LAURI VILJANEN: TÄHTIKEINU
ENSI HYVÄILY.
Viel' unihisko, armas, palaa se onnen hetki autuas, kun ensi kerran, hiljaa, salaa sain hyväellä hiuksias? Mua painoi tuska niinkuin vuori ja levotonna rinta löi. En tiennyt, hellyyteni nuori se mitä janos, ikävöi.
Sa tulit. Haavaani se valoi kuin uuden kivun polttehen. Ja suruaan sun silmäs paloi, kuin iltataivas, tummuen. Sa pääsi painoit. Käsilläni ma tunsin kuumat kyyneles, sun ihos lämmön lähelläni ja oudon tuoksun hiuksies.
Ja liekki hellyyden kuin tuli loi valoon koko maailman, ja kultahehkuun tuska suli yön pimeän ja katkeran. Ah, ylivoimaisesti nousi yks ainut tunne rintahain, mun sieluni luo sielus sousi yl' aaltoin ruusunpunervain!
Niin uusi, outo olit mulle ja sentään tuttu, läheinen. Sen sanoa ma tahdoin sulle, mut kasvojasi nähnyt en. Ma käsilleni vaipunehen näin pääsi tumman, rakkahan, ja niskaan hienoon, lämpöisehen ma painoin ensi suudelman.
POPPELIT.
Sataa, sataa, ilta saa ja suruharsoon hienoon
verhoo ilman tummuvan ja hämärtyvän tienoon.
Puistikossa poppelit on tummat, korkeat.
Korkeammat vuoret vielä, metsät tummemmat
silmänkantamattomina aukee välillämme,
ja pilvistäkin yli maan soi itku ikävämme!
Avaan hämyyn ikkunan, ja sisään tulvahtaa
poppelien lemua niin unenhuumaavaa.
Olentooni lämpö virtaa läsnäolos armaan,
niinkuin halki sumusään ja sateen vihman harmaan
korvani mun valtimojes sykkeen kuulla vois,
ja syömet yli yön ja eron samaan rytmiin sois!
PILVI.
Ah ystäväni, tumma on ja vihmanraskas yö, ja sateen itku voimaton vain ikkunahan lyö!
Mun mieleni on väsynyt
kuin pelto yöllinen,
jot' aura syvä kyntänyt
on päivän umpehen.
Ah ystäväni, minuhun
jo ootko väsynyt
kuin sade, joka runnellun
maan yli valuu nyt?
Sun aatoksesko ylitsein
kuin pilvi kumartuu,
jok' käsivarsin uupunein
nyt yöhön kurkoittuu?
Se itään, länteen leviää,
se päivää rukoilee,
miss' ilmain hurmaa heräävää
maa, taivas värisee!
Sa ilo, onni, autuus mun, sa rakas ennen, nyt, ah sano, onko minuhun jo lempes väsynyt?
ERON TUSKA.
Joka aamu ilmahan värisevään kesän tuoksuvan viiniä valuu, ja valtimot paisuu, kuin viestiä tois meren ääriltä aaltojen paluu. Mut kun en kuule kaikua äänesi armaan, veren läike laulutta haihtuu, kuin kalliohon aallon vihreän harmaan vesi särkyy, vaahdoksi vaihtuu.
Joka ilta merehen himmenevään kesän kultainen malja vaipuu — ma pimeään hiljaisuuteen jään, mua repii hillitön kaipuu, kuin salaa kaikki valtimot katkeis ja en haavaa kääriä voisi, kuin hirveä, tuhkanharmaa tyhjyys mun vereni kuiviin joisi.
LASKEVA AURINKO.
Keltainen kehrä pakenee, ulapan tummuus tihenee. Takana pitkät varjot on, edessä hehku rannaton!
Kuljinko kauan, muista en.
Ruususatehen keltaisen
vuodatit purteen, ihanin,
vuodatit käsin runsahin!
Oranssinpunervat ulapat
kaukana kehrääs kantavat.
Taaksesi pimeys lankeaa,
edelläs purppura kimaltaa.
Oi sinä sydän punainen,
jumala kuumain tähtien!
Viel' ei käteni uupuneet,
sätehes silmää ei sokaisseet.
Pimeys ylläni tihenee,
sylistä ruusut varisee.
Iloinen hurmas mulle suo,
vereeni tulinen lämpös luo!
Varjot painavat purjeeseen, lasketan liekkis sydämeen! Päästä en, jumala, sinua, ennenkuin siunaat minua!
SYKSYINEN KUKKATARHA.
Nyt nousee syksyn usva mun ikkunani luo
ja tarhastani verkkaan se kaiken veren juo.
Kas, aamun sarastaissa ma vielä nähdä voin:
kuin liekit sammuvaiset on terät unikkoin.
Mut keltatäplät säihkyy jo orvokkien vyön
kuin syvät tähdet syksyn, sen sinimustan yön.
Ah sinä, joll' orvokin tuoksu kasvoillas
ja unikoiden liekkejä keväthameessas!
En löydä enää laulun ma villihunajaa
niin kultaista ja tummaa ja onnenhuumaavaa.
Nyt nousee syksyn usva mun ikkunani luo
ja tarhastani kohta, ah, kaiken veren juo.
SYKSY JA KEVÄT.
Kuinka lähellä syksy on kevättä! Ellen näkisi ikkunastani keltaisten lehtien verkkaan leijailevan väsyneistä puista, luulisin, että on maaliskuu tänä keveänä, onnellisena aamuna, jolloin kaikki katot hehkuvat kultaisessa valossa, ja auringon utuisessa vihmassa putoilee räystäiltä silloin tällöin suuria pisaroita ikäänkuin kuumia, huikaisevia tähtiä…
Kuinka lähellä murheeni on onnea!
Ellen näkisi ympärilläni
aution ja yksinäisen majani ilottomia seiniä,
jotka muistuttavat minulle, kuinka kaukana
olen sinusta,
luulisi onnellinen sydämeni,
joka on täynnä läsnäolosi pakahduttavaa riemua,
sinun astuvan sisään seuraavalla hetkellä
silmäteriesi säteillessä
kyynelhimmeän helmiäisen keskeltä
kultaisia läikkiä
ikäänkuin kuumia, huikaisevia tähtiä…
HILJAISESSA METSÄSSÄ.
Tääll' liukuu suksi ääneti, kuin all' ei lunta ois,
vain syvä hiljaisuus, jok' aaltoilee ja hohtaa!
Mut kuinka loitos humiseviin metsiin painun pois,
yön yhden laulua mun korvani ei kohtaa.
Sua metsätiellä katsomahan, armas, unohduin.
Pääs painoit hymyillen sa eessä silmieni.
Ma punehtuvan salaisuuden kasvoiltasi luin.
Sun kuuman hellästi ne sanoi omakseni.
Sua kietoi hurma nuoruuden kuin pilvi, hohtaneet
ei havut vihreät niin villin raikkahalta,
niin pehmeästi hämyssä ei lumet säteilleet
kuin poskes turkisten ja tumman hatun alta.
Mua poltti onni yöllinen kuin kuuma väristys.
Pois luota ihmisten, sa yksin kerallani!
Ja tähdet paloi, kohisten soi metsän pimeys
kuin tuska, autuus tulevainen rinnassani.
Niin liukuu sukset ääneti, kuin all' ei lunta ois,
vaan itse hiljaisuus, jok' aaltoilee ja hohtaa!
Ah armas, hurman yöstä yhä kauemmaksi pois,
kuin aallot hiljaiset, mua eron vuodet johtaa.
TÄHTIKEINU.
Keinu heilahda kultainen pitkin yöllistä Linnunrataa! Usmat tähtien ylhäisten unhon valkeaa vihmaa sataa…
Näin en silmäisi loistavan
koskaan nähnyt, mun armahani:
heräät paareilta kuoleman
tähtikeinuhun rinnallani.
Katso, armahin, kimmeltää
tuolla sininen aamutähti!
Vuos jo miljoonas vierähtää,
illan tähdestä tie kun lähti.
Illan tähdestä kaulalles
poimin rubiinin hehkuvimman,
aamutähdestä hiuksilles
saan ma safiirin kirkkahimman.
Keinu heilahda tähtien
pitkin hiljaista Linnunrataa!
Usmat sinisen korkeuden
unhon valkeaa härmää sataa…
Annan safiirin hiuksilles
ensi helluntaisuudelmasta,
kuuman rubiinin kaulalles
kesän onnesta polttavasta.
Keinu, heilahda hiljemmin hiilenmustalla taivahalla! Armas, muistatko kyynelin keinun vaahterapuiden alla —!