XV.
Viikko oli nyt umpeen kulunut siitä rekiretkestä, kun tuiskuisena sunnuntai-iltana Sanna ja Vanni olivat pyöreän pöytänsä ääressä lukemassa raamattua, mutta Aaron tultua kilmasivat pystyyn kuni ihastuksesta Aaroon häntä tervehtimään. Sanna oikein iloissaan huudahti:
— No tuonlaisella ilmalla!…
— Eihän ilma miestä syö, kuului Aaron suusta tyytyväinen sana, etuhuoneeseen kopistellessa nutustaan enintä lunta.
— No, olithan velikulta soma kun tulit, lisäsi Sanna, käyhän peremmäksi, soma, soma kun tulit. Tuonlainen nurkissa jyrisevä pyry tekee mielenkin niin synkäksi, ettei tahdo viihtyä ei mihinkään.
— Ja juuri itätuulella, ilman tänlaista pyryäkin on mieliä synkentävä voima enemmän kuin muilla tuulilla, vakuutteli Aaro, astuessaan Vannin ja Sannan seuraamana kamariin.
— Muita eikös se ole todellakin totta, että itätuuli enemmän kuin muut tuulet synkentävät mieltä? lisäsi Sanna. Vaikka en ole osannut merkitä, vaan nyt muistan jo lapsena ollessani erään sanoneen, ja minä muistan että aina itätuulella olen levoton ja voin pahoin.
— Se on totta, toisti Aaro. Sen on ihan tutkijat käsittäneet, että sillä on senlainen mielen tympeyttä ja ärtyisyyttä vaikuttava voima.
— Nyt minä, itätuulella kun tulen levottomaksi, tiedän että syy on tuulessa. Tähän asti olen aina senlaiseksi tultuani murehtinut, että miksi minä nyt taas senlainen olen, mukautti Sanna mielissään.
— Etpähän nyt ole ärtyinen etkä paha kuni itätuulen lapsi, kuten aina sanotaan, muistutti Aaro naurahtaen.
— Niin, sen tähden kun sinä tulit, toisti Vanni.
— Todellakin sen tähden kun sinä tulit, lisäsi Sanna.
Vanni oli nyt laittanut pieneen hellaan tulen ja teeveden kiehumaan, niin kiirehti nyt pyöreän pöydän kolmannelle kulmalle istumaan, jossa jo Sanna ja Aaro istuivat kahdella kulmalla, ja somalle tuntui nyt olo, somemmalle kuin koko viikolla. Aarokin tunsi aivan näkymättömällä tavalla huokuvaa ystävyyttä siinä seurassa ja hänestäkin tavattoman somalle tuntui mielestä siinä oleminen. Mutta hänen tapansa ei ollut koskaan tyytyä paljaaseen olemiseen, niin nytkin piti saada puhe alkuun jostakin asiallisesta. Mutta nyt oli erinomainen halu hänellä valita puheluaine senlainen, joka ei kyllästyttäisi talon väkeä, jos vaan arvaisi valita. Sannan kuuloon hän ei tahtonut alottaa muistelua viime pyhäisestä rekiretkestä ja mitäpä siinä olikaan muistelemista, se itsestäänkin tuntui jo vanhalta. Raamattu oli ainoa kirja siinä pöydällä, niin hänen kätensä vaistomaisesti menivät siihen raamattuun ja hetkisen sitä katseltuaan virkkoi:
— Tiedättekö että minäkin olen ruvennut lukemaan raamattua? jonka sanottuaan viskasi kysyvän silmäyksen Sannaan ja Vanniin.
Vannin koko ruumis hytkähti. Kävi mieleen että saikohan Aarokin halua raamatun lukemiseen samasta syystä kuin hänkin. Entä se Kausalan lysti ei viihdyttänytkään niin suuresti kuin edeltä luultiin. Tämän huomasi Aarokin, että hänen sanansa vaikutti Vanniin miellyttävästi, niin sai halun enemmän siitä keskustella ja aikoi viime pyhäiltaisen tähtien tutkimisensa yhdistää raamatun kertomusten vastapainoksi ja ruveta niillä alusta lähtien jollakin hienolla tavalla kumoamaan muka raamatun totuuksia luomisen kertomuksesta. Mutta ennenkun kerkesi mitään sanoa, niin Sanna kysyi: "Mistä se tuli?" Ja Sannan kasvoissa näkyi kummastus, kuten ainakin odottamattomasta uutisesta.
— En tiedä itsekään, muistutti Aaro, mutta on muun lukemisen väliin tuntunut somalta lukea raamattuakin ja olen lukenut jo lopulleen koko ensimäisen Mooseksen kirjan.
— Mitä siitä olet löytänyt? hymähti Vanni ja suu vetäytyi naurun kihnaan.
— Yhtä ja toista… Mutta enimmän askaroitti minua se seikka, että mitä ajatteli Jumala silloin kun asetti ihmisen siihen paratiisiin. Ja sitten asetti sen kielletyn puun senlaiseksi viekotuskaluksi keskelle paratiisia.
— Mutta olihan ihminen luotu viisaammaksi kaikkia luotuja, muistutti Sanna, niin piti hänen tietää mikä on kiellettyä mikä luvallista, koskapa kuitenkin se puu oli kielletty.
— Mutta ajatteleppas, että ne olivat vasta luotuja, kehittymättömiä lapsia, tuskin kuukauden vanhoja!… Jos ne olisivat olleet senkään verran kehittyneitä kuin me tässä ja meidän laiset muutkin, niin sitten saisi syyttää meitä.
— Elä puhu mitään. Ihan varmaan, jos Tapanin iltanakin olisi se kielletty puu ollut Kausalan suuressa salissa, niin sen omenat olisi syöty ensiksi, muistutti Vanni puolileikillään.
— Eihän mitä!
— Usko pois, uudisti Vanni. Minä ja sinä olisimme käyneet ensiksi sen kimppuun ja kaikki muut perässä.
— Ei maar ole totta. Et saa minua siihen uskoon. En varmaan olisi Aatami kurjan tavalla syönyt niitä omenia, jos olisit niitä helmaasi karistellut.
— Ihan kilvassa, usko pois, väitti yhä Vanni.
— No emme huoli ruveta kiistämään… Mutta mitä Jumala loi sitä käärmettä, koska sanotaan, että käärme oli kavalin kaikkia eläimiä. Mitä varten Jumalan tarvitsi kavaluutta luoda maailmaan?
— Ei ole sanottu että Jumala oli luonut käärmeen, keskeytti Sanna. Saattoi olla niin, että se langennut enkeli rupesi matkimaan Jumalaa ja luomaan yhtä paljon pahoja eläimiä kuin Jumala loi hyviä, ja sitä tietä on tullut kaikki tuo sota ja murhan himo eläinkuntaan.
— Paljon mahdollista… Mutta sittekin minusta tuntuu, että on Jumalan syytä siihen että ihmiset ovat langenneet syntiin.
— Nyt et ole viisaampi Aatamia, keskeytti Sanna… Jumala kun tuli nuhtelemaan kielletyn puun syönnistä, niin Aatami syytti Eevaa ja Eeva syytti käärmettä.
— Nyt te olette minun kokonaan kiertäneet, virkkoi Aaro naurahtaen ja katseli Sannaa ja Vannia silmiin.
— Sen olemme tehneet, paras että tunnustat, muistutti Vanni. Ja nythän sinä jo uskot, että Kausalan salissa Tapanin iltana ei kielletty puu olisi kauvan säilynyt terveenä.
— Sitä en kuitenkaan usko.
— Mutta onhan siellä kai tehty jotain muuta semmoista, jonka Jumala on kieltänyt, virkkoi Sanna, kuten tanssia ja muuta senlaista.
— Ja sinä Aaro olit ensimäinen, muistutti Vanni ivaten. Söit kun söitkin kielletyn omenan.
— Minä vaikenen.
— Sehän on parasta sinulle, veli kulta, sillä työläs on potkia tutkainta vastaan, jatkoi Vanni ja kasvoissa näkyi lystikäs voiton ilo.
Aaro heittäytyi äänettömäksi, mutta tuokion perästä jatkoi:
— Olihan siellä Kausalassa kumminkin jotakin hyvää. Tässä matoisessa maailmassa kaikkihan on pahalla sekoitettua, mutta kaikkialla kuitenkin pahan seassa vilahtelee hyvääkin. Luulempa että myönnät Vanni kumminkin niin olleen Kausalassakin.
— En voi sanoa… Tyhjänä, kopisevan tyhjänä saavuin kotiin, vakuutti yhä Vanni.
Aaro ei jatkanut, hämmenteli vaan pienellä lusikalla teevesilasiaan, tunnusteli sitä joko on jäähtynyt juotavaksi, ja kun näki, että Vanni ja Sannakin ottivat lasinsa juodakseen, niin otti hänkin, tuntui ihan kuin sääntö pakottaisi juomaan yhtä aikaa. Mutta Sanna kuitenkin laski ensimmäiseksi tyhjän lasinsa pöydälle ja kun näki Aaron olevan niin miettimistuulella ja näki selvään, että hän hakee taas omituista ainettaan keskustelun perusteeksi, niin varsin haihduttaakseen häntä siitä aineestaan, lausui Sanna hyvin asiallisella painolla:
— En ole elämän kuva kenellekään, mutta kummallista on nähdä kun nykyinen nuoriso on joutunut tuon muotikilpailun orjaksi. Ne ovat, sanon minä, täydellisiä orjia… jos missään niin niissä huvipukineissa sen orjuuden selvimmin näkee.
— Sinä puhut nyt kuten ikivanhat ihmiset, tarttui Sannan sanaan Aaro. Tuntuu ihan siltä kuin sen koko lauseen olisit lainannut yhdeksänkymmenen vanhalta mummolta, mutta, minä vastaan siihen nuorten tavalla. Ei ole tästä muotihulluudesta syyttäminen nykyistä nuorisoa. Se on ajan virta, joka on hukuttanut koko maailman. Ja sen mukana täytyy mennä, ei auta tutkainta vastaan potkiminen, kuten äsken sanoit. Ja kun sinäkin laitat samalla tavalla kuin muutkin, niin ei näytä pahalta.
— Sanoit vanhoilta ihmisiltä lainanneeni äskeisen lauseen, mutta meitä käsketään kunnioittamaan isää ja äitiä.
— Se on totta. Mutta isät ja äitit ovat olleet kynsin hampain kiinni sen aikuisissa muodeissa, niin emme tässä suhteessa tarvitse totella heitä.
— Oli miten oli, niin liika on liikaa.
— Ei mikään maailmassa voi olla vaa'alla punnittua.
Sanna arveli vielä sanoa, että kaikki voi olla Jumalan sanan vaa'alla punnittua, mutta kun tiesi ettei itsekään ollut tarkoin sitä vaakaa käyttänyt, niin oli vaikea esittää toisellekin. Jättäytyi äänettömäksi, oli kumartuvinaan katselemaan raamatun lehtiä, mutta ei hän siitä mitään nähnyt, sillä mieli hapuili muualla.
Aaro näki Sannan syventyvän johonkin muuhun ja pelkäsi hieman loukanneensa Sannaa, niin tekeytyi herttaiseksi ja hyvittääkseen Sannaa lämpymällä tavalla, virkkoi:
— Eikös niin, Sanna, että minäkin olen oikeassa?
— Yksi luulee olevansa oikeassa siten, toinen täten, kuului Sannan suusta vastaus.
— Mutta omaa vakaumustaan ei voi kukaan myödä tai vaihtaa toisen vakaumukseen, jatkoi yhä Aaro. Semmoinen ihminenhän on aivan tuulen heiluteltava.
— Mutta mitä on silloin etua niistä yhteispyrinnöistä, niistä nuorison kokouksista, kun ne eivät vaikuta vakaumusten sulattamiseksi? Ilmanhan on mahdotonta päästä toisiaan lähestymään ja tulla ymmärtämään toisiaan, muistutti Sanna vakavasti.
— Sitä on sentään paljo, paljo, sangen paljo, jossa voi yhtyä silti, jos tuonlaisissa sivuseikoissa kuin esim. jumaluuskäsitteissä ei sopisikaan aivan yhteen. Sanalla sanoen: Jumalan kieltäjienkin kanssa voi olla äärettömän paljon yhteistä.
— Mitä esimerkiksi?
— Ne voivat iloita yhdessä, ne voivat surra yhdessä, ne voivat rakastaa toisiaan ja toisia kansanryhmiä yhdessä, ja kaikki mitä jokapäiväiseen leipään kuuluu voi olla yhteistä.
— Sinä puhut kuni keitetystä lampaan päästä, lisäsi Sanna. Miten esimerkiksi voivat rakastaa toisiaan ne, jotka eivät sinun käsityksesi mukaan ole saman Jumalan luomiakaan. Toisen heistä on luonut Jumala, mutta toinen on tullut itsestään, luonnon kehittäessä jostakin apinasta, niin miten heidän välillään rakkaudeksi sanottava yhteisyys voi olla mahdollista?
— Siten, että joka luulee olevansa Jumalan luoma voi olla luonnon luoma, apinasta kehittynyt; joka luulee olevansa luonnon luoma voi olla Jumalan luoma. Sitä väliä ei ole meille kukaan varmasti erottanut. Mutta sitä paitsi Jumala, jos hän olisi luonutkin, ei ole meitä luonut valmiiksi, vaan luonnon kehityksen alaisiksi ja sentähden me tarvitsemme kehittyä käsikädessä. Ainoastaan siten voimme kehittyä yhdeksi kansaksi, siitä emme pääse puuhun ei pitkään.
— Onko sinullekin saman tekevä josko olet Jumalan luoma tai luonnon voimain kehittämä, apinasta kehittynyt?
— Juuri saman tekevä se on minulle ja muille, olemmepa tulleet ihmiseksi mitä tietä tahaan, kunhan olemme hyviä ihmisiä, se on pääasia.
— Mutta ihmisen hyvyys jos ei ole Jumalasta kotoisin ja perustu Jumalaan, niin se on vaan hetken kukka, joka kiusauksen helteessä lakastuu ja kuoleentuu kokonaankin, sillä sen hyvyyden juuret perustuvat epävarmaan maahan, jonka pohjalla ei hyvyyden juuret voi mennä syvälle.
— Mutta ihmisellä on mahdollisuus kehittyä yhtä hyvin hyvässä kuin pahassakin.
— Mutta ainoastaan Jumalassa kiinni pysyen, virkkoi Sanna varmasti.
Aaro tunsi nyt tarinan menevän liian vakavalle tolalle ja pelkäsi jossain määrin Sannan näistä kiistelyistä loukkautuvan tai kyllästyvän, niin heittäytyi äänettömäksi ja päästäkseen toiselle tolalle kääntyi Vanniin ja hymyillen virkkoi:
— Sanoppa Vanni oikein todella mitä sinä pidit niistä Tapanin illan kekkereistä.
— En mitään, en sanalla sanoen mitään, virkkoi Vanni päätään punaltaen, olin vaan kuni peruna piimävellissä tai väärä raha oikeitten rahojen joukossa.
— Se nyt ei ole ensinkään totta. Sinähän sait niin paljon ystävyyttä osaksesi, ettei sinun vertaistasi ollut monta koko joukossa, senhän näin silmilläni.
— Ystävyyttä! Suurta teeskentelyä vaan.
Aaro punalteli päätään, oli olevinaan kummissaan Vannin sanasta. Sitten rykäsi, puistalti taas päätään, oli katselevinaan Vanniin oikein tutkivasti ja virkkoi:
— Täytyy sanoa että senlaiseksi sitä juuri kasvaa ihminen ollessaan erillään muista, että ei voi toisesta luulla mitään muuta kuin paljasta pahaa. Siellä ei ollut vähintäkään teeskentelyä, Ei mitään muuta kuin avonaista yhdenvertaisuutta ja lämmintä ystävyyttä toisilleen.
Vanni naurahti, mutta tekeytyi totiseksi taas ja lisäsi:
— No jo sinä olet ihan päihtynyt siitä rekiretken lystistä kun et muusta saata puhuakaan kuin siitä. Jos tietäisit minkälaista ivaa sait osaksesi kun tanssiessasi langetit ja lankesit itse mukana sen Pyyrysen Tiltan kanssa, niin et maar sanoisi puhtaaksi ystävyydeksi. Totinen ystävyys peittää toisen viat eikä asetu sepittämään minkäänmoisia irvikuvia.
— Mitä siitä sitten sepitettiin?
— En ole juoruämmä enkä paljon puutu.
Aaro tyrmistyi kun muisti, että juuri hänen syynsä oli sen tytön lankeamiseen. Hän hurjuudessaan vei sitä Tiltaa ihan lennossa, ja sitten ajattelemattomuudessa polki jalalle ja silloin silmänräpäyksessä meni tyttö kuni auskari ylen kuppuraisiaan. Tunsi sääliä tyttöä kohti; josko todellakin viitsivät virnistellä, niin on ihan anteeksiantamaton teko.
Aaro tätä ajatellessaan tuli ihan mykäksi, että Sannan tuli sääli Aaroa, niin alotti puheen siltä kannalta, joten tiesi haihtuvan sen nykyisen ajatuksen ja kysyi.
— Joko sinä nyt mihin asti olet kerinnyt sitä lakitiedettäsi lukea?
— Olenhan minä jo lukenut. Ensi kesänä toivon saavani suorittaa oikeustutkinnon.
— Oikeustutkinnon! Joko todellakin niin kaukana?
— Johan toki on aikakin. Neljäs vuosi on jo kulumassa, kun olen yhtämittaa lukea jyrännyt sitä samaa ja samaa lakitiedettä.
— Neljä vuottako todellakin siitä kuin tulit ylioppilaaksi?
— Keväällä toukokuun kahdeskymmenes päivä täyttyy neljä.
— Siinä se aika kuluu, on mennyt se aika kuin unissa, on kuni eilinen päivä… Mutta sinustahan kohta tulee tuomari.
— Niin tietopuolelta, mutta ei ansiolta. Sitä saa kymmeniä vuosia vielä ajelehtia kuin kalamiehen koira rannoilla ennenkuin sitä on minkäänlaisen tuomarin paikan saamisesta toivoa.
— Miten se niin on?
— Niitä on aina vanhempia oikeustutkinnon suorittaneita, niin ne pääsevät virkoihin, edelliset aina edellä kuni myllyssä.
— Mutta sitten ne ovat herroja.
— On ne sitten herroja, että pois tieltä vaan.
— Samanlainenko sinustakin tulee kun joudut tuomariksi?
— Samanlainen, juuri samanlainen, ei parempi eikä pahempi, mukautti
Aaro naurahtaen.
Aaro näki, että Sanna on nyt hyvällä tuulella, niin tunsi olevan parhaan ajan lopettaa keskustelut, ettei Sanna enää paheneisi. Hyppäsi etuhuoneen ikkunasta katsomaan vieläkö on tuisku, mutta samassa huudahti:
— Tuisku on laannut. Ilma tähessä kuin helmessä.
Sen sanottuaan alkoi hankkiutua pois, tarjosi kätensä hyvästiksi, pyysi sanakiistaansa anteeksi ja lähti ulos. Vanni kuitenkin otti käteensä suuren lampun ja saattoi rappusille, jonne Sannakin seurasi mukana. Aaro vielä kartanolla kumartaen pyysi kerran anteeksi sanakiistaansa ja hyvää yötä toivottaen pakeni portista ulos ja katosi pimeään talviyöhön. Ainoastaan raikkaat askeleet kuuluivat tuiskun huuhtomalta katukäytävältä, kunnes ne kokonaan kauteni kuulumattomiin. Silloin Vanni ja Sanna palasivat lamppuineen kamariinsa ja istuivat pöytänsä luokse lamppunsa vaiheelle. Sanna varasi päänsä käsiinsä ja mieli tuntui pahalta. Hän tunsi syvää kaihoa siitä kuin kuuli, että Aaro oli taipuvainen Jumalan kieltämiseen, josta hän aina oli toivonut Jumalaa pelkäävää tuomaria, hartaan uskovaisen äitin kelpo pojasta. Tätä ikävyyttään hän ei kuitenkaan ilmaissut Vannille. Tuntui vaan hyvälle kun Vanni ei ollut ihastunut siihen rekiretkeen, jonka hän nyt kuuli aivan tarkkaan Vannin ja Aaron keskinäisistä puheista. Ja oli jo nähnyt Vannin luonnostakin.
XVI.
Aaron tarkoitus oli tällä vieraisilla käynnillään päästä likemmäksi entistään Sannaa ja Vannia, mutta sitä vakuutta ei hänen mieleensä jäänyt. Tosin hän luuli Sannan ja Vanninkin kohtelussa huomanneensa jotakin tavallista suurempaa lämpimyyttä, mutta olihan Sanna häntä aina kunnioittanut kelpo miehen alkuna, josta syystä se on pitänyt vertaisenaan paitsi uskonnollisissa kysymyksissä, joten se Sannan ystävyys mahtoi olla nytkin samaa mitä ennenkin.
Rekiretki ei tuntunut Vanniinkaan vaikuttaneen rahtuistakaan likentävästi eikä varsinaisesti mitään, niin mieli oli nyt Aarolla tyhjää tyhjempi. Rekiretken tulos näytti nyt selvään, että Vanni on Sannassa kuni yhdestä juuresta, että Vannia ei miellytä se, joka ei Sannaakaan, ja nyt näki Aaro, että Vannia ei pääse likenemään kuin ainoastaan Sannan kautta. Ja Sannan suhteen tuntui melkeen keinot loppuneen. Näytti joutuvan peukalo ihan keskelle kämmentä. Kauvan aikaa vielä kotiin tultuaankin ajatteli tätä Aaro ja koko elämä oli vaan kuivaa olemista. Viimein hän kuitenkin päätti koettaa yhtä keinoa — heittäytyä poikamaiseksi veitikaksi, ei antautua mihinkään vakaviin tarinoihin Sannan ja Vannin kanssa ilman heidän alottamattaan ja silloinkin antaa mennä sinne mihin ne vievät, varsinkin uskonnollisissa asioissa. Hän tiesi olevansa miellyttävän kaunis ja ainakin Sannan ja Vannin mielestä toivorikas nuorukainen, niin päätti hän nyt ruveta enemmän asuskelemaan Sannan ja Vannin luona ja pitämään niitä iloisella tuulella.
Aaro oli tästä lähtien melkeen jokapäiväinen vieras Sannan ja Vannin kotona. Usein hän tuli aina silloinkin kun Sannalla ja Vannilla oli kiirein vaatteitten silitys. Piti lystinään olla niitten haittana, kun näki että niillä on tulen palava kiire.
Sanni ja Vanni koettivat usein olla suuttuvinaan, mutta Aaro keksi taas uuden kepposen, että väkisten porahti emänauru, johon Aaro lystikkäästi mukautti:
— Huh. Sitähän sieltä toivottiinkin, — ja jatkoi ilvettään kuni työtään, siksi kunnes Vannin täytyi tarttua syliksi Aaroon viedäkseen ulos. Mutta siinä syntyi aimo temmellys, että Sannakin sai hikipäässä Vannille avuksi tehdä työtä ennenkun Aaro saatiin haalatuksi kartanolle korkeita rappusia kolikolia alas ja sitten jättää sinne avopäin menemään kotiinsa. Palattuaan huoneeseensa panivat Sanna ja Vanni ovet salpaan ja Aarokin sen tiesi, ettei sinne ole nyt pyrkimistä. Tuokion perästä aina veivät Aaron hatun portin taakse puun oksaan, josta sai periä milloin halutti. Tästä huolimatta Aaro oli vieraana huomenna vereksien kirjeittensä kanssa, jos eivät vaan sattuneet havaitsemaan ennen että kerkisivät ovensa panna salpaan ja kiusata oven takana siksi kunnes kiireimmät työt oli tehty.
Mutta eräänä päivänä hän sattui taas pääsemään sisään juuri kiireimpänä hetkenä ja nyt hän ikäänkuin maksaakseen entisiä kiusoja teki kujeitaan entistä suuremmalla innolla. Taas otti Vanni Aaroa viedäkseen ulos, johon avuksi tarttui Sannakin, mutta nyt Aaro aikaansai suuremman temmellyksen vastaan kuin koskaan ennen. Viimein hän jamiusi. silityspöydän jalkoihin ja puhki:
— Ette nyt vie. Ette nyt vie, kuten ennen.
Mutta toiset siitä huolimatta haalasivat ulos päin, vaikka pöytä tavaroineen seurani mukana. Olivat pääsemässä ovelle kun raskas pöytä jaloiltaan jyrähti lattiaan ja alle sattui Sannan jalka ja meni silmänräpäyksessä nilkasta poikki että repaleinen nahka jäi pitämään. Sanna parkasi kuni se, jolta sydän olisi halennut, että kadulle oli kuulunut ja portin täydeltä juoksi ihmisiä hätään, mutta Sanna meni tainnuksiin ja pysyi tainnuksissa, kunnes tohtori sitoi jalan, ja kannettiin linikkaan.
Linikan rautaisessa sängyssä hiljalleen tointui Sanna. Mutta sen vihreäin akkunavarjostimien läpi tunkeutuva keväisen puolipäivän valo huoneessa oli kummallisena hämäränä, jossa näkyi silmiin kaikkea mitä koskaan ei ennen ollut nähnyt, niin luuli olevansa tuonelassa. Ja kun tunsi olevansa sidottu, ettei päässyt mihinkään liikkumaan, niin katkera hätä täytti sielun, kun luuli iankaikkisesti tulevansa siinä pysymään, ja kohti kurkkuaan huusi:
— Auta, Jeesus, auta, Jeesus, auta Jeesus, kallis Jeesus, kuolemasi tähden auta minua helvetistä!
Tätä hän huuti kauvan aikaa, eikä tajunnut vaikka kaksi tohtoria ja linikan hoitajattaret koettivat rauhoittaa. Mutta viimein voi Vanni hallita itkuaan ja sielunsa tuskia niin paljon, että meni suutelemaan ja sai sanotuksi:
— Rakas Sanna kulta. Elossahan olemme. Sinun Vannisi on tässä.
Sitten hiljalleen alkoi tointua ja tunsi olevansa armon ajassa. Puristi syliinsä Vannia, että luuli hajalle menevän taudin rytistämän rintakehän, ja kyyneleet juoksi kumpaseltakin, että päänalustyyny kastui. Puhella ei Sanna voinut sanaakaan, sydän oli niin täynnä iloa siitä, ettei tämä tointumisensa ollut tuonelassa.
Pitkän tuokion perästä, kun Sannan sydämestä oli enimmät mielenliikutukset purkautuneet ulos ja ilo siitä että näki olevansa elossa vakautui tyyneksi iloksi, mutta näki että Vanni ei voinut rauhoittua, niin suuteli hän Vannia ja sydämellisesti lausui:
— Hyvä Vanni… Elä kärsi minun kohtaloni tähden. Tämä on vaan tieto siitä, että minun ruumiini on määrätty kärsimään, vaan sieluni on tätä tietä kulkeva ijankaikkiseen autuuteen… Tähän verraten muu ei ole mitään. Enempää hän ei näkynyt voivan puhua, vaan varsin näyttääkseen Vannille miten hän voipi rauhoittua ja tyytyä, liitti kätensä ristiin, vinot silmät loistavina katsoivat korkeuteen ja huulet liikkuivat. Kasvoissakin näkyi iloinen tyytymys, vaikka sidottu jalka paloi tuskasta.
Vanni ei kuitenkaan tästä Sannan tyytymisestä voinut rauhoittua, vaan sielussa paloi tuska siitä, että hän oli syypää Sannan nykyiseen kohtaloon. Ei voinut viipyä linikassa kauvan, vaan lähti ulos. Aarokin oli seurannut linikkaan nähdäkseen Sannan kohtaloa, niin lähti hänkin nyt Vannin mukaan ja mitään toisilleen sanomatta menivät Vannin kotiin ja itkivät yhdessä. Viimein Aaro puhkesi puhumaan ja rauhoittaakseen Vannia koetti selittää miten koko tapaus on hänen syynsä ja miten se polttaa häntä, että minä hetkenä tahansa hän olisi valmis antamaan sahata jalkansa Sannalle jalaksi, jos sillä saisi takasin sen tekonsa. Muisteli miten monta säälin kyyneltä hänen hyvä äitinsä on itkenyt Sannan vuoteen ääressä, sen kärsiessä tuota ikuiseksi vaivaseksi syöpää kolotustautia. Mitä hän nyt tuntee, kun minä hänen rakastetuin poikansa vielä hänelle lisäsin nämä tuskat, joita hän nyt kahlehissa kärsii linikan omana. Oi kauheaa! huudahti hän ja koetti puristaa yhä valtavampaa itkua.
Tämä Aaron itkeminen tuntui Vannista oudolta ja hänen puheessaan surustaan ja äitinsä surusta ja vaikka oman jalkansa uhrauksesta Sannaa pelastaakseen luuli Vanni helähtävän jotakin tehtyä, joka ei tuntunut hyvästi sulavan, ja vaikutti se Vanniin enemmän kylmentävästi kuin hyvittävästi. Sitä hän ei tänä hetkenä kuitenkaan ymmärtänyt, minkä tähden se siltä tuntui, luuli vaan sentähden olevan outoa kun niin suuri mies itki.
Päivä oli jo siirtynyt iltaan ja maaliskuun aurinko helotti poutaisen lännen rannalla lähellä laskuaan, jonka iloisesti herttaiset säteet läpi lehdettömän puiston hiipivät Vannin kamarin korkeaan akkunaan ja kultasivat sen lattiaan yltävät valkoiset harsot.
Tämä, vaikutti Vanniin mieltä ylentävästi. Mitäpä itkisimme, kun ei kumminkaan sillä ole mahdollisuutta voittaa vähintäkään takasin sitä mikä on tehty. Meidän tehtävämme on auttaa kärsivää mitä, voimme.
Sen sanottuaan tunki päällysnuttunsa ylleen ja lähti linikkaan. Aaro seurasi mukana. Mutta Sanna oli nukkunut ja kasvot levollisina lepäsi kuni autuas sielu. Tämän nähdessään hytkähti ilosta Vannin sydän ja mielihyvällä katseli Sannaa siinä pitkän tuokion. Mutta hoitajattaret eivät sallineet puhella eikä millään häiritä Sannan unta eikä luvanneet tänä iltana palata linikkaan, niin saivat hiipiä ulos. Samaa tietä palasivat takaisin kamariinsa, jonka akkunaan illan rusko vielä salamyhkäisesti kuumotti ja uhkuvalla ruusuhohteella täytti koko huoneen. Vannin tuntui olevan hyvä olla kun äsken saivat kahdessa itkeä, ettei kukaan häirinnyt, ja olivat nähneet Sannan kasvot niin anteeksi antaneen näköisinä. Ja vielä nytkin saivat olla kahden, ettei kukaan tullut häiritsemään. Tuntui tämä hetki kumpasestakin aivan ikimuistettavalta. Aaro olisi tahtonut viipyä Vannin luona myöhään iltaan, vaan Vannista se viipyminen tuntui sopimattomalta, keksi tekosyyn ja kehotti Aaroa menemään vanhalle äitilleen ilmoittamaan tapauksesta, ennenkun kerkeäisi muilta kuulla, joka silloin voisi häneen vaikuttaa pahemmasti kuin kuullessaan hänen itsensä suusta. Tähän taipui nyt mielellään Aaro ja lähti kotiinsa. Vanni saattoi häntä puiston toiseen nurkkaan, jossa Aaroa hyvästeltyään pisti kätensä poveensa ja lähti juosta hutkeltamaan poispäin.
XVII.
Vaatteen silitystyötä teki Vanni joka päivä. Mutta joka päivä oli Aarokin hänellä vieraana, ei kiusan tekemisessä, vaan auttamassa silitystyötä, että pikemmin olisi jouduttu Sannan huviksi linikkaan ja tekemään sille mitä parasta taisivat.
Tämä tuntui Aaron mielestä paremmalta kuin mikään muu maailmassa. Tuntui se aivan yhteen kasvattavalta. Eikä Vannikaan ymmärtänyt siitä muuta kuin mukavalle se vaan tuntui työskennellä yhdessä tänlaisena murheen aikana, ja olihan Aaro Sannan sukulainen ja siitä syystä melkeen jokapäiväinen talon vieras. Mutta kaupungin muijat tiesivät jo kertoa Aaron ja Vannin välisistä suhteista hyvinkin pahaa ja tämän tiesi Aarokin, mutta ei hän sitä Vannille sanonut. Muijain puheet kerkesivät kuitenkin Sannan korviin linikkaan ennenkun Vanni osasi aavistaa mitään. Sanna ei uskonut asiasta sen pahempaa kuin että tulisi Vanni kihlatuksi, vaan sekin oli hänelle korvaamaton vahinko eikä voinut hän sitä tänlaisena aikana kestää.
Oli kaunis maaliskuun sunnuntai-aamu. Nyt ei ollut vaatteitten silitystä, niin Vanni jouti aikaisemmin linikkaan Sannan huviksi, kuin arkiaamuina. Vanni hiipi hiljaa Sannan huoneeseen, nukkuisiko Sanna vielä, ettei tahtonut häiritä. Mutta Sanna väänteli ruumistaan vuoteellaan tuskaisesti ja tummat silmät uivat kyyneltulvassa eikä huomannut Vannin tuloa. Vanni tämän nähtyään vaaleni; mutta kuuli Sannan huokauksien seassa sanoja:
— Tämäkö vielä otetaan minulta pois, oi suuri Jumala, tämäkö otetaan minulta pois.
Vanni perettyi hieman Sannan pään pohjista, johon hän oli kumartunut tarkemmin kuullakseen Sannan sanoja ja virkkoi:
— Mikä viedään pois, jalkako? Jumalan tähden, onko tohtori määrännyt leikattavaksi?
Sanna säpsähti, mutta kasvot välkähtivät eloisammiksi, kuultuaan Vannin äänen, ja ojenti kätensä saadakseen Vannia syleillä ja suusta kuului heikot sanat:
— Ei jalka, Vanni rakas, vaan enempi.
— Mitä enempi?… Tyynny nyt ja sano… Tyynny, rakas Sanna… Elä todellakaan itke niin kovin, aivanhan murrut koko olento. Olenhan minä tässä.
— Olet vielä, kuului Sannan huokausten seasta kuiskauksen tapainen sana.
— Vieläkö?… Ja milloinka sitten en olisi? virkkoi Vanni, kääri kätensä lujempaan Sannan kaulaan, suuteli Sannaa ja kyyneleet valtasivat Vanninkin, nähdessä Sannan niin syvän surun.
Siinä yhdessä itkiessä itsestään selvisi Vannille, että joku huhu on liikkeessä Aarosta ja hänestä, niin kohta kun Sannan sydän näytti rupeavan tyhjentymään, muistutti Vanni:
— Luulen arvaavani tuskasi. Mutta, oi rakas Sanna, elä koskaan usko senlaisia… On Jumalan armahdettavasti sinulla kärsimisiä jo ilman sitä, niin minäkö vielä lisäisin… Minäkö, minäkö lisäisin sinun kärsimisiäsi? Pois se, rakas Sanna.
Näissä sanoissa kuului enemmän kuin totta, niin Sannan silmät valtasi uusi kyyneltulva ja rytistynyt rinta tutisi uudesta mielenliikutuksesta, jonka Vanni puristi syliinsä ikäänkuin sitoakseen, ettei se kokonaan hajoaisi.
Tyynnyttyään tästä Sanna katseli lämpymästi Vannia. Tahtoi sanoa, että voi kun sinä olet hyvä, mutta se sana tuntui olevan liian pieni ilmoittamaan hänen nykyistä mieltään, niin pysyi ääneti ja puristi vieressään istuvan Vannin kättä rintaansa vasten erityisemmällä tavalla kuin koskaan ennen. Tästä ymmärsi Vanni Sannan mielen paremmin kuin minkäänmoisista sanoista ja tuntui se lämmittävältä, että uusi kirkas kyynel vierähti Vannin kasvoille katsellessa Sannaa. Kumpanenkaan heistä ei tänä hetkenä löytänyt sanoja minkäänmoiseen keskusteluun. Sannan ilosta sykkivä sydän Vannin hermotonna Sannan rinnalla lepäävään kämmeneen puhui kaikki mitä tänä hetkenä kaivattiin. Ja somalta ja kummalliselta tuntui se side, mikä heitä nyt kietoi.
— Viikolla eräänä yönä näin unta… alkoi viimein Sanna. Oi, kuinka ihanaa kärsimisien keskellä!… Näin taivaan avoinna ja kirkastutun Jeesuksen avoimen sylin ottamassa vastaan kaikkia niitä, jotka Hänen veressään olivat vaatteensa pesseet ja joilla ei pedon merkkiä otsissa ollut… Ah, koska joutuu hetki, jolloin olen vapaa kaikista näistä siteistä, siirtymään sinne… Minä näen että elämäni alusta loppuun on kärsimisien tie, mutta tien päässä on lepo, tyytymys, ilo ja rauha. Tämä kärsiminen, tunnen minä, kuitenkin riuduttaa viimeisen ulkokuoren, niin että päiväni eivät ole monet… Oi, Jeesus kallis, antaisit tämän olla jo viimeisen.
Sanna näki Vannin silmien vettyvän uudestaan, niin suuteli Vannin kättä, käänti päänsä Vanniin ja kuului kuiskaavat sanat:
— Vanni rakas, elä murehdi. Kaikesta tästä on minulla syytä iloon.
Iloni on suuri nytkin… juuri sinun tähtesi.
Mutta samassa mäjähti kirkon kello, niin Sannan koko ruumis hieman hytkähti ja muistutti:
— Nyt on sunnuntai. Tahtoisitko mennä kirkkoon.
— En halua. Täällä on paras.
Sannan kehotuksesta Vanni otti nyt raamatun ja alkoi lukea siitä Johanneksen evankeliumin neljättätoista lukua. Kuulemaan keräytyi nyt kaikki linikan hoitajattaret ja paljon jalahteelta sairastavia sairaitakin. Tämä miellytti Vannia ja luki hän nyt tavallista raikkaammin ja sanat kuuluivat eläviltä. Ja Vannin kadehdittavan kauniit kasvotkin näyttivät nyt tavattoman kauniilta.
Luku oli loppunut ja Sanna näki, että se vaikutti kuulijoihin lämmittävästi ja näytti siltä, että haluttaisi kuulla lisää, niin Sanna huomautti:
— Se, mitä tässä luettiin, kuuluu yksinomaan niille, jotka uskovat Jumalaan ja rakastavat Jumalaa. Sentähden uskoton maailma ei saa nähdä Isää eivätkä tunne Isää, kun ne eivät rakasta häntä. Sentähden uskoton maailma jää osattomaksi kaikesta mitä Jeesus opetuslapsilleen tässä lupaa.
Monen kuulijan silmään näkyi kihoavan kyynel, niin Sanna jatkoi puhettaan miten kaikki ihmiset ovat kutsutut ja lunastetut ijankaikkiseen autuuteen, mutta ainoastaan sentähden jäävät osattomaksi kun eivät usko Jumalaan eivätkä rakasta Jumalaa. Mutta millä hetkellä jumalaton hylkää tiensä ja kääntyy, niin hänelle tapahtuu laupeus. — Hän siinä selkänsä tiessä puheli niin voimakkaasti ja lämpymästi, että juhlalle tuntui tämä hetki jokahisesta ja mielihyvällä erosivat nyt kuulijat omiin huoneihinsa.
Aarokin oli Vannin tähden tullut linikkaan ja oli nyt kuulijain joukossa. Mutta kun kuulijat hajosivat, niin estääkseen Vannin mieleen painumasta niitä Sannan uskonnollisia käsitteitä, joita kaikki muutkin kuulijat paitsi Vannia näkyivät totuuksina pitävän, teki kysymyksiä Sannalle:
— Miksi kaikki uskovaiset eivät käsitä raamatun totuuksia samalla tavalla, vaikka on käsissä sama raamattu?
— Ei kaikki voi maailmassa olla täydellistä. Usko ja rakkaus Jumalaan täydentää kuitenkin kaikki.
— Mutta miten voivat kaikki uskoa samalla tavalla kun eivät käsitä raamattua samalla tavalla?
— Ne uskovat sentään samaan lunastajaan.
— Mutta Juutalaiset eivät usko Kristusta syntyneeksikään.
— Senpätähden ovatkin hajoitetut kaikkeen maailmaan.
Nuo viimeiset sanansa sanoi Sanna senlaisella painolla, että Aaro tunsi Sannan kyllästyneen hänen kyselemisiinsä; Aaro ei jatkanut, jäi vaan tyynenä istumaan Vannin lähelle. Oleminen siinä kumminkin tuntui nyt painostavalta, niin pyysi anteeksi kaikkea liikaa ja kiirehti ulos pyytämättä Vanniakaan lähtemään mukaansa.
Ei hyvin kauvan jälkeen tuli nyt Aaro toimessaan ja palavissaan linikkaan ja varsin näyttääkseen miten suuria on taas tekeillä alkoi:
— Sinä, Vanni, lähdet kai tänä iltana arpajaisiin. Ne on pantu toimeen suomalaisen teaatterihuoneen rakennuskassan hyväksi, niin asia koskee meitä kaikkia emmekä saa jäädä pois kukaan, ken vaan kynnelle kykenee. Sanalla sanoen, se koskee meitä kaikkia.
— Johan velikulta houraat nyt, kuului Vannin välinpitämätön vastaus.
Mitä teaatteri koskisi meitä kaikkia. En ainakaan minä tarvitse.
— No, no. Tarkoitus on hyvä, vaikkapa emme sitä käsittäisikään, innosteli Aaro. Lähdethän kuitenkin, minä maksan edestäsi ovirahan ja ostan arpojakin, elä estele nyt, sinä tarvitset siellä käydä, kello kuusi tänä iltana alkavat kaupungin lukutuvalla. Lähdemme täältä neljännestä vailla kuusi… Lähdemmehän?
— En ainakaan minä ja tuskimpa muutkaan, kielsi Vanni päättävästi.
— No aivanko totta et lähde?
— Totta kuin vettä.
— Mutta sinä kadut jälestä, et usko miten mahtavaa siellä tulee olemaan. Tiedätkö että sinne kuuluu tulevan koko Suomen mahtavin laulukuntakin ja avauspuheen pitää mainio puhuja, Konstantin Blom. Ja, ja, se tulee olemaan sen laista, jommoista ei ole täällä ennen kuultu eikä nähty. Kaikki ihmiset ovat ihan puolikylistään menossa, niin sinäkö jäisit pois; miltä se näyttäisi?
— Näytti miltä näytti, niin minä kuitenkin jään, kuului Vannin järkähtämätön sana.
Aaro otti Vannin käden hyvästelläkseen ja näytti olevan kiireessä pois lähdössä, mutta terotti silmänsä Vannin silmiin ja yhä uudisti:
— Mutta sinä kuitenkin lähdet kello neljännestä vaille kuusi. Lähdemme täältä, niin kerkiämme jalkasinkin mennä. Menemme tästä tätä itäistä Puistokatua ensin Vuorikadun nurkkaan ja sitä myöten Satamakadun kulmaan ja sitä myöten perille. Se on sitä myöten valmista, eipä muuta kuin lähdetään.
— No, elä kiusaa. Sannankaan tähden en lähde.
Aaron kasvoissa sälähti leimahtava punastus, heitti Vannin käden, hyvästeli Sannaa ja lähti ulos.
Se Vannin sana: "en Sannankaan tähden" oli Aaron mielestä enempi kuin koko päiväiset muut tulokset. Nyt hän uskoi, että kaikki tuo itsensä kieltäminen Vannilla on vaan "Sannan tähden" ja ehkä raamatun käsitteleminenkin ainakin suurimmaksi osaksi Sannan tähden. Ja se sana soi nyt Aaron mielessä koko illan, että "Sannan tähden", "Sannankaan tähden", "en Sannankaan tähden". Aaron mielestä oli nyt kaikki voitettua kun tiesi, että tämä oli Sannan tähden.
Huomenna tuli Aaro Vannin työhuoneeseen, lopsautti ruskeita rukkasiaan yhteen ja ihastuneena huudahti:
— Voi, voi minkä vahingon teit itsellesi kun et tullut arpajaisiin. Siellä kuultiin nyt sen mainion Blom'in puhuvan, voi, voi, miten voimakasta se oli, se on jotakin nähdä ja kuulla senlaisia puhujia. Sitten Sormusen maisteri piti pitkän ja elävän puheen teaatterin tarkoituksesta. Ja neliäänistä laulua kuultiin; voi, voi miten mahtavaa se oli, oikein tahtoi hurmata.
— Ei maista mikään millekään, keskeytti Vanni surumielisesti. Nyt on
Sanna maannut täyteen seitsemän viikkoa niissä kahlehissa ja tohtori
eilen illalla tarkasti voisiko päästää kääreestä irti, mutta ei…
Toiset seitsemän viikkoa määrättiin vielä makaamaan siinä sijassaan.
— No, miten niin? huudahti Aaro kauhistuen.
— Siinä kurjassa taudin syömässä raihnassa paranee luun viat niin hitaasti… Onnettomista onnettomin, mitä hän saa kärsiä!
— Vai yhä seitsemän viikkoa. No, mitä ihmettä! Seitsemän viikkoa ja yhä seitsemän viikkoa, yhteensä neljätoista viikkoa, oi hirmuista, jahkaili Aaro ja koetti tekeytyä surumieliseksi, samanlaiseksi kuin Vannikin, vaan sitä hän ei voinut tehdä niin ettei Vanni olisi huomannut siinä jotakin teeskentelyä.
Vanni heittäytyi nyt aivan puhumattomaksi, tehdä suki vaan työtään niinkuin tulen sammuttaja, niin Aarokin jäi äänettömäksi ikäänkuin odottamaan mistä aineesta Vanni alottaisi puheen, niin hän olisi mies valmis jatkamaan ja saamaan Vannia iloisemmalle tuulelle. Mutta Vanni pysyi vaan raskasmielisenä ja semmoinen selittämätön kolkkous tuntui hohtavan Aaroon.
Vannin mielessä paloi nyt saada ilmoittaa Aarolle, että hänkin tietää sen pahan huhun mikä kylällä heistä liikkuu, nähdäkseen varsin mitä se Aaroon vaikuttaa ja näyttääkö Aarolla olevan halua saada se raukeamaan. Kolkolla tavalla ei kuitenkaan Vanni tahtonut sitä ilmaista ja mietti nyt miten hän sen sanoisi.
Pitkän tuokion perästä näkyi Vannin povessa kypsyvän joku ajatus sanoiksi, sen näki hänen virkenevistä kasvoistaan.
— Minulla on sinulle Aaro sanomista, mutta et saa pahastua, kuului
Vannin vakavat sanat.
— Pahastua! huudahti Aaro naurahtaen. Jos sinä sanot pahasti, niin
minä pahastun, sille en taida minä itsekään mitään, sitä vähemmin sinä.
Avaa kuitenkin suusi ja sano jotakin, mutta elä pahasti, muista se…
Etkähän sinä viitsikään minulle pahasti sanoa.
— Pahastippa nuo ihmisetkin puhuvat ja juuri meistä… Koska Sanna tulee viipymään vielä niin kauvan linikassa, niin et saa sinä käydä minun luonani täällä ennenkun Sanna joutuu kotiin, kuului Vannin suusta nureksivat sanat ja pää painui alas, seisoessa silityspöytänsä ääressä ja levitellessä silitettäväksi kasteltua paidan etua.
— Enkö saa käydä… Muutahan toki se lauseen osa niin, että sinä saat käydä joka päivä minun luonani, niin kauvan kun Sanna joutuu kotiin, niin sitten en pahastu, muistutti Aaro leikillisesti.
— Empä muuta. Ei ole mikään helppo asia joutua jokahisen ihmisen silmän väänteeksi… Ja koskeehan se sinuun yhtä paljon kuin minuunkin.
— Minuunko koskisi se jos juoruämmät sanoisivat sitä tai tätä! Hyh.
Kaikissapa sitten juttuun tultaisiin.
— Todellakin, eikö koske sinuun jos meistä ihmiset puhuvat pahaa? muistutti Vanni ja katsoi Aaron silmiin terävästi.
— Ei, ei, tuhannen kertaa ei koske minuun mitään.
Aaron näistä viimeisistä sanoista kajahti järkähtämätön lujuus ja Aaron silmistäkin loisti varmuus. Aaro tällä lujuudellaan tahtoi varsin näyttää, ettei Vanninkaan pitäisi siitä kajota mitään, puhuipa ihmiset mitä tahtoivat, ja sentähden katsoikin Vannin silmiin terävästi nähdäkseen että mitä ne siihen vaikuttaa.
Vanniin vaikutti tämä aivan järisyttävästi. Hän punalta päätään ja arveli sanoa, että muuta en tarvitse tunteakseni sinua, mutta ei kuitenkaan sanonut sitä eikä muutakaan. Kasvot kävivät tuhostuneen näköisiksi ja kirkkaat kyyneleet vierivät kohta kasvoja alas. Muuten käytöksellään tahtoi Vanni osottaa, että hän oli kerrassaan kyllästynyt Aaroon.
Aaro näki tämän, niin heittäytyi ystävälliseksi, tarjosi kätensä
Vannille ja vakuutti:
— Vanni hyvä, leikillänihän sanoin, olethan ennenkin leikkiä sietänyt.
— Minä kysyin todella, niin silloin piti todella vastata, muistutti Vanni eikä kajonnut Aaron tarjottuun käteen, kääntyi selin Aaroon ja teki työtään. Vaan Aaro värjätteli melkeen päiväkauden Vannin huoneessa, alotti aina jotakin puhetta, mutta Vanni ei virkkanut sanaakaan; ei edes katsonutkaan sinne päin, niin se loppui lyhyeen. Työnsä tehtyä Vanni siirtyi kamariinsa ja nykäsi ovensa lukkoon jälkeensä, niin Aaro näki nyt parhaaksi lähteä niine hyvinsä pois. Mutta oven takaa kuitenkin pyysi kaikkea anteeksi ja lausui lämpimästi hyvästijättösanansa.
Aaro ei käynyt Vannin kotona moneen päivään, mutta tuli kumminkin taas yhtä leikillisenä kuin ennenkin ja jatkoi taas todellakin käyntiään Vannin luona huolimatta ihmisten puheista. Mutta Vannia hän ei koskaan saanut hyvälle tuulelle.
Vannista tuntui usein aivan kauhealta kun kuuli miten pahaa hänestä Aaron suhteen puhuttiin. Mutta toiselta puolen oli mielestä sangen hyvä että juuri juoruämmän työn kautta pääsi sisällisemmin tuntemaan Aaroa. Tähän asti hän aina oli uskonut Aaron pitävän häntä vertaisenaan, joten tuohon arvossa pidettyyn viehättävään toivorikkaaseen nuorukaiseen tunsi usein melkein voittamatonta kiintymystä, vaikkapa hänen käsitteensä Jumalasta ja Jumalan hallinnosta maailmassa olivatkin kiistan alaisia. Samanlaisen puhtaan kiintymyksen häneen luuli Vanni Aarossakin syntyneen, jonka pakottamana hän niin usein kiirehti hänen luokseen. Nyt kuitenkin oli Vannin kunnia tämän tähden joutunut juoruämmäin raiskattavaksi, mutta Aaro ei tehnyt mitään sen poistamiseksi eikä näkynyt hänessä vähintäkään säälin tunnetta, ei pitänyt edes vähääkään omaa kunniaansa loukkaavana.
— Hyi, sinä viheliäinen maailma, kuului usein Vannin syvä huokaus.
Milloin vaan Vanni näki nyt Aaron tulevan, lukitsi hän ovensa, ja Aaro sai palata niine hyvineen takasin. Tämä vaikutti Aaron ylpeyteen, että monta kertaa ei Aaro tullut tarjolle.
Aaro oli mennyt Helsinkiin tutkintojen suorittamista varten. Nyt luuli Vanni, että kaupungin muijain kieli heittää laulamasta hänen kohtaansa, mutta niin se ei ollut. Missä vaan joutui ihmisten keskuuteen, niin niitten kasvoista karkasi vapaus ja silmät tarkastelivat häntä inhottavan julkeasti.
Tämä tuntui Vannista ihan tukehduttavalta, ei auttanut edes Sannallekaan sanominen, että hän on viaton, sillä Aaron tiedettiin jollekin ystävälleen vakuuttaneen sen juorun oikeaksi, siten kostaakseen Vannin ylpeyden; ja juoru sai nyt uutta vauhtia. Nuoret ja vanhat puhuivat vaan siitä — siitä eikä mistään muusta. Sannan vanhoilla ystävillä oli nyt asiaa Sannan luokse kertomaan tätä Sannalle.
Vanni ei ollut moneen päivään käynyt Sannan luona, kun linikassa heikontunut Sannakin oli kääntynyt uskomaan sitä ilkeää huhua. Mutta tuskallista oli kuitenkin olla näkemättä Sannaa, ja meni hän nyt linikkaan ja taas hiipien likeni Sannan vuodetta, kun näki sen olevan levottomalla mielellä.
— Ei mikään ole enää mahdotonta, ei mikään… Oi, sinä kirottu maailma!
— Mikä ei ole mahdotonta? kuiskasi Vanni hienosti vapisten ja kierti
Sannan eteen.
— Maailmassa ei ole mikään enää mahdotonta, kuului Sannan surullinen vastaus.
— Maailmassa on nytkin mikä ennenkin mahdotonta, huomautti Vanni ja tarttui Sannan käteen. — Sanna rakas, tekisin mitä ikänä voisin poistaakseni sinusta sen väärän luulon mistä kärsit.
— Väärän? kuului heikko sana Sannan suusta ja silmät vettyivät.
Sannan sanasta ei käynyt selville mistä mielestä se sana oli, niin Vanni nojasi itsensä Sannan rinnoille, antoi muutamia kuumia kyyneliä tippua Sannan käsille ja rinnoille ja kuiskasi:
— Sanna kulta, saanko sinua enää rakastaa vai kiellätkö senkin?
Sannan rinta nytkähti, tarttui syliksi Vanniin ja virkkoi:
— Mitä kysyisit siitä?
Sen kuultuaan Vanni suuteli Sannaa ja äänetönnä valeli häntä kyynelillään. Tunsi povessaan katumusta siitä, ettei hän Sannan luona käynyt joka päivä, koskapa Sannan ystävät olivat Sannan heikkouden takia saaneet vaan lisää kärsimisiä Sannalle.
— Ethän usko enää mitään pahaa. Usko ainoastaan kaikki turhaksi, niin usko voittaa kaikki… Eikös niin, Sanna rakas? kuiskasi Vanni viimein.
Sanna ei siihen vastannut suoraan mitään, puristi vaan Vannia ja virkkoi:
— Käy nyt joka päivä luonani. On vielä kaksi viikkoa siihen kun pääsen tästä. Oi, kuinka pitkät ne ovat!… Oi, Jumala sentään… Neljätoista päivää vielä.
— Mutta kuitenkin, ainoastaan neljätoista päivää jäljellä neljästätoista viikosta, muistutti Vanni. Sehän on lohduttavaa. Ainoastaan seitsemäs osa jäljellä.
— Niin… Mutta kuitenkin vielä seitsemäs, kuului Sannan suusta matala ääni, vaan kasvoissa kuitenkin näkyi nyt levollinen tyytymys.
Vanni näki joka päivä torilla ruokavärkkiä ottamassa käydessään vinoja silmiä, ja mahtisanoja kuului sieltä ja täältäkin. Jopa rantajätkätkin valjastivat suunsa häväistäkseen Vannia.
Vanni näki parhaaksi heittäytyä reippaaksi, tukkia korvansa kaikelle. Mikäpä haukkuvain koirain suut tukkii? Mutta sanomattoman pahalta se kuitenkin tuntui, ja joka kerran kun tuli sieltä kotiin, piti itkeä yksinään ennenkun voi tehdä mitään.
Kuitenkin päivä kerrallaan kului niin Vannilla kuin Sannallakin, kului nekin kaksi viikkoa, jolloin Sanna oli pääsevä irti. Päivää ennen määräänsä oli tohtori päästänyt Sannan, ja Vanni näki nyt työhuoneensa akkunasta kun kainalosauvainsa varassa halki torin tulla haimi kotia kohti. Silmänräpäyksessä viskasi Vanni silitysrautansa rautaiselle jalalleen ja ilosta huutaen juoksi Sannaan syliksi ja kantoi kamariin sohvalle, riisui kuni pienen lapsen ja laitteli puhtaisiin pukineisiin. Hetki tuntui niin somalle, ettei kumpanenkaan senlaista olleet ennen tunteneet. Kesäkuu oli nyt jo puolitiessä ja luonto oli täydessä kukassaan, kauvan eivät Sanna ja Vanni nyt viihtyneet huoneessa, vaan lähtivät kesäiselle kävelylle. Tultuaan kadun yli oksiaan levittävän puiston siimekseen, oli kuin salainen vetäjä vetäisi heitä siihen paikkaan, missä ensi kerran toisensa tapasivat. Nyt ei ollut enää siinä sama istuin, mutta istuin siinä oli, tuonlainen sohvan tapainen kaideniekka, viheriävärinen, niin siihen he istuivat. Sanna ei kyennyt muistelemaan mitään, istui vaan vaalenneena kuni haudasta nostettu. Päivän tuulessa huojuileva lehdikkometsän tuhina monenlaisten lintujen lauluineen sekauneena ajurien ratasten jyrinään kuului niin sanomattoman tutulta, mutta niin tavattoman kummalliselta, että tuntui kuni taikavoima olisi liikkeessä ja lumosi kokonaan ajatusvoiman.
Vanni kun näki, että, Sanna niin makeasti nauttii paljaasta raittiin ulkoilman hengittämisestä, niin ei hänkään tahtonut häiritä puheellaan eikä siihen ollut erityistä haluakaan; paljas oleminen yhdessä puhui äänettömiä sanoja sujuvammin kuin mikään kieli. Sivukulkijain karsaat silmät eivät vaikuttaneet tänä hetkenä Vanniin mitään. Vaan oli mielestä tämä hetki sama kuin ensi kerrankin tässä tavatessa Sannaa, jolloin oli Kurkelan hoitolan kärsimiset kerrassaan voitettu, ja turvallisuus täytti mielen ja voitosta aaltoili uhkea povi.
XVIII.
Aaro oli jo saapunut Helsinkimatkaltaan kotiin ja saanut kuulla, että Sanna on jo poissa linikasta, kävelee omilla jaloillaan. Niin heti kun Sanna ja Vanni tulivat tältä kävelyretkeltään kotiin, nähtiin Aaro uuteen vaaleaan kesäpukuun puettuna iloisin ja viattoman näköisin kasvoin halki torin tulla viuhtovan Sannan ja Vannin kotiin päin. Mutta Vannin kasvot kuohahtivat tulisiksi, löi käsiään yhteen ja vihasta sähisten huudahti:
— Ja eikös tuo vihollisen kekäle ole tuossa! On ihan kuin palkattu.
Eikö tätä hetkeäkään saanut viettää rauhassa.
— Ja mikä? kysyi Sanna säpsähtäen.
— Tuopahan Aaro, sen riettaan orja. Mutta nyt kuitenkin eroat. Nyt eroaa voi piimästä.
Enempää ei Vanni puhunut, vaan kiirehti etuhuoneeseen siksi kunnes Aaro aukasee oven.
Aaro tavallista muitterammasti pistäysi etuhuoneeseen, mutta samassa sälähti kasvot kummallisiksi kun näki edessään Vannin vihasta kuohuvan olennon; koetti tekeytyä sulavaksi ja rupesi kertomaan terveisiä Helsingistä, mutta kesken katkesi sana kun Vanni jyräytti kantapäätä lattiaan ja ärjäsi:
— Elä vedä luitasi tänne nyt, lurjus. Tiedä ja tiedäkin paikalla mistä olet tullut ja mistä on viisi hirttä poikki.
— No, mitä tämä nyt on, vai onko rietas päässyt irti? virkkoi Aaro hölmistyen ja perettyi askeleen takasin.
— Elä kysele kyytiä. Vai tulitko taas mieron kelloon kieltä korjaamaan!… Sinä kurja.
— No, no, Vanni, Vanni. Eihän tyttöihmiset viitsi katumuijain tavalla, reuhata, huomautti Aaro naurusuin.
— En kuule laverruksiasi, kävele jalkoihisi ja heti! tiuskasi Vanni tulta säihkyvin silmin. Mutta näki Aaron vehkeen, että se leikin varjossa rupeaa väsyttämään ja voittamaan, niin Vanni ihan tulen liekin tavalla pyörähti kamariin, räpsäytti oven peräänsä kiinni, että koko rakennus helähti vastaan ja pyöräytti salpaan.
Aaro koetti hypätä Vannin jälessä, joutuakseen oven rakoon, ennenkun ovi kerkiää kiinni, mutta joutui silmänräpäystä liian myöhään ja jäi oven taakse. Aaro ei kuitenkaan ollut hätäpoika, koputti oveen ja kysyi tyynesti kuin ei mitään olisi tapahtunut:
— Onko siellä Sanna? Minä olen Aaro, setäsi poika.
— Ole vaikka seitenpäisen poika, mutta nyt et tule, tiuskasi yhä
Vanni.
— "Olenhan minä tuttu mies kuin kontio, vanha tuttu", sanoi mustalainen.
— On nähty ennenkin niin valkeita suoloja, vaan ei ole raettakaan maistettu.
— Kuuleeko Sanna? Minä olen Aaro, setäsi poika, kuului taas vähäsen
loma-ajan kuluttua oven takaa hienon koputuksen seasta pyytävä ääni…
Ei tarvitse muuta kuin avata ovi, minä tulen omine jalkoineni sisään…
Olen vielä nuori, se entinen Aaro, setäsi poika.
Tuon viimeisen sanansa sanoi Aaro niin surkealla ja valittavalla painolla kuin vaan taisi ja painoi korvansa oven rakoon kuullakseen eikö se synnyttäisi naurua, luuli että Sanna ja Vanni puristavat nauruaan ja toivoi sen muutaman minuutin kuluttua puhkeavan ulos, mutta ei sitä viimeinkään tullut.
Sanna ei virkkanut tähän mitään. Vannin käytöksestä enemmän kuin sanoista kävi nyt selville Vannin viattomuus niitten juorujen suhteen. Ja Aaron leikilliseksi heittäytyminen tänä hetkenä suututti Sannaa, että hän oli yhtä vihanen kuin Vannikin, mutta kätki sen poveensa ja viittasi Vanniakin pysymään ääneti, vaikkapa Aaro koputti ovea yhäkin.
Aaro kuitenkin kun tunsi, että ei saanut asukkaita iloisiksi eikä leikillään voitetuksi, pakeni hiipien ulos ja katosi omille teilleen.
Sanna tuli enemmin ja enemmin vakautumaan siitä että liian paljon oli suosittu Aaroa hänen kotonaan, joka oli aluksi hänen syynsä, ja sen tähden ovat syntyneet Vannin niskoille nämä ilkeät juorut, ja hän kärsi nyt siitä yhdessä Vannin kanssa, vaan luuli kuitenkin Aaroa vihaamalla ja näyttämällä sen vihansa julki voittavansa kaiken takaisin. Mutta niin ei käynyt. Maailman suuta oli vaikea tukkia. Jokahinen uskoi Aaron ja Vannin suhteen kaikki kertomukset tosiksi, sitä paremmin kun näkivät Sannan vihaavan Aaroa. Juorumuijatkin ottivat tästä uutta vettä myllyynsä ja nyt missä vaan nähtiin Vannin liikkuvan, niin tiedettiin sen liikkuneen Aaron mailla.
Vanni ei nyt viitsinyt liikkua ilman Sannaa mihinkään. Mutta ei sekään auttanut. Eräänä sunnuntaiaamuna ei ollut Sanna terve ja Vanni sai mennä yksinään ranta-torille ostamaan päivän tarpeita.
Vanni kotiin tultuaan paiskautui suulleen sohvalle, itki sydämensä pohjasta ja itkunsa seasta saneli:
— Ei uskoisi ihmisiä tuonlaisiksi. Luulisi heitä järkensä menettäneiksi. Häpeävät olla tuonlaisia. Olisinko mitään heille tehnyt ja kuitenkin häväistään.
— Aivan hattupäisiä rouvia olivat, jotka niin kavalasti vieressäni kuiskivat: Susiapa täällä on, leipäsusia kauniita ja suuria, vaan ei ne syö lapsia. Sitten nauraa ketkautettiin yhteen suuhun… Hyi kataloita!
— Vähän kai hattu estää ihmistä pahuudesta… Kyllä tiedän ja tunnen monta hattupäätä, muistutti Silverseenin rouva, joka oli tullut Sannaa katsomaan kun tiesi sen sairastavan, ja hymähti salamyhkäistä naurua. Sitten pitkän tuokion perästä jatkoi:
— Olin aikanani köyhän perheen kaunis tyttö minäkin, kuten sinä Vanni nyt; kaikki olen kokenut mikä sinulla on vasta alussa… Jos kenelle, niin juuri senlaisille ei ole anteeksi antaminen helppo, mutta kun muistaa että tämä ei ole yhden ihmisen vika, vaan on koko maailman tapa, niin saattaa sen helposti viskata maailmalle itselleen. Muistutan sinua kun olet vielä nuori, että elä itke pois ihania silmiäsi… Jos menet aina itkeneillä silmilläsi ihmisten näköön, niin ei ainoastaan parjaajahaluiset, vaan paremmatkin ihmiset ottavat siitä pahaa merkkiä. Vaan jos annat kaikille anteeksi, pysyt iloisena, näytät ystävälliset kasvot kaikille, niin parjaajatkin tähän kyllästyvät. Sanalla sanoen, ainoastaan anteeksi antamalla voittaa maailman… Mutta voi, voi tätä maailmaa! Arveli sanoa, että köyhän tytön kauneus on kallis pantti; sielun vihollinen iskee orjainsa kynnet siihen, ja kuinka monta nuorta tyttöä onkaan viety turmion teille sitä tietä, mutta keskeytti sanansa pelätessään että se Vannin mieleen vaikuttaisi hämmentävästi, ehkä pahastikin.
Vannista soi rouva Silverseenin ystävällinen puhe oikealta ja mielensä tunsi tyyntyvän, niin pesi kasvonsa ja otti iloisen muodon, mutta kaapin päällä seisovan kuvastimen edessä otsatukkaansa kammatessaan näki silmänsä olevan itkeneen näköiset taas, kuten ennenkin senlaisena hetkenä, niin painui mieleen yhä syvempään rouva Silverseenin sanat: "elä itke pois ihania silmiäsi", ja päätti ottaa rouvan neuvokin varteen.
Pitkän harjotuksen perästä tuli Vanni senlaiseksi, ettei kenenkään paha sana häneen vaikuttanut mitään. Nyt tiesi hän kumminkin rajan minkälaiseen joukkoon hän kuului. Hän kaikkia halventajoitaan voi katsella alhaisemmiksi itseään eikä tuntenut heidän kanssaan olevan ensinkään sopivata tehdä vähintäkään seuraa, koskapa niitten seurassa ei saanut kuulla mitään muuta kuin vaan toisesta ihmisestä pahaa. Mutta verrattoman hyvälle näytti toiselta puolen, että muijat noilla heltymättömillä juoruillaan saivat aikaan sen, että Aaro tuli vierotetuksi pois hänen ystävyydestään, että Sannakin joutui sitä vihaamaan, jota paitsi Aaron kavaluus olisi voinut mennä hyvinkin pitkälle. Näytti nyt siltä kuin Jumala olisi määrännyt nuo katumuijat varjelemaan häntä turmiosta. Sempätähden Vanni, missä hän vaan liikkui, voi näyttää iloisia kasvoja, ja elämä tuntui nyt todelliselta elämältä, kun maailmakin oli näyttänyt mitä hänellä oli.
XIX.
Sannan rintatauti kiintisi päivä päivältä ja ennen tulevata kesää vei hänet hautaan.
Puistoisen hautausmaan päivän kaltevalla vietteellä suurien aarniomäntyjen vaiheella seisoi Sannan rautainen hautaristi, jonka toukokuun kauniina päivänä Sannan sukulaiset pystyttivät siihen. Mutta sen juurella oleva pehmyt hiekkamullos kesän lämmitessä päivä päivältä painui alemmas ja alemmas, sitä myöten kuin haudassa suli se lumi, joka talven tuiskuisena myrskypäivänä Sannan arkkua sinne peittäessä oli multaan sekaantunut.
Vannin välityönä oli nyt joka päivä käydä eräästä toisesta paikasta sangolla kantamassa multaa haudan päälle, että se pysyi kukkurina, ja työn tehtyä tuntui sydän ikäänkuin vaativan, että piti itkeä polvillaan pieni hetki siinä ristin juuressa ennenkun voi palata kotiin…
Kesän kuluessa vakautui hautakumpu, ettei enää painunut ja Vannin liika-aika, mikä vaatteen silityksestä jouti, meni pensaitten ja kukkien istuttamiseen haudalle. Ja elokuussa oli jo ympäriinsä kiertävä pensasaita hautakummun ympärillä ja hautakumpua peitti kukkien kirjavuus. Ainoastaan pensas-aidan ja kukkatarhan välillä kierti vaan pyöreäpohjaiselle kourulle silitetty santainen käytävä. Tämän kastelemisessa oli nyt Vannilla jokapäiväinen työ. Mutta, myöhänä, iltana viimeinen kasteleminen täytyi tehdä kyynelillä, eikä viipyminen missään muussa paikassa tuntunut olevan niin mieluinen, kuin siellä petäjäin röyheitten oksain kattaman hautaristin juuressa kyyneltensä palkkioksi hengittää kasvien tuoksua.
Usein kävi niin, että lämpymänä elokuun yönä Vanni viipyi siellä melkein koko yönkin, että päivän valjetessa vasta ja yöilman kolkostuessa palasi kotiin nukahtamaan jonkun hetken.
Aaro oli tänä kesänä Kurjalan hovioikeudessa palveluksessa, päästäkseen tuomariksi, eikä ollut nyt Aarosta Vannille kiusaa. Mutta Kokkolan Santeri maisteri suuntasi kävelyretkensä aina iltasin sinne äitinsä vuotta aikaisemman hautakummun tienohille, minkä merkkinä seisoi pensaitten kiertämä marmorikivi ainoastaan kymmenen askelta etempänä Sannan hautakummusta. Santeri ei tuntenut kenenkään kanssa olevan hauskemman viivähtää hetkeksi puhelemaan kuin sen kyynelsilmäisen Vannin kanssa. Sattuipa tämän yhden tai toisenkin kerran näkemään kolmannet silmät, niin tästä taas oli uudestaan katumuijain suu kahallaan. Nyt kuitenkaan ei Vanni antanut itsessään sille huhulle tilaa, vaan painostavalta kuitenkin tuntui pysyä aina ja aina vaan ihmisten sormellaan osotettavana. Siitä huolimatta kuitenkin Vanni ja Santeri, sattuessaan yhtä aikaa sinne hautakumpujen tienohille, istahtivat milloin toisen, milloin toisen hautakummun pensaitten vaiheelle puhelemaan elämäinsä kokemuksista, ja tavattoman hauskaa oli tämä kumpasestakin kun kumpasenkin ainoat rakastetut makasivat maan alla. Santeri oli äitinsä Katri Kokkosen isätön poika ja sentähden muistaessaan omaa halveksittua sukujuurtaan tiesi, minkälaisen kaateen alaisena saa moni viaton ihminen olla, ja hän nyt sääli Vannin kohtaloa, kun kuuli että hänen tähtensä puhutaan Vannista pahaa.
Santeri ei käynyt enää äitinsä haudalla koskaan sillä aikaa päivästä kuin tiesi siellä Vannin olevan, mutta sitä enemmän hänen kaipionsa kasvoi Vanniin…
Eräänä päivänä postinkantaja toi Vannin työhuoneeseen kirjeen, joka näkyi passitetun kymmenen pennin postimerkillä ja leimatun oman kaupungin postitoimistossa tänä päivänä. Kirjeen kuoressa näkyi tuntematon miehen käsiala, niin Vannin kasvot punastuivat ja kauhistuen huudahti.:
Mistä tämän saitte?
— Konttoristapa tietenkin, näettehän leimastakin, muistutti postinkantaja tyynesti ja alkoi kirjelaukkuineen vetäytyä ulos.
Vanni ei siinä kiireessä tiennyt mitä sanoa. Hän pelkäsi, että kirjeessä voi olla sisältönä hyvinkin hävytöntä, ja mietti sen ihan aukasematta antaa postinkantajalle viedä takaisin, mutta huomasi, että eihän postinkantajakaan tiedä kuka on sen postilaatikkoon pannut. Toisekseen arveli pistää sen juuri parastaikaa sytyteltävään silitysrautain lämmitysuuniin. Repäsi hän kuitenkin auki nähdäkseen kirjoittajan nimen, mutta samassa huudahti; "Vilpitön ystäväsi Santeri Kokkonen". Tämän sanottua Vannin kasvot vaalenivat, mutta punastuivat heti ja arasti hapuilevin silmin siirtyi kamariinsa, istui sohvalleen ja alkoi lukea ja ääni hieman värisi:
'Rakas Vanni!!!
Otan vapauden sanoa näin. Ei mikään koske kipeämmin kuin kuuleminen puhtaimmasta viattomuudestamme pahoja juttuja… Onko rakkaus haudassa lepäävään rakastettuun, yhdistettynä orpouden tunteeseen, saastaista? Ei, Jumalan tähden ei… Onko niitten tunteiden viaton vaihto saastaista? Ei. Tuhat kertaa ei… Kaikessa pahassa on kuitenkin hyvääkin. Ei mikään todista viattomuuttasi Aaron suhteen puhtaammin kuin nykyinen puhe minun suhteeni… Aaro ei siitä kuitenkaan kärsi, vaan minä kärsin yhtä paljon kuin sinäkin… Jo vuosia neljä taaksepäin eräänä kesäkuun kauniina iltana Nettalan kisakentällä numeroisilla leikkiessämme, jolloin kolme eri kertaa valitsit minut pariksesi, sykähti rintani sinua kohtaan. Mutta olen luullut näkeväni Aaron olevan monin verroin likempänä sinua, ja silloin aina olen muistanut olevani entinen isätön poika, jonka tähden on täytynyt tähän asti salata kaikki mitä povessani on kytenyt. Nyt kuitenkin tuon salaamisen tunnen käyvän mahdottomaksi… Juuri eilen sain opettajan paikan tämän kaupungin suomalaisessa lyseossa, joten taloudellinen tilani on vakautumassa, niin… Sanonko vai en?… Nykyään liikkuvien inhoittavien puheitten takia olen arka tulemaan luoksesi kylään, niin sanon tämän kautta, nämä ensimäiset sanani, jonka antanet toki anteeksi. Tämä puhelutapa on kuitenkin liian niukka välittämään kaikkea sitä, mitä meillä toivoakseni tästä lähtien tulee olemaan, jonka tähden pyydän sinua ilmoittamaan kirjeessä saanko ja milloin saan käydä luonasi puhelemassa useamman sanan.
Jään odottamaan vakavaa vastaustasi, jota et suinkaan kieltäne.
Vilpitön ystäväsi
Santeri Kokkonen.'
Vanni lukiessaan tätä kirjettä meni aivan sekasin. Hän luki ja luki, mutta mieleen ei jäänyt mitään kokonaista. Nimensä perässä näki hän kolme huutomerkkiä ja monessa kohti näki hän kirjeessä pitkät rivit paljaita pisteitä ja tiesi niittenkin merkitsevän jotakin, mutta mitä?
Silitysraudat kuumenivat ja täytyi ruveta työhön, mutta työnsä välissäkin hän sitä aina luki ja somalle se tuntui.
Tänä päivänä ei kuitenkaan tullut sen selvempää. Vannin mielessä tuntui, että kirjeeseen kumminkin on vastattava ja otti aina kirjoituskoneensa ja paperinsa esille, mutta ei sujunut paperille mitään. Luki hän taas uudestaan Santerin kirjettä, ja koetti asettua kirjoittamaan, mutta paperille ei vaan jäänyt mitään semmoista, jota olisi viitsinyt muille ihmisille viitata. Niin repäsi hän sen palasiksi, viskasi uuniin ja koetti kirjoittaa uudestaan, mutta sen kävi samoin.
Univuoteellakin iltasella Vannin ajatukset hapuilivat kauvan sitä ja tätä. Paino tuntui mielessä, että hänen piti vastata Santerin kirjeeseen, mutta väliin jylähti aina, että josko on seurauksena samanlaiset seikkailut kuin Aaronkin kanssa. Olihan kumminkin Santerin kirjeen lopussa takaamassa sanat "Vilpitön ystäväsi". Sitä paitsi Vanni muisti Santerilta jo aikoja ennen saaneensa monta puhtaasti loistavaa silmäystä, jotka nyt yhdessä tuon kirjeen kanssa puhuivat enemmän kuin mikään muu.
Vannin mieli kuitenkin nukkuessa oli selvinnyt siksi että turha oli hänen kirjoittamalla ruveta pitkiä kertomaan. Otti hän iloisena paperinsa ja kirjoitti siihen:
'Hyvä, Santeri!
Tule tänään kuuden aikaan.
Vanni.'
Tämän pisti hän nyt kirjekuoreen, kirjoitti osotteen, varusti sen kymmenen pennin postimerkillä ja juoksutti sen torin toisessa laidassa postitoimiston seinässä riippuvaan kirjelaatikkoon. Ja samassa kun kirje pudota kopsahti tyhjästi kumahtavaan keltaiseksi maalattuun rautaiseen kirjelaatikkoon, pyörähti Vanni pois ja lähti juoksujalassa huristamaan takaisin eikä huomannut, että postitoimiston akkunasta katsoi mies, joka heti Vannin mentyä tuli tyhjentämään laatikkoa… Eikä vähintäkään voinut aavistaa, että tämä postilaatikon tyhjentäjämies läpikuultavasta kirjeestä luki sanat ja pistettyään kirjeen toistaiseksi syrjään, ettei se tänä päivänä saapuisi perille, nauraen ja ivaten kertoi sen sisältöä toisille jo silloin kun Vanni torin toisessa laidassa kiirehti kotiinsa…
Tämän päivän oli Vanni aivan kotona. Mieli oli vaan siinä eilen tulleessa Santerin kirjeessä ja vieraakseen odotettavassa Santerissa, ja pienimmänkin risauksen kun kuuli oven takaa, niin luuli hän aukenevan oven ja ovelle ilmestyvän Santerin iloiset viiksihuuliset kasvot. Santeri ei kuitenkaan tullut, vaikka Vanni, lukien Santerin kirjettä ja väliin aina miettien sitä ja tätä, odotteli myöhään. Ja onteloksi painui mieli…
Huomenaamuna meni Vanni kauppatorille ostamaan päivänsä tarpeita. Mutta jääkylmäksi karahti Vannin koko ruumis, kun katupoikain suusta kuuli ivallista hokemista: Hyvä Santeri, tule tänään kuuden aikana, tule tänään! Hyvä Santeri, tule tänään.
Vanni kuuli tämän, että hänen eilisen kirjeensä sisältö on jo poikain suussa, ja tiesi nyt sen joutuneen poikain tiedoksi ainoastaan Santerin kautta. Santerin, jonka sydämmellinen kirje on häneltä panttina kaiken tuon.
— Suuri Jumala. Mitä ovat ihmiset! huokasi hän kiirehtiessään kotiinsa. Ennen aina halusi Vanni mennä itkemään Sannan haudalle, jos mistä seikasta murtui mieli, vaan nyt, päästyään kotiin ja lukittuaan ovensa, paiskautui hän lattiaan, siinä itki ja pyöri lattiassa makkarana kuni suonenvetotaudissa. Pyöri pitkän hetken ennen kun tointui.
Huomenna oli pyhä ja oli kaunis päivä, niin kaunis kuin Syyskuun puolivälissä voi olla, mutta kukkain ja lehtien surkastuminen Sannan hautapensastossa muistutti jo syksyn tuloa. Siellä pensasten kiertämän hautaristin juuressa istui Vanni koko päivän ja luki kirjojaan aina siksi kunnes kyyneleet hämärtivät silmiä. Silloin hän aina keskeytyi lukemasta, antoi kyynelten juosta haudan hiekalle, niin kauvan kunnes itsestään heitti. Tänlaisena hetkenä tuli Santeri hiljaa hiipien Vannin luo, seisoi siinä kauvan, ja Vannin huokausten seasta kuuli sanat:
— Hyvä Jumala miksi en saa kuolla, kun elämäni ei kuitenkaan ole elämää… Miksi?