Iirin mentyä Hely riensi kestikievarihuoneita siivoamaan. Päästyänsä yksinäisyyteen rupesi hän katkerasti itkemään, sanoen itseksensä: »Oi jospa voisin lähteä pois, kauas pois, jonnekin, missä en ikänä häntä tapaisi enkä hänestä kuulisi! Iirille en mene; sinne hän kyllä tulee sukulaistensa luo. Mutta kykenenkö lähtemään minnekään? Voinko olla häntä näkemättä? Pyhäinpäivään on vielä monta viikkoa, sittepä nähdään — —»
Hän tuli nyt levollisemmaksi, mutta pyyhkiellessään tomuja pöydältä ja ikkunoilta muistui hänen mieleensä, että äiti-vainaja oli usein sanonut: »Mitä tänään voit tehdä, älä jätä sitä huomiseksi —» ja nuo sanat nyt yhäti kaikuivat hänen korvissaan. »Vaan eipä se emäntäkään laskenut menemään.» Tällä ajatuksella hän taas lohdutteli itseään, mutta yhäti äiti-vainajan sanat nyt vain ahdistivat häntä — miksikä lienevätkään tulleet aina mieleen? Vähitellen ne kuitenkin jokapäiväisen elämän tohinassa ja kohinassa haihtuivat mielestä.
KAHDESTOISTA LUKU
Oli lokakuun keskiväli. Lehdet kellastuneina putoilivat puista; tuuli lennätteli niitä sinne tänne. Iiri oli jo poissa uudessa kodissaan, mutta Hely vielä Seppälässä. Tuolla hän juuri tuli, sanko kädessä, vettä hakemaan. Ennätettyään kaivolle istahti hän kannelle ja katsoi etsivästi Kartanon hakaa kohti, vaan huokasi sitte syvään ja rupesi hiljakseen vettä vinttaamaan. Pappilasta päin tuli miehinen henkilö kävellen. Hely ei häntä huomannut, mutta mies näkyi hämäränkin lävitse tuntevan Helyn, sillä hän puhui itsekseen: »Harmillista, tuossa hän on! Tyhmä olin, kun en mennyt vainiopolkua, mutta siellä on niin paljo lokaa, etten viitsinyt. Mitäpä hänelle nyt sanon — noh, sama se! En ole millänikään, se ehkä on parasta?»
Vasta kun mies tuli lähelle, huomasi Hely hänet ja silmänsä säihkyivät. Hän katsoi suoraan tulijaan, lausuen: »Joko vihdoinkin luutnantti tulee? Minä olen teitä odottanut kuten ennen, ja enemmänkin, koska en ole ymmärtänyt, miksi näin kauan olette ollut poissa näkyvistäni, te, joka kuitenkin olette vakuuttanut, että minä olen teille kalliimpi kuin kaikki ylhäiset naiset!»
»No niin, mutta minulla on näihin aikoihin ollut, paljo toimia, sillä minä lähden Ruotsiin.»
»Ruotsiin! Vai niin — ja aiotte mennä sanomatta minulle mitään! Tiedättekö, että nämä viikot ovat olleet hirveät, koska en tietänyt, miksi ette enää tullut, en tietänyt, olitteko petturi vai ei. Nyt sen kyllä näen, että olette minut unhottanut.»
»Niin, tietysti. Enhän täällä nyt enää voi leikkiä laskea, kun menen muualle.»
»Leikkiä laskea — se on hirveätä! Ja minä rakastin teitä niin, että unohdin oikean tien! Jospa edes olisitte sanonut minulle suoraan: 'Minä ylenkatson sinua, minä en saata sinua rakastaa enää — meistä siis täytyy tulla ero —' silloin olisin ollut paljon onnellisempi, sillä minä en olisi tuhlannut rakkauttani petturiin; olisin voinut kunnioittaa teitä kuten rehellistä, suoraa ihmistä.»
»Kuinka sinä, huutotyttö, saatoit ajatella, että minä, jalosukuinen nuorukainen, olisin sinusta huolinut?» sanoi luutnantti. Kevytmielisesti lisäsi hän vielä: »Ja onhan sinulla sitäpaitsi sulhanen — tuo Kallu — ota hänet.»
»Jota vaaditte minua torjumaan luotani —» vastasi Hely. »Kallu on minulle liian hyvä, ja te olette tosiaan liian *huono*. Teidän *jaloa* omaatuntoanne minä en *huutotyttönäkään* tahtoisi omistaa! — Menkää! En tahdo poluillanne milloinkaan tiellenne tulla!» Näin sanoen Hely läksi kotiin kulkemaan.
»Tuo tyttö tosiaankin saattaisi olla jokin muu kuin kestikievarityttö — hän ei ollut noblessia vailla. — Mutta hän on nähnyt hienoja matkustavaisia — ja hänellä on hyvä äly, joten osaa matkia sivistyneitä. Hauskaa vain, että nyt pääsen matkustamaan pois.» Näin miettien luutnantti läksi kotiin jotenkin tyytyväisenä. Mutta Hely ei ollut levollinen, hänen sydämensä tuskaili kuten myrskyssä meri. »Oi, jospa aikoja sitte olisin lähtenyt kauas täältä!» ajatteli hän, ja samassa muistuivat hänen mieleensä jälleen nuo unohdetut sanat: »Mitä tänään voit tehdä, älä jätä sitä huomiseksi». Hän oli jättänyt, sen hän nyt liian myöhään ymmärsi. »Mutta pois täältä tahdon!» sanoi hän itsekseen, »ja oikein kauas, jotta kaikki entiset tuttavani unohtaisivat *huutotytön*, niinkuin *hänkin* minut unohti.»
Näin miettiessään oli tyttö ehtinyt kotiin. Matkustavaisia oli pihassa, ja kestikievarityttöä huudettiin. Jospa hän tänä iltana edes olisi päässyt aikanaan levolle, saanut rauhassa itkeä sorretun kyyneleet — mutta ei ollut aikaa — Matkustavaiset ihmettelivät tytön tyhmyyttä, sillä he kun pyysivät teetä, saivat lämmitettyä maitoa, ja kun vihdoin saivat teetä, oli sokeri unohdettu j. n. e. Hajamielisyyttä ilmaantui hänessä tuon tuostakin. Kun hän vihdoin levolle pääsi, ei uni häntä virkistävään helmaansa ottanut; kyyneleet ainoastaan huojensivat hänen raskaasti huokailevaa rintaansa.
Tämmöisiä unettomia öitä Helyllä oli tästä lähtein useasti, eivätkä ne olleet jälkiä jättämättä. Hänen kukoistavat poskensa kalpenivat, joten vieraat ihmiset jo kuiskailivat yhtä ja toista, vaikka omaiset eivät mitään huomanneet.
Lokakuu rupesi loppuun kulumaan, ja Helyn täytyi käydä lukkarilla ilmoittamassa, ettei hän Iirin luo lähtisikään. Tämä oli hänelle vaikea tehtävä, mutta mennä täytyi.
Matami istui kamarissaan, kun Hely tuli sisälle. »Kuka kyökkiin tuli, onko se Manta?» huusi matami. Manta oli nuori kasvava tyttö, joka nyt oli matamilla Leenan sijassa.
»Minä se vain olen», vastasi Hely ja astui samassa matamin huoneeseen.
»Hely! No sepä hyvin sopi. Olin juuri aikonut lähettää Mantan sinua kutsumaan tänne. Koska aiot lähteä Iirin luo?»
Hely yskähti, mutta sanoi sitte vakavasti: »Minä tulin varta vasten sanomaan, etten lähde Iirille. Olen päättänyt toisin. Minä menen Helsinkiin.»
»Helsinkiin? Mitä se semmoinen on? Totta sinä sisaresi luo mieluummin menet. Mitä Iirikin tuommoisesta sanoo!»
»Mitäpä hän siitä sanoo — ei suinkaan hän minusta suurta väliä pidä. Me olemme saaneet niin erilaisen kasvatuksen, ettei hänellä minusta mitään hauskuutta ole.»
»Mitä tuolla tavalla puhut? Eikö Iiri sinulle aina ole osottanut sisarellista sydäntä?»
»No on, mutta hänen piiakseen minä kuitenkin tulisin, enhän minä muuksi kelpaisi.»
»Ei sinulla siellä mitään kovempia töitä olisi. Hän hoitaa koulua, ja sinä hoitaisit hänen pientä talouttaan.»
»En, kyllä minä Helsinkiin menen. Jo minä siitä Iirillekin syksyllä puhuin.»
»Menet sinne vieraisiin oloihin! Mitäs ajattelet?»
»Entäpä tätä sitte — Mitä minun väliä on — olenhan huutotyttö vain», sanoi Hely katkerasti.
»Mihin sinä siellä sitte menet?»
»Kyllä minulla paikka on. Kartanon Loviisa, joka muutama vuosi takaperin muutti Helsinkiin ja joutui siellä naimisiin työmies Niemelle, on minulle paikan hankkinut. Puoleksi vuotta vain olen sitoutunut, jotta sitte olen vapaa menemään muualle. Loviisan luo myöskin pääsisin. Hän leipoo myydäkseen ja sanoi, että minä, jos tahtoisin, pääsisin hänen kanssansa yhteen puulaakiin. Mutta kyllä minä sentään, nyt ensin ainakin, menen palvelukseen.»
»On tuo vain hullua. Kun ei se meidän pappakaan ole kotona, että hänkin sinua kieltäisi.»
»Suotta se kieltäminen olisi, kyllä minä kuitenkin lähden, ei se enää auta.»
»Aina sinä olet oman pääsi pitänyt. Mene sitte, minne matkasi vie.»
»Niin kyllä — minne matkani vie —» vastasi Hely surullisesti. Sitte hän sanoi jäähyväiset ja läksi kotiin.
Kotiin tultuaan pyysi hän, että emäntä antaisi hänelle päästökirjan.
»Menetkö sinä nyt tosiaankin Helsinkiin?» kysyi emäntä.
»Menen.»
»Olisit jäänyt tänne vain.»
»En, se ei sovi, minä olen jo kauan tuumannut tätä matkaa ja nyt minä lähden.»
Emäntä meni toimittamaan Helylle päästötodistusta ja sanoi isännän kamarista palattuaan: »Tässä se nyt on, ja hyväksi se tehtiin.» Ja hyvä se olikin — sellainen kuin kelvollisille palkollisille tavallisesti annetaan. Siinä mainittiin, että hän oli uskollinen ja siivo käytöksessään sekä oli tehnyt työnsä kaikin puolin isäntäväkensä mieliksi.
Hely katsoi paperiliuskaan ja sanoi: »On tämä minulle liiankin hyvä.» Hänellä oli nyt matkaansa varten kaikki, mitä tarvitsi. Muutaman päivän kuluttua hänen jo täytyi jättää syntymäpitäjänsä. Pyhänä hän kävi rippikirkossa ja jumalanpalveluksen jälkeen äitinsä haudalla. Siinä hän itki, itki niin, kuten langennut ihmislapsi, joka tietää, että Kristuksen veri ainoastaan voi hänet puhtaaksi saattaa.
Viimeisenä päivänä, jonka Hely oli kotona, meni hän Martin kanssa lukkarin väelle ja pappilan Hannalle hyvästi-sanomaan. Martti oli päässyt oppilaaksi Mustialaan ja oli nyt myöskin lähtevä pois Seppälästä. Hän siis tahtoi sitä ennen vielä viimeisen kerran tavata morsiantaan.
Lukkari ja matami olivat pahoillaan Helyn lähdöstä, mutta mitä he siihen saattoivat tehdä. Matami vain oli kirjoittanut Iirille asiasta ja käskenyt hänen pitää Leenan vastaiseksi, kunnes saisi sieltä pitäjästä sopivan palvelijan.
»Millä tavoin sinä nyt lähdet Helsinkiin?» kysyi matami Helyltä.
»Martti tulee minua saattamaan Hämeenlinnaan ja siellä sitte eroamme;
Martti lähtee hevosella Mustialaan ja minä junalla Helsinkiin.»
»Kyllä sekin kurjaa on, se junalla meneminen; kun hevosella lähtee, niin tietäähän, missä on, mutta junalla — siellä istutaan kuin vankikopissa, eikä kukaan kuule, jos huudan tahi kirkaisen.»
»Ei siellä kirkua tarvitsekaan», sanoi Martti. »Siellä istuu kuin vörmaakissa vain.»
»Meidän tarvitsee jo mennä», muistutti Hely.
»Sinä lähdet nyt niin kauas», sanoi matami, »ettemme tiedä, koska sinut näemme. Kunpa edes joskus saisimme sinusta tietoa.»
»Kyllä ne piikatytöt pian unohtuvat, mitäpä meistä muistettavaa on», vastasi Hely katkerasti. Mutta lukkari lausui:
»Tulee lohikin takaisin sinne, missä se elämänsä on alkanut, ja niinpä ihminenkin. Hänen sydämensä vaatii häntä takaisin kerran vielä näkemään niitä seutuja, joissa hän viattomuutensa päivät on viettänyt.»
Hely ei puhunut mitään. Suuret kyyneleet vain vierivät hiljakseen hänen silmistänsä. He sanoivat nyt hyvästi ja läksivät pappilaan. Siellä eivät kauan viipyneet. Hanna tuli heitä saattamaan aina lähelle kylää.
Kun kotiin tulivat, seisoi Kallu pihalla. Juuri kun Martti ja Hely läksivät hänen sivutsensa, sanoi Kallu: »Hely, minulla on sinun kanssasi puhuttavaa, jää tänne.»
»No mitä sitte?» kysyi Hely. »Mitä nyt tahdot sanoa?»
Martti meni tupaan, kun Hely jäi Kallun puheille. »Minä tahdon vielä kerran sanoa sinulle, Hely: älä lähde pois, jää tänne ja tule minun vaimokseni. Minä koettaisin, niin kauan kuin elän, tehdä sinun elämäsi niin keveäksi kuin mahdollista, ja minä tunnen, että voimani kasvaisivat kahdenkertaisiksi, jos sinut saisin. Miksikä sinä minua ylenkatsot?»
»Ylenkatsonko? — Ei, Kallu hyvä, en milloinkaan, mutta olin ynseä sinulle sen vuoksi, etten tahtonut sinua pettää — tahdoin näyttää, etten ymmärtänyt panna tarpeeksi arvoa sinun rakkauteesi.»
»Mutta nyt! Hely! — —»
»Älä pety, Kallu! Nyt on se myöhäistä. Sinä olet liian hyvä minulle.
Ylenkatso sinä minua.»
»Voi Hely! Hely!» sanoi Kallu kalveten ja läksi kiireesti pois kievaritupaan. Siellä hän istui ääneti pitkän hetken puhumatta kenellekään mitään. Vähäisen ajan perästä lähti hän menemään ovea kohti, ja Martti, joka rahilla venyi, huusi hänelle:
»Kallu! Mihinkä menet?» Mutta Kallu ei vastannut mitään, vaan lähti ulos ovesta. Tuokion ajan kuluttua hän tuli takaisin, kantaen kainalossaan kahta puolentuopin pulloa. Hän tuli oikoiseen Martin luo, huutaen lujasti:
»Juo, poika, nyt sitä pitää juotaman!» Hän tarjosi Martille toisen pullon ja otti itse aika kulauksen toisesta.
»Mitä tällä tarkoitat, Kallu?» kysyi Martti. »Oletko hullu?»
»En, vaan ehkä vasta tulen hulluksi», vastasi Kallu, »mutta juo, ei tässä muuten elää jaksa. *Sinun* ja *minun* täytyy juoda —» ja hän otti taas kulauksen, lisäten: »Mutta tuon kolmannen — meri hänet nielköön hänen Ruotsinmatkallaan! Vaan meri olisi liian hyvä hauta hänelle. Etkö sinä juo? Tähän asti olen sinua varjellut viinanmyrkystä ja itseäni myöskin, mutta nyt sitä juodaan. Hei! Näin vain!» — Hän aikoi juuri taas viedä pullon suunsa lähelle, mutta samassa Martti paiskasi ne molemmat maahan, niin että viina virtaili pitkin lattiaa. »Poika riivattu, mitä sinä teit!» huusi Kallu.
»Varjelin nyt vuorostani sinua, kuten sinä ennen minua, kun kyytimies tyrkytti minulle viinaa pullostansa», vastasi Martti aivan levollisesti.
»Mutta minä en jaksa elää, jollen juo; sinä et tiedä, mitä minä tänään olen saanut kärsiä.»
»Ehkä tiedänkin, ehkä en, mutta sen tiedän kuitenkin, että se ihminen ei ole onnettomin, jolla on luotettava ystävä, ja jonka sydäntä ei mikään rikos raskauta.»
»Niin, tiedän minä yhden, joka kärsii enemmän kuin minä. Kuules, Martti, minä en toiste maista viinaa. Minä voin kärsiä.»
»Se on oikein! Kärsi sinä, tottahan haava joskus parantuu. Heikko vain kärsimyksensä viinaan upottaa.» Martti otti lasinpalat lattialta ja vei ne ulos. Takaisin palattuaan kehoitti hän Kallua illalliselle.
»En jaksa syödä», vastasi Kallu.
»Tule kumminkin näön vuoksi ja ole jotakin syövinäsi.»
»En viitsi. Sano, etten voinut hyvin, minä panen maata; tuo viina rupeaa menemään päähäni.»
Martti meni yksin, ja kun Kallua kaivattiin, sanoi hän, kuten Kallu oli käskenyt.
Seuraavana päivänä jo varahin aamulla olivat Hely ja Martti valmiit lähtemään. Kun Hely Kallulle jäähyväiset sanoi, olivat molemmat kovin kalpeat, eikä Kallu sydämessään tuntenut mitään vihan tunnetta, ainoastaan syvä suru kuvautui hänen kasvoissaan. Aavistiko hän, että tämä ehkä oli viimeinen kerta, jolloin he toisilleen hyvästi sanoivat? Tuommoinen hetki aina on anteeksiantamuksen hetki.
Martti ja Hely läksivät Hämeenlinnaan; siellä he olivat yötä, ja aamulla Hely lähti asemalle, mennäksensä Helsinkiin. Martti oli häntä saattamassa. Näyttipä siltä, kuin Martilla olisi ollut jotakin sanottavaa sisarellensa. Hän yskähti ja aukaisi jo puoleksi suunsa, mutta aina vain sanat jäivät sanomatta. Vihdoin kuitenkin, kun jo ensi kerran soitettiin, Martti puheeseen pääsi, vaikka hänen äänensä, joka tavallisesti erittäin tyveneltä kuului, nyt värähteli vähäsen. Hän lausui: »Jos sinä, Hely, joskus apuani tarvitset, — eihän ihminen tiedä, mitä tapahtuu, — niin muista se, että minulla aina sinua kohtaan on veljen sydän. Jos minulla on leipää, vaikka vähänkin, niin riittää siitä aina osa sinullekin.»
Hely puristi veljensä kättä — kello soi, juna vihelsi ja Hely meni vaunuun. Hetkinen vielä, ja juna lähti, vieden Helyn muassaan. Martti läksi takaisin kaupunkiin ja sieltä sitte heti matkustamaan Mustialaan.
Näin Antin-Liisan lapset eli huutolaiset kukin joutuivat eri haaralle, uusia kohtaloita koettelemaan.
YHDEKSÄSTOISTA LUKU
Vähän enemmän kuin vuosi oli kulunut vastakerrotuista tapauksista, kun eräs nuori, kalpea nainen seisoi Helsingin kauppatorin ääressä happamia pehmeitä leipiä myymässä. Hän odotti levottomasti, että ostajia ilmaantuisi, mutta myyjiä oli paljon. Ilma oli kylmä, harmaa kostea sumu verhosi kaupunkia. Nainen, joka leipää myi, näkyi käyvän yhä levottomammaksi, mutta vihdoin tuli joukko työmiehiä, jotka ostivat, mitä hänellä sillä kertaa myytävänä oli. Nyt nainen huokeasti veti tyhjät kopat käsirattaissaan torilta pois. Kiireesti hän astuskeli, vaan matkaa yhä kesti vain, sillä hän asui Vinkkelikadun varrella. Tultuaan erään rappeutuneen talon kohdalle, poikkesi hän pihaan, vei rattaat vanhaan vajaan ja riensi sitte peräpihalla olevan matalan rakennuksen portaita ylös. Huone, johon hän tuli, oli jotenkin iso, lautaseinällä kahtia jaettu leivintupa. Levottoman kiihkeästi nainen avasi oven, joka vei lautaseinän toiselle puolelle, ja tultuansa tuohon vähäiseen huoneeseen, muuttui hänen muotonsa nähtävästi. Hänen huulensa hymyilivät ja silmänsä katselivat erinomaisen lempeästi huoneessa olevaa kätkyttä kohti, jossa viiden kuukauden vanha poika nukkui.
»Jumalan kiitos, hän nukkuu vielä», lausui nainen ja lisäsi: »Mutta yksin ovat hänet jättäneet taas; Mauri raukka, jos olisit herännyt — Kyllä niitä leipiä paistaisin — mutta se myyminen, kun täytyy lapsensa jättää, se on mitä ikävintä.» Näin hän puhui itseksensä, hiipi sitte hiljaa ulos ovesta ja aukaisi jälleen toisen oven, joka vei leipomohuoneen rinnalla olevaan kamariin. Siellä oli vaimo ja kolme lasta. Vaimo istui pöydän ääressä syöttäen pienimmälle lapsellensa velliä, ja kun lapsi oli lusikasta vähän maistanut, vei äiti aina lopun omaan suuhunsa. Tätä hän jatkoi, kunnes sekä lapsen että hänen oma vatsansa oli täynnä, ja olisi kenties jatkanut siksi, että vähän liikaakin olisivat saaneet, ellei äsken mainittu nainen olisi tullut sisään juuri parahiksi.
»Kas sinäkö, Hely, sieltä tulit. Ajattelin, kuka siellä kävi —»
»Niin minä, ja tässä on rahat», sanoi Hely ja laski ne pöydälle. »Kauan sain seisoa tänään, ennenkuin leivät ostettiin, mutta sitte vihdoin kuitenkin tuli joukko työmiehiä, jotka ottivat kaikki. Olin jo kovin levoton Maurista, mutta poika nukkui vielä. Kyllä on surkeaa, kun täytyy jättää lapsi yksin tuohon kylmään koppeloon. Lupasit kuitenkin sillä aikaa, kuin poissa olin, antaa hänen maata täällä.»
»Ei hänellä hätää ollut, koska nukkui.»
»Entä jos olisi herännyt?»
»Kyllä häntä katsomaan olisin mennyt.»
Hely pudisti päätään ja aikoi mennä pois, mutta vaimo otti kaapista kaksi leipää ja antoi ne hänelle lausuen: »Tässä on leivät, ne pitää sinun vielä saaman, niinhän olemme suostuneet.»
»Niin olemme», vastasi Hely; hän otti leivät ja meni jälleen lapsensa luo, joka heräsi juuri ja närähteli. Äiti viihdytteli häntä vähän aikaa, ja pienokainen alkoi hymyillä hänelle. »Voi lapsi raukka, millainen lienee sinunkin kohtalosi maailmassa», sanoi Hely, ja kyyneleet rupesivat kuumina vierimään hänen poskillensa. Vähitellen ne kuitenkin jälleen kuivuivat, kun lapsi iloisesti liverteli.
Tunnin verran hän oli pitänyt lastansa sylissään, kun kuuli ulko-oven narahtelevan. Hän laski kätkyeen lapsen ja meni leivintupaan. Eräs nuori tyttö seisoi oven suussa ja kysyi: »Asuuko täällä Loviisa Niemi, joka on ilmoittanut ottavansa pyykkiä pestäväksi?»
»Asuu», vastasi Hely.
»Minä toin tänne vaatteita pestäväksi», virkkoi tyttö.
»Kenenkä ne ovat?»
»Neiti Aatelin. Hän sanoi Niemen Loviisan ennen palvelleen hänen kodissaan.»
»Kummallinen sattumus!» ajatteli Hely itsekseen. »Onni, että panin ilmoituksen alle Loviisan nimen.» Sitte hän kysyi: »Onko täällä muita kuin neiti?»
»On everstinna ja luutnanttikin. He tulivat neitiä noutamaan, hän kun on koko syksypuolen ollut tohtorin hoidettavana. Neiti on ollut kovin sairaalloinen, mutta nyt on hän kuitenkin parempi.»
Hely meni viereiseen huoneeseen ja ilmoitti Loviisa Niemelle, mitä tyttö oli puhunut. Hän oli niin kalpea, että Loviisa luuli hänen sairastuneen. »Mene sinä antamaan kuitti, että olet ottanut vaatteet pestäväksi», sanoi Hely. »Anna nyt vain kaiken käydä sinun nimessäsi.»
Loviisa kirjoitti kuitin ja meni juttelemaan tytön kanssa sekä käski hänen viedä terveisiä röökinälle, mutta Hely riensi omaan huoneeseensa lapsensa luo.
»Kukas tuo on, joka tässä ensin oli?» kysyi tyttö Loviisalta.
»Se on kotipuoleltani eräs nainen, jolla on lapsi», vastasi Loviisa.
»Hän auttaa minua ja saa siitä vapaan asunnon.»
»Minäkin olen jo näin kauan tässä jutellut», sanoi tyttö, »ehkä jo kaivataan kotona. Jään taas ilman paikkaa, kun neiti lähtee pois; pestasivat minut ainoastaan siksi aikaa, kuin hän on täällä. Mutta kyllä niitä paikkoja aina saa. Hyvästi nyt!» Ja puhelias tyttö läksi vihdoinkin.
Loviisa kurkisti lautaovesta sisälle ja sanoi: »Aina sinä itket, Hely.
Mitä se itkemisestä paranee?»
Hely ei puhunut mitään, vaan rupesi tuutimaan lastansa. Mutta kun Loviisa aikoi mennä pois, sanoi hän: »Minä en kykene noita vaatteita pesemään. Ota sinä, Loviisa, kokonaan tuo työ tehtäväksesi, kyllä minä tuon vettä ja katson lapset.»
»Sinä nyt olet kummallinen — mikä siinä on, ettet näitä pestä tahdo?»
»Minä en niihin koske, sillä minä repisin ne palasiksi», sanoi Hely. »En missään tekemisessä tahdo olla sen suvun kanssa.»
»Vai niin — — kyllähän minäkin ne pesen», vastasi Loviisa ja meni panemaan pyykkiä alkuun, ajatellen itsekseen: »Hm — siinä näkyy olevan joku salainen syy — —»
Hely toi vettä ja hoiti Loviisan lapsia. Kaikkeen hän joutui, ja pitkästi sitä päivää kestikin. Illalla hän valmisti ruokaa siksi, kuin Loviisan mies työstä palasi, ja teki kaikki oikein innolla, aivan kiitollisuudesta Loviisaa kohtaan, joka otti vaatteet yksin pestäkseen.
Myöhään illalla, kun jo pyykki oli pestynä ja Niemi perheineen nukkui syvässä unessa, istui Hely vielä valveilla vuoteensa ääressä. Lamppu oli sammutettu, kova tuuli pilviä ajellen raivosi ulkona, mutta täysikuu, joka ei sortunuttakaan hylkää, pilkisti pilvien välistä valaisten lempeällä valollaan huonetta. Lapsi oli koko illan ollut levoton, mutta nyt hän nukkui, ja Hely hänelle hiljakseen laulaa hyräili:
Tuu, tuu, tuutiluu, nuku lapsi kultanen! Äiti istuu valvoen, suru sydämessä.
Tuu, tuu, tuutiluu.
Eikä tule unikaan
helmahansa ottamaan,
suomaan lievitystä.
Tuu, tuu, tuutiluu,
kylmä on mun kotisen'.
Nuku, lapsi kultanen,
vaikka tuuli vinkuu.
Tuu, tuu, tuutiluu,
myrsky raivoo ulkona,
suru äidin rinnassa
viiltelee ja polttaa.
Tuu, tuu, tuutiluu.
Eipä tahra katuen,
virtaillessa kyynelten,
langenneesta poistu.
Tuu, tuu, tuutiluu,
nuku, lapsi viaton!
Valvehella äiti on,
uupuu murenesta.
Tuu, tuu, tuutiluu. Vaan kun avaat silmäsi, silloin hetkeks' talttuvi kaikki mustat murheet.
Näin hän lauloi sydämensä surusta, ja katumuksen kyyneleet huojensivat hänen sydäntänsä. Hän katseli kätkyessä nukkuvaa poikaansa ja rukoili Jumalaa, ettei viaton lapsi saisi kärsiä äitinsä pahojen tekojen tähden. »Herra Jumala», rukoili hän, »rankaise minua, mutta johda tätä lasta ja poista kaikki loukkauskivet hänen poluiltaan.» Näin rukoiltuansa hän vihdoin sai rauhan. Hän otti lapsen viereensä ja nukkui. Tuuli vinkui, kuukin jo oli varsin pilviin peittynyt, ja lunta tuiskusi, mutta pieni Mauri nukkui äitinsä vieressä, ja siinä oli hänen lämmin, vaikka huone olikin kylmä. Ja taivaallinen Isä valvoi isättömän vuoteen ääressä.
KAHDESKYMMENES LUKU
Kolmatta vuotta oli Iiri ollut opettajattarena R:n pitäjässä ja viihtyi oikein hyvin. Hän oli jo saanut paljon ystäviä kansan keskuudestakin. Monessa sivistyneessä talonpoikaisperheessä hän oli tullut tutuksi ja koetti näitä innostuttaa siihen tuumaan, joka oli hänen lempiunelmansa, nimittäin että pitäjään saataisiin turvattomain lasten koti. Iiri oli pannut toimeen ompeluseuran, jossa ommeltiin kaikenmoisia töitä, sekä pienempiä että suurempia. Työt pantiin voitoiksi arpajaisiin ja tulot korkoja kasvamaan tuota kotia varten. Mutta rahat karttuivat hitaasti, eikä hänen innokas luonteensa malttanut odottaa. Jokin keino täytyi keksiä, jolla pikemmin päästäisiin perille. Hän oli monessa talonpoikaisperheessä ehdotellut, että isännät antaisivat hirsiä metsistään, jos hän saisi jonkun lahjoittamaan maapalstan lastenkotia varten. Mutta isännät vastasivat: »Tokkohan tuosta mitään syntynee? Mitähän Ihalan patruuna sanoo?»
Iirin oli vaikea mennä Ihalaan tästä asiasta juttelemaan, mutta mennä täytyi. Iltapuolella, kun lapset olivat päässeet koulusta, läksi Iiri vanhan neiti Jopen luo, josta hän oli saanut hyvän ystävän ja neuvonantajan.
»Hyvää päivää, täti kulta!» sanoi Iiri tullessaan neidin huoneeseen. »Jaksatteko lähteä kanssani kartanoon? Minun täytyisi mennä sinne patruunen kanssa puhumaan tuosta lastenkodista, sillä tahtoisinpa asiat selvälle ja varmalle kannalle, ennenkuin lukukausi loppuu ja minä taas lähden pois.»
»Kyllä tulen. Sinä olet alkanut hyvän työn; luota Jumalaan, kyllä hän työllesi siunauksen antaa», sanoi neiti Joppe ja lähti menemään Iirin mukana Ihalaan. Patrunessa tuli ystävällisesti vastaan ja kutsui heidät omaan kamariinsa. Täällä Iiri tunsi itsensä rohkeammaksi kuin vierashuoneissa, ja kun patruuna tuli sisälle, sanoi hän ujostelematta:
»Olipa hyvä, että patruuna oli kotona, sillä patruunalle minulla nyt oikeastaan on asiaa.»
»Vai niin. Puuttuuko koulusta jotakin?»
»Ei, kyllä siellä kaikki on hyvin, mutta minä olen ajatellut toista puutetta, nimittäin orpojen kotia. Sellainen tarvittaisiin, sillä ikävää on, että orpolapset pannaan huudolle. Meidän ompeluseuramme on sitä tarvetta varten jo koonnut 3000 markkaa ja voi yhä edelleenkin koota. Nyt olen tuumannut pyytää, että talonomistajat kukin antaisivat tulevana talvena hirsiä niin paljon, että saataisiin koti rakennetuksi. Minä olen monelle jo puhunutkin asiasta, mutta olen aina saanut vastaukseksi: 'Mitähän Ihalan patruuna tuosta sanoo?' Tästä olen havainnut, että täytyy olla mahtavampia ihmisiä kuin minä tätä asiaa puoltamassa, ja nyt tahdon pyytää, että patruuna, jolla on suuri maatila, antaisi sen verran maata, kuin kotia varten tarvitaan, jotta saisin isännille sanoa patruunankin tätä asiaa suosivan.»
»Eivätköhän nuo tuumat vielä liene liian aikaisia, koska ei enemmän rahaa ole koossa. Tyhjät seinät eivät köyhiä elätä.»
»Tietysti ne rahat, jotka maksetaan huutolaisten puolesta, annettaisiin orpojen kotiin — ja kun monta on yhdessä, tulevat he sentään toimeen vähilläkin varoilla.»
»Mikä hyöty siitä sitte kunnalle on, koska sen täytyy sama maksaa?»
»Ei kunnalle, mutta lapsille», vastasi neiti Joppe.
»Älkää sanoko sitä!» virkkoi Iiri. »Eikö kunnilla olisi hyötyä siitä, että lapsista kasvatetaan kelvollisia ihmisiä — kuten toivottavasti tapahtuu, jos saavat kasvaa kodissa, jossa heistä pidetään huolta. He eivät tunne itseänsä orvoiksi, he ovat veljiä ja sisaria yhdessä kodissa, ja heillä on yhteinen äiti, joka heistä kaikista huolen pitää. Mutta huutolaisina heitetään heidät usein sellaiseen kotiin, jossa aina saavat tuntea, että ovat hylkykaluna. Jokainen saa ärjäistä huutolaiselle, hänelle kelpaa vaikka millainen ruoka — tuskin on hän koiraa parempi. Monesta tulee tällä tavoin huono, valheellinen ihminen, joka saa kotinsa vankihuoneessa. Mutta jos häntä toisin kasvatetaan, saattaa hän tulla hyödyttämään sitä paikkakuntaa, joka on nähnyt hänen varttuvan.»
»Minä pelkään, kuten isännätkin, ettei tuumasta tule mitään.»
»Jos vain huoneet saataisiin, niin kaikki hyvin kävisi. Kyllä meidän ompeluseuramme kokoisi rahaa. Me olemme kaikki asiaan hyvin innostuneet.»
»Niin, kyllä tällaisia täytyy ajatella ja harkita. En minä luule, että siitä mitään syntyy», sanoi patruuna vieläkin.
Iiri kävi surumieliseksi; hän ei uskaltanut enää puhua mitään asian puolustukseksi. Arvo, joka oli ollut ulkona kävelemässä, tuli nyt kotiin. Hän meni iloisesti Iiriä tervehtimään ja kysyi: »Oletteko jo kauan ollut täällä?»
»Olen», vastasi Iiri, »täti Joppe ja minä olemme jo olleet täällä pari tuntia». Iirin kauniit silmät eivät niin iloisilta näyttäneet kuin tavallisesti. Sen Arvo heti huomasi ja kysyi, oliko Iiri saanut kirjettä kotipitäjästään ja tiesikö miten siellä jaksettiin.
»En aivan nykyään. Eikä Pekkokaan Helsingistä ole kirjoittanut moneen aikaan», vastasi Iiri.
»Sepä kumma», sanoi Arvo. »Minä luulin häneltä usein kirjeitä tulevan.»
»Hän ei ole juuri ahkera siinä suhteessa», vastasi Iiri, »enkä minäkään liioin. Mutta kotipitäjääni minä kirjoitan sentään jotenkin usein.» Kääntyen neiti Joppeen hän lisäsi: »Täti, emmekö jo lähde?»
»Mihin noin kiire?» sanoi patrunessa. »Onko asianne nyt jo selvillä?»
»Ei ole, mutta ei siitä nyt tällä kertaa tulekaan selvää», vastasi Iiri, luoden patruunaan nöyrän, vaan kuitenkin nuhtelevan katseen.
»Täti jää tänne täksi päiväksi», pyysi Arvo, »kun täti kerran vaivautui mäestä ylös».
»Se kyllä on paras», sanoi patrunessa.
»No, minä jään sitte, koska niin tahdotte», vastasi neiti Joppe. »Mutta nyt olen Iirin seuranpettäjä.»
»Ei siitä pidä huolia, en tällä välillä seuraa tarvitse», sanoi Iiri.
»Minä tulen teitä saattamaan», lausui Arvo. »Ilma on niin ihana ja lämmin, että jo melkein luulisi elävänsä kesäkuussa, vaikka vasta olemme toukokuun keskivälissä.»
Arvo lähti menemään Iirin mukana. Neito kulki ääneti Arvon rinnalla, ja Arvo ihmetteli hänen alakuloisuuttaan. Ihmiset olivat paljon levitelleet sitä huhua, että Iiri olisi Pekon kihloissa, mutta Arvo ei sitä milloinkaan oikein uskonut. Nyt kuitenkin tuli se ajatus hänen mieleensä, että Pekko ehkä jollakin tavoin oli Iirin alakuloisuuteen syynä — vaikka olihan Iiri juuri aivan hiljan välinpitämättömästi jutellut Pekosta. Hän päätti kysyä, mikä Iiriä vaivasi, mutta Iiri sanoi samassa:
»Maisteri sai ikävän kävelykumppanin minusta, sillä minä olen kovin alakuloinen tällä haavaa.»
»Sen kyllä huomasin ja aioin juuri kysyä, mikä teitä vaivaa.»
»Voitteko ymmärtää, miltä tuntuu, kun harrastaa jotakin aatetta, jonka vuoksi ikäänkuin elää, jota kaikin voimin koettaa saada toteutumaan ja josta nähtävästi kaikille olisi hyötyä, vaan jota ei kuitenkaan saa edistymään sen vuoksi, että ne, joilla on tavaraa ja mahtia, eivät sitä ymmärrä tai eivät huoli ymmärtää.»
»Kyllä minä käsitän, että sellainen asia mieltä katkeroittaa. Mikä asia se on, jota tarkoitatte?»
»Minä tarkoitan orpojen kotia. Tämä asia ei vielä rupea menestymään, ja se minun mieleni tekee alakuloiseksi, etteivät muut ihmiset tahdo toimia tuon kodin hyväksi. On kyllä väärin, että epäilen asian menestymistä, sillä Jumala on mahtavia mahtavampi. Jos hän on puolellani, niin kyllä se menestyy, ja koetanpa vieläkin sitä edistää!»
He olivat nyt joutuneet koulun portille, ja Iiri sanoi Arvolle hyvästi.
Mutta Arvo kysyi: »Puhuitteko isälleni tuumistanne?»
»Puhuin», vastasi Iiri, ja sitte he erkanivat.
Kun Arvo tuli kotiin, istui hänen isänsä patrunessan kamarissa, ja Arvo lausui: »Neiti Salmi oli hyvin alakuloinen. Minä kysyin, mikä siihen oli syynä, ja hän sanoi —»
»Että minä olin syypää, eikö niin?»
»Ei juuri sitä, mutta hän sanoi, ettei hänen asiansa tahdo menestyä, ja että se hänet saattaa alakuloiseksi. Minä kysyin, oliko hän isälle puhunut asiasta, ja hän vastasi lyhyesti: 'Olen'. Siitä arvasin, ettei isä hänen tointansa hyväksynyt — mutta mitä hän siis isälle puhui?»
»Tuosta orpojen kodista, jonka hyödystä jo aikoja sitte olet minua vakuuttanut ja jonka perustamista on tuumittu.»
»Ei suinkaan isä vastustanut sen tarpeellisuutta?»
»En minä suoraan, mutta sanoin vain, etten luule siitä mitään tulevan. Asian laita on se, että minun teki mieleni nähdä, millä tavalla tuo nuori tyttö aikoi asiansa panna toimeen. Miksi minä olisin häneltä kieltänyt pientä maapalstaa, jota hän kodin rakennusta varten pyysi, — mutta liikaahan se olisi, että me pitäjäläiset jättäisimme hänen toimekseen sellaisen työn. Hän saa nyt vähän aikaa olla siinä luulossa, että olen hänen vastustajansa, ja me toimimme täällä sillä välin kaikessa hiljaisuudessa hänen kiitettävän aatteensa hyväksi. Minä kutsun kunnan miehet kokoon, ja lähde sinä viemään rovastille ilmoitusta, jotta hän sen ensi pyhänä kuuluttaa. Aioin tämän asian jättää tulevaksi vuodeksi, jolloin sinä kartanoni isäntänä ja luultavasti kunnan esimiehenä astut minun sijaani, mutta mitä se viivyttämisestäkään paranee. Kullakin ajalla on tehtävänsä.»
»No se oli hyvä tuuma! Minä menen heti kirjoittamaan kuulutusta.»
Hetken perästä oli Arvo valmis lähtemään, mutta Iiri ei aavistanut, että hänen harras toivonsa ehkä aivan pian toteutuisi.
YHDESKOLMATTA LUKU
»Missä patruuna ja maisteri nyt viipynevät, kun eivät kotiin tule?» sanoi vanha Maija. »Eivätkö he tulekaan päivälliselle?»
»Tulevat kyllä», vastasi patrunessa. »Odotetaan vähän.»
»Vou, vou», haukkui Halli koira.
»Tuossa herrat jo tulevat. Tuota koira hassua, joka haukkuu omaa väkeä! Kylläpä käy vanhaksi», sanoi Maija. »Kai nyt jo saa ruoan tuoda pöydälle?»
»Ei vielä, se jäähtyy», vastasi patrunessa ja meni tulijoita vastaan.
»No miten kävi kokouksessa? Olen oikein utelias», sanoi hän vastatulleille.
»Siellä meni kuten rasvotuilla rattailla. Orpolasten kotia ruvetaan rakentamaan tulevana syksynä. Meidän opettajattaremme oli jo valmistanut kysymystä niin pitkälle, että ukot olivat ehtineet ymmärtää ja harkita asiaa, ja nyt se meni kokonaan itsestään. Se oli todellakin hauska kokous! Maakauppias siellä vähän koetteli vastustella, mutta hänellä ei näkynyt olevan mitään kannatusta pitäjäläisten puolelta.»
»Miten Iirikin ilostunee, kun saa sen kuulla», virkkoi patrunessa.
»Kyllä varmaankin», vastasi Arvo. »Tuo orpolasten koti on jo lapsesta ollut hänen lempiaatteensa.»
»Mutta Iiristä muistan, että täällä on hänelle kirje, ja sen ehkä on kiire. Kentiesi hän tahtoisi siihen vastata jotakin», sanoi patrunessa ja huusi Sereä. Kun tyttö tuli, käski patrunessa häntä viemään kirjettä opettajattarelle. Sere meni, ja Maija tuli kutsumaan herrasväkeä ruoalle.
Päivällisen jälkeen, kun kello jo läheni viittä, meni Arvo äitinsä kamariin kahvia juomaan. Ihalassa oli tapana, että viiden aikaan kokoonnuttiin patrunessan huoneeseen kahville, oli kartanossa sitte vieraita tahi ei. Arvo näytti erittäin miettivältä; olipa hän vähän hajamielinenkin, kun hän jutteli isänsä kanssa kartanon maista. Patruuna katsoi rouvaansa ja hymyili vähäisen — he kyllä ymmärsivät, mikä nuoriin hajamielisyyttä vaikuttaa. Hetken perästä patruuna läksi kamariinsa, ja Arvo rupesi juttelemaan äitinsä kanssa.
»Mitä äiti sanoisi, jos minä menisin kihloihin?» kysyi hän äkkiarvaamatta.
»Mitäpä minä siihen sanoisin. Minä otaksun, että valitset hyvän tytön, joka voi sinut onnelliseksi tehdä. Olen ollut huomaavinani, että Lilli sinua rakastaa — hän on hyvä tyttö.»
»Lilli! Mitä minä sellaisella nukella tekisin? Ei hän ymmärrä, mitä elämä ihmiseltä vaatii. Minä tahdon sellaisen, joka voi minua tukea mielipiteissäni, samoin kuin minä häntä, sellaisen, joka voi olla minun kumppaninani ja ystävänäni.»
»No, no, hyvä kyllä, mutta mistä nyt tuollaisen löydät? Onko hän jo tiedossa?»
»On.»
»Kyllä minä jo kauan olen aavistanut, kuka hän on, ja luulen, että olet hyvin valinnut», sanoi patrunessa.
Arvo ei puhunut mitään, vaan asteli pari kertaa lattian poikki ja lähti sitte ulos kävelemään.
* * * * *
Toukokuu oli loppupuolella ja luonto kokonaan uudistunut. Puut, pensaat ja nurmet olivat uuteen viheriään pukuun verhoutuneet. Ihalan lahden väreilevät aallot kimaltelivat auringon loisteessa kuten tähdet, ja linnut livertelivät rannan lehtipuissa.
Tätä kaunista luontoa Iiri par'aikaa ihaili avatun ikkunan ääressä. Koululapsilla oli lupaa, ja Iiri, vaikka hän kouluansa rakastikin, tunsi nyt kuitenkin itsensä erittäin vapaaksi. Uuteen eloon virkistynyt luonto varmaan myöskin vaikutti häneen. Joku tuli kyökkiin, ja Leena riensi Iirin luo kirje kädessä.
»Kirje! Mistä?» huudahti Iiri.
»Ihalan Sere sen toi. Oli kai postissa tullut.»
»Tämä on Seljalta», sanoi Iiri. Leena meni toimiinsa, ja Iiri aukaisi kirjeensä. Selja kirjoitti:
»Kaivattu ystäväni!
Nyt, kun kesä jo pitkillä askeleilla lähenee ja lintuparvet toinen toisensa perään rientävät tänne pohjolaan, rupean minäkin malttamattomasti odottamaan sinua kotiin, että saisimme taas yhdessä kävellä Orjankalliolle ja soudella lahdella y. m. Mutta miksikä sinä et enää milloinkaan kirjoita, että halajat kotiin? Aina vain ilmoitat viihtyväsi *erittäin* hyvin. Minä en ymmärrä, kuinka tuo koulutyö saattaa olla niin erinomaisen hupaista. Kunpa vain ei siihen viihtymiseen olisi jokin muu syy — — —
Minulla olisi niin äärettömän paljon kerrottavaa sinulle, etten oikeastaan tiedä, mistä alkaisin, mutta otan nyt puheeksi sen, mikä ensiksi mieleeni sattuu, ja jos näen, että kirje liiaksi venyy, niin jätän muutaman asian siksi, kunnes toisemme tapaamme.
Ensiksikin tahdon kertoa lukkarista ja matamista, että he puuhaavat ja laittavat huoneisiinsa uudet tapeetit, siksi kuin sinä kotiin tulet. Matamin kaikki työt tapahtuvat tähän aikaan vain sen vuoksi, että sinä tulet kotiin.
Pekko oli muutama viikko takaperin kotona. Hän oli oikein hienon hieno, puhui Helsingin neitosista ja kaikenmoisista ylhäisistä piireistä, uusista malleista, ja miten neitosilla pitää olla 'kissankorvat' olkapäillä y. m. Kyllä poika luontonsa pitää, vaikka hän jo yhteen aikaan oli muuttumaisillaan, — muistathan, milloin se oli? — Vahinko vain, ettet sinä, Iiri, ottanut tehdäksesi hänestä miestä.
Kartanon Aksel on kihlannut serkkunsa Ragnhildin. Se nyt tuli seuraukseksi hänen Ruotsin-matkastaan. Vanhemmat ovat äärettömän iloissansa. He saavat nyt rikkaan miniän ja sitä paitsi — 'noblessia'. Lilli ei ole voinut hyvin; alakuloiselta hän myöskin näyttää. Minä luulen jonkun sisällisen surun häntä kalvavan. Lilli parka on aina ollut pintapuolinen, eikä sellainen ihminen vastoinkäymisen tullessa voi suruansa kantaa, vaan sortuu. Helvi on tähän aikaan ollut usein hänen luonaan, ja luulen, että hän tyvenellä ja vakavalla tavallaan voi Lillille osottaa, missä rauhan lähde virtaa.
Helystä olen kuullut, ettei hän aio tulla kotipuoleensa. Kuten kesällä puhuttiin, on hänellä lapsi, mutta hän kuuluu sentään tulevan hyvin toimeen siellä Helsingissä. Martin luona kävimme ristiäisissä pari viikkoa takaperin. Hänellä on oikein sievä koti. Luhtamäen torppa on ihan muuttunut. Kyllä huomaa, että sen isäntä on Mustialassa oppia käynyt. 'Mutta lapsen nimi?' — kuulen sinun kysyvän. Niin, se on yksinkertainen, sievä nimi: Elvi Johanna. Seppälän Kallu on nyt Martin renkinä eli kumppanina. 'Kyllä Kallu vielä laulaa hyräilee työtä tehdessään', sanoi Hanna, 'mutta eivät hänen laulunsa enää niin iloisia ole kuin ennen, ja tiesi tulevatko milloinkaan —'
Sireenit ikkunani edessä ovat täydessä nupussa; siksi kuin tulet, varmaan ensimmäiset kukat jo puhkeavat. Kuinka kaunista nyt lieneekään Ihalan niemellä, jossa kansakoulu sijaitsee? Oikein tekisi mieleni lentää luoksesi, mutta niin mahtava kuin ihminen onkin olevinaan, hän siinä kohden kumminkin on varpusta kehnompi.
Jää hyvästi, rakas ystäväni! Terve tuloa kotiin ja ystäväsi
Seljan luo.
J. k. Miten nimismiehen Nanni ja Laina jaksavat? Ovatko osottaneet Parkanossa saavuttamaansa suurta taitoa kuvaelmain toimeenpanemisessa, ja ovatko taidollaan *erityisesti* miellyttäneet ruunuvoutia 'tuota taas'? —
*Sama*.»
»Tuo ystävällinen Selja!» ajatteli Iiri, »aina hän minulle tietoja lähettää. Pian pääsen häntä tapaamaan. Minäkö en halajaisi kotiin — mitä hän tuollaisia ajattelee, ja mitkä erityiset syyt minua täällä viihdyttäisivät, paitsi ihmisten ystävyys ja koulutyöni? — Sehän on aivan luonnollista, että viihdyn. Mitä hän Helystä kirjoittaa? — Niin, — ettei hän milloinkaan tule kotipuoleensa. Kyllä on kovaa, kun häpeä on suurempi kuin halu nähdä lapsuutensa kotipaikkoja. Hely raukka, hänkin joutui sopimattomaan paikkaan. Voi, jospa saataisiin orpo raukoille omat kodit.»
Iiri otti hatun päähänsä ja läksi niemelle kävelemään. Rannalla oli eräässä kohden kallionkieli, joka pistäysi lahteen. Iirin oli tapana istua siellä illoin kuuntelemassa rastaan laulua, ja sinne hän nytkin meni. Hän istui kalliolle ja ajatteli, kuinka äärettömän paljo hyvää hänen osakseen oli tullut. Tottahan hänen täytyi jollakin tavoin koettaa pelastaa niitä, jotka olivat samassa kurjassa tilassa, jossa hän huutolaisena oli ollut. »Arvoon, joka aina on ollut minua auttamassa, minä nytkin turvaan. Hänen täytyy minua ymmärtää — mutta mitäpä hän minua kuuntelisi, kun isänsä minua vastustaa. Sama se on, mitä minä halpa tyttö puhun.»
Niemellä oli kaikki hiljaa, ei puun hakkuuta, ei ihmisääntä kuulunut, ainoastaan korpirastas lauleskeli silloin tällöin, ja Iiri rupesi itsekseen laulamaan:
Mä olen orpo tyttö vain, ken kuuntelee mun lauluain! Kun korpirastas raksuttaa, se yksin kyllä olla saa.
Vaan jospa öisin rastaana,
niin lauleleisin oksalla:
Oi metsän hongat tulkaatte
nyt kodiks' huutolaisille.
Mutt' tyttö köyhä olen vain, ken kuuntelee mun lauluain? Ei mahtaviin se kaiukaan, se kuulumatta raukee vaan.
Kun Iiri oli laulunsa lopettanut, seisoi Arvo hänen edessään. Kuten taivaanranta aamun sarastaessa rusottaa, niin Iirin hempeät kasvot rusottuivat, kun hän näin äkkiarvaamatta näki Arvon.
»Älkää luulko, että laulunne kuulumatta raukeaa; teidän työnne kantaa jo hedelmiä. Pitäjäläiset ovat valmiit toimittamaan kodin orvoille. Oi Iiri, tehkäämme yhdessä työtä kansamme hyväksi! Jo kauan olen ollut vakuutettu siitä, että te olette se nainen, jonka rakkaus minut onnelliseksi saattaisi, sillä samat aatteet, samat pyrinnöt elvyttävät sydämiämme. Uskallanko toivoa, että minua saatatte lempiä? —»
»Tekö minua lemmitte? Te, joka aina, niin pitkältä kuin muistan, olette ollut minun ihanteeni! Mutta ihanteet ovat saavuttamattomia — en milloinkaan, en hetkeäkään ole uskaltanut ajatella, että te minua lempisitte. Olen vain ollut äärettömän onnellinen kaikesta siitä ystävyydestä, jota minulle olette runsaassa määrässä osottanut. Tämä on niin ihmeellistä, etten voi sitä todeksi käsittää! Oletteko ajatellut, että veljeni, jota rakastan, on ainoastaan halpa torppari, ja sisareni langennut raukka —» Iiri rupesi katkerasti itkemään.
»Iiri, mitä se sinuun kuuluu? Sinua minä kunnioitan, sinua minä lemmin!
Ja vanhempani ottavat iloiten sinut tyttäreksensä.»
»Oi Arvo, se on siis totta, että sinä minua lemmit!»
»Nyt ja aina!» vakuutti Arvo ja sulki nuoren morsiamen syliinsä.
Laulurastas liverteli hongikossa, ja näille kahdelle kihlatulle kuului sen liverrys näin:
»Lemmen, lemmen, pitää, pitää, kestää, kestää, iäti, iäti, iät, iät, iätiiii —»
KAHDESKOLMATTA LUKU
»Turhaa se vain on, Hely, että sinä muutat pois», sanoi Niemen Loviisa.
»Mikäpä hätä sinun nyt enää on, kun poikakin on noin suuri.»
»Suuriko? — Huomenna täyttää kaksi vuotta. Kahdeksas päivä kesäkuuta on poika paran syntymäpäivä. Kyllä vain, Loviisa hyvä, parasta on, että muutan. Yhä enemmän olen tullut siitä vakuutetuksi. Mutta kotipitäjääni en voi mennä. Siellä en kehtaisi silmiäni näyttää, en työtä hankkia. Vaan olen ajatellut, että muuttaisin R:n pitäjään. Iiri sisareni on lempeänluontoinen, ja hänellä on anteeksiantavainen sydän. Hän olisi ennen mielellään seurustellut minun kanssani ja opettanut minua, mutta minä olin ylpeä enkä huolinut hänen neuvoistaan. Nyt vasta huomaan, että kohtaloni ehkä olisi toisenlainen, jos enemmän olisin käynyt hänen luonansa. Mutta se ei minua silloin huvittanut —»
»Millä minä sitte täällä tulen toimeen? — Pyykit ja leipomiset ja kaikki — jäävät aivan minun niskoilleni —»
»Kyllä sinä toisen vuokraajan saat tänne. Sen olen jo toimittanut.»
»Niin, tuo leski, joka täällä kävi, — vaan ennemmin minä sinut olisin pitänyt.»
»Mutta minähän jäinkin tänne sillä ehdolla, että pääsisin pois heti, kun toisen vuokraajan hankin sijaan.»
»Kyllä niin», sanoi Loviisa. Hän, joka oli jotenkin itsekäs nainen, olisi halusta pitänyt Helyn, sillä häneltä riitti aina aikaa Loviisan töihin, ja sen Loviisa kyllä arvasi, ettei toinen vuokraaja olisi yhtä valmis häntä auttamaan.
»Kun eilen kävin tohtorin luona», kertoi Hely, »sanoi hän, että sydämessäni on vika, ja kun minä tahdoin tietää, onko se vaarallista, niin hän vastasi: 'Teidän pitää välttämän kovia mielenliikutuksia.' Minä kysyin taas, mitäpä sitte saattaisi tulla tuosta kovasta mielenliikutuksesta, ja hän vastasi: 'äkillinen kuolema'. Nuo sanat, Loviisa hyvä, vaikuttivat sen, että minä tahdon muuttaa, en itseni tähden, vaan Maurin, — sillä kun minä kerran olen poissa, ottaa Iiri kyllä pojan ja kasvattaa hänet kelvolliseksi. Hän ei salli, että Mauri pannaan huudolle, sen kyllä tiedän.»
»Mitä sen sitte tekee, koska sinä tahdot mennä», sanoi Loviisa ja läksi lastensa luo.
Pikku Mauri nukkui Helyn vuoteella. Hänen vaaleakiharainen pääkkösensä oli sievä, ja kasvonsa erittäin hienopiirteiset. Hely katseli lastansa ja huokasi, lausuen itseksensä: »Kuka sinua varjelee täällä maailmassa, jos äiti sinulta viedään? — Mitä raukka sanonkaan? Herra, suo anteeksi! Mitä minä voin, ellet *sinä* ole apunani? Suojaa, Herra, tätä lasta, niin hänen aina hyvin käy!»
Lohdutettuna rukouksestaan meni Hely nyt levollisena toimiinsa. Hän rupesi etsimään kokoon vähiä tavaroitaan ja katsoi, mitä hänellä oli sellaista, jota ei sopinut mukaan ottaa. Muutamia kapineita hän antoi Loviisalle, ja toisia Loviisa häneltä osti halvasta hinnasta.
Parin päivän päästä oli hän aivan valmis lähtemään. Hän meni vain tilaamaan ajuria, joka hänet veisi junalle. Pikku Mauri katseli ikkunassa ja huusi tavan takaa: »Kohta Maui pääsee isolla hummalla ajamaan, oikein suujella hummalla, joka huutaa pii.»
Loviisa Niemen lapset katselivat Mauria ikäänkuin jotakin etevänlaista olentoa, kun tiesivät, että tuo pikkuinen leikkiveikka nyt pääsisi matkustamaan. He eivät oikein ymmärtäneet, mimmoista se matkustaminen oli, mutta jotakin semmoista se oli, jota isot ihmisetkin tekivät.
»Tuolla tulee äiti ja humma ja jattaat!» huudahti Mauri, joka näki Helyn palaavan ajurin rattailla.
Nyt vasta, kun eronhetki tuli, huomasi Loviisa oikein, miten suuri apu hänellä oli Helystä ollut ja miten hän tulisi häntä kaipaamaan. Hän kiitti Helyä kaikesta hyvästä ja tuli saattamaan häntä junalle, jättäen lapset siksi aikaa isän huostaan.
Heidän tultuansa asemalle seisoi Loviisa Maurin vieressä, sillä aikaa kuin Hely toimitti kapineitansa junaan. Eräs nuori komea neiti käveli edestakaisin asemahuoneessa ja katsahti pikku Mauriin, joka seisoi Loviisan vieressä.
»Katsoppas», sanoi neiti eräälle tuttavalleen, »eikö tuo lapsi ole ihmeen kaunis! Olen oikein huvikseni katsellut häntä — ja tiedätkö miksi?»
»Tietysti siksi, että hän on kaunis lapsi.»
»Ei, mutta hän on ihmeellisesti sulhoni näköinen. Nuo kiharat ja hienot kasvonpiirteet ovat aivan samanlaiset kuin Akselin. Silmät vain on lapsella ruskeat, mutta sulhollani siniset.»
»Tuommoisia morsiamet ovat. Kun jotakin kaunista näkevät, saa se kohta heidän valittunsa muodon, ja niin, Ragnhild, on sinunkin laitasi.»
Juna vihelsi ja Mauri huudahti iloissaan: »Iso humma huutaa pii —»
»Mitä hän sanoo?» kysyi Ragnhild ruotsiksi, sillä hän ei ensinkään ymmärtänyt suomea.
Loviisa selitti, mitä poika sanoi, ja Ragnhild hymyili sekä antoi pojalle appelsiinin. Samassa Hely tuli poikansa luo ja loi kiitollisen katseen komeaan neitoseen, joka oli osottanut hyvyyttä hänen lastansa kohtaan. Tuolla appelsiinilla oli neito ainiaaksi voittanut äidin sydämen.
Juna vihelsi taas, ja Hely meni Maurin kanssa kolmannen luokan vaunuun, mutta Ragnhild Aateli toisen luokan. Hänen kumppaninsa, eräs Helsingissä asuva sukulainen, huusi hänelle vielä: »Vie paljo terveisiä setä ja täti Aatelille sekä sulhasellesi ja Lillille.»
»Kiitos, kiitos!» vastasi Ragnhild, ja juna lähti liikkeelle.
* * * * *
Kylässä lähellä Ihalan kartanoa asui eräs suutarinleski kuusivuotiaan poikansa kanssa omissa huoneissaan. Lesken asunto oli tilava, sillä siinä oli kaksi kamaria ja kyökki; nyt kesällä varsinkin olivat huoneet melkein aina tyhjänä, kun poika juoksenteli ulkona ja leski istui portailla ompelemassa. Niin istui hän eräänä iltana, kun nainen ja pieni poika tulivat ajaen rattailla, jotka seisahtuivat lesken portille.
Nainen astui rattailta ja otti pojan mukaansa sekä käski kyytimiehen odottaa. Hän tuli nyt lesken luo ja sanoi: »Olen kuulustellut, olisiko tässä kylässä jollakulla huonetta vuokrattavana, sillä minä tahtoisin asettua tänne asumaan, ja minut osotettiin teidän luoksenne.»
»Kyllä tässä tilaa on, jos muuten sovimme», vastasi leski. Nainen suostui maksamaan, mitä leski vaati vuokraa, ja niin oli kaupat tehty.
»Tässä on muuttokirjani, tahdotteko nähdä? Minun täytyy mennä viemään sitä pappilaan.»
»Hely Antintytär Antinen —» luki leski, »ja Mauri Helynpoika — Hm, hän on siis isätön lapsi? —»
»On», vastasi Hely alakuloisena.
»Eikö teillä täällä ole keitään tuttavia.»
»Kansakoulunopettajattaren tunnen», sanoi Hely.
»Vai niin. Kannetaanko nyt kapineet sisälle?»
»Kyllä.» Hely meni maksamaan kyytimiehelle; sitte hän kantoi sisään ne vähät tavarat, mitä hänellä oli, ja mies läksi matkoihinsa.
Mauri juoksi pitkin pihaa lesken pojan eli Juskan kanssa. Tämä laveampi tila tuntui lapselle oudoksesta hauskalta, sillä ei Helsingissä ollut sellaista viheriäistä pihaa kuin täällä. Tavan takaa hän tuli äitinsä luo juttelemaan, että Juska oli näyttänyt hänelle jotakin uutta.
Hely asetti kaikki kapineensa paikoillensa. Ullakolle hän sai laskea, mitä hän ei joka päivä tarvinnut. Ruokatavaroita oli hänellä myöskin vähän, ja ne hän vei lesken ruoka-aittaan, joka oli laitettu huoneitten alle. Juuri kun hän kantoi sinne ryynipussejansa, tuli Mauri juosten hänen luoksensa ja huudahti: »Äiti, äiti! Juska näytti Mauille pienen, pikkuisen valkoisen humman, ja se sanoi: öh, öh.» Juska juoksi perässä huutaen:
»Porsas se on! Ei se mikään humma ole, sianporsas vain.» Siis Mauri jo sai tietää, mimmoinen elävä porsas on.
Ilta oli kulunut Helyn puuhatessa, ja hän huusi Mauria illallista syömään. Kun poika tuli, otti Hely hänet syliinsä, ja lapsi, joka oli juoksemisestaan ja matkasta väsynyt, ei jaksanut paljoa syödä, vaan nukkui siihen. Hely riisui vaatteet pojan yltä ja laski hänet hiljaa vuoteellensa. Mauri nukkui lapsen levollista unta, mutta äiti istui vielä kauan juttelemassa suutarinlesken kanssa. Hän kysyi, saisiko täällä helposti työnansiota, ja minkälaista. — Leski sanoi, että Ihalasta saisi kehruuta ja kaikenlaista ompelutyötä. »Mutta minä olen myöskin ommellut vaatteita kyläläisille, joten teidän sopii minun kanssani yhdessä ruveta ompelemaan. Minulle tuodaan työtä niin paljon, etten ajoissa joudu kaikkia valmiiksi saamaan.» Tämä osotti, että Helyllä toimeentulon puolesta oli hyvät toiveet.
Vihdoin Hely kysyi, mitä opettajattaresta pidettiin, ja leski vastasi: »Hänestä kaikki pitävät, sillä lapset ovat koulussa tulleet paljon tottelevaisemmiksi, ja hän on kovin toimelias ja tekee kaikin puolin työtä kansan hyväksi. Nyt hän on saanut toimeen, että syksyllä ruvetaan rakentamaan lastenkotia, jossa kaikki orvot saavat kodin. Kyllä Ihalan patruuna ja Arvo maisteri sen oikeastaan saivat aikaan kokouksessa, vaikka vastustajia silloinkin löytyi. Maakauppias varsinkin oli koettanut heitä vastustaa ja vieläpä yllyttää muitakin ihmisiä, mutta opettajatar oli jo moniaalla puhunut asian tärkeydestä, niin ettei siihen maakauppias mitään voinut, varsinkaan kun patruuna otti asian haltuunsa. Tuo maakauppias kuuluu sitäpaitsi olevan roistomainen; mieshän muutti tänne nykyään. Hänellä kuuluu olleen suuri talo, mutta tuhlasi kaikki. Rouvan isä, Renkalan rusthollari, oli sitte auttanut häntä, joten pääsi alkuun ja rupesi täällä kauppaa pitämään, mutta kauppias ryyppää ja rouvan sanotaan juovan ämmien kanssa kahvia.»
»Vai tänne hänkin on tullut», sanoi Hely. »Ja noinko Renkalan rahat menevät?»
»Tunnetteko heidät?»
»Tunnen minä Renkalan ja hänen tyttärensä. Mutta nyt minua jo väsyttää niin kovin, että täytyy mennä maata.»
»Niin, kyllä maar, kello on jo yksitoista; minäkin tässä näin kauan löpisen enkä muista, että olette matkastakin väsynyt; mutta oli kovin hauska jutella, kun kerran puhekumppanin sain», sanoi leski ja läksi kamariinsa.
Jättäen kaikki huolensa Jumalan haltuun vaipui Hely väsyneenä makeaan uneen uudessa kodissaan.
KOLMASKOLMATTA LUKU
Kesä oli mennyt, elokuu oli loppupuolella. Pelloilla näkyi kuhilaita joka haaralla. Hely oli hyvin tullut toimeen suutarinlesken luona. Se vain välistä häntä huolestutti, että Mauri juoksi Juskan perässä kaikkialle ja usein loukkasi itsensä, kun yritti kiivetä paikkoihin, joihin hän ei saattanut päästä, vaikka Juska pääsi. Lähellä suutarinlesken asuntoa oli talojen välissä vainiotilkku, jonka vuoksi siinä myöskin oli maantienveräjä. Kun matkustavaiset ajoivat kylän läpi, täytyi heidän siis tässä kohden vähentää vauhtia, ja milloin vain vaunut siitä menivät, niin pojat heti kiirehtivät päästäksensä vaunujen taa. Jokainen äiti ymmärtää, että tämä Helyä huolestutti. Hän oli kyllä kieltänyt poikaansa, mutta kun Juska meni edellä, ei Maurikaan kieltoa muistanut.
Eräänä päivänä, kun Mauri leikki kivillä ja kuusenkävyillä sisällä ja Hely ompeli, tuli leski ulkoa ja sanoi: »Olipa hyvä, että poika oli sisällä, sillä nuori patruuna ajoi juuri tästä ohitse semmoista vauhtia, että jos poika olisi maantiellä ollut, niin pian olisi saattanut joutua hevosen jalkoihin. Kuulin tuolla kylässä, että patruuna meni morsiantansa noutamaan. Kaikkialla nyt puhutaan, että hän ja opettajatar ovat kihloissa. Sanotaan, että keväästä asti ovat olleet, vaikka siitä nyt vasta on ruvettu puhumaan.»
Hely ei vastannut tähän mitään. Hän kävi hirveän kalpeaksi ja sanoi voivansa pahoin sekä meni heti pitkäkseen vuoteellensa.
Leski ihmetteli, mikä häneen nyt noin äkkiä tuli, ja sanoi: »Se on varmaankin kohtausta, ei mikään muu niin äkkiä ota kiinni.»
Mutta Hely kyllä tiesi, mikä otti kiinni. »Iirikö menee tuohon sukuun?» — ajatteli hän. »Siis on Mauri taas ilman hoitajaa, jos äiti kuolee. Ihalaanko Mauri? Ei, ei milloinkaan! Iiri saisi hävetä koko elinaikansa sisarensa tähden, ja kaikki ihmiset sanoisivat: 'Tuo on isätön lapsi.' — Kauas täältä pitää Mauri vietämän. Martin luona tulee hänestä kelvollinen talonpoika, ja Hanna on hyvä ihminen, hän kyllä Maurin äidiksi rupeaa.»
Parin päivän kuluttua oli Hely taas toipunut. Hän istui portailla ompelemassa, sillä ilma oli lämmin; Juska ja Mauri juoksentelivat pihassa.
Samassa kuului maantieltä ratasten jytinää ja vaunut ajoivat hiljakseen ohitse. Hely katsoi vaunuissa istuviin ja kävi lumivalkeaksi. Lapset juoksivat maantielle, ja Hely tahtoi huutaa heitä pois, mutta hän oli kuten kivettynyt eikä saanut sanaa suustaan. Vaunuissa istui Aksel ja hänen morsiamensa Ragnhild. Juska kiipesi vaunujen taa ja Mauri, joka ei jaksanut kiivetä juoksi perässä, pitäen kiinni vaunuista.
»Pois sieltä takaa!» huusi ajaja, mutta Juska ei mennyt pois. Aksel sieppasi kiivaasti ajajalta piiskan ja huimasi sillä vaunujen taa. Silloin Mauri kovasti rupesi huutamaan, sillä piiskan sivallus oli sattunut häneen, joka juoksi vaunujen vieressä, eikä ulottunutkaan Juskaan. Kimeä hätähuuto kuului myöskin suutarinlesken portailta. Hely oli kuullessaan lapsensa äänen päässyt kivettyneestä tilastaan. Hän kirkasi ensin ja juoksi sitte, aavistaen mitä hirveintä, maantielle. Päästyänsä vaunujen luo, jotka nyt seisahtuivat, koska ajaja meni porttia avaamaan, kohtasi hänen katseensa Akselin. Mitä kaikkea Aksel näki noissa mustissa silmissä, sitä en tiedä, mutta varma on, että hänen täytyi luoda silmänsä maahan päin. Hely otti syliinsä itkevän Maurin ja riensi kotiin, mutta Aksel sanoi lujasti palvelijalle: »Aja!» Vaan kun hevoset läksivät liikkeelle, huudahti Ragnhild: »Aksel, älä anna hänen ajaa, minä tahdon mennä katsomaan tuota lasta, miten hänen laitansa on.»
»Älä mene, armas Ragnhildini — se vaikuttaa sinun hermoihisi — — ja —»
»Minun hermoihini! Ei minun hermojani mikään vaivaa; minä tahdon mennä!»
»Tästä vain syntyy ikävyyksiä, ei minua haluta nähdä kyyneleitä ja parkumisia — vähäinen piiskan näpähys — mitä tuo nyt oli — Minä lupaan, että heti Ihalaan tultuani annan kuulustaa, kuinka lapsi voi, ja sinä saat nähdä, ettei häntä mikään vaivaa.»
»Minä tahdon mennä häntä katsomaan, sen olen sanonut. Jää sinä tänne, minä menen yksin», ja hän tarttui ajajaan, vaatien häntä seisahuttamaan hevosia.
Aksel näytti erittäin tuskastuneelta; hän rukoili vieläkin Ragnhildia luopumaan aikeestansa, mutta kun neito oli luja päätöksessään, sanoi Aksel hänelle: »Noh, koska olet itsepintainen, niin minäkin tahdon olla samoin. Saat sitte mennä yksin.» Ja Ragnhild meni.
He olivat joutuneet jo hyvän matkaa lesken asunnosta, mutta Ragnhild astui kiireesti. Hän oli erittäin kiihkeässä mielentilassa, sillä hän ei enää tuntenut sulhoansa. Hän ajatteli käydessään: »Mitenkä Aksel saattaa olla noin epäkohtelias, että ennemmin seisoo maantiellä hevosten vieressä kuin seuraa minua? Hän sanoi minua itsepäiseksi. Kumpi meistä oli itsepäinen? Hän se oli. Minun oli syytä mennä katsomaan lasta, oliko hän pahoinkin loukkaantunut — mutta Aksel jäi maantielle vain pelkästä oikullisuudesta. Sellainenko onkin hänen rakkautensa?» Näin hän tuumaili kävellessään suutarinlesken asunnolle, jonne hän jo ennätti.
Hän meni sisälle ja näki Helyn, joka istui tuolilla ja hautoi kylmällä rievulla Maurin kasvoja. Ragnhild läheni häntä luoden silmänsä Maurin kasvoihin, joissa pitkä punainen naarmu osotti piiskan jäljen, ja tunsi heti lapsen, jonka hän oli nähnyt Helsingin asemalla. Hely huomasi myöskin, että Ragnhild oli sama, joka hänen lapselleen oli appelsiinin antanut, ja hänen tummat silmänsä kävivät heti lempeämmiksi. Hän vakuutti Ragnhildille, että Mauri kyllä pian parantuisi, vaikka naarmu nyt vähän rumalta näytti. Ragnhild otti pienestä laukusta, joka hänellä oli muassaan, monenlaisia makeisia ja antoi ne Maurille. Sitte hän läksi pois, luvaten tulla pian jälleen.
Kun Ragnhild palasi, katsoi Aksel häneen vähän levottomasti, mutta kysyi kuitenkin: »Oliko lapsi pahoin loukkaantunut?»
»Pahoin kyllä, mutta ei vaarallisesti. Oi, hän oli niin suloinen, kuten pikkuinen enkeli, kun hänet näin Helsingin asemalla, mutta nyt oli hänellä suuri punainen naarmu kasvoissaan, ja se häntä niin rumensi, että tuskin häntä tunsin. Äiti parka oli aivan kuolonkalpea, mutta erittäin kaunis ihminen; vahinko vain, etten osannut hänen kanssaan puhua — vähän kuitenkin hän ymmärsi ruotsia. Jolleivät Arvo ja Iiri olisi jääneet jälkeemme, olisin mennyt sinne Iirin kanssa.»
»Huomenna annamme kuulustaa, miten pojan laita on», sanoi Aksel.
»Minä menen sinne itse», vastasi Ragnhild, »ja otan Iirin mukaani, sillä he eivät minua oikein ymmärrä, kun en osaa suomea puhua».
»Se on tarpeetonta.»
»Miksi noin sanot, Aksel? Minä en sinua ymmärrä enää. Miksikä et itse tule minua saattamaan suutarinlesken luo? Olet ikäänkuin pelkäisit jotakin; miksi olet noin kummallinen?»
Akselin ei tarvinnut vastata, sillä samassa hän näki Arvon ja Iirin tulevan ajaen lesken töllin sivutse ja huudahti: »Kas tuolla Arvo ja Iirikin jo meidät saavuttavat. Aja, Heikki!»
Suutarinlesken luona huomattiin myöskin, kun Arvo ja Iiri ajoivat ohitse. Hely katsoi ulos ikkunasta ja tunsi sisarensa. Koko hänen lapsuutensa aika tuli nyt äkisti hänen eteensä — se aika, jolloin hän vielä oli puhdas ja viaton kuten hänen sylissään lepäävä Mauri. »Se aika» — ajatteli hän, »se on ollut ja mennyt — mutta pian, jo pian uusi aamu koittaa —» Hän laski kätensä sydämellensä ja sanoi itsekseen: »Tässä, tässä on kuolema — ahdistus alkaa jo.» Äkisti hän nyt laski nukkuvan Maurin vuoteellensa, otti paperiliuskan arkustaan ja rupesi kirjoittamaan seuraavaa:
»Martti rakas!
Kohta tulee kolme vuotta kuluneeksi siitä, kun toisistamme Hämeenlinnan asemalla erkanimme. Silloin lupasit, että sinulla minua kohtaan aina olisi veljellinen sydän sekä että, jos sinulla olisi leipää, vaikka vähänkin, niin riittäisi siitä aina palanen minullekin. Itselleni en nyt apuasi pyydä, vaan pienelle Maurilleni; hän on kohta orpona maailmassa, sillä pian tulee elämäni ehtoo. Minulla on sydämessäni kipu, joka ei salli mielenliikutusta — niin sanoi lääkäri. Sitä en kuitenkaan ole voinut välttää — — se on nyt tullut, ja minä tunnen, että en monta hetkeä enää ole täällä maailmassa. Muutin tänne R:n pitäjään ollakseni lähempänä Iiriä, mutta olen kuullut, että hän on joutuva Ihalan sukukartanon haltijattareksi, eikä Maurin sovi mennä sen suvun armoleipää syömään — — Minä siis pyydän ja rukoilen, että sinä ja Hanna kasvattaisitte Maurista rehellisen, kelvollisen talonpojan, sellaisen, joka kaikkea petosta kammoksuu, joka rakastaa ja etsii totuutta kaikissa asioissa. Vielä pyydän sinua ja Hannaa sekä myöskin lukkarin väkeä antamaan minulle anteeksi kaiken sen surun, jonka olen teille tuottanut! Kun tämä kirje teille saapuu, olen jo poissa; minä olen pyytänyt suutarinleskeä, jonka luona asun, lähettämään tämän sinulle vasta kuolemani jälkeen. Soisin hartaasti, että itse tulisit poikaani noutamaan, ja olen täydellisesti vakuutettu siitä, että tämän toivoni täytät. Viimeiseksi vielä rukoilen: osottakaa rakkautta pienelle Maurilleni! Herra *teitä* ja *häntä* suojelkoon! Nyt menen halusta pois. Kristuksen veri puhdistakoon minut synneistäni — —
Hely.»
Kirjoitettuansa tämän kirjeen sulki hän sen ja meni toiseen huoneeseen lesken luo, sanoen: »Jos kuolema äkisti kohtaisi, niin toimittakaa tämä kirje K:n pitäjään Martti veljelleni.»
»Mikä teidän nyt on? Oletteko kipeä?» kysyi leski.
»Olen», vastasi Hely, ja samassa hän oli kaatumaisillaan lattialle, mutta leski tarttui häneen kiinni ja sai hänet vielä taluttamalla vuoteelle.
Leski otti Maurin hänen äitinsä vierestä pois ja vei lapsen omaan kamariinsa. Sitte hän juoksi kylään ja sai sieltä mukaansa erään muijan, joka tuli Helyä hieromaan. Hetken perästä he saivat Helyn vähän toipumaan, mutta pian vaipui hän taas horrostilaan ja makasi näin koko yön. Aamulla hän aukaisi silmänsä, katsoi ympärilleen ja sanoi: »Hän ei ole vielä tullut — tuo muhkea hyvä neito —» Hely puhui katkonaisesti, sillä hänen henkeänsä näkyi ahdistavan. Hetken perästä hän istui vuoteellensa ja jatkoi taas: »Sanokaa viimeiset terveiset opettajattarelle — hän on minun sisareni!»
»Hän! Mennään heti häntä kutsumaan!» huudahti leski. Mutta Hely huokasi kerran oikein syvään, ja samassa hän raskaasti painui takaisin vuoteellensa. Kun muijat menivät häntä katsomaan, huomasivat he, ettei siinä enää ollut mitään tehtävänä, sillä Hely oli jo päässyt pois kaikista tämän maailman vaivoista. Hän oli kuollut.