Huutolaiset

NELJÄSTOISTA LUKU

Ensimmäinen pilvi oli noussut Iirin taivaalle, joka oli hänen ollessaan lukkarilla aivan kirkkaana pysynyt. Renkala oli todellakin jyrkästi vastustanut Iirin valitsemista opettajattareksi. Kun rovasti ehdotti Iiriä, koska hän oli pitäjän omia lapsia ja hänellä sen lisäksi vielä oli parhaat todistukset, vastasi Renkala: »Emme huoli semmoisesta. Vielä ehkä opettaisi lapsiamme menemään järveen, kun heitä kuritetaan.» Rovasti sanoi sellaiset puheet turhiksi ja vaati äänestystä, mutta silloin kaikki muut paitsi lukkari olivat Renkalan puolella. Siinä siis ei auttanut mikään. Kun lukkari kotiin tultuansa tämän ilmoitti Iirille, tuli tyttö kovin alakuloiseksi. Hän oli jo pari vuotta pitänyt yksityistä pikkulasten koulua, ja hänen oppilaansa rakastivat opettajatartansa. Nyt hän luuli saavansa oman kodin kasvattivanhempainsa lähellä, mutta koko toivo oli rauennut. Hän mietti, hakisiko hän muualle, sillä siihen vaikutusalaan, joka hänellä oli kodissaan, ei hän tyytynyt. »Sopiiko minun täällä aina syödä armoleipää?» ajatteli Iiri. »Ei suinkaan. Minä hankin itselleni oman kodin, jonne vien setäni ja tätini ja jossa he saavat vanhuudenpäivänsä viettää.»

Matami tuli Iirin luo, sanoen:

»Älä nyt ole noin surullinen. Täytyyhän sinun ajatella, että tämä on sinulle sallittu. Kyllä Jumala voi pahansuovan työnkin sinulle hyväksi kääntää.»

»Kiitoksia, täti, muistutuksestanne. Kyllä on niinkuin sanotte, mutta minä en ajatellut sitä, sillä minulla on ollut kovin vähän vastoinkäymisiä. Ehkä kyllä saan muualla leipäni, mutta täällä olisimme saaneet olla yhdessä.»

»Eihän sinun tarvitse muualta leipääsi hakea. Toivottavasti meidän leipämme sinulle riittää vast'edes kuten tähänkin asti.»

»Minä sen kyllä tiedän, mutta en tyydy itseeni, ellen saa omaa vaikutusalaa, ja kun setä vanhenee eikä enää jaksa tehdä työtä, olisi mielestäni hyvin suloista saada teidät molemmat luokseni.»

»Kyllä kai se niinkin sopisi, vaan jätetään asiat Herran haltuun, kyllä hän kaikki hyvin päin tekee. Mitäpä Pekkokin sanonee? — Kumma, ettei jo tule. Tänäänpä hänen oli määrä päästä lähtemään.»

»Niin, tänään.»

»En minä oikein siitä pitänyt, ettei Pekko papiksi lukenut, mutta siihen ylhäisyyteen hänellä aina on ollut halua, ja sitä kai se sinaattiin pyrkiminenkin oli.»

»Ei sielläkään kaikki pienet ylimääräiset kamarikirjurit ylhäisiksi paisu», sanoi Iiri, »mutta ei Pekko papiksi olisi sopinutkaan. Hänessä ei ole sitä luonteen lujuutta ja vakavuutta, jota papilla tulee olla.»

»Kelpo poika hän vain on», vastasi matami, »ja kyllä sen tytön kelpaa, joka Pekon saa — eikä häneltä varojakaan puutu.»

»Älkää, täti hyvä, vain puhemieheksi ruvetko», sanoi Iiri hymyillen.

Samassa kuului ratasten jyrinää, ja Pekko ajoi pihaan. Kyytimies kantoi hänen matkatavaransa sisälle. Pekko maksoi kyydin ja riensi tervehtimään omaisiaan.

Ensimmäinen asia, joka Pekolle kerrottiin, oli se, ettei Iiri päässyt opettajattareksi.

»Mitäpä sillä väliä on», vastasi Pekko, »ei Iiri sentään kodittomaksi jää. Renkala on kaiketi käynyt yhä ylpeämmäksi nyt, kun hänen tyttärensä on kihloissa rikkaan talon ainoan perillisen kanssa. Olette kai kuulleet siitä? —»

»Emme», vastasi matami. »Mistä sinä sen tiedät?»

»Kyytimieheni kertoi, että kihlajaiset nykyään ovat olleet», sanoi
Pekko.

»Mistä sulhanen on?» kysyi Iiri.

»Naapuripitäjästä, mutta sanotaan hänen ryyppäävän.»

»Soo, soo! Isäntä ryyppää ja emäntä juo kahvia — semmoistako elämää siitä tulee. En usko, että Eveliina erittäin työtä tekee, jahka hän omaan valtaansa pääsee. Kyllä isän komennon alla täytyy tehdä, mutta — niin, saadaanpa nähdä —»

Matami lähti päivällisen toimiin, ja Pekko koetti Iiriä ilahuttaa kertomalla hänelle Helsingin uutisia sekä miten hän oli tyytyväinen oloonsa siellä. Lapsellinen turhamaisuus, joka Pekossa ennen ilmaantui, oli jo paljon hivunut hänestä pois, mutta vieläkin hän pukeutui suurimmalla tarkkuudella, ja ruskeat kiharat, jotka varjostivat hänen otsaansa, olivat tavallisesti aivan säännöllisissä kiemuroissa. Tällä kertaa ei hän kuitenkaan muistanut, että matkalla vaatteet olivat käyneet pölyisiksi sekä että kiharat otsalla olivat sekapörrössä. Hän vain kuvaili Iirille elämää lukkarilla kaikkein hauskimmaksi, sanoen: »Tämä pieni koti on kovin herttainen, kun sinä olet täällä, mutta sinua välttämättömästi tarvitaan, en minä muuten täällä viihtyisi.»

»Kuinka niin sanot? Ovathan setä ja täti kovin herttaisia ihmisiä; miksi et heidän kanssaan viihtyisi?»

»Hm — no niin, kaikki yhdessä olette hyvä kokonaisuus — mutta sinun luoksesi aina hartahimmasti halajan.»

Katossa riippui pieni soma häkki, jossa viheriävarpunen liverteli. Pekko oli jo Hämeenlinnan koulussa ollessaan sen pyytänyt Aulangon metsästä. Hän meni häkin luo ja pisti sen rautaristikkojen väliin sokeripalasen, jota kesytetty varpunen heti tuli nokkimaan. »Tipu, tipu, minun oma kotiystäväni!» sanoi Pekko. Sitten hän istui harmonion ääreen, ruveten soittamaan ja laulamaan runoilija Franzénin tekemää laulua:

»Mä asun mökkisessä vaan, ei oo se suuri ko'oltaan, ei loistoisa, tok' elän siellä mä aina, aina ilomiellä.

      Siell' mull' on kultaa kalliimpi
      mun pieni laululintuni.
      Hän livertelee sulosuulla;
      ah herttaista on häntä kuulla!

Hän ompi sievä pienoinen, kuin tuuli, vilkas, hienoinen. Ei häll' oo puku monenlainen, vain sulkaverho ihanainen.»

»Laulusi oli kaunis», sanoi Iiri, »mutta vahinko vain, ettei lintusi sitä ymmärrä».

Portti narahti ja Iiri katsoi ulos. »Pappilan Hanna tulee, mitä asiaa hänellä lienee? Täytyy mennä kuulemaan.»

Iiri meni kyökkiin. Hanna seisoi ovensuussa ja niiasi. »Hyvää päivää,
Hanna, tule istumaan», sanoi Iiri. »Mitä pappilasta kuuluu?»

»Rovasti pyysi neitiä tulemaan pappilaan ja käski vielä sanoa, että hänellä olisi teille tärkeitä asioita.»

»Vai niin, nytkö kohta hän minua tahtoo tulemaan?»

»Niin, nyt heti. Täytyy kiirehtiä kotiin. Hyvästi!»

Matami, joka oli aitassa ollut ja tuli sieltä juuri kun Hanna meni portista, huusi tytölle: »Hanna, hyvää päivää! Mihinkä kiire? Tule nyt vähän juttelemaan.»

Hanna hätimmiten niiasi ja vastasi: »En jouda, Iiri neidille vain oli asiaa; täytyy rientää kotiin, meillä on vieraita.»

»Keitä siellä on?» kysyi matami vielä, mutta Hanna meni eikä kuullutkaan kysymystä.

Kun matami tuli sisään, meni hän heti Iiriä tapaamaan, sanoen: »Sinuahan on pappilaan käsketty, keitä vieraita siellä nyt lienee?»

»Vieraita? Ei Hanna vieraista mitään maininnut; hän sanoi vain, että rovastilla on minulle asiaa.»

»On siellä vieraita. Kun minä kutsuin Hannan takaisin, sanoi hän olevan kiirettä, koska heillä oli vieraita. Kysyinkin, keitä, mutta tyttö meni vain menojaan aika kipakkaa eikä kuunnellut, mitä kysyin.»

Pekko, joka tällä välin oli käynyt muuttamassa pölyisen matkapukunsa valkoiseen, sileäksi silitettyyn kesäpukuun, tuli Iirin luo ja sanoi lähtevänsä hänen mukaansa pappilaan.

»Mennään nyt sitte», vastasi Iiri, ja molemmat läksivät.

Iirin yllä oli vaaleansininen puku, joka oli kotikutoisesta kankaasta tehty, ja päässä valkoinen leveälierinen hattu, joka sinisine silkkinauhoineen somistutti hänen yksinkertaista, sievää pukuansa.

Pappilassa Selja odottaessaan Iiriä tavantakaa kurkisteli ulos ikkunasta. Nyt hän näkikin Iirin siniset silkkinauhat, kun tuulen leyhkä niitä liehutteli, ja huudahti: »He tulevat jo, menkäämme ulos portaille istumaan!»

»Kutka tulevat?» kysyi Helvi.

»Iiri ja Pekko.»

»Eikö herra Salmi oleskele Helsingissä?» kysyi Lilli, joka oli Arvon ja veljensä kanssa pappilassa.

»Kyllä», vastasi Selja. »Hän on ylimääräisenä kamarikirjurina senaatissa, mutta on nyt päässyt kotiin.» Selja riensi heitä vastaan portaille.

»Tervetuloa!» huusi hän vastatulleille. »Olipa hauskaa, että saimme teidät tänne! Istukaamme täällä, toiset tulevat myöskin. Tuo sohva jätetään isäni ja äitini istuimeksi ja me asetumme näille penkeille.»

Helvi, Lilli ja ruustinna tulivat nyt portaille, ja hetken perästä herrat. »Täällä on hauskaa», sanoi rovasti. »Vai niin, Iiri on tullut jo, no se hyvä. Maisteri Aatelilla on sinulle asiaa. Niin, niin, totta se on, älä sen vuoksi punastu.» Leikillään hän lisäsi vielä: »Minä en tiedä, tahtooko hän kahdenkesken jutella kanssasi vai käyneekö se tässäkin päinsä. Siitä päättäköön hän itse.»

Arvo meni tervehtimään Iiriä, lausuen: »Minä kuulin täällä rovastilta, että olette hakenut kansakoulunopettajattareksi tänne, mutta että toinen on virkaan otettu, ja tästä syystä syntyi minussa toivo saada teidät meille alustalaistemme lasten opettajattareksi. Tämä asia riippuu nyt kokonaan teistä, sillä koulumme on isäni oma. Se on ihan uusi, isäni rakennuttama ja toimeenpanema, ja te saatte siis alusta alkaen perustaa sen aivan mielenne mukaiseksi.»

Iiri loi Arvoon kiitollisen katseen ja sanoi: »Nöyrimmästi minä kiitän siitä luottamuksesta, jota minulle osotatte, ja myöskin rovastia tahdon kiittää, sillä vähän te minua tuntisitte, ellei rovasti olisi puhunut puolestani. En kuitenkaan tahdo varmaa päätöstä tehdä, ennenkuin kasvattivanhempieni kanssa olen asiasta neuvotellut.»

»Mutta onko teillä itsellänne halua tulla?» kysyi Arvo. »Sen tahtoisin tietää.»

»On; minä halajan omaa vaikutusalaa.»

»Koska sopii teidän antaa varma vastaus?»

»Huomenna. Setäni on häissä ja palaa illalla.»

»Palkkaehdot ovat samat kuin täälläkin», sanoi Arvo.

»En minä kuitenkaan luule, että setä Iiriä laskee toiseen pitäjään», virkkoi Pekko.

»Sitä en ollenkaan epäile», vastasi Iiri. »Setä kyllä tietää ja ymmärtää, että minä omintakeista työtä haluan.»

»Vielä pyytäisin teitä tulemaan meille Fredrikin-päivaksi», sanoi Arvo, »silloin on isäni nimipäivä, ja vanhempani aikovat viettää koulussa pientä juhlallisuutta. Rovasti on luvannut, että nämä nuoret täältä saavat tulla meille, ja silloinhan olisi teidänkin hauskempi yhdessä seurassa lähteä.»

»He saavat ottaa vaunut», sanoi rovasti, »niissä on kyllä Iirillekin tilaa. Saatte istua kaikki yhdessä, ja sen arvaan, ettei matka pitkältä tunnu.»

Iiri kiitti sydämellisesti rovastia, joka hänestä näin isällisesti piti huolta.

Ruustinna oli hetken ollut poissa, mutta palasi nyt jälleen, ja palvelustyttö Hanna seurasi häntä, tuoden tarjottimella vadelmamehua ja raitista vettä sekä juuri leivottua sokerikaakkua.

»Noh, hyvä vaimoni, aina sinä tiedät, mikä parahimmalta maistuu. Mikäpä saattaisi olla makuisampaa tässä heltessä! Hyvät ystäväni, juokaamme tämän uuden opettajattaren malja kotimaisessa viinissä!»

»Eiköhän se liene liika aikaista?» sanoi Pekko.

»Toivotaan, ettei ole», virkkoi Arvo.

Hetken vain Iiri ja Pekko vielä viipyivät pappilassa. Ruustinna kyllä pyysi heitä jäämään päivälliselle, vaan Iiri kiitti ja lausui: »En nyt saata jäädä. Mieleni on niin levoton, että minun täytyy lähteä kotiin, sillä onhan minulla tärkeä päätös tehtävänä. Pekon kyllä sentään sopii jäädä.»

»Niin, jää sinä tänne», pyysi Ahto.

»Kiitoksia vain, kyllä niinä nyt sentään Iiriä seuraan», sanoi Pekko, ja molemmin he läksivät kotiin.

»Pian tulitte!» huudahti matami, kun Iiri ja Pekko astuivat sisään. »Mitä sinulla siellä tehtiin, Iiri? Olen ollut kovin utelias, eikä se ukkokaan tullut kotiin, että olisin saanut hänen kanssaan tuumia, mikä tuo asia lienee ollut.»

Iiri kertoi nyt, miten Ihalan nuori maisteri häntä pyysi alustalaistensa opettajattareksi.

»Sepä kumma! Näyttäähän aivan siltä, kuin sinä sen vuoksi et olisi päässyt tänne, että sinun pitää tuleman sinne Ihalaan. Onhan se aivan niinkuin säädetty.»

»Tädillä siis ei ole mitään sitä vastaan, että Iiri lähtee meiltä pois», virkkoi Pekko.

»No niin, koska hän opettajattareksi pyrkii, niin menköön sinne yhtä hyvin kuin muualle. Ihalastahan aina kuljetaan täälläkin. Mutta Iiri sanoi 'alustalaistensa opettajattareksi' — eikö hän sitte saakaan talollisten lapsia opettaa? Mikä se semmoinen koulu on? Onko se samassa 'kraarissa' kuin kansakoulut?»

Iiri hymyili vähän ja vakuutti matamille, että se oli saman arvoinen.

Illalla lukkari tuli kotiin, ja kun hänelle puhuttiin, että Iiriä oli pyydetty Ihalan tilalle kansakoulunopettajattareksi, sanoi hän: »Kyllä kai meidän täytyy antaa sinun mennä. Eihän lintukaan poikiansa saa pesässään aina pitää. Ne kyllä tietävät aikansa, jolloin on lentoon lähteminen. Ikävä meidän tulee, sillä päivänpaisteena olet kodissamme ollut, mutta kyllä on tarpeellista kuitenkin tottua omintakeiseen työhön; — kuka tietää, kuinka kauan me vanhat elämme, eivätkä ne varat, mitkä jätämme, erin suuret ole.»

»Kaikki ovat myöntyväisiä paitsi minä», sanoi Pekko.

»Sinä olet ehkä itsekäs», vastasi lukkari hymyillen. »Sopiihan sinun koettaa, mitä voit, asian estämiseksi.»

Pekko ei puhunut siihen mitään, ja koko illan he olivat kaikin vähän alakuloisia. Kun maata pantiin, valvoi Iiri kauan; hän rukoili, että Jumala ohjaisi häntä, jotta hän voisi oikean päätöksen tehdä.

Aamulla herättyään katsoi Iiri kelloa; se oli vasta viisi, mutta hän päätti kuitenkin nousta. Hiljaa puki hän yllensä ja läksi ulos. Luonto tuntui raittiilta, lintuset lauloivat kilvan, ja käen kukunta kuului Kartanon haasta. Iiri meni pellon pientaretta pitkin eli samaa tietä, jota hän lapsena monta monituista kertaa oli kulkenut. Hän muisteli kaikkia niitä huolettomia vuosia, joita hän oli lukkarilla viettänyt, ja ajatteli: »Mikä nyt eteeni tullee?» — Mutta luonto, joka kesäisessä loistossaan oli kovin ihana, sytytti vain uusia toiveita tytön rintaan, ja varmaksi vakaantui hänessä se mielipide, että tämä tarjottu työala oli häntä varten. Hän meni yhä eteenpäin, kiipesi yli aidan ja käveli Orjankalliolle. Täällä hän istui mietteissään, tuumaillen, miten hän uutta kotiansa varustaisi ja kaunistaisi. Näköala järvelle päin oli erittäin kaunis Orjankalliolta, ja Iiri tuumasi: »Lieneekö minun tuleva kotini lahdelman rannalla? Se olisi vasta hauskaa, jos ikkunastani järven näkisin!»

Vähän toista tuntia oli hän ollut poissa kodistaan ja aikoi juuri lähteä takaisin, kun samassa kuului rapinaa pensastosta ja Pekko seisoi hänen edessään. »Kah, jopa sinäkin olet valveilla», sanoi Iiri.

»Johan kello on puoli seitsemän. Arvelin, että sinä menit tänne, ja päätin seurata jälkiäsi. Iiri, miksi tahdot jättää meidät? Tiedätkö, ettei minun enää milloinkaan ole hauska, jos sinä olet poissa. Nyt vasta ymmärrän, kuinka kallis sinä olet minulle. Etkö tahdo, Iiri, omakseni tulla ja jäädä tänne siksi, kunnes voin sinulle oman kodin hankkia. Se aika ei enää ole kaukana.»

»Pekko, kallis lapsuuteni ystävä, sitä en voi. Kuten sisar sinua rakastan, mutta älä ajattelekaan, että tunteeni muuksi saattaisivat muuttua.»

Hämmästys kuvastui selvästi Pekon kasvoissa, sillä eipä hänen mieleensä koskaan ollut tullut, ettei hän Iiriä saisi. Sitä vain hän oli pelännyt, että tyttö kuitenkin tahtoisi opettajattarena olla, kunnes hän, Pekko, oman kodin saisi. Hän siis sanoi Iirille: »Sinä varmaankin erehdyt. Olenhan nähnyt monen monituisissa tilaisuuksissa, että sinä olet minua kalleimpana ystävänäsi pitänyt. Ajattele vain. Sinä minua ehkä tietämättäsi rakastat.»

»Ken kerran on ihanteensa nähnyt, hän ei rakkaudestaan erehdy» — vastasi Iiri hiljaa.

»Sinäkö olisit rakastanut! — ja ketä? Sitä en ymmärrä.»

»Minä olen nähnyt ihanteeni — mutta ihanteet ovat saavuttamattomia —»

»No koska ne ovat saavuttamattomia, niin ota se, joka ei ole saavuttamaton, ja joka sinua varmaan lempii.»

»Ei, Pekko hyvä, sinussa ei ole minun ihanteeni kuvaa. Enkä luule, että rakkautesi minuun on muuta kuin lapsuudenystävän. Saat nähdä jonkun ajan kuluttua, että minä sinut oikein tunnen. Mutta menkäämme nyt jo pois täältä.»

»Mennään maantielle ja sen kautta sitte kotiin; ruoho oli aivan märkää vainion pientarella, ja sitä paitsi saamme täten kauemmin jutella kahdenkesken.»

He menivät polkua myöden, joka vei Kartanon hakatielle, mutta kun he sinne ennättivät, tuli Kartanon herrasväki kylän puolelta heitä vastaan.

»Me olemme olleet kävelemässä», sanoi eversti. »Nämä kesäiset aamut ovat erittäin ihanat.»

»Niin ovat», vastasi Iiri. »Me kävimme Orjankalliolla. Sieltä on näköala hyvin kaunis Kartanoon päin; järven monet lahdelmat ja saaret näkyvät sinne.»

»Onko neiti Salmi jo tehnyt päätöksensä koulun suhteen?» kysyi Arvo.

»Olen. Minä otan syksystä viran. Kasvatusvanhemmillani ei ollut mitään sitä vastaan.»

»Ja isäni nimipäiväksi tulette katsomaan uutta kotianne» —

»Kiitoksia, aivan mielelläni!» vastasi Iiri, ja läksi jäähyväiset sanottuaan Pekon kanssa kotiin.

»Kaunis tyttö tuo neiti Salmi», sanoi eversti. »Sellaiset silmät, että vähemmälläkin nuorukaisen pään pyörälle panisi.»

»Niin, sellaiset ovat harvinaisia», lausui Arvo ikäänkuin itsekseen.

»Hänen sulhasensa on myöskin hyvin kaunis», virkkoi everstinna.

»Kuka on hänen sulhonsa?» kysyi Arvo uteliaasti.

»Herra Salmi tietysti! Etkö sitä nähnyt? Kuka nyt tuolla tavalla kävelisi nuoren herran kanssa, ellei kihloissa olisi.»

»Mutta mamma kulta, nehän ovat kuten sisarukset», vastasi Aksel. »En minä ole kuullut kenenkään puhuvan, että he olisivat kihloissa.»

»Kyllä, kyllä olen jo aikoja sitte kuullut sen. En heidän käytöksestänsä olisikaan mitään päättänyt, jollen sitä olisi muilta kuullut, sillä tuollaisten käytös ei koskaan saata olla oikein, kuten olla pitää.»

»Mamma kulta», sanoi eversti, »hänen käytöksensä juuri on soma ja miellyttävä».

»Te miehet luulette, että jokainen sievänaamainen tyttö käyttää itseänsä comme il faut —»

Arvo kulki ääneti. Hän kuuli, että Iiri oli kihloissa, ja se vaikutti, ikäänkuin paino olisi hänen sydämellensä laskettu. Mutta taas hän muisti, että Lilli ja Aksel eivät sitä uskoneet, ja toivo hänen sydämessään kuiskasi: »Ei se ole totta! Hän ei sitte menisi opettajattareksi.» Hän tuli nyt levollisemmaksi ja ajatteli: »Mitäpä se sitä paitsi minuun koskee» — sekä käveli tyynimielisenä toisten muassa Kartanoon. Vielä samana päivänä hän lähti aamiaisen jälkeen ajamaan Ihalaa kohti.

VIIDESTOISTA LUKU

»Kyllä se vain kumma on», lausui matami Iirille, »että sinä, joka aina olet ollut lempeä ja hyvä tyttö, saatat olla Pekolle noin kova, että annat hänen laihtua pelkästä ylenkatseestasi.»

»Täti hyvä, enhän ensinkään häntä ylenkatso, vaikka en hänelle kihloihin mene. Pidänhän minä Pekosta hyvinkin paljon.»

»Mitä se sitte semmoinen yksipäisyys hyödyttää — pitää miehestä eikä ota kuitenkaan —. En minä sinussa tuollaisia oikkuja ennen ole havainnut. Kun lukkari minua kosi, otin minä hänen oitis, sillä hän oli hyvä lukkari, veisasi hyvästi sekä oli minua paljonkin viisaampi, vaikka olikin semmoinen harvapuheinen. Mutta sitä ei kukaan saata sanoa, ettemme me ole onnelliset olleet, ja herranani olen häntä myös aina pitänyt.»

»Niin, herranani ja kumppaninani minäkin tahtoisin sitä pitää, jota lemmin, mutta Pekon luonne ei minulle sovi. Hän on kovin lapsellisen turhamainen muutamissa asioissa, ja uskoa saatte, täti, että hän hyvin pian on unhottanut surunsa ja mielistyy muihin.»

»Jos hän sen tekee, on se sinun syysi, koska et häntä ottanut, ja kovasti olet mielemme pahoittanut; luulin minä sinua kiitollisemmaksi.» Matami läksi harmissaan kamariinsa.

»Voi, voi!» huokasi Iiri. »Olenko minä todellakin kiittämätön? — Pitäisikö minun ottaa Pekko, vaikka en häntä rakasta? Ei, sitä en saata uskoa.» —

Päivät ja viikot kuluivat, Pekonkin jo pian tuli lähteä Helsinkiin töihinsä taas. Alakuloisena hän seurasi Iiriä, vaikka ei hän enää tunteistaan puhunut. Iirin kävi häntä sääli, ja hänen hyvä sydämessä kärsi kovin siitä, että Pekko hänen tähtensä oli onneton. Koska lisäksi kasvattivanhemmat Pekon tähden, josta paljon pitivät, olivat tulleet hänelle nurjamielisiksi, niin hänen entiset päätöksensä rupesivat horjumaan, ja hän ajatteli: »He riistivät minut kurjuudesta ja ovat minua suojelleet kaikesta pahasta. Enkö minä nyt ole velvollinen uhraamaan itseäni? —» Öisin ei hän unta saanut, hän taisteli sydämensä kanssa. Joka kerta, kun hän luuli päässeensä voitolle, näki hän edessään kuvan siitä ihanteestaan, jota ei hän kuitenkaan hetkeäkään luullut milloinkaan saavansa. Ei suinkaan — saavuttamaton se oli, kuten ihanteet ainakin, mutta hän oli nähnyt sen eikä saattanut toista rakastaa. Vaan uhrata itsensä — sen hän olisi voinut tehdä — ja siihen hän nyt luuli olevansa velkapää.

Iltaa ennen Pekon lähtöä istui matami lukkarin kamarissa. Iiri meni heidän luoksensa. Hän oli sisään tullessaan aivan kalpea. Matami katsoi häneen ja säikähti nähdessään hänet noin luonnottoman kalpeana.

»Mikä sinun on, lapsi?» kysyi hän. »Oletko kipeä?»

»En ole; tulin teille vain ilmoittamaan, etten minä tahdo olla mikään kiittämätön lapsi. Te olette minut ottaneet kurjuudesta ja kasvattaneet minua — ja minä tunnen, että olen velvollinen tekemään, kuten tahdotte. Olen nyt siis päättänyt täyttää toivonne ja mennä Pekon kihloihin.»

»Oletko sanonut sen Pekolle jo?» kysyi lukkari.

»En», vastasi Iiri. »Hänen tähtensä en tätä tee, vaan teidän, ja teitä minä pyydän Pekolle asiasta puhumaan, sillä minä en sitä jaksa enkä häntä tänään tahdo nähdä.»

Kun matami näki, miten Iiri kärsi, kävi hänen sääli tyttöä. Tähän asti oli hän vain nähnyt Pekon surullisena, mutta nyt näytti Iiri kärsivän vielä enemmän. Hän aikoi juuri kuiskata lukkarille: »Ehkä olisi paras, ettei tuosta kihlaamisesta tulisi mitään» — mutta lukkari lausui samassa:

»Tule tänne, oma uhrilampaani — kyllä olemme nähneet, että sinä tahdot velvollisuutesi täyttää, mutta emme me toki niin suuria kiitollisuudenuhreja vaadi. Tosin olisi ollut mielemme mukaan, jos olisitte voineet toisenne onnellisiksi tehdä, mutta näin ei se laatuun käy. Hyvä on, ettet ole Pekolle mitään asiasta puhunut. Ei hänen tule ensimmäisestä vastoinkäymisestä allapäin kulkea; ryhtyköön vankasti työhön vain, se on paras miehelle.»

Iiri istui vanhan lukkarin viereen, nojasi päänsä hänen rintaansa vastaan ja itki, mutta lukkari silitteli hänen hienoja hiuksiansa lausuen: »Mene lapsi maata — sekä ruumiisi että sielusi vaativat lepoa.» Iiri nosti rukoilevan katseen matamiin, ja tämä sanoi:

»Niin, samaa mieltä minäkin olen kuin pappa. Mene nyt ja nuku rauhassa.»

Iiri meni. Hän laski levolle, kiittäen Jumalaa hartaasti. Monta unetonta yötä oli hänellä näihin aikoihin ollut, mutta nyt vaipui hänen ihana päänsä väsyneenä patjoille, ja hän nukkui levollisena kuten lapsi.

Seuraavana päivänä täytyi Pekon lähteä Helsinkiin. Hyvästi jättäessään näytti hän hirveän alakuloiselta, jonka vuoksi lukkari lausui: »Miehen ei tule ensimmäisestä vastoinkäymisestä sortua, vaan hänen mielensä ja luonteensa pitää vakaantuman yhä miehuullisemmaksi, yhä lujemmaksi, jotta hän miehenä saattaa seisoa uusissa taisteloissa.»

Pekko ei vastannut mitään, hän vaan työnsi otsaltaan vallattoman kiharan ja kiirehti matkallensa.

Pekon lähdettyä rupesi Iiri valmistelemaan itseänsä Ihalan matkaa varten. Kahden päivän päästä sinne oli mentävä, ja ne kaksi päivää riensivät piankin, koska oli vähä yhtä kutakin lajia valmistettavaa.

Päivää ennen Ihalaan lähtöä meni Iiri pappilaan tuumailemaan Helvin ja Seljan kanssa, mitä hän matkalle ottaisi mukaansa. Ruustinna, joka kuuli heidän juttelevan puvuistansa, sanoi:

»Muistakaa vain tarkasti katsoa vaatteitanne, etteivät ratkea mistään sekä että kaikki on puhdasta ja siistiä. Kotipitäjässä saattaa olla välistä paremmissa, välistä huonommissa vaatteissa, mutta kun ulkopitäjään mennään aivan ventovieraisiin, täytyy olla päästä kantapäihin niin siistissä puvussa, ettei ole moittimisen varaa; sillä kun tuttuun seuraan tulee joku vieras, häntä tavallisesti tarkastellaan ja usein pintapuolelta arvostellaan hänen sisällistä eloansa.»

»Kyllä, äiti kulta, yksissä tuumin täällä nyt laitamme kaikki kuntoon», vastasi Selja. »Iiri ja minä panemme vaaleanpunaiset vaatteet yllemme siellä Ihalassa, me olemme sitte aivan kuten sisarukset; matkalle otamme kansallispuvut.»

Ahto, joka juuri astui huoneeseen Seljan puhuessa kansallispuvuista, virkkoi: »Everstinna varmaankin sanoo, että teiltä puuttuu 'noblessia', kun näkee teidät kansallispuvuissa.»

»Sanokoon vain, se on yhdentekevää», vastasi Selja. »Patrunessa Aateli ei suinkaan ole samaa mieltä, ja hänenpä luokseen me nyt lähdemmekin. Sitäpaitsi on Helvi tummansinisessä puvussa, ja hänestä everstinna aina pitää. Ei hän Iiriä eikä minua huomaakaan.»

»Niin, Helvissä on 'noblessia' — sen hän havaitsi silloin, kuin
Ragnhildin isä, leskiparoni, kävi täällä ja Helviä liehitteli.»

»Ahto, kuinka tuommoisia puhut», torui Helvi.

»Onpa se tosi», vakuutti Ahto, »siitä asti hän sinussa on ylevyyttä havainnut. Hän on todellakin hauska, tuo everstinna.»

»Hauska! Onko hän hauska?» kysyi Iiri ihmetellen.

»On kyllä tavallaan», vastasi Ahto. »Minusta on hauska kuulla hänen puhettaan. Hän on ikäänkuin muinaiskalu, niin vanhanaikuinen. Tuo entisajan sukuylpeys tulee hänessä aina esiin. Eikä se ketään haittaa tähän aikaan. Semmoisella ylpeydellä ei ole enää muuta voimaa, kuin että saa nauruhermot liikkeelle ja osottaa meille, kuinka narrimaisia ihmiset ennen olivat.»

»Kyllä he minun luullakseni ovat yhtä narrimaisia vieläkin, ja ylpeitä löytyy yhtä paljon kuin ennen», väitti Iiri, »mutta tosi on, että everstinnassa se esiintyy vanhanaikuisella tavalla. Siis tapa meistä näyttää muinaisaikuiselta, vaan viat eivät meidän ajalla ole yhtään vähemmät. Ylpeys, kunnianhimo ja muut sellaiset ilmaantuvat kyllä ihmisissä nyt ja luultavasti vast'edeskin.»

»Sen kyllä myönnän, mutta jos ihminen, joka pyrkii varmaa päämäärää kohti, ahkeralla, jalolla työllä tarkoitusperänsä saavuttaa, on hänen ylpeytensä kuitenkin paremmin oikeutettu kuin sen, joka ylpeilee siitä, että hän on syntyessään perinyt isäinsä loistavan nimen.»

»Esi-isäin hyvät avut menevät usein perintönä lapsille», vastasi Iiri, »ja lapset ylpeilevät siitä, että isäin jaloa verta juoksee heidän suonissaan. Tyhmää se kyllä on, vaan ei tyhmempää kuin ylpeys yleensä.»

»Se on aivan tosi», sanoi ruustinna, »että ylpeys on tyhmä ja naurettava, sillä mistä ihminen saattaisi ylpeillä? Ei mistään! Jumala voi rikkaan köyhäksi tehdä, teräväjärkisen heikkomieliseksi ja korkeassa virassa olevan, joka ylpeänä kunnian kukkulaltaan katselee käskyläisiään, silmänräpäyksessä halvauksen kautta aivan kykenemättömäksi saattaa. Näemmehän tämmöisiä esimerkkejä joka päivä. Kaunotar, joka kauneudestaan ylpeilee — paljonko hän tarvitsee, ennenkuin poskensa hehkuvat ruusut ovat menneet — joku pieni kompastus vain jo arven tuottaa pilaamaan hänen kauniin muotonsa. Ja tapaturman tulemattakin varmaan muutamien vuosien kuluttua sanotaan: 'Onko hän milloinkaan voinut olla kaunotar?' Semmoista se tässä maailmassa on. Siis ei ole kenelläkään ylpeilemistä, sillä ihminen ei suuruutensa haltija ole, vaan Jumala ainoastaan.»

Tähän äitinsä puheeseen ei Ahto enää mitään sanonut. Kello löi seitsemän, ja Iiri virkkoi: »Ilta on joutunut niin ihmeellisesti, minun olisi jo ennen täytynyt mennä kotiin. Huomenna siis lähdetään.»

»Niin, kahdeksalta olet täällä, ja sitte mennään matkalle», sanoi Helvi.

»Ja jatketaan kinaa», virkkoi Ahto.

»Ei ensinkään kinata», väitti Iiri. »En minä kinaa kinatakseni, vaan puolustaakseni mielipiteitäni.»

»Ei matkalla kinaaminen sovikaan», sanoi Ahto, »sillä silloin unhottaisimme katsella ympärillämme olevaa luontoa».

»Se on aivan tosi», vakuutti Iiri ja meni nyt hyvästi jätettyään kotiin.

Seuraavana päivänä pappilan nuoret ja Iiri läksivät ajaen vaunuissa ja kahdella hevosella Ihalaa kohti. Eversti perheineen oli lähtenyt jo päivää ennen. Lukkarin matami meni Taaven-muorin luo, jonka mökki oli aivan pappilan tienhaarassa, katselemaan, miltä näytti, kun Iiri vaunuissa ajoi. Ja kauniilta se kai näytti, koska matami, kun vaunut olivat ohitse menneet, pyyhkäisi jotakin kosteata silmistään, lausuen: »Niin, siinä se meidän Iiri nyt lähti vaunuissa — kukapa olisi uskonut, kun hän Renkalassa paimentyttönä oli, että hän noin olisi menestynyt ja arvoon tullut.»

KUUDESTOISTA LUKU

Heinäkuun 18:s päivä eli Ihalan patruunan nimipäivä alkoi ensin vähän pilvisenä, mutta jo yhdeksän aikaan oli taivas kirkas ja lahti tyyni kuin kuvastin. Koko luonto oli erittäin ihana. Niityt ja nurmet olivat kukkia täynnä, sillä seuraavana päivänä vasta heinänteko oli alettava, joten kukat vielä rauhassa rehottivat. Eipä siis ihmettäkään, että kansakouluun, joka sijaitsi järven rannalla, vähän matkan päässä neiti Jopen asunnosta, oli riittänyt runsaasti kukka- ja lehtiköynnöksiä. Niitä Ihalan nuoret vieraat olivat edellisenä iltana sitoneet ja vieläpä ehtooyötäkin panneet illan jatkoksi.

Vanha Maija mutisi, kun einepöytä oli valmiiksi katettuna eivätkä vieraat tulleet ruoalle, vaikka heitä oli kutsuttu. »Eivät pääse vaatteisiin, kun kaiken yötä valvottiin», sanoi Maija. »Semmoisia turhanaikaisia töitä, ikäänkuin eivät uudet huoneet olisi kauniita ilman lehtiä ja kukkasia. Eihän tässä nyt juhannus kuitenkaan ole. Kahvikin ihan jäähtyy, ja jos sen tulelle panen toistamiseen, niin miltä se sitte maistuu —» Halli koira venyi kyökin kynnyksen vieressä odottelemassa, että hänenkin suuhunsa jotakin herahtaisi, ja Maija, joka ruokasalista tuli kyökkiin, virkkoi: »Sinä Halli siinä lotkottelet; luuletko, että tässä nyt koiralle ensiksi ruokaa annetaan. Onhan tuossa vanhaa maitoa hulikassa, täytyy kai sinulle antaa — soh, odota häntä nyt — pelkkää maitoako luulet saavasi hotkia — panen leipääkin joukkoon. Katsos tuota hylkyä — ei syö, kun on maito käynyt vähän happameksi —» Maija otti tyhjän kerma-astian sekä pani siihen vähän maitoa, jota hän kaatoi Hallin ruokaan puhuen koiralle: »Katsos, Halli, panenpa kermaakin sulle —» ja Halli meni nyt syömään ruokaansa siinä luulossa, että siihen oli kermaakin kaadettu.

Keveät naisaskeleet kuuluivat ylikerran portailta, ja samassa palvelustyttö Sere juosten tuli kyökkiin ja huusi: »Maija! Vieraat naiset tulevat ylikerrasta, ja everstinna, joka puutarhassa on ollut kävelemässä, on jo myöskin tulossa; vienkö kahvin sisälle?»

»Vie vain; hyvä, että vihdoinkin tulevat.»

Einepöydän ympärille talonhaltijat vierainensa nyt kokoontuivat. Myöskin vanha neiti Joppe oli joukossa. Tuo ennen aivan virkku vanhus oli ikänsä painosta viimeisinä vuosina käynyt erittäin väsyneeksi. Hän ei enää usein jaksanut tulla kartanoon vieraitten kanssa seurustelemaan, mutta nyt oli erityinen syy, koska kansakoulu oli vihittävä. Kansaa neiti Joppekin rakasti, ja köyhää kansaa hän kaikessa hiljaisuudessa paljon auttoikin — siis tämä juhlatoimitus häntä erittäin miellytti. Myöskin hän oli utelias näkemään Arvon toimittamaa uutta opettajatarta. Hän oli lempipoikansa suhteen pannut tähdelle muutamia seikkoja, joista häntä aavistutti, ettei nuori opettajatar ehkä ollut Arvon sydämelle aivan vieras olento. Kun tytöt nyt kaikin tulivat sisälle, oli hän todellakin halukas tietämään, kuka noista kolmesta, joita hän ei ennen tuntenut, oli uusi opettajatar.

Lilli, joka heti juoksi vanhaa tätiä tervehtimään, esitteli: »Rovasti
Nurmen tyttäret, neidit Helvi ja Selja, sekä neiti Salmi.»

»Vai niin — te tulette siis meidän uuteen kouluumme opettajattareksi», sanoi neiti Joppe ja katseli tarkastellen neitosta. Iiri loi suuret miettivät silmänsä vanhukseen, vastaten:

»Niin tulen. On oikein hauska ajatella sitä aikaa, jolloin pääsen tänne. Koulu on erittäin ihanalla paikalla, ja sitte saan sellaisen työalan, jota hartaasti halajan.»

Patruuna Aateli myöskin tuli puhuttelemaan Iiriä, kysyen: »Mitä nyt pidätte uudesta koulurakennuksestamme?»

»Oikein paljon», vastasi Iiri. »Omituiset tunteet sydämessäni astuin koulun huoneisiin mennessäni niitä koristelemaan — siinä kun näin vastaisen kotini. Myöskin tunsin, että samalla, kun noissa huoneissa kodin saan, syntyy minulle suuri edesvastuu.»

»Se on varma», sanoi patruuna. »Etuja seuraa myöskin vastuunalaisuus.»

»Sen Jumalan avulla voitte täyttää», lausui patrunessa, joka läheni
Iiriä ja oli kuullut miehensä sanat.

»Sitä toivon», vastasi Iiri.

»Kaikki he nyt tekevät affairea tuosta tytöstä», sanoi everstinna hiljaa miehellensä. »Juuri kuin hän olisikin jotakin — pyh! — En ymmärrä, että lankonikin viitsii. Miehet nyt aivan pilaavat tytön. Hän kyllä coquetteeraa jo ilmankin.»

»Ei ensinkään; juuri hänen suora, luonnollinen olentonsa tekee hänet erittäin viehättäväksi», vastasi eversti.

Patrunessa tuli samassa pyytämään kälyänsä ja muita vieraitansa ottamaan jälkiruokaa, ja everstinna meni ensiksi, kuten arvonsa tunteneen ainakin on tapana, jotta muut sitte vähitellen myöskin voisivat lähestyä makeisruokavatia.

Eineen jälkeen mentiin kansakoululle, johon nyt tuli Ihalan alustalaisia lapsineen. Juhlasaliin kokoonnuttiin määrätyllä tunnilla. Ensiksi veisattiin virsi: »Koko maa iloita mahtaa —» ja sen jälkeen piti Arvo lyhykäisen puheen, jossa hän lopulla rukoili, että opetuksesta, joka koulussa oli jaettava, karttuisi nuorelle, kasvavalle kansalle siunausta.

Sitte oli kahvipöytä asetettu toiseen huoneeseen, jossa alustalaisille tarjottiin kahvia vehnästen kera. Siinä nyt Helvi ja Iiri kaatoivat kahvia ja Lilli sekä Selja jakelivat vehnäsiä.

Pikku tytöt, joka olivat kuulleet, että koulun tuleva opettajatarkin oli
Ihalassa, kyselivät nyt toisiltaan: »Kukahan noista on opettajatar?»

Nummen Taava, eräs pieni tyttö, osotti sormellaan Helviä ja sanoi:
»Näethän sen, että tuo on opettaja — se on vanhin ja vakavin.»

»Tuon minä tahtoisin opettajaksi», virkkoi Salomäen Miina, »tuon, jolla on punainen hame ja suuret, kauniit silmät».

Iiri, jota Miina juuri tarkoitti, läheni tyttösiä sanoen ystävällisesti:
»Mitä te nyt pakinoitsette?»

Miina, ollen häpeillään, painoi päänsä alas niin, että hänen tuskin kahta tuumaa pitkät palmikkonsa nousivat pystyyn, ja vastasi hiljaa: »Ei niin mitään.» Mutta myllärin Manu, joka oli rohkea poika, virkkoi:

»Nuo likat eivät tiedä, kuka on opettaja, ja sitä he tuumailevat.»

»Tiedätkö sinä sitte?» kysyi Iiri.

»Enhän minä tiedä, mutta luulen vain, että ehkä te olette.»

»Oikein sitte arvasit. Syksyllä tulen opettajaksenne, ja jos, kuten toivon, olette oikein kilttejä lapsia, niin meistä varmaan tulee hyviä ystäviä.»

Lapset nyt kaikin katselivat Iiriä ja kuiskailivat toisillensa: »Tuo se nyt on meidän tuleva opettajattaremme.»

Patrunessa tuli Iirin luo ja kysyi: »Millä nyt huvittaisimme lapsia?»

»Annetaan heidän mennä ulos leikkimään», vastasi Iiri. »Jos suvaitsette, niin kyllä minä panen leikit alkuun.»

»Mennään kaikin», sanoivat Helvi ja Selja sekä menivät samassa juoksemaan lasten kanssa ulos pihalle.

Kun lapset olivat saaneet tarpeeksensa leikkiä, sanoi Iiri: »Tulevana vuonna tahdon opettaa teille monta piirileikkiä, jos olette oikein ahkeria lapsia. Te saatte leikkiä 'Mylläriä', 'Peltomiestä' y. m.»

Lapset, jotka ennen olivat pelänneet koulua, toivoivat nyt, että syksy pian tulisi, jotta pääsisivät kouluun.

Tyytyväisinä ja siunaten patruunaa ja patrunessaa menivät alustalaiset lapsineen koteihinsa. Tuokion kuluttua Ihalan haltijat myöskin läksivät vieraineen kartanoon. Tiellä Lilli ja Aksel rupesivat kehoittamaan Arvoa panemaan toimeen jonkun kuvaelman. »Se olisi erittäin hauskaa!» sanoi Aksel.

»Minä en ollenkaan ole kekseliäs siinä asiassa», lausui Arvo, »mutta jos ryhdytte toimeen, niin kyllä minä olen apuna».

»Ai, me asetamme Pohjolan neidon kultalankaa kehräämään», sanoi Selja, »ja Iiristä tulee Pohjolan neito».

»En minä sovi.»

»Kenenkä saamme?» kysyi Selja.

»Selja rupeaa ehkä itse», sanoi Arvo.

»En minä! Minä en osaa olla alallani, ja minusta on niin kovin hauska katsella muita.»

»Eikö Lilli neiti rupeaisi?» kysyi Iiri »Te olette sopivin, koska teillä on vaaleat hiukset. Ja Ahto menee Väinämöiseksi, eikö niin?»

»Miksi ei. Mutta kaksi kuvaelmaa tarvittaisiin, kun kerran ryhdymme toimeen.»

»Minä tiedän minkä kappaleen otamme», sanoi Helvi. »Me laitamme liikkuvan kuvaelman Runebergin eräästä runoelmasta ja sovitamme uusia sanoja muutamiin paikkoihin, jos niitä kuvaelmaa varten tarvitaan. Mutta kuulkaa nyt, millä tavoin tämä kuvaelma asetetaan. Seljan täytyy pukeutua vanhaksi akaksi, Iirin ruveta nuoreksi tytöksi, hänellä kun on kansallispuku. Se sopii hyvin. Kaksi kosijaa tytöllä on, mutta vain toisen tarvitsee puhua, ja siksi määräisin Akselin. Toiseksi ehdottaisin Arvon, sillä hänen tietysti ei sovi olla poissa vieraitten parista, ja tuon toisen kosijan tarvitsee olla näyttämöllä ainoastaan pieni hetki.»

»Kaikki hyvin! Ryhtykäämme toimeen vain», sanoi Aksel.

Nyt tuli nuorille puuhia, mutta siksi, kuin vieraat iltapuolella saapuivat, oli heillä kaikki valmista.

Vieraita tuli, sekä nuoria että vanhoja. Muutamia tunteja keskusteltiin kaikenlaisista vähäpätöisistä asioista, kuten tavallista on, milloin ventovieraat sattuvat seurustelemaan toistensa kanssa. Vähitellen nuoret menivät puutarhaan, jossa paremmin tutustuivat keskenään; mutta illempana Lilli, Iiri, Helvi ja Ahto menivät lopullisesti panemaan toimeen kuvaelmaa Pohjan immestä. Sitte kutsuttiin vieraat rannalle, johon oli puitten väliin tuotu istuimia. Monivärisiä lyhtyjä riippui puitten oksista, ja kahden suuren koivun väliin oli asetettu verho, joka nyt vedettiin syrjään. Siinä oli korkea kivi, jonka päällä Pohjan neito valkoisessa puvussa istui kultalankaa kehräten, ja Väinämöinen tuli häntä kosimaan. Bengaalituli valaisi näyttämöä, ja vieraat, jotka tätä eivät ennen olleet aavistaneet, olivat erittäin ihastuksissaan yllätyksestä. Esirippu suljettiin, ja everstinna sanoi: »Todellakin charmanttia! Jaa, jaa; tuollaista saadaan toimeen, kun ollaan nuoria!»

Lilli olikin oikein viehättävän näköinen, kun hän tuossa vihannassa luonnossa istui valkopukuisena ja vaaleat hiukset hajallansa. Arvonkin täytyi itsekseen myöntää, että Lilli näytti erittäin suloiselta. Kauan eivät katselijat joutuneet Lillin muotoa ja olentoa ihailemaan ja arvostelemaan, sillä nyt Ahto astui näyttämön eteen, ruveten lausumaan Runebergin runoelmasta seuraavaa kohtaa:

»Neidoll' oli äidiltänsä muisto, helmilöillä sommiteltu solki, timanteilla kaunistettu kallis. Saipa kaksi kosijaa nyt hälle: uljas, rikas, mahdikas ol' toinen, vaan hän mieli neidon helmisolkee. Toinen taasen kaino ol' ja köyhä, vaan hän mieli neidon sydänkultaa. Äitipuoli tyttärelle virkkoi: »Käy sä rikkahalle, hylkää köyhä! Ihanampaa kulta on kuin köyhyys.» Neito itki, kielsikin, mut turhaan. Vaan kun kuuliaisten aika joutui, silloin äidin luon' ei neittä nähty, pihall' ei, ei puiston siimeksessä, vaan hän seisoi järven rannikolla. Sinne äiti ehti, sulho saapui.» — — — — — — — — — — — — — —

Ahto lakkasi lausumasta, ja esirippu avattiin. Kansallispukuun puettu tyttö (Iiri) seisoi rannalla. Sinisessä silkkivyössä oli kultapaperista tehty solki, täynnä monivärisiä lasihelmiä, jotka hohtokivien ja simpukoitten asemesta olivat siihen sovitetut. Nyt rikas sulho (Aksel), joka äitipuolen (Seljan) kanssa myöskin seisoi rannalla, virkkoi neitoselle:

»Tullos myötä riemukemuloihin, kuulutusta ottamaan nyt käymme!»

Mutta neito otti vyöltään soljen, lausuen:

»Kell' on vähä, hänpä vähään tyytyy, kell' on paljo, hän vaan vaatii lisää. Tuhannen on vuotta meri niellyt antiloita, aartehia syönyt; vaatii vielä multa kultasoljen.»

Näin sanottuaan heitti hän soljen kauas järven syvyyteen. Mutta sulho läksi suutuksissaan pois, lausuen tytölle:

»Itse myöskin lähde siikasille, koska heille, kurja, köyhä annoit kallehimmat aartehesi kaikki!»

Äitipuoli, jäätyänsä tyttärensä kanssa kahden, soimasi häntä sanoen:

»Onneton, oi mitä oot sa tehnyt? Korkeutt' ei toivoa saa enää, mökissäs ei enää kulta kiillä, solkeas et enää näe sä koskaan.»

Mutta tyttö rannalla lausui hymysuin:

»Paremp' elon onni korkeutta, lempi-elo kultaa kallihimpi, armaan sydän solkee armahampi!»

Bengaalituli valaisi näyttämöä, ja samassa köyhä sulho (Arvo) ilmaantui rannalle. Hän riensi tytön luo ja lausui, tytön hänelle kättä tarjotessa:

»Hyvä, että siikasille heitit kultasoljen, koska kallehimman aartehesi sulhollesi säästit: mulle annoit oman sydänkultas.»

Esirippu suljettiin nyt.

* * * * *

»Erittäin hauska kuvaelma!» huudahtivat katselijat.

»Tämä on kokonaan meillä olevien nuorten vieraittemme ansio», sanoi patrunessa, »ja miehelleni aivan odottamaton ilahdutus, sillä hänellä ei ollut vihiäkään koko asiasta.»

»Se oli todellakin hyvin arrangeerattu», lausui everstinna.

Ruunuvouti Tamminen, lihava herra, joka oli rikas talonomistaja ja vanha nuorimies, virkkoi: »Jaa tuota taas, minä antaisin koko joukon omaisuuttani, jos minä, tuota taas, saisin joka ilta tällaisen huvituksen. Tämä viimeinen kuvaelma, tuota taas, oli erittäinkin hupainen.»

»Viimeinen painuu aina paremmin muistiin», sanoi everstinna, »mutta tuo ensimmäinen arrangemangi oli mielestäni kuitenkin runollisempi».

»Jaa, oli siinä runoutta tässä viimeisessä, tuota taas, sehän oli
Runebergia», lausui ruunuvouti.

Nuoret naiset nauraa hissuttelivat, kun ruunuvouti ei everstinnaa oikein ymmärtänyt, vaan selitti hänen puheensa viimeisen esityksen hyväksi.

Nimismiehen tyttäret, Nanni ja Laina, kertoivat aina saaneensa panna kuvaelmia toimeen, kun Parkanossa kävivät tätinsä luona. »Oikein minä jo väsyin kuvaelmiin, kun niitä aina täytyi puuhata», virkkoi Nanni.

»Se on, tuota taas, vahinko, ettemme ennen ole tietäneet pitäjässämme löytyvän sellaisia kykeneviä naisia», sanoi ruunuvouti.

»Tyttäremme eivät koskaan ole kuuluneet niihin, jotka tahtovat loistaa taidollaan», tokaisi nimismiehen rouva, katsahtaen samassa Iiriin ja Seljaan, jotka juuri lähenivät pakinoitsijoita.

Ilta oli joutunut, ja kaikki läksivät rannalta kartanoon, jossa sitte ruvettiin illalliselle.

Kello kahdentoista aikaan pitäjäläiset läksivät pois.

Yöhyväiset sanottuaan menivät Ihalassa vierailevat tytöt ylikertaan, jossa heidän makuuhuoneensa olivat vieretysten. Toisessa makasivat Selja ja Iiri, toisessa Helvi ja Lilli. Helvi jutteli Lillille vähän aikaa kaikenmoisia, mutta Lilli oli kovin vakainen eikä vastannut paljon mitään. Vihdoin kun Helvi sanoi: »Eikö Iiri ollut hyvin suloinen kuvaelmassa? Minusta hän oli oikein viehättävä», silloin Lilli vastasi nyreästi:

»Taisipa olla.»

Helvi huomasi nyt, että hänen puheensa oikein vaivasi Lilliä, ja sanoi:
»Mikä sinun on? Vaivaako puheeni sinua? Oletko väsynyt?»

»Olen, minun on kovin uni.»

He panivat maata, mutta uni ei tullut kummallekaan. Tytöt toisessa huoneessa juttelivat iloisesti kauan aikaa, mutta nukkuivat sitte. Helvikin jo rupesi uneen menemään, kun hän yhtäkkiä kuuli itkun nyyhkytyksen vierestään.

»Mikä sinun on, Lilli? Puhu, mikä sinua vaivaa?» kysyi Helvi.

»Ei mikään muu, kuin etten saata olla onnellinen. Minua on aina aavistuttanut, että tuo Iiri minun onneni ryöstäisi, sillä hän on minulle ensi hetkestä, jolloin hänet näin, ollut erinomaisen vastenmielinen. Mutta sinä et saa tästä puhua kenellekään.»

»Älä pelkää; mutta suottahan sinä olet Iirille suuttunut, milläpä hän sinun onnesi ryöstäisi?»

»Sinä et tiedä, kuinka minä lemmin ja olen lempinyt Arvoa —»

»No mutta mitä se siihen kuuluu?»

»Kuuluu se. Tuossa kuvaelmassa minä näin niin selvästi tulevaisuuden edessäni, ikäänkuin tuomio olisi julistettu minulle: siinä on se, joka sinun onnesi vie auttamattomasti! Usko, Helvi, minua!»

»Jos olisin tietänyt ennen, että sinulle kuvaelmastamme tuommoinen tuska syntyi, niin en olisi Arvoa sulhoksi asettanut.»

»Se oli hyvä vain, minä toivoin sitä, sillä minä tiesin, että hänen tunteensa tulisivat ilmi siinä. Muuten hän osaakin peittää ne erinomaisesti. Minä ainoastaan olen aavistanut, mitä nyt tiedän varmasti.»

»Hän osasi näytellä hyvin, se oli koko asia.»

»Ei, ei, rakkautta ei kukaan voi oikein näytellä, se oli luontoa! Minun silmäni eivät petä Sinä et ymmärrä, kuinka minä kärsin koko illan, kun kaikki muut olivat iloisia!»

»Kyllä sen nyt ymmärrän, mutta olen minä kuitenkin vakuutettu, että mustasukkaisuus sinut on erehdykseen vienyt. Minä puolestani luulen, että Lemmenjumalainen ei ensinkään ole Arvoon koskenut.»

Ihminen uskoo mielellään sitä, mitä toivoo. Niinpä Lillikin rauhoittui vähitellen Helvin puheesta ja nukkui virkistävään uneen. Kesäyön kalpea kuu kulki rataansa, katsellen ikkunasta sisään, ja näki miten ihmiskunta aina on yhtäläinen, vaikka se on muuttuvinaan: aina yhäti samat ilot, samat taistelot, samat huolet tämän lyhykäisen elämänajan onnesta!

Seuraavana päivänä tehtiin heinää Ihalassa. Lähellä kartanoa oli kaunis niitty, jonne patrunessan ehdotuksesta päätettiin mennä kahvia juomaan. Nuoret olivat siitä ihastuksissaan, mutta everstinna Aateli pelkäsi siellä olevan käärmeitä ja muita vaarallisia eläviä; vaan kun Arvo ja patruuna vakuuttivat, ettei siellä milloinkaan ollut käärmeitä nähty, uskalsi everstinna mennä mukaan.

Niityn syrjässä lähellä kaurapellon aitaa oli muutamia kauniita koivuja. Näitten siimekseen Ihalaiset vieraineen nyt asettuivat. Kahvivalkea sytytettiin palamaan, ja everstinna, kuten kaikki muutkin, tunsi itsensä oikein tyytyväiseksi. Leimuava tuli, tuoksuva heinä ja reipas heinäväki tekivät häneen hyvän vaikutuksen. Lillikin näytti tänään aivan iloiselta, mutta Helvi, joka hänet parhaiten tunsi, huomasi kyllä, että hän Iiriä kohtaan oli kylmä. Iiri ei hänen käytöksestään mitään huomannut, sillä olihan Lilli aina pitänyt itseänsä vieraana häntä kohtaan. Hän siis vain luuli Lilliä vähän ylpeäksi. Huoletonna iloitsi Iiri ja oli kovin onnellinen. Hän käveli Seljan kanssa etsimässä kukkia ja lehtiä, joista he sitte kahvipöydän eli sileän kiven ympäri sitelivät kiehkuran. Poimivatpa vielä mansikoitakin, joita niityn syrjästä löysivät, ja nyt he tarjosivat marjaoksia seuran vanhemmille jäsenille.

Arvo, joka istui everstin vieressä, sanoi Iirille: »Kerran annoin teille mansikoita tuohitötteröllisen; ehkä nyt sen sijasta saan teiltä noista oksista muutaman?»

»Aivan halusta», sanoi Iiri ja tarjosi muutamia kauniita oksia Arvolle, joka kiinnitti ne napinläpeensä.

Lilli katsahti äkkiä Helviin, joka kyllä ymmärsi, mitä hän tunsi tällä hetkellä.

Vähäinen musta pilvi nousi taivaalle, ja sitä nyt kaikki pelkäsivät, sillä se näytti kovin uhkaavalta; mutta silloin Maija huusi: »Kahvi on valmista!»

Aiottiin juuri ruveta kahville, kun samassa kuului kummallisia ääniä kaurapellolta. Renki-vouti tuli juosten herrasväkensä luo ja sanoi yht'oikoisesti: »Sianporsaat ovat menneet kaurapeltoon, jospa herrat ja röökinät menisivät ajamaan niitä pois; en laskisi väkeä, koska pelkään sateen saavuttavan.» Näin sanottuaan hän juoksi vastausta odottamatta jälleen työhönsä.

Herrasväki rupesi nauramaan, ja Arvo virkkoi: »Hän on noin omituinen aina, mutta kelpo työmies. Tulkaa, pojat, ajamaan niitä pois.»

»Me tulemme mukaan», sanoi Selja ja lähti juoksemaan.

»Mennään mekin», uskalsi Iiri ehdotella Lillille, joka olikin valmis lähtemään. Mutta everstinna huusi:

»Lilli, mitäs ajattelet — mennä nelijalkaisia ajamaan — onko sellaista kuultu?» Mutta Lilli ei enää kuullutkaan varoitusta, hän jo riensi kuten keijukainen pitkin kaurapeltoa, jota hän nyt muiden muassa oli porsaitten lisäksi tullut sotkemaan. Tuon nähtyään vouti parin piian kanssa riensi pellolle ja huusi:

»Tulkaa pois sieltä, ei röökinöistä ole, näemmä, enemmän kuin porsaistakaan.»

»Uh! Kuinka sinä saatat pitää tuollaista voutia?» sanoi everstinna. »Minä panisin hänet heti pois. Hän on hirveän tyhmä. Ei hänessä ole rahtuakaan educationia.»

»Hyvä kälyni, minun ei auta sitä katsoa. En ole ottanut häntä seuralaisekseni, vaan työväkeni johtajaksi, ja sillä paikalla hän on niin mainio, etten suinkaan häntä vapaaehtoisesti antaisi muille, en edes kälylleni, jos häntä mielisit minulta ottaa.»

»En kuuna päivinä!»

Neitoset ja nuoret herrat tulivat pellolta. Pilvi kaatui toisaalle, ja nyt ruvettiin rauhassa kahvia juomaan, joka, kuten kaikki vakuuttivat, ei moneen aikaan ollut niin hyvältä maistunut kuin nyt täällä tuoksuvalla niityllä koivujen siimeksessä.

Kun herrasväki oli juonut, sai Maija vielä niittyväellekin tarjota kahvia ja vehnästä, ja hyvältä se heillekin maistui, se oli varma, vaikka toikin vähän kuumuutta kuuman lisäksi.

Tyytyväisinä palasivat kaikki heinäniityltä. Seuraavana päivänä läksivät rovasti Nurmen nuoret ja Iiri pois Ihalasta. Arvosta nuo suuret huoneet nyt tuntuivat erittäin tyhjiltä, vaikka Lilli ja Akselkin vielä olivat jäljellä. Illalla, kun hän maata pani, katseli hän tarkkaan pienen laatikon sisällystä. Mitä tarkasteltavaa siinä oli? — Eipä niin mitään, ainoastaan muutama *mansikanoksa*.

SEITSEMÄSTOISTA LUKU.

Syksypuoli oli käsissä. Lintujen laulu oli jo tauonnut ja pelloilla näkyi siellä ja täällä kuhilaita. Maamies rupesi iloiten kokoomaan talteen, mitä Luoja armostansa oli antanut hänen saada työnsä palkaksi.

Everstin kartanossakin puuhattiin leikkuutalkoota. Taaven-muori oli ruokia valmistelemassa. Jo talkoopäivän edellisenä iltana istui hän Kartanon leivintuvassa perunoita raappimassa renki-voudin vaimon kanssa. Tuli siinä muijien kesken puheeksi kaikenlaista. Tuumasivat muun muassa, olisiko kaunis ilma talkoopäivänä ja paljoko väkeä tulisi kirkonkylästä. »Keitähän nyt Seppälästä leikkaamaan tullee?» sanoi Taaven-muori.

»Kai maar Hely ja Kallu tulevat. Ei siitä Helyn naimisesta kuulu mitään», virkkoi voudin vaimo.

»Ei ikään.»

»Semmoista se niitten kauniitten on — maasta ei oteta ja taivaasta ei anneta.»

»Hm, niin aina, kyllä se niin on — ja kunpa ei vain olisi pahempaakin —»

»Mitä, muori, tarkoitatte? Oletteko tekin kuullut puhuttavan luutnantista?»

»Kyllähän siitä kaikki puhuvat — yhtenäänhän tuo Seppälässä kulkee, nyt varsinkin, kun hän on virasta eron ottanut tullaksensa Kartanon isännäksi.»

»Tyttö rukka, joka on joutunut hänen viekoiteltavakseen! Kyllä niillä herroilla on niitä vehkeitä.»

Kyökkipiika tuli kutsumaan Taaven-muoria illalliselle, joten akkojen puheesta tuli loppu.

Seuraavana päivänä oli Kartanon pellolle kokoontunut koko joukko leikkuuväkeä, kirkonkylästä melkein joka talosta. Seppälästä oli Hely ja Kallu, pappilasta Hanna. Tyttö ei nyt ollenkaan ollut tyytyväinen, kun ei nähnyt Marttia leikkuuväen joukossa. »Miksi ei Martti tullut?» kysyi hän Helyltä.

»Siksi, että Kallu kehoitti häntä jäämään kotiin, jotta itse pääsisi.»

»Niin, täytyihän minun tulla, koska sinäkin tulit», vastasi Kallu.

»Ei sinun tule minuun mitään», intti Hely. »Minä olen missä minä olen, ole sinä missä sinä olet», ja heilutellen sirppiään hän meni Hannan kanssa toiselle saralle, jossa rupesivat ahkerasti leikkaamaan.

»Kuules, Hely», sanoi Hanna, »mitä sinä aina olet niin ynseä Kallua kohtaan? Hän sinusta pitää sentään kovin paljon.»

»Sitäpä koetan estää, kosk'en hänestä huoli», vastasi Hely.

»Miksi olet muuttunut?»

Hanna aikoi juuri ruveta Helyä nuhtelemaan, mutta samassa renkivouti heitä läheni sanoen:

»Vai kahden te täällä leikkaatte. Jahka minä käsken kolmannenkin, kyllä näin leveälle saralle useampi tarvitaan. Seppälän Kallu, tule sinä kolmanneksi.»

»Kartanon Miina, tule sinä tänne», sanoi Hely. »Tehköön Kallu kykkäitä vain, emme me miesten kanssa kilpailemaan rupea.»

»Kas Helyä, jopa rupeaa voudin virkaa tekemään», viisasteli Kallu, »koska määrää, mihin kunkin pitää menemän».

»Niin, tiedänhän, että sinä kyllä pian meidät jälkeesi jättäisit.»

Kartanon Miina tuli kolmanneksi, ja tytöt rupesivat ahkerasti leikkaamaan, joten jättivät koko joukon luokoa sitelijöille. Vouti kulki toiselta saralta toiselle ja teki kykkäitä siellä ja täällä. Nyt hän pystyttämisessä auttoi Kallua, mutta aikoi juuri mennä toisaalle taas, kun samassa Aksel luutnantti, joka Ahdon ja Pekon kanssa oli tullut vainiolle, lausui: »Noh vouti, näkyyhän työ hyvin joutuvan — eikö niin?»

»Kyllä. Jos nyt vain Jumala kaunista ilmaa pitää, niin saadaan illalla kamppiaiset.»

Hely katsoi taaksensa, hänen silmänsä kohtasivat luutnantin katseen — tyttö punastui ja rupesi jälleen kiivaasti leikkaamaan. Se oli silmänräpäyksen tapahtuma, mutta Kallu sen kuitenkin huomasi.

Ahto maisteri ja Pekko rupesivat nyt myöskin kykkäitä laittamaan, ja Ahto huusi luutnantille: »Aksel, kanna sinä sitomia, me pystytämme ne oikein kauniisti.»

Aksel otti kolme sitomaa kumpaiseenkin käteensä sanoen: »Tässä on, kas näin paljon minä tuon.»

Kallu teki samoin, ja tuodessaan sitomat herroille virkkoi hän ivallisesti: »Katsos poika voimia, sanoi suutari räätälille, kun hän silakkaa hännästä ilmaan nosti.»

Luutnantti ymmärsi kyllä, että Kallu tahtoi häntä ivata, mutta ei ollut sitä huomaavinaan, vaan läksi leikkaajien luo ja laski leikkiä tyttöjen kanssa. Kallu meni taas sitomia ottamaan aivan luutnantin läheltä ja laulaa hyräili:

»Ja minä poika se laulan vain, että metsät, vuoret ne kaikaa ja kaikaa. Ja kievarin Hely se kullaksein nyt piankin tulla taitaa.»

Luutnantti iski häneen vihaisen silmäyksen ja rupesi sitelemään, vaan huusi samassa Helylle: »Tuleppa, Hely, näyttämään, miten sidotaan, minä olen sen jo varsin unohtanut.»

Hely tuli ja hymyili niin, että kuopat poskissa oikein viehättäviltä näyttivät. Hän otti sitoman ja lausui: »Katsokaa nyt tarkkaan, näin sitä tehdään.»

»Koetetaanpa sitte», sanoi luutnantti ääneensä, mutta kuiskasi Helylle:
»Torju pois luotasi tuo poika, minä en kärsi hänen laulujaan.»

»Mitä minä teen? Joka päivä hänelle sanon, etten hänestä huoli, mutta hän tekee kiusaa vain.»

Tämän sanottuaan hän taas riensi leikkaamaan. Kallu palasi sitomia ottamaan ja kulkiessaan luutnantin sivutse hyräili hän ikäänkuin itseksensä, mutta kuitenkin niin ääntevästi, että Aksel sen kuuli:

»Me emme kelpaa kilpailijoiksi korkeille herskapeille ja peille, On niitä kyllin röökinöitä herroille luutnanteille.»

Luutnantti ei ollut Kallun hyräilemistä kuulevinaan. Hän läksi kumppaniensa luo, jotka nauraa hiivistelivät Kallun laulua, ja sanoi Pekolle: »Mennään nyt edemmäksi katsomaan leikkuuväkeä.»

»Vaikka vain. Tule sinäkin, Ahto», vastasi Pekko.

»Kyllä», sanoi Ahto, »mutta mikä nyt on? Koko leikkuuväki seisoo sirpit kädessä eikä leikkaa, ja kaikki sitelijät, nuo poikanulikat ja tytönräppänät, juoksevat tuonne aidan päälle.»

»Katsokaa, tuolla menee Renkalan hääjoukko», sanoi pappilan Hanna.
»Eveliina on täydessä morsiuspuvussa vielä. Pitävät kaksipuoliset häät.
Hänet viedään nyt uuteen kotiin.»

»Kuka siinä ensimmäisenä ajaa?» kysyi vouti.

»Rovasti», vastasi Hanna, »ja sitte morsiuspari, sitte soittajat; katsokaas vain, heillä on pelimannit ja musikantit. Nuo muut ovat häävieraita.»

Hääjoukko ajoi aika vauhtia. Hevosia oli tätä matkaa varten jo viikkokausia jyväväellä tallissa syötetty. Pian he ennättivät Renkalan metsään, joten leikkuuväen ei sopinut heitä nähdä. »Kylästä heitä vielä näkisi», sanoi Mäkipään Kreeta.

»Mutta sinne ei nyt mennä», virkkoi vouti.

»He ei, ei sinne enää joutuisikaan», vastasi Kreeta, »mutta jos siellä olisi, niin paremmin näkisi kuin täällä. Rikkaan naimisen ehkä sai, tuo Eveliina.»

»Hyvät hyvissä kauppaa käyvät», sanoi toinen akka. »Rikas on Eveliinakin, mutta kuinka noissa varoissa sitte siunausta lienee — kovasti niitä on kiskomisella koottu.»

Ahto ja Pekko kuuntelivat vähän aikaa akkojen juttuja, vaan läksivät sitte luutnantin parissa Kartanoon, jättäen leikkuuväen, joka tuon pienen huvituksen jälkeen leikkasi taas ikäänkuin uusin voimin.

Pekko ei jäänyt katselemaan, miten kamppiaisia vietettiin, vaan läksi kotiin, sillä hän tahtoi olla Iirin seurassa sen vähäisen ajan, jona kasvattisisar vielä oli kotona. Hänen vuoksensa Pekko oikeastaan oli kotiin tullutkin, sillä muutaman päivän päästä Iirin jo piti lähtemän uutta kotiansa järjestämään.

Kun Pekko kotiin ennätti, oli lukkarin perhe juuri ruvennut päivälliselle, ja matami sanoi: »Tule syömään, et suinkaan sinä ruokaa ole saanut, koska jo kotiin tulit.»

»Kyllä saanut olisin», vastasi Pekko, »mutta en tahtonut viipyä. Ahto sinne jäi.»

»Oliko paljo leikkuuväkeä saatu kokoon?»

»Oli siellä niitä niin paljo, että vouti sanoi kamppiaiset saatavan jo tänään.»

»Vai niin! Keitä kaikkia siellä olikaan?»

»En minä heistä tiedä. Kyllä vainiolla kävimme, mutta en minä heitä kaikkia katsonut.»

»Oliko Hely?» kysyi Iiri.

»Oli, ja Kallu myöskin.»

»Sepä hyvä, että Kallukin oli.»

»Hm — En usko, että Helystä ja Kallusta koskaan paria tulee», sanoi
Pekko.

»Kai maar se nyt sikseen jää, jos hän Iirin kanssa lähtee R:n pitäjään, kuten tässä tuumittu on», sanoi matami, »mutta minä epäilen, että Hely suostuu. Hän ei vastannut juuri mitään silloin, kun siitä täällä meidän kesken oli puhetta.»

»Minä haluan häntä mukaani», sanoi Iiri. »Täti, pyydetään hänet tänne huomenna, että saamme asiasta selvän.»

»Pyydetään vain. Mutta ei Seppälän emäntä hänestä luovu ennen pyhäinpäivää, ja senpä vuoksi olenkin päättänyt, että Leena nyt ensin menee kanssasi. Onhan Seppälän emäntä sentään ollut niin hyvä Helylle, ettei häntä auta väkisin sieltä tahtoa.»

»Mutta täti, onhan täti itse sanonut, että Helyllä siellä Seppälässä on monta vaaraa. Minä tahdon hänet pois; huomenna menen itse puhumaan asiasta emännälle, eikä hän voi kieltää, kun oikein häntä pyydän Helyä laskemaan.»

»Mene vain, mutta kyllä se turhaa on, ei emäntä häntä laske, en luulekaan.»

Seuraavana päivänä Iiri meni Seppälään. Emäntä tuli ystävällisesti Iiriä vastaan, pyytäen häntä saliin istumaan. Mutta kun Iiri alkoi kertoa asiaansa, kävi emäntä vakavaksi ja vastasi: »Ettehän nyt kuitenkaan saata vaatia, että minä tytön antaisin pois kiireimmällä työnajalla.»

»Enhän sitä vaatia saata», sanoi Iiri, »mutta kyllä häntä kovin haluaisin luokseni, ja toinen tietysti sijaan toimitettaisiin».

»Saahan niitä toisia sijaan, mutta ei tähän aikaan. Jos häntä väkisin tahdotaan, niin menköön pyhäinpäivästä. En häntä silloinkaan halusta anna, mutta poismenoansa hän on puhunut, ja parempi sitte, että menee sisarensa luo kuin mihinkään muualle.»

Hely tuli sisälle, ja emäntä kertoi heti, että Iiri oli Helyä pyytämässä mukaansa R:n pitäjään. »Mutta en minä suostunut laskemaan sinua, ennenkuin marraskuun ensi päivästä, ja silloinkin hyvin vastahakoisesti.»

»Eihän täältä hyvin joutuisikaan; vaikka kyllä se tosi on, että tästä mataminkin kanssa oli puhetta, mutta enhän minä silloin tietänyt mitään vastata. Muuten itsekseni olen tuumannutkin lähteä muualle pyhäinpäivästä, mutta jos menen, niin lähden sitte kerrassaan oikein kauas.»

»Mitä tuumaat? Totta sinä minun luokseni tulet!» huudahti Iiri. »Johan se aikaa on päätetty!»

»En niinä mitään ole päättänyt. Kyllä se on tosi, että edemmäksi tahtoisin — mutta saadaanhan siitä vielä keskustella; eipä tuosta nyt kuitenkaan mitään tule.»

»Koska molemmin näytätte olevan asiaa vastaan, niin enhän minä sinua väkisin saa», sanoi Iiri lähtien surumielisenä pois.