Kodassa oli nyt iso muuripata täynnä harmaata vetelää velliä kuin savivettä, jonka hajuton höyry ja kekäleitten katkera kitku täytti koko huoneen. Siellä sumun seassa ammentaa loruutti mies sitä velliä astioihin ja saaneen kiirehti menemään pois toisten tieltä. Kota oli väkeä tikkanaan ja kartano puolillaan väristen vuoroaan odottavia. Millä oli kädessä kuppi, millä kiulu, millä ämpäri, millä mikin törppö.
Niilo ja Taneli olivat vikkelät, tunkeutuivat purtiloineen muitten raosta vellin antajan luo ja saivat melkein ensiksi, mutta odottivat kuitenkin äitin ja isän tuloa eikä ruvenneet syömään ennenkun äiti ja isä kotiutui; jos olisivat jääneet vellittä, kuten illallakin, niin oli heidän saamat vellit syötävät yhteisesti.
Tuli sieltä kuitenkin isä ja äitikin, tuoden vellipurtilot hekin. Silloin poikain silmät remahtivat suuriksi. Niilo löi käsiään yhteen ja huudahti: Onpa nyt velliä vaikka pirttiä pesisi.
Pojat saivat jäkäläleipä-vänkäleet, laskeutuivat lattialle polvilleen, haukkasivat jäkäläleipää suuhunsa ja purtilon laidalta särpäsivät velliä painoksi. Täynnä pulluili nyt poikain suu ja tiheään kallistui purtilo vuoroon toisen ja toisen huulelle. Ja syrjäsilmällä aina vilkasivat äitin ja Vannin purtiloon, jäisikö sinne lisää.
Isän kasvot olivat jähmeän näköiset, pala näkyi pyörivän suussa eikä näkynyt pakenevan vaikka velliäkin ryyppi. Heitti palasensa penkille ja ynseästi virkkoi: Kyllä näiltä eväiltä ei pitkältä laukata, mutta henkipä tuo lienee surmalle velkaa.
— Ei tämä vellikään tunnu olevan kuin märkää ja lämmintä, muistutti äiti, mutta lieneehän tyhjää parempi, koskapa tämä on ihmisten ruuaksi tehty.
Isä ei jatkanut puhetta, poistui oven pieleen lattialle istumaan, keräili taskustaan tupakin murenia tuomivartiseen piippunysäänsä, iski siihen tulen ja veteli siitä oikeen pullaussavuja. Ja visainen mustaksi pinttynyt piippu kärisi hohtavan ahjoksen kuumentavasta voimasta.
Velli oli aivan vesituimaa ja sen tähden oli äitistä taaskin vastenmielistä syödä, vaan ryyppi se sitä kuitenkin. Mutta kohta rupesi ellostelemaan sydänalassa. Tunsi ajavan okselle, niin riensi ulos. Palatessaan poikkesi emännän luokse, pyysi suoloja. Jos ei enempi, niin yksi rae suuhuni, virkkoi hän rukoilevasti.
— Ei yhtä eikä kahta. Se annetaan mikä annetaan, mutta kärttämällä ei anneta mitään, virkkoi emäntä tylysti, näpisti hienot huulensa visuun ja murnisti pulleat kasvonsa järkähtämättömän näköisiksi.
Äiti oli mennyt huonoksi, että vapisi joka jäsen ja seinistä pidellen tuli pirttiin poikain ja Vannin luokse, jotka vielä viimestivät syöntiään, ja virkkoi: Syötte niin paljon tuimaa velliä, jos käypi samoin kun minullekin.
Siitä ei pojat kuitenkaan välittäneet, ryyppivät isänkin kupista kaiken vellin ja arvelivat vielä autella Vanniakin. Mutta Halli katseli jokaista silmiin epätoivoisesti ja alkoi vikistä, niin antoivat sen Vannin tähteen Hallille.
Vanni sen nähtyään alkoi kätistä. Ei minun kuppiani Hallille, hyi, ei minun kuppiani Hallille, niin Taneli koppasi oman purtilonsa ja kaatoi siihen Vannin purtilosta vellin, pyihki ihan sormen kanssa, pani siihen isän leipäpalasen tähteen ja toimessaan tuumaili: Kyllä meidän purtilosta saa Halli syödä, Hallilla on puhtaampi suu kuin yhdelläkään meistä.
— Ja nuolee astiansakin puhtaaksi, ettei jää pesemistäkään, lisäsi
Niilo tosissaan, kun heillä oli nyt antamista Hallillekin.
Halli palavin silmin pyörähteli poikain kintereillä ja maisteli suutaan jo toivon ilosta, kun näki että hänelle ollaan antamisen puuhassa. Ja kun sai eteensä sen ruoka-astian, niin häntä lurpallaan lakki vellin syödä, lotasi sen leipäpalan, että velli pärisi suupielistä lattialle. Mutta Halli nuoli purtilon mikä siitä vaan lähti, nuoleskeli lattiastakin ne vellin pisarat, mitkä syödessään olivat pärisseet, katseli vielä, kysyvän näköisesti kaikkien kotilaisten silmiin olisiko vielä kenelläkään antamista, ja loiski pitkällä kielellään suupieliään kahta puolta. Mutta kun antamista ei näkynyt, niin siirtyi penkin alle, kytjähti lattiaan, pani turpansa käpäläinsä päälle, vilkasi muutamia välinpitämättömiä silmäyksiä huoneelle päin, luksautti vielä tyhjää suutaan, nielasi tyhjän nielauksen ja ummisti silmänsä.
Äitin mieli oli apea, niin apea, että kyyneleet tahtoi valua kasvoille. Ei hän itsekään oikein ymmärtänyt minkä tähden se niin oli. Olihan hänet maailmassa köyhyyden ja kovan onnen keskellä opetettu tyytymään ja ottamaan vastaan jokahinen päivä senlaisena kuin se tuli, joten tyytymisen voima oli hänessä kasvanut suuremmaksi kuin monessa muussa. Hän aina voi Jumalaan turvaten tyytyä, mutta nyt se lahja tuntui kokonaan paenneen, ja jos koitti pakottaa itseään tyytymään, niin sitä rauhattomammaksi meni sydän ja katkerammaksi painui mieli, eikä auttanut kuin täytyi antaa kyyneleitten juosta. Vannin vuoteeseen hän painoi päänsä ja tahtoi salata kyyneleensä, mutta Vanni kuiskaili: Elä itke äiti, en minä kuole… Mitä itkette, äiti… Äiti, elä itke…
Katseli sitten pyörein silmin pirtin pimentolakeen ja sormellaan toiseen käteensä painaen luetteli: Minä elän, isä elää, Niilo elää, Taneli elää, Mirri tässä vieressäni elää ja Halli elää, ja kaikki elämme, niin ei äitin tarvitse itkeä… Ettehän itke… Kuulettehan äiti… Ettehän itke.
Tästä ei kuitenkaan äitin sydän tyyntynyt, ei rauhoittunut mieli. Korviin kuului kihisevästä väen tungoksesta kirousta, siunausta, voivotusta ja katkeraa kärsimistäkin; kaikki tämä sekauneena yhteen tuntui kamalalta tunkiolta, johon ei hetkeksikään olisi lapsiaan sallinut, mutta ei mitään toivoa ollut siitä päästä pois. Tämäkin osaltaan lisäsi äitin surua. Mutta tämähän oli kohtalon syy tämäkin ja tyytyminen oli ainoa auttava ase tässäkin, mutta tyytyä hän ei vaan voinut, vaikka kuinka ponnisti. Sitä ei hän itsekkään tiennyt miksi ei voinut tyytyä…
Hilman illallinen hyvitteleminen Vannia herätti huomiota monessa äitissä ja nyt ahdistivat ne Hilmaa saadakseen siltä lapsilleen paremman palan. Hilman äitikin rupesi epäilemään Hilmaa, niin että päästäkseen äitinsä epäilyksistä erilleen Hilman täytyi pysyä erillään kaikista hoitolaisista eikä saattanut koko päivänä käydä katsomassa Vanniakaan, senkin tähden kun ei saanut sille mitään tuoda.
Mutta päivä kului kuitenkin iltaan ja pimentyi yöksi.
Vereksiä kerjäläisjoukkoja tuli yhä ja täytti koko huoneen, niin että nukkumaan asettuessa täytyi sulloutua ihan liha lihaan kiinni ja uunin päällyksetkin olivat aivan täpösen täynnä.
Koko pitkänä yönä ei kaikki nukkuneet ollenkaan.
Vielä aamukukon laulaessakin kuutamon tylyssä hämärässä, siellä täällä ryökköisellä vuoteellaan istui ryysyinen olento, jonka kurttuista otsaa valaisi piipun päässä kihisevä ahjos. Tai siellä täällä kirahteli ja ruikutti sairas lapsi, jonka vaiheella konkoili äiti, korjaillen lastaan kuin rauhaton haamu tuonen mailla. Niimpä äitikin sairaan Vannin jaloissa seinää vasten istui ja katseli hämäryyteen, vaikka ei varsinaisesti mihinkään, ja tuolloin tällöin kuului syvältä lähtevä raskas huokaus.
Sattuipa joku haparoimaan ulos saamaan raitista ilmaa keuhkoihinsa, heitti hän oven raolleen, että nukkujatkin saisivat jonkun puhtaamman henkäyksen. Mutta oven raosta aivan syöksyen tunkeutui pakkasen usva, että samassa tuokiossa oli yli pirtin kyynärää paksu savenharmaa lava, joka peitti alleen jokahisen nukkujan. Ainoastaan istujain karhaiset päät näkyivät sen hiljalleen leijailevalta pinnalta, kuni lahden selällä lepäilevät vesilinnut syyskuun hämäräisenä kuhjayönä.
V.
Kukko lauloi jo toisen kerran ja talonväen puolelta alkoi kuulua ovien luskeita. Ja kiireitä askelia kuului ulos ja sisään.
Silloin hoitopirtissäkin kirkastui yksi ja toinen silmä. Siellä täällä kuului lapsukaisten vaikeroivia ääniä: Anna äiti leipää. Antakaa pikkusen leipää, minulla on nälkä, antakaa äiti leipää; joihin kuului vastaukset: Ei minulla ole leipää, ei meillä ole leipää. Ei, lapsikullat, mulla ole leipää.
Tästä syntyi puhelua, joka tarttui miehestä mieheen ja levisi yli pirtin, että yhtenä purinana meni koko pirtti, jota ääntä suurenti monen kymmenen lapsukaisen katkera itku ja äitien syvämieliset valitukset.
Äiti kohosi ylös korjatakseen vuodetta kokoon, mutta päätä rupesi viemään, niin paiskautui Vannin viereen pitkäkseen ja käski poikain korjata pois omansa ja isänsä vuoteet.
Siinä Vannin vierellä lepäili äiti. Erityistä kipua ei tuntunut päässäkään, kihisi se vaan kuni kiehuva vesipata, mutta ylös nousemista se ei sallinut. Korvatkin olivat alttiit kuulemaan ihmisten puhetta, joista kertomuksista kuului miten ja miten monta jo siellä ja siellä pitäjään nurkalla oli kuollut nälkään, mitä ja mitä tuskia se ja se isä, äiti tai vanhus oli saanut kestää ennenkun henki lähti. Tämän kuuleminen lisäsi äitin tyytymystä. Tunsi olevansa onnellisempi heitä kaikkia ja viihtyi kohtaloonsa kuni lapsi kehtoonsa, äitin laulaessa herttaisinta tuutilauluaan.
Päivä oli jo valkeimmallaan ja kaakon rantoja kultaili nouseva aurinko, kun ovelta kajahti ääni: Velli on valmis.
Mutta äitin sydän nytkähti vastaan eikä tuntunut tekevän mieli ruokaa, tuntui kuin se vuode, missä kytjötti, tahtoisi pitää omanaan, että siitä nouseminen tuntui pelottavan. Käski hän nyt poikain hakea velliä itselleen ja isälleen ja syödä sitten kun leivän jakaja tuopi leipää.
Pojat olivat asettuneet syömään vellipurtilonsa vaiheelle, mutta alakuloisina pureskelivat vaan kuivaa jäkäläleipää ja vellin päälle katselivat vaan syvästi inhoillen.
— Miksikä ette syö velliä, vaikka illalla olisitte siinä kylpeneetkin, kuului äitin heikko muistutus.
— Hevosen luita oli vellissä, kuului poikain suusta nureksiva vastaus.
— Hevosen luita! huudahti äiti.
— Ihan noin pitkiä, minun syleni pituisia hevosen sääriluita oli muurissa ja isäntä sanoi että hevosen ne ovat luita.
— Narranneet ovat teitä, lohdutteli äiti poikia, vaikka melkein uskoi, että poikain puhe oli totta.
Mutta kaikki syömämiehet joutuivat tarinoihin syötävästään hevosen luuvellistä, joista luista oli onnellisemmat ihmiset jo ennen syöneet lihat ja luut vaan joutuneet heidän vellinsä höysteeksi.
Kuu kaikki muut kuitenkin söi sitä velliä, niin Niilokin ryyppäsi palansa painoksi, mutta Tanelilla rupesi sydäntä ellostelemaan, niin riensi kiireimmän kautta ulos.
Hoiperrellen ja vilusta väristen tuli Taneli pirttiin ja paiskautui äitin ja Vannin vaiheelle loukkoon pitkäkseen ja vilusta lokatti joka jäsen. Mutta äiti peitteli ryysyillä umpipäähän, niin tuokion kuluttua asettui tutisemasta riepuläjä ja Tanelin nähtiin nukkuvan.
Koko päivänä ei äiti syönyt mitään, eipä vielä huomisaamunakaan haluttanut ruokaa, vaan kaikissa jäsenissään tunsi kiihtyvän taudin virkeneviä oireita eikä ensinkään kyennyt päätä pystyyn nostamaan, vaan täytyi jäädä yöt eloilleen vuoteen omaksi.
Taneli ei tiennyt onko hän kipeä vai sairas, mutta ruokaa ei haluttanut. Sairastavan äitin vieressä tuntui huvittavalta maata, niin siinä makasi koko päivän ja tulevan yönkin. Mutta huomisaamuna ennenkun oli varsinainen nousun aika, rupesi hänen sydänalaansa kopristamaan pahasti ja tuimaa vettä kohosi ihan suun täydeltä, jota hän pään alustansa yli sylki minkä kerkesi. Tämän hieman tauvottua hän hätäisesti halasi äitiä ja kuiski: Äiti rakas, minulla on nälkä. Hiukaa niin katkerasti… Juuri tuosta sydänalaa vetää kokoon kuin köydellä. Voi, voi minua, äiti… Voi, voi, äiti kulta, mitä minä tekisin.
— En, rakas lapsi, tiedä sanoa mitään, sillä sama tuska on minulla itselläni, mutta koetetaan tyynesti kärsiä, niin Jumala meitä auttaa.
Ruoka-aikana koetti Taneli syödä, mutta kun tiesi taas olevan entisenlaista koninluuvelliä, niin pahalta tuntui nähdessä sitä toistenkin syövän. Koetti kuiviltaan syödä sitä jäkäläleipää, mutta ensimäinen pala pyöri suussa, että pitkän ajan perästä sylki sen ulos, ja tunsi halun päästä vuoteelleen.
Äiti kääri märän raasun päähänsä ja kipeästi voihkaen painautui hänkin vuoteeseen. Mutta Vanni ja Niilo särpivät velliä, vaan ei kuitenkaan sillä innolla kuin ensi kerroilla, pala pyöri suussa heilläkin ja Halli sai enemmän puolen velliä osakseen.
Olipa joukossa tullut muitakin sairaaksi, niin kaikki sairaat komennettiin laittamaan tilansa yhteen lautturiin ja asettuivat ne vieri viereensä äitistä ja Tanelista lähtien. Mutta paikkakunnalla kulki taas läänin kuvernööri tutkimassa kansan tilaa ja tiedettiin sen tänä päivänä tulevan tarkastamaan Kurkelan hoitopaikkaa, sen tähden piti kaikkien sairaitten ja terveitten pestä silmänsä, kammata päänsä ja huone puhdistettiin niinkuin siinä kiireessä kerittiin.
Päivä oli puolessa kun kuultiin suurien kellojen ääniä kartanolta ja voimakasta rekien kohinaa porrasten edestä. Ja niistä herroja pölähti kartano mustakseen. Akkunasta katsojat kuiskivat hiljaa toisilleen: Tuo on pappi, tuo kait se on kuvernööri, tuo on nimismies, tuo mikä lienee, ei sitä tunneta. Se lienee kuvernöörin rekitoveri. Mutta kun näkivät niitten tulevan huoneisiin, niin laskeutuivat ikkunoista alas. Ne kuitenkin menivät ensin isännän huoneeseen.
Mutta joutuisammin kuin kukaan kerkesi arvata astui pirttiin monien herrojen seuraamana ihmeellinen olento, joka jo paljaalla ilmestymisellään hämmästytti kaikkia. Tanelikin virkistyi tämän nähtyään, että kohosi jalkeille ja silmät rävähtämättä katseli sitä kaikilta puolilta. Katseli sen ihmeellistä vaalean hallavaa partaa, joka levisi rinnalle kuni mikähän esiliina. Katseli sen pitkiä verkaisia housunlahkeita, joissa leveä tulipunainen raito kumpaisellakin sivulla laskeutui yläältä alas. Katseli sen hirveän suuria päällyskenkiä, jotka loistavan kirkkailla solilla oli nilkkoihin sidotut. Kuvernööri kyseli kaikesta hoitolan menettelystä ja kaikilta kuuli, että niukka on ruoka, ja pyysivät toimittamaan parempaa ruokaa, Tanelikin kun kuuli, että muutkin valittavat puutteitaan, niin hänkin sai rohkeutta kysymään. Hän likeni lattialla seisovaa kuvernööriä, katsoa naukasi sen silmiin kainostelemattoman silmäyksen ja nöyrästi pyysi: Anna, pappi, minulle leipää, minulla on nälkä.
Kuvernööri ei ollut sitä kuulevinaan, mutta Taneli kierti toiselta sivulta katselemaan kuvernööriä, katsoi taas silmiin ja uudisti: Anna, pappi, minulle leipää, En saata syödä hevosen luuvelliä.
— Syöhän sitä muutkin. Olen minäkin syönyt hevosen lihaa, vastasi kuvernööri kääntyen Taneliin.
— Senkö tähen te olette niin suureksi kasvaneet? lisäsi Taneli.
— Sentähden juuri olen kasvanut tämmöiseksi kun olen ollut kaikkiruokainen, huomautti kuvernööri totisesti.
— Minäpä en kuitenkaan saata syödä hevosen luuvelliä, marisi yhä
Taneli.
Tätä ei kuvernööri ollut kuulevinaan, määritteli vaan miten leipä on tehtävä. Sormellaan toiseen käteensä naputtaen terotti että vellinsakunen liemi on taikinan juureksi tehtävä kulijauhoista ja se on täytettävä olki- ja jäkäläjauhoilla, ja olet ja jäkälät pitää survotettaman itsillään hoitolaisilla. Ja velli, jos ei kelpaa hevosten lihalla höystetty, niin se tehtäköön vedest ja jauhoist, johon pitää sekoitettaman puoleksi jäkäläjauhoja.
Hoitolaiset kuulivat, ettei päivät parane, niin rupesivat valittamaan, että täällä toisille annetaan enempi, toisille vähempi, että muutamat saavat elättää koiransakin rinnallaan.
— Koiransakin? Mitä, täällä koirilla tehdään? äsähti kuvernööri.
Äitiä vihlasi kipeästi kun kuuli puheen kiertyvän häneen, mutta tunsi siitä itsensä rohkenevan ja vaikeroiden lausui: Jumalan tähden, olen sairas enkä kolmeen päivään ole syönyt mitään ja tulinen nälkä polttaa povessani enkä täällä tarjotuita ruokia ole voinut syödä, niin tähteeni olen antanut koiralle; eihän sekään hengellään elä. Elkää minua tästä syyttäkö, ehkäpä en enää tarvitse ruokianne. Tämän sanottuaan tyrskähti katkeraan itkuun.
Tämän kuultuaan masentui kuvernööri ja toisetkin heittivät kantelunsa, mutta Taneli se vaan käännähteli kuvernöörin kintereillä ja taas uudisti: Anna, pappi, minulle leipää… Minulle ja äitille.
— Ei minulla ole leipää, muistutti puoliäkäsesti kuvernööri.
— Ettekö te syökään muuta kun hevosen lihavelliä, muistutti Taneli ja pyöritteli sormeaan suussaan.
Tähän ei kuvernööri virkkanut mitään. Ja kun oli sanonut mitä oli sanottavaa ja nähnyt, että oli kaikki siistiä ja puhdasta, kuten ollakin piti, niin kiitti talonisäntää siitä. Määräsi kuitenkin nimismiehen käymään joka viikko tarkastamassa, että leivät on tehty siten kuin hän nyt määräsi ja muukin hoito menee sen mukaan kuin hän on määrännyt. Sen tehtyään hän lausui ystävällisesti:
— Toivon teitä mielellänne tyytymään tähän Jumalan sallimaan kohtaloonne. Me teemme hyväksenne mitä voimme. Hyvästi jääkää. — Hyvästi, hyvästi! kuului kymmeniä, ääniä ulospakenevan kuvernöörin jälkeen.
Toisetkin herrat seurasivat ulos kiirehtivää kuvernööriä isännän huoneeseen, jossa vielä muutamia virallisia muistutuksia tehtyään kiirehti matkalle.
Samoin kuin tullessakin seurasivat nyt kaikki kirkonkylän herrat kuvernööriä, kellojen räikävä kaiku rämisi hetken kartanon lumisissa räystäissä, mutta taukosi heti ja hienoa himinätä kuului tien suunnalta, joka sammui sekin huurteisen metsän syvyyteen.
VI.
Vanhan kirkkoherran silmään, kuvernöörin mukana käydessään Kurkelan hoitopirtissä, oli erittäin pystynyt entisen palvelijansa Metsävainion Liisan tuttavat kasvot ja mieleensä painunut erittäinkin ne sanat, kun hän puollustaakseen itseään toisten kanteista sanoi, että "Jumalan tähden, olen sairas enkä kolmeen päivään ole syönyt mitään ja tulinen nälkä polttaa povessani".
Kotiin tultuaan kirkkoherra ruokapöydässään perheensä vaiheella istuessaan kertoi tätä näkemäänsä, kertoi näitä Liisan sanojakin, niin kaikki tyrmistyivät kuullessaan tätä, mutta Fanny neitin kasvot menivät oikein vaaleiksi kauhistuksesta, löi käsiään yhteen ja huudahti:
— Kolmeen päivään ei mitään. Jumala armahtakoon Liisa parkaa, meidän rakasta Liisaa… Kolmeen päivään ei mitään… Minä jätän puolen ruuastani, tuossa on tämä palanen, en voi syödä ennen kuin näen Liisaa ja onko hänellä minun pikku kaimani mukana.
— Mukana on, se sairastaa, mukautti kirkkoherra.
— Sairastaa, huudahti Fanny, ja hyppäsi pöydästä ylös lähteäkseen
Kurkelaan, mutta kirkkoherra muistutti:
— Siellä on monta sairasta lasta ja äitiä. Et saa mennä sinne lohduttamaan yhtä, Liisaa. Jos menet, niin täytyy olla jokahiselle jotakin antamisia.
Fannyn kasvot tulivat yhä tuskaisemmiksi ja ihan puoleksi huutaen virkkoi:
— Hyvät ystävät. Me emme saa tästä lähtien syödä kuin puoli veroamme ja toinen puoli säästää heille… Kolmeen päivään ei syönyt mitään. Hyvä isä siunatkoon! Kolmeen päivään ei mitään… Todellakin tehkäämme liitto, että syömme vaan puolen veroamme… Eikös niin, isä ja äiti?
Kirkkoherra ei sitä myöntänyt, mutta käskevästi muistutti:
— Jos sinulla on aikomus tänä päivänä käydä siellä Kurkelassa, niin laita ruokia mukaasi niin paljon että voit antaa edes palan kullekin.
Sen kuultuaan Fanny haki tavarahuoneesta suuren pärekorin, johon äitinsä kanssa keräsivät käsillä olevista ruokavärkistään leipää, lihaa, kalaa ja voita, ja kantoivat sen rekeen, jonka eteen oli hevonen jo valjastettu viemään niitä tavaroita Kurkelaan. Ja ennenkun ilta joutui hämärtämään, ilmestyi Fannyn hoikkanen pieni olento Kurkelan hoitopirtin lattialle seisomaan. Tyynesti, mutta iloisesti virkkoi:
— Hyvää päivää, hyvät ihmiset.
Tämä ääni sälähti puolinukuksissa olevan Liisan korviin kummalliselta. Mutta kohotti päätään, terotti silmänsä lattialla seisojaan ja huudahti:
— Fannyko täällä? Hyvä Jumala, vieläkö saan nähdä Teitä?
Fanny kiirehti tervehtimään Liisaa, mutta samassa huudahti:
— Ja pikku kaimaniko täällä? Voi, voi sinua raukka, missä nyt olet. Voi sinua, sinä kesäperhonen, voi, voi. Tule nyt minun syliini, tulethan.
Vanni alkoi konkoa ylös, mutta Fanny ei malttanut odottaa, vaan tarrasi siihen syliksi, suuteli Vannia, suuteli moneen kertaan ja tuntiessaan Vannin luiksi kuihtuneen olennon käsissään, ei voinut puhua mitään. Muutamia kyyneliä vuodatettuaan Vannin ryysyihin suuteli hän vieläkin Vannia, mutta laski sen vuoteelleen ja haki ruokakorinsa sinne hoitopirttiin.
Tästä huomasi nyt jokainen, mikä on tekeillä, niin kaikki kavahtivat pystyyn keritäkseen ottamaan ihan ensimäiseksi ja olisivat ryöstäneetkin, vaan Fannyn kyytimies, joka hänelle toi koria pirttiin, esti poikaset siitä hommasta.
Ja Fanny nyrkkiä puistaen muistutti, että jos ette pysy rauhallisina siksi kunnes voin teille jakaa palan kullekin, niin täytyy jättää kaikki ilman.
Tämän kuultua asettuivat kaikki hiljaa, muutamia lasten ääniä kuului vaan joukosta:
— Ettehän minua heitä ilman. Ettehän minuakaan heitä ilman. Annattehan minullekin osani.
Kaikkien suut olivat nyt liikkeessä, kaikki sairaatkin olivat nyt pystyssäpäin, jokahisen mieli oli ylennyksissä, mutta Fannystä erittäinkin tuntui somalta olla nyt antajana tänlaisen puutteen hetkenä. Se vaikutti niin kummallisesti, ettei pitkään aikaan voinut mitään puhella, istui vaan Liisan vuoteen liepeellä Vannin vieressä.
Kun näki miten makean näköisesti Liisakin imeksi lampaan selkäluun solmua ja miten kurjannäköiseksi oli kurjuus ja nälkä vienyt entisen muhkean punaposkisen Liisan, ja kun mielessä soi isänsä kertomat sanat "kolmeen päivään ei mitään syönyt ja tulinen nälkä polttaa povessani", niin tunsi mielensä murtuvan ja kuumina karpaleina pyöri vesiherneet tummanruskeitten silmien nurkista alas. Mutta hyvälle kuitenkin tuntui saada olla siinä viihdyttämässä kärsiviä, tuttavia. Tuokion kuluttua kuitenkin tyhjeni sydän, lauhtui mieli ja kielikin kuontui puhelemaan taas. Niin huolimatta huoneen vastenmielisestä ilmasta, istui Fanny pitkän hetken siinä paikallaan, kertoillen kuulemisiaan miten ympäri maailman raivoaa nälän hätä ja miten tuhansittain yksissä kirkkokunnissa kuolee ihmisiä, lohduttaen siten sillä, että tämä on Jumalan tahto, että olemme tähän aikaan eläneet, mutta kaikesta on kiitettävä Jumalaa.
Viimein Fanny muisti, että kotona rupeavat häntä, ikävöimään, niin otti Vannin syliinsä, suuteli sitä ja lupasi taas ylihuomenna tulla takasin ja tuoda taas jotakin suuhun panemista.
Liisakin kietoi luiset käsivartensa Fannyn kaulaan, vuodatteli siinä kuumia kyyneliä eikä tiennyt mitä sanoisi siitä hyvästä kun sai vielä tavata häntä.
Mieliä ylentävä oli tämä hetki kaikille. Kauvan jälkeen Fannyn mentyä, kuului pakinoimista Kurkelan hoitopirtissä eikä mistään muusta kuin Fannystä ja siitä miten oppineissakin ihmisissä on toinen kuin härkä ja toinen kuin enkeli. Miten toinen ihminen voi sulostuttaa toisen kuolinvuoteenkin ja miten toinen sitä läsnäolollaan vaan synkentää.
Fanny neitin käyminen hoitolassa ja hoitolaisten kiitokset Fannylle vaikuttivat Kurkelan emäntään lauhduttavasti. Tunsipa hänkin halua päästä kiittokilveksi. Joka päivä tuli hän nyt hyvittelemään sairaita, toimittamaan niille jotakin hyvää, ja lasten käteen toimitti hän aina niepseämmän palan.
Siten emäntä tuli lähempään tilaisuuteen tutustua hoitolaisiin, näki monen paleltuneet jalat, kädet, korvat ja kasvot ja samalla näki heissä syvän tyytymyksen kohtaloonsa. Hän tunsi nyt pistoksen sielussaan siitä, että hänkin oli ensi alussa ollut niin ankara hoitolaisille, että tunsi halun pyytää niiltä anteeksi. Sitä hän ei kuitenkaan tehnyt, vaan koetti palkita muulla hyvällä.
Nyt Hilmakin sai käydä aina Vannin luona ja aina silloin tällöin vei hän sen omaan kamariinsakin, että sai siellä rauhassa toisilta antaa pienen voileivän, maitotilkan ja vieläpä joskus viiliäkin. Ja erittäinkin kun näki, että Vanni on pappilan neitin lemmikki, niin Hilma olisi pitänyt sen aivan omassa kamarissaan. Mutta Vanni ei eronnut äitistään, niin sai olla enimmät ajat hoitolassa yhdessä toisten hoitolaisten kanssa.
Fannyn esimerkkiä seurasi monet muutkin kirkonkylän herrasnaiset. Fannyn ei tarvinnut enää koskaan yksinään käydä Kurkelassa, vaan aina sai yhden tai toisen rouvan tai neitin toverikseen, joka hänkin toi tuomisia hoitolaisille, ja olivat siitä iloiset kun saivat aina jakaa heille paremman palan, etenkin sairaille ja lapsille. Mutta kaikesta tästä huolimatta joka päivä lisäytyi sairaita ja aina huomeisen aamun valjetessa tavattiin yksi ja toinenkin vuoteellaan kuolleena, joka nähtävästi ilman tuskia oli vaan nukkunut.
Kun moni tuli tautiin ja terveittenkin ruokahalu oli tympeynyt, että ruokaa meni ainoastaan kolmas osa siitä mitä ensin niukastikin jakaen tarvittiin, niin huolimatta kuvernöörin määräyksestä ja tarkastajain muistutuksista ja marinoista Kurkelan emäntä teki leivät puolta parempia kuin ensin ja velli keitettiin paljon höystöisempää ja annettiin sitä aivan imelin määrin, ettei suinkaan kenenkään tarvitseisi luulla, että nälkään olisivat kuolleet, jotka kuolevat. Kirkonkylän herrasnaisetkin käydessään näkivät tämän viljavuuden ja tiesivät, että joka ainoassa talonpoikaistalossa syödään huonompaa ruokaa, jolta täytyy toimittaa työnsäkin, ja elävät sentään.
Nyt kun oli Kurkelan hoitopaikassa näin viljavaa, niin turha oli syrjistä apujen tuonti. Ja kuoleminen kun eneni, niin oli se varmaan Jumalan tahto, jota vastaan oli turha potkia.
Rovasti kävi nyt kerran viikossa lohduttamassa sairaita ja muistuttamassa heidän sielunsa tilaa. Mutta terveitä lohdutti hän melkeen aina kertomalla historioista tai vanhain muisteluksista entisiä kuolovuosia, kuinka paljon silloin ja silloin on kuollut sen ja sen vertasesta väestä, ja sen ja sen vertanen osa vaan silloin ja silloin on väestöstä jäänyt eloon. Ja kertomuksensa lopussa hän aina huokasi syvään ja painavasti lausui:
— Nyt olemme, Jumala armahtakoon, eläneet samanlaiseen historian merkkipäivään, jota vuosisadat eivät nukuta, mutta meille monille maksaa tämä hengen. Jumala armahtakoon meitä kaikkia. — Sitten liitti hän hienosormiset kätensä ristiin, josta tähtenä välkkyi isokantainen kultasormus, ja luki Isämeidän ja Herransiunauksen, jonka perästä lähti tyytyväisenä pois. Ja tuntui taas sangen miellyttävältä päästä ulkoilmaan siitä hoitopirtin vastenmielisestä höyryntapaisesta katkusta.
VII.
Sairaita lisäytyi joka päivä. Ja ruuan kaipio katosi kaikista terveistäkin pois. Vaikka väliin aina hiukava nälkä viileksi sydänalassa, niin ruokaa ei kuitenkaan haluttanut ja yhteinen painajainen tuntui väsyttävällä painolla vetävän vuoteen omaksi niin yhtä kuin toistakin. Sairastaminen oli kaikilla helppoa. Ei mitään tuskaa ruumiissa, mutta pää ei sallinut olla pystyssä ja ainoastaan sydänalassa silloin tällöin tuntui kipeitä vihlauksia ikäänkuin nälän hiukamista, vaan sitä ei kukaan uskonut näläksi, koskapa ruokaa nähdessä sydän hyppi vastaan ja kammoa herätti nähdä toistenkaan syövän. Mutta muutaman viikon kuluttua näkyi kalman jäkälä kuni vaipalla peittävän koko sairasrivit. Silmätkin kävivät kokonaan öljäkän harmaiksi eikä valkeisia luullut olevan ollenkaan.
Tästä eivät sairaat itse tienneet mitään, mutta viimmein rupesi nenänpää valkeamaan ja kahdessa vuorokaudessa valkesi koko nenä kylmettyneen perunan näköiseksi. Silloin tunsi sairas sydänalassaan kipeämpiä hiukamisen tapaisia vihlauksia ja kokoon vetäviä puristuksia kuin koskaan ennen. Tuokion perästä se taukosi, varveni kuni lääkkeen saatua ja sairas tunsi nukkuvansa sikeään uneen. Mutta kuoppaan syventyneet silmät jäivät auki ja tuonen huntu verhosi loksahtaneet värähtämättömät kasvot.
Oli lauhkonen lauantaipäivä maaliskuun lopulla. Auringonpaiste sulatti pirtin päivänpuoleiset akkunat ensi kerran tänä talvena suliksi ja valaisi pirtin valoisammaksi kuin koskaan ennen, mutta ei ilostuttanut asujia pirtin.
Siellä täällä makasi kuolleena vanhus tai lapsi, jopa keski-ikäinenkin; joku tuolla, toinen täällä taisteli viimme taisteluaan Tuonen kanssa.
Enemmän kuin kolmekymmentä oli tällä viikolla kannettu kuolleena ulos.
Taneli ja Niilo oli viety jo päiviä ennen, mutta tänäpäivänä kannettiin isä…
Äitin syvät silmäkuopat täyttyivät kyynelistä ja syvästi hyrskähteli rinta.
Vanni se kiipeili äitin rinnoilla ja pyyteli:
— Elä itke, äiti… Elä itke, äiti… Ei Vanni ole kuollut. Tässä minä olen.
Hienolla sormensa mutkalla koetti äitinsä silmäkuopista vetää kyyneltulvaa kuivaksi, mutta ei se kuivanut, niin taas uudisti:
— Elä itke, äiti… Ei Vanni ole kuollut, tässä minä olen…
Kuuletteko, äiti, tässä minä olen… Eikä Niilo eikä Taneli ole
kuolleet. Hilma sanoi, että ne ovat rantatörmässä mäkeä laskemassa…
Ettehän itke, äiti, enää… Ettehän.
Äiti olisi tahtonut Vannin sulkea syliinsä ja suudella viimmeisen kerran, mutta ei saanut käsiään liikkeelle. Koko ruumis tuntui olevan kuni naulattu maahan kiinni, ettei yksikään jäsen päässyt siitä irti, niin raskaat olivat Tuonen kahleet. Mutta mustuneet huulet liikkuivat kunnes ylöspäin kääntyneitten silmäin loiste kirkastui läpikuultavaksi ja kasvoissa näkyi ihastuksen valo, mutta sammui heti kun rinta viimmeisen kerran korahti ja väsynyt leuka hervahti alas.
Vanni taputteli äitin kasvoja yhäkin ja pyyteli: Ettehän itke enää, äiti… ettehän… Nukutteko nyt päivällä, äiti… nukutteko… Minulla on ikävä, kun nukutte… Ettehän nuku kauvan… Minulla on ikävä.
Mutta ruumiin kantajat tulivat, vieräyttivät paarilleen äitin ja lähtivät viemään ulos. Silloin Vanni päästi hätä-äänen, jommoista ei koskaan ollut tarvinnut päästää. Hän pureutui kynsin hampain äitin paarilta ulkona retkottavaan käsivarteen ja sydäntä särkevästi parkui: Elkää viekö äitiä. Elkää viekö äitiä, elkää viekö minun äitiäni. Äiti, äiti, elkää antako viedä itseänne. Elkää viekö äitiä.
Talon emäntä kuuli tämän ja kiirehti apuun. Hän riensi Vannin luokse, otti syliinsä ja hyvitteli, että äiti on kipeä, ne vievät saunaan kylpemään, että paraneisi. Lähdetään tänne minun kamariini Hilman luokse odottamaan siksi kunnes äiti tulee kylpemästä. Tule minun syliini, lapsi kulta.
Kamarinsa sängyn päälle asetti emäntä Vannin istumaan, teki pehmeästä leivästä voileivän, antoi sen käteen ja väliin antoi ryypätä maitoa. Kas sitä kun siinä on hyvä odottaa äitiä, jopa siinä on hyvä odottaa äitiä, hyvitteli emäntä Vannia.
Kauvan aikaa viihtyi siinä Vanni, mutta viimmein alkoi vaikeroida: Eikö äiti ole jo tullut kylpemästä?
— Ei ole vielä kerinnyt tulla. Se meni kauvas kirkon saunaan kylpemään, eikä se tule ennenkuin kylpee terveeksi itsensä, vakuutteli emäntä.
— Eikö se tule tänä päivänäkään? kyseli yhä Vanni.
— Ei se tule tänä päivänä eikä vielä huomennakaan, mutta kyllä se tulee sitten kun terveeksi joutuu, vakuutti emäntä Vannille.
Syvästi huokasten Vanni tyytyi odottamaan ja suurilla suoniksi kuihtuneilla silmillään katseli emännän kamarin valkoista uunia, sen peltin varressa riippuvia punaisen ja mustan kirjavia tupsuja, keinutuolin kirjavaa tupsuhelmaista mattoa, kaapin päässä kasvavia, lakeen asti yltäviä, suurilehtisiä fiikuksia, kaapin päällä seinällä raamien sisässä olevaa harmaatukkaisen mummon suurta ja elävännäköistä muotokuvaa.
Kaikki tämä oli Vannista taas niin ihmeellistä. Ja miettiessään minkähän tähden äiti ei kotiin ollut mitään tuonlaisia laittanut, viihtyi hän hyvin. Mutta väliin aina jylähti mieleen: kun ei tule se äiti. Silloin aina rupesi suu vetäytymään soppiseksi ja surkean näköisesti katselevat silmät kiiltivät vesikiehteisinä. Ja tuokion perästä väkistenkin murtui katkeran itkun puuskaksi.
Hilmasta tuntui se hyvälle kun äiti oli tullut Vannin kanssa niin hyviin väleihin, joka hänelle oli viimme aikoina purissut Vannin liiasta hyvittelemisestä.
Nyt Hilma toi koprajaksen muistokorttia, antoi ne Vannille ja toimessaan kertoi:
— Äiti lähetti sieltä kirkon saunasta sinulle nämä kirjat ja käski lukea näitä sillä aikaa kun hän kylpee itsensä terveeksi… Katsopas tuossa miten sievä kyyhkynen lentää liihottaa, pikkunen kirje nokassa, jota tuopi tuolle pienelle tytölle… Katsopas miten tuo tyttö kaksin käsin ihastuneen näköisenä ottaa vastaan tuota kirjettä.
— Onko senkin tytön äiti kirkon saunassa kylpemässä? muistutti Vanni tyytyvällä mielellä.
— On. Sieltä se äiti on laittanut kyyhkysen tuomaan kirjettä omalle pienelle tytölleen, samanlaiselle kuin sinäkin olet. Sitten kun kesä tulee ja kyyhkyset tarkenevat lentää, se sinunkin äitisi laittaa tuomaan sinulle kirjettä.
Vannin suu mutuili pyörein silmin katsellessa kirjenokkaista kyyhkystä ja pitkän tuokion perästä kysyi:
— Mistä se kyyhkynen osaa tänne?
— Se äiti sanoo kyyhkyselle, että Vanni on Kurkelassa, niin sitten se osaa… Ai ihmettä, miten se on lystiä kun me kauniina kesäiltana sylikkäin istutaan tuolla nurmella, tuolla kauniilla rantanurmella, tuon suuren kuusen luona katsomassa tuonne järvelle siellä vienossa illan tuulessa, hiljalleen liikkuvia valkeita purjeveneitä, jotka lepäilevät siellä kuni meren lokit selällä. Ja silloin juuri, silloin se kyyhkynen lentää liihottaa luoksemme ja tuo meille kumpasellekin kirjeen… Ai, ai miten lystiä ottaa siltä näin korea kirje. Sitten se lentää tuohon kuuseen kuhertelemaan ja katsomaan kun me puhtaissa käsissämme pitelemme kiiltävänvalkoisia pieniä kirjeitä ja luemme niitä. Ai, ai kun joutuisi se kesä.
Vannin sydän hytkähti siitä hyvästä toivosta, että koko ruumis liikahti. Kasvot tulivat hyvän tuulen näköisiksi, ajatukset jäivät askartelemaan niissä ihmeellisissä seikoissa, minkämoinen mahtanee olla se kirkon sauna kun siellä kyyhkysetkin kulkevat, vaikka Metsävainionkaan saunassa ei näkynyt milloinkaan käyväksi, ja miten puhdas mahtaneekaan olla äiti sitten sieltä palattuaan, kun se siellä niin kauvan kylpee… Vissiin sen paitakin on niin puhdas, niin puhdas kuin mikähän vaan… Niin puhdas kuin tuo pilvi tuolla taivaalla. Niin puhdas, niin puhdas kuin tuo lumihanki, johon paistaa tuo aurinko… Niin mahtaa olla, huokasi Vanni pitkän tuokion perästä ja jäi katselemaan niitä toisia muistokorttia, joissa kussakin oli joku kuva kaunistamassa lehteä.
VIII.
Kuntahallitus oli päättänyt lopettaa Kurkelan hoitopaikan ja ne lapset ja vanhat, jotka eivät omin voimissa kykene kerjäämään, "myödä huutokaupalla" vähimmin vaativalle hoidettavaksi.
Oli toukokuun lenseä päivä. Nurmet jo vihottavat ja lehti kiirehti puihin ja järvet liplottelivat herttaisia väreaaltojaan hiljaisen etelätuulen lepposesta henkäilystä.
Tänä päivänä oli Kurkelassa köyhäin ja vaivasten huutokauppa. Ja olivat ne nyt kaikki, mitkä surma oli säästänyt, pesseet kasvonsa, harjanneet päänsä, ja keräytyneet Kurkelan kartanolle odottamaan sitä kaupan hetkeä. Mutta jokahisen povessa tuntui värisyttävä pelko siitä minkälaisten ihmisten pariin sattuu joutumaan. Se, että jo edeltäpäin oli ilmotettu annettavaksi vähimmän vaativalle, antoi syytä tähän pelkoon, sillä olihan luonnollista, että sen kannatti ottaa vähimmästä hoitaakseen, joka aikoi antaa huonoimman hoidon.
Sitä paitsi näkivät saapuvan huutokauppapaikkaan köyhien huutamista varten senlaisia henkilöitä, joilla tiettävästi ei ollut ruokaa, itselleenkään ja muutenkin olivat ilkeitä ihmisiä, niin tuntui tämä hetki surkean pelottavalta.
Riutumaisillann olevilla vanhuksillakin tuntui olevan sääli antautua kurjuuden surmin kuolemaan, kun kerran olivat saaneet henkensä tuoduksi läpi sen taistelun, missä sadat muut sortuivat heidän silmiensä edessä. Ja pani tämä ihan vapisemaan, että pitääkö suden suusta päästyään joutua karhun kitaan.
Huutokauppaherrat olivat tulleet, ja hetken talossa tuumailtua tuotiin kartanolle pöytä, kaksi istuinta ja pöydälle paperivihko, kynä, mustepullo ja vasara.
Herrat saapuivat nyt paikalle, istuivat istuimilleen, pääherra pöydän päähän ja kirjuri sivulle. Mutta ennen kun huutokauppa voi alkaa, oli erotettu lampaat vuohista ja vuohet lampaista, mitkä jaksavat kerjätä ja mitkä ei. Kun oli kysytty kutka ovat joukossa ne, jotka eivät voi kerjätä, alkoi kuulua kaikkien suista ääniä:
— En minä voi kerjätä, en minä voi kerjätä, en minä, en minäkään voi kerjätä.
— No, jaksaa kait Auno Parviainen kerjätä, kuului kuntaherran suusta päättävä sana ja mustat silmät katsoivat käskevän näköisesti Auno Parviaisen surkean näköisiin kasvoihin. Mutta Aunon kasvot muuttuivat yhäkin surkeammiksi ja ihan itkusissaan rupesi huutamaan:
— En minä, en, rakas herra, minä voi kerjätä, minulla on nyt menneet voimat ihan oteri tänä talvena, se tuotakin sarvenata kolottaa ihan kuin koiran kulkussa. Tuokin Riikka Kovalainen jaksaa paremmin.
— Sinä paremmin jaksat kuin minä, minun päällenikö sinulla on matala aita, kuului Riikan suusta vihainen sana. Ja Riikan puheeseen sekautuivat kaikki ja huusivat: Ei yksikään meistä jaksa kerjätä.
Jotka tiesivät jaksavansa kerjätä, tahtoivat kuitenkin päästä huutolaisiksi. Entä sattuisi pääsemään hyvään paikkaan, niin pysyisi siinä, mutta jos pahaan, niin lyöttyisi kerjuulle.
Kyselemällä tästä erottelemisesta ei tullut kalua, niin nyt ketä Kurkelan isäntä ja emäntä esittivät kerjuuseen, niin ne saivat mennä, ja mitkä nämä esittivät huutolaisiksi, ne tulivat "myötäviksi" ja kirjoitettiin nimet listaan, jossa oli kolme sareketta, yksi, johon tuli huutolaisen nimi, toinen, johon tuli huutajan nimi, ja kolmas, johon tuli sen huudettavan hinta.
Mutta pöydän toisessa päässä vastapäätä pääherraa seisoi Kurkelan vanttera emäntä, puhtaaseen kesäpukuun puettu, puhdaskasvoinen Vanni käsivarrellaan. Vanni oli kätensä kiertänyt emännän kaulaan ja suurilla silmillään arannäköisesti katsella pauruili väkijoukkoon.
Kun emäntä näki muuten olevan valmista, että ruvetaan vaan huutamaan, niin emäntä huomautti herroja: tämä ensiksi.
Vanni ymmärsi siinä olevan jotakin outoa, niin kasvot tulivat hätäisiksi, puristi kätensä yhä lujemmin emännän kaulaan, sydän löi kovasti, että tuntui emännän olkapäähän, ja parahtavan itkun seasta kuului sanat: Ettehän anna kellekään.
— En anna, en, en lapsikulta anna sinua kellekään, katsotaan vaan tässä mitä nuo herrat tekevät, ja taputteli kädellään Vannia kasvoihin, otti hameensa taskusta nenäliinansa ja pyihki kyyneleet pois Vannin kasvoilta ja hyvitteli:
— Enhän toki tämmöistä orporaukkaa, jonka äiti yhä viipyy kirkon saunassa kylpyretkellä, raski heittää mihinkään, sinähän olet minun tyttöni… olethan.
— Olen, kuului Vanuin suunta värähtävä kuiskaus, ja nikkosekainen rauhoittava huokaus puhkesi ulos.
Pääherra otti pitkävartisen vasaran pitkään käteensä, hujautti sillä väen puoleen, viittasi samassa Vanniin, mutta toissa päin kääntyneenä, ettei Vanni ymmärtäisi mitä on tekeillä, mutta samassa muut ymmärtäisi, että Vannia saa huutaa kuka tahtoo, hän päättävästi virkkoi:
— Mitä tahdotaan tuon hoidosta?
— Kuusikymmentä markkaa. — Viisikymmentä viisi. — Viisikymmentä neljä. — Viisikymmentä kolme. — Viisikymmentä kaksi. — Viisikymmentä yksi. — Viisikymmentä, — kuului joukosta ääniä niin kiireesti, että vasaramies ei kerinnyt mitään, mutta nyt seisattui huuto tähän, niin vasaramies huusi:
— Viisikymmentä, viisikymmentä. Eikö alene enää? Viisikymmentä.
— Siinä on paljon tuommoisessa työtä, ihan huimimmallaan ikävöimään, niissä on tuommoisissa paljon työtä, kuului miesjoukosta purinata, mutta vasaramies ei sitä kuunnellut, huuti vaan katkeamatta:
— Viisikymmentä. Viisikymmentä ensimmäinen ja toinen kerta. Viisikymmentä. Nosti yhä korkeammalle vasaransa, heilutti sitä ilmassa kuni tuskassa.
Kurkelan emäntä ei ollut vielä virkkanut mitään, niin Hilma emännän takana seisoessaan nyki emäntää ja hätäisesti kuiski:
— Elkää antako mennä, elkää antako, elkää äiti rakas antako muille.
Minä annan puolen ruokaani tälle. Ettehän anna.
Emäntä ei siitä Hilman nykimisestä eikä kuiskimisesta ollut tietävinään, odotti vaan sitä silmänräpäystä milloin se huutaa ensimmäisen, toisen ja kolmannen kerran, niin silloin sanoisi sanansa. Mutta nyt oli jo vasaramies heiluttanut kättään ilmassa kyllikseen ja huutanut kymmeniä kertoja: Viisikymmentä ensimmäinen, toinen. Jo rupesi nyt laskemaan vasarataan pöytään ja sanomaan: Viisikymmentä ensimmäinen, toinen ja kolmas kerta. Silloin emännän povi hytkähti ja kuului sanat neljäkymmentä viisi.
Vasaramiehen käsi kohosi taas uudestaan, entistä kiivaammin huiteli pitkävartinen vasara ilmassa ja rupesi taas kuulumaan huuto: Neljäkymmentä viisi, neljäkymmentä viisi ensimmäinen ja toinen kerta, neljäkymmentä viisi. Mutta kun väkijoukosta ei heltinyt alentajaa, niin huuti entistä kovemmin: Neljäkymmentä viisi ensimmäinen ja toinen. Eikö tule alennusta? Neljäkymmentä viisi ensimmäinen, toinen ja kolmas kerta. Sen sanottuaan paukautti vasarallaan ontosti kumahtavaan pöytään, että kartano räjähti vastaan.
Silloin hypähti emäntä, kaksin käsin puristi Vannin syliinsä ja iloisin kasvoin lähti juosta hynttyyttämään sisälle, johon Hilma kynttä kantta seurasi perässä ja kyseli:
— Ijäkseenkö se saatiin Vanni vai miten? Sanokaa äiti, tuliko se ijäksi vai miksi aikaa, no sanokaa, äiti.
Emäntä ei ollut kuulevinaan Hilman kyselemistä, mutta sisälle tultuaan. laittoi Vannille kauniin voileivän käteen ja hyvissään purisi:
— Olisin huutanut vaikka kahteenkymmeneen markkaan ja vielä alle siitäkin, vaan hullut kun niin korkealle heittivät… No onhan se isännän mielestä parempi kun jäi niin korkealle, saa maksaa veronsa sillä, ei tarvitse ei penniä kilauttaa, veron maksussa, se neljäkymmentä viisi markkaa riittää yllin kyllin.
Hilmakin katseli kassoistaan vielä koreampia muistokorttia antaakseen Vannille siitä ilosta kun jäi kotiin. Nyt tiesi Hilma saavansa ihan huomenna pappilan Fanny neitin vieraakseen, jonka kanssa saadaan oikein päättää Vannin kasvatuksesta ja kertoa miten Vanni on meihin ja me Vanniin mielistyneet.
Rupesi nyt Hilma kiireimmän kautta punakirjaisesta karttuunista ompelemaan Vannille uutta kesämekkoa, jonka piti joutua huomiseksi valmiiksi, jos tuota sattuisi niinkuin pappilan Fanny tulemaan huomenna vieraaksi.
Kauvan aikaa nähtiin Kurkelan kartanolla väkiryhmän keskessä vasaramiehen käden pitkine vasaroineen ilmassa heiluvan ja myötään kuului ääni: ensimmäinen, toinen, ensimmäinen, toinen, ensimmäinen, toinen ja kolmas kerta. Mutta tästä eivät nyt Kurkelan asukkaat perustaneet, kun Vanni oli jäänyt heille, jonka hoitopalkalla saadaan kuntavero maksetuksi.
Viimmein loppui kartanolla se toimitus ja kuni ainakin työstään väsyneinä ja työnsä tehneen näköisinä astuivat nyt huutokauppaherrat sisälle. Mutta Vanni hilmerehti siellä iloisena ja puhtaana taas uusien Hilman antamien muistokorttien kanssa. Niin kunnan esimiehen silmät kiintyivät Vanniin ja ennen kaikkea virkkoi hymyillen:
— Tämäkö se on se huutolaistyttö… Etpä sinä ole sen näköinen. Tuleppa nyt antamaan kättä, vai pelkäätkö vieläkin kuten äsken. Tulehan nyt, sinä sievä äitin tyttö, antamaan kättä, sinusta näkyy tulevan kaunis ihminen… Olethan sinä äitin tyttö, vai mitä?
Vanni ei kestynyt kuntaherran kielittelyihin, pysyi vaan kainona ja hyypiytyi sängyn päähän seisomaan, puristi kädessään muistokorttivihkoa ja lapsen viattomilla suurilla silmillään hieman arasti katsella remautteli herroihin ja väliin aina ompelukoneen ääressä istuvaan Hilmaan, mitä se tähän asiaan sanoo.
— Arkanapa näkyy Vanni vielä olevan teihin, virkkoi Hihna naurahtaen, mutta menehän nyt kuitenkin antamaan kättä noin hyvälle vieraalle, joka sinut antoi meidän tytöksemme.
Vanni nyt kuuli, että se on hyvä vieras, niin mennä sipsutti kuntaherran luo ja lyödä lopsautti kättä oikein olkansa takaa.
— No sinähän olet vasta oikein kiltti, no jopa sinä olet kiltti, kun niin komeasti annat kättä ja osaat jo antaa oikealla kädelläsikin. Annappas tuollekin toiselle herralle. Kas niin, no kylläpä sinä olet kiltti… Mitähän minä antaisin sinulle, että sinä rupeaisit minun tytökseni.
Sen homman kuultua kiimasi Vanni Hilman luokse, nojasi itsensä Hilmaan ja sormeaan suussaan pyöritellen katseli aran näköisesti herroja.
Hilma seisautti ompelunsa, taputti Vannia poskelle ja hymyillen vakuutti:
— Ei minun Vanniani anneta kellekään. Ilman minua ja äitiäni olisi Vanni tuonelan herran kamarissa… Sairaana, ihan heikkona sairaana oli jo tänne tullessaan. Mutta pappilan Fanny, minä ja äiti toimitimme tälle paremman palan aina joka päivä suuhun, niin siitä virkistyi. Ja kyllä tämä nyt tulee aikaan niin kauvan kun isä ja äiti ja Niilo ja Taneli tulevat sieltä kirkon saunasta kylpemästä.
— Kylpyretkelläkö ne ovat veljet ja vanhukset? virkkoi kuntaherra naurua hymähtäen.
— Siellähän ne ovat, ne kylpevät siellä ihan terveiksi ja puhtaiksi itsensä. Ja sitten ne kun tulevat, niin silloin meillä on lysti.
— Ja kyyhkynen tuopi meille kirjeenkin sieltä kirkon saunasta, lisäsi
Vanni, ja syvä ihastuksen loimu näkyi Vannin pyöreissä kasvoissa.
Mutta kun emäntä oli toimittanut sekä huutolaiset että kerjäläisiksi määrätyt syömään viimeistä lähtöatriaansa ja tuli nyt sisälle, niin vei herrat isännän kamariin, johon kohta tuli isäntäkin ulkoaskareiltaan, ja istuivat nyt vieraat puhuttelemaan talonväkeä ja talonväki vieraita.
Kuntaherra otti nyt vakavan muodon, nähtävästi sanoakseen jotakin asiallisempaa, vaan veteli kuitenkin letkavartisesta piipustaan vielä muutamia leuhakoita savuja. Mutta katkasi hän nyt tupakoimisen ja virkkoi:
— On se tuoni kolmella viimme kuulla niittänyt toukoaan… Tiedättekö että yli tuhat köyhää on yhteensä näissä neljässä hoitolassa, näillä kuukausilla kuollut.
— Vai yli tuhat henkeä… Se on lihan tekoa se, jatkoi isäntä. Se olikin kauheaa kun monta ja monta, ihan kymmeniä päivässä piti kantaa kuolleita ulos.
— Niin oli Jumalan tahto, huokasi kuntaherra.
— Se todellakin oli nähtävästi Jumalan tahto, lisäsi isäntä. Nähtiinpä tässä esimerkki. Kun kirkonkylän rouvatkin kulettivat parempaa ruokaakin ja pitivät niin äidillistä huolta ja ruoka oli ilman sitä paljon parempi kuin monella talollisella, ja sentään ne vaan kuolivat.
Emännän kasvot kuohahtivat, punalti tukevaa päätään ja päättävästi virkkoi:
— Tuhmuuksista ei koskaan saa syyttää Jumalaa. Olen varma siitä, että kymmentä sadasta ei ole niissä kuolleissa Jumalan tahdosta kuolleita.
— Ei liene totta… Olettehan nähneet kuinka suurta huolta on hallitus pitänyt ja parastamme olemme mekin koettaneet, keskeytti kuntaherra hieman närkästyneellä painolla.
— Ihminen ei elä ainoastaan leivästä, huomautti emäntä. Jos ne hoitopaikat olisi laitettu syksyllä ennen talven tuloa, niin asiat olisivat toisin. Mutta alituisilla tuiskupakkasilla niitä puolialastomia raukkoja kyydittiin talosta taloon lakkaamatta päivät ja yöt. Taloissa kun ei ollut antamista, niin kussa tuotiin rekikuorma, niin silloin valjastettiin hevonen ja käskettiin rekeen. Tätä tehtiin kolmatta kuukautta, niin katkasi vilu ja nälkä siihen määrään, että ruualla ne eivät olleet autettavissa… Sitten vasta kun alkoivat kuolla tielle, kuten monta lasta jo kuolikin rekeen taipalilla ja moni vanhus kaatui suksiltaan pakkasen uhriksi, heräsi hallituksen silmät ja hypättiin muka auttamaan. Vaan se oli aivan sama kuin virottaa kuollutta… Minä näin miten niistä ei vilu eronnut. Tuolla kuumassa pirtissä olivat jo vuorokausia olleet, niin yhä vaan vilusta värisivät eivätkä sietäneet vähintäkään raitista ulkoilmaa. Siitä syntyi tauti ja se teki työtään… Tiesin kyllä silloin kun nämä hoitopaikat perustettiin mikä siitä tulee. Enkä ikänäni ole toiselle ihmiselle ollut niin vihanen kuin olin ukolle silloin kun se oli hoitolan ottanut meille.
— Ei suinkaan kukaan teitä syytä niitten kuolemasta, keskeytti kuntaherra emännän puhetta.
— Eipä sillä, vaan olimmekos me sitten syypäät sitä surkeutta näkemään. Aikoi porista vielä kuvernöörinkin kovuudesta niitä raukkoja kohtaan, kun se määräsi niille ruuaksi vaan jäkäliä ja jäkäliä. Vaan samassa tulla sipsutti auki olevasta kamarin ovesta Vanni, kasvot hyvän tuulen näköisinä, käsissään vihkot muistokorttia, ja nojaten emännän polveen seisattui siihen. Siitä emännän huomio kääntyi Vanniin ja puhelukin kääntyi toisaalle. Emännän sydän nytkähti mieluisesti, koppasi Vannin syliinsä ja virkkoi:
— Sain mielihyvikseni kuitenkin tämän surman suusta koukatuksi… Sinun pikku nupukkani henkikö lienee ollut niin kallis, että sentähden piti hoitopaikan johtua meille… Sinunko, sinun, sinä minun pikku perhoseni.
Vanni nojasi selkänsä ja päänsä emännän rintaan ja turvallisen näköisenä katseli vieraita.
Emännän mieleen johtui monia kymmeniä muitakin kohtalon pakottamina kesken ikänsä hautaan joutuneita lapsia, muistipa omankin kovuutensa mitä hän ensi alussa oli kaikille hoitolaisille ja Vanninkin äitille osottanut ymmärtämättömyytensä tähden hänkin. Niin kirkkaat kyyneleet kihosivat emännän pitkäripsisien silmien nurkkiin ja harvasteeseen vierähtelivät alas Vannin valkoiseen tukkaan, jota emäntä ystävyytensä merkiksi verkalleen silitteli.
Kuntaherra tunsi, että ei luota talonväen kanssa puhe nyt köyhien tilasta eikä viimme talven kokemuksista, niin käänsi puheen vuodentulotoiveihin, miten nyt on syytä toivoa hyvää vuotta, kun justiin kuukautta aikasemmin tuli kesä kuin viimme kevännä ja laihotkin ovat kaikkialla kirkkaat.
Isäntä, joka ei mistään puhunut niin mielellään kuin maanviljelyksestä ja hevosista, tarttui heti siihen puheeseen, mutta emäntä ei siitä välittänyt, niin laski Vannin sylistään ja lähti askareilleen toisiin huoneisiin. Sinne kiirehti Vannikin mukaan ja hyvälle tuntui mieli kun emäntä ja Hilma olivat niin hyvät. — Vuoden oli nyt Vanni ollut Kurkelassa, mutta menneen vuosikappaleen vaan huutolaisena, Kuntahallitus ei tänä vuotena enää sallinut huutolaiseksi, kun tiesivät alkavan voida kerjätä, luottivat vielä siihen, että Kurkelaiset pitävät sen luonaan kaikessa tapauksessa. Tämä suututti Kurkelan isäntää, että tahtoi ajaa Vannin jo uuden vuoden aikana pois luotaan, varsin näyttääkseen kuntahallitukselle, ettei heillä pidetä Vannia, kun ei edes häntä ruotilaiseksi pantu vaan pantiin sekin muualta.
Emäntä ei kuitenkaan raskinut talvisydämmen aikana päästää Vannia luotaan, vaan huolimatta isännän purinoista piti sen luonaan kesään asti.
Soikon Ulla oli kahdentoista vuoden vanha ja vikkelä tyttö. Hän oli syntynytkin kerjuutielle ja elänyt äitinsä kanssa kaiken ikänsä kerjuulla, mutta nyt jäänyt äitistään orvoksi. Kurkelan emäntä piti paljon Ullasta ja nyt tänä talvena kerjuulla kiertäessään sai Ulla viipyä monta yötä Kurkelassa tutustumassa Vannin kanssa, että kesän tullen saisivat lähteä yhdessä, jos ei isäntä muuttaisi päätöstään Vannin suhteen.
Kurkelan isäntä ei sittenkään taipunut emännän eikä Hilman houkutuksiin Vannin pitämisestä kotona, vaan tuli sitäkin ankarammaksi Vannille, kun kesä alkoi liketä.
— Lasta on meillä ainoastaan tuo yksi, Hilma, ja hän on jo suuri, kohta aika ihminen, niin miksi emme hupinamme lapsen sijassa, pitäisi Vannia, pyyteli emäntä kyynelsilmin isäntää eräänä kevätiltana, kun silloinkin oli isäntä käskenyt pois.
— Ei kun ei, ärjäsi isäntä. Sen olen minä sanonut, että Vannin pitää mennä pois, niin sen pitää mennä. Nyt emäntä tunsi, ettei mikään auta, niin rupesi toimittamaan Vannille vaatteita, jotka sopivat kerjäläiselle, ja päätti, että kun Ulla tulee ensi kerran, niin saavat lähteä yhdessä. Kuitenkin luotti emäntä, että kun jonkun retken käyvät, niin isäntäkin muuttaa mielensä ja sallii taas edes jonkun ajan olemaan Vannin kotona.
IX.
Oli toukokuun poutainen päivä. Laaksojen pohjarinteissä näkyi vielä lunta, mutta päivärinteissä rupesi koivun urpa suurenemaan ja vainiolla nurmen sängestä pilkotti uusi oras. Ensimmäiset pääskyset liitelivät ilmassa sinne tänne. Silloin tällöin aina laskeutuivat alas ja liukkaasti surahtelivat kentällä keloilevan kissan kynsiä hippoen ja samassa taas liitivät huimaavaan korkeuteen, jossa katkeamatta surittelivat yksinkertaisia laulujaan. Laskeusipa joku sopuisa pari viirin selkäänkin, jossa rinnakkain istuen lauloivat laulunsa lukkoon. Mutta tuokion perästä taas heittäytyivät alas ja liukkailla siivillään vauhtia lisäten luikasivat kissan käpälöitä, hippoen takasin ylös siintävään korkeuteen.
Tätä katseli nyt Vanni Ullan kanssa, istuessaan kivellä Kurkelan portin takana, kun emäntä oli heidät lähettänyt matkalle. Tähän olivat tytöt istuneet miettimään minne päin ensiksi lähetään ja kyynel tahtoi Vannin silmiin kihota, mutta paljon viihdytti ne iloiset pääskyset, kun heilläkään ei ollut kotia ja olivat iloiset.
Ulla hyppäsi seisalleen ja iloisesti lausui: Suru ei janota, mutta rikkaan hyvät eväät. Sen sanottuaan koppoi pienen kerjuumyttynsä kainaloonsa ja lähti reippaasti käyskelemään metsän syvyyteen urkenevaa tietä. Metsän rinteestä katsoi jälelleen Vanni, näkisikö siellä portilla emäntää tai jotakin talon ihmistä, mutta, niitä ei näkynyt: ainoastaan pääskyspari liiteli mäntyjen latvoilla ikäänkuin saatellen heitä, niin kääntyi Vanni Ullan jälkeen ja katosi metsään.
Ulla näki, että Vannin toveruus kerjätessä ei ollut vahingoksi; juuri Vannin tähden annettiin taloissa hänellekin parempaa ruokaa ja runsaammasti kuin koskaan ennen, niin päätti nyt matkustaa Koivulahden kaupunkiin, jossa oli jo ennen kerran äitinsä kanssa käynyt ja nähnyt kerjäämisen olevan parempaa kuin missään muualla.
Kaupungin puistoissa istui penkeillä ihmeellisen komeita ja kauniita ihmisiä, miehiä ja naisia, nuoria ja vanhoja, joita lähestyminen kainostutti Vannia, että usein hän tahtoi pysyä Ullan suojassa. Mutta kun Ulla lähestyi heitä rohkeasti, niin seurasi Vannikin, vaikka usein Ullan hameesta pidellen. Ulla aina pyyti köyhäinapua kahdelle orvolle, isättömälle ja äidittömälle raukalle, sekä itselleen että Vannille. Vannin orpouden hän etupäässä aina kertoi ja sen että miten se raukka oli joutunut hänen turviinsa. Mutta usein kävi niin, että lahjoittajat antoivat Ullalle viisi penniä ja Vannille kymmenen.
Mutta kun Ulla ja Vanni tulivat kahden kesken, niin Ulla esitti Vanuille, että sinä olet pienempi ja minä olen isompi, niin ota sinä nämä pienemmät rahat ja anna minulle isommat, johon Vanni taipuikin kun se oli niin luonnollista.
Kerjuuta jatkettiin päivä ja toinenkin ja aina näkyi niin, että Vanni nai kymmenen pennin lantin ja Ulla viiden pennin. Nyt Ulla sai jostakin liinan kaistaleen, josta ompeli itselleen pitkän ja niin kaitasen säkin, että justiinsa sopi kymmenen pennin lantti tasalleen pohjaan, mutta sivulle ei mitään. Ja Vannille ompeli niin kaitasen samanlaisen säkin, johon meni justiin viisipenninen tasalleen pohjaan. Näihin asetettiin nyt entiset rahat ja lähdettiin toisia pyytämään, jotka nyt kahdesta luonnollisesta syystä jaettiin siten, että Vannin säkkiin pantiin viisipenniset ja Ullan säkkiin kymmenpenniset. Leivosten kauppiaat myöskin antoivat Vannille isomman ja Ullalle pienemmän leivoksen, mutta Vanuilla ei ollut niille säkkiä, ne pantiin Ullan säkkiin ja syödessä jaettiin siten, että Vanni sai pienemmän ja Ulla otti isomman leivoksen.
Oli helteinen sunnuntai kesäkuussa. Enemmän kuin koskaan ennen oli nyt kaupunkilaisia tullut viileään lehdikkopuistoon nauttimaan sen varjoisesta viileydestä ja tapaamaan tuttaviaan ja tulemaan uusille tuttaville tutuiksi.
Nyt Ullan ja Vannin kerjuu oli oikein rovellaan ja tuotti tuloja enemmän kuin koskaan ennen ja saalis lisäsi rohkeutta. Tytöt hilmerehtivät kuni pulmuset kevään ensimmäisessä pälvessä.
Rönnbergin Sanna istui yksinään eräällä sohvalla. Hän oli vaivanen ja ruma, riiden syömä, kyttyräselkäinen raukka, jonka tähden hän nyt tänä hetkenä, jolloin kaikki etsivät hauskuutta, näkyi saavan olla yksinään. Mutta hän viihtyi luonnosta, siitä kun näki muittenkin niin hyvin viihtyvän. Sattuipa Ulla ja Vanni kulkemaan Sannankin kautta, niin Ulla rohkeasti esitti asiansa Sannallekin. Mutta Sanna ennen kaikkea ryhtyi kyselemään, mistä ja ketä olette ja mikä on nimenne. Sannan Ullalta kysellessä, Vanni katseli ihmeissään Sannaa, kun ei ollut ennen sen näköistä ihmistä nähnyt. Kauvan katseltuaan kysyi Vanni:
— Minkätähden sinulla ei ole kaulaa, niinkuin muilla ihmisillä?
— Sen on tauti syönyt jo lapsena, kuului tyyni vastaus.
— Olempa minäkin sairastanut, mutta ei minulta ole tauti syönyt kaulaa.
— Kiitä, hyvä lapsi, Jumalaa siitä.
— Mutta minkätähden sinulla on suu syrjässä?
— Tauti senkin on tehnyt.
— Onko se tauti suunkin syönyt?
— On syönyt kasvoluun, niin suu on kasvaessa siirtynyt itsestään siihen missä se nyt on.
— Eipähän minun kasvoluutani ole syönyt tauti, vaikka sairastin
Kurkelan pirtissä.
— Lapsi kulta, kun sinä olet vielä viaton… Tule nyt minun syliini.
Vanni kuultuaan Sannan herttaiset sanat ja nähdessään Sannan ojetut kädet, tuli hieman kainoksi, mutta siirtyi kuitenkin Sannan lähelle, josta Sanna otti kamaloista ja nosti syliinsä.
Vanni nojasi itsensä Sannan rintaa vasten, oli siinä niinkuin tunsi
Sannan tahtovat pitää eikä tuntenut mitään kiirettä mihinkään. Ulla
vilkasi Vanniin kiirehtivän silmäyksen ja kuiskasi: Lähtään pois…
Tuonne tuli paljon vereksiä ihmisiä, lähtään sinne… lähtään.
— Mene sinä nyt sinne, Vanni jää tänne vähäksi aikaa, muistutti Sanna
Ullalle.
Ulla lähti yksin, niin Sanna kysyi Vannilta. Antaako Ulla sinulle puolet rahoista?
— Antaa… Minulla on pienempi säkki… Tämmöinen säkki ja Ullalla on isompi säkki, johon sopii isompi raha.
— Ullako sinulle teki tämän säkin?
— Ulla… Ulla näki ettei puoliakaan tuota kerjääminen kun ei ole Vanni mukana, niin tuli liehakoiden Vannin luokse kiireesti ja palavin silmin virkkoi: Tuonne tuli iso joukko herroja, jotka eivät ole meitä nähneetkään, lähetään nyt yhdessä sinne… Ne on komeita ja suuria herroja… Lähtään nyt heti.
Vanni katseli Sannan silmiin, mitä siihen Sanna sanoisi. Vaan Sanna keskeyttääkseen sitä Ullan liehakoitsevaa kiirettä kysyi: Näytäppä minkä verran sinulla on rahaa…
Ulla punastui, mutta veti kuitenkin kerjuupussistaan esiin pitkän säkkinsä, jota oli jo puolen kyynärän verran täytetty kymmenen pennin lantilla.
— Miksikä sinulla on noin paljon ja Vannilla näin vähä?
— Minä sain nyt tuolla käydessäni paljon, lipasi Ulla.
— Mene nyt vielä yksinäsi sinne, minä annan saman verran Vannille mitä sinä saat sieltä… Mene nyt ennenkun ne herrat menevät pois, kehotti Sanna Ullaa, mutta Ulla hämmästyi ja jäi pyytelemään Vannia mukaansa. Mutta Sannan kasvot tulistuivat ja sanoi käskevästi: Mene nyt aivan heti, sinä petturi.
Tämän sanan kuultuaan lähti Ulla häpeissään astua lurpottelemaan ihmisjoukkoihin, mutta kerjäämisestä ei näkynyt tulevan mitään, vaani vaan salaa mitä Sanna Vannin kanssa meinaa.
Sanna puristi Vannia lujemmin rintaansa vasten, katseli sen suuria tumman sinisiä silmiä, joista avonaisesti loisti vielä puhdas lapsen viattomuus, ja kysyi: Tahtoisitko ruveta minun tytökseni?
— Tahtoisin, kuiskasi Vanni kainosti.
—- No lähdetään sitten kotiin, virkkoi Sanna, kohosi seisalleen ja lähti santaista puistonkäytävää kävelemään kotiin päin, ja somalle tuntui kun Vanni piteli häntä kädellään hameesta, astuessaan hänen rinnallaan. Kaupungin laidassa oleva punainen valkoikkunainen korkea talo oli Sannan ja hänen kahden veljensä yhteinen, jäänyt vanhuksien kuollessa perinnöksi heille. Tässä oli nyt kaksi huonetta Sannalla, joissa hän toisessa isommassa huoneessa teki vaatteen silitystyötä ja toinen pienempi huone oli varsinaisena asuinhuoneena. Mutta se oli kaikenlaisilla suurilla ja pienillä kasveilla täytetty, että tuskin sopi yhdelle sivulle sänky, joka oli ladottu vaatteita miestä korkealle. Sen päässä pieni kumalteleva kaappi, jonka päällä oli iso kuvastin. Ja sängyn edustalla pyöreä pöytä, jonka ympärillä oli puoli tusinaa topatuita tuolia. Tähän kamariin Sanna toi nyt Vannin, asetti viereensä istumaan topatulle vieteripohjaiselle tuolille ja sanoi: Tämä se on minun ja sinun koti.
Vannista tuntui kuin olisi eksynyt. Ei pitkään aikaan kyennyt puhumaan mitään. Mutta kun oli saanut Sannan kanssa syödä, ja saanut uudet alusvaatteet, niin aukesi hänen kielensä, ja kesti sitten kyselemistä koko viimmeiseksi iltapuoliskoksi päivää, eikä Sannaakaan haluttanut enää mihinkään koko iltana.
Kauvan vielä tilkatteli Vanni nukkumasijallaankin, että Sannaa rupesi väsyttämään vastaaminen kaikkiin kysymyksiin, pyysi rupeamaan nukkumaan ja oli panevinaan silmänsä kiinni.
— Mutta ethän sinä ole vielä siunannutkaan, muistutti terävästi Vanni.
— Kukas sinun on opettanut siunaamaan?
— Äiti… se äiti, joka on kirkon haudassa.
— Miten se käski tehdä?
Silloin Vanni liitti kätensä ristiin rintansa päälle ja luki Isämeidän ja Herransiunauksen ja lopuksi lausui: Jeesus rakas, siunatkoon Vannia, isää, äitiä ja kaikkia hyviä ihmisiä tänä yönä.
— Minkä tähden se äiti käski sillä tavalla siunata?
— Sentähden, ettei ruma henki saisi tulla tekemään nukkuessa pahaa…
Mitenkäs se sinun äitisi käski siunata?
Sanna tuli hämilleen. Oli vaikea sanoa, ettei hänen äitinsä opettanut mitenkään ja vaikea oli valehdella, sanoi kuitenkin: Kyllä kai se opetti samalla tavalla.
— Mutta eikö täällä olekaan rumaa henkeä kun sinä et siunaa?
— Kyllä se on täälläkin, vaan minun ei tarvitse siunata kun sinä siunasit.
— Mutta sinäpä et pannut käsiäsi ristiin silloin kun minä siunasin.
— No siunaa nyt uudestaan, niin minä panen käteni ristiin, näin juuri.
Vanni pani kätensä ristiin rintansa päälle, siirti itsensä oikein likelle Sannaa ja luki Isämeidän ja Herransiunauksen ja lopuksi lausui herttaisesti: Jeesus rakas, siunatkoon Vannia, Sannaa, Ullaa, isää ja äitiä ja kaikkia hyviä ihmisiä tänä yönä.
— Mutta eihän nyt tarvitse enää isää eikä äitiä siunata kun ne ovat kirkon haudassa.
— Onhan Kurkelassa äiti ja isä.
— Siunasiko se Kurkelan äiti milloinkaan?
— En minä sen kanssa nukkunutkaan yhdellä vuoteella.
— Onko sinulla muualla äitiä kuin Kurkelassa?
Vanni ei vastannut siihen kysymykseen, painautui vaan Sannan kylkeen lujempaan, niin Sanna kysyi: Olenko minä sinun äitisi?
— Olet, kuului hiljainen kuiskaus Vannin suusta.
— Sinä lapsi kulta, sanoi Sanna ja sulki syliinsä Vannin, suuteli häntä ja lisäsi: Sanotko sinä aina minua äitiksesi?
— Sanon, kuului Vannin suusta sydämmellinen kuiskaus.
Nyt tekeytyi Sanna uniseksi, oli heittäytyvinään nukkumaan ja muistutti
Vanniakin nukkumaan rupeuksesta.
Vanni asettuikin tyyneen, mutta kauvan harreili silmät huoneen esineisiin ja huulet mutuilivat, mutta nukkui viimmein.
Sannaan vaikutti Vannin oleminen hänen vieressään niin kummalla tavalla, että ei nukuttanut kaukaan aikaan, vaan Vannin nukuttua nousi istualleen ja katseli Vannin ihanasti puhtaita kasvoja ja ihmetteli mielessään sitä metsien rauhaa, mikä kasvattaa lapset ihan enkelin viattomuudessa näinkin suureksi kuin Vanni on, joka kaupungissa ei ole mahdollista. Ajatteli sitäkin, kykeneekö hän ensinkään suojelemaan Vannin puhtautta, kykeneekö hän äitin sijalla ohjaamaan tuon vilkkaan, herkkäluontoisen lapsen elämän askeleita. Nämä kysymykset panivat mielen ahdistuksiin, kohottivat kyyneleet silmiin ja tunsi sydämmensä nöyremmäksi kuin koskaan ennen alistumaan Jumalan armolliseen johtoon. Ja kun oli rukoillut Jumalaa yksin antamaan viisautensa ja voimansa Vannin kasvatuksessa, kuin muissakin asioissa, niin sitten vasta palasi hänen sieluunsa rauha ja sai vaipua uneen.