Huutolaiset

KYMMENES LUKU

K:n pitäjän pappilassa oli paljo tointa ja tohinaa, sillä siellä valmistettiin nimipäiväpitoja. Rovasti vietti joka vuosi Nuutin päivää, ja nytkin taas oli päätetty kutsua pitäjän kaikki säätyläiset pappilaan. Kyökin takassa kiehui lihaliemipata, josta ruustinna varoitti kyökki-Kaisaa tarkasti ottamaan pois verivaahtoa, jotta liemi tulisi kirkasta.

Neitoset Helvi ja Selja leipoivat piirakoita ja kaikenlaisia pikkuleipiä. Selja oli keväällä päässyt koulusta, sillä nyt oli jo viidettä vuotta kulunut siitä, kuin hänet jätimme Iirin kanssa vanhan neiti Aspin luo; hän oli tätä nykyä yhdeksäntoistavuotias iloinen tyttö.

»Äiti, meillä on nyt neljää lajia leipää, tarvitaanko enempää?» kysyi
Selja.

»Ei tarvita, kyllä se riittää», vastasi ruustinna. »Illaksi laitamme, paitsi mitä voileipäpöydälle pannaan, lihalientä ja piirakoita, viheriäisiä herneitä ja hakattua paistia, ja jälkiruokaa teemme luumuista.»

Ahto tuli samassa sisälle; hän oli käynyt Kartanossa ja ilmoitti, että siellä oli Ihalan patruuna sekä patrunessa ja Arvo maisteri.

»Hyvänen aika, kuinka hauskaa!» sanoi Selja, »he tulevat sitte myöskin tänne».

»Niin, tietysti», vastasi ruustinna. »Kuules, Helvi! Kyllä välttämättömästi nyt tarvitaan viittä lajia leipää, ja herneitten sijasta laitamme viheriää putinkia, munakokkelia ja lihapalleroita sekä porsaanpaistia. Kaisa! Juokse sanomaan talli-Matille, että hän tappaa kaksi porsasta ja kalttaa päät ja korvat hyvin puhtaiksi, sillä porsas pannaan kokonaisena vadille. Vai on patrunessa itsekin kerran tänne tullut. — Kermahyytelöä laitamme jälkiruoaksi. Mutta muista, Helvi, että vain panet tarpeeksi mantelia ja vaniljamaustinta. Minä menen itse kuorimaan maitoastiat, jotta kerma tulee tarpeeksi vahvaa. Matin täytyy lähteä kutsumaan vieraita. Sitte kun hän on porsaat tappanut, saa hän valjastaa hevosen ja mennä. Hannan lähetämme näihin lähimpiin naapureihin. Hanna kuules!» Hanna, sievä kuusitoista-vuotias palvelustyttö, joka oli huoneita siivoamassa, tuli ruustinnan luo, ja ruustinna jatkoi: »Vie ulos kaikki huonekalut salista ja tomuta ne hyvästi.»

»Jouluksi ne tomutin kaikki», vastasi Hanna.

»Niin, mutta Ihalan sukukartanon patrunessa tulee tänne — kyllä ne tarvitsee tomuttaa; mene nyt vain oitis! Kaisa saa myöskin mennä kaluja kanssasi kantamaan ja sitte saat mennä pastorille ja sanoa näin: 'Ruustinna ja rovasti käskivät sanoa paljon terveisiä ja pyytää, että herrasväki kaikin tulisi huomenna iltaa viettämään pappilaan' — ja sitten menet lukkarille ja sanot siellä samoin. Muistatkos nyt?»

»Kyllä», vastasi Hanna ja läksi toimiinsa, ensin huonekaluja tomuttamaan sekä huoneita siivoamaan ja sitte pastorin ja lukkarin perhettä pappilaan kutsumaan.

* * * * *

Iiri istui kotonaan salin peräikkunan ääressä. Hänellä ei ollut erityistä huonetta, mutta peräpuoli salia oli kuitenkin ikäänkuin hänen olinpaikkansa, sillä täällä oli hänen piironkinsa ja kirjoituspöytänsä. Tällä haavaa hän piteli sylissään taivaansinistä pukua, joka oli tehty harsomaisesta villakankaasta. Sitte kuin se viimeksi oli Iirin yllä ollut, oli hän melkoisesti kasvanut, ja nytpä sieti tuumata, miten siitä saataisiin tarpeeksi pitkä. Uutta kangasta oli kyllä lisäksi, sillä matami oli pitänyt varalla, että runsaasti ostettaisiin, jotta kasvinvaratkin olisi; mutta miten jatko saataisiin soveltumaan kauniisti ja sievästi, sitä Iiri nyt koetteli. Työ ei näkynyt häntä oikein miellyttävän, hänen ajatuksensa olivat varmaankin muualla; siltä ainakin näytti, koska tuo sievä pääkkönen vaipui hänen kättänsä vasten ja hänen suuret miettiväiset silmänsä katselivat ulos avaruuteen. Lumihöyteitä sateli lakkaamatta, ilma oli samea, mutta maa aivan puhdas kuten häähuone. Joku kopisteli lunta jaloistaan kyökin porstuassa. »Kukahan tulee?» ajatteli Iiri, mutta ei kuitenkaan noussut katsomaan, sillä olihan Leena kyökissä. Matamin kamarin ja kyökin välinen ovi kävi, ja nytpä syntyi vilkas puhe matamin kamarissa. Iiri kuuli vain, että matami sanoi: »Vai niin, onko itse patrunessakin — kyllä tullaan! — Sano nyt vain suuret kiitokset ruustinnalle. Hyvästi, hyvästi!»

Matami tuli saliin Iirin luo, sanoen: »Kuules, Iiri, meitä on kutsuttu pappilaan huomenna iltaa viettämään — ja sinne tulee paljo vieraita — kaikki herrasväki pitäjästä ja vieläpä Ihalan patruuna rouvineen ja nuori patruuna — niin sanoi pappilan Hanna, joka kutsumassa oli.»

»Koskahan lienevät tulleet?» sanoi Iiri. Vieno puna nousi samassa hänen poskilleen, ja hän rupesi nyt vilkkaammin valmistamaan pukuansa.

»En muistanut kysyä, mutta kyllä Pekko sen tietää, jahka hän kotiin tulee Kartanosta.»

»Niin, samahan se minun puolestani on, vaikka tulin kysyneeksi», vastasi Iiri sovitellen hameensa laskoksia, jotka nyt tulivatkin aivan hyvään kuntoon.

Matami meni lukkarillekin ilmoittamaan, että oli pappilaan kutsuttu sekä että sinne Ihalastakin tulee sukukartanon herrasväki.

Tuokion kuluttua palasi Pekko Kartanosta, jossa hän kertoi olleen erittäin hauskaa, sillä siellä oli vieraita Ihalasta, sekä myöskin Ruotsista eräs nuori neiti Aateli, joka oli kaunis kuin enkeli ja käytöksessään niin vilkas ja taitava, ettei suomalaiset naiset ollenkaan vetäneet vertoja hänelle; myöskin oli hän äärettömän rikas.

»Ohoh, joko hänen kukkaroansakin olet tarkastanut», virkkoi Iiri.

»Niistä, jotka ovat rikkaita, puhutaan aina niin paljon, että kyllä heidän rikkautensa tunnetaan», virkkoi Pekko. »Meidän on tapana sanoa: hän on niin ja niin monen tuhannen tyttö.»

»Ja sen mukaan sitte arvostelette meitä.»

»Sinä Iiri olet niin lapsellinen», sanoi Pekko, »sinä puhut kaikesta vallan vakavasti, et sinä ensinkään ymmärrä, miten hienossa maailmassa puhutaan. Sanotaan paljo noin vain, että keskustelu kävisi vilkkaasti — niin toinen kuin toinenkin puhuu seuroissa, miten parhaalta kuuluisi — toisinaan sattuu niinkin, että puhutaan aivan päinvastoin, kuin ennen on sanottu.»

»Vai niin, sitte minä en milloinkaan tahtoisi kuulua hienoon maailmaan enkä seurustella ylhäisten kanssa. Pappilassa eivät ihmiset ole sellaisia. En kuitenkaan tahdo uskoa, että kaikki hienot niin tekevät, kuin sinä sanot — mutta tuo Aksel luutnantti on noita kevytmielisiä tuumia sinuun istuttanut; usko minua, Pekko, hän ei ole sinulle hyvä kumppani.»

»Ohoh, mikäs häntä vaivaa?»

»Hän on yleensä kevytmielinen, sen sanovat kaikki vanhemmat ihmiset, ja sen kyllä hänen puheestaankin havaitsee. Sitä paitsi hän on liika vanha sinun kumppaniksesi.»

Pekko oli keväällä tullut ylioppilaaksi ja oli mielestään koko suuri herra; häntä harmitti vähän, että Iiri, joka oli nuorempi, tahtoi häntä neuvoa, ja hän sanoi vähän närkästyneenä: »Kas vain meidän seitsentoista-vuotiasta! Koska sinä noin viisaaksi olet tullut? Puhut kuin vanha ihminen.»

»Sinä vain pilkkaat minua! Jollen ole vilkas, niin ei minussa ole vilppiäkään. Minä toivoisin vain sydämestäni, että sinä vähemmän rakastaisit turhuutta, ja senpä vuoksi vikasi sanon sinulle suoraan. Eihän sinulla ole ketään, joka sinua moittii, sillä täti ja setä pitävät sinusta niin paljon, että eivät hennoisi sanoa sinulle mitään, jos vikoja näkisivätkin.»

»Iiri kulta, kyllä uskon, että moitteellasi hyvää tarkoitat, enkä sinulle suutu, olethan oma sis— oma hyvä ystäväni — ehkä ainoa oikea ystäväni.» Pekko kävi vakaaksi ja läksi kamariinsa.

Seuraavana päivänä oli lumipyry lakannut. Päivä oli kirkas, mutta kylmä. Härmäiset puut kimaltelivat tuhansia tähtiä täynnä. Lukkarilla olivat kaikki hyvällä mielellä — ilmakin ehkä oli siihen syynä, sillä ihmeellisesti se vaikuttaa ihmisluontoon; jos on samea päivä, painuu ihmisen mieli usein kyllä raskaaksi. Mutta kuten sanottu, oli tänään kirkas päivä, ja sitte seurasi kaunis kuuvaloilta. Iiri oli nyt pukeutunut valmiiksi. Hän oli hyvin suloinen sinisessä puvussaan. Hame oli pitkä, mutta siinä ei ollut mitään laahoa, ja se soveltui sievästi hänen hoikan vartalonsa ympäri. Päässään ei hänellä ollut mitään, ei nauhan pätkääkään, jommoisella moni muu koristeli itseänsä; ainoastaan hänen tummanruskeat hiuksensa riippuivat luonnollisina uhkeina palmikkoina kaunistamassa häntä.

Kun Pekko tuli sisälle ja näki Iirin noin viehättävän suloisena luonnollisessa kauneudessaan, silloin hän ajatuksissaan vertaili tyttöä komeaan neiti Aateliin, joka kartanossa vieraili, ja ajatteli: »Kun Iiriä katselen, muuttuu mieleni aina vaatimattomaksi — mutta kun noitten komeitten naisten parissa olen, tekee minun mieli komeilla, tuhlata ja puhua kaikenlaista, jota sitte taas Iiriä nähdessäni kadun ja häpeän.»

»Miksi sinä noin vakaa olet?» sanoi Iiri. »Mennäänhän nyt pappilaan — ja sielläpä on aina hupaista — Helvi ja Ahto osaavat kaiken asettaa hauskaksi, ja Selja on niin iloinen, että hänen iloisuutensa tarttuu muihinkin.»

Matami tuli saliin puoleksi vaatetettuna ja huusi lukkarille: »Kuules ukko, entä jos minä sentään jäisin pois, koska sinne pappilaan nyt tulee niin paljo hienoa väkeä. Sinä olet niitten kanssa paremmin tottunut seurustelemaan, mutta minä olen vanhanaikuinen tavoiltani.»

»Niin, kyllä me toimeen tulemme, jos täti tahtoo jäädä pois», virkkoi
Pekko, joka muisteli ylhäisiä tuttaviaan.

»Ei, täti kulta! Te ette saa jäädä pois, sitte jään minäkin», sanoi
Iiri.

»Ja sinun tapasi kelpaavat kyllä pappilassa, koska sinua on sinne kutsuttu», vastasi lukkari, joka tuli kamaristaan. »Jos joku nuori nauraa lukkarin muijan tapoja, kun eivät ole niin hienoja kuin heidän, jotka ovat kouluutettuja ja suuressa seuraelämässä liikkuneet, niin me vasta saatamme heidän tyhmyyttänsä nauraa.»

Matamin mieli tuli aivan rauhoitetuksi ja hän sanoi: »Mitäs minä huolinkaan muista. Kiitoksia vain, lapsikullat, jotka tahdotte tätiä mukaanne; siitä näkyy, että olette viisautta oppineet, koska ette ole turhanylpeitä.»

Pekko ei oikein hyvällä omallatunnolla saattanut ottaa vastaan näitä kiitoksia, mutta päätti toiste koettaa ansaita niitä.

»Menkää, täti hyvä, pukeutumaan valmiiksi; nimismiehen väki ajoi jo tästä sivutse, ja pastorilaiset myös», sanoi Iiri.

»Minä olen jo melkein vaatteissa. Mustan merinoffihameeni vain pistän ylleni ja turkinsaalini — ja onhan musta pitsilakkikin jo päässäni», virkkoi matami ja meni kamariinsa pukeutumaan.

Vieraita ajoi yhtä kyytiä pappilaan, ja matami huusi Iirille: »Kohta olen valmis, pistän jo päällyskengät jalkaani. Pankaa tekin pian takit yllenne. Katsokaa, tuossa ajaa Kartanon kuomureet ohitse — kiirehditään nyt.»

Pappilassa kynttiläin ja lamppujen loiste ikäänkuin viittasi rovastin ystäviä ja tuttavia tulemaan hänelle toivottamaan onnea ja pitkää ikää. Ja kylläpä hänelle ikää olisikin karttunut, jos näiden vieraiden kaikki toivomukset olisivat toteen käyneet.

Kun lukkarin perhe astui tuohon valaistuun saliin, oli sinne jo melkoisesti kokoontunut nuorisoa. Helvi ja Selja, jotka täällä keskustelua pitivät vireillä, tulivat sanomaan tervetuliaiset matamille sekä Iirille ja Pekolle; lukkari oli jo puikahtanut eteisestä rovastin kamariin. Matami tervehti sanoen: »Hyvää päivää, terveisiä meiltä», vaikkei kotona ollutkaan muita kuin Leena piika ja musta kissa. Iiri sekaantui nuorten pariin, mutta matami meni aina peräkamariin asti, jossa vanhat rouvat istuivat. Pekko meni myöskin matamin perässä, mutta seisattui kolme askelta kynnyksestä ja teki sujuvan kumarruksen joka haaralle sekä palasi sitte saliin. Hänen hieno olentonsa pisti paremmin silmiin matamin rinnalla, sillä viimemainittu käveli ympäri huonetta, kätellen jokaista ja lausuen: »Terveisiä meiltä». Kun hän tuli everstinnan luo, joka oli pitäjän ylhäisin rouva, tuumasi hän kumartaa vain, mutta ajatellen, että everstinna ehkä sentään pahastuisi, pisti hän kuitenkin taas kättä, vaan sanoi nyt: »Terveisiä meidän mäeltä» — lieneekö tuo hänestä kuulunut vähän hienommalta kuin: »terveisiä meiltä».

Everstinna ei noussut istualtaan, vaan noikkasi vähäisen ja kurkotti armollisesti kättään. Patrunessa Aateli huomasi kälynsä kopean tervehdyksen. Hän hymyili vähän, ja kun matami ennätti patrunessan luo sekä myöskin häntä tervehti lausuen: »Terveisiä meidän mäeltä», niin patrunessa ystävällisesti vastasi: »Kiitoksia». Matami katsoi sitte ympärilleen, mihinkä nurkkaan hänen olisi sopinut istua, vaikka tyhjä tuoli oli aivan sohvan vieressä, mutta patrunessa sanoi: »Istukaa rouva hyvä tähän, tässähän on tyhjä tuoli.»

»Minäkö näin ylhäälle?» — Hän istui kuitenkin ja jatkoi: »En minä mikään rouva ole, matami vain — mieheni on täällä pitäjässä lukkarina, ja kun me olemme ikäänkuin pappissäätyä, niin tänne pappilaan on aina kutsuttu — ja sitte meillä on nuoria myöskin, ja niittenpä vuoksi minuakin tahdotaan mukaan, koska meidän tyttöä ei haluta lähteä ilman minua. Hän on vain ottotyttö, mutta pelkkää iloa on hän meille tuottanut. Niin, nuori patruunapa hänet vedestä pelasti ja meille toi. Lähinnä Jumalaa me nuorta patruunaa eli maisteria, tai miksikä häntä nyt karahtierataan — saamme lapsesta kiittää.»

»En muista hänen puhuneenkaan siitä mitään — ehkä sentään, nyt johtuu se asia mieleeni. Sitte on kulunut monta vuotta.»

»Kuudetta vuotta. Yhden vuoden tyttö oli meillä kotona, silloin hän oli kaksitoista-vuotias ja kävi pappilassa koulua — ja sitte on hän ollut neljä kokonaista ja nyt viidettä vuotta Hämeenlinnan tyttökoulussa. Niin, kuudetta vuotta siitä on — hän on nyt seitsemäntoista-vuotias, koko riski tyttö, vaan sentään hentoa laatua, kyllä hänessä mittaa on — aivan täysikasvuinen, vaikka vielä koulua käy, mutta keväällä hän sieltä pääsee. Rippikoulun hän jo on käynyt.»

Uusia vieraita tuli, ja matami, joka ei mielellään istunut huoneen peräpuolella ylhäisten joukossa, puikahti nyt kamarin alapäähän istumaan. Salissa nuoret tyttöset jutellen kävelivät pitkin lattiaa, eikä pitkääkään aikaa kulunut, ennenkuin olivat muodostaneet piirin ja lauloivat:

»Nuori ystäväin, tule hyppimään kanssani piiriin, heipparallalei —»

Tätä kesti vähän aikaa, mutta sitte neiti Asp, joka oli ollut joulua viettämässä pappilassa, rupesi pianolla soittamaan valssia, ja nyt kaikki nuoret herrat tulivat sisälle ja vilkas tanssi alkoi. Pekko erittäinkin oli vilkas tanssija; varsinkin muisti hän vierasta neiti Aatelia ja talon tyttäriä. Iiriä hän ei ensinkään lähestynyt.

Iiri istui nurkkasessaan katsellen lattialla pyöriviä, ja ensimmäinen valssi meni, ilman että hän kertaakaan oli lattialla. Mutta ei hän sillä väliä pitänyt, se oli aivan luonnollista vain. Kerran kuitenkin hän ajatteli itsekseen, kun Arvo Aateli Lillin kanssa pyörähti lattialla: »Jospa yhden ainoan kerran saisin tanssia hänen kanssaan — yhden kerran vain» — mutta se ajatus puikahti esiin hänen sydämensä sisimmästä sopukasta — ja sinne hän sen taas lähetti piiloon. Pekolle hän itsekseen hymyili, sillä Pekko tanssi aina sen kanssa, jonka hän havaitsi enimmän huomatuksi. Hänen suurin vikansa oli turhamaisuus, ja itsenäisyyttä häneltä myöskin puuttui. Iiri kyllä tiesi olevansa Pekolle rakas, vaikkei aina siltä näyttänyt.

Nyt ruvettiin katrillia tanssimaan. Useimmilla oli jo kumppanit valittuna, kun Arvo, joka oli pistäytynyt herrojen kamariin, jälleen astui saliin. Hän katseli ympärilleen ja — mikä kumma! — tuli suorastaan sitä nurkkaa kohti, jossa Iiri istui. Iiri, joka oli toivonut saavansa kerran vain pyörähtää ympäri Arvon kanssa, toivoi nyt taas, ettei hän tulisikaan, mutta Arvo tuli. Hän näki, tarkastellessaan neitosia, nuoren, sievän tyttösen, joka vaatimattomana, ikään kuin lemmikki lähteen reunalla, istui nurkkasessaan. Arvo esitteli itsensä ja pyysi Iiriä katrillia tanssimaan.

Kun tanssi alkoi, kysyi hän Iirin nimeä. »Nimeni on Salmi», vastasi
Iiri, luoden kysyjään kainon, ihanan katseensa. Nyt muisti Arvo
nähneensä nuo silmät ennenkin, ja nimi — se oli lukkarin. »Te olette
Pekko Salmen kasvattisisar, vai kuinka?» kysyi Arvo.

»Olen», vastasi Iiri, »minä kyllä tunnen maisterin vielä»

»Suokaa anteeksi, etten minä teitä tuntenut, mutta muutos on niin suuri, etten saattanut aavistaa teissä sitä pikkuista tyttöä, jonka monta vuotta sitte lukkarilla näin.»

Iiri jutteli tanssiessaan mielellään Arvon kanssa; hän ei hetkeäkään ajatellut, että tässä olisi ollut sellainen nuorukainen, joka hänelle puhui »noin kuinka kulloinkin sopii». Ei, hän luotti täydellisesti henkensä pelastajaan.

Rouvat tulivat myöskin tanssia katsomaan. Patrunessa näki tuon ihanan sinipiikasen poikansa rinnalla ja kysyi everstinnalta, kuka se oli.

»Lukkarin kasvatti vain», vastasi everstinna. — »Missä Lilli lienee? Kenenkä kanssa hän tanssii? En näe häntä. Kas, mitenkä Arvo joutui tanssimaan neiti Salmen kanssa?»

»Syy on mielestäni hyvin selvä», vastasi patrunessa.

»Miten niin?» kysyi everstinna.

»Katsotaanpa ympärillemme, tokkohan löydämme salissa toista niin hempeää kaunotarta —»

»Tyttö on tosiaan embelleerannut, mutta katsopa vain meidän soreaa sukulaistamme Ragnhildiä — hän on charmantti.»

»Hän on tosiaan kaunis, mutta suloutta häneltä puuttuu. Neiti Salmi sitävastoin on hempeä, suloinen kaunotar.»

»Häneltä puuttuu kuitenkin jotakin, hänessä ei ole noblessia. Saatan paraiten vertailla heitä, jos sanon, että Ragnhild on kuten komea puutarhakukka ja neiti Salmi ainoastaan metsäkukka.»

»Kenpä ei ennen valitsisi kainoa kielokkia kuin komeaa puutarhakukkaa», sanoi patrunessa.

Everstinna ei vastannut mitään, vaan käveli eteenpäin, antaen armollisesti kättä välistä yhdelle, välistä toiselle tuttavalleen, ikäänkuin ajatellen: »Mikä kunnia teille alhaisille, kun saatte tarttua käteeni». Muutamat tuosta kädenannosta olivatkin onnellisia, mutta useimmat nauroivat hänen ylpeää armollisuuttaan, kun hän selkänsä käänsi.

Kun tanssi lakkasi, tuli rovasti saliin, sanoen: »No, mitenkä laulun käy? Eikö meidän nuoret saa laulua aikaan? Kaikki nuoret kokoon! Laulakaamme: 'Oi maamme Suomi synnyinmaa!' Eikö käy laatuun? Koetetaanpas!» Nyt laulettiin »Maamme», ja rovasti oli itse mukana innostuttamassa nuorisoa. Sitte kehoitettiin Seljaa soittamaan, ja soitettuansa muutamia kappaleita hän pyysi Iiriä laulamaan. Kainosti läheni Iiri pianoa ja rupesi Seljan säestäessä laulamaan:

»Jos voisin laulaa kuin lintu voi, jos sois mun äänen' kuin leivon soi, niin kullalleni mä laulaisin, pois kyynelhelmensä pyyhkisin.

      Jos voisin lentää kuin lintunen
      ain' yli vuorten, halk' ilmojen,
      niin kullan luoksi mä lentäisin
      ja pesän korpehen laatisin.

En voi mä laulaa kuin lintu voi, ei soi mun äänen' kuin leivon soi, en saata lentää halk' ilmojen, en pesää laatia korpehen.»

Iirillä oli hyvin heleä, kaunis ääni, ja hän oli tottunut Seljan säestäessä laulamaan, joten tämä laulu senkin vuoksi kävi erittäin hyvin. Rovasti taputti häntä olalle ja sanoi: »Kas niin, tyttöseni, se kävi oivallisesti.» Selja nousi pianon äärestä ja alkoi kävellä Iirin kanssa lattialla, mutta Iiri meni pian istumaan syrjäiseen paikkaan salissa, sillä hän oli vielä vähän ujo näin suurissa seuroissa. Arvo läheni häntä taas. Hän kiitti Iiriä kauniista laulusta ja kysyi, oliko hän käynyt laulunopissa. »En ole erityisesti laulua harjoittanut», vastasi tyttö, »mutta koulussa meillä on hyvä laulunopettajatar, ja sen mitä osaan, olen häneltä oppinut».

»Teidän tarvitsisi tosiaankin kehittää laulutaitoanne, sillä se on lahja, jota ei ole kaikille suotu.»

»Kyllä olen aikonutkin pyytää kasvatusvanhemmiltani, että minä koulusta päästyäni saisin vielä jonkun kuukauden käydä laulua oppimassa, sillä varmaankin minulla tulevaisuudessa olisi siitä hyötyä, kun kansamme lapsia rupean opettamaan.»

»Aiotteko opettajattareksi?»

»Aion. Se on ainoa työ, jossa mielestäni saattaisin vaikuttaa jotakin; on niin monta asiaa, niin monta epäkohtaa olemassa, sellaisia, joita täytyy katsella, voimatta mitään tehdä niitten parantamiseksi. Luulen, että jos voisin tehdä itseni opettajattarena rakastetuksi, saattaisin ehkä vaikuttaa lapsiin niin, että ne aatteet, joita minä suosin, myöskin tulisivat heille rakkaiksi ja kentiesi vielä heidän vanhemmillensakin.» Iirin kauniit silmät kiilsivät innostuksesta, kun hän puhui, ja hänen muuten kalpeille poskilleen oli noussut heleä puna, eikä hän ensinkään ollut ujo, kun hän joutui puhumaan asiasta, joka oli hänen elämänsä päämääränä. Arvo katseli mielihyvällä nuorta, hentoa tyttöä, joka oli noin vakaa ja voimakas aatteissaan ja kuitenkin melkeinpä lapsi vielä.

»Te olette kovin nuori tuntemaan niitä epäkohtia, joita löytyy, ja niitä parantamaan; mitäpä te vielä elämästä tunnette», sanoi Arvo. »Tosin kyllä tahdon myöntää, että epäkohtia on olemassa, ja itse olen, samoin kuin tekin, aikonut kaikin voimin työtä tehdä niitten poistamiseksi.»

»Minä olen jo seitsemäntoista-vuotias, olen itsekin kansan lapsia, ja kasvatusvanhempaini asema on tuottanut minulle tilaisuutta yhä edelleenkin elää kansan keskuudessa silloin kuin olen kotona ollut. Paljo, mitä lapsena olen nähnyt ja kokenut, on nyt selvinnyt minulle ja mieltäni surettanut.»

Sillä välin kuin Arvo ja Iiri keskustelivat, alettiin taas piiritanssia ja laulettiin:

»Ystäväni, armahani, täss' on sormus sormessani. Isänmaani on isänmaasi, tavarani on tavarasi. Tule, tule, tu-u-le omakseni —»

Mutta nyt juoksi Pekko Iirin luo ja pyysi häntä tanssimaan kanssaan. Samassa tuli Lilli Arvoa etsimään ja sanoi hiljaa: »Hyvä serkkuni, mikä sinut noin vakaaksi on tehnyt? Tuskin muistat velvollisuuksiasi talon tyttäriä kohtaan. Varmaankaan ei sinun seuralaisellasi ollut sinulle mitään hupaista juteltavaa, koska näytät noin vakaalta.»

»Päinvastoin hän oli niin hupainen, että unhotin velvollisuuteni talon tyttäriä ja vieläpä serkkuanikin kohtaan», vastasi Arvo vähän ivallisesti, mutta sovitti tuon vähäisen pistopuheen sillä, että meni piiriin tanssimaan Lillin kanssa. Näin jatkettiin iltaa tanssilla, eikä Iirin sitte enää tarvinnut istua näkymättömänä nurkkasessaan. Pekkokin kyllä häntä muisti, koska näki kaikkien muittenkin häntä pyörittävän.

Ruustinna tuli saliin kutsuaksensa vieraitaan illalliselle, mutta Ahto sanoi: »Äiti kulta, emmekö saa tanssia vähän vielä?»

»Kyllä saatte», vastasi ruustinna ja istui hetkeksi katselemaan nuorten iloa. Eversti Aateli seisoi ruustinnan lähellä ja sanoi:

»Neiti Salmesta on tullut todellakin sievä tytönnupukka; paljon ne vuodet vaikuttavat nuoriin — jos vanhoihinkin —»

»Niin kyllä! Ajat kuluvat — lapset muuttuvat nuorisoksi, nuoret vanhoiksi ja vanhat muuttavat maan poveen.»

»Aivan oikein, uudet, yhä uudet polvet astuvat esiin, mutta ilot, murheet ja taistelot ihmiskunnalla ovat aina samat», lausui eversti huoaten. Hänkin ehkä muisti taistelojaan, sillä hän ei ollut onnellinen kodissaan — ylpeä ja turhanaikainen vaimonsa vaikutti, kuten vaimo ainakin, suuremmassa määrässä kodin oloihin kuin perheen isä.

Tanssi oli nyt loppunut, ja ruustinna pyysi vieraansa illalliselle, hyvin varustetun pöytänsä luo. Varmaankin oli tällä haavaa hänen suurin ilonsa, kun hän näki, miten runsasvaraiset ruoka-astiat hyvällä vauhdilla alenivat.

Kun vieraat illallisen jälkeen vihdoin saapuivat jäähyväisiä sanomaan rovastille ja hänen rakastettavalle perheellensä sekä kiitoksia hauskasta illasta, niin he epäilemättä ajattelivat, mitä sanoivatkin, sillä hauskat Nuutinpäivät oli pappilassa vietetty, siitä oltiin yksimielisiä.

KAHDESTOISTA LUKU

Kevät, oi ihana aika, — olkoon se sitte ihmislapsen, ihmissydämen tahi luonnon kevät. Oi ihana kevät! Niin ehkä ajattelivat pappilan Hanna ja kievarin Hely, kun kartanon haassa taittelivat nuoria vihdaksia. Haka kuului osaksi myöskin Seppälän kestikievariin, vaikka sitä nimitettiin kartanon haaksi, koska se ulottui sinne asti.

»Pääseekö Marttikin Pälkäneelle huomenna?» kysyi Hanna.

»Pääsee», vastasi Hely, »ja Kallu myöskin. Suutarin Janne lupasi käydä kyytiä Kallun puolesta, ja Taaven-muori saa minun sijastani olla herroja passaamassa. Martille annettiin lupa muuten; ei tarvinnut edes etulaista hankkia. Isäntä on aina ollut kovin hyvä Martille. En tiedä, miten veljeni osaakin tehdä kaikki isännän mielen mukaan.»

»Mistäpä isäntä saisi toisen semmoisen miehen, jos Martti menisi muualle palvelemaan?»

»Kyllähän se niinkin on, mutta ei Martti ainakaan kauan enää Seppälässä palvele.»

»Mihinkä hän sitte menee?»

»Kas kun olet olevinasi; kukas sen paremmin tietäisi kuin sinä? Kai maar
Martti sinulle aikeensa on puhunut —»

»No sanoihan se kerran, että rovasti on hänelle Luhtamäen torpanmaan luvannut, sillä naimisiin päästäkseen täytyy Martilla olla oma torppa, kun ei vielä ole laillisessa iässä — kynttilänä täyttää vasta kahdeksantoista — mutta lukkari ja Iiri neiti tahtoivat häntä ensin menemään Mustialaan. Lukkari oli sanonut, että kun olemme näin nuoria, kyllä vielä saatamme kumpikin hankkia vähän enemmän oppia itsellemme, sillä mikäs ikä minullakaan on, vaikka olenkin kaksi vuotta Marttia vanhempi. Ei Martti sittemmin ole sen enempää puhunut asiasta, enkä minä ole huolinut kysyä. Ei ole hätää häihin eikä kiirutta kirkkoon.»

»Mustialaan hän pyhäinpäivästä aikoo, mutta vuoden ajaksi vain», sanoi
Hely, »ja senpä vuoksi hän nyt vielä on käynyt oppia Iirin luona».

»Pitkäkö siitä on, kun Iiri neiti koulusta pääsi?» kysyi Hanna.

»Kolme vuotta on», vastasi Hely ja lisäsi sitte: »Iiri oli iloissaan, kun Marttikin kerran pääsee huvittelemaan. Hän on aina erittäin pitänyt huolta Martista.»

»Ei meidän herrasväen oikein tehnyt mieli laskea minua mukaanne, kun puhuin menostamme Kukkolan kankaalle», kertoi Hanna. »Kyllä he kirkolle olisivat halustakin antaneet minun mennä, mutta pelkäsivät sitä keinumista siellä kankaalla. Selja neiti sitte sentään toimitti minulle luvan ja sanoi: 'Täytyyhän sinun päästä, koska Marttikin menee ja ystäväsi Hely. Minä arvelen, että sinun tulee kovin hauska'. Hän on aina erittäin hyvä, tuo Selja neiti, ja tahtoo kaikille iloa.»

»'Kuumoron, min söötä vaakra likka', sanoi kartanon luutnantti, kun hän meidän Helyä leukaan nipisti. — Ovatko helluntaivihdat valmiit jo?» Näin virkkoi Kallu, joka oli juossut tyttöjä hakemaan.

Hely punastui ja vastasi vähän närkästyneenä: »Kyllä ne valmiit ovat, jahka teitä kylpemään käsketään.»

»So soh, älä nyt suutu, vaikka minä luutnantista puhuin, mutta kyllä se on tosi, että minun silloin teki mieleni nipistää häneltä nenä, jotta hän sen viimeisen kerran olisi saanut tulla meidän Helyä mielittelemään. Mutta hupaistapa olisi häntä nähdä huomenna, kun hän taas varmaankin tulee postia hakemaan ja tavallisuuden mukaan huutaa Helyä eikä näekään 'söötä vaakra likkaa', vaan sen sijasta Taaven-muorin rypistyneet kasvot.»

»Mitäs tuommoisia turhia lärpöttelet. Vihdat ovat nyt valmiit, mennään kotiin», sanoi Hely.

»Mennään vain», virkkoi Hanna, »ja vie terveisiä Martille».

»Kyllä! Kello kuusi aamulla tulemme sinua noutamaan. Oletko silloin valmis lähtemään?»

»Olen varmaan», vastasi Hanna ja läksi menemään vainiopolkua myöten pappilaan; mutta Hely ja Kallu riensivät kievaritaloa kohti.

Heidän jäätyänsä kahdenkesken virkkoi Kallu: »Kuules, Hely, koska me tästä rupeamme kotia itsellemme hankkimaan?»

»Mitäs joutavia puhut — Lieneekö meillä nyt matkustavaisia taas, se olisi vähän harmillista; niitä sitte saa koko illan passata.»

»Miksi sinä et milloinkaan tahdo minua kuunnella, kun joskus vakavasti juttelisin kanssasi; olemmehan olleet aina hyviä ystäviä lapsuudesta asti, ja kerran minä tahdon varman vastauksen sinulta. Olen monta monituista kertaa sanonut sinulle, että sinua rakastan enemmän kuin ketään muuta maailmassa, mutta kysymyksiini: 'Rakastatko sinä minua,' — sinä aina kiertämällä vastaat. Mitä se semmoinen on?»

»No hyvänen aika, pidänhän minä sinusta, mutta en vielä ole naimista ajatellut — vapaana on hauska olla — vaan enhän minä muistakaan huoli; jos jonkun otan, otan kai sinut, mutta en minä mitään varmasti lupaa.»

»Muistatko, kun kyläilemässä kävimme ja ihmiset sanoivat meille: 'Tuolla tulee kievarin nuori pari', silloin sinä vain hymyilit, ja molemmat olimme onnellisia.»

»Hm — minä olin niin lapsellinen silloin ennen. Mutta kyllähän se niin on, että tuskin Kukkolan kankaalle viitsisin mennä, jollet sinä sinne tulisi.»

»Kiitos, Hely! Nyt sitä ilolla mennäänkin.»

Hely kävi taas vakavaksi eikä enää puhunut mitään, mutta he tulivatkin samassa kotiin, ja sitte kiirehdittiin saunaan.

Kievarissa ei nyt ollutkaan matkustavaisia; juhlailtana ei niitä juuri useasti liiku. Yöllä ei myöskään sattunut vieraita kulkemaan. Kesäyön tyyneys ja hiljaisuus vallitsi tällä kertaa Seppälän kestikievarissa.

Virkistyneenä levollisesta unesta nousi Hely jo viiden aikaan aamulla keittämään kahvia, ja kuudelta he olivat valmiit lähtemään. Nappularattaat saatiin lainata isännältä; niissä he pääsivät mukavasti kaikin. Hely ja Kallu asettuivat etu- ja Martti takaistuimelle. Sitte mentiin ja pysähdyttiin pappilan kohdalle. Sieltä tuli Hanna juosten, hyppäsi rattaille ja istui Martin viereen. Kylläpä hauskaa olikin ajella kauniina kesäaamuna, kun tuomenkukat tuoksuivat, koivut kiilsivät puhtaassa viheriässä verhossaan, ja viljavainiot pistivät esiin nuoria tähkäpäitään.

»Kuules, Kallu», sanoi Martti, »onpa sentään toista ajaa näin kuin olla kyydissä. Mutta mikäs siinä, että kaikki tänään on niin erinomaisen kaunista? Koko luonto oli mielestäni aivan toisenlainen, kun eilen aamulla kyydissä kävin.»

»Kas se tulee siitä, että nyt saat olla Helyä ja minua kyyditsemässä», vastasi Kallu leikillään.

»Vai niin, otetaan sitte kyytipalkka myöskin.»

»En minä semmoiseen suostu», vastasi Kallu.

»Kyllä minä tiedän, miksi sinusta kaikki tänään näyttää ihanalta», sanoi Hanna. »Se vain on sen vuoksi, että nyt olet omassa vallassasi, vietät omaa aikaasi etkä isännän. Sentähden katselet levollisempana ympärillesi ja havaitset kaikki, mikä on kaunista.»

»Vastako nyt hän havaitsee, mitä on kaunista? Onhan hän sinutkin jo aikaa ennen nähnyt», virkkoi Kallu.

»Älä aina hassuttele», torui Hanna.

»Kyllä Hannan puheessa perää saattaa olla», sanoi Martti ja kuiskasi sitte morsiamelleen: »On se sentään hauskaa, kun kerran oman kodin saamme.»

»Kyllä tämä tämmöinen matka on hupainen!» huudahti Hely, kun Pälkänevesi saarineen rupesi näkymään.

»No joko vihdoin sinäkin tämän hupaiseksi huomaat. Minä jo ajattelin, ettei sinua koko helluntaimatkamme miellyttänytkään.»

»Mihinkä mennään kortteeriin?» kysyi Martti.

»Mennään kirkko-Mustalaan — kyllä siellä saamme hevosemme talliin», vastasi Kallu.

Huomenkellot rupesivat kajahtamaan, juuri kun matkailijamme lähenivät kirkonkylää. Joka haaralta tuli juhlavaatteisiin puettuja ihmisiä, jotka pyrkivät samaa päämäärää kohti. Pälkäneveden sinertävällä pinnalla näkyi suuria kymmenhankaisia veneitä, joitten välkkyvät airot ikäänkuin komennon mukaan yht'aikaa nousivat ja laskeutuivat, ja kuten kosken kuohunnassa tulivat veneet rantaan.

»Katsokaas, noissa veneissä me Kukkolaan pääsemme!» kertoi Kallu.

»Niissä varmaankin on hauska kulkea», sanoi Hely.

»Hop, hop, hepo!» huudahti Kallu hevoselleen, »mennään nyt aika kyytiä, kun tässä kylänraittia ajetaan; kas näin vain sitä meidän pitäjässä kuljetaan», ja siinä sitä nyt ennätettiin Mustalan pihaan. Miehet pyysivät hevosen talliin, tytöt menivät asettelemaan silkkihuivit päähänsä ja odottamaan, kunnes yhteen soitettaisiin. Mutta koska aikaa riitti, lähtivät he vielä hautausmaallekin kävelemään.

Vihdoin rupesi yhteen soimaan, ja nuoret riensivät kirkkoon. He sattuivat istumaan aivan ristikäytävän lähelle, ja koska molemmat isot ovet olivat auki, näkyi vasemmalta puolelta aava Mallasselkä, vaan oikealta hymyilevä, saarikas Pälkänevesi. Hely, jota kaikki kaunis erittäin viehätti, ihastui kovin tästä ihanasta näystä, ja kun aamuvirttä alettiin veisaamalla: »Kiitoksen Herra sinull' Täll' huomen-hetkellä. —», niin hänkin nöyrällä sydämellä veisasi kiitoksensa Herralle ja ajatteli kirkonmenojen aikana: »Jos tämmöisessä paikassa asuisi ja kävisi tällaisessa kirkossa, niin eiköhän ihminen parempana pysyisi»… Mutta Hely rukka! — pian nuo vakavat tunteet maailma sinulta pois riistää — — Kaunis kestikievarityttö — siinä nimi, joka on ollut monen nuoren tytön onnen surmana — — —

Kun kirkonmenot olivat loppuneet, menivät miehet hevostaan juottamaan ja panivat heiniä eteen sekä pyysivät talonväkeä välistä kurkistamaan talliin, jotta ei hevoselta mitään puuttuisi. »Kyllä sitte takaisin tultuamme vaivat maksamme», sanoi Kallu. Tytöt odottelivat kirkonmäellä siksi, kunnes Kallu ja Martti palasivat, ja sitte he riensivät kaikin rantaa kohden, jossa »vesikansan» laiturit olivat. Kun he menivät pappilan puutarhan sivutse ja näkivät kukkapenkereet, jotka monivärisinä hohtivat, kurkisti Hely aidan ylitse ja näki samassa neitosen kulkevan puutarhan käytäviä pitkin. Hely rohkaisi mielensä ja puhutteli neitosta lausuen:

»Saisikohan pyytää muutamia punakukkasia ja vähän aaprottia?»

Neito lupasi aivan mielellään antaa, mitä tyttö pyysi, ja toi hänelle koko joukon kukkasia sekä suuret tukulliset 'aaprottia'. Hely kiitti ja jakoi sitte Hannan kanssa kukkaset, mutta miehille antoi hän kummallekin aaprottia napinläpeen. Siitäpä nyt tuli oikein makea tuoksu poikien nenään.

Rannassa oli veneisiin jo karttunut melkoisesti väkeä, mutta Kukkolaiset olivatkin tänään kahdella veneellä kirkolle tulleet, sillä olihan tavallista, että kirkon puoleltakin helluntaina tuli lisää väkeä pyrkien keinulle.

»Mahtuuko neljä henkeä vielä lisää veneeseenne?» kysyi Kallu
Kukkolaisilta.

»Kyllä, vaikka teitä olisi kymmenen», kuului vastaus.

»Joutukaa kaikki veneeseen!» huusi perämies, ja pian kukin asettui paikalleen. Hely tarjosi itseänsä ja kumppaneitansa soutamaan, sanoen:

»Laskekaa vain meidät soutamaan, kyllä me osaamme — sopiihan teidän nyt vuorostanne levähtää.»

Erään talon pojat, jotka lähimmällä tuhdolla istuivat, vastasivat kyllä soutavansa, mutta kun Kallu vielä pyysi, niin toinen nousi paikaltansa ja laski Kallun, toinen taas sanoi: »Emme maar vieraita tyttöjä soutamaan laske; ette enää kirkkopunaakaan tarvitse, koska kirkolta jo tullaan.»

Martti istui levollisena Hannan vieressä ja virkkoi: »Koska tässä nyt kerta huvittelemassa ollaan, niin ollaan nyt sitte. Kun meidän pitäjään tulette vierailemaan, niin muistetaan me sitte taas vuorostamme olla kohteliaita.»

»No niinhän sopii», sanoi se poika, joka joutilaana istui.

Vene kulki kulkemistaan. Pappilan lahti, Kunnarin ja Oriniemen kärjet olivat jo näkyvistä kadonneet, mutta yhtä vauhtia soudettiin vain, aina Kukkolan satamaan asti. Juuri kun rantaan ennätettiin, tuli muutamia suuria sadepisaroita, mutta rannalla oli punaiseksi maalattu torppa, ja sinne nuoret huvimatkailijat menivät suojaan. Muut läksivät vain, huolimatta sateesta, kotiin asti. Muutamilla oli sateenvarjot, toisilla villahuivit, joku nosti hameensa hupuksi ja lähti niin menemään. Sade ei kuitenkaan kestänyt kuin pienen hetken vain.

Kallu ja Martti tilasivat torpasta päivällistä, ja tyttäret, Anna ja Manta, menivät heti toimeen. Pian he olivatkin tuoneet leipää, suolatun sian- ja lehmänlihan kanssa keitettyjä perunalohkoja, viilipiimää, voita ja suolattua säynästä.

Huvimatkailijat, jotka eivät olleet syöneet, sitte kuin kuudelta läksivät kotoa, menivät nyt päivälliselle ja söivät hyvällä ruokahalulla.

Päivällisen jälkeen miehet rupesivat tupakkaa polttelemaan ja tytöt tekivät tuttavuutta torpan tyttärien kanssa, jotka olivat hyvin puheliaita. He kertoivat, että oli hankittu »pelimanni», joka tulisi illalla soittamaan kankaalla, sekä että siellä myöskin olisi kahvia tarjolla ostettavaksi.

»Kyllä maar tyttöjen kukkarot sitte hoikkenevat», sanoi Kallu.

»Miehet sitä tytöille ostavat», virkkoi Manta, joka oli vähän sievänmuotoinen tyttö. »En minä vielä kertaakaan Kukkolan kankaalla ole penniä kahvikuppiin pannut, mutta kyllä tarpeeksi juonut olen.»

»Kuules, Kallu», sanoi Martti, »emme mekään huoli olla huonompia kuin
Pälkäneen pojat».

»Emmehän toki», vastasi Kallu. »Teitähän nyt on neljä tyttöä meidän joukkoa, ja juokaa kahvia niin paljon kuin haluttaa, kyllä me maksamme — se on siis päätetty.»

»Mitäs, Manta, tuommoisia menit vieraille sanomaan», torui Anna, »onhan meillä muita tutumpiakin, ja kyllä me itsekin saatamme kahvikupin ostaa —»

»Entäpäs tätä nyt», virkkoi Manta, joka näytti olevan rohkeanluontoinen. »Jos muutaman pennin panevatkin meille kahvikuppiin, eiväthän nekään rahat viinaan mene, ja siihen miehet tähän aikaan enimmiten rahansa panevat.»

»Mutta ei sitä kaikki kuitenkaan tee, kyllä meidän Kallulta ja Martilta viinapullot rauhaan jäävät», vakuutti Hely.

Torpan tytöt kävivät ihan vakaviksi. Heidän katsantonsa miehiin osotti suurinta kunnioitusta, sillä viinaan menemätön mies, onhan se kunnioituksen ansaitseva — »monta juonta juopuneella eikä yhtään hyvää».

Emäntä, joka kuunteli nuorten pakinaa, sanoi: »Harvoin näkee miehiä juomattomia; kunpa vaan säilyisitte vast'edeskin — monta on mutkaa maailmassa, monet ovat viettelyksen paulat.»

»Eipä ainakaan silloin tee mieli juoda, kun on neljä kaunista tyttöä mukana», virkkoi Kallu.

»Kyllä näytätte olevan velikultia», sanoi Anna hymyillen hyvillään.

»Eikö meidän jo tarvitse mennä?» kysyi Hanna.

»Kyllä», vastasi Manta, »minä juoksen vain luhdista ottamaan toisen huivin päähäni».

»Ja minä myöskin», sanoi Anna.

Pian he tulivat takaisin, ja nyt mentiin kankaalle. Kukkolan kangas on lavea ja aukea kenttä aivan kylän vieressä. Sen keskellä oli siihen aikaan — ja ehkä vieläkin — suuri keinu, jossa neljän hengen sopi yht'aikaa keinua, mutta hyvin usein väkeä meni enemmänkin sillä tavoin, että pojat ottivat tyttöjä syliinsä.

Kentälle oli jo kokoontunut väkeä koko joukko, kun meidän nuoret sinne tulivat. »Kas tuolla tulee koreita likkoja», sanoi Heikkilän Matti renki, ja kun he lähenivät, huudahti hän:

»Kas, Seppälän Kallu ja Martti, terveeks!»

»Kaikki sinäkin tunnet», sanoi se talon poika, joka ei tyttöjä päivällä soutamaan laskenut.

»Kyllähän minä heidän pitäjässään olen monesti käynyt.»

»Kauniita likkoja siellä teidän pitäjässä onkin», sanoi talon poika.

»Niin meillä vain on», virkkoi Martti, »ja vielä niitä on kymmenen vertaa kauniimpiakin, rumimmat tänne tuotiin».

»Vai niin», sanoi Matti, »kylläpä minä tiedän, että kievarin Helyä 'kirkon kauniiksi' mainitaan — kauneimmat maar te tänne näytteille toitte».

»Pelimanni Jussi hoi!» huusi talon poika, »pankaa polskaa nyt». Polskan säveleet kuuluivat, ja tanssia pyörähytettiin aikalailla.

»Mennään keinumaan», sanoi Kallu, »koska keinu on tyhjänä». Martti ja Kallu sekä Hanna ja Anna istuivat keinuun, mutta Kallu lupasi ottaa vielä Helyn toiselle ja Mantan toiselle polvelleen.

»En maar tulekaan», intti Hely, »vielä pudottaisit».

»En minäkään», virkkoi Manta.

»Totta yhden kuitenkin pidän», sanoi Kallu. Manta, joka tuohon tapaan oli kyllä tottunut, menikin sentään kursailematta Kallun syliin, ja nyt annettiin aika vauhtia keinulle. »Hei vain!» huusi Kallu, »näin sitä keinutaan» — ja keinussa rupesi hän laulamaan:

»Ei missään oo niin lystiä olla kuin on Kukkolassa ja lassa. Siellä saa istua riiarin polvella korkeella keinumassa.»

»Kuulkaas, mitä nuo pojat laulavat tuolla keinulla, mennään kuuntelemaan!» Näin huudahti eräs mies muutamille tovereilleen, ja he läksivät keinulle.

»En minä enää keinua tahdo, koska tuollaisia laulatte», sanoi Manta.

»Istukaa rauhassa vain, onhan täällä lysti olla. Kuules Martti», sanoi
Kallu taas:

»Järven rannalla punainen torppa ja siell' on sisarukset ja rukset. Nai sinä toinen ja minä nain toisen ja ollaan vuoverukset.»

Mutta siihen vastasi Martti:

»Mitäs me vielä, nuoret pojat, teemme emännällä ja nällä! Ostetaan hevonen ja maksetaan paikalla, pääsemme vähemmällä.»

Tästä syntyi yleinen nauru, ja muutamat huusivat: »Nuo ovat hauskoja poikia.»

Kahvinmyyjä rupesi nyt myöskin puolestaan illan huvia lisäämään tarjoamalla »korppukahvia» kymmenestä pennistä, ja kun Kallu huomasi kahvipannun sekä kukkuralliset leipäkorit, hyppäsi hän alas keinusta ja huusi kumppaneilleen: »Kahvi-Kaisa näkyy olevan kuumana jo, menkäämme nyt koko meidän joukko juomaan, kyllä minä pistouaan. Täytyy kuitenkin laskea, oletteko kaikki tallella: Yks, kaks, kolme, neljä ja viis — Tässä mun kultani lienee siis», ja nyt tarttui Kallu Helyyn käsikynkästä ja vei häntä juomaan kahvia. Siinä nyt kahvimuijan pannu saikin hyvän kyydin, sillä vaikka kursailtiinkin hyvästi, niin neljä kuppia kunkin tytön kuitenkin täytyi juoda. Ensiksi juotiin kaksi Kallun tarjoomaa kuppia ja sitte toista kaksi Martin.

Pelimanni rupesi taas viuluansa vinguttamaan ja kansa tanssimaan, jotta kangas tömisi. Näin jatkettiin, kunnes ilta joutui ja huvimatkailijamme rupesivat tuumailemaan, lähtisivätkö takaisin veneellä vaiko maata myöden kävellen. »Pikemmin pääsisimme veneellä», sanoi Martti »mutta kenen saisimme soutamaan venettä takaisin?»

»Kyllä minä tulen», sanoi Heikkilän Matti.

»Voi voi, joko te nyt menette?» huudahti Manta.

»Kyllä», vastasi Hely, »meillä on pitkä matka, ja onhan nyt jo huviteltukin».

»Niin, ja onpa meillä vielä sama matka rantaan asti, eihän tästä vielä eroa tehdä», virkkoi Kallu ja rupesi taas laulamaan:

»Ja älä sinä likka ennen sure, vaan sure sinä sitten vasta ja vasta, kun airot on aaltoon kastettuna ja lähtään Kukkolasta.»

»Tuo poika maar noita laulujaan sovittelee joka paikkaan», sanoi eräs tyttö, »keksii niitä vain ikäänkuin hihastaan ravistelisi».

»Mennään nyt jo», muistutti Martti, ja sitte lähdettiin kankaalta. Tulipa vielä muutamia saattamaan heitä rannalle asti. Torpan tytöille sanottiin sydämelliset jäähyväiset, ja sitte he läksivät torpan veneellä soutamaan.

Ilta oli lämmin ja ihana, taivas kirkas, ja pieni vene kiisi nopeaan yli lahdelmien, sivutse saarten.

Kun pappilan rantaan ennätettiin, sai Matti markan saattamisesta ja palasi sitte takaisin, ystävälliset jäähyväiset sanottuaan. Matkalaiset riensivät kirkko-Mustalaan, ja kello oli jo yhdeksän lyönyt, kun he sinne tulivat. Miehet kiirehtivät valjastamaan hevostansa ja maksamaan kortteerista, tytöt panivat toiset huivit päähänsä, jotta silkit eivät tomuttuisi. Sitte noustiin rattaille. »Hop, hop, hepo!» sanoi Kallu, ja hyvää vauhtia taas ajettiin Onkkaalan kylästä. Ratasten jyrinä vain kuului vielä vähän aikaa, mutta vihdoin sekin taukosi.

KOLMASTOISTA LUKU

»Mene sinä, Hely, lukkarille», sanoi Martti, »kertomaan matamille matkastamme. Kyllä hän halusta tahtoo tietää, oliko meidän hauska, ja sano sitte myöskin Iirille, etten minä tänään tule laskentoa oppimaan. Koska eilen olin poissa, tahdon tämän päivän olla kotitoimia hoitamassa.»

»Kai sitä täytyy mennä», vastasi Hely.

»Miksikä et menisi? Jos vain emäntä luvan antaa, pitäisipä sen olla hauskaakin.»

»Ei minua röökinäin seurat huvita.»

»Ei Iiri koskaan osota meille käytöksessään, että hän on röökinä. Hän on kovin hyvä ja opettaa meitä mielellään.»

»Ja matami motkottaa aina siitä, etten useammin käy siellä, mutta saatanhan mennä.»

Luvan saatuansa emännältä lähti Hely lukkarille. Iirillä oli juuri par'aikaa kymmenkunta lasta lukemassa lukkarin salissa, kun Hely tuli. Hän oli kaksi vuotta pitänyt koulua. Hely meni kyökin kautta matamin kamariin, ja matami pyysi häntä istumaan, lisäten: »Iirin oppilaat menevät kohta. Noh, oliko matkanne hauska?»

»Kyllä se oli. Kirkossa kävimme ja sitte iltapuolella kankaalla. Ilmakin oli hyvin kaunis; pieni sateenkuuro sentään oli saavuttamaisillaan, mutta ennätimme juuri parahiksi rantaan, ja siinä oli torppa, johon pääsimme suojaan. Siellä sitte söimme päivällistäkin.»

»No Martti ja Hanna olivat mukana?»

»Olivat he.»

»Kai he oikein ovat kihloissa?»

»Kyllä, eivät he sitä kielläkään enää.»

»Minä olen iloinen siitä, että Martti on noin hyvin valinnut. Hanna on Herraa pelkääväinen tyttö ja on jo mielestäni Marttiinkin paljon vaikuttanut.»

»Kylläpä Martti on ainakin ollut vakavanpuolinen, vaikka nuorena kukin vähän tahtoo iloita.»

»Iloitsemista ei kukaan kiellä, kun meidän ilomme vain on viatonta laatua, mutta kylläpä sinun, joka kestikievarissa palvelet, olisi pitänyt näkemän, että iloa löytyy monenlaista. Jospa vain, Hely rukka, itse ymmärtäisit pysyä huonoista huveista erilläsi!»

Hely punastui vähän eikä puhunut mitään. Iirin oppilaat menivät samassa aika jytinällä salin portaita alas, ja Iiri, joka oli tuntenut Helyn äänen, tuli ystävällisesti häntä tervehtimään sanoen: »Olipa hauska, että tulit, et ole moneen aikaan käynyt täällä. Tepä nyt oikein olette olleet huvittelemassa ja näkemässä kaunista.»

»Kyllä! Kirkko on siellä Pälkäneellä hyvin kaunis ja koko luonto erittäin ihana.»

Lukkari tuli nyt kamariin ja huudahti: »Kah, onko Hely täällä! Mitä
Seppälästä kuuluu?»

»Kiitoksia kysymästänne, eipä mitään erinomaista.»

»No kuinka sinä itse olet jaksanut?»

»Aina hiljakseen vain, on sitä ollut työtä ja terveyttä riittänyt työn tekoon, eikä silloin tarvitse olla ruoastakaan puutetta.»

»Totta puhut. Kyllä silloin aina kelpaa olla ja elää, kun terveenä olla saa. Hauska olisi täällä jutella kanssasi, mutta minun täytyy nyt heti mennä pappilaan. Kansakoulun johtokunta, johon minäkin kuulun, kokoontuu sinne tänään päättääksensä, kuka opettajattareksi otetaan. Saa nähdä, pääseekö Iiri; hän on sitä virkaa hakenut. On siellä neljä muuta hakijaa myöskin, mutta minä katselin niiden todistuksia, ja Iirin olivat parhaimmat.»

»Kyllä kai Iiri muuten pääsisi», sanoi Hely, »mutta Renkalan isäntä panee vastaan. Hän on meitä kaikkia vihannut siitä asti, kuin Iiri sieltä joutui pois.»

»Niin kuuluu tekevän», lausui Iiri, »vaikka minä aina, kun hänet näen, menen ystävällisesti häntä tervehtimään ja välistä olen koettanut saada keskusteluakin alkuun hänen kanssaan. Mutta ukko vain vastaa jotakin aivan lyhyesti ja jörömäisesti sekä väistää minua.»

»Hän ei anna sitä anteeksi, että Iiri häneltä otettiin», sanoi Hely, »koska se oli ikäänkuin hänen valtansa ylenkatsomista. Kaikki tässä kylässä häntä kumartavat, kun ovat hänelle velkaa, ja ukko on siitä tullut kovin itsevaltaiseksi. Niemen isäntä, jonka tytär täällä käy lukemassa, oli meillä tänä aamuna ja sanoi Renkalan puhuneen, ettei hän suinkaan aio Iiriä ottaa lasten kasvattajaksi. »Saapas nähdä, kenellä tässä on enempi sanottavaa», oli ukko uhkeillut, »rovastilla vaiko minulla» — ja Niemen isäntä arveli sen aivan vääräksi, että valitaan semmoisia miehiä johtokuntaan, jotka eivät milloinkaan uskalla omaa mielipidettään ilmaista, vaan seuraavat Renkalaa, koska ovat hänelle velkaa».

»Saadaanpa nyt nähdä, kuinka käy», sanoi lukkari ja läksi pappilaan.

Lukkarin mentyä virkkoi matami Helylle: »Olen kuullut, että sinäkin olet kihloissa Kallun kanssa, ja sitä olen jo kauan odottanutkin, koska tiedän, että hän aina lapsesta asti on ollut erinomaisen hyvä sinulle ja myöskin veljellesi. Kuten vanhempi veli on hän suojellut Marttia kaikesta pahasta, johon hän olisi saattanut oppia.»

»Kyllä ihmiset paljon puhuvat. En minä vielä suinkaan kihloissa ole enkä tulevaisuudesta mitään tiedä», vastasi Hely.

»Kyllä paljo puhutaan, on sekin tosi, semmoisiakin asioita, etten soisi sinusta niitä puhuttavan» — lausui matami katsoen terävästi Helyyn, joka oli tullut tulipunaiseksi. »Mutta», jatkoi hän, »katso vain, ettet silmiäsi liian korkealle luo — ylpeys käy lankeemuksen edellä. Muista myös, että tämä neuvo tulee vanhalta ystävältä, joka aina on parastasi katsonut. Minä tahdon ajoissa sinua varoittaa — kyllä luulen, että ymmärrät, mitä tarkoitan.»

»Kai niitä puheita on. Mutta olen istunut täällä jo kovin kauan, täytyy lähteä kotiin.» Hely sanoi hyvästi ja läksi kotiin päin kulkemaan. Hän ajatteli matamin sanoja ja tiesi kyllä, mitä tämä tarkoitti, kun varoitti häntä luomasta silmiänsä korkealle. — »Kyllä on matamin helppo puhua», ajatteli Hely, »hän ei tiedä, kuinka olen sydämeni kanssa taistellut — olen koettanut välttää tuota luutnanttia — mutta hän on aina minun tielläni, ja niin pian kuin hänet näen, on koko ymmärrykseni poissa. Kun hän vakuuttaa, ettei mikään korkeasäätyinen neito häntä voi miellyttää niin kuin minä, uskon häntä, vaan hänen mentyänsä syntyy epäluulo taas sydämeeni. Jos Kallun ottaisin, olisin pelastettu — toivoisin voivani tehdä sen. Minä tiedän, että tulisin onnelliseksi, jos häntä rakastaisin niin kuin ennen — silloin lapsempana —, mutta nyt se on minulle mahdotonta, enkä ilman rakkautta naimisiin mene. Voi, voi, jospa pääsisin oikein kauas pois, se olisi ainoa keino» — näin ajatteli Hely; ja jota enemmän hän tätä asiaa mietti, sitä varmemmaksi vakaantui se mielipide hänessä, että hänen oli pois muuttaminen.

Hetken aikaa oli Hely ollut kotona, kun kestikievariin tuli koko vaunullinen matkustavaisia. He pyysivät raitista vettä juodakseen, ja Hely meni viemään vesikarahviinia sisälle. Huoneessa istui rouva ja kaksi aivan nuorta neitosta sekä herra, joka par'aikaa kirjoitti päiväkirjaan.

»Mistä kaukaa vieraat ovat?» kysyi Hely.

»R:n pitäjästä», vastasi rouva, mutta samassa herra, joka oli selin
Helyyn päin, nousi paikaltaan, kysyen:

»Saisiko täältä hevosen ja rattaat, sillä tämä ruustinna perheinensä lähtee toisaalle kuin minä.»

»Kyllä tänään kaikki hevoset jo ovat menneet, mutta maisteri Aateli lähtee kai Kartanoon, ja tuommoiselle parin virstan matkalle isäntä kyllä oman ajohevosensa antaa. Käskenkö, että heti valjastetaan?» sanoi Hely, joka tunsi Arvon.

»Ei vielä tarvitse käskeä, sillä minä viivyn täällä siksi, kunnes matkakumppanini ovat lähteneet.»

»Tuokaa enemmän raitista vettä», pyysi toinen neiti.

»Kyllä juoksen ottamaan kaivosta. Vähän täytyy herrasväen kuitenkin odottaa, koska ei ole vesi aivan lähellä», vastasi Hely ja läksi menemään.

»Erittäin sievä tyttö», sanoi ruustinna, »harvoin näkee sellaista kaunotarta».

»Kyllä hän on kaunis», myönsi Arvo, mutta näki samassa edessään toisen muodon, jonka kasvoissa ilmaantui enemmän sisällistä eloa: se oli Iirin.

Sillä välin kuin täällä Helyn muodosta puhuttiin, riensi tyttö vesisankoinensa kaivolle. Hän näki jo kaukaa Aksel luutnantin, joka tuli kävellen kartanosta päin. Hely aikoi palata takaisin, mutta vieraat odottivat häntä tuomaan heille juomavettä. »Mikäs minun auttaa, mennä täytyy vain, semmoista se palvelijan on», ajatteli Hely ja kiirehti askeleitaan.

»Hyvää päivää, tyttöseni, kauan olen saanut sinua kaivata. Eilen aamulla olit poissa, kun postia kävin hakemassa, ja tänään aamulla kävin vettä juomassa, mutta ei se maistunut miltään, kun sinä et sitä minulle antanut.»

»Älkää tuommoisia puhuko nuoren tytön korviin.» Hely tarttui kaivon vinttiin ja nosti vettä, jota hän sitte kaatoi sankoonsa.

»Miksi noin vakava olet, enhän tunne sinua tänään! Missä hymyily nyt on, joka tekee nuo poskiesi veitikkamaiset kuopat niin viehättäviksi? Varmaankin olet Taaven-muorin tahi lukkarin matamin seurassa ollut», sanoi luutnantti leikillään.

Hely, joka todellakin oli ollut matamin seurassa, ei saattanutkaan olla vakava luutnantin puhuessa, vaan vastasi hymyillen: »Kylläpä osavasti arvasitte.»

»Kas nyt tunnen tyttöni taas», lausui luutnantti mielittelevästi, »tuollaisena tahtoisin aina nähdä sinua».

Mutta Hely muuttui vakavaksi ja sanoi: »Parempi olisi varmaankin, jos useammin saattaisin olla vanhempien seurassa ja vähemmän teidän.» Hän tarttui sankoonsa ja aikoi lähteä.

»Älä nyt vielä mene», sanoi luutnantti, »eihän sinulla ennenkään ole noin kiirettä ollut», ja hän aikoi tarttua Helyn käteen, mutta Hely poistui sanoen:

»Serkkunne, Arvo maisteri, ja muutamia muita odottaa kestikievarissa juomavettä, ja minun on kiire.» Hän riensi vesisankoineen niin pian kuin suinkin pääsi, jättäen Aksel luutnantin ihmettelemään, miten Arvo oli joutunut kestikievariin sekä miksi Hely oli toisenlainen kuin ennen. Viimeksi mainitun asian hän kuitenkin selitti siten, että tytöillä on aina oikkuja, ja läksi kotiin päin kävelemään.

Tultuansa kartanoon ilmoitti Aksel vanhemmillensa, että Arvo oli kestikievarinsa. »Minä kävelin kaivolle asti», kertoi hän, »ja Seppälän palvelustyttö tuli juomavettä hakemaan matkustavaisille; hän sanoi Arvon olevan muitten matkustavaisten muassa heillä. Minä olisin mennyt serkkuani katsomaan, mutta en viitsinyt, kun kuulin siellä olevan muitakin.»

»Eikö hän tule tänne?» kysyi Lilli.

»Kyllä kai», vastasi Aksel.

»Etkö kysynyt?» virkkoi everstinna.

»En. Tyttö meni niin kiireesti pois, etten ennättänyt mitään kysyä.»

»Tietysti hän tulee», lausui eversti. »Ei Arvo ole meille tulematta, kun hän kerran näin lähellä on.»

Tuskin oli eversti ennättänyt sanansa sanoa, ennenkuin Lilli huudahti:
»Tuossa hän jo on!» ja juoksi portaille häntä vastaan.

»Hyvää päivää, Lilli», sanoi Arvo, ja tuli, maksettuansa kyytimiehen, Lilliä tervehtimään. Kun hän eteiseen ennätti, olivat siellä jo eversti ja everstinna sekä Aksel hänelle tervetuliaiset sanomassa.

»Kaikin sinua hartaasti odotimme», lausui everstinna, »mutta Lilli ensiksi kuitenkin huomasi, että tulit».

»Odotitte! Mistä tiesitte minua odottaa?»

»Minä satuin olemaan kävelemässä», sanoi Aksel, »ja tapasin kestikievarin palvelustytön, joka sanoi, että sinä muitten matkustavien muassa olit Seppälässä».

»Menkäämme saliin», lausui everstinna. »Istu, Arvo kulta, ja kerro meille, kenen seurassa olet matkustanut.»

»Meidän rovastimme perhe läksi Hämeenlinnaan, ja koska heitä oli pelkkiä naisia, pyysivät he minua tulemaan mukaan turvaksensa, heillä kun oli tarpeeksi tilaa vaunuissansa.»

»Kuinka veljeni ja kälyni voivat?» kysyi eversti.

»Hyvin ovat jaksaneet ja toivon, että täälläkin on laita samoin, koska kaikin näytätte terveiltä.»

»Emme kuitenkaan kaikki ole terveitä», virkkoi everstinna. »Aksel ei ole terve; hän on muotonsa suhteenkin oikein deklineerannut. Aksel on nyt pitkiä aikoja juonut vettä joka aamu — vain luonnollista vettä — mutta minä pelkään, ettei se häntä tarpeeksi hyödytä.»

»Hm — turhamaisia parannuskeinoja», sanoi eversti. »Kukapa kirkonkylän kaivoa on tutkinut — mistä sen tietää, onko vesi siinä sopivaa, vaikka se on hyvänmakuista.»

»Vai Seppälän kaivosta sinä käyt vettä juomassa» — sanoi Arvo luoden Akseliin terävän katseen. »Jos terveyttäsi jokin vaivaa, on varmaankin parempi, että menet lääkärin luo.»

Aksel punastui, mutta vastasi uhkeasti: »Minä en rakasta lääkärin juomia, raitis vesi on paras lääke.»

Tähän ei kukaan puhunut mitään. Hetkeksi syntyi äänettömyys, jonka kuitenkin Arvo katkaisi lausumalla: »Isäni pyysi minua muistuttamaan setää, että on kulunut kolme vuotta siitä kuin hän kävi täällä, sekä että teidän siis nyt jo olisi aika käydä vastavuoroon meillä. Uusi kansakoulumme on valmis, ja äitini tahtoisi sen johdosta panna toimeen vähäisen juhlallisuuden; silloin olisi erittäin hupaista, jos te kaikin täältä tulisitte. Yksissä neuvoin varmaankin toimemme menestyisi paremmin. Fredrikin-päiväksi, isäni nimipäiväksi, pyydämme teitä tulemaan.»

»Ai isä kulta, kuinka hauskaa!» huudahti Lilli. »Totta kaiketi mennään!»

»Hm, epäilemättä tuo olisi hauskaa — ja vanhaksi tullaan — kukapa tietää, kuinka kauan täällä maan päällä vielä saamme toisiamme tavata.»

»Jaa, Arvo rakas», lausui everstinna, »erittäin hauskaa on minullekin tulla Ihalaan, sillä minä olen aina hyvin viihtynyt siellä. Tuo linnamainen rakennus ja puiston vanhanaikuiset käytävät, joiden yli ikivanhat puut kaartuvat holviksi, ovat kovin viehättäviä — aivan romanttisia —, ja Lilli, hän todellakin enemmän rakastaa Ihalaa kuin omaa kotiansa.»

»Opettajatarta ei meillä vielä ole tiedossa», kertoi Arvo, »mutta ehkä hänetkin saamme siksi. Äitini mielellään soisi, että tuleva opettajatarkin olisi läsnä koulun vihkiäisissä.»

»No sehän on helppo asia, kyllä opettajattaren pian saa. Onhan niitä köyhiä tyttöjä kyllin», vakuutti everstinna.

»Eivät kaikki köyhät tytöt ole opettajattaria», virkkoi eversti, »eivätkä edes kaikki opettajattaret ole yhtä kelpaavia ammattiinsa. Heidän työnsä on tärkeä työ.»

»Pappa kulta!» sanoi everstinna. »Mitä nuot lapset tarvitsevat oppia — heidän alustalaistensa lapset? Tottelevaisuutta ja nöyryyttä, se on pääasia.»

»Se on kyllä tärkeää», vastasi eversti, »vaan taitava opettaja senkin täytyy olla, joka oikeaa sydämen nöyryyttä kykenee lapsiin juurruttamaan. Sitä ehkä harvat oppineetkaan osaavat tehdä.»

»Pappa rakas, sinä kaikkea katselet ideaaliselta kannalta», lausui everstinna. Eversti huokasi ja läksi huoneesta.

»Täälläkin juuri par'aikaa valitaan kansakoulunopettajatarta», ilmoitti
Aksel.

»Niin, ja Iiri Salmi on yksi hakijoista», sanoi Lilli, »hän ehkä pääseekin».

»Iiri! Vai niin!» huudahti Arvo. »Sehän olikin päämäärä, johon hän pyrki. Koska täällä nyt on opettajattaren vaali, niin minun täytyy mennä huomenna pappilaan. Rovastilta saan tietää, kutka ovat pyrkineet tänne, ja ehkä niistä olisi joku, jonka hän tuntisi. Olisi paljon hauskempi saada sellainen opettajatar, joka on tunnettu. Pikemmin se myöskin kävisi, kuin sanomalehdissä ilmoittamalla, jos hänet nyt näistä hakijoista saisimme. Tottahan Aksel ja Lilli tulevat kanssani.»

Lilli ja Aksel olivat myöntyväisiä seuraamaan Arvoa pappilaan, ja päätetty siis oli, että sieltä lähdettäisiin tiedustelemaan opettajatarta.