon. Otaksun, ettei tuo Dusante-niminen mies ole niin hullu, että tarpeettomasti jatkaa matkaansa kauemmaksi kuin Chicagoon. Teidän velvollisuutenne on saada hänet älyämään miten sopimaton sellainen matka olisi.
Teidän
D.J. Enderton."
Ruth'in kirje luettiin koko seurueelle ja minun näytettiin yksityisesti mr Dusantelle, mrs Lecks'ille ja mrs Aleshinelle.
Muutaman silmänräpäyksen perästä huudahti mrs Lecks:
"No niin, lopen loppukin en ole kovin vihainen, sen johdosta, että tuo vanha peto on tuolla tavoin lähtenyt tiehensä, sillä saammehan me siis matkustaa koko lopun matkaa ilman häntä. Ja siitä minä olen varma, ettei hän ole pistänyt sormiaan ruukkuun. Siltä tuntuu ainakin hänen kirjeestään päättäen. Me olemme hänet tarpeeksi peloittaneet."
"Mutta kyllä hän on koko porsas!" huudahti mrs Aleshine. "Mennä nyt juuri siihen kaupunkiin missä me asumme ennen meitä. Siellä hän tietysti kertoo jokaiselle kaikki meidän seikkailumme, niin että meidän sinne saapuessamme se on jo vanhentunutta kuin viimeviikkoinen leipä."
"Tuo Dusante-niminen mies", lausui mainittu herra aivan rauhallisesti, "ei aio väistyä päämaalistaan. Hän jätti saarensa voidakseen antaa mrs Lecks'ille takaisin inkivääriruukun sisältöineen. Hän matkustaakin senvuoksi teidän kanssanne Meadovilleen saadakseen, vaikkapa lakia hyväkseen käyttäen, takaisin omaisuutensa. Sen jälkeen hän toteuttaa alkuperäisen aikomuksensa."
Me lausuimme kaikki ilomme sen johdosta, että saamme pitää häntä ja hänen seuruettaan matkatovereinamme lopunkin matkaa. Ja mrs Lecks tarjosi heille heti asunnon luonaan niin pitkäksi aikaa kun he vain suvaitsisivat olla.
"Olin juuri aikeissa pyytää heitä meille", sanoi mrs Aleshine, "vaan mrs Lecks ennätti ennen minua. Mutta mr Craig rouvineen tulee minun luokseni, ja koska asuntomme ovat aivan lähekkäin, voimme tavata joka päivä. Ja jos mr Enderton viipyy hotellissaan, on hän tilaisuudessa tulla tapaamaan tytärtään niin usein kuin vaan haluaa. Minä en tahdo ajaa ketään ulos, olkoon hän pakana tai vieläkin pahempi. Vaan enempää kuin korkeintaan kerran tai kaksi en saata tarjota hänelle teetä sen jälkeen mitä on tapahtunut."
Koska Dusante sekä Ruth, jotka eivät olleet ennen olleet Chicagossa, tahtoivat katsella kaupunkia, viivyimme me siellä kaksi päivää. Pidimme kuitenkin kiirettä, sillä tiesimme mr Enderton'in meitä odottavan.
Toisen päivän iltapäivällä menin hotellin lukusaliin tavatakseni siellä seurueemme jäsenet valmiina retkeilyihin. Siellä ei kuitenkaan ollut muita kuin mrs Aleshine, joka jo valmiiksi pukeutuneena odotti lähtöä.
Tuskin olin ehtinyt lausua pari sanaa kun siihen astui mrs Lecks ilman päällysvaatteita ja sukankudin kädessään. Hän istuutui nojatuoliin, asetti silmälasit nenälleen ja alkoi kutoa.
"Etkö sinä aiokaan lähteä ulos? kysyi hänen ystävättärensä ihmeissään,
"En", vastasi mrs Lecks, "olen jo nähnyt kaikki mitä olen halunnutkin ja nyt aijon jäädä tänne lepoon ja rauhaan."
"Eikö mr Dusante sitten lähde ulos?" kysyi mrs Aleshine.
Mrs Lecks asetti kutimensa polvelleen, otti silmälasit nenältään, taittoi ne kokoon ja laski ne viereiselle pöydälle. Samalla kääntyi hän tuolillaan ystävättärensä puoleen.
"Barb'ra Aleshine", sanoi hän päättäväisellä äänellä, "onko sinun päähäsi koskaan pistänyt, että minä valitsisin mr Dusanten?"
"En tahdo sitä myöntää enkä kieltää", vastasi mrs Aleshine, samalla kun hän risti lihavat kätensä. Ja samalla hänen kasvonsa loistivat sydämellisestä myötätunnosta. "Mutta sen minä sanon — kuulkoon sen kuka tahansa — että jos sinä valitset mr Dusanten ei siinä asiassa ole sivullisilla mitään sanomista. Eipä siksi, että minä olisin juuri hänet sinulle valinnut, jos nimittäin minä olisin saanut määrätä, sillä minusta sinun valitullasi pitäisi olla amerikalainen nimi eikä hänen sitäpaitsi tarvitse omistaa saaria. Mutta olethan sinä täyskasvuinen nainen ja voit itse tehdä valintasi. Ja oma asiasi on, menetkö uudelleen naimisiin vai et, vaan onhan jo joka tapauksessa yksitoista vuotta siitä kuin riisuit surupukusi miehesi kuoleman jälkeen, ja jos mr Lecks tällä hetkellä nousisi haudastaan, niin laskisi hän käden sydämelleen ja sanoisi, että sinä olet täyttänyt velvollisuutesi häntä kohtaan ennen ja jälkeen hänen kuolemansa. Jos sinä nyt siis tahdot mennä uusiin naimisiin ja valitset mr Dusanten, niin kenelläkään ei ole siihen mitään sanomista. Te olette molemmat jo ehtineet kypsyneeseen ikään ja tiedätte mitä teette. Ja mitä hänen sisareensa tulee, niin arvelen, ettei hänen enää kauan tarvitse hänestä huolehtia. Ja jos katsot sopivaksi hankkia itsellesi otto-äidin, niin on se sinun oma asiasi, jonka kanssa minulla ei ole mitään tekemistä."