Rietrikin rehellinen katsanto tuotti uskallusta. Kenraali järjesti retken, ratsasti itse etunenässä Rietrikki sivullaan ja suurella vauhdilla lähdettiin suohon-päin.
Rietrikkimme ei ollut luvannut enempää, kuin taisi täyttää. Useimmissa paikoissa ei ruoppa mennyt kavioinkaan yli ja pahimmissa ei täyteen polviinkaan saakka. Puolessa tunnissa pysähtyi ratsuväki itävaltalaisten takana, jotka eivät vähintäkään sitä aavistaneet, varsinkin kun luulivat suon aivan mahdottomaksi läpikäydä; ja Rietrikki kuiskasi nyt vanhalle kenraalille korvaan: "Vivat! tappelu on voitettu!"
"Kyllä, kiltti poikani! Jumalan avulla!" vastasi Klewitz. "Vaan jääppä nyt tänne, sillä nyt annan soittaa päälle-karkaamaan.
"Jos suvaitsette, niin tahdon kernaammin olla sivullanne," virkki Rietrikki, lieskuvalla silmän-iskulla. "Jo kauvan olen toivonut päästä sotimaan kuninkaani ja isänmaani vihollisia vastaan"
"Hyvin puhuttu urhea poikani! Näen kyllä, ett'et tahdo jättää mitään puolitekeiseksi. Lähtekäämme siis Jumalan nimeen! Eteenpäin pojat! Puhaltakaa rynnäkkö! Hurraa!"
Urhokkaan ukon into tarttui myös kohta joka erityiseen ratsurihin. Jok'ainoa aavisti rynnäkön tärkeyden ja jok'ainoa tunsi itsessään että mieluisemmin tahtoi kuolla, kuin peräytyä tappelu-tantereelta. Trumpeetit kaikuivat, upserien korkeaääniset komentosanat vastasivat niitä ja rykymentit riensivät niinkuin nuolet myrskynä vihollisen keskikohtaa vastaan. Preussialainen päällikkö oli tehnyt kaikki sopivat valmistukset täksi tärkeäksi hetkeksi. Kohta ratsuväen rynnättyä vihollisen selkään astui koko preusialainen sotajoukko yhtä haavaa esiin. Kaikki linjat, jotka ennen liikkumattomina olivat seisoneet tulessa, riensivät eteenpäin. Ratsuväki riensi esiin, koko tykistö pyöri jyskeellä savulla peitetyn kedon yli ja pysähtyi vihollisen likeellä sellaisella paikalla, jossa taitaisi matkaan saattaa suurimman hävityksen. Vihollinen hämmästyi; väen paljoutensa ei häntä enää pelastanut; kauhea rynnäkkö, joka oli niin äkkinäinen ja yhtäaikainen joka taholta, se otti heidän ymmärryksensä, ja kun sen lisäksi vielä havaitsi että takaakinpäin uhattiin niin sekasohina tuli yleiseksi. Äkillinen pelko heikensi entisen urheutensa; enimmän pelästyneet heittivät pois aseensa ja huusivat: "Pelastakoon itsensä ken taitaa." Tuokiossa loppui kaikki järjestys, eitä mikään komento auttanut, ei myöskään taittu erottaa päälysmiesten käskyjä ja viidessä minuutissa oli vihollinen samalta sotatantereelta, jota äsken niin miehuullisesti puolustivat. Taistellus varsin loppui ja nyt alkoi takaa-ajaminen. Ratsuväki otti silmänräpäyksessä vihollisen batterit, joidenka hoitajat, kun paetessaan tekivät vastarintaa, armotta tapettiin. Tuhansittain vihollisia otettiin vankiksi ja melkein yhtä monta kaatui vainojien miekoilla; vähin osa pääsi pakoon. Preusialaiset saivat täydellisen voiton voimakkaamman vihollisen yli.
Vasta tunnin päästä palasivat ne rykymentit, joita Rietrikki oli seuranut tappellutantereelle. Veri juoksi vähäisestä haavoituksesta vasemmassa käsivarressa, mutta siitä ei huolinut, vaan kasvonsa loistivat voitto-ilosta sen ylitse, että esityksensä onnellisesti oli päättynyt. Vanha kenraali Klewitz, jonka rinnalla hän alinomaa ratsasti, katseli silloin tällöin hyväntahtoisesti nuorukaista, jota tämä ei toki havainnut. Sillä tavoin joutuivat sille kohtaa tannerta, missä ylipäälikkö oli ja anteli joukon lentosanomia, joita muutamat ratsumiehet vastaanottivat ja salaman pikaisuudella veivät joka taholle voittoa ilmoittaaksi. Päälikön läheelle olivat useemmat rykymentit pysänneet ja Rietrikillä oli tilaisuus silmäillä tappelu kenttää, joka näöltänsä oli erittäin kirjava. Siellä ja täällä seisoi joukko sotamiehiä, pitäen silmää aseettomista sotavangeista, joidenka luku joka minuutti eneni. Tohtoorit ja haavalääkärit kulkivat tantereen yli, hakien haavotettuja, joille antoivat apunsa, jos olivat ystäviä tai vihollisia. Aseita, rikkeimiä tykkejä, kaatunneita ihmisiä ja hevoisia makasi sekaisin, todistaen suurta sekaannusta ja kauhistusta. Niin kauas kuin silmä kannatti, nähtiin vielä pakenevia vihollisia takaa-ajavia preusialaisia. Siellä ja täällä kaikui vielä kivärin pamauksia, kun vihollinen koetti tehdä vastarintaa, vaan ei kauvaa kestänyt. Lähettiläisiä lähetettiin joka taholle käskemään laa'ta takaa-ajamasta. Rykymentit jotka olivat vihollista ajaneet takaa palasivat nyt tappelukentälle ja järjestivät itsensä hyvään järjestykseen. Vihollisilta otetut kanoonat ja kruutivaunut ynnä muuta koottiin yhteen paikkaan ja järjestys näytti taas tulevan äärettömän sekasorron siaan.
Rietrikkimme, joka vielä alinomaa uuteliasti silmäili, mitä tapahtui ympärillään, tunsi yht'äkkiä; että joku tarttui käsivarteensa ja sai nähdä vanhan Kenrali Klewitzin joka lyhykäisesti, vaan ystävällisesti kehoitti häntä tekemään hänelle seuraa. He ratsastivat päällikön tykö, joka nyt istui kenttätuolilla suuri rumpu edessään ja kirjoitti paraikaa viimeiset lentosanomat. Heti lopetettuansa nousi hän ylös ja kiiruhti kenraalin ja Rietrikin tykö, jotka olivat astuneet hevostensa selästä ja nyt kunnioituksella olivat muutaman askeleen päässä. Taputtaen ystävällisesti kenraalia olkapäälle sanoi hän:
"Olette Klewitz, tässä tappelussa käyttäineet hyvin! Miehen tavalla kävitte vihollisen kimppuun ja urhokas rynnäkönne päätti tappelun. Kiitän teitä, kenraali!"
"Pyydän anteeksi, Teidän Majesteettinne," vastasi Klewitz, jolloin Rietrikki tuli aivan hämmästyksiin tästä kenraalin puheesta havaittuansa, että seisoi kuninkaansa edessä, "pyyhän anteeksi! Tämä ylistys ei tule minuun, vaan tämän urhokkaan nuorukaisen osaksi, jok'ei ainoastaan vahingotta näyttänyt meitä suon läpi, vaan myöskin älyllänsä ja urhoollisuudellaan pelasti henkeni. Sotametelin alla tulin käsikahakkan kahden kyrassierin kanssa ja minä vanha mies en suinkaan kauaa olisi tainnut taistella niitä vastaan, joll'ei nuori seurakumppanini olisi tullut kun myrsky ja paiskanut maahan viholliseni, jota tehdessä itse tuli haavoitetuksi, vaan ei siitä huolien voi minun takasin armejan tykö. Tämä oli Itävaltalaisten viimeinen vastarinta; kohta sen jälkeen pötkivät pakoon. Vaan täydellistä voittoa en olisi nähnyt, ell'ei tämä poika olisi ollut."
Kuningas seisoi liikkumatta paikallaan, vaan nuuskasi ehtimiseen, silmäillen silloin tällöin Rietrikkiä, joka ujona ja punastuneena tuskin uskalsi silmiänsä maasta nostaa.
"Harmillista!" sanoi kuningas viimein, "tuo olisi hyvä sotamies! vaan ei pääse siksi; vanhemmat eivät suvaitse. Tyhmyyksiä! Juuri semmoisten miesten puuttessa olen. Minun täytyy itse puhutella vanhempia".
Joutuisasti antoi hän vielä muutamia käskyjä sotajoukon kokoamisesta, järjestämisestä, ja lähtemisestä pää-armeijan tykö, jonka pää-lepopaikka oli kauempana etelässä ja nousi sitten taas hiirikkonsa selkään, käskein muutamia adjutantia seuraamaan.
"Ei meillä ole mitään enää täällä tekemisiä" sanoi hän. "Meteli on loppunut ja takaa-ajamisesta ei ele mitään hyötyä. Päätappelu tulee piakkoin tapahtumaan; se on päättävä kuka jää Schlesian herraksi. Tulkaa kanssani, Klewitz ja sinä, Rietrikki, vieppä meitä suorimpaa tietä kylääsi. Minun täytyy tuntea niin uljaan pojan vanhemmat".
Melkein hourupäisenä kunninkaan armollisesta käyttäimisestä ja ennakolta jo mielissään kuninkaan käynnistä vanhempiensa tykönä jonka seurauksen aavisti, hyppäsi hän rajusti hevosensa selkään ja vei Hänen Majesteettinsa ynnä seuraajansa lyhintä ja parasta tietä vanhempiensa tuvan tykö. Tänne oli myöskin vanha eno jo palannut, kun mielestään oli nähnyt sisarensa pojan ajavan vihollisia takaa ja kertoi juuri par'aikaa, mitä kummia Rietrikki oli matkaansaattanut tappellutanterella. Mutta silmäiltyä ulos akkunasta lopetti hän yht'äkkiä kertomuksensa ja sanoi: "mutta mitäpä nyt puhelen! Tuollapa poika tulee ratsastaen, ja — totta vieköön! — jälessänsä tulee Hänen Majestettinsa, armollinen vanha Rietrikkimme koko seuransa kanssa. Valmistaitkaa nyt vastaanottamaan, hyvät ystävät! Sillä juuri teille, eikä muille kuningas tulee!"
Rietrikin vanhemmat hämmästyivät niin tästä odottamattomasta tulosta, ett'eivät kohta tainneet tulla järkiinsä. Ennenkuin olivat päässeet hämmästyksistään, astui suuri Rietrikki jo kauniisen kammioon, silmäili ympäri, tarkastellen, ja ymmärsi kohta kysymättä, että oikeat henkilöt oli edessään.
"Ukko Hammer", sanoi hän, lähestyessään häntä, "olette varmaan aika mies, kun olette tuommoisen uljaan pojan kasvattaneet. Poika kunnioittaa isäänsä ja äitiänsä ja tietää totella. Vahingoksi, ette anna hänen tulla sotamieheksi! Minä olisin muuten mielelläni tahtonut häntä. Tarvitsen semmoisia miehiä. Juuri semmoisia olemme paitsi. Vaan en tahdo teitä pakottaa, ukko Hammer. Te olette isäntä perheessänne eikä siinä asiassa kuninkaallannekaan ole mitään sanomista."
"Voi Teidän Majesteettinne!" huokasi vanha Hammer, kuninkaan hyvyydeltä voitettuna, ja vuodattaen isoja itkukyyneleitä sanoi hän: "Jos poika kelpaa joksikin, ottakaa häntä Herran nimessä! Jumalan, kuninkaan ja isänmaan edestä ei mikään saa olla meille kallisarvoista."
"Mutta mitä te asiasta sanotte, akka pieni?" sanoi kuningas ystävällisesti kääntyen akan puoleen. "Suvaitsetteko myöskin hyvällä tahdolla, että poika lähtee?"
"Kyllä, ja siunauksella kaupan päälle," vastasi äiti hellällä, vaan joksenkin vakaalla äänellä. "Jo kauan on ollut pojan salainen toivo palvella kuningastansa, ja kun Teidän Majesteetinne pitää hänen kelvollisena taistella edestänne, niin lähteköön Jumalan nimeen!"
"Oi Isäni!… Voi Äitini!" huokasi Rietrikki ihastuksissaan ja sulki korkeasti rakastetut vanhempansa syleensä. "Ilolla ja surulla jätän nyt teidät, koska näen, että Jumalan tahto vie minut sotamelskeesen."
Sillä välin kuiskasivat kuningas ja Klewitz toistensa kanssa, jonka jälkeen edellinen taas kääntyi koossa olevaan joukkoon päin, johonka vanhemmat ja poika olivat yhdistyneet. "Jättäkää jo sillensä, hyvät ystävät", sanoi hän. "Meidän on matkustaminen edemmäksi, ukko Hammer, ja poikanne ei saa jäädä jälkeenpäin. Pojan urhollisen ja järkevän käyttäimisen tähden nimitän hänen yli-luutnantiksi ja tämä vanha Klewitz tahtoo hänen adjutantiksensa. Jos aina käyttäit niin hyvin kun tänäpänä, luutnantti Rietrikki, niin olet onnen löytävä, sillä minussa ja vanhassa Klewitzissä on sinulla kaksi hyväntahtoista suositteljaa."
Sekä vanhemmat että Rietrikki lankesivat polvilleen, kuninkaan jalkojen eteen, ja toivat esiin kiitoksensa, mutta vanha eno pyhki kyynelen harmaista viiksistään ja virki tyytymättömänä, "voi onnettomuutta! tätä en voi kärsiä!"
"Mikäpä teille on vasten mieltä vanha harmaa-parta?" kysyi kuningas, joka oli kuullut hänen sanansa, "ettekö tahdo että sisarenne poika, jonka niin hyvin olette opettaneet, seuraa meitä tappelu tanterelle?"
"Jumala varjelkoon minua, teidän Majesteetinne! Sepä juuri oli innokas toivoni. Vaan se asia ett'en minä vanha raajarikko enää taida taistella kuninkaani edestä, — pahuus vieköön minua harmittaa. Kirottu puujalkani on syy siihen, eikä mikään muu, teidän Majesteettinne!"
"Ole ääneti siitä asiasta", vastasi kuningas tuikeasti, vaan hyvän-laitaisella katsannolla, "olet rehellisesti tehnyt velvollisuutesi isänmaata kohtaan. Kyllä sinut tunnen, ala upsieri Konrad Wallan. Sääresi hukkasit Soor'in tappelussa, jossa Preusialaiseni niin urhollisesti taistelivat. Olit aina ensimäisiä, kun vihollista vastaan mentiin. En ole sinua unhottanut. Saat elatus rahan ja voit elää siitä. Mutta tässä saat jotain erinästä, muistoksi vanhalta Rietrikiltä; sen saat pojan tähden, jonka olet tehnyt niin järkeväksi ja uljaaksi; oppilaisesi on tänäpänä voittanut tappelun. Ja nyt jää hyvästi!" Kuningas oli ottanut kellonsa taskustaan ja antoi sen sotavanhukselle käteen.
Harmaantunut sotilas seisoi siinä vaaleana ja liikkumattomana niinkuin patsas; ainoastaan rintansa aleni ja yleni rajusti ja ilmotti mikä ilon myrsky liikutti sisustansa. — Nyt kuningas ja seuransa ynnä Rietrikki lähtivät kammarista, nousivat taas hevosen selkään ja riensivät tiehensä tuulen pikaisuudella. Vasta sitten, kuin kavion lyönnit kuuluivat kaukaa, pääsi eno taas hämmästyksistään. "Pahuus vieköön!" huusi hän, "eläköön … kauan vanha Rietrikki … jok'ei ilolla anna ampua itseänsä hänen edestänsä on kurja mies!"
Eukko Hammer nojasi ukkonsa rintaa vasten ja itki puoleksi ilosta, puoleksi surusta. Ne ylistys sanat, jotka poikansa oli saanut kuninkaan omasta suusta, ilahutti häntä, samalla kertaa kuin äkkinäinen ero antoi sydämellensä surua. Mutta ukko Hammer ja vanha Konrad tiesivät piakkoin lepyyttää hänen. Toki löysi hän paraamman turvan, kun ajatuksillaan kääntyi Jumalan tykö ja uskoi hänen haltuunsa rakkaimman mitä hänellä oli maan päällä. Hän näki Jumalan tahdon tässä tapauksessa, joka niinkuin tuulenpuuska vei pojan perheestä ja luottamuksensa Jumalan johtoon ja asian hyvään päättymiseen oli niin järkähtämätön, että pian leppyi surussaan.
Ukko Hammer ajatteli, niinkuin hänkin. Kuninkaan sanat olivat hänen vakuuttaneet siitä, että Rietrikki nyt oli oikeassa ammatissaan eikä järkevä ukko muuta toivonutkaan. "Herra on hänen meiltä ottanut," sanoi hän. "Herra on hänen myöskin varjeleva ja käsiimme takasintuova."
Vaan ei kukaan koko perheessä toki ollut niin onnellinen, kuin vanha Konrad, hän oli kuin seitsemännessä taivaassa. Kuninkaan lahja ilahutti häntä enemmän, kuin sanoa saattoi ja se seikka että Rietrikkinsä toki lopulla tuli sotamieheksi ja sen lisäksi upsieriksi kohta alussa, saattoi hänen varsin ihastuksiin. "Odottakaapa vain," sanoi hän, "niin varmaan, kuin nimeni on Konrad, tulee poika kentraaliksi ennen sodan loppua! se, jota kuningas hyväilee, on onnen saava, jos tahtoo tai ei. Hyvät ystävät, tämä oli kaunis päivä meille kaikille!"
"Niin oli!" virkki ukko Hammer ilosta säteilevällä katsannolla ja myöskin akka myöntyi, sillä hän toivoi, että Jumala johtaisi kaikki hyvään loppuun.
VI.
Hubertsburg'in rauha teki toivotun lopun seitsen vuotisen sodan kärsimyksille. Vanha Rietrikki palasi pääkaupunkiinsa ja kanssansa ne kentraalit ja upsierit, joidenka ei tarvinnut lähteä korttieriin kaukaisiin maakuntiin. Mitä Rietrikki Hammer'iin koskee, oli enon ennustus toteentunut. Rietrikki jonka urotöitä suuren kuninkaan silmä tarkasteli, oli viime sotaretkessä tullut kentraaliksi ja todella olikin väsymättömällä virka-innollaan, pelkäämättömällä urhoollisuudellaan, usein näytetyllä järkevyydellään ja neuvollisuudellaan rehellisesti ansainnut tämän korkean arvon. Kun osastollaan oli tullut Berlin'iin, lahjoitti kuningas hänelle suuren komean huone-rivin, täydellisesti sisustettu ja täysillä huonekaluilla ja sanoi pilkaten, ett'ei nyt enää kauvaa saisi kenraalille puuttua rouvaa, joka pitäisi kaikki hyvässä järjestyksessä.
"Pyydän anteeksi teidän Majesteettinne," vastasi Rietrikki, "myöskin nuoren miehen on toimeen tuleminen omin neuvoin. Jos teidän Majesteettinne olisi niin armollinen ja joku päivä tulevalla viikolla tulisi tyköni päivälliselle, niin kyllä näkyisi, tulenko toimeen vaiko en."
"Hyvä kenraali Hammer," sanoi kuningas, "kyllä noudatan käskyänne. Mutta", lisäsi hän pilkaten, "katsokaa vain eteenne, ett'en löydä mitään syytä tyytymättömyyteen."
Onnellisena kuninkaan armosta ja hyvyydestä kiiruhti kenraali kotiin, puhui kokillensa asiasta ja kehoitti häntä tekemään parastansa, että kuningas pysyisi hyvissä mielin. Kokki lupasi tehdä parastansa ja päivää ennen pitoja kulkivat kenraalin palveliat ympäri kaupunkia käskemässä puoliseksi niitä sotakumpaneita, joita pidettiin sen arvoisina, että taisivat istua kuninkaan kanssa samalla ruokapöydällä. Vaikka enin osa heistä oli urhoollisia ja rehellisiä miehiä, oli toki niiden joukossa muutamia, jotka pitivät nuorta kenraalia vähäpätöisenä eivätkä tahtoneet antaa hänelle täyttä arvoa, ainoastaan sentähden, että hän oli alaista sukuperää eikä niinkuin he, vanhaa aatelis sukua. Tämän Rietrikki Hammer tiesi varsin hyvin ja myöskin tarkka-näköinen kuningas, jonka katsahus ei jättänyt mitään huomaamatta, oli jo kauvan sen huomannut. Usein puhui hän siitä, ett'ei aatelisuus suinkaan tee ketään hyväksi mieheksi, vaan päin vastoin hyvät avut antavat aatelille arvon. Tätä kuulusteli nämät herrat varsin kuuliaasti ja näytti kuin olisivat mieltyneet kuninkaan sanoihin, mutta niin pian kun hän käänsi selkänsä, ajattelivat he yhteen ja jupisivat: aateli toki aina on aateli ja ett'ei mitkään avut maailmassa toki ole aatelisuuden arvoiset. Silloin silmäilivät he salaa nuorta kenraali Hammer'ia, joka ylpeästi korotti itsensä eikä ollut huolivanansa aatelisten herrojen naurettavista epäluuloista. Kovasti toki häntä harmitti, kun hyviä avujansa niin unohdettiin, ainoastaan sen tähden ett'ei kätkyestä ollut saanut tuota vähäistä sanaa "von" nimensä eteen.
Varmaankin eivät ylpeät herrat olisi kuunnelleet yhteiskansaisen kenraalin käskyä, ell'eivät aikanansa olisi saaneet tietää, että kuningas itse aikoi kunnioittaa nuorta kenraalia läsnäolollaan. Siis leppyivät sillä ajatuksella, että mikä sopi kuninkaalle, ei myöskään heitä häväisisi ja joka mies tuli määrättyyn aikaan saapuville Hammer'in kartanoon. Kenraali oli kaikkia kohtaan ystävällinen ja hyväntahtoinen isäntä ja koetti paraalla tavalla jatkaa puhetta, siksi, kuin kuningas tuli. Kunnioituksella kiiruhtaen häntä vastaanottamaan, kiitti hän häntä korkeasta kunniasta, joka hänelle oli tapahtunut, ja vei hänen saliin, jossa muut vieraat juhlapuvuissa odottivat kuninkaan tuloa. Vanha Rietrikki tervehti ystävällisesti urhoollisia sotilaitansa ja sanoi pilkaten: "Minua ilahuttaa, kun näen teidät kaikki täällä kokoontuneina. Nyt taas tapahtuu meteli, vaan tämä kerta ilman vahingotta; sillä nyt käydään vihollisen kimppuun, jok'ei taida puolustaa itseänsä. Asiaan siis ryhtykäämme! Jos tahdotte."
Herrat kumarsivat syvään, ruokasalin ovet avattiin ja käytiin ruuvalle. Kuningas istui kunnia-istuimelle ja vieressänsä täytyi isännän istua ja muun sotapäälikön, jota juuri Rietrikki piti suuressa arvossa. Seuraaville istuimilla istuttiin arvon jälkeen, mutta sen ohessa istuttiin kuinka sattui.
"Olette asianne hyvin toimittaneet kenraali Hammer", sanoi kuningas, kun silmäili hyvin järjestettyä ruokapöytää. "Todella luulen sopivanne yhtähyvin huvittajaksi (maître de plaisir) kuin kenraaliksi; toki se ei ole suuresta arvosta," sanoi kuningas vakaasti, "sillä melkein jok'ainoa aatelis herroistani sopii siksi, vaikk'ei ikinä kelpaisi kenraaliksi, jos taas saisimmekin kolmekymmenvuotisen sodan. Niin herrani, niinkuin hyvin tiedätte, ei kenraaliksi päästä niin helposti, ja sentähden myöskin kunnioitan isäntäämme, joka ainoastaan omasta ansiostansa on päässyt niin korkealle."
Moni silmä katseli hämyllä alaspäin, kun uroskuningas niin korkealle ylisti nuoren kenraalin kunniaa ja muutama katui että aina oli nuorta kenraalia ylenkatsonnut. Vaan kuningas, joka varsin hyvin huomasi yleisen pulan ja täyteen määrään muistutuksillaan jo oli tullut aikomuksensa perille, alkoi kohta puhua muista asioista ja kohta täyttä vauhtia muistutettiin äsken lopetetun sodan tärkeimpiä tapauksia, jossa vähäsen jok'ainoa kokoontuneista oli ollut lässä.
Par'aikaa kuin puhuttiin kuului ulkomaisesta huoneesta korkea-äänisiä ääniä, kuningas kuunteli ja myöskin muut. Kuului, kuin joku olisi väkisin tahtonut päästä sisään, vaan palveliain olevan asiata vastaan.
"Perkele vieköön," kuului nyt erään syvän äänen huutavan, kaukaisen ukkosen jyrinän kaltaisesti, "ettekö ymmärrä, talrikinnuoliat, että meidän täytyy päästä sisään. Herra kenraali on meitä käskenyt eikä suinkaan tahdo, että vieraansa, erittäin tämmöiset vieraat, jää oven ulkopuolelle!"
"Jumala taivahassa! Teidän Majesteettinne!" sanoi nyt kenraali Hammer. kuninkaalle niin korkeasti, että kaikki sen kuulivat, "se on Konrad enoni, alaupsieri Wallan ja varmaan hänellä on vanhat vanhempani muassansa!"
Kuningas silmäili pöytä-naapuriansa, joka sisällisestä liikuinnosta tuli välisti vaaleaksi, välisti punaiseksi ja värisi koko ruumissaan, hän jok'ei ikinä ollut pelännyt pahimpaakaan kanoonantulta. "Mutta ilahuttaa, että he ovat täällä," sanoi suuri Rietrikki, ja tuommoiset rakkaat vieraat ovat varmaan teillekin tervetulleet. Älkää minusta huoliko, vaan tehkää asiassanne, kuinka halajatte."
"Voi Jumalani! Jos teidän Majesteettinne suvaitsee," sanoi Rietrikki Hammer, "niin en voi antaa vanhat vanhempani kauan seisoa oven ulkopuolella."
"Päästäppä net siis sisään," sanoi kuningas ja silmäili tarkkaan kokoontuneita vieraita, joista muutamat eivät tainneet olla nauramatta.
Silmänräpäyksessä nousi Rietrikki tuolilta, viittasi eräälle palvelialle päästää uudet vieraat sisälle ja riensi heitä vastaan korkealla ilohuudolla, kun tunsi heissä vanhat vanhempansa ja enonsa Konradin. Hän lensi äitinsä kaulaan, halasi ilokyynelissä isäänsä ja vanhaa enoansa ja näytti varsin unohtaneen, mikä korkea vieras oli huonessaan. Eno häntä viimein siitä muistutti; sillä vanhemmat eivät myöskään ilossaan muuta muistaneet, kuin rakasta poikaansa, jonka Jumala niin armollisesti oli varjelut kaikissa sodan vaaroissa.
Rietrikki katsahti nyt ujoillen vieraitansa, heti paikalla päätti hän ottaa yhden vanhemmista kumpaankin käteensä; hän vei net kuninkaan eteen, joka silmin-nähtävällä liikunnolla oli katsellut heidän yhteentuloa, ja lankesi polvilleen.
"Teidän Majesteettinne!" huokasi hän, kyyneleitä vuodattaen, "tämä on isäni ja tämä äitini, joita niin paljon rakastan — suokaapa anteeksi, että iloinen toinen toisemme kohtaus saatti minun unohtamaan…"
Kuningas nousi istuimeltaan ja kummastuneina katselivat kokoontuneet vieraat häntä.
"Kenraali Hammer," sanoi hän juhlallisesti, "ainoastaan Jumalan, ei ihmisten edessä tulee langeta polvilleen, nouskaapa siis ylös! Ei teidän tarvitse mitäkään asiata pyytää anteeksi. Olette meille toimittaneet suuren ilon, ja me kiitämme teitä siitä. Nykyisessä loistossanne ette ole unohtaneet muinaista köyhyyttänne ja alhaisuuttanne; ette häpee vanhempianne, jotka nuoruudessanne ovat teitä kasvattaneet ja holhoneet ja opetuksillaan ja neuvoillaan valmistaneet teitä siksi, kuin nyt olette. Joka kunnioittaa isäänsä ja äitiänsä niin kuin te olette tehneet, hän on Jumalalle otollinen. Tänne, herrani," jatkoi kuningas, kääntyen tähdillä ja rihmoilla kunnioitetuille vieraille, "katsokaa tänne kunnioituksella!… Tässä ovat net vanhemmat jotka ovat, preussian armeijalle, jonka päällikkö minä olen, lahjoittaneet yhden sen paraista kenraaleista. Semmoisesta lahjasta meidän on kiittäminen ja teiltä, kenraali Hammar, vaadin sen kunnian-osoituksen, että annatte vanhempanne ja vanhan uskollisen ystävänne istua ruualle vieressäni."
Nuoren kenraalin ihastusta näistä kuninkaan sanoista ei taideta sanoilla sanoa. Myöskin vanhat vanhemmat olivat ihastuksissaan ja Konrad Wallan melkein tukahtui ilokyyneleihin. "Perkele vieköön!" sanoi hän viimein, "minua harmittaa aina kuolemaan, kun en ole tullut kuoliaaksi ammutuksi semmoisen kuninkaan edestä!"
"Mitä parempaa on, vanha sotauros!" vastasi kuningas nauraen, "sopii meidän pitää jo tapahtuneena. Mutta nyt sun täytyy istua alas ja kertoa meilleki vähäsen, kuinka lailla olet kasvattanut sisaresipojan niin urheaksi sotamieheksi!"
Rietrikkimme vanhemmat olivat jo istuneet alas kuninkaan kummallekin puolelle ja myöskin vanhan Konradin täytyi istua aivan hänen vierehensä. Kummaa oli katsella näitä halvasti vaatetettuja ihmisiä korkeasukuisten, hopeasta ja kullasta hohtavain soturein joukossa, ja yksinkertainen talonpojankansa näkyi myös itse tämän huomaavan. Vaan kuninkaan ystävällisyys pian poisti tämän ujoutensa eikä kauaa viipynytkään, ennenkuin puhelivat yhtä vapaasti ja järkevästi, kuin jos olisivat istunneet kotona kahvipöytänsä ääressä. Kuningas kuunteli heitä erinomaisella tyytyväisyydellä ja myöskin korkeasukuiset herrat ymmärsivät ja tunsivat lopulta ett'eivät tarvinneet hävetä istua samassa pöydässä kuin nämät ihmiset, joidenka suurin koristus oli sydämellinen rakkautensa isänmaata ja kuningasta kohtaan, tarkka rehellisyytensä ja syvä ja sydämellinen jumalisuutensa. Ei kukaan enää pilkaten nauranut, vaan jok'ainoa rupesi aina enemmin kunnioittamaan tätä poikaa, joka ei ainoastaan ei hävennyt köyhiä, rehellisiä vanhempiansa, vaan myöskin epäluuloista huolimatta, julkisesti osotti heille kaikellaista kunnioitusta ja rakkautta.
Lopulta kuningas nousi istuimeltaan poismennäksensä; mutta ennenkuin lähti, kääntyi kerran vielä Rietrikin vanhempia kohden ja sanoi sydämellisesti: "Muistakaa ett'ette ennen jätä Berlin'iä, ennenkuin olette käyneet vanhaa kuningastanne tervehtimässä! Käsken teitä tyköni, ja pidän kunniana olla isäntänänne. Ja teidän, kenraali Hammer, täytyy olla iloinen siitä, että Jumala on teille antanut kiitollisen sydämen vanhempianne kohtaan; jos olisitte heitä hävennyt, ette enää olisi ollut ystäväni. Ja te herrani," jatkoi hän, kääntyen korkeasukuisia herroja kohden, "taidatte näistä pidoista viedä kotiin hyvän opetuksen, jonka kenraali Hammer rehellisesti on noudattanut: sinun pitää kunnioittaman isääsi ja äitiäsi että sinulle käy hyvin tässä maailmassa! Tätä käskyä kenraali ei ole ikinä unohtannut ja näette, että se hänen suhteensa täyteen määrään on toteutunut. Hän on kunnioittanut isäänsä ja äitiänsä kaikkina päivinänsä, ja onni on, niinkuin ennen olemme nähneet, ja myöskin nyt näemme, seurannut häntä. Hyvästi, herrani!"
Kuningas katosi ja korkeaääninen riemuhuuto kajahutti jäljissänsä. Vanha Konrad huusi täydestä kurkusta, sydämensä pohjasta. Myöskin muut vieraat lähtivät kotiin ja jättivät Rietrikin yksinänsä vanhempiensa kanssa. Silloin alkoi ilo ja halaamiset uudesti ja nyt vasta ruvettiin molemmin puolin kyselemään ja kertomaan; vaan mitä toisillensa kertoivat arvatkoon itsekukin, sillä kertomuksemme on nyt loppu. Lisäämme ainoastaan, ett'ei Rietrikki enää päästänyt vanhempia ja enoaan tyköänsä, vaan että he vielä monta vuotta elivät yhdessä oikein hupaista ja onnellista elämää. Kuninkaan alinomainen suosio kiilsi aurinkona näiden peräti onnellisten ihmisten seassa, eikä Rietrikki ikinä unohtanut tätä käskyä: "Sinun pitää kunnioittamaan isääsi ja äitiäsi, ettäs menestyisit ja kauan eläisit maan päällä".
Seuraa hänen esimerkkiänsä, rakas lukia, niin tulet yhtä onnelliseksi kuin hän!