— Mitä on tapahtunut? virkkoi ystävällisesti Santeri, seisoessaan
Vannin rinnalla, ja tarjosi kättään, tervehtääkseen Vannia.
Vanni säpsähti ja ennenkun ajattelikaan pisti kätensä Santerin käteen.
— No, mikä todellakin on tapahtunut? Olethan ihan muuttunut, uudisti Santeri, Vannin kädestä pitäen. Tiedäthän sen, ettei Sanna tule takaisin vaikka kuinka itkisit.
— En tahtoisikaan takasin, kun pääsisin itse sinne, kuiskasi Vanni, pyyhkien silmiään.
— Ei surma ota ojettua, ei tapa tauti tarjottua, on vanha sananlasku, muistutti Santeri ja istahti Vannin lähelle ruohoiselle pensaspenkin laidalle.
Vannin mielessä paloi, että pitäisi antaa Santerille paha sana, että hän ymmärtäisi jättää hänet rauhaan, kuten Aarokin, mutta Santerissa kumminkin näkyi niin vilpittömälle kajastava ystävällisyys, että ei voinut. Kun yritti jotakin sanomaan, joka olisi hiemankaan ollut loukkaavaa, niin oli kuin joku salainen voima olisi pitänyt leukoja kiinni.
Santeri näki, että Vannilla olisi halu sanoa jotakin asiallisempaa, niin naurahtaen muistutti:
— No sano nyt jo, kun sana näkyy olevan jo kielesi päällä.
Vanni kun ei muutakaan osannut, niin kysyi suoraan:
— Oletko saanut kirjettäni?
— En. En ikänä.
— Etkö todellakaan? uudisti Vanni ja tuijotti Santerin rävähtämättömiin silmiin, joista selvään näkyi Santerin viattomuus.
— En, en. Olenhan odottanut vastausta kirjeelleni, mutta turhaan. Ja sitä juuri ihmettelen.
— Sen saatuani kirjoitin neljä sanaa, jätin ne toissa iltana kirjeenä postilaatikkoon. Mutta eilen rantatorilla katupojat tiesivät jo sen sisällön.
— Jätit postiin… Mutta muistatko, että panit kirjeen kiinni?
— Kyllä. Ja varustin postimerkillä ja vein laatikkoon.
— Mutta missä kuitenkin on vika? — Vanni oli aivan töhmerönä siitä eikä kyennyt sanomaan mitään, kasvot vaan rupesivat tulistumaan. Tämän näki Santeri, niin koetti hän hyvitellä: No elä ole milläsikään, oli se missä oli, anna sen olla siellä. Mutta Vanni ei näkynyt sitä kuulevan, ravisteli päätään ja hieroi käsiään hiljakseen.
Santeri näki, että Vanni yhä syventyy niihin menneisiin, niin saadakseen Vannin mieltä hajaantumaan, otti taskukirjastaan paperipalan ja lyijykynän. Tarjosi ne Vannille ja hiljaa visahti:
— Muistatko mitä kirjoitit siinä kirjeessä minulle, kirjoitappas nyt tähän ne sanat… No kirjoitahan nyt.
Vanni pyihkäsi kasvojaan, otti paperipalan, kynän, ja kirjankannen päällä kirjoitti ne sanat mitä siinä hukkaan joutuneessa kirjeessä oli ja näytti Santerille.
— Vai niin, virkkoi Santeri ja silmät remahtivat loistaviksi. Otti sitten sen kynän Vannilta, kirjoitti paperipalaseen: "Se päivä on mennyt, onko tänään se päivä, jolloin saan tulla?" ja näytti Vannille.
Vanni otti taas kynän, kirjoitti siihen: "Milloin tahdot?" ja näytti
Santerille. Santeri kirjotti: "Huomenna".
Vanni kirjotti nyt hyvin selvästi sanat: Silloin odotan.
Santeri sen nähtyään nyökäytti päätään, naurahti ja virkkoi:
— Nytpäs eivät kirjeet joutuneet hukkaan. Ei maar joutuneetkaan.
— Eikä matkallakaan viipyneet.
— Ei viipyneet… Mutta ethän sure nyt enää niin kovin kuin äsken, muistutti Santeri ja puristi Vannia kädestä.
— En voikkaan, kuiskasi Vanni ja nousi kävelemään.
Kävelemään nousi Santerikin, mutta kumpaistakin halutti kuin salainen vetäjä vetäisi Santerin äitin haudalle, jonne he ilman ajattelemattaan hiljaa käyskellen siirtyivät ja seisattuivat sen harmaan hautakiven vaiheelle, jota ruskealehtinen orjantappurapensas kuurtosi.
Santeri seisoi äänetönnä, punoi ylähuulissaan viuhottavia tummia viiksen haimenia ja alakuloisena katseli pitkin ruohottunutta hautakumpua.
— Näyttää kuin olisit unohtanut äitisi, kun et ole tänä kesänä tehnyt mitään tällä haudalla. Et noita rikkaruohoja ole puhdistanut pois.
— Ei. Ei… Pois se… Unohtaisinko hänet… Kenellä olisi enempi syytä muistamaan äitiä! Sinä, äitini rakas… Petettynä hylkiönä kasvatti pojan, työllä ja vaivalla ijartaen kitketti kokoon varoja, joilla suurimmaksi osaksi kustansi kouluni ja… Jospa olisi hän tässä, niin hän jos kukaan tietäisi kertoa murheista, joitten synty on ollut samaa mallia kuin sinulla nykyjään… Maailma ei raiskattavaansa sääli. Ja sorrettua ei auta kukaan. Ei yksikään.
Tämän sanottuaan jäi Santeri äänettömäksi ja kirkkaat kyyneleet näkyivät vierivän punakoita kasvopäitä alas.
Vannikin tämän nähtyään olisi mielellään antanut herahtaa jonkun kyyneleen. Mutta Sannan haudalle olivat ne juosseet niin kuiviksi, että nyt ei enää lähtenyt kyyneltä, vaikkapa sydämellä olikin kylliksi painoa.
Santeri ei tänä hetkenä kumminkaan viitsinyt kauvan vesitellä. Oikaisi itsensä, puistatti päätään ja kuiskasi:
— Hän lepää töistään. Hän on ainoastaan minun äitini, unhottunut kaikilta muilta.
Otti sitten taskustaan kellahtavanvaalean, silkkisen nenäliinansa, pyyhki sillä kasvojaan ja ajatteli jättää Vannin hyvästi, ettei kerkiäisi taas joku heitä näkemään. Mutta sopimattomalta näytti kuitenkin surumielisenä eroaminen etenkin tänä hetkenä. Ei kuitenkaan haluttanut kajota mihinkään turhaperäiseen leikkitarinaan, niin virkistääkseen sekä itseään että Vannia, otti kertoakseen kappaleen lapsuutensa elämän tarinasta, joka samalla koski äitiäkin, josta aina oli mieluisinta kertoa. Viittasi hän Vannia istumaan hautakiven juureen, jossa hän itse aina ennen oli istunut, ja itse istui hautakummun sivulle, nojasi hartionsa tuuheaan myrttipensaaseen, punoi vielä hetken notkeilla sormillaan harvoja viiksiään ja katseli poutaiseen korkeuteen kohoavia tuuhealatvaisia mäntyjä ja ryöheäoksaisia kellastuvia koivuja.
— Kuulin erään kokeneen miehen sanovan, että toinen ihminen saa tämän elämänsä virran yli kulkea kuin laivalla, mutta toinen saa saman matkan kulkea kuin uimalla, vieläpä aikanen kiviriippa kaulassa.
— Se on totta se.
— Minä olen yksi niitä kiviriipan kanssa kulkijoita… En kuitenkaan kadehti laivassa kulkijata. Hän ei tiedä, mitään. Ei juuri mitään. Menee vaan minne toinen vie, puhuu mitä toiselta kuulee ja jos hän kirjoittaa, ei nekään ole mitään. Vaan se, joka elämän virrassa kiviriipan kanssa lyö painia, se oppii tietämään mihin hän kykenee ja kuka hän on.
— Jos mikään, niin se on totta.
— Olin kolmentoista vuotias pienikasvuinen poikanaskali, kun meillä äitin kanssa oli yhteistä omaisuutta yksi vanha kakaraansa kaatuva hevonen, jolla ei jalka jalasta tahtonut erota. Sillä minä vedätin rahtia Ahkiolahden kaupungista tuolle kauppias Leckberg'ille. Ja mies tiedettiin olevan silloin tienestissä kun minä olin rahtikuormaa noutamassa Ahkiolahdelta noin kuudentoista peninkulman matkan päästä semmoisella hevosella… Eräänä helmikuun tuiskun kirtupäivänä rupesi hevonen sikseen uupumaan. Syötin hänelle kaikki viimeiset eväät. Syötin viimeisen leipäpalanikin ja jäin itse aivan suulle suuruksettomalle siksi päiväksi, sillä rahaa ei ollut millä saada lisää. Mutta sittenkin tuli hänen aikansa kuolla ja jätti minut orvoksi pakkastuisku-vinkkaan keskelle tuota Niepingin selkää… Ukko Huttunen asui silloin vielä Kekkolan niemessä, niin mitäs muuta kuin kyynelsilmissä lähteä juosta kimittämään ukko Huttusen kimppuun. Ukko ei kuunnellut viittä sanaa, kun valjasti suuren liinakkoruunansa reen eteen, ja silloin sitä lähdettiin, että savu pölisi reen perästä. Ja niin ukko Huttunen tuoda tomahutti minun rahtikuormani perille eikä sanonut velkovansa mitään palkkaa… Sitten saimme äitin kanssa kolmekymmentä markkaa kokoon, joilla ostettiin toinen hevonen… Hyvä hyvällä saadaan, silmäpuolella sokea, on vanha sananlasku, ja niin kävikin. Lähdin sillä taas Ahkiolahdelta hakemaan rahtikuormaa, mutta se hevonen oli syömäri, ettei se täyttynyt mistään, Menomatkalla söi jo kaikki eväät ja paluumatkalla en kerjäämällä enkä ostamalla voinut hankkia tarpeellista ravintoa. Se uupui ja uupui. Ja viimein tuohon samalle selälle kuoli, mutta likemnäksi Kokkolannientä kuin ensimäinen.
— Herran ihme. Ja kuoli sekin?
— Ukko Huttunen oli verkkoa kutomassa pöytänsä takana kun minä astua kaaritin pirttiin ja istahdin sivupenkille. Ukko näki jo luonnon valosta kun kyyneleet vierivät kasvoilleni, että ei ole hyvin asiat. Kysyi hän kuitenkin, että mitäs Santerille nyt kuuluu. Jäi kuormani taipaleelle, sanoin. Sen kuultuaan nousi ukko, katsoi akkunasta selälle nähdäkseen miten kaukana se on, ja ukon suusta kuului sanat: Se kai on uupunut. Sille on vietävä ruokaa, että pääsee edes taloon. Päässeekö tuo mihinkään, murahin suruissani, ja itku valtasi, etten saattanut sen enempi sanoa… Ukko nakkasi päällyksettömän turkkikasukkansa päälleen, otti tangosta parin leipää ja vihkon heiniä rekeen, valjasti hiironsa ja silloin sitä taas lähdettiin. Ukko arveli lähtiessään, että hän tuopi kuorman kotiinsa ja haalaa sen hevosenkin virkistelemään taloon. Mutta paikalle tultuaan huomasikin, että se oli jo muuttanut pois tästä matoisesta maailmasta, niin hetken katseltuaan punalti päätään ja virkkoi: Piessa, kun satuinkin ottamaan tämän vanhan turkki rajani. Mikäpä tällä viitsii tuonne maalikylään mennä… No katsokoot miestä eikä turkkia! Sen sanottuaan valjasti hiironsa sen minun kuormani eteen, käski minunkin hypätä kuorman päälle ja silloin sitä taas lähdettiin… Silloin sairasti äitini eikä kyennyt ansaitsemaan mitään; niin kauppias Leckberg'iltä pyysin yhtä säkkiä jauhoja, tai jotakin apua, että päästäisiin elämän alkuun. Mutta kun siihen hevosen hintaan oli jo otettu tämän kuorman rahtipalkka, niin ei antanut mitään, pakeni ylpeänä puheiltanikin… Silloin olin muut elämän toimeni suorittanut siihen määrään, että jouduin kouluun. Ja uskoinpa varmaan, että sen huonon hevoslykkyni tähden olen mikä olen… Äitini kun sairasti, niin armeliaat ihmiset lupasivat antaa ruuan päivä ja talo, mutta sen ruuan palkkioksi piti lähteä kouluun. Kansakoulun kun olin jo käynyt, niin ensi aluksi oli mentävä neiti Lipposen perustamaan alkeiskouluun näkeiksi mikä mies pojasta tulee… Kaiken tämän läpi on kestänyt katkeamatta kylmä säije kauppias Leckberg'in kovuudesta minua ja äitiäni kohtaan, ettei auttanut silloin… Mielelläni soisin, että ukko Huttunen, jolta hän kavaluudella anasti talon, asuisi vielä kerran tuossa kauppias Leckberg'in kartanossa ja Leckberg ukko Huttusen sijalla samoissa tamineissa ja samassa virassa kulkisi talosta taloon kolme erikokoista verkkokäpyä rintataskussa.
— Se kuitenkaan ei ole mahdollista.
— Kaikin puolin muuten on mahdollista, mutta kykeneekö kauppias Leckberg ukko Huttusen tavalla parantamaan verkkoja… Tiedä, että minä kauppias Leckberg'in konkurssipesältä ostan tuon kartanon omakseni, niin siitä päivästä lähtien on ukko Huttuselle ruokaa ja asuntoa siinä.
Vannin sydän nytkähti, kasvot kävivät loistamaan, tahtoi sanoa jotakin vastapainoksi, ja kun ei muutakaan osannut, niin sanoi hän kuitenkin:
— No johan sinä nyt ajattelet liian korkealle ajatellaksesi omistaa tuon Leckberg'in kartanon.
— Senlainen on ajatukseni. Ja kuka voi estää ajatuksia joskus kiipeilemästä korkeuden vuorillekin etenkin näin nuoruuden toivorikkaimpina päivinä, koska ne siellä vaeltelivat jo tuon korkuisena poika palkerona, uupumusta lykkäävän hevosen vetämän rahtikuormankin jälessä paljaan tähtitaivaan alla talvisina öinä kitkastessa… Ja itseensä luottamus on sitä tavaraa, joka antaa voimaa ja rikastuttaa toivon.
Santeri näki Vannin ajatusten parhailtaan hulmuavan Leckberg'in kartanon omistamis-unelmassa, niin lisäsi yhä:
— Minulla on tiedossa kylliksi tehoovia nimiä, kun vaan joutuu se päivä, jolloin vasaran alle joutuu tuo Leckberg'in kartano, niin silloin se on minun, huutakoot miten korkealle tahaan. Ja suunnitelma sen asumisesta on valmis. Ylikertaan otan vuokralle tuon valtion alkeiskoulun, joka sopii sille juuri kuin laitettu. Ja alakertaan otan sitten vuokramiehiä, vaikkapa sen koulun opettajia tai muita senlaisia, silloin se alkaa maksamaan itse hintansa. Ja ukko Huttunen ei paina sen hartioilla mitään.
— Ihminen aikoo hänen tiensä, mutta Jumala johdattaa hänen polkunsa, virkkoi Vanni, kun ei muutakaan osannut sanoa.
Santeri näki Vannin silmistä, että Vanni on kylliksi hyvällä tuulella, juuri senlaisella kuin hän oli tänä hetkenä ajatellutkin, niin ei tahtonut Vannin mieltä hajottaa pitemmällä puheellaan, vaan jätti siihen tilaan missä se nyt oli, vilkasi ympärilleen ja näki, ettei ketään vieläkään ollut heitä näkemässä, niin nousi, tarjosi Vannille kättä, puristi sitä, terotti silmänsä Vannin silmiin, nähdäkseen näkyykö mitään vilppiä ja kuiskasi:
— No, huomenna sitten.
— Niinkuin sanottu, virkkoi Vanni ja kätensä puristamisella ilmoitti sanainsa vakuuden.
Santeri pyörähti kävelemään kotiinsa päin, mutta Vanni, ennenkun huomasikaan kilmasi Santerin rinnalle kävelemään, jossa Santeri hänet heti vaihtoi oikealle puolelleen. Nyt ei puhuttu enää mitään asiallista kuin ainoastaan ajan kuluksi sen päivän herttaisuudesta verraten vuoden aikaan ja miten luonto osaa ennustaa talven tuloa kasvien kuihtumisella näinkin kauniina päivinä. Ja miten talven kovuus kumminkin täytyy rajoittaa ainoastaan ruohojen turmelemiseen ja lehtien riisumiseen. Puhtaana, uudistettuna, karaistuna täytyy jättää muu kasvikunta uuden kesän synnytettäväksi eloon. Näitä puhellen he hiljalleen halki puistoisen hautuumaan siirtyivät kotiinsa päin aina hautuumaan veräjälle asti, jossa kääntyivät raitiokatua alas. Nyt ikäänkuin itsestään loppui heillä puhe, kun näkivät siellä täällä liikkuvia ihmisiä. Olivat kuni lumotut, ei muuta ääntä kuin Santerin ja Vannin kengät harvasteeseen narahtelivat toisiinsa sovitettujen askelten vaihtuessa. Santerin harmaa silkkipontainen hattu verkalleen heilui noin kämmenen verran ylempänä Vannin keltasen vaalealla silkkirantuisella huivilla katettua suurinyttyräistä päätä. Jos joku heitä nyt katsoikin kierolla silmällä, niin ei se vaikuttanut Vanniinkaan mitään. Santerin hämmästyttävän voimakkaat vastakatseet tekivät ne kaikki tyhjäksi. Ei kumminkaan Santeri tahtonut Vannia saattaa kotiinsa asti, vaan tultua Uudenkadun kulmaan tarjosi kätensä Vannille uudestaan ja iloisesti virkkoi:
— Tästä on minulla suora kotiin. No huomenna sitten.
— Jään odottamaan, kuiskasi Vanni Santerin kättä puristaessaan ja kääntyi Torikadulle, pisti kätensä ristiin rinnalleen ja lähti astua heilottamaan kotiinsa. Suurikirjaisen, vaaleanharmaapohjaisen leninkihameen helmat hulmusivat puoleen ja toiseen ja kiiltävät kengät vilkkasivat iltapäivän auringon laimeassa paisteessa.
XX.
Neljä viikkoa tästä oli lokakuun läntisen auringon valaisemassa Vannin kamarissa pieni, mutta vertainen hääjoukko koolla, Vanni ja Santeri vasta vihittynä parina heidän keskellään. Vannin kasvoista näkyi, että hänen elämänsä laiva palattuaan myrskyiseltä matkaltaan makaa nyt ankkuroituna tyyneen lahdelmaan, jossa laivan miehet iloisina kertoilevat voitostaan taisteluissa luonnon voimia vastaan. Niistä taisteluista ei nyt hääjoukko tahtonut antautua puhelemaan, kun tiesivät Vannin elämässä olevan surullisiakin puolia, mutta pitivät kertomuksiaan lapsuutensa ihanissa päivissä, jolloin heidän maailmansa oli vaan äiti, äiti, eikä mikään muu kuin äiti. Mutta jokahisen kertomuksessa kuului niin kummallisen erilaisia käsitteitä siitä maailmastaan, että oikein mehukkaalta kuului niitten käsitteiden yhteensovitus, joka sulikin siinä yhteen kun kaikilla ilmestyi samanlainen rakkaus äitiin.
Joukossa oli kuitenkin joku, joka oli kaksivuotiaana kadottanut äitinsä ja saanut turvautua vieraaseen, mutta rakkaus oli siihen vieraaseen yhtä suuri kuin äitiinsäkin. Nyt joutui väkistenkin tarina surulliselle tolalle, vertaillessa miten senlaisessa tapauksessa voi joutua turvautumaan pahaankin ihmiseen, johon rakastuu täydellisellä lapsen rakkaudella, joten se elämällään vie lapsen mukanaan, ja miten suuri joukko ihmisiä on sillä tiellä, ei ainoastaan itse, vaan polvesta polveen.
Vanni muisti nyt Ullaa, josta tiedettiin kertoa, että hän kuljeskeli langenneena naisena paikasta paikkaan, vaan kuitenkin usein aina palaa takasin tänne Koivulahden kaupunkiin. Ja vertaili itseään miten onnellisista onnellisin on hän, joka löysi Sannan sentähden, että Ulla oli hänet tänne tuonut hänelle onneksi ja itselleen turmioksi. Vanni ei kuitenkaan tästä alkanut puhetta, pyyhkäsi vaan silkkisellä nenäliinallaan kyyneleet silmänsä nurkista ja alotti hänkin puheen ihanalle muistuvista lapsuutensa päivistä Metsävainion turvekattoisessa kodissa, jossa leipänä oli usein paljas silkko ja vaatteina vaan siekaleita. Vaan kun ne olivat äitin laittamat, olivat hyvät. Ja koti oli koti, vaikkapa turvekattoinenkin.
Mutta vieraat nousivat jättämään hyvästi ja toivottamaan onnea nuorelle parille, jonka tehtyään joukossaan lähtivät kiirehtimään kotiinsa. Vanni ja Santeri saattoivat vieraansa ulos ja seisattuivat rinnatusten korkeille portailleen ottamaan vastaan viimeisetkin hyvän yön toivotukset ja katsomaan juhlapukuisina kuhisevain vierastensa menemistä portista ulos.
Vaan kun vieraitten askelten kahina hiekkaisilta käytäviltä kauteni kuulumattomaksi ja heidän hauskamieliset kanssapuheensa häipyivät tyhjyyteen, palasivat Vanni ja Santeri kamariinsa, jossa vihkimätuoli vielä paikoillaan muistutti Vannin ja Santerin siinä pyhitettyä ikuista liittoa… Mutta aurinko oli nyt jo paennut kauvas poutaisen taivaan rannan vuorien suojaan. Ainoastaan illan rusko ruusuvalollaan valaisi luontoa ja lehdettömän puiston läpi hohtava kultainen hämärä täytti koko lähisen tienoon, täytti Vannin ja Santerin kamarinkin.