X.
Huomenaamuna oli Vannilla ensimmäinen työ käydä pesutupaan, jossa puhdistettiin joka puolelta, jonka jälestä sai hän samanlaisen pukineen päästä jalkoihin asti kuin saman ikäisellä ja kokoisella Flanderin Siirillä ja monilla muillakin herrastalojen samanikäisillä tyttölapsilla oli.
Nyt kaikki kaupungissa asuvat Sannan tuttavat rouvat ja neidit kävivät Vannia katsomassa. Ja kun niitä kulki myötäänsä ja puhuivat semmoista kieltä, jota hän ei ymmärtänyt, sillä nyt hän ei ymmärtänyt Sannankaan puhetta, niin luuli muuttuneensa kummitukseksi. Ja vaatteetkin puristivat toisella tavalla kuin entiset ja olivat muutenkin niin kummalliset, ettei hän osannut niilläkään kengillä kävellä. Päähinekin tuntui pahalta ja koko oleminen niissä pukineissa oli niin tukalaa, ettei ollut hyvä istua eikä astua. Vieteripohjaisella toppatuolilla hän punaverisenä istui, kainoina pyöri suuret silmät. Mutta viimmein alkoi kasvot muuttua hätäisen näköisiksi ja yhtäkkiä möllähti voittamattomaan itkuun ja sydämmen pohjasta lausui: Ei tule se äiti.
Sanna koppasi Vannin syliinsä, suuteli sitä, ja hyvitteli: Minähän sitä olen Vanni kullan äiti. Vannilla on ollut monta äitiä, mutta tuoni on vienyt ensimmäisen ja Kurkelaan on jäänyt toinen ja minä olen nyt tullut äitiksi. Saanhan olla sinun äitisi… Saanhan… sano nyt… Elä nyt itke niin katkerasti… Vanni kultani, elä nyt itke niin paljon, ettet jaksa hallita itkuasi… Mikä sinulla on… Tyynny nyt, minun Vanni kultaseni. Olethan sinä minun tyttöni.
— Tuleekos se Ulla tänne? kuului Vannin suusta itkumieliset sanat.
— Käymme Ullaa katsomassa tästä sitten kun saamme tämän Nordmannin rouvan vaatteet silitetyksi, joita hän on tullut hakemaan. Lähdeppäs katsomaan miten niitä silitetään. Juokseppas omin jaloin tänne niillä sievillä kengilläsi, jotka narisevatkin… Kas niin! Eipä olekaan Ullalla niin sieviä kenkiä, eikä niin uutta leninkiä eikä tämmöistä keltaista, näin komeaa hattua kuin on Vannilla. Jossa on näin komea ihan silkkinen leuvanalusnauhakin. No, käveleppäs nyt, että nuokin rouvat näkevät miten näppärä se minun Vannini on.
— Kas vaan… no, jopa se onkin sievä tuo Sannan tyttö. Ai, ai, kuin se on näppärä. No, jopa se Sanna on saanut sievän tytön ja niin helposti. Mikä onni!
— Aivan löytämällähän tämä tuli. Löysin kuni tielle pudonneen rukkasen tuolta puistosta eilen illalla.
— Etpähän löytänyt. Ullan kanssahan minä tulin luoksesi ja sitten otit syliisi.
— Herranen aika, miten huomaava, hymähti Sundbergin rouva.
— Aivan niin, että Vanni tuli minun luokseni, mutta minä tälle rouva Sundbergille sanon sen vuoksi löytäneeni Vannin kun Vanni tuli minun luokseni ja minä sain ottaa siitä syliini ja Vanni lupasi ruveta minun tytökseni, ja nythän sinä olet minun tyttöni. Olethan?
— Olen.
— Olenhan minä nyt sinun äitisi.
— Olet.
— Heti huima houkuteltu, hymähti rouva Sundberg.
— Lapsella on lapsen mieli.
— Mutta ihmeellinen lapsi.
— Ja viaton kuin taivaan enkeli.
— Hänellä on varmaan ollut hurskas äiti, joka hänelle on aina puhunut totta.
— Jotakin senlaista täytyy olla, mutta kuinka kauvan pysyy hän näissä oloissa noin puhtaana?
Tämä viimmeinen sana kuultuna hänen parhaimman ystävänsä rouva Sundbergin suusta vihlasi kipeästi Sannan sydäntä. Se koski samaan haavaan, joka jo yöllä oli purkanut monta kyyneltä.
Sanna tunsi, ettei hän voi nyt jatkaa puhetta rouvain kanssa, niin kiirehti työhönsä vaatteen silitykseen ja pyysi vieraita istumaan siksi kunnes hän saisi Nordmannin rouvan vaatteet silitetyksi, joita hän odottikin. Mutta työssä liehuessaan kuitenkin kyyneleet väkistenkin tunkeutuivat Sannan silmiin ja usein täytyi niitä pyyhkiä, etteivät variseisi synnyttämään pilkkuja silitettäviin vaatteisiin.
Rouvat näkivät tämän auki olevasta väliovesta ja arvasivat, että heidän puheensa Vannin puhtaana pysymisestä koski Sannaan, mutta Vannin kuullen eivät jatkaneet puhetta, ei ruotsiksikaan, pysyivät vaan tyyninä, kun ei mitään olisi tapahtunut.
Mutta Vanni näki Sannan kyyneleet, niin pyörähti viereen, otti Sannan hameesta kaksin käsin kiinni, katsoi säälivännäköisesti silmiin ja kysyi: Itketpähän sinäkin… Onko sinullakin äitiä ikävä?
Rouvain suusta porahti sydämmellinen nauru. Samassa puhkesi Sannankin sydämmestä voittamaton naurun nytkähdys. Ja samassa jätti silitysrautansa rautaiselle jalalle, tarttui syliksi Vanniin, nosti syliinsä ja ihastuneesti huudahti: Voi sinua, Vanni, mikä sinä olet, sinä kuokka!
— En minä ole kuokka, minä olen Vanni.
— Ei vainenkaan Vanni ole kuokka, se on vaan minun tyttöni, minun
Vannini, sinä kesän perhonen.
Rouvain suu oli yhä lystissä naurussa ja puhelivat:
— Jokainen kai tahtoisi ottaa tuon lapsen.
— Ottaisin kait minäkin.
— Ottaisin minäkin.
— Lähtisitkö sinä minun tytökseni, kuule Vanni, lähtisitkö? virkkoi sitten rouva Sundberg ja ojenti kätensä ottaakseen syliinsä Vannia.
— Menetkö sinä rouva Sundbergin tytöksi?… Menetkö?
— On sille Ulla, virkkoi Vanni ja käpertyi Sannan kaulaan.
— No nyt se oikein meni, huudahtivat rouvat nauraen ja iloisesti tervehdittyään sekä Sannaa että Vannia ja vielä kerran toivotettuaan onnea menivät tiehensä.
XI.
Joka päivä aina iltapäivällä, kun Sanna oli saanut senpäiväiset vaatteen silitystyönsä tehneeksi, ellei vaan satanut, kävi Sanna Vannin kanssa puistossa. Ensimmäiseksi tahtoi Sanna aina istua siihen, missä hän tapasi Vannin. Ja somalle se tuntui kun nyt ei koskaan tarvinnut hänen kauvan istua yksinään, kuten ennen, vaan Vannin tähden aina tuli siihen tuttuja ja tuntemattomia tekemään seuraa ja puhelemaan Vannista.
Mutta moni köyhä katupoika ja tyttö kuulivat samassa Vannin syntyperän ja kun näkivät, että monet rouvat pitivät Vannista enemmän kuin yhdestäkään heistä ja Rönnbergin Sannakaan ei heille yhdellekään ollut koskaan mitään antanut ja nyt Vannista piti niin paljon, että otti ihan tytökseen, niin tunsivat syvää kateutta Vannia kohtaan.
Vanni oli jo perehtynyt Sannan kotiin, että hän uskalsi mennä yksinkin sinne puistoon eikä Sannakaan siitä välittänyt kun näki, ettei se mene edemmäksi kuin missä hänen kanssaan aina kävi, ja näki, että se hyvin osaa takaisin.
Eräänä päivänä meni Vanni puistoon, mutta siellä tapasi hänet suuri joukko katupoikia, jotka ilkeästi jätkyttelemällä alkoivat: Sinäkö sitä olet se huutopiikki? Kieropään Sannan huutopiikki. Rönnbergin kieropään Sussan huutolainen. Voi kun on sääresi hienot, ihan kuin varpusella! Ilmankos se olisi huutopiikki!
— Minä olen Vanni, kuului Vannin suusta nureksiva sana ja kummissaan katseli poikain käytöstä.
— Malli! Mikä malli sinä olet? Paljas huutopiikki vaan, Rönnbergin loppisuun Sannan huutopiikki. Sen kyttyrä Sannan huutopiikki.
Vanni ei ollut koskaan senlaista nähnyt, niin ei ymmärtänyt mitä tämä on. Mutta mieli kuitenkin meni pahaksi, että itku pääsi, niin lähti rientämään kotiin. Vaan pojat rupesivat jälkeen viskelemään pienillä kivillä ja juuri portille päästessä sattui yksi terävä kivi päähän, että takaraivoon tuli suuri haava, ja hattu lensi päästä kadulle.
Hätäisin silmin ja parkuen juoksi nyt Vanni kartanoon ja veri juoksi virtana haavasta.
Sanna hätä-äänen kuultuaan juoksi ulos ja nähtyään Vannin verissään löi käsiään yhteen ja huudahti: Hyvä isä siunatkoon, menitkö hevosen jalkoihin, vai mitä!
Vanni ei kyennyt sanomaan mitään, parkui vaan ja luuli poikain kivien vieläkin tähtäävän hänen päähänsä. Vasta sitten kun Sanna oli Vannin kantanut työhuoneeseensa ja yhä jatkoi kyselemisiään: mikä sinulle sen teki? sanoi Vanni, että vieraat pojat viskasivat kivellä, sanoivat minua monta kertaa huutopiikiksi. Sitä hokivat vaan, että Römperin Sannan huutopiikki, kieropään Sussan huutopiikki, kyttyrä Sussan huutopiikki. Ja sitten kun lähdin juoksemaan pois, niin jälkeen viskoivat monta kiveä ja yksi kävi päähäni.
Sanna näki, että haava ei kuitenkaan ollut syvä, terävälaitainen kiven liuska oli vaan viiltänyt takaraivosta nahkaa halki, niin sitoi sen, jotta veri lakkasi tulemasta ja Vanni sai ruveta pää kääreessä maata lattialle tehdylle vuoteelle, johon Sanna peitellessään varotteli, että ei milloinkaan saa Vanni enää mennä yksinään ulos, jossa pahat pojat semmoista tekevät.
— Mistä ne ovat ne pahat pojat tulleet?
— Ihmisten poikia ne ovat, vaan ne ovat pahoja,
— Miten ne ovat tulleet niin pahoiksi?
— Oppineet pahoista ihmisistä,
— Eipähän Niilo ja Tanelikaan olleet oppineet pahaksi.
— Sempä tähden Jumala on ottanutkin ne taivaaseen.
— Eipähän minua ole ottanut.
— Ottaa se vielä sinutkin kunhan pysyt hyvänä lapsena.
— Eikös se Jumala noita poikia ota taivaaseen.
— Ei milloinkaan, jos eivät tule vaan hyviksi lapsiksi.
Mutta nyt muisti Sanna, että Vannin hattu oli jäänyt sinne loukkauspaikalle, niin kiirehti sitä hakemaan ja tähän keskeytyi nyt Vannin kyselemiset.
Sannasta tuntui hieman hyvälle, kun Vanni oli pojilta saanut semmoisen muistipalan. Hän tiesi, että ei Vanni uskalla nyt yksin liikkua ulos ja siinä tapauksessa varjeltuu monesta pahasta. Tuntui se Sannan mielestä ihan Jumalan sallimiselta Vannin varjelemiseksi.
Mutta syvään tarttui Vanniin pelko poikain kivityksestä. Sannankin kanssa kun hän kävi puistossa tai missä tahaan ulkona ja kun näki katupoikia, niin hätäillen pakeni hän Sannan suojaan. Tätä Vannin pelkoa katupojat käyttivätkin hyväkseen. Missä ne vaan näkivät Vannin, nostivat kätensä ylös muka viskatakseen Vannia. Vanni silloin parkasi pelvosta, mutta pojat rähähtivät nauramaan ja huutamaan, miten hupsu raukka on tuo huutopiikki. Ei sydäntä enempi kuin jäniksellä ja kaupungin koirain keskeen on uskaltanut tulla. Mitähän jos meilläkin olisi noin mitätön sydän, ja muuta sen laista, huusivat aina pojat.
Vanni ei saanut tätä pelkoa pois itsestään, vaikka hän itsekin sitten isompana tiesi sen pahaksi. Vielä vuoden kahden perästä kun piti kulkea kouluun melkeen yli kaupungin, täytyi Sannan tai jonkun muun vanhan ihmisen viedä kouluun ja hakea sieltä. Tämä vaikka oli haitallista, oli kuitenkin Sannasta mieluista, sillä nyt ei Vanni ollut hetkeäkään tietämättömissä. Siten tuntui Sannasta siltä kun Vanni kasvaisi häneen kiinni, ei ainoastaan sydämmeen, mutta luihin ja lihaankin.
Koulussa olivat opettajat aina Vannille ystävälliset ja kaikki kohtelivat kuni lastaan, ja koulun käynti oli Vannista sangen mieluista. Mutta eräänä päivänä opettaja opetti ymmärtämään merkkien merkitystä ja niitten nimiä, mikä niistä on kysymysmerkki, mikä piste, mikä pilkku, mikä puolipiste, mikä huutomerkki j.n.e. Niin huutomerkkiä opettaessa eräs tyttö Vannin takana kuiskasi: Se on Rönnbergin Vanni.
Silloin Vannin koko ruumis nytkähti, kasvot lentivät tulipunaisiksi ja itku purskahti ulos.
Opettaja riensi käsiksi ja pyyteli: Mikä sinulle tuli, mikä sinulle, hyvä lapsi, tuli. Ja kauvan sai opettaja hyvitellä ennen kun itkunsa seasta voi sanoa: Sanovat minua huutopiikiksi.
— Kuka sen sanoi? kysyi opettaja.
— Tuo tyttö tuossa, virkkoi Vanni ja osotti tyttöä takanaan.
Mutta tytöt yhteen ääneen usahtivat: Valehtelee, kurja, pelkuri raukka, ei kukaan, ei kukaan meistä ole häntä sanonut, mutta katupojat häntä eivät kutsu koskaan muuksi kuin huutopiikiksi; opettaja kun nyt opetti huutomerkistä, niin raukka luuli, että häntä sillä herjataan.
— Niinkö se oli! huusi tiukasti opettaja, mutta Vanni osotti sormellaan takanaan olevaan tyttöön ja väitti: Sinä sanoit minua huutopiikiksi, sinä, juuri sinä.
— Sinä valehtelet! Hyi sinua, minkälainen valehtelija olet. Sinäpä vasta valehtelija olet, säksenti tyttö.
Mutta opettaja kuitenkin luotti niin paljon Vannin sanaan, että kaikki ne tytöt, mitkä kiistivät Vannia vastaan, määrättiin tunniksi arestiin.
Arestista päästyään tytöt uhkasivat Vannille sen kostaa, niin nyt syntyi Vanniin pelko, että tytötkin häntä kivittävät. Tämän saivat tytöt tietää, että Vanni pelkää kivittämistä, niin missä vaan näkivät, ojentivat kätensä, muka viskatakseen kivellä.
Tästä oli ensi aikana kauhea pelko Vannilla, vaan vähitellen se kuitenkin haihtui, sitä myöten kuin muutenkin kasvoi, mutta ainiaaksi jäi veriin luottamattomuus tuntemattomiin ihmisiin, että ainoastaan kotona tunsi hän olevan turvallisen olla ja parhaiten viihtyvänsä.
Tähän ei loppunut Vannin luokkatovereitten karsasmielisyys Vanniin.
Kaikki opettajattaret olivat vanhoja neitiä, Rönnbergin Sannan suuria ystäviä, jota tietä Vannin luokkatoverit luulivat opettajissa näkevänsä jotakin hienoa erilaisuutta Vannia kun heitä kohtaan. He luulivat näkevänsä, että Vannia ei muistutettukaan niin vähistä rikoksista kun heitä jo nuhdeltiin ankarasti, jopa kuritettiinkin. Ja jospa joskus muistutettiin tai nuhdeltiinkin Vannia, niin luulivat siinä huomaavansa jotakin senlaista läpikuultavaa lämpymyyttä, jota ei heidän osakseen tullut, ja jokapäiväisessä kohtelussa luulivat huomaavansa jotakin niin selittämättömän hienoa lämpymyyttä, jota opettajat eivät olisi tahtoneet näyttää, ei Vannille eikä toisille. Mutta heidän silmänsä oli näkevinään sen kuitenkin. Ja sitä enemmän kun näkivät, että opettajat tämän ystävyytensä tahtoivat salata heiltä ja kuitenkin pitivät käytännössä, suututti heitä ja koettivat sitä suuttumustaan purkaa Vannille. Mitään erinomaista eivät he kuitenkaan saaneet aikaan muuta kuin hokivat: "Nuori vanha piika, vanhasta pienennetty piika". Tämän nimityksen kuuli Vanni luokkatovereiltaan muunakin vuodenaikana eikä ainoastaan koulun aikana eikä ainoastaan yhdellä luokalla, vaan koko koulunkäynti-aikana. Tämä nimitys pysyi nyt merkkinä luokkatovereitten mielestä häntä kohtaan ja synnytti Vannissa halun pysyä heistä erillään niin paljon kuin mahdollista, mutta sitä enemmän tunsi juurtuvansa kiinni kotiin.
XII.
Kaksi vuotta oli nyt Vanni ollut tyttökoulun läpikäyneenä ja tyttökoulun aikuiset mielenvaiheet, kaikki toisten luokkatovereitten tuottamat mielen raskaudet olivat vaan hämäriä, tyhjyyteen sulaneita muistoja. Luokkatoveritkin olivat unohtaneet kaiken ja monet kymmenet heistä olivat sitoneet ystävyysliiton Vannin kanssa, ja mitä lämpimin seuraelämä oli syntynyt heidän keskenään. Mutta Sannaa tämä rupesi huolettamaan. Sitä hän ei tiennyt minkätähden se huoletti, mutta se kuitenkin voittamattomasti huoletti.
Eräänä heinäkuun iltana viipyi Vanni tovereittensa seurassa tavallista kauvemmin, jopa tavallisen nukkumaan asettumisajan sivu, mutta Sannaa ei nukuttanut, vaikka hän varmaan tiesi, ettei Vanni missään pahassa seurassa ollut.
Kotiin tultuaan Vanni huomasi Sannan kasvoissa jotakin tavallista ikävämpää, niin tekeytyi oikein iloiselle tuulelle. Noppelammasti tavallista heitti hän liiat vaatteensa, pani ne nauloihin ja hulmusi niissä toimissaan tavallista enemmän. Mutta Sanna sohvallaan istuessaan neuloi harmaata sormikasta eikä ensinkään näyttänyt häntä miellyttävän. Ja ennenkun Vanni kerkesi mitään sanoa, virkkoi Sanna nureksien:
— On ollut tämä ilta niin pitkä, niin sanomattoman pitkä, eikä kuitenkaan ole haluttanut mihinkään lähtemään… En koskaan toivoisi, että niin pitkään viipyisit kylässä silloin kun tiedät minun olevan kotona.
Vanni itse ajattelemattaan vanhan opitun tapansa mukaan istua leimahti toiseen päähän Sannan sohvalle, lopsautti kädellään Sannan olkapäähän ja kiirehti sanomaan ennenkun Sanna kerkeäisi jatkaa:
— Mutta tiedätkö, että kymmenen tyttöä minun luokkatovereitani päätti hakea seminaariin.
Sannan kasvot vaalenivat ja hieman vapisten kuului sanat:
— Seminaariin?… Sinäkö yhdenneksitoista kun toisia kymmenen?
— Niin, jos sinä lupaisit.
Se Vannin sana, että "sinä lupaisit", meni Sannasta läpi niin kummallisesti, ettei hän tuntenut saattavansa sanoa mitään ja toivoi, että Vanni alottaisi puhetta, joka särkisi sen hänen mielensä kahleen, mutta sanomattoman somalle se kuitenkin tuntui nyt juuri tänä hetkenä Vannin suusta kuulla se sana, että "sinä lupaisit".
Vanni kun näki Sannan pään painuvan alas eikä tulevan sieltä mitään puheen jatkoa, ja varsinkin kun hän oli nyt heittäytynyt tavallista iloisemmaksi, ei häntä huvittanut pitkä äänettömyys, niin jatkoi:
— Olimme neiti Sundholmilla koolla kolmattakymmentä tyttöä ja meidän opettajattaremmekin neiti Pajula oli meidän joukossamme ja opetti niitä hakemuksia tekemään ja mitä kaikkea siihen tarvitaan… Kovinhan se kehotti minuakin.
— Neiti Pajula!… Mitä hän ajatteli silloin?
— Ei suinkaan mitään pahaa. Hän oli oikein innostuksissaan siitä hommasta ja aikoi huomenillalla tulla tänne meille vieraaksi jos olisimme kotona ja tuumata siitä enemmän.
— Mitä hänellä on siitä tuumaamista, huudahti Sanna ja kasvot elpyivät… Eikö hän tiedä, että me tulemme aikaan kotonamme ilman hakematta mitään tämän suurempia etupaikkoja… Puhuiko hän minun kohtalostani mitään?
— Puhui hän paljokin. Hän esitteli muun muassa, että kun minä tulisin seminaariin, niin sinä lähtisit mukaan, tekisit siellä vaatteen silitystyötä, jota kyllä olisi sielläkin aivan yllin kyllin, ja sitten tulisimme aina kesäksi tänne… Arvelipa juuri huomenillalla tulla hommaamaan, että jos niin, niin hän asuisi talven ajan tässä näissä huoneissa,.
— Hym… En voi muuta kuin nauraa niin lapsellisille tuumille. Mekö lähtisimme yhdessä ajelehtimaan kuni Tiikkajan tamma varsoineen ikäänkun työ olisi siellä lystimpää kuin täällä.
— Ainoastaan siinä tapauksessa jos minulla tulisi vaikeaksi lähteä yksin ja sinulla jäädä tänne yksin. Eikähän se mitä ajelehtimista olisi käydä neljänä talvena muualla ikäänkuni jäähdyttelemässä ja neiti Pajulan sanaan kopistelemassa itsestämme kotoisia pölyjä.
— Kotoisia pölyjä! Hym, kotoisia pölyjä! virkkoi pilkallisesti Sanna ja oli mielessä sanoa, että se pöly, mikä kotona ainoastaan koulutyttöin silmiin näkyy, ei tarvitse kopistelemista, vaan kun kuuli ystävänsä neiti Pajulan sanaksi, niin jätti sanomatta ja jatkoi: Siihen neljään talveenko se mieron kiertäminen sitten loppuisi? Sinä joutuisit johonkin maailman kolkkaan johonkin kurjaan kansakouluun opettajaksi, olisit siinä yhden lukuvuoden, toiseksi hakisit toiseen, kolmanneksi kolmanteen j.n.e. Minäkö kotini ehdolla seuraisin mukanasi? Miltä minä näyttäisin? Ei miltään muulta kuin hännän jatkolta.
Tämä Sannan vakava puhe masenti Vannin mieltä. Koitti hän sen kuitenkin salata ja muistutti:
— Mutta jos pääsisi tähän kaupunkiin opettajaksi.
— Tähän kaupunkiin! huudahti ystävällisesti Sanna. Tähän kaupunkiin! Voi lapsi kulta ajatuksiasi. Tähän kaupunkiinko otettaisiin opettajaksi vasta leivottuja tyttöhutikoita… Jos sinä omistaisit kaikkein parhaimmat lahjat, niin saisit kymmeniä vuosia riekkua muualla ennenkun olisi syytä ajatellakaan senlaista, ja silloinkin jonkun mitättömän ja harmittavan syyn, esim. syntyperäsi alhaisuuden takia saisit väistyä ylhäisempi-syntyperäisen tieltä syrjään. Näitä esimerkkejä olen nähnyt monta ja useamman olen kuullut niistä kertovan.
Vannin mieli kokonaan lamautui, pää vaipui käden nojaan ja melkein kuiskaamalla virkkoi:
— Joksikin kotiopettajattareksi.
— Kotiopettajattareksi! huudahti Sanna, suusta sanan katkasten. Etkö nyt jo itsekin voi käsittää mitä etua olisi sinulla silloin seminaarissa käynnistä ja niitten tuhansien markkain tuhlaamisesta kun jäisit tähän kylään kotiopettajattareksi… Sanon, että tuhatta, tuhatta ja vielä sittenkin tuhatta kertaa kelvollisempi toimi on meillä tämä vaatteen silitys, jossa on meillä suurin luottamus koko kylässä. Emmekä ole kenenkään orjia, kuten ne kotiopettajattaret, jotka ovat opettamassa toisen lapsia toisen kotona.
Vanni ei nyt jatkanut puhetta, istui vaan selkä kenossa sohvallaan, pää oikean kämmenen varassa ja katseli kenkiänsä, joitten kantoihin suutari oli kiiltonahkasta tehnyt jonkunmoiset kuvikkaat koristeet. Mieli ei nyt kuitenkaan joutanut kengän kärkiin, vaikka silmät katselivat niihin kun ei muutakaan ollut edessä merkillisempää. Mieli oli yhäkin siellä äsköisessä innokkaassa joukossa, niissä liikuttavan isänmaallisissa lauluissa, joita äsken laulunopettajan neiti Pajulan johtamana laulettiin, ja toivoi huomeniltana saavansa niillä lämmittää Sannankin sielua, koska neiti Pajula saapuu heille.
Sannakaan ei tuntenut nyt enää puheenhalua, kun näki Vannin täydellisesti voittaneensa, jonka lisäksi hän nyt sai tulla tuntemaan, että Vannin yhteys häneen ei ollut ollenkaan heikennyt. Hänen mielensä mutuili nyt sangen hyvän makuisena kun kuuli, että hänen ystävänsä neiti Pajula tulee huomeniltana tänne, jonka mielen hän luuli saavansa käännetyksi ja toivoi sen kautta saavansa vaikutetuksi Vanniin, ettei se koskaan tulisi aikoneeksi seminaariin eikä mihinkään pois kotoa. Tämän hyvän toivon kanssa laittautui nyt Sanna yöteloilleen ja päänalunenkin tuntui nyt pehmeämmälle kuin moniin aikoihin.
Vuoteelleen laskeutui Vannikin, vaan sielu oli levoton, levottomampi kuin moniin vuosiin. Ajatukset hapuilivat tulevaisuuden avaruudessa, loivat sieltä kokoon suuria kasoja, mutta ne hajosivat samassa olemattomiksi, loivat taas uusia erinäköisiä kasoja, mutta nekin taas tupsahtivat tyhjyyteen kuin veden kupla ja mieli hämärtyi kuni heinäkuun pilvinen yökin, mutta unta ei tullut koko yönä. Muisti hän uskonnon opettajan koulussa aina usein lausuneen: Kaikki työ, mikä ei ole Jumalan mielen jälkeen, on kuni hiekka, jota virta kuljettaa, väliin siitä syntyy uoman rannalle pakkoja, mutta tuokiossa vierii se syvyyteen ja näkyy vaan tyhjä sija. Vannikin tunsi, että hän oli nyt niine ajatuksineen niitten isänmaallisten laulujen pilviin nostama höytyvä, jota tuuli kuljetti mihin tahtoi, mutta tuulen pyörteessä suistui alas ja jäi siihen. Mutta toinen tuulen puuska singahutti taas uudelleen korkeuksiin, jossa ei vieläkään ollut kuin ääretön tyhjyys, josta tuulen tauvottua maan vetovoima kiskoi maahan.
Mutta vaikka hän koetti olla aivankin ajattelematta, ei kuitenkaan uni tullut.
Huomenaamuna näki Sanna Vannin töhmeröisistä silmistä, että Vanni ei ollut nukkunut, ja arvasi, mistä se levottomuus oli Vannille tullut, vaan ei hän siitä ollut tietävinään. Sanna oli päättänyt pysyä Vannille jyrkkänä seminaariaikeen suhteen. Ja kun tunsi Vannilla olevan ratkeamattoman kiinteyden häneen, niin uskoikin hän sen voittavansa parhaiten sillä, että pysyy jyrkkänä eikä antaudu ensinkään puhumaankaan siitä asiasta. Muuten hän pysyi ja tahtoi pysyä ystävällisenä Vannille.
Vannikin pysyi iloisena, teki työnsä reippaasti eikä näyttänyt Sannalle vähintäkään ynseyttä, vaikka Sanna olisi sitä toivonut, että hän pääsisi puheen alkuun taas vakavammista asioista. Sitä ei kuitenkaan tullut. Päivä meni iltaan, jolloin tiedettiin neiti Pajulan tulevan vieraaksi tuumaamaan enemmän Vannin seminaariin lähtemisestä, mutta tuli tieto, että neiti Pajulan oli pitänyt matkustaa äkkiä sairastuneen sisarensa luokse Paimolaan.
Vanni tunsi nyt viime öisen valvontansa tähden raskasta väsymystä, niin tekeytyi mitään ajattelemattomaksi ja toimittautui nukkumaan sekä nukkuikin heti, nukkui aina aamuun asti. Mutta mieltä ei uni selvittänyt. Tuntui nyt Sannan ja itsensä välillä olevan jonkunmoisen väliaidan, joka heitä eroitti toisistaan ja teki mielen kaipaavaksi, eikä kuitenkaan tiennyt mitä se kaipasi, koskapa Sanna oli ystävällinen kuten ennenkin.
Kului päiviä päivien perästä eikä mitään sen syvempää keskustelua Sannalla ja Vannilla tullut. Sannakin tunsi karttuvan mielensä säiliöön jotakin, joka ei puhumatta tule ulos. Toivoi kumminkin mielessään, että kun tulisi se neiti Pajula, niin se saisi asian alkuun. Vaan neiti Pajula viipyi yhä Paimolassa eikä tietty, koska se tulisikaan, kun sisarensa tauti yhä kiihtyi.
Eräänä iltapäivänä päivänsä työn lopetettuaan olivat Sanna ja Vanni taas lähteneet kävelyretkelle virkistelemään itseään kuten usein ennenkin.
Heinäkuun ilta oli nyt kaunis, mutta se ei miellyttänyt. Ruskohohteisen illan valossa läpi kuultavat lehdet hiljaa liikkuivat kuuliaisuutensa merkiksi illan tuulen vienoille henkäilyille, mutta se ei viehättänyt. Taivaan sinipohjaisella kannella lepäilevä kullanvärisellä silkillä verhottu pilvi ei näyttänyt miltään. Kaikki oli kuni salattua. Kaikki tätä illan luontoa ihailevat ihmiset näyttivät ihailevan itselleen, ja Sannasta ja Vannista tuntui ikäänkuin heitä kaksi olisi vaan maailmassa, mutta ei hekään tuntisi toisiaan.
Tämä tuntui oudolla, kamalalta ja väsyttävältä, sanomattoman väsyttävältä. Jalat kuitenkin vaistomaisesti vetivät kotia kohtia ja Sannalla ja Vannilla aukesivat kuin sokeain silmät näkemään vasta portaittensa edessä, että he olivat kotona.
XIII.
Siihen he nyt seisahtivat ja kääntyivät jälkeenpäin katsomaan matalan lankkuaidan ylitse näkyvää uhkeaa puistoa, joka siinä toisella puolen katua täysilehtisenä kuhotti ja hiljalleen huokailla tuhaili illan tuulen hienoille henkäilyille. Ei siitäkään silmänsä mitään keksinyt, ja mielet tuntuivat tyhjiltä, tuntui kuin ei mitään kotiin tuotavaa olisi mukana eikä missään olisi mitään saatavaa, ja tyhjänä kotiin meneminen tuntui pelottavalta. Seisoivat siinä kuitenkin hetken ja tavan vuoksi katselivat ryöheisiä oksiaan heiluttelevaan puistoon, niin Vannin silmät yhtäkkiä virkistyivät, näkyi kuuntelevan ja tuokion perästä virkkoi:
— Itään kai menee tuuli, kun karusellin posetiivin soitto kuuluu rantatorilta niin selvään.
— Todellakin… En ole huomannut sen ääntä koko iltana, vastakohan se pantiin käymään, virkkoi Sanna ja nosti hänkin lyhytkaulaisen päänsä pystympään.
— Mutta jos lähdettäisiin sinne katsomaan sitä, kun ei muukaan tänä iltana miellytä, virkkoi Vanni ja silmät vilkkuivat virkeästi. Sanna otti rintataskustaan pienen kultakuorisen kellonsa, katsoi siihen ja virkkoi:
— Mutta nyt on myöhä, kello on yli puoli kymmenen. Emme lähde nyt enää.
— No emme lähde sitten, mukautti Vanni ja alkoi kiivetä portaita ylös. Mutta huoneeseen tultuaan aukasi sen puoleisen akkunan, josta soitto kuului ja istui sen akkunan pieleen sohvalle. Auki oleva akkunan puolisko kuurtosi posetiivin ääntä siihen, että kuului paljon selvemmin kuin sinne ulos. Ja vaikka se niinkin yksitoikkoista oli, niin oli se kuitenkin soittoa ja Vannin mielestä tyhjää parempi ja tuntui ylentävän mieltä.
Sannankin mieleen sen kuuleminen vaikutti virkistävästi, vaan Sanna ei tahtonut sitä ilmaista, sillä hän aina halveksi karusellilaitosta. Alkoi laittaa vuodettaan ja kiirehti nukkumaan, mutta siihen vuoteelle se väkistenkin tunkeutui soitto ja esti nukkumisen siksi, kunnes Vannikin kyllästyi ja pani kiinni akkunan.
Vannikin rupesi valmistautumaan nukkumaan, vaan siinä toimiessaan virkkoi:
— Pitäisipä todellakin ruveta nukkumaan ja nukkua oikeen kissan unet ja koiran unet, että selviäisi elämä… Minä tänä päivänä olen elänyt kuni tainnoksissa. En ole voinut ajatella mitään, en muistaa mitään, en rakastaa mitään, en vihata mitään, en viihtyä mistään, kuin ainoastaan nyt tuosta posetiivin soitosta, josta minä ikäni olen kaikkein vähimmän pitänyt.
Sannan koko ruumis nytkähti vuoteella ja ennen kun Vanni kerkesi lopettaa puheensa, virkkoi Sannakin:
— Minä myöskin olen tänä päivänä elänyt kuni muitten maailmassa, jossa ei minulla olisi tehtävää mitään. Ja tässä äsken palatessa kotiin olin hämmentynyt, etten tiennyt elänkö minä ensinkään. Ja heräsin kuin yölepakko illan pimetessä tuossa porrasten edessä siitä, kun sinä seisahdit ja nykäsit minua kädestä… Mutta mistä se todellakin tuonlainen pimennys aina joskus tulee.
Vanni ajatteli sanoa, mutta keskeytti sanansa kielelleen ja mietti, olisiko se juuri tänä hetkenä ensinkään sopiva. Ajattelemattaan istui keinutuoliin, vaikka hänellä oli aikomus kiirehtiä nukkumaan ja tuokion perästä hän hymähti ja virkkoi:
— Lieneekö totta, mitä neiti Pajula viime kerran yhdessä ollessamme puhui, että se ihminen, joka työskentelee yksinomaan vaan itselleen ja kotonaan, muuttuu vähitellen senlaiseksi kuolleeksi kaluksi, joka ei tiedä itsekään, onko hän kuollut vai elävä. Kotikin tulee hänelle niin jokapäiväisen näköiseksi, ettei hän tunne ensinkään rakkautta siihenkään ja eläminen siinä tuntuu alinomaa kärsimiseltä; jos hän sen sijaan työskentelee isänmaan hyväksi, niin hänen työmaansa on silloin kauvempana kodin rajotettua piiriä. Koti tuntuu nyt suloiselta leposijalta, johon työstään väsyneenä poistuu kuni äitin helmaan, ja koti saa nyt kodin arvon.
— Höpsis! virkkoi Sanna ja puistalti päätään kylmäkiskoisesti. Minä luulen ymmärtäväni, että sinä puhut tätä sen tähden kuin mielessäsi on yhä se seminaariin aikomus.
— En puhu minkään tähden, kerron vaan neiti Pajulan sanat, jotka nyt mielestäni tuntuvat aivan tosilta.
— Tunnusta pois, että sentähden puhuit… Olen aivan varma siitä, että sentähden puhuit, sanoi Sanna melkeen tiuskaisten, kääntyi vuoteellaan syrjälleen ja kasvoissa näkyi mielenkiihkeyden väreitä.
Vanni ei puhunut tähän mitään, painoi päänsä kätensä varaan, hiljalleen liikutteli keinutuolia lattiaan varatulla jalallaan ja vasta pitkän tuokion perästä virkkoi vakavasti:
— Minun mielestäni ei tunnu mikään niin inhottavalta kuin turhanpäiväiset ennakkoluulot.
— Ei mitään ennakkoluuloja, keskeytti Sanna ja katseli kiinteästi
Vanniin.
Vannin kasvoille vierähti muutama kyynel.
— Tuntuu hyvin pahalta, että sinulle tätä nykyä ei saa sanoa mitään asiallisempaa, ulkopuolelta tämän kotoisen toiminnan… Olen vasta kahdeksantoista vuoden vanha, ja tiedän hyvin, etten kykene mihinkään tosivakaviin keskusteluihin. Mutta mieleni kuitenkin kaipaa jotakin senlaista ja kun sinun kanssasi, johon on minulla suurin luottamus, ei näy voivan syntyä mitään sentapaista, niin tämä tuntuu sangen kuolettavalta. Ja kun sitä paitsi alkaa syntyä väliimme tuonlaisia ennakkoluuloja, niin kohtaloni tulee hämärtymään joka päivä. Ja mieleni pimenee kuni yö.
— Tuntuu siltä kuin sinulla olisi halu asettua minun kanssani riitelemään. Etkö tiedä, että…
— Mitä että, kysyi Vanni, suusta sanaa katkasten. Sanna ei kuitenkaan virkkanut, vaikka mielessä oli sanoa, että tämä koti on hänen, että Vannilla ei ole mitään tekemistä. Vanni kuitenkin arvasi, mitä Sanna tarkoitti siliä sanalla, ja karahti se aivan läpi ruumiin. Varsin näyttääkseen, ettei hän tahdo siitä masentua, Vanni kuitenkin virkkoi terävästi:
— Sinä olet ihmeteltävän kummallinen nyt. Onko se sitten niin, että minä en saa sinun kanssasi keskustella mistään muusta, kuin ainoastaan mitä tässä kodin jokapäiväisyydessä tarvitaan ja siitäkin vaan: on, on, ei, ei.
— En viitsi kuunnella, tiuskasi Sanna, pyörähti vuoteellaan toisin päin, painoi kasvonsa päänaluseen, varsin näyttääkseen kyllästymistään Vannin puheeseen.
Vanni ei hiiskahtanutkaan mitään enää, mutta istui kauvan siinä keinutuolissa, ja mietti sitä ja tätä. Se tuntui käyvän selväksi mieleen, että ei kestäisi kuin yhden kerran Sannan sanoa, sen sanan "etkö tiedä että tämä koti on hänen", ennenkun hän sen jättäisi. Ja tuntui varmalta, että kyllä se sen huomenna jo sanookin, koska sillä on se mielessä. Ja mieleen syntyi kysymys, missä hän huomen illalla lieneekään… Syvää kiitollisuutta tunsi kuitenkin Sannaa kohtaan, että Sanna oli hänelle tähän asti ollut se, mikä oli ollut.
Vuoteensa teki Vanni lattialle, kytjähti siihen, ja kauvan aikaa hämmenti mieltä kysymys, mikä Sannan on tehnyt tuonlaiseksi. Hän oli kyllä kauvan aikaa jo luullut näkevänsä Sannassa vanhain tyttöin omituisia elämänkäsitteitä, mutta tämä nykyinen Sannan mielentila ei siltä tuntunut, se paremmin tuntui kuni ulkoa tulleelta, mutta se ei selvinnyt niistä. Tämän kaiken yli kuitenkin näkyi mieleen nuoren, terveen tytön valoisa tulevaisuus, jonka viihdyttämänä nukkui kohta.
Sannan töhmeröinen mieli oli saanut siitä äsköisestä suuttumuksesta virkistystä. Ajatuksilla oli nyt askartelemista sinne ja tänne, mutta ne äsken Vannille lausumansa tyhmät sanat selvisivät mielessä sitä pahemmiksi mitä enemmän ajatteli, ja pelko, että jos ei Vanni antaisi niitä anteeksi, teki mielen kipeäksi.
Huomen aamuna nousi Vanni toimimaan askareihinsa hilpeänä kuin ei mitään olisi mielessä, vaikka alituistaan povessa värähteli, milloin hän saa kuulla sanan että "etkö tiedä että tämä koti ei ole hänen."
Mutta kamarista kuului Sannan ystävälliselle kajahtava ääni: Vanni kuule!
— Mitä nyt? tuli Vannin suusta sanat aukastessa kamarin ovea ja iloisin kasvoin kiirehti kamariin.
Sanna tarttui syliksi Vanniin.
— Olen ollut ihan kipeä koko yön siitä, kun olin illalla niin tyhmä sinulle, Vanni, rakas… Annathan toki sen anteeksi.
— Aivan mielelläni, kuiskasi Vanni ja heittäytyi sohvalle istumaan.
Sanna suuteli Vannia ja kiirehti Vannin viereen, hänkin istumaan ja silmiin ilmaantui kyyneleet.
Vanni suuteli Sannaa ikäänkuin todisteeksi anteeksi annostaan ja arveli sanoa, että elä ole lapsellinen, vaan hän tunsi povessaan voimakkaan pukkauksen niin syvää rakkautta häneen, jommoista ei Sannassa luullut koskaan huomanneensa, ja samassa tulvahti kyyneleet silmiin. Ja ennenkun huomasikaan, kierti hän kätensä Sannan kaulaan ja suuteli taas uudestaan Sannaa…
Pitkän hetken itkivät siinä sylikkäin mitään toisilleen virkkamatta. Ei itsekään tienneet, minkätähden he niin paljon itkivät, mutta he vaan itkivät ja tyhjentyvän tunsivat sydämmensä.
Viimein Vannin sydän tyhjeni kokonaan, niin otti nenäliinansa, pyyhki sillä Sannan kasvoja ja herttaisesti hyvitteli:
— Ei ikänäni ole ollut niin lysti itkeä kuin nyt. On lysti, että meitä on vaan kaksi. Voimme iloita, voimme surra yhdessä kuni pienet lapset; muu maailma ei siitä mitään tiedä. Ai, ai, kun tämä on sentään lystiä.
— Vanni rakas, miten hyvä sinä olet, huudahti Sanna. En tiedä mitä tekisin sinulle.
— Et mitään tarvitse tehdä, sanoi Vanni naurahtaen. Se on tehty mitä on tehty, saimme yhdessä itkeä, niin jouduimme puolta pikemmin työstämme. Eikös niin, Sanna rakas.
Sannalta pääsi sydämmellinen nauru, niin Vanni kun näki, että hän sai Sannan niin hyvälle tuulelle, jätti siihen ja kiirehti työhuoneeseensa,.
Sanna oli tänä päivänä niin kummallinen. Hän ei ollut moniin vuosiin tuntemat itseään niin läpitsensä iloiseksi kuin nyt ja työaskareissakin ollessa olisi tahtonut olla niin liki Vannia, että joku kohta olisi pitänyt aina olla kiinni Vannissa. Koko päivän rupatteli nyt Sanna elämänsä tapauksista, muistonsa ensimäisistä päivistä lähtien, ja somalle tuntui niitä lukea kuni ennen luetusta kirjasta. Somalle tuntui Vannistakin nähdä Sannan niin avonaisena, kuin nyt oli.
Tänä iltapäivänä he eivät tunteneet halua mihinkään kävelylle, niin istuivat neuleet käsissään tapansa mukaan sohvalleen. Mutta Sannan mieli oli niin elävällä kannalla, ettei neulomisesta tullut kalua. Keskeyttääkseen Vanninkin neulomista, että se paremmin malttaisi kuunnella hänen puhettaan, otti Vannin käden helmaansa ja alkoi:
— Tunnen tavattoman halun puhella, etten voi sitä olla tekemättä.
— Hyvä ystäväni, kukas estäisi siitä? sanoi Vanni.
Sanna näkyi hieman ajattelevan ja jatkoi: Katsohan noita kadun toisella puolen olevan puiston röyheitä puita. Niissä on elämäni kuva. Nuo välissä seisovat pienet, vanhuuttaan jäkälöityneet rosoiset puut ovat suojelleet ja tukeneet noita nykyisiä suuria puita, heidän hentoina vesoina ollessaan. Mutta kun ovat saaneet latvansa viedä ylemmäs heitä, niin levittävät nyt lehvänsä yli eivätkä muista, että he vanhemmilleen tuottavat kärsimistä ja kuihtumista sillä, että lehvillään estävät auringon paisteen. Ja tämän tekee Jumalan säätämä luonnon laki… Sama on laita ihmiselämässäkin. Olin onnettomista onnettomin, kurja, kituva lapsi kun jäin orvoksi isästä ja äidistä. Mutta Jumala siunasi hyviä ihmisiä, jotka minua hoitivat, niitä kutsuin minä äitikseni… ja hyvällä syyllä… Olin niille avomielinen kuni lapsi, rakastin niitä kuni lapsi… Ja hyvällä syyllä… Mutta tulin kouluun, niin koulu kasvatti vesan suureksi puuksi… Ja ennenkun tyttökoulun seitsemäs luokka oli läpi, tunsin, että isänmaa on meidän ja sen kohtalo riippuu meistä… yksin meistä… Silloin vanha, rosoinen puu ei näyttänyt silmistä miltään… Tämmöiseksi kasvatti koulu, jonka häveten tunnustan… Tiedän, että tämä kuva sopii sinullekin, niin tuntuu hauskalta kertoa.
— Aivan hyvin, Sanna rakas.
— Kertomukseni ei kuitenkaan lopu tähän, muistutti Sanna. Luulet kai, että silloin olin onnellinen kun aloin isäimmemaata ikäänkuin kourissani puristella. Ei, ei… Se oli vaan sitä päivän tuulta, joka ilta-auringon aletessa raukesi, tyyntyi ja jätti isänmaan laivan soutimien varaan, vaikka kuinka olisi purjeita pönkittänyt. Näihin utukuviin vaihtui se avonainen rakkaus, mikä minulla lapsena oli äitiin ja äitin arvoisiin. Ja jätti aukon, joka ei mistään täyttynyt, katkasi siteen, joka ei mihinkään liittynyt. Äiti, äiti… Mikä on sun vertaisesi… Isäinmaa on meidän suuri äitimme, mutta sen rinta on niin leveä, ettei mahdu syliini… Sen rakkautta reutoo monet lapset ja voimakkaammat imevät sen rinnat kuiviin, että minua nuorinta ja vaivaista tuskin hän tuntisi… Sen tähden rakastan tätä pientä kotia, rakastan enemmän kuin mitään muuta. Tiedätkö, Vanni kultani, minkätähden tätä paitsi Jumalaa rakastan enemmän kuin mitään muuta… Sinun tähtesi. Tämän viimeisen sanansa sanoi Sanna kuiskaamalla, vaan siinä kuului kuitenkin Hyvä totisuus ja järkähtämätön vakaumus.
— Pelkään, että sinulla on hetken huimaus. Tuntuu liioitellulta.
— Siitä ei puhetta… Tämän olen minä kärsimällä ostanut, kärsimisillä, jonkamoisista kärsimisistä sinä, kulta Vannini, hento kahdeksantoista vuotias tyttö heiskale, et tiedä mitään.
— Kivessä on kipeä kun on toisessa. Silloin kun sinun olen nähnyt kärsivän minun tähteni, olen kärsinyt yhtä paljon, tai enemmän sinun tähtesi…
— Voi, kuin sinä olet hyvä. Sinä olet niin hyvä… En tiedä mitä sanoisin, lausui Vanni syvästi ja tarttui syliksi Sannaan.
— Minä ymmärrän… Tyynny nyt, elä itke nyt enää niin kovin, itkinnnehän aamulla jo itsemme tyhjäksi.
— Elä kiellä, nyt…
— Mutta ethän muista Jumalaa nyt kun minua ihmistä halailet niin kovin.
— Mutta Jumala sinut on minulle antanut. Ja älköön sinua ryöstäkö pois.
— Kyllä minä iso puu tahdon nyt lehvilläni peittää sinut vanhan puun, mutta en tahdo estää auringon paistetta. En koskaan, en koskaan.
Noista Vannin sanoista: "En koskaan, en koskaan", kuului selvään, että hän tarkoitti ei heittävänsä Sannaa, ja se lämmitti yhä enemmän Sannan mieltä.
Kauvan aikaa vielä Vanni piteli Sannaa, sitä kyttyräselkäistä raukkaa sylissään, kuni lasta, ja terävät luut tuntui käsiin sekä hartioista että kokoon rytistyneestä rintakehästäkin, ja siihen nähden tuntui mahdottomalta senlaisesta risukoosta löytää senlaista sydäntä, joka omisti sen paljouden tunteen tulta kuin tämä. Mutta nyt tuntui siltä kuin tauti olisi polttanut pois kaiken muun ja jättänyt asumaan tunteekkaan ja rakastavan sielun ja määrännyt ne puhdistetut luut palvelemaan ainoastaan niitä kahta, rakkautta ja tunnetta. Sillä hän ei voinut nyt toisin olla.
Pitkän tuokion perästä palasi taas Sannaan vakavampia ajatuksia ja ollessaan Vannin helmassa, sanoi hän herttaisesti: Sinä olet vaan kahdeksantoista vanha.
— Niin olen ja kyllä ymmärrän mitä tarkoitat.
— Sanoppas, Vanni kulta.
— Etten olisi päätösteni herra, Mutta minä olen.
— Oletko todellakin ihminen nyt?
— Olen kun olenkin, usko pois, että olen, että olenhan jo kahdeksantoista vuoden vanha ja näin suuri tyttö. Kuka olisi päätöstensä herra, ellen minä.
Viimeiset sanansa sanoi Vanni niin voimakkaalla painolla, että Sanna tunsi niissä peruuttamattoman ajatuksen.
Tähän loppui nyt heiltä ne ihannekeskustelut, mutta Sanna oli yhäkin iloa niin täysi, että kannattelemaan mieli. Otti kaappinsa laatikosta paperia, kirjoitusneuvot ja asettui kirjoittamaan pyöreän pöytänsä ääreen eikä koskaan ollut Vanni nähnyt Sannan roukkeloisia kasvoja niin asiallisen näköisinä kuin nyt. Vannilla paloi mielessä tehdä leikkiä Sannalle, saadakseen vähän hämmentymään sen totisuuden. Mutta kun vasta äsken oli itsekkin juuri ensi kerran eläessään puhellut vakavista asioista, niin pysyi hänkin vakavana. Piti lystinä kuitenkin katsoa miten Sannan soppinen suu mutuili kirjoituksen mukaan ja vinot korkeitten kulmain alla piilevät silmät terävästi tähtäilivät kynän kärkeen. Mutta viimein hän nakkasi kynänsä punaiselle kirjoitusmatolle, sytytti kynttelin, poltti lakkaa kirjoituksen alle ja painoi sinetillään siihen oikein hartian väestä. Sitten luki vielä sen kirjoituksen, katsoi sinettiä, tuliko se oikein täysi, ja lausui:
— Nyt se kuitenkin tuli tehdyksi, jota olen kauvan aikonut.
— Ja mikä? kysyi Vanni, vaikka hän arvasi mitä se Sanna kirjoitti.
— Tässä on nyt testamentti, että saat periä tämän majan, jos minä ennen kuolen.
— Mutta johan sinä, hyvä Sanna, tahrasit liittomme ihanan hetken.
Tämän sanottuaan Vanni hieman tyrmistyi, ja ikäänkuin takertui sanat suuhun, vaikka ei hän sitä itsekään tiennyt, minkätähden se siltä tuntui.
Sanna ei huomannut Vannin viimeistä sanaa, luki vielä kerran kirjansa, aukasi kaappinsa ja kätki paperin erääseen pieneen laatikkoon, jossa hänellä muutkin kalleutensa oli. Pani sinne kaappiinsa entiselle paikalleen kirjoitusneuvonsa, lupsautti kaapin oven kiinni ja puoliääneen virkkoi: Tehty seisoo, tekemätön tuntematon.
Sannan mielestä oli välttämätöntä olla kirjallinen testamentti, joka jäisi hänen kuoltuaan toteuttamaan hänen lupaustaan ja lain turvaksi Vannille, vaikkapa vielä pitäisi käräjiinkin mennä.
Hymyillen istua kupsahti Sanna Vannin viereen sohvalle, kiersi kätensä Vannin kaulaan ja tuntui nyt suuri lämmittävä aarre olevan takana kun kaapissa oli testamenttipaperi ja vieressä Vanni, hänen ainoa rakastajansa, joka rakasti ei ainoastaan hänen sydäntään, vaan häntä kokonaan, jota ei yksikään muu tehnyt hänen ruman ulkokuorensa tähden.
Kauvan vielä univuoteellaankin puhelivat siitä miten tuulessa hapuileva on se ihminen, joka omistaa rakastavan ja tunteekkaan sydämmen ja ei ole esinettä, josta hän saisi tälle vastapainoa. Miten isänmaakin on vaan helisevä kuollut sana, ellei ole joku tai joitakuita sen lapsia, jotka rakkaudesta toisiinsa, sulautuvat yhdeksi jäsenistöksi, jotka avonaisina toisilleen toimivat yhdessä.
Mutta viimein tavotti uni ja siirti toiseen päivään.
XIV.
Iloisena ja keveällä mielin nyt Vanni liikkui vaatteen silityspöytänsä vaiheella. Pellavan kellahtavat kumaltelevat tukat kahtena suurena palmikkona leiskuivat hartioilla, joitten latvat punasella silkkinauhalla oli sidottu yhteen ja muodostivat vyötäisiin asti yltävän moniväriselle hohtavan palmikkolenkin.
Koti tuntui nyt kodille enemmän kuin koskaan ennen ja ihmeellinen maku tuntui olevan sillä, ett'ei tullut päätöstä lähteä seminaariin taas outoon ja tuntemattomaan keskuuteen.
Milloin Sanna ja Vanni vaan liikkuivat ulommas kartanonsa portista, niin nähtiin he aina yhdessä ja oli Vannin rinnalla Sanna kuni vanha, rosoinen kanto, josta Vanni oli aikanaan puhkeutunut vihantana vesana ja kannon juurien kautta imemällä maasta kasvantavoimansa, kasvanut suureksi vihannaksi puuksi, suuremmaksi monta vertaistaan ja lehtevämmäksi ketään muita.
Ilmestyi paljon uusia tuttavia, jotka pyysivät käymään vieraisilla kotonaan. Mutta paljoa niitä kutsuja Sanna ja Vanni hylkäsivät. Puistossa, kadun pohjoisella puolen aivan kadun vierellä oli tuuhea metsä; se oli ainoa paikka, jossa he enimmin hupikävelyillä käydessään viihtyivät. Mutta siellä ei koskaan saaneet he olla kahden, vaan aina siellä oli yksi tai toinen, joka jonkin tekosyyn nojalla tukkeutui seuraan. Ja kaikilta puolilta näytti siltä, että he enemmän ja enemmän tulevat yhteiskunnassa huomatuiksi ja että se tuli itsestään, noin vaan ajan virran mukana, ilman heidän sitä vähintäkään takaa-ajamatta.
Oli joulukuu jo käsissä. Talvi oli luonnossa, kaikki kansa liikkui turkki päällä ja rahtimiehetkin huopasaappaissaan nähtiin kuuraisina kävellä kurkkasevan rekikuormainsa mukana kiriseväin jalasten jälkeä. Rannan puutkin ryhöttivät valkoisessa kuurassa ja järvissä jäät halkeilivat, että lakkaamaton mourina kuului kuni ukkosen jyrinä ja tuntui, kuni luonnon voimat olisivat kokonaan liikkeessä. Nyt olivat jäät järvissä tulleet ennen joulua kantaviksi, lujemmiksi kuin ennen kaukaan aikaan, eikä lunta ollut jäillä ensinkään, ainoastaan kuuraa, että siellä liikkuminen oli parempi kuin aivan kierällä jäällä. Kaupungin nuoriso puuhasi suurta rekiretkeä Tapaninpäiväksi, niin suurta, ettei koskaan ennen ollut sellaista ollut, ja siitä ei saanut jäädä ketään siihen ikäluokkaan kuuluvia pois. Matkan suunta oli jo päätetty kahden peninkulman päähän Kausalan hoviin, suuren Niepingin selän toisella rannalla. Useilla pojilla oli jo neitonen tiedossa rekitoveriksi, mutta kenellä ei vielä ollut, ne kävivät pyytämässä Vannia. Mutta kun ei kukaan tahtonut Sannaa, niin Vanniltakin saivat rukkaset. Mutta Sannan setän poika Ketolan Aaro oli ylpeä. Hän ei huolinut niistä, jotka mielellään olisivat lähteneet, ja niitä, joita hän tavotteli, ei hän saanut, ne oli jo vienyt toinen. Sentähden oli nyt Aaro jouluiltana vielä ilman ja tuli pyytämään Vannia, selittäen miten tällä rekiretkellä on lavea kansallinen tarkoitus, miten esimerkiksi kaikki kursailemiset, kaikki teidittelemiset kaikkien väliltä jäävät pois, että koko matkue on yksiä sisaria ja veljiä; ja miten suuri askel tämä on ruotsalaisuuden voittamiseksi, sillä siellä kaikki puheet ja laulut pitää käydä suomeksi, yksin vaan suomeksi, ei miksikään muuksi. Ja sanalla sanoen: ei mitään arvoastetta saa olla yhden eikä toisen välillä, vaan kaikki, juuri kaikki ihan kuni yhden emon kantamia.
Tämä tuntui sangen luonnolliselta Vannistakin, mutta kun kuuli, että Aaro ei tahtonut Sannaa, ja tiesi, että sopimatonta olisi heitä kahta sovittaa yhteen rekeenkään eikä suinkaan kyytimieskään heitä ottaisi, niin Vannin povessa jylähti oudosti, kasvot vaalenivat ja koko homma tuntui masentavalta. Katseli vaan pienessä joulukuusessa palavia kyntteliä, silmäili sen joulukuusen valaisemaa pientä kamaria, joka nyt enemmän kuin useinkaan muulloin näytti hymyilevän rauhasta ja tyytymyksestä. Tätä hän silmäili ja odotti, mitä Sanna virkkaisi vastaukseksi Aaron puheeseen. Sanna ei kuitenkaan puhunut mitään, niin Vannin ruumis hetkahti kieltävän näköisesti ja kuului ynseästi murahtava sana:
— En suinkaan minä yksin lähde.
— Ei, ei, eipä suinkaan yksin, kiirehti Aaro sanomaan. Tarkoitukseni on, että tulisit minulle rekitoveriksi.
— Niinapa niin, mutta minä tarkoitan Sannaa.
— Sannaa, huudahti Aaro, eikä ollut ymmärtävinään Vannin mieltä. Tämähän on nuorten, meidän ikäisten hupiretki; eikä oikeastaan sen ikäisten kuin Sanna on. Vai mitä Sanna?
— Niinipä niin. En suinkaan minä lähtisikään, kuului Sannan suusta tyyni vakuutus.
Tästä sai Aaro taas uutta lisäkettä esitysinnolleen, kääntyi Sannaan ja jatkoi:
— Mutta Vannia et suinkaan kieltäne. Olisihan ihan kuivaa järjettömyyttä, jos Vannia estäisit… Vanni, joka ei koskaan ole senlaisissa ollut, niin tämä jos mikään on hänelle erinomaista. Senlainen on joskus omiaan virkistämään sekä sielua että ruumista. Siellä jos missään haihtuu kodin ahdasmielisyys ja ikäänkuin puhdistuu ihminen kodin jokapäiväisyyden tomusta, näköpiiri laajenee ja avautuu ulommas kodin yksinkertaisuudesta.
— Kodin yksinkertaisuudesta, keskeytti Sanna. En ymmärrä, miten senlainen puhdistaminen olisi tarpeellista. En sano sillä, että tahtoisin kieltää Vannia menemästä, vaan kuitenkin tuntuu se oudolta, kun nuoret ihmiset, jotka eivät ole vielä elämän pitkästä läksystä yhtään värssyä oppineet, puhuvat jo kodin epäpuhtaudesta, sen tomuista, sen yksinkertaisuudesta ja sitä vastaavasta puhtaudesta, vapaudesta ja sen tuntemattoman avaruuden näkymättömästä voimasta, josta ei ole heillä itselläänkään muuta kuin paljaita haaveiluja.
— Sinä Sanna olet yhtä herkkä kuin kaikki muutkin ihmiset närkästymään jostakin sanasta, vaikka eivät tarkoin tiedä sen merkitystäkään, jatkoi Aaro totisesti… Kodin yksinkertaisuus sanaan sisältyy pahaa ja hyvää… Pahaa en kuitenkaan tarkoittanut. Koti olkoon vaikka loistavin, täydellisin ja monipuolisin koko maailmassa, mutta siltä on se verrattuna tuhansiin muihin koteihin ja kaikkiin niihin asukkaihin yksinkertainen. Mutta kodilla kuitenkin, olkoon se kuinka pieni tahansa, on ja pitääkin olla se viehätysvoima, että sitä ei vaihda mihinkään. Eikä rekiretkemmekään tarkoitus ole halventaa kodin arvoa, vaan päinvastoin puhdistaa sen kunniaa ja tulla tuntemaan muitakin ihmisiä eikä vaan itseään.
Sanna ymmärsi nyt erehtyneensä Aaron suhteen. Tunsi, että rekiretken tarkoitus on vaan paljasta hyvää, ja hyvää hän ei tahtonut Vannilta kieltää, niin tekeytyi ystävälliseksi ja virkkoi:
— Kuten jo äsken sanoin, en tahdo Vannia kieltää lähtemästä, mutta ainoastaan sinun kanssasi, kun sinä olet sukulaiseni.
Tuossa sanassa "ainoastaan sinun kanssasi", kuului suuren luottamuksen kaiku Aaroon, jonka kasvot leimahtivat virkeiksi ja iloisesti, hän huudahti:
— Silloimpa me lähdemme. Eikös niin, Vanni, ihan tuohon käteen.
— No, olkoon menneeksi, virkkoi Vanni kättään ojentaissa, mutta arka punastus näkyi Vannin kasvoissa ja kysyvän silmäyksen vilkasi Sannaan, että mitä Sanna tästä kumminkin näyttäisi pitävän.
Vanni tuli nyt aivan tyyneksi, ei edes kuullut Aaron ja Sannan keskusteluja illan kuluessa. Rekiretken suuremmoisuus tuntui aivan selittämättömältä ja tyrmistytti se aivan siihen paikkaan. Sellaiseen suureen joukkoon meneminen tuntui aivan tukehduttavalta, mutta toiselta puolen tuntui vahingolta jäädä pois nyt, kun Sannakin niin mielellään lupasi, ja turvallisuus Aaroon tuntui kasvavan yhä enemmin, koskapa Sannakin sanoi lupaavansa hänet ainoastaan Aaron matkaan… "Ainoastaan Aaron kanssa" johtui Vannin mieleen ja Aaron kuva iskettäytyi selvemmin hänen sieluunsa, kun hän ajatteli joukon suuruutta Kausalan hovissa, johon näki hukkuvansa kuni kärpänen mereen, ellei olisi Aaroa, josta pitäisi kiinni… Ainoastaan Aarosta pitäisi hän kiinni.
Puistojen ympäröimältä Ruhtinaantorilta oli kaikkien määrä lähteä yhdessä jonossa ensin kaupungin halki Niepingin selän rantaan ja sitten jäälle tultua rinnakkaisena matkalintujen tapaisena raitona halki selän Kausalaan.
Lähtötunti oli joutunut. Kahdessa pitkässä rivissä jonottivat lähtijät. Kaupungin pulskin ajuri istui nyt Vannin ja Aaron reen ketaroilla, ja joukon komein hevonen komeimmissa tamineissa seisoi edessä kuni tuomittu, odottaen lähtöä. Mutta kohta oikasi eellimäinen pari matkalle, niin silloin ikäänkuin säikähdyksestä remahtivat hevosten helyt ja jokahinen kaplas oli heti liikkeessä.
Ei yksikään silmä, ei vanha eikä nuori nyt tahtonut jäädä näkemättä tätä matkuetta, ja suuri oli katsojakansan paljous katuvierillä. Matkue antoi hevosten mennä hiljaista lönkkäjuoksua kahtena rinnakkaisena jonona alas rantaan, ettei ketään sortuisi matkueen jalkoihin. Mutta kellot ja kulkuset hevosten verkalleen juostessa remisivät sitä hurjemmin ja synnyttivät valtaisen räikinän, johon hukkui koko kaupunki.
Rantaan tultua levisi matkue siten, että jonojen eellimäiset jäivät raidon keskimäisiksi ja jälkimäiset tulivat raidon päihin. Siten ne valtaisena kaarena ojentavat matkansa halki Niepingin selkää Murjun saaren etelä- ja suuren Väinönsaaren pohjoispuolitse aina Kausalan hovin siintävää rantaa kohti. Ja tuokion perästä näkyi matkue hienona vyönä kuni syksyiltana lännen rantaa kohti vaipuva joutsenraito. Kaukaiset vuoret vaan himisivät vastaukseksi sille tuskin kuuluvalle kellojen pauhulle, mikä matkueesta levisi tyyneen pakkasen kirteään talvi-ilmaan. Rekiretken paluumatkalla kyytimiesten hevoset juosta helkuttelivat melkeen kuni tahdin jälkeen, joten taas matka vieri, tie lyheni. Mutta ei kukaan joutanut kajoamaan siihen yksitoikkoiseen kellojen hölkkinään eikä matkan tasaiseen lyhenemiseen. Mieli oli kaikilla täysi äsköisestä hurakasta Kausalassa ja kelkkein mielin puhelivat rekitoverukset keskenään.
Vanni oli kuitenkin tyyni ja itseensä uponneen näköinen. Mieli tuntui oudolta ja pahalta, ei hän itsekään tiennyt, minkätähden se niin oli. Tämän huomasi Aaro jo matkan alussa, niin kääntyi Vanniin ja ennenkun kerkesi ajatellakaan, viskasi vasemman kätensä Vannin hartiain taakse ja iloisesti huudahti:
— Sinä, Vanniseni… Mitäs nyt sanot? Eikös se ollut jotakin erinomaista, kuten jo edeltä sanoin, vai mitä?
— En sano mitään, kuului Vannin tyyni vastaus.
— Sinä voit sanoa, mutta et tahdo, jatkoi Aaro. Senlainen hetki ei mene nuoren sielusta niin läpi, ettei siitä voisi sanoa sitä tai tätä… Me olemme nuoria, me tarvitsemme elää, me tarvitsemme aina silloin tällöin raitista elonilmaa keuhkoihimme ja jos mikään, niin tämä se juuri on sitä.
Nuo viimeiset sanansa Aaro oikeen innoissaan huudahti, siten enemmän vaikuttaakseen Vanniin, mutta Vanni ei virkkanut mitään. Mieli tuntui vaan syventyvän syvempään alakuloisuuteen. Aaron käsikin hänen hartioittensa takana, vaikkapa se olikin hermotonna, tuntui kuin kahlehtivan, jonka tähden kyytimiehenkin silmä silloin tällöin pyrki turkin kauluksen raosta tirkistämään rekiperään, etenkin kun hänen korvaansa pisti somasti äskeinen Aaron sana "Vannini."
Aaro kun näki, ettei tätä tietä Vanni antautunut keskusteluihin, niin tekeytyi vakavaksi ja alotti toiseen tapaan.
— Ihmisluonteita on monenlaisia. Niitä on sangen monenlaisia. Joku niistä ei viihdy missään, niinkuin yksinäisyydessä ja nauttii ainoastaan työstään. Toinen nauttii työttömyydestä, ja vaihtelevasta ajanvietosta. Joku nauttii erittäin nähdessään iloisia seuroja. Toinen nauttii saadessaan itse iloita seurassa. Mutta minä nautin ainoastaan suuresta humusta, juuri senlaisesta kuin tänä iltana oli Kausalassa… Sanoppas, Vanni, mistä sinä oikeen nautit?
— En mistään, murahti Vanni lyhyesti. Hän arveli sanoa, että minä nautin ainoastaan työstäni ja tiedän silloin olevani hyödyllisin ihminen maailmassa, vaan kun tiesi, että tämä lisäisi vaan puheluintoa Aarolle, joka ei nyt tuntunut häntä huvittavan, niin ei sanonut sitäkään.
Aaro näki, että Vanni on nyt sillä tuulella, ettei tahdo antautua suurempaan ajatusten vaihtoon, mutta hänen sentähden mykäksi jäämisensä tuntui aivan sopimattomalta, niin vei taas puhetta toisaalle koetteeksi, löytäisikö sieltä sitä, mihin Vanni tarttuisi.
— Tuo tähti tuolla, alkoi Aaro, tuo suuri tähti juuri tuolla, näetkö, mihin sormeni osottaa, tuo juuri tuolla, joka niin puhtaan näköisesti rapistelee silmiään, on suurempi tätä meidän maapalloamme, ja samalla tavalla monet noista muistakin tähdistä ovat tätä maapalloa suurempia ja kaikki ovat tulleet tyhjästä, saaneet alkunsa avaruudessa lentävistä tomuhiukkasista. Sitä tomua on joutunut ensin kokoon tuommoinen, juuri tuommoinen kahden nyrkin kokoinen mukula. Se on ruvennut pyörimään avaruudessa ja kokoamaan lisää tomua, joten miljoonissa vuosissa ovat kasvaneet siksi mitä ne nyt ovat. Luonto on sitten synnyttänyt senlaisia asukkaita ja eläimiä, mitkä sopivat mihinkin ilmanalaan.
Siitä, minkälaisia asukkaita missäkin taivaankappaleessa luullaan olevan, kertoi Aaro ihan syventyneenä niihin, mutta Vanni kun ei näkynyt käsittävän sitä, niin palasi hän tähän maapalloon ja kertoili tämän kehittymisestä, sen maan-alaisen tulen syntymisestä, sen vaikutuksesta maanpinnan muodostumiseen, sen vaikutuksesta kasvikuntaan ja vieläpä ihmisiinkin.
Mutta matka loppui eikä Aaro saanut Vannia toivotulle puhetuulelle, niin tunsi jäävänsä ikään kuni vieraaksi rotutoveristaan. Ja tuntui Aaron mielestä koko rekiretki aivan arvottomalta ja makunsa menettäneeltä. Sitä hän ei kuitenkaan ilmoittanut, pysyi vaan nauttivan näköisenä loppuun asti.
Vanni oli kaikkeen tähän ikään kuni humaltunut. Ainoastaan kellojen yksitoikkoinen reminä virtasi läpi päästä; samaa tietä kulki Aaron puhekin eikä siitäkään jäänyt enempää kuin tiukujenkaan soitosta. Mutta kun päästiin kaupungin rantaan ja kaupungin rakennukset helisivät vastakaikua kellojen räikinään, niin Vanni heräsi kuni unestaan ja iloisesti huudahti:
— Ai, kuinka somalta kuuluu tuo vastakaiku. Ai, ai, kuinka somalta. Se on kuni kotoista puhetta, ihan kuni äiti kotona iloissaan huutaisi, nähdessään lastensa tulevan kotiin.
Aaro ajatteli sanoa, että senlaiseksi se juuri tulee ihminen, aina pysyessään kolona, ettei viihdytä mikään muu kuin koti, mutta näki matkan loppuvan kesken ettei kerkeäisi siitä tarpeeksi asti puhua, niin jätti toistaiseksi ja mukautteli vaan Vannin ihailemisiin.
Aaro tahtoi kyytimiehensä kyyditsemään heitä Vannin kotiin ja seisotettiin Vannin porrasten edessä. Mutta Sanna, kun ei tullut vastaan ottamaan, niin Vanni ei käskenyt Aaroa sisälle, tarjosi vaan kättä ja kiitteli lämpimästi hyvästä toveruudesta.
Aaro luuli Vannin hyvästijätössä kuulevansa jotakin syvempää ystävyyden ilmausta, niin puristi Vannin käden kauvaksi käteensä ikäänkuin pantiksi siitä, että saa Vannin tunnustamaan oliko rekiretki miellyttävä vai ei.
Vanni pysyi vaan herttaisena ja iloisena, kiitteli yhä Aaroa kaikesta hyvästä, pyysi anteeksi sen, ettei viitsi käskeä huoneeseen kun Sanna nukkuu. Melkein kuni riistämällä irrotti kätensä Aaron kädestä ja alkoi matkasaali vasemmalla käsivarrellansa kiivetä portaitaan ylös.
Aarokin, hyvää yötä sanottuaan, lähti astua vihmomaan kotiinsa, ja erottua niin muhkeasta olennosta kuin Vannista, tuntui mieli tyhjältä. Ei mitään muuta ollut jäljellä siitä äsköisestä rekiretkestä kuin se hämärä ystävyyden koitto, joka Vannin syvimmästä oli häämöttävinään hänen hyvästijätellessään.
Vannin mieli pysyi katkeamatta siinä rekiretkessä, mutta vaikka hän sitä myötäänsä ajatteli ja koki sulattaa elämään, niin sen sisällöstä, sen tuloksista ei tullut mitään selvää, Alituistaan näkyi silmissä ne tuttavain ihmisten innokkaat kuvat, mutta ne näyttivät vaan tuulta hapuilevan ja riippuvan kiinni vaan luonnottomissa tähtien tavottelemisissa, kuten Aaron matkatarinatkin. Vanni olisi tahtonut puhua Sannankin kanssa tästä, mutta ei osannut ja sitä pahemmalta se vaan tuntui. Vanni sai halun lukea raamattua ja tunsikin viihtyvänsä siitä enemmän kuin koskaan ennen.
Sannakin huomasi nyt Vannin käytöksestä, että rekiretkellä oli ollut jotakin, joka ei ole Vannia miellyttänyt, ja tuntui se hänestä hyvältä. Ajatteli kysellä rekiretken menoista, mutta varsin näyttääkseen, että hän ei perusta mitään senlaisista lystipaikoista, ei kysellyt mitään, mietti vaan että tuleepa se aikaa voittaen itsestäänkin tiedoksi.