VENEZIA.
Matka Milanosta Veneziaan kestää viisi tuntia, ja sen kannattaa tehdä päivällä, jos yhtään on puutarhaviljelyksestä innostunut. Penikulmittain aukenee radan kummallakin puolen tasankoa ja siinä hedelmäpuita niinkuin metsää. En tiedä, mitä laatuja ne olivat, mutta silmää hiveli tämä näky ja oikein tuppasi hävettämään omat vähäiset viljelykseni. Sinne tänne oli jätetty joku korkearunkoinen lehtipuu niinkuin siemenpuuksi, mutta tätä matalarunkoista kauniiksileikattua hedelmätarhaa riitti aina miltei silmänkantamiin, aina sinne, missä vuoriston sininen viiru rajoitti taivaanrannan.
Ennen Veronaa puhkaisimme vuoriston ja sitten laskeutui rata taasen tasangolle, kohti Adrianmerta. Sielläkin oli paljon hedelmäistutuksia, mutta välille oli jätetty laajoja, valleilla neliöihin jaettuja aukeita peltoja, joita vielä osittain peitti vesi. Joku sanoi niitä vehnäpelloiksi, mutta minä en uskonut häntä. Luulen, että sinne oli istutettu makaroonia, sillä muutamia taimiakin näkyi jo siellä täällä.
Matkaseuranamme vaunuosastossa oli muuan keski-ikäinen milanolainen pariskunta poikansa ja tyttärensä kera, joka eleistään päättäen teki kuin häämatkaa. Jo Milanossa junaan tullessaan pitivät he niin suurta ääntä, etteivät toiset saaneet omia sanojaan ollenkaan kuuluville, — vaikkei minulla muuten ollutkaan mitään puhuttavaa. Sitten hämärän tullen rouva rupesi torkkumaan, painoi silmänsä umpeen ja avasi suunsa raolleen, mutta herra pisti sormensa heti suuhun. Rouva heräsi ja nosti molemmat jalkansa herran syliin, jossa ne eivät kuitenkaan kauan olleet, sillä herra rupesi niitä hirveästi kutittelemaan. Seurasi aselepo, jonka jälkeen rouva yritti uudelleen nukkua pitäen suunsa visusti kiinni. Tällä kertaa herra kastoi oikean kätensä etusormen omaan suuhunsa ja pyyhkäisi sillä rouvan nenää, jolloin rouva heräsi ja pörrötti herran tukan. Paljon muutakin leikillisyyttä he osasivat, jota kaikkea ei kerkiä kertoa, ja meillä oli erinomaisen hauskaa. Poika ja tytär istuivat kaulakkain koko matkan ja lauloivat kauniita lauluja, sillä kummallakin oli heleä ääni.
Ensimmäinen tehtävä Veneziaan tultuaan on tietysti ottaa gondooli ja ajella pitkin kanaaleja. Sen teimme mekin, mutta ensin otimme tarkan selon hinnoista, sillä kertomuksista päättäen sieti pitää varansa seurustellessaan liikeasioissa sikäläisen väestön kanssa. Taksa kuului olevan 12 liiraa tunnilta, mutta hotellissa kehoitettiin varomaan, ettei minuuttiakaan menisi ajasta yli, koska gondolieri siinä tapauksessa perisi kaksinkertaisen maksun.
Istuimme siis gondoolin pehmeille nojatuoleille, käskimme soudella suunnilleen tunnin ja esillä olevasta taksasta osoitimme sormellamme 12 liiraa. Oli jo vallan ilta, puolikuu makasi vatsallaan korkealla, ja tuhannet valot välkkyivät kanavan pinnassa. Olisimme nauttineet vieläkin enemmän näkemästämme, ellei gondolieri olisi puhunut kaiken aikaa ja häirinnyt tunnelmaa. Vaikka nimenomaa halusimme kulkea leveillä kanaaleilla, yllytti hän meitä lähtemään kaikkein kapeimmille siten eksyttääkseen meidät ja saadakseen pitemmän aikaa soudella. Asia ei päättynyt muuten kuin että minä osoitin lähintä laituria ja käskin ajamaan siihen, jotta pääsisimme pois haahdesta. Sitten vasta hän totteli, mutta hoki vielä pitkän aikaa itsekseen: "Vihainen mies, vihainen mies."
Soutelimme noin kolme neljännestuntia, ja gondolieri tuli taas puheliaammaksi, kun kysyin, eikö hän möisi koko gondoolia. Sanoin vieväni sen Porvooseen ja panevani takatuupparin johonkin sopivaan paikkaan. Hän ilmoitti hinnaksi 5000 liiraa, mutta sanoi, ettei se kestä minkäänlaista moottoria, kun on niin hutelosti tehty. Ja totta hän tuntui puhuvan, sillä kun pieni höyrylaiva tuli vastaamme nostaen vaahtopäälaineita, rusahti gondoolin kylki kuin revetäkseen. Annoimmekin heti määräyksen paluumatkaa varten.
Vielä kertoi gondolieri, että koko hänen sukukuntansa on venezialaista. Hänen pappansa oli gondolieri, hänen pappansa pappa oli gondolieri, hänen pappansa papan pappa oli gondolieri, ja hän itse on 44 vuotta vanha ja sen ajan asunut gondoolissa.
Saavuimme hotellimme edustalle soudeltuamme sanotut kolme neljännestuntia, ja ojensin hänelle taksanmukaiset 12 liiraa. Hän kuitenkin väitti, että olimme olleet matkalla runsaasti tunnin ja vartin, jonka perusteella vaati kaksinkertaista maksua. Pidin tällaista vaatimusta epähienona enkä maksanut, mutta kun hän yhä äänekkäämmin pysyi vaatimuksessaan eikä huolinut tarjoamaani rahaa, sanoin tyrkkääväni hänet esi-isiensä luokse laguuniin. Kun rannalla oli paljon pikkupoikia katselemassa, jätin sen sentään sillä kertaa tekemättä. Pistin rahat taskuuni ja kävelin hotelliini, jonne huutava gondolieri seurasi jälestä. Siellä löin rahat tiskille ja sanoin, jotta ellei kelpaa, niin marssikoon hyvin äkkiä ulos. Onnekseni olin lähtiessäni jutellut hotellin isännän kanssa, ja hän muisti kellonlyönnin, jolloin läksimme, eikä siitä vieläkään ollut täyttä tuntia kulunut, ja niin painui vaakalauta minun edukseni. Isäntä pisti rahat gondolierin kouraan ja yhdessä portierin kanssa työnsi hänet kovista vastusteluistaan huolimatta kadulle. Minäkin olisin mennyt auttamaan, mutta ensimmäinen ja toinen hovimestari pitelivät takinliepeistäni kiinni, kun pelkäsivät, että minulla olisi ollut henkilökohtaistakin kaunaa gondolierille. Kun en muuta voinut, niin karjasin karkeasti, jolloin gondolieri hävisi ruuheensa, enkä sen; koommin häntä nähnyt.
Hotelli, jossa asuimme, "Doge Venier", on muuten kiintoisa siitä, että se on sijoitettu ikivanhaan venezialaiseen rakennukseen. Kapeita käytäviä, portaita ja sokkeloita kiemurtelee kuin labyrintissä joka suuntaan, ja kuka vain on innostunut vanhasta rakennustekniikasta, menköön sinne asumaan. Sisustus on tehty varsin hauskaksi, ja huoneet ovat suuremmat kuin yleensä nykyaikaisissa hotelleissa. Hinnat ovat peräti halvat, jotapaitsi hotelli sijaitsee vain satakunta metriä asemalta aivan suuren kanavan varrella. Vielä mainitsen, että koko palveluskunta siivoojattaria myöten puhuu saksaa, joten italiankieltä taitamatonkin voi päästä keskustelun alkuun. Me ainakin viihdyimme siellä mainiosti ja isäntäväki oli nähtävästi myös meihin tyytyväinen, koskapa lähtiessämme saimme muistoksi kaksi pronssista Pyhän Markuksen kyyhkystä. — Joku koiranleuka tietysti sanoo, että ne olivat annetut rauhallisen ja alistuvan mielenlaadun symbooleiksi muistuttamaan näistä ominaisuuksista vaikeissakin tilanteissa, mutta se on väärä puhe. Yhtähyvin he olisivat voineet antaa vaikka gondoolin kuvaisen.
Venezia on muuten siitä mieluisa paikka, ettei siellä tarvitse katsella raunioita. Vanhaa ja historiallista kyllä näkee joka askeleella, mutta se on hyvin säilynyttä. Venezialainen ei näytä matkailijalle jotain sorakasaa ja selitä, että tässä oli ennen sellainen ja sellainen muhkea laitos, jottei maassa vertaa, nosta hattuasi sen kunniaksi. Ei, hän viepi sinut Doge-palatsiin ja sanoo, että tällainen tämä oli Venezian suuruuden aikana ja samanlainen se on vieläkin. Sillä Doge-palatsi on erinomaisen hyvin säilynyt kautta levottomienkin aikojen, kaikki on siellä hoidettua, ja puuttuvat vain purppuraviittaiset dogit istuntosalin tuoleilta, niin tuntisi astuneensa keskiaikaan.
Maalaukset palatsin seinillä ja katossa ovat niin suurenmoiset, että tällainen maallikko ei kykene niitä enää ihmettelemäänkään. Sali toisensa jälkeen suurten mestarien töitä toinen toisistaan ihmeellisempiä. Eräs maalari, jonka käsialoja siellä oli runsaasti, oli naismallinaan käyttänyt yksinomaan vaimoaan, ja niinpä tämä eräässäkin taulussa esiintyy ainakin kymmenessä eri asennossa. Ikävä kyllä olen taiteilijan nimen unohtanut, enkä saa mistään lähdekirjallisuuttakaan, koska kirjoitan tätä Intian meren laivan hytissä.
Doge-palatsia katselisi koko päivän yhtämittaa, mutta sieltä käsketään välillä pois, että vahtimestarit pääsevät ruokailemaan. Ja onhan Veneziassai muutakin katseltavaa. Markustorin ympäristö on täynnään historiallisia rakennuksia ja näkemisen arvoisia. Maailmansodan aikana oli niitä uhannut tuho, kun itävaltalaiset kohdistivat tykkitulensa juuri kirkkoihin ja kuuluisiin rakennuksiin. Kaikki arvokkaimpien rakennusten ja kirkkojen katot peitettiin kuitenkin hiekkapussikerroksella, ja niin säilyivät ne kutakuinkin vahingoittumattomina.
Markustorin kyyhkysiä oli ensin syötettävä, ne kun olivat niin kesyjä, että tulivat olkapäälle ja käsivarsille pyytämään. Sitten poikkesimme Pyhän Markuksen katedraaliin, jonne kerkisimme juuri messun ajaksi. Sattuikin olemaan tavallista juhlallisempi tilaisuus, sillä mikäli toimituksesta käsitin, vihittiin siinä kolme noviisia papiksi. Kymmenkunnan loistavapukuista pappia otti osaa juhlamenoihin, joissa vuorolaulut näkymättömän kuoron kanssa sekä pyhän savun suitsutukset vaihtelivat. Seurakunta ei millään tavoin puuttunut toimituksen kulkuun, katseli vain hartaana niinkuin teatterikappaletta, jota se suuresti muistutti. Ainakin parin korkea-arvoisimman prelaatin esiintyminen oli perin itsetietoista, liikkeet huoliteltuja ja hiottuja ja katse ylvään kirkkoruhtinaan, joka tuntee valtansa kansan yli.
OIKEUTTA JAKAMASSA.
Vaikka ihminen luonnoltaan ei olekaan luotu oikeudenpalvojaksi eikä siihen erikoisemmin vihkiytynyt, sattuu kuitenkin elämässä tapauksia, jolloin pakostakin täytyy näyttää, kumpi on oikea ja kumpia vasen käsi.
Niin sattui minullekin Konstantinoopolissa. Olimme matkatoverini bulgaarialaisen kirurgiantohtorin ja hänen rouvansa kanssa käyneet pankissa nostamassa rouvalle kuuluvat tuhannen dollaria, jotka hän huolimattomasti työnsi pieneen käsilaukkuun päällystakkinsa vasemmanpuoliseen ulkotaskuun. Galatan rantakadulla kuhisi väkeä kuin markkinoilla ja sen läpi puhkoilimme kulkuamme uudelle sillalle päin asuntoamme kohti.
Pankin ulkopuolella oli kuitenkin tilaisuutta vaaninut pari henkilöä, jotka huomaamattamme läksivät seuraamaan meitä väentungoksessa. — Käytävä oli kapea, joten minä kävelin pari askelta tohtorin pariskunnan jälessä, ja silloin tulee toinen rosvoista roiskauttaen pitkän syljen tohtorinnan päällystakin oikealle puolelle tarkoituksella, että minä olisin sen huomannut. Katselin kuitenkin satamaan, olisiko joitain S.H. O.Y:n laivoja sattumalta siellä, enkä havainnut tapausta, ennenkuin mies itse nyhkäisi minua kylkeen ja osoitti, että katsos nyt mitä on tapahtunut. Minä alarmeerasin heti tohtorin herrasväen ja ryhdyin taskuliinallani kuivaamaan tohtorinnan takkia, johon tohtorikin otti osaa ja kaikki olimme kiinnostuneet tähän hommaan. Sillä aikaa toinen rosvo kuin ohimennen sieppaa tohtorinnan vasemmanpuoleisesta taskusta käsilaukun ja ne tuhannen dollaria pistäen omaan taskuunsa.
Mutta tohtori huomasi tapauksen, ja kun käännyin katsomaan, näin kuinka iso pajukori — rosvo oli puettu kantajaksi — lensi monta metriä kadulle ja sitten alkoi kilpajuoksu pitkin muurinviertä. Rosvolla oli kyllä verrattain suuri pakenemisenhalu, mutta tohtorilla oli pitemmät koivet, ja vajaan viidenkymmenen metrin päässä hän pääsi kintereille. Kirurgina tiesi hän tarkkaan, mihin paikkaan oli potkaistava, ja niinpä lensikin rosvo ainakin kolme metriä suudellen katukiviä. Nousi siitä kuitenkin, jonka jälkeen tohtori piteli häntä vähän kovakouraisesti. Minulla oli painava valokuvauskone kaulassani, enkä päässyt niin nopeasti paikalle, mutta sinne ehdittyäni vaati tiheäksi kerääntynyt väkijoukko että mies on päästettävä vapaaksi ja esiintyi varsin uhkaavasti tohtoria kohtaan. En minä heidän vaatimuksistaan mitään ymmärtänyt, mutta kun näin että rosvo oli juuri livahtamaisillaan karkuun väkijoukkoon, hyppäsin väliin ja löin häntä pari kertaa yhteenlikistetyllä kämmenelläni, jonka johdosta hän lopetti kaikki karkaamisyrityksensä ja asettui levolle.
Lieneekö päässäni ollut tropiikkikaski sekä fortissomossa lausutut suomenkieliset ennenoppima lauseparret vaikuttaneet sen, että yleisö jonkun verran hajaantui, sillä se ei enemmälti puuttunut asioiden menoon, varsinkin kun paikalle joutui eräs turkkilainen upseeri, joka oli kadulta kerännyt rosvon heittämät tavarat rahoineen ynnä tohtori hatun. Poliisia emme nähneet missään, ja minä nostin rosvon niskasta pystyyn ja aioin kantaa hän Bosporukseen. Vähitellen alkoi hän kuitenkin itsekseenkin kävellä — tosin minun taluttamanani, ja hoki: "no mister, no mister". Silloin otti upseeri ohjakset käsiinsä, ja silloin alkoi myös toinen leikki. Minä en tiedä, mitä he puhuivat, mutta kohta sateli rosvon korvallisille lattealla kämmenellä annettuja iskuja kuin raesade. Vasta seuraavana päivänä sen käsitin kuullessani sanomalehtiuutisen tapahtumasta. Rosvo on nimittäin kreikkalainen, ja ketäpäs ei turkkilainen löisi mieluummin kuin kreikkalaista.
Seuraavassa kadunkulmauksessa tapasimme poliisin, — jolloin upseeri hävisi — ja me asianosaiset marssimme poliisikamarille. Siellä tehtiin sitten selostus tapahtumasta ja kaikki kirjoitimme nimemme asiakirjan alle, jonka jälkeen juttu oli selvä.
Seuraavan päivän aamulehti kertoi sitten tapahtumasta: "Eilen iltapäivällä ryöväsi kreikkalainen suurvaras — — — madame — — —:lta käsilaukun ja 1000 dollaria. Madamen mies sekä eräs tuntematon henkilö ottivat varkaan kiinni ja mukiloivat hänet pahanpäiväiseksi, jonka jälkeen toivat poliisiasemalle. — Poliisi on jo pitemmän aikaa etsinyt sanottua kreikkalaista hänen tekemiensä varkauksien johdosta."
Olimme siis tehneet varsin ansiokkaan työn aivan kädenkäänteessä ja nautimme suurta kunnioitusta hotelliväen puolelta, jotka olivat kuulleet tapauksesta. Mutta kun sunnuntaiaamuna partani ajettuani ja muutenkin vähän siistittyäni itseäni olin lähdössä Ruotsin konsulaattiin visiitille, saapui hotelliimme naapuritalosta eli poliisikamarista virkapukuinen mies, joka vaati, että Captain Kolan olisi pikimmiten saavuttava oikeudenistuntoon Sofianmoskeijan vieressä. Kun hotellissa ei asunut ketään sen nimistä captainia, kysyin oikeudenpalvelijalta, että mahtaisikohan asia mahdollisesti koskea minua ja näytin hänelle passini, mutta hän vain puisteli päätään ja lähti tiehensä.
Viiden minuutin kuluttua hän kuitenkin palasi ja ilmoitti, että minun läsnäoloani siellä juuri vaaditaankin. Arvasin kohta, että tämä kaikki johtuu siitä toissapäiväisestä asiasta, kun olin melko kovaäänisesti moittinut poliisilaitosta siitä, että en saanut Angoran viisumia ennen Salonikia ja mietinkin jo lähteä uimaan Bosporukseen, mutta kun bulgaarialainen tohtori rouvineen lupasi saattaa minua oikeuspaikalle saakka, en minäkään ilennyt jänistää.
Oikeuspalatsi sijaitsee täältä hotellista mennessä vasemmalla puolella siivotonta toria, ja se on suuri rakennus. Kauan harhailtuamme ja monilla kieli kyseltyämme pääsimme lopulta pitkän käytävän perin kulunutta lattiaa pitkin hampaattoman vahtimestarin puheille, joka esitti asiamme jonkunlaiseen kabinettiin. Kenties olisimme kauankin saaneet odotella sisäänpääsyä, mutta minä sanoin vahtimestarille, että en ole syönyt vielä mitään koko aamuna, ja ellei anneta audienssia, niin lähden tykkänään pois. Hän meni uudelleen kabinettiin, ja silloin kutsuttiin minut hetipaikalla sinne.
Huoneessa oli neljä herraa, joista äkkisilmäyksellä havaitsin kolme heikommanarvoisiksi ja yhden, — joka muuten oli perin ystävällinen katsannoltaan — päättelin pääpomoksi. Hän kysyi, olenko minä Captain Kola ja saatuaan nimeä täydentävän vastauksen hymyili kauniisti ja tarjosi tuolin istuakseni.
Senjälkeen istui hänkin pöydän toiselle puolen ja viittauksestaan toi eräs läsnäolevista kullallareunustetun vaipan hänen hartioilleen. Hän alkoi keskustelun, mutta kun en ymmärtänyt turkinkieltä kuin viittauksin, oli etsittävä tulkki. Hetken kuluttua saapuikin eräs englanninkielentaitoinen, ja niin alkoi kuulustelu.
Tuomari kysyi ensimmäiseksi:
"Tiedättekö kuka minä olen?"
— "Minun on mahdoton tuntea kaikkia ihmisiä, mutta ulkomuodostanne päättäen arvelen Teitä rauhantuomariksi", vastasin hänelle.
En tiedä, kuinka tulin tuon attribuutin lisänneeksi, mutta jostain Jack
Londonin romaanista kait muistui mieleeni "justice of peace".
Tulkki käänsi ja tuomari naurahti ja sanoi, että olkoon nyt niin, koska tänään on eurooppalaisten sunnuntai. Minä lisäsin, että on rukouspäivä, eikä ollenkaan otollinen virantoimitukselle, mutta hän ei sitä käsittänyt.
Sitten kysyi tuomari, olinko läsnä toissapäivänä, kun eräs varas otettiin kiinni Galatassa lähellä siltaa.
Minä sanoin taas, että ilman minua ei mitään kiinniottoa olisi kenties tapahtunutkaan ja kysyin puolestani, onko varkaalle tapahtunut joitain vaurioita. Kun enimmän osan puheistani sanelin suomenkielellä, jäi tämäkin kysymys huomioonottamatta.
Nyt kysyttiin kaikki nimeni, isävainaan nimi, vaimon nimi ynnä onko lapsia. Minulla onneksi oli vaimon ja lasten valokuvat taskussani ja näytin ne tuomarille, joka hirveästi ihastui heihin, ja niin kääntyi keskustelu Suomen oloihin. Tuomari oli varsinkin metsäasioista innostunut ja kerrottuani hänelle karhunkaatojuttuja, tuli hän aivan haltioihinsa. Lupasi tulla käymään Suomessa.
Palasimme asiaan. — Tuomari kysyi, tahdonko minä Allahin nimessä kertoa kaikki, mitä tiedän tästä ryöstöyrityksestä. Kun tulkki käänsi Allahin englanniksi "by God", keskeytti tuomari puheen ja tiedusteli, mikä se "God" on. Tulkki selitti, että jumalia on monenlaisia, ja tämä olisi nyt minulle sopiva. Minä kuitenkin — muistellen sitä lyömistäni — vannoin Allahin kautta, josta tuomari oli kovin tyytyväinen.
Kun asia oli perinpohjin pengottu ja kirjoitettu paperille, tuotiin rosvo huoneeseen, jossa hänelle selostettiin tapahtumien kulku, — jos nimittäin jotain olisi jäänyt häneltä unhoon. Hän esiintyi perin rauhallisena aina siihen saakka, jolloin kirjoitimme sekä tulkki että minä nimemme asiakirjan loppuun, mutta kun mieheltä otettiin peukalonkuvainen samaiseen paperiin, pääsi häneltä itku. Kaduin silloin katkerasti, etten ollut häntä suoraapäätä kantanut Bosporukseen ja antanut uida Skutarin puolelle, sillä tarkoitukseni ei ollut saattaa häntä pahalle mielelle, ja nyt oli myöhäistä vetää sanojaan takaisin. Kovasti ulisten hän sitten lähti huoneesta omaan kamariinsa.
Kaksi tuntia vierähti tässä virantoimituksessa, ja kun tulimme kadulle, huuteli pappi moskeijan tornista puolipäivämessua Mekkaan päin. Se oli merkki, että virastot suljetaan kahdeksi tunniksi ja nyt menee itsekukin syömään sekä pelaamaan noppaa katuvieruskahvilassa, — jota kutsumusta mekin noudatimme.
KONSTANTINOOPOLIA HARHAILEMASSA.
Vieras paikkakunta eksyttää helposti, ellei ole varustautunut yllätyksien varalle. Mukanani oli siis Konstantinoopolin kaupungin kartta eli asemakaava jonka mukaan arvelin löytäväni vaikka minne. Mutta kun kartassa ei ollut katujen nimiä — paitsi kaikkein suurimpien — ei siitä ollut apua kuin eri kaupunginosia etsiessäni. En luule, että kaikilla kaduilla nimiä olikaan, kun eivät paikkakuntalaisetkaan niitä tunteneet. Ja vaikea on siellä muuten etsimäänsä henkilöä löytää, ellei palkkaa kallista opasta ja tietymätöntä on silloinkin, löytääkö haluamansa.
Tehtäväkseni olin ottanut etsiä käsiini erään verrattain suuren liikemiehen Stambulin puolella, mutta kun ei katua ollut tiedossani, poikkesin poliisilaitokseen kysymään sitä. He mietiskelivät asiaa keskenään, mutta liikettä ei löytynyt. Kysyin, olisiko kaupungissa jonkunlaista osoitetoimistoa, jolta voisi tiedustaa, mutta sellaista ei kuulunut olevan, — taikka eivät ainakaan poliisilaitoksessa siitä tienneet.
Kun lopulta sain liikkeen oikean puhelinnumeron tietooni ja soitin sinne, oli liikkeen johtaja päivällisellä kotonaan, jonne antoivat tarkan osoitteen. Nyt läksin tavoittamaan häntä kotoaan, mutta se oli vaikeampi tehtävä kuin luulinkaan. Senverran tiesin, että se oli Englannin lähetystön lähellä, ja sinne löysin itsekin, mutta sitte täytyi turvautua kyselyihin. Kirjoitettu osoite oli mukanani niin meikäläisillä kuin turkkilaisilla kirjaimilla.
Näytin paperia passipoliisille, ja hän selitti, että kolme kadunnurkkaa tuonnepäin, sitten vasemmalle. Siellä taas kysyin, ja poliisi sanoi, että olen aivan hiivatissa, tuonnepäin noin on mentävä. Taas laukkasin osoitettuun suuntaan määrätyn matkan, jossa tiedustelin suuresta tukkuliikkeestä. Siellä neuvoivat kolmanteen suuntaan, ja se oli luullakseni verrattain kohdalleen, mutta kun perille päästyäni kysyin kellokauppiaalta, sain kuulla, että olen kulkenut koko ajan aivan eksyksissä. Hän tiesi suunnilleen neuvoa, ja puolen tuntia kuljettuani tiesivät jo useat antaa varsin tarkkoja tietoja, mutta eivät oikein olleet varmoja asiasta. Kuten myöhemmin huomasin, olin eräästäkin verrattain suuresta liikkeestä kysynyt, mutta he eivät tienneet mitään, vaikka katu oli vajaan viidenkymmenen metrin päässä liikkeestään, ja kuitenkin koko liikkeen henkilökunta oli ollut asiaa pohtimassa.
Lopuksi eräs alamittainen tyttölapsi kuullessaan kyselyjäni sanoi, että hän kyllä löytää sinne, setä tulee vain minun jäljessäni, ja hänhän sen sitten löysikin eikä matkaa ollut kuin pari kierosti kulkevaa katua. — Kuitenkin oli tähän etsimiseen kulunut aikaa puolen neljättä tuntia ja etsimäni henkilö oli jo lähtenyt liikkeeseensä. Kotoaan saamieni osviittojen perusteella löysin liikkeen nyt verrattain nopeasti ja mitä havaitsin! Se sijaitsi miltei sen poliisilaitoksen vieressä, josta ensin olin tiedustellut, oli verrattain suuri liikehuoneusto ja selvästi havaittava kyltti ovenpäällä. Mutta poliisilaitoksessa eivät tienneet siitä mitään.
Voisi ajatella, että tällainen tietämättömyys johtui ulkolaista kohtaan osoitetusta yrmeydestä, mutta kun syntyperäinen turkkilainen hotellimme isäntäkin sitä pariin otteeseen oli tiedustellut, ja tulos oli aina sama, käsitin syyn olevan siinä, etteivät konstantinoopolilaiset itsekään tiedä, mitä heidän kaupungissaan on ja mitä ei. Siksipä syntyikin mielessäni salainen, mutta palava halu saada käsiini sellainen julmetun suuri — sanotaan noin sata metriä korkea — tankkijyrä, jolla olisin ajellut edestakaisin, kadut ensin suoriksi, sitten ristiin rastiin, pitkin ja poikin, kunnes kysymättäkin olisi jo kaukaa nähnyt etsimänsä paikan. Tästä mainitsemastani tietämättömyydestä johtunee osittain myös se epäluulo, jota turkkilainen tuntee ulkolaisia kohtaan ja joka pääasiassa esiintyy varsinkin juuri viranomaisten puolelta osoitettuna epäkohteliaisuutena. Keskenään kantavat Balkanin vallat kaunaa toisilleen enemmän kuin kuokkavieraat muolaalaisissa häissä, ja se olkoon heille sallittu, koska eivät muutenkaan voi olla, mutta muille ulkolaisille voisivat turkkilaiset sentään olla ystävällisempiä eikä raakuuteen vivahtavan töykeitä.
Olen mielessäni innolla kannattanut turaanilaista aatetta useita vuosia, mutta nyttemmin olen siitä suuresti luopunut mikäli aate koskee turkkilaista, sillä häntä en millään suostu tunnustamaan veljekseni.
Eipä sillä, etteikö Konstantinoopolissa tapaisi ystävällisiäkin ihmisiä, joiden ystävyys lisäksi saattaa olla paljon sydämellisempää kuin usean eurooppalaisen, mutta niihin en joutanut liiemmälti tutustumaan.
Niitä turkkilaisia kaunottaria, joista Pierre Loti niin mukaansatempaavasti kertoo, en ihmeeksenikään nähnyt yhtään. Kaduilla liikkui sitä tavallista lyhyttukkaista naiskansaa, jota näkee joka kaupungissa, enkä tiedä, mihin kaupunkiin näkemiäni sovelluttaisin, kun olen niin monessa taas käynyt, että käsitteet menevät sekasin. Olihan niillä useilla melko kiiluvat silmät, ja silmien perusteella kai Lotikin on päästänyt mielikuvituksensa irralleen, sillä hänhän näki ne siihen aikaan vain hunnun läpi, mutta oman näkemäni perusteella voin neuvoa asiasta mahdollisesti innostuneita, ettei erikoisesti kauniita naisia varten kannata Konstantinoopoliin matkustaa. Haaremeissa niitä lienee aikoinaan ollut, mutta luulen, että kun haaremien portit sitten avattiin kaiken kansan käydä ulos, mahdolliset kaunottaret ensimmäisinä pudistivat Konstantinoopolin tomut jaloistaan ja hävisivät suotuisammille maille.
Ja kun sulttaanikunnasta tehtiin repupliikki, ei pashakaan enää viihtynyt Stambulissa, vaan otti vuoteensa ja kävi Angoran puolelle pois meren rannalta, sillä hän nähtävästi arvasi, että kohtapuoleen tulevat toisetkin kansalaiset jäljessään yli Bosporon sinne oikeaan kotimaahansa.
Olin erinäisistä matkakertomuksista lukenut, että Konstantinoopolissa on paljon koiria, rotukoiria ja rakkeja, mutta etupäässä rakkeja eli Stambulin sekoitusta, niinkuin sitä fakkikielellä kutsutaan. Turhaan kuitenkin katselin katuja pitkin, sillä keskimäärin yhden koiran päivää kohti tapasin. Kissoja sitävastoin oli runsaasti. Joka ravintolassa niitä oli vähintäin kaksi, rumannäköisiä, mutta varsin kesyjä ja leikkisiä, ja yönaikaan ne pitivät serenaadia akkunani alla.
Kysyin sentakia matkatoveriltani tohtorilta, joka tunsi hyvin sikäläiset olot — hän kun oli tapellut monta vuotta turkkilaisia vastaan sekä myös heidän rinnallaan — missä ovat kaikki koirat. Minä nimittäin pidän koirista ja erikoisesti rotusekoituksista.
Tohtori kertoi:
Kun Turkki eurooppalaistui ja hunnut heitettiin pois samalla kuin pitkät palmikot vaihtuivat polkkatukaksi, katsoi vallassa oleva pasha, että kaupunkia muutenkin voitaisiin siivota. Silmätikkuna olivat etupäässä koirat, jotka siihen saakka olivat toimineet kaupungin puhtaanapitolaitoksena. Ne piti nyt poistettaman, mutta millä tavalla? Uskonto kielsi koiraa tappamasta taikka rääkkäämästä, jonkavuoksi ne sitten kerättiin hellävaroin laivaan ja vietiin autiolle saarelle. Näin ei loukattu uskontoa ollenkaan, sillä koirat saivat täyden vapauden saarellaan, mutta ruokaa ei niille muistettu jättää, ja nyt on saari koiranraatoja täynnä. Niinpä ei Konstantinoopolissa enää näekään koiria kuin ihmeeksi, ja nekin ovat perin pieniä.
Minulla oli Stockmannin lahjoittama kauhavalainen puukko mukanani pashalle, erikoisesti sopiva koiran nylkypuukoksi, mutta kun minun ei sallittu matkustaa Angoraan Kreikan kautta, jäi tämä tarpeellinen lahja antamatta. Kun sitäpaitsi kuulin, että siellä on järistelty maata sekä rautateitä sorrettu, ja autot kiskovat huimaavia hintoja särkyneiltä paikoin, katsoin laivamatkan turvallisemmaksi. Ja kun lisäksi on kuukauden istunut junavaunussa miltei yhtämittaa, antautuu mielellään höyrylaivan vietäväksi, sillä Aegeanmeri on niin sininen, että sitä katselee ilman historiallistakin pohjaa mielellään.
ITALIALAISTEN VIERAANA.
Matkamiehen mieli palaa aina eteenpäin, ja vaikka Konstantinoopolissa olisi vielä ollut paljon katseltavaa — enhän ollut vasta nähnyt kuin yhden nurkan siitä sekä nenälläni saanut jonkunmoisen yleiskatsauksen — päätin otollisen hetken tullen poistua. Tiistaina tulikin sinne kaksi laivaa, toinen rumaanialainen ja toinen itaalialainen, ja niillä saatoin päästä Piraiokseen.
Matkatoimistossa kehoittivat minua ostamaan piletin rumaanialaiseen laivaan, mutta kun olin matkakirjoista lukenut yhtä ja toista itaalialaisista laivoista, halusin saada omakohtaista kokemusta, jonkavuoksi ostin matkalipun jälkimmäiseen, Umbria-nimiseen genovalaiseen laivaan.
Teutoniaklubilla Perassa olin tullut tuttavaksi "Turkische Post'in" pääartikkelinkirjoittajan von Homeyerin kanssa, ja hän kehoitti ostamaan ainoastaan kolmannenluokan lipun, koska sanomalehtineekerinä saisin sillä matkustaa jollei nyt juuri ensimäisessä, niin ainakin toisessa luokassa, ja niin vakuuttivat matkatoimistossakin. Kun aina olen ollut luonteeltani säästäväinen, noudatin siis näitä osviittoja ja ostin kolmannen luokan tiketin, mutta menin sentään laivaan kapteenin puheille saadakseni! varmuuden asiasta.
Esitin itseni ja selostin olemustani hänelle kysyen, voisinko tällaisella piletillä saada jonkinlaisen paikan jossa kirjoittaa, sillä pilettini edellytti ainoastaan etukannella oloa. Kapteeni oli perin ystävällinen ja sanoi, että hän kyllä järjestää asiat, joten voin huoletta tulla laivaan. Niin läksin järjestämään passiasiaani sillä Konstantinoopolista ei matkustetakaan ilman muuta, siihen vaaditaan korkean poliisin suostumus, vaikka viisumi olisi kuinka kunnossa.
Menin siis naapuriin poliisilaitokseen ja ilmoitin, että haluaisin tänään kello 6 i.p. matkustaa laivalla pois tästä kaupungista Kreikanmaalle. Passiviranomainen otti päälleen virallisen muodon, katseli passiani ja kysyi, missä se on annettu. Minä sanoin, että se on Suomessa Helsingin kaupungissa kirjoitettu, jonka jälkeen hän kysyi, onko se Saksanmaata. Kun selitin, että Suomi on Saksan pääkaunpunki, kapitooli, ja pyysin saada seinäkartalla näyttää hänelle syntymäseutujani, uskoi hän puheeni, kun heillä ei ollut karttaa ja käski tulla seuraavana! päivänä noutamaan passini, jolloin olisin vapaa matkustamaan. Matkalippuni edellytti kuitenkin nopeampaa toimintaa, ja kun olimme hetkisen keskustelleet kovaäänisesti, ryhtyi hän kirjoittamaan. Vaikka passini oli vallan kunnossa, täytyi minun uudelleen luetella koko sukukuntani ja edesottamiseni sekä maksaa 50 piasteria siitä, että pääsisin lähtemään pois Turkinmaalta. Kaksi tuntia, kaksi leimaa ja kolmen miehen allekirjoitus vielä tarvittiin, ennenkuin olin sovelias jättämään tämän tuoksuvan kaupungin, enkä siellä liikoja enää viivytellytkään.
Matkatoverini bulgaarialaisen tohtorin kanssa — hän matkusti myös samalla laivalla Genovaan — läksimme siis laivalle ja kävelimme hotellista parinsadan metrin päässä olevalle autoasemalle kantaen tavaroitamme. Mutta Stambulissa ei saa kantaa omia tavaroitaan, ellei siinä ole heti kymmenen rääsyistä kantajaa ympärillä. Sanoimme heille, että itsekin kyllä tulemme toimeen, mutta eräs oli niin itsepäinen, että kolmesta vakavasti lausutusta varoituksestani huolimatta roikkui likaisen hikisillä kourillaan käsivarressani ja koetti minulta riistää kapsäkkiäni. Silloin kolautin häntä kirjoituskoneellani silmäkulmaan, jolloin mies jäi kadulle istumaan. Luulin siinä pahemminkin käyneen, mutta kohta hän nousi, nosti lakkiaan ja poistui toisaanne. Vieressä ollut poliisi nauroi leveästi tapahtumalle.
En käsitä, minkätakia turkkilaiset näkevät niin paljon vaivaa matkustajien takia. Sataman tullikamarissa saimme nimittäin vielä läpikäydä melkoisen kuulustelun, jossa taas otettiin selville oma nimi, vaimon nimi, isän nimi (isän nimi oli jokapaikassa erikoisen tärkeä) ynnä muut mahdolliset tiedot, ja sitten vasta saatoimme astua laivaan.
Laivan piti lähteä kello 6 iltapäivällä, mutta neljännestä vaille tuli sen viereen suuri proomu munalastissa, ja niitä ruvettiin nyt lastaamaan. Parin tunnin kuluttua olivat kananmunat laivassa, köydet irroitettiin ja erkanimme laiturista. En tiedä, jäikö joitakuita jälkeen, sillä rannallaolijat huusivat: hirveästi, ja yläkanneltakin kuului kova mölinä. Ottaaksemme osaa suruun, huusimme tohtorin kanssa minkä jaksoimme, kunnes tohtoria, joka matkusti toisessa luokassa, kutsuttiin ruualle.
Minäkin menin mukaan, sillä matkatoimistossa oli sanottu, että kolmannenluokan kansimatkustajat saavat syödä à la carte. En minä muuten ruokaa tarvinnutkaan, sillä paljon kokeneena ja kärsineenä olin ottanut Stambulista leipää, ison kimpaleen jughurttia ja pähkinöitä, jotta hyvin saatoin kestää matkan ilman laivan muonitusta, mutta meninhän vain katsomaan, minkälaiselta italialaiseni laivan ruokapöytä näyttää. Steward ajoi minut kuitenkin pois ja sanoi, että ensimmäisessä luokassa tarjoillaan à la carte.
Menin ensimmäiseen luokkaan, mutta siellä ilmoitettiin, että vasta kello 9 voi jotain saada, koska päivällistarjoilu oli paraikaa menossa eikä tarjoilijoilla ollut aikaa. Poistuin siis etukannelle ja söin omia eväitäni kylläkseni. Kun olen kuitenkin perin utelias luonteeltani, kiipesin uudelleen kello 9 ensimmäisen luokan ruokailusalonkiin, mutta silloin sanottiin, että kolmannen luokan matkustajilla ei ole oikeutta tulla sinne. Pyysin saada tavata kapteenia, mutta ilmoitettiin, että hän on jo mennyt nukkumaan.
Sitten tapasin ensimmäisen perämiehen, jolta tiedustelin, voisinko jossain paikassa saada tilaa kirjoittaakseni. Hän vastasi pyyntööni ystävällisesti ja lupasi heti järjestää asian, mutta sinä iltana en häntä enää tavannut, vaikka etsin kaikki luokat.
Näissä hommissa kuluikin ilta myöhäiseksi, ja etsiessäni perämiehen hyttiä jouduin ovelle, jonka otsikossa oli vain kaksi kirjainta. Hytissä ei ollut ketään ja sinne asettauduin levolle. Se oli kuitenkin jonkinlainen automaatti, sillä vesi lorisi kaiken aikaa ja noin joka kolmas minuutti tuli sellainen suurempi kohaus. Pari tuntia nukuttuani poistuinkin etsimään rauhallisempaa paikkaa, kun kapteeni nimenomaan oli päivällä sanonut, että voin liikkua laivalla aivan kuin kotonani.
Useimmat ovet olivat kuitenkin suljettuja, mutta edessäni aukeni pitkä käytävä, jossa oli pehmeä, punainen matto. Päätin ottaa siinä pienen edestakaisinkävelyn, sillä yö oli melko vilakka eikä merellä ollut mitään nähtävää. Jotkut huolimattomat ihmiset olivat kuitenkin jättäneet kenkiä käytävälle, jotka olivat kävelylle haitaksi sekä muutenkin rumannäköisiä. Keräsin ne sen vuoksi yhteen ja vein siihen huoneeseen, jossa äsken olin levännyt. Sitte läksin etsimään itselleni uutta makuupaikkaa silti kapteenia herättämättä, vaikka hän oli luvannut minulle sellaisen toimittaa.
Laivan keulapuolessa oli osasto, jossa en tavannut ketään. Se oli arvioni mukaan laivan sairaala, sillä oven päälle oli maalattu epäselvä punainen risti. Sänkyjen päällä näin kaikenlaisia laatikoita ja purkkeja, mutta nostelin ne varovaisesti syrjään ja kävin levolle.
Kello kuudelta heräsin vallan virkkuna ja menin ensimmäisen luokan salonkiin lukemaan sanomalehtiä. Tunnin kuluttua tuli sinne tarjoilija ja sanoi, ettei minulla ole lupa olla siellä. Hän oli perin pieni kasvultaan, enkä minä viitsinyt sanoa hänelle mitään. Kymmenen minuutin kuluttua tuli ylisteward edellisen saattamana ja käski minun poistua, mutta minä sanoin, että kapteeni on käskenyt olla aivan kuin kotonani, ja tässä minun on hyvä olla.
Luettuani sanomalehdet loppuun menin etukannelle katselemaan delfiinejä, jotka hyppivät vilkkaasti laivan ympärillä. Silloin saapui sinne vastaherätetty ensimmäinen perämies ylistewardin saattamana ja piti minulle pitkän esitelmän siitä, mikä sopii kolmannen luokan matkustajalle ja mikä ei. Suurimman osan tästä esityksestä ymmärsin, mutta osa jäi ikävä kyllä käsittämättömäksi pulinaksi. Halusin luonnollisesti vastata jotain hänelle, mutta kun italiankielentaitoni on perin heikko, kykenin vain vaatimattomasti lausumaan:
"Oui maccaroni."
Luulin perämiehen halkeavan, sillä niin vihaiseksi hän tuli. Hän hyppi aluksi steppiä, jazzia ja tasajalkaa köysikimpun päällä ja piti kovaa ääntä, ja kun luulin hänen minulta jotain kysyneen, lausuin taas:
"Posetivo."
Samalla otin kuitenkin vakavan muodon päälleni eikä perämies enemmälti puhellut, vaan läksi poistumaan minun seuratessa aina välikannelle saakka. Jotain hän puhui mennessään kapteenista ja minä puolestani pyysin heti saada tavata kapteenia.
Aamu meni ja tuli lunchin aika, mutta minua ei kutsuttu aterialle. Sitävastoin heitti toisen luokan steward kapsäkkini kannelle ja huomautti, että minä olen kansimatkustaja. Pyysin taas saada tavata kapteenia, mutta turhaan.
Istuin rasvaiselle presenningille ja kaivoin matkalaukustani leipää ja palasen jughurttia eli piimäjuustoa, joka kuulemma pidentää ikää. Sitten tuli tohtori lunchiltaan sanoen, että hänellä on hirveä nälkä, sillä lunchilla oli tarjottu vain öljyssä vatkutettuja makarooneja. Hän oli keksinyt paikan, jossa voi rahalla saada ruokaa ja juomaa, ja niin kiipesimme keulapuolen äärimmäiseen luolaan. Siellä oli laivan muonituskeskus ja kaikenlaisia ruokatavaroita hyllyillä ynnä katossa. Savustetusta siankinkusta onnistuimme saada palasen sekä pullon wermuthia ja aloimme aterioida. Jaoimme siankinkunviipaleen kahtia eikä kulunut minuuttiakaan, kun olin pureksinut oman osani. Tohtori askaroitsi pullon kanssa, ja kun hän tuskin oli aloittanut ateriansa, pyysi hän minun lähemmin tarkastamaan viipalettaan. Siinä kuhisi puolen sentin pituisia matoja kuin muurahaispesässä muurahaisia ja ne olivat varsin virkun näköisiä. Minä en voinut enää omaa palastani katsella, kun olin sen jo syönyt, mutta sydämestäni toivoin, ettei siinä olisi ollut niin vilkasta elämää. Tohtori sanoi, ettei hän syö mitään elävältään, jonkatakia hänen viipaleensa jäi pöydälle kävelemään itsekseen, mutta viiniä sentään hiljalleen nautiskelimme.
Sitten tuli ylisteward sinne ja kysyi, mistä olemme saaneet wermuthia. Kuultuaan asian laidan moitti hän ankarasti varastonhoitajaa sanoen, että heillä on enää kaksi pulloa jälellä sitä tavaraa, ja se on tarkoitettu vain matkustajille. Huomautimme hänelle, että mekään emme kuulu laivaväkeen, vaan olemme matkustajia, mutta hän ei ottanut puhettamme miksikään. Hän näet tarkoitti matkustajilla ensiluokan asukkaita.
Juomatta ja myymättä ne kaksi, pulloa sentään ainakin siltä päivältä jäivät, sillä Aegeanmeri oli äkäisellä päällä ja keinutteli laivaamme ankarasti. Päivällisen aikaan oli sää pahimmillaan. Nytkään ei minua kutsuttu päivälliselle, mutta en siitä ollut pahoillani, sillä järjestään kaikki ensiluokan matkustajat tulivat hetken kuluttua kannelle ja antoivat päivällisensä delfineille.
Lukijalle kävisi kenties yksitoikkoiseksi kuulla kaikki sen päivän yksityistapahtumat. Mainitsen vain, että ainakin kymmenen kertaa pyysin saada tavata kapteenia, mutta aina hän oli joko syömässä tai ettoneella tai muuten varattu, joten en nähnyt hänestä vilaustakaan. Iltapuolella kiipesin komentosillalle ja pyysin saada valokuvata ensimmäisen perämiehen, jonka kanssa olin aamulla keskustellut. Sanoin, että panisin hänen kuvansa sanomalehteen ja lähettäisin sitten yhden kappaleen tätä kirjoitusta Umbriaan, mutta hän ei sallinut itseään valokuvattavan.
Seuraavan yön nukuin kolmannessa luokassa, jossa löysin tyhjän vuoteen, eikä kukaan minua enää häirinnyt. Olivatpa vielä niin ystävällisiä, että tulivat aamulla herättämään ja toivat takaisin passini, jonka Konstantinoopolista lähtiessämme olivat ottaneet. Laivamme saapui juuri Piraioksen satamaan, johon olin ostanut matkalipun, ja niin jätin hyvästit laivalle sekä toivotin hauskaa jatkoa.
Mutta näitä asioita muistellen uskon todeksi jokaisen sanan, mitä
Amundsen kertoo Nobilesta ja muista italialaisista.
ELÄMYKSIÄ KREIKANMAALLA.
Valokuvauskoneesta on paljon hyötyä ja huvia matkalla, mutta saattaa siitä olla harmiakin. Balkanilaiset harrastavat hirveästi valokuvausta, mutta kun heillä ei ole itsellään koneita, pyytävät he matkailijan ikuistamaan heidät. Niin minutkin pysäytettiin kadulla monen monituista kertaa ja vaadittiin kuvanottoon. Ellei sitä tehnyt, sai jälkeensä pitkän jonon ainakin seuraavaan kadunnurkkaan saakka, kunnes jotenkuten pääsi livahtamaan pakoon.
Minä kuitenkin tavallisesti suostuin pyyntöön ja näpsyttelin koneellani — tosin ilman filmiä ja kasettia -, sillä jos kaikki "kuvat", mitä olen näpännyt matkallani, olisivat vaatineet filmin, ei matkakassastani olisi enää mitään jäljellä. Ihmisille oli pääasia vain, että "otti" heistä kuvan, sitten he taas lähtivät tyytyväisinä tiehensä. Ainoa otus, jonka tosiaan olisin halunnut ikuistaa, oli muuan ikivanha pappi Konstantinoopolissa, mutta hän ei siihen suostunut, peitti kasvonsa ja kiiruhti lähimmän porraskäytävän pimentoon. Mutta ravintoloissa, joissa söin, piti järjestään jokainen edeskäypä valokuvata ensin itsekukin yksinään ja sitten kaikki yhdessä. Suurta kameraani he yleensä luulivat elokuvakoneeksi, ja siitä luultavasti johtui tämä tavaton innostus.
Aina seuraavana päivänä kuvanoton jälkeen he jo tiukkasivat minulta kuvia, mutta minä sanoin ettei niitä voi valmistaa, ennenkuin koko rulla on veivattu, ja jälellä on vielä pari kilometriä rullaa.
Kun tuli mainituksi ravintolat, niin ruokakin johtui mieleen. Voita ei yleensä käytetä, mutta sitävastoin höystetään kaikki ruuat öljyllä, ja siksi tuoksuvat ravintolat aivan ällöttävästi palaneelle öljylle. Aluksi saattoi mielihalullakin syödä öljyssä keitettyä lampaanpaistia, mutta ei se useammasti tunnu maittavan. Ainoat, joihin he eivät voi öljyään sotkea, ovat kanamunat, leipä ja juusto, ja niiden kannalla pysyttelinkin pääasiallisesti. Suolasilakkaa olisin mielelläni halunnut ja etsin niitä kaupoista, mutta silakat oli kuivattu vallan ryppyisiksi, ja sitten kauppias oli ripustanut ne raukat parittain nuoralle ovensa ulkopuolelle nippuihin, jossa ne surullisina heiluivat tuulessa kärpästen ahdistamina. Olihan siellä toki sentään nelikkosilakoitakin, joka kaupan ulkopuolella moniahkoja astioita, mutta niistä nousi kauhea löyhkä, ja kun tuuli päivän toisensa jälkeen ajoi tomua kadulta niihin, eivät nekään maittaneet.
Omituiselta muuten tuntui, että appelsiinit ja banaanit noteerattiin samoihin hintoihin kuin Suomessa, vaikka niitä kyllä oli joka kadunnurkassa suuret vankkurilliset.
Näistä ruokahommista vielä puhuen on mainittava teurastuslaitos. Ei siellä tarvinnut kuljettaa lahtilehmäänsä pitkiä matkoja teurastuslaitokselle ja lihantarkastuksiin, se vietiin lihakauppiaan oven edustalle, jossa kaupat tehtyä elukka lyötiin kuoliaaksi katuasfaltille ihmisten jalkoihin, veri laskettiin ja nahka nyljettiin siinä, jonka jälkeen alettiin myydä kappaleita halukkaille.
Kreikkalainen ravintola on myös niin järjestetty, ettei siellä tarvitse kysellä, mitä ruokalajeja on tarjottavana. Hella ja keittovehkeet sijaitsevat aivan sisäänkäytävän vieressä, siinä keitetään ja paistetaan, ja jokainen vieras saa itse katsella patoihin sekä valita mieleisensä ruokalajin, joka sitten kannetaan pöytään. Paitsi ruokailuhuonetta on useissa ravintoloissa lisäksi korkeitten muurien tai rakennusten ympäröimä pieni pihatto pöytineen, ja siellä vihreän muratti- tai viiniköynnöksen peittämän seinän varjossa on viihtyisä aterioida. Pari kanarialintuhäkkiä kuuluu tietysti asiaan samoinkuin ainakin kaksi kissaa, kuten Konstantinoopolissakin.
Jotta kaikki olisi käytännöllistä, on pihan keskellä kaivo, josta tarvittava vesi otetaan. Likakaivoa ei tarvita, kun likavedet heitetään ovesta kadulle.
Pian kreikkalaisessa ravintolassa tuttavaksi tulee. Kun parikin kertaa käväiset samassa ravintolassa syömässä, niin heti sinut jo tunnetaan ja seuraavalla kerralla saapuessasi jokainen tarjoilija äänekkäästi tervehtii ja ohikulkiessaan aina sanoo; jonkun ystävällisen sanan, sillä kreikkalainen on luonteeltaan peräti ystävällinen. Mainitakseni esimerkin kerran, että kun passipoliisilta kysyin Suomen konsulaattia, jätti hän passipaikkansa ja läksi saattamaan moniaan kadunnurkan, kunnes tapasi toisen poliisin, joka vuorostaan otti minut huostaansa, kunnes pääsimme haluamaani paikkaan. Saattoipa hän vielä hissillä neljänteen kerrokseen, aina ovelle saakka, eikä ottanut vastaan tarjoamaani rahaa vaivoistaan.
Mutta toisaalta kreikkalainen on liikemies ja osaa kyllä keksiä keinoja, millä vierasta nykäiseisi. Hotellissa, jossa asuin, tuotiin lasku heti yhden yön nukuttuani ja maksoinkin sen, sillä arvelin tämän kuuluvan hotellin tapoihin. Seuraavana päivänä kysyi isäntä, kuinka kauan aion vielä viipyä. Vastasin viipyväni kenties kuutisen päivää, riippuen siitä, milloin laiva lähtee, ja silloin hän heti: kirjoitti kuuden päivän laskun vaatien maksua. Luonnollisesti en maksanut, vaan sanoin suorittavani laskun vasta lähtiessäni, johon hänen oli tyytyminen.
Kun sitten uudelleen sain laskun, oli siihen merkitty minulle käsittämätön menoerä, joka mielestäni oli suhteettoman suuri juomarahoiksi. Mainitsin siitä hänelle, mutta hän sanoi ylimääräisen erän olevan sähköstä, kun olen valvonut niin myöhään öisin ja kirjoittanut. Protesteerasin jyrkästi tällaista vaatimusta vastaan, mutta kun tosiasia oli, että luteitten pelotukseksi olin tavallisesti antanut valon palaa aamunkoittoon saakka, en ruvennut enemmälti riitelemään vaan maksoin, mutta lisäsin, että tässä tapauksessa hän saa itse huolehtia juomarahoista palveluskunnalle, sillä niitä en suorita kenellekään.
En oikein päässyt käsittämään, mitä sikäläiset oikein hommasivat yönaikaan, sillä kaiket yöt he kulkivat hotellin ovissa ja keskustelivat äänekkäästi käytävissä, ja vaikka aamuisin nousin tavallista varhaisemmin, oli alahallissa jo täysi liikenne. Sitävastoin söivät ja nukkuivat he päivällä kello kahdestatoista kuuteentoista, jona aikana kaikki kaupat eivät tosin olleet suljettuja, mutta kuitenkin näytti olevan rikos myydä silloin mitään. Kerrankin halusin tällaiseen aikaan ostaa joitain vaatekappaleita, mutta myyjä ei uskaltanut niitä antaa kaupassa, vaan kehoitti minua menemään kadulle, jonne hän toi paketin jäljessäni ja salavihkaa työnsi käteeni. Toisen kerran erehdyin taas kiellettyyn aikaan pyrkimään erääseen kauppaan lengollaan olevasta ovesta, mutta lähellä seissyt henkilö esti minut sanoen sen olevan suljettuna. Se aika on nimittäin ravintoloiden ja kahviloiden aika, ja silloin niissä on elämää. Varsin omituisilta näyttivät eräänlaiset pelihuoneet, verrattain suuret tupakansavun täyttämät kahvilat, joissa miltei järjestään joka pöydässä pelattiin joko korttia, noppaa tai eräänlaista sormibiljaardia, joka viimemainittu on meilläkin jo tullut muotiin. En niissä rahoja nähnyt suuremmin liikuteltavan, ja peli olikin nähtävästi vain ajanvietteeksi tarkoitettu, mutta aniharvaan pöytään tilattiin jotakin ja sadasta miehestä korkeintaan kymmenellä oli kahvikuppi edessään. En käsitä kuinka tällaiset pelikahvilat kannattavat.
Sensijaan kannattanevat eräät toisenlaiset huvittelupaikat paremminkin. Muistin lukeneeni muinaisista kreikkalaisista hetairoista ja halusin nähdä sellaisia, vieläkö olivat kuvauksiensa arvoisia. Sain erään piraioslaisen oppaakseni, ja niin ajoimme raitiovaunulla pitkän matkaa, kunnes pysähdyimme valtavan rakennuksen eteen. Portista tulimme jonkinlaiselle atriumin tapaiselle moniosaiselle pihamaalle, jonka joka sivulta avoinna olevista ovista valo virtasi pihan sementille, ja kaikenlaatuisen musiikin hälinä tunkeutui korviimme. Astuimme eräästä ovesta sisään. Huone oli kuin meillä entiset anniskeluyhtiöitten olutkrouvit, pitkiä pöytiä seinänvierustoilla, keskiosassa senverran tyhjää tilaa, että joku halukas kykeni siinä tanssimaankin. Yhdelle seinälle oli rakennettu koroke, niinkuin saunanlavo, ja siinä istui vieri vieressä äärimmäisen keveästi puettuja tyttöjä — tai paremminkin sanoen naisia, sillä useat näyttivät jo eläneen parhaimman aikansa — kaikenvärisiä, odottamassa ottajaansa. Joku pari näkyi yrittelevän tanssia keskilattialla, mutta tuskinpa monikaan oli vielä saanut kultaistaan omaan kamariinsa, koska rivi näytti olevan varsin eheä. Ehtoo oli kuitenkin vasta alullaan, ja kaikesta päättäen liike menestyi hyvin, sillä miesväkeä istui pöydät täynnään juomassa viiniään ja äänekkäästi keskustellen.
Emme kauan istuneet, kun poistuimme ja menimme toiseen, vieressä olevaan "salonkiin" ja vielä kolmanteenkin. Kaikissa näytti olevan sama meno ja samanlainen "henkilökunta". Kolmannessa oli jo täysi markkinahumu vallalla, sellaisen rämämarkkinan, joka tuoksuu rihkamalle. Poissa oli siitä se elämänilo ja hekuma, joka vanhojen aikojen kuvauksista henkii lukijalle romantiikkaa. Mutta kenties eivät senkään ajan huvittelut olleet tämän kummempia. Ja toisaalta — onhan kertojalla aina oikeus muovailla henkilöitä ja oloja mielensä mukaan eli niinkuin hän niiden toivoisi olevan, ettei juttu näyttäisi ruokottomalta.
Läksimme ajamaan takaisin asuntooni ja raitiovaunussa istuessamme juttelin tästä piraioslaiselle tuttavalleni sanoen, että voisivat viedä nuo tytöt Akropoliin, jossa on muitakin raunioita, siellähän ne saisivat koko maailman ihastuksen osakseen, jos sanottaisiin niiden polveutuvan Kreikan suuruuden ajalta. Tuttava vähän suutahti ja sanoi, että kyllä täällä on parempiakin paikkoja, lähdetään sinne vain. Mutta minä olin sinä iltana nähnyt tarpeekseni enkä halunnut enemmälti tehdä tuttavuutta tällaisten laboratorioitten kanssa.
CYPROLAISIA TUTTAVUUKSIA.
Kun eivät turkkilaiset sallineet minun matkustaa Kreikan kautta Angoraan, oli pakko etsiä toinen reitti. Englannin konsuli Piraioksessa ei antanut viisumia Aleksandriaan, joten ainoa mahdollinen tie oli Cyproksen kautta Syyriaan. Sille reitille ostinkin piletin enkä kadu matkaani, sillä Cypros on tosiaan näkemisen arvoinen paikka.
Suomen konsuli Piraioksessa hankki minulle toisen luokan piletin kreikkalaiseen laivaan — italialaisia laivoja kartan viime matkani jälkeen - tosin ilman laivan muonitusta, sillä hän sanoi, etten kuitenkaan olisi tyytyväinen siellä tarjottuun ruokaan. Kehoitti ostamaan evästä matkalle, koska siten saisin mieluistani, ja enimmät matkustajat kuuluvat elävän omavaraistaloudessa.
Tiu munia ja iso leivänkimpale kainalossa soudatin sitten itseni laivalle, jossa sain paikan kuuden hengen hytissä. Arvailin itsekseni, minkälaisia olisivat tulevat tupatoverini, kun he kohta saapuivatkin kovalla melulla. Cyprolaisia ylioppilaita yksitoista kappaletta, jotka lukukauden loputtua palasivat Ateenasta kotiinsa. Muutamien opinnot olivat jo päättyneet, ja minä sain hyttitovereikseni yhden insinöörin, yhden filosofian tohtorin ja yhden papin sekä kaksi nuorempaa miestä. Vielä oli matkassa vasta valmistunut tuomari sekä Cypron arkkipiispa, ja he sijoittuivat viereiseen hyttiin; toisten ylioppilaiden mukana. Kun vielä mainitsen kolme arabialaista kauppiasta sekä pari naishenkilöä, on seurakunta lueteltuna.
Mutta hauskempaa seurakuntaa en vielä matkoillani ole tavannut. Heille oli ilo ja ilonpito niin luontaista, ettei se kaivannut mitään lisäyllykkeitä ja he saivat monesti minutkin, vanhan miehen, vallan pakahtumaan nauruuni. Kukaan heistä ei koko matkalla ryypännyt lasillistakaan kreikkalaista punaviiniä vahvempaa, mutta jos meillä laivassa tai hotellissa esiinnyttäisiin niinkuin siellä, niin heti paikalla kiellettäisiin ruuankin tarjoilu.
Ja arkkipiispa oli mukana kaikessa. Hän oli kaiken aikaa yhtenä hymynä, ja kun minä en viitsi nyt ottaa erikoisemmin osaa nuorten pöytäleikkeihin, seurusteli hän minun kanssani. Emme suuremmasti ymmärtäneet toistemme kieltä, mutta saimme erään arabialaisen tulkiksemme ja sitten kävi seurustelu mutkattomasti. Olin Piraioksesta ostanut rukousnauhan, ja arkkipiispa opetti sitä käyttämään, mutta, tulkki sanoi, että hän puhuu vallan ruokottomia, eikä niihin ole uskomista.
Ensimmäisenä iltana oli meno salongissamme niin suuri, että koko laivan päällystö tuli sinne. Sitten siirryimme joukolla, ensimmäisen luokan musiikkisalonkiin, jossa, viulun, mandoliinin ja pianon avulla pidimme musikaalisen illan. Kuljimme Aegeanmeren arkipelaagin labyrinttejä, meri oli tyyni kuin rasvalla silattu, ja yö helteinen. Puolikuu kurkotteli taivaalla välkkyen loivilla mainingeilla yhä lisäten tunnelmaa, ja musiikkisalongin avatuista akkunoista kuului soitto ja pauhu varmasti vanhaan Troijaan saakka.
Cyprolaiset eivät muuten turhaan kersku sillä, että Afrodite on noussut merestä Cypron rannalla. Siellähän on Afroditen luolakin vielä jäljellä, jonne hän nukutti rakastettunsa ja kävi aina silloin tällöin tervehtimässä. — Sillä cyprolaiset ovat kaunista kansaa. Heidän joukossaan tapaa juuri vanhojen kreikkalaisten kuvapatsaitten malleja paljon runsaammin kuin itse emämaassa, sillä heissä lienee kreikkalainen veri säilynyt puhtaimpana.
Tänä vuonna, tulee kuluneeksi 50 vuotta siitä, kun Englanti otti Cypron Kreikalta. Luonnollisesti johtui puhe siihenkin asiaan, ja kysyin, mitä Cyprolaiset pitävät englantilaisista. Asia näytti olevan vähän arka, enkä saanut selvää vastausta kysymykseeni, kunnes eräs matkustajista sanoi, että "onhan luonnollista, että jokainen rakastaa äitiään enemmän kuin holhoojaansa." Cyproon päästyäni sain tästä kouraantuntuvamman osoituksen.
Päästyäni Piraioksen lutikkapesästä pois, nukuin ensimmäisen yön laivalla tarkkaan. Se oli kuitenkin varomattomasti tehty, sillä laivassa oli kirppuja, ja minulla taas on sellainen luonnonlaatu, että kirpunpurema on melkein sama kuin käärmeenpurema. Niinpä seuraavan päivän sainkin potea härkäpavun suuruisia palkoja eri osissa ruumistani.
Asia unohtui kuitenkin iltapäivällä, kun ankara ukkosilma yllätti meidät. Ilma oli helteisen polttava, ja kaikki juomavesi loppui toisen luokan matkustajilta niinkuin keittiöstäkin. Steward huomasi ajan otolliseksi kaupantekoon, sillä hänellä oli olutta varastossa. Useampaan kertaan hän tuli minullekin tarjoomaan oluttaan, mutta hinta oli pöyristyttävä. Vertauksen vuoksi mainitsen vain, että hän olutpullosta pyysi 28 drakmaa ja samankokoisesta konjakkipullosta 32 drakmaa. Kun kuitenkin muistin samanlaisen konjakkipullon Piraioksessa maksaneen vain 13 drakmaa ja olutpullon vain 1/5 pyytämästään, kehoitin hänen sulkemaan kaappinsa ovet ja tyydyin vain punaviiniin, jota markalla sai suuren juomalasillisen. Arkkipiispan kanssa sitten pahimman sateen ajan istuimme kahden ruokailusalongissa, kun nuorempi väki oli poistunut ensimmäiseen luokkaan musiikkitunnille.
Menihän se seuraavakin yö, vaikka nukkumatta, sillä sänkyyni en enää hirvinnyt mennä. Pari tuntia lojuin siellä pukeissani, sitten alkoi taas kihistä nilkoissa ja ranteissa, jonka vuoksi otin kirjoituskoneen kainalooni ja marssin kannelle. Eikä ihanampaa yötä tarvitse katsellakseen toivoa. Ukkospilvet olivat siirtyneet taivaanrannalle, keskitaivaalla loisti kuu, ja synkistä pilvistä laivan kolmella puolen singahteli välkkyviä salamoita. Ne olivat kuin ohratulia elokuisena iltana, äänettömiä, aavemaisia kuin revontulet. Aina aamunkoittoon saakka istuin kannella, kunnes steward tuli ja ilmoitti, että nyt voisi jo saada teetäkin, jos haluttaa. En tiedä, mistä hän oli hankkinut vettä.
Puoliltapäivin alkoivat Cypron vuoret häämöittää taivaanrannalla. Samalla alkoi lännestä navakasti puhaltaa, ja kun ankkuroimme Limassolin ulkopuolelle, oli meri vallan valkoisena. Kun musiikkisalongissa oli englantilaisten viranomaisten kanssa läpikäyty monimutkainen passintarkastus ja taas nousimme kannelle, piiritti parikymmentä venettä käsittävä eskaaderi laivamme. Ne olivat kaikki "virallisia" tavaran ja henkilönkuljetukseen määrättyjä veneitä, ja jokaisessa oli oma vormuniekka kapteeninsa.
Ensimmäisen luokan matkustajat järjestettiin yhteen moottoriin, toisen luokan toiseen ja niin edespäin, mutta kaikki ei käynyt niin yksinkertaisesti kuin luulisi. Monesti näytti siltä, että nyt juuri tulee ilmitappelu, kun viisi miestä seisoi nyrkit ojossa toisiaan vastaan ja jokainen huusi minkä kurkustaan kykeni. Riita aiheutui siitä, että pakaasit olivat jotenkuten sekaantuneet, ja jokainen "kapteeni" koetti omaan veneeseensä saada mahdollisimman paljon tavaraa, sillä maksu laskettiin kolliluvun mukaan.
Onnellisesti siitä kuitenkin selvisimme tilavaan moottoriveneeseen ja porhalsimme laituria kohti hinaten jäljessämme kahta pakaaseillamme lastattua venettä. Tullihuoneen luona tuli kuitenkin jonkunlainen kommellus, sillä meitä ei laskettu maihin. En aluksi päässyt selville, mistä oli kysymys, sillä veneessämme nousi sellainen meteli, että se voitti myrskyn pauhinankin. Lopulta tohtori selitti, että vain ensiluokan matkustajat pääsevät tavallisen tullikamarin kautta, jotavastoin toisen luokan matkustajat viedään karanteeniin.
Kysyin, onko laivalla ollut tarttuvaa tautia sairastavia matkustajia, ja kuulin, ettei asia koske sairautta ollenkaan, vaan englantilaiset etsivät aseita. Cyprolaiset eivät näet valtakunnan turvallisuuden vuoksi saa kantaa minkäänlaisia ampuma-aseita, jonka lisäksi on säädetty, että veitsenterä ei saa olla kahta tuumaa pitempi. Jos pitempiteräinen joltakulta tavataan, on rangaistus kuukausi vankeutta joka tuumalta. Tämän kuultuani tunsin itseni vähän levottomaksi, minulla kun oli terien yhteenlaskettu pituus vähän päälle 30 tuumaa.
Ajoimme muutaman sata metriä karanteeniaseman edustalle rakennetun pitkän laiturin kärkeen, jossa meri pahimmin möyrysi. Parin turhan yrityksen jälkeen saimme miesvoimin pidätellyksi venettä siksi, että naismatkustajat pääsivät laiturille, kun samassa tuli syvä aallonpohja, joka nielasi veneenlaidan laiturinnurkan alle. Kun heti jäljestä tuli suuri kuohupää, ei vene noussutkaan sen harjalle, vaan otti hulisten sisäänsä koko annoksen. Me laiturinpuolella olijat pääsimme kutakuinkin kuivina, mutta ulkolaidan väki jäi istumaan veteen. Veneen kapteeni huusi enimmin, mutta ei kukaan hänestä enää perustanut, kun jokainen kiiruhti karanteeniin, jonne tavaroitamme paraikaa kannettiin toisista veneistä.
Karanteeniasema oli jonkinlainen nelikulmainen pihatto, kukin sivu noin 50 metriä ja korkean muurin ympäröimänä. Yksi jykevätekoinen portti sinne johtaa, eikä siellä ole suojapaikkaa päivän helteeltä.
Tällaiseen paikkaan meidät suljettiin ja portti lyötiin lukkoon, jonka jälkeen alkoi tavaroiden tarkastus. Upseereja ja tullimiehiä oli siellä miltei yhtä paljon kuin matkustajia. Jokainen sai avata tavaransa ja tehdä selkoa, minkälaista tavaraa kuljetti. Kysyttiin, onko morfiinia ja kokainia, ja minä näyttelin heille jodipulloa sekä sublimaattia. Sublimaattikapsellien pääkallonkuva oli kovin arveluttava, mutta lääkäri sattui siihen parahiksi kohdalle — lääkärintarkastus kuului myös asiaan — ja sanoi, että sellaisia kyllä matkalla tarvitsee. Sitten kysyttiin, onko aseita. "Minkälaisia aseita?" kysyin puolestani. — "Ampuma-aseita." — Ei ollut. "Hyvä on sitten, pankaa tavarat kasaan."
Kiiruusti sen teinkin ja läksin laputtamaan portillepäin, mutta minut pysäytettiin. Selitettiin, että itse saan poistua, mutta tavarat on jätettävä sinne pieneen kiviseen vajaan, jossa ne uudelleen asianomaisen poissaollessa tarkastetaan, "jos sattuisimme löytämään jotakin", kuten tullimies selitti. Kahden tunnin kuluttua saa tulla noutamaan. "Tullaus maksaa yhden shillingin ja venemiehelle menee kaksi."
Saatu ja maksettu. Vein tavarani osoitetulle paikalle ja menin uudelleen portille, mutta siellä oli ruumiintarkastus. Taskut kopeloitiin ja taputeltiin puolelta ja toiselta, - olisihan joku siinä häläkässä saattanut pistellä taskuihinsa yhtä ja toista kiellettyä. Tupakkaa kysyttiin, mutta minä sanoin, ettei ikävä kyllä ole edes itselle, saati sitten tarjota, jonka jälkeen sain poistua.
Kun arkkipiispa oli kutsunut minut luokseen illalla ja tuomari luvannut hankkia halvan asunnon, odottelin portin ulkopuolella heitä. Pian olimme kaikin taas koolla, ja minä hoputin lähtemään kaupunkiin, mutta cyprolainen on ylen puhelias. Tästä karanteenijutusta he nyt keskustelivat innokkaasti portin ulkopuolella, ja jokaista erikseen nykien pääsimme aina parikymmentä metriä, mutta sitten jäätiin taas keskustelemaan. En saanut täyttä tolkkua heidän puheistaan, mutta sen käsitin, että kaikki olivat kiukkuisella tuulella.
Aikani odoteltuani jätin heidät sinne ja etsin itselleni asunnon. Kun kahden tunnin kuluttua saavuin noutamaan tavaroitani, tapasin heidät taas ja sanoimme ystävälliset, jäähyväiset toisillemme. He luullakseni jäivät sinne vielä minun jälkeeni.
Portilla poistuessani vaadittiin vielä yksi shillinki portin avaamisesta ja sulkemisesta, mutta kun minä olin jo päässyt portin ulkopuolelle, jätin sen kerran maksamatta, vaikka kolme portinaukaisijaa seurasikin minua pitkän matkaa kovasti huutaen. Vasta kun kaupungin laidassa yksinäiseen ojanteeseen päästyämme laskin tavarani maahan ja juttelin heille suomeksi, luopuivat he vaatimuksestaan ja palasivat portille jättäen minut rauhassa jatkamaan kulkuani.
HERRA MARKARIANIN AUTOLIIKENNE.
Heti Aleppoon tultuani tiedustelin hotellissa, mihin aikoihin junia kulkee Bagdadiin, mutta siellä sanottiin, ettei kulje junia, kun ei ole rataakaan. Näytin heille karttaa — viimeisintä saksalaista tuotetta — johon selvällä punaisella juovalla oli merkitty rautatie Alepposta Mosulin kautta Bagdadiin ja sanoin, että jo monta vuotta olen kuullut puhuttavan Bagdadin radasta, — mikä sen nyt olisi hävittänyt. He väittivät kivenkovaan, ettei sellaista ole, saksalaiset kyllä aloittivat radan rakentamisen, mutta eivät saaneet valmiiksi, kun saapuivat englantilaiset ja ranskalaiset, eikä sen jälkeen ole radalle tehty mitään.
Näin kertoivat aleppolaiset. Kuten kuitenkin seuraavina päivinä huomasin, on rautatie valmis ja hyvässä kunnossa Alepposta Basraan saakka, ja sillä kulkee joka päivä junia, mutta välimatkalla Aleppo-Bagdad kuljetetaan vain tavaroita eikä ihmisiä ollenkaan, ja siitä kait johtui aleppolaisten tietämättömyys.
Pyysin heidän sitten hankkimaan minulle kameelin, jolla voisin taipaleen katkaista, mutta sellaisia laitteita kuin karavaaneja ei täällä enää käytetä. Nyt on autojen aikakausi ja muuta kulkuvälinettä kuin auto ei ole saatavissa, ellei halua tallustella jalan. Autolla pääsee Bagdadiin kolmessa päivässä, karavaanilta otti se viisitoista päivää ja jalkaisin kenties kuukauden. Tiedustelin, saisiko mistään toveria tällaiselle matkalle, mutta he nauroivat. Laskivat, että tarvitsisi olla vähintäin viisi muulia kantamassa vettä ja ruokatavaroita, jotapaitsi ketään ei saisi houkutelluksi mukaan paitsi tietysti mahdottomasta maksusta.
Kuin asian aavistaen saapui huoneeseeni silloin pitkä arabialainen ja tarjosi autoa käytettäväkseni. Hänellä on niitä useampiakin, voisin lähteä vaikka huomenaamuna, eikä hinta ole kuin pieni osa siitä, mitä toiset ottavat. Kysyin hintaa, mutta siitä ei oikein tahtonut tulla tolkkua, — hän nähtävästi halusi ensin tarkastella minua voidakseen arvioida kapasiteettini. Sitten pitkän harkinnan jälkeen hän ilmoitti, että pääsisin matkan kymmenellä punnalla.
Tarjosin hänelle neljä, kun hotellin edeskäypä sormillaan osoitti, että viisi puntaa on tavallinen taksa. Kovasti käsiään levitellen hän selitti sen tahdottomaksi ja sanoi tekevänsä vararikon, kunnes lopulta sovimme viidestä kultapunnasta, ja ylihuomenna lähtisimme. Kuitenkin jätin asian omasta kohdastani avoimeksi huomiseen saakka ja riippumaan siitä, saisinko erään minulle uskotun tehtävän siihen mennessä suoritetuksi.
Seuraavana aamuna tuli hän erään englanninkielentaitoisen toverinsa kanssa jo kuudelta aamulla tiedustelemaan lähtisinkö. Käskin tulla iltapäivällä kello neljältä, mutta siitä huolimatta kävi hän kolme kertaa jo aikaisemmin ja joka kerralla istuskeli pitkät tovit huoneessani, enkä saanut häntä muuten poistumaan kuin lähtemällä itse kaupungille.
Kello neljältä sitten ilmoitin olevani vapaa lähtemään huomisaamuna ja pyysin varaamaan paikan jommassakummassa autossa, — niitä lähti nimittäin kaksi. Hinta oli nyt kuusi kultapuntaa, ja kun tiedustelin, mistä tämä hinnannousu aiheutuisi, sanoi hän varaavansa minulle paikan ohjaajan vieressä, ja sellaiset paikat ovat punnan kalliimpia. "Sitäpaitsi kaikki englantilaiset turistit aina istuvat etuistuimella, kun se on hienompaa", lisäsi hän.
"Minä istun mieluummin takaistuimella", vastasin hänelle, "ja maksan vain viisi puntaa."
"Mutta kolme muuta matkustajaa on arabialaista, eihän monsieur nyt sellaisten kanssa istu."
"Minkälaisia miehiä ne ovat."
"Kolme Mosulilaista kauppiasta, Tallafat, Katma ja Ibraim."
"Minä olen Katman kanssa nukkunutkin rinnakkain laivassa Cyprokselta
Beirutiin, kyllä minä hänen kanssaan saatan istuakin rinnakkain."
Kun hän huomasi kaikki yrityksensä turhiksi, enkä minä puolestani suostunut korottamaan hintaa eilen puhutusta, sovimme uudelleen viidestä kultapunnasta. Hän pyysi passini käydäkseen leimauttamassa sen poliisilaitoksella, ja aamulla kello neljältä piti lähdettämän.
Puoli seitsemältä illalla tuli hän hotelliin ja sanoi, ettei poliisi suostu leimaamaan passiani ellen ole henkilökohtaisesti läsnä, joten minun pitäisi nyt mennä poliisilaitokselle. Tämä johtui siitä, ettei poliisi ollut ymmärtänyt passistani mitään. Läksin kiireen kaupalla osoitettuun paikkaan, mutta siellä ilmoitettiin, että passitoimisto on suljettu jo kello kuusi. Käskivät tulla seuraavana aamuna yhdeksältä.
Minua pakkasi kiukuttamaan, nyt myöhästyisin autosta, ja taas menisi päivä suunnitellusta hukkaan. Myrtyneenä menin hotelliini, jonne yli katumetelin kuului korvia vihlova klarinetin ja rummun duetto viereisestä ravintolasta, ja siihen äänten sekamelskaan nukuin.
Aamulla seitsemän aikaan ryntäsi arabialainen autonomistaja huoneeseeni, ja sekavasta puheestaan sain senverran tolkkua, että toinen auto on jäänyt odottamaan minua, ja nyt hän lähtee poliisilaitokselta hakemaan minun passini. Sanoin, ettei kannata yrittääkään, sillä minun täytyy mennä sinne kello yhdeksältä, mutta hän väitti, että kyllä hän vain nyt lähtee, sillä hänellä on sellainen mies mukanaan, joka osaa lukea kirjoitusta. Tunnin kuluttua lähtee auto, ja he tulevat hakemaan minua, jotta olen valmiina.
Hetkistä jälkeen kahdeksan hän taas saapui ja tosiaan toikin passini asianmukaisesti leimattuna. Siellä siis ei tarvittu minun läsnäoloani muuta kuin esilukijaksi. Tartuin tavaroihini aikoen kantaa ne alakertaan, mutta hänellä oli vielä jotain sanottavaa. Hän sanoi olevansa vaikeassa rahapulassa ja olisi tarvinnut sen viisi puntaa nyt heti. Minä vetosin sopimukseemme, jonka mukaan maksan summan Bagdadissa, enkä luvannut maksaa mitään, sillä paljon mahdollista oli, että auto olikin jo lähtenyt täydessä lastissa, ja nyt hän koetti houkutella minulta rahat seuraavaa tilaisuutta varten, joka saattoi tulla viikon kuluttua.
Hän vakuutti, että auto on paikallaan ja heti lähtövalmiina. Eikö nyt mitenkään kävisi laatuun antaa edes yksi punta, kun hän niin tarvitsisi. Sanoin, että kun olen nähnyt auton ja saanut tavarani siihen, maksan punnan etukäteen.
Menimme autovajalle, joka oli kadun toisella puolen, ja siellä se kulkuneuvo, Ford olikin, vaikkei läheskään lähtövalmiina. Arabialainen rupesi taas puhumaan, että kyllä hän sentään olisi tarvinnut kaksi puntaa, hän kyllä antaa kuitin siitä, ja sitten ei jää Bagdadissa maksettavaksi kuin kolme. Hetken riideltyämme suostuin hyväsydämisenä hänen pyyntöönsä, ja menimme pihalta konttorihuoneeseen kirjoittamaan kuittia.
Konttorihuone sijaitsi portinpielessä ränsistyneen kivitalon holvimaisessa pohjakerroksessa. Autonomistaja Markarian ojensi minulle liikkeen edustuskortin pyytäen kirjoittamaan kuitin, ja hän poistui järjestelemään asioitaan. Kun hän hetken kuluttua palasi, ojensin kuitin ja rahat pyytäen allekirjoitusta. Hän kuitenkin sanoi tarvitsevansa kolme puntaa aivan välttämättömästi ja sitenhän minullekin jäisi vähemmän perillä maksettavaksi. Otin rahat pöydännurkalta ja vastasin, että minkä minä kirjoitin, sen minä kirjoitin, eikä sitä muuta enää kukaan. Ellei kelpaa, niin saavat lähteä ilman minua, saan kyllä toisiakin autoja.
Nyt kirjoitti hän nimensä kuittiin, sai kaksi kultapuntaa, mutta katseli niitä pitkään. Sanoi sitten, että hinta on määrätty pound sterlingeissä eikä Syrian punnissa (pound sterling on 18 frangia Syrian Puntaa kalliimpi). Silloin minunkin luontoni alkoi nousta, sillä hävittömyys meni mielestäni liian pitkälle. Sanoin hänelle kaikki oppimani arabiankieliset sanat perätysten ja senjälkeen paljon muuta, kunnes hän myönsi, että sopimus oli tehty kultapunnista.
Mutta vielä hän yritti viimeistä keinoa. Selitti, ettei millään tavalla voinut järjestää minulle istumapaikkaa takana, joten nyt joka tapauksessa saan etuistuimen, josta hinta olisi 6 puntaa ja muutenkin, kun hän oli ohut erehdyksessä näitten puntien suhteen ja nyt tulee hirveästi kärsimään, niin voisin kuitenkin maksaa viisi ja puoli puntaa.
Olin niin kiukuissani, etten voinut muuta kuin nauraa. Jätin konttorihuoneen ja menin pihalle katsomaan, joko auto oli kunnossa. Ohjaaja siellä paraikaa kiinnitteli vesileilejä autonsivuun ja iii moitti, että aivan heti lähdemme, pari matkustajaa lähti vain noutamaan tavaroitaan kaupungilta.
Kello tuli 10, tavarat oli lastattu ja sidottu, mutta lähtö viipyi. Tiedustelin syytä ja kuulin, että paperit on vielä laitettava kuntoon, sillä olihan erinäisiä tullipaikkoja sivuutettava matkan varrella. Katselin sitä hommaa ja näin, ettei arabialainen tosiaankaan hätiköi työssään. Puhuttiin pitkälti, leviteltiin käsiä, riideltiin äänekkäästi ja sitten taas kirjoitettiin jokunen sana. Ja niin oli kello jo puoli 11 ennenkuin nousimme vaunuumme ja ohjasimme itää kohti läpi hehkuvanhelteisten katujen. Ahdasta oli vaunussa, kun bensiiniastioita oli ahdettu matkustajien jalantilat täyteen, ja kysyin, miksei niitä pantu vaunun vasemmalle ulkosivulle, joka oli aivan tyhjä, mutta kuulin, että syrialainen poliisi on kieltänyt lastaamasta vaunun molempia ulkosivuja, toisen sivun täytyy olla tyhjänä. Koetin mukautua oloihin ja tyydyin kohtalooni.