BENZIINIKAMELILLA AAVIKOLLE.
Aleppon linna jäi taaksemme, huimaavalla vauhdilla sivuutimme korkeata kannokkoa muistuttavan laajan hautausmaan, kun tienmutkasta pyörähti eteemme kaksi poliisia. Siis ensimmäinen tarkastus! He vaativat nähdäkseen paperit, kysyivät tarkkaan, minne menemme ja mitä tavaraa kuljetamme, kirjoittivat kaikki muistiin, ja sitten saimme jatkaa.
Pääsimme tuskin kilometrin, kun saavuimme tienhaaraan. Siinä oli tullitarkastusasema, pieni, ränsistynyt lautahökkeli. Ainoastaan yksi tullimies tarvittiin tämän aseman hoitoon. Erinomaisella huolella sidottu kuormamme purettiin tielle ja joka kolli tarkastettiin perinpohjin. Minä säästyin tarkastukselta, sillä tullimies ei koskenutkaan tavaroihini. Sitten seurasi ruumiintarkastus, joka oli varsin perinpohjainen, mutta josta minä taas säästyin, Katmalta löytyi isosta tupakkamassista tupakan seasta enemmän kultakolikolta kuin on lupa kuljettaa yhdelläkertaa pois Syriasta, ja tulli takavarikoi koko massin. Katma kulki haikeillaan edestakaisin käheällä äänellään hokien: "Ollah, Allah, lalla", kaivoi sitten viittansa laskoksista sinne piilotetun kultarahan, jonka salavihkaa työnsi auton ohjaajan käteen. Tämä puolestaan tarjosi sitä tullille, mutta tulli jyrkästi torjui useaan kertaan uudistetun tarjouksen. Näin riidellen tulivat he lautahökkelin luo ja hävisivät sen taa, jonne myös Katma meni jäljestä.
Hetken kuluttua he saapuivat, ensimmäisenä Katma, joka tupakkamassistaan ravisteli tupakoita maahan. Tämän tempun piti näet minulle osoittaman, että massin ja tupakat hän sai takaisin, mutta rahat jäivät tullille. Nousimme autoon, sanoimme tullille hyvästit ja ohjasimme edelleen.
Kysyin, kuinka siellä oli käynyt ja he sanoivat, että tulli sai yhtä paljon kuin Katma.
Tienhaarasta olimme kääntyneet pohjoiseen eikä itään, kuten matkamme piti. En puhunut mitään, arvelin, itsepähän paremmin tietävät. Ja näkyivät tietäneen. Noin kilometrin kuljettuamme loppui miehenkorkuinen pensaikko tykkänään, ja siitä ohjaaja käänsi oikealle, kiviselle kentälle, ja pensaikon laitaa hurjasti ajaen, niin että luulin auton särkyvän, saavutimme kohta etäisen tien. Kysyin, mistä tämä mutka aiheutui, ja ohjaaja sanoi tullin niin halunneen. En saanut selville, kenenkä silmänlumeeksi.
Edessämme oli erämaa, tasainen kuin meren jää, ja leveä sepelillä laskettu tie veti viivasuorana sen läpi. Oikealla puolellamme rajoitti taivaanrantaa korkea vuorijono, mutta tunnin kuluttua sekin häipyi näkyvistä. Sitten oli kaikki yhtä aukeata, autiota. Alkumatkalla olimme sivuuttaneet muutamia arabialaiskyliä, jotka kekomaisine savimajoineen muistuttivat suurta muurahaisyhteiskuntarykelmää. Pian nekin painuivat taivaanrannan taa ja vain siellä täällä harhailevat lammas- ja kamelilaumat muistuttivat, että muitakin on vielä elossa tällä äärettömällä hieta-aavikolla.
Sepelitie oli loppunut verrattain lyhyeen, mutta ei sitä tarvittukaan, sillä alkumatkan kivikkoinen luonne muuttui miltei puhtaaksi hietikoksi, josta siellä täällä pisti näkyviin valkoinen tasainen savi, ja siellä saattoi ajaa mistä halusi. Tie oli pääasiassa vain matkan suunnan osoittajana.
Ohjaaja oli arabialainen ja rakasti kovaa menoa, Kumpuraisetkin paikat hän antoi mennä täydellä kaasulla ja viisari osoitti alituiseen 70-75 km:n tuntinopeutta. Mutta jos eteen sattui mutkapaikka, otti hän sen järjestään liian myöhään, joten heilahdimme parisenkymmentä metriä suunnastamme syrjään ja saavutimme sen vasta puolen kilometrin päässä. Ajattelin mitenkähän käynee, kun tullaan vuoristoon.
Kaksi tuntia ajettuamme olimme sivuuttaneet Eufratin mutkan, jossa joimme ja täytimme vesileilit, sillä polttavassa helteessä kiehui auton jäähdyttäjä kuiviin lyhyessä ajassa. Siitä lähdettyämme saavuimme omituisen muotoisille vuorille, jotka olivat kuin lumen peittämät, tosin siten, että vuorien huiput olivat mustia, mutta rinteiltä näkyi ikäänkuin valuvan alas äskensatanut lumi. Niin häikäisevän valkoisilta ne loistivat auringossa, ettei paljain silmin saattanut niitä ollenkaan katsella. Kuljettuamme niiden juurella penikulman toisensa jälkeen, kääntyi tie vuorille. Se kulki mitä moninaisimmissa mutkissa kysymysmerkkejä ja kahdeksannumeroisia tehden, hypähti rotkojen poikki kapeita kivisiltoja myöten ja silloin ajattelin, että jos kuljettaja ottaa täälläkin mutkat yhtä loivasti kuin aavikolla, niin rotkosta saavat meitä etsiä. Mutta hän oli täällä äärimmäisen varovainen, siltojen yli ajoi käymäjalkaa ja oli tärkeän näköinen.
Päästyämme korkeimman huipun toiselle puolen, ei tullutkaan mitään laskeutumista, vaan erämaa levisi siellä ylängöllä yhtä laajana kuin vuorten alla. Pysähdyimme sen laidalla syömään, jotta nousussa perin kuumentunut kone olisi saanut jäähtyä, mutta kenelläkään ei näyttänyt olevan ruokahalua. Rinkeleitä ja kurkkuja söivät toiset, minä söin vain kurkkuja ja imeskelin sitruunoita. Taikka en tiedä, mitä ne viimeksimainitut olivat, sillä ne olivat aivan sitruunain näköisiä, värisiä ja makuisia, mutta niistä lähti kuori kuten appelsiinista, ja ne lohkeilivat palasiin kuten appelsiini. Sitruunoita olin Aleppossa pyytänyt ja näitä antoivat. Erinomaisen mehukkaita ne vain olivat ja helteessä verrattomia.
Täällä kuljettaja ja matkatoverini selittivät minulle, että nyt tullaan Tübnin poliisiasemalle, ja minun täytyy olla hyvin vihainen. Tiedustelin, mikä mahtaisi aiheuttaa tämän vihanpurkauksen, ja he puhuivat ja selittivät kaikki yhteen ääneen, mutta kun ainoa joukosta, joka osasi jonkun sanan englantia, nimittäin Ibraimkaan ei osannut sitä sanoin määritellä, jäi vihan syy minulle arvoitukseksi. Kuitenkin luulin lopulta käsittäneeni, että poliisi vaatisi meitä jäämään sinne yöksi, jotavastoin me taas haluamme jatkaa matkaamme. Siis piti olla vihainen.
Auringon ollessa jo vallan matalalla saavutimme kotvan edessämme häämöttäneen vuoriston ja aloimme kiivetä sen rinteitä. Vasemmalla päättyi vuori jyrkästi kauniina kiemurtelevaan jokeen, jota seuralaiseni kutsuivat Fara-joeksi. Luulen muuten että joki oli Eufrat, vaikka sitä eri kohdilla juoksuaan kutsutaan eri nimillä, sillä ei ainakaan minun kartoissani ole sellaista jokea merkittynä, ja se oli kuitenkin melkoisen leveä.
Tübnin poliisiasema hämmästyttää matkailijaa jurossa yksitoikkoisuudessaan. Se on rakennettu vuoren korkeimmalle huipulle linnamaiseen tyyliin ja näkyy kauas. Sinne ei pääse autolla, joten kaikki virantoimitus tapahtuu vuorenhuipun juurelle rakennetussa savitalossa. Tübnissä yhtyy kolme vanhaa karavaanitietä, ja jo vanhoista ajoista saakka on siinä ollut aina kulloinkin vallanpitäjän asettama tarkastaja.
Savitalon edustalla risukatoksen alla istui virkapukuinen poliisi neljän patriarkaalisen näköisen arabialaisen seurassa juomassa teetä. Siinä he varmasti istuivat päiväkaudet, nuo viisi erakkoa, monien kymmenien penikulmien päässä lähimmästä naapurista, katselemassa Fara-joen kiemuroita alhaalla rotkossa, sillä muuta nähtävyyttä ei täällä ollut, paitsi joen toisellapuolen olevalle tasangolle silloin tällöin ilmestyvät lammas- ja kamelikarjat.
Poliisi tarkasti passimme, arabialaiset kantoivat meille vettä, ja kaikki olivat perin ystävällisiä. — Ihmettelin, minkätakia minun olisi pitänyt olla vihainen, kuten oli kehoitettu. Otin kameran esille pyytäen saada ottaa paikasta ja sen asukkaista kuvan, johon poliisi mielihyvin suostui. Olisin valokuvannut sen savimajan, mutta poliisi sanoi, että ei sitä, mutta tuo hänen asuntonsa tuolla huipulla. Kaikki asettuivat rintamaan, ja sitten minä näpsäytin. Ikävä vain, ettei kuvasta tullut mitään, sillä aurinko oli juuri laskemassa, ja koko ilmapiiri aivan punaisena.
Me kiiruhdimme lähtöön; sanottiin Salem Aleikumit, heilautettiin kättä, ja kohta häipyi Tübni muistojen joukkoon.
Määränämme oli ehtiä Eufratin rannalla olevaan el Der'in kaupunkiin yöksi, mutta sinne oli vielä pitkälti matkaa. Seutu muuttui kivisemmäksi, vaikka se ei kulkuamme haitannut, sillä kohta pääsimme sileälle viertotielle, ja kuljettaja avasi venttiilit seljälleen. Tunnin kuluttua tuikahti ensimmäinen valo taivaanrannalla, ja kellon lyödessä kahdeksan pysähdyimme kaupungin ensimmäisten rakennusten ulkopuolelle, sillä meidän tavarammehan eivät olleet asianmukaisesti lastattuina. Kun sekin asia oli järjestetty, saatoimme ajaa poliisilaitokselle, jossa passeista kerättiin kaikki mahdolliset tiedot, ja niin saimme mennä hotelliin.
Lepo olikin tarpeen, sillä yhdeksän tunnin yhtämittainen ajo sellaisessa helteessä panee oudokseltaan raukasemaan. Pyysin huonetta itselleni ja sainkin sellaisen, tosin kahdelle hengelle, kun ei muunlaisia ollut. Hetken kuluttua tuli huoneeseeni Ibraim, joka ilman muuta asettautui toiseen vuoteeseen ikäänkuin se olisi ollut maailman luonnollisin asia. Kun hän muuten oli verrattain siistin näköinen, kävi europalaisesti puettuna ja kuten sanottu puhui jonkun sanan englantia, en ryhtynyt häntä häätämään pois, sillä — ajattelin — tuleehan huone halvemmaksi kahden asuen kuin yksin, ja näihin mietteisiini nukahdin.
ARABIALAISIA.
Arabialainen on kyllä saattanut keksiä numerot, mutta näitä tavallisen jokapäiväisen elämän kysymyksiä on hänen järkensä vähän kankea käsittämään. Sen huomasin Aleppossa heti ensi iltana. Hotellin isäntä pyysi passiani poliisille tehtävää ilmoitusta varten. Kunhan ei siitä kuitenkaan mitään ymmärtänyt, pyysi hän minua selittämään, mitä se sisälsi. Istuimme vastakkain pöydän viereen, isäntä hoiti kirjurin virkaa ja alettiin:
"Nimi, mikä on sukunimi?" kysyi isäntä.
"Pekkola."
"Pakkola?"
"Pekkola."
"Pakkola."
"PEkkola."
"Ollah, Pekkola", nyt isäntä sen käsitti ja piirsi muutamia harakanvarpaita kirjaansa. Katsoi sitten minuun ja lausui:
"Pakkola."
"PEkkola, PEkkola, PEkkola", karjuin minä, minkä keuhkoistani jaksoin.
"Pekkola, Pekkola, Pekkola", toisti isäntä, pyyhki ensimmäisen kirjoituksensa yli ja kirjoitti uudelleen, pyyhki senkin yli ja kirjoitti vielä kerran. Katsoi sitten taas minuun ja sanoi:
"Mikä se olikaan sukunimi?"
En vastannut mitään, vaan otin paperia, jolle suurilla latinalaisilla kirjaimilla tekstasin koko nimeni. Isäntä osasi lukea latinalaista tekstiä, ja hän tankkasi siitä nimeni moneen kertaan. Kysyi kuitenkin vielä, mikä on toinen kirjain sukunimessä. Ryhtyi sitten taas kirjoittamaan kirjaansa. Kolmas kirjoitus pyyhittiin yli ja kirjoitettiin uudelleen, pyyhittiin yli ja kirjoitettiin viides kerta ja senjälkeen vielä, kunnes kuusi kirjoitusta oli pyyhitty pois kelvottomina. Sitten alettiin uusi sivu päiväkirjassa.
Sieppasin isännän edestä poliisilaitokselle annettavan ilmoituslomakkeen, jonka toisella puolen oli ranskankielinen, toisella arabiankielinen teksti. Ranskankieliselle puolelle kirjoitin kaikki tarvittavat tiedot ja käskin isännän lähettää lomakkeen poliisille, muuta ei tarvita. Kirjoittakoon siitä omaan kirjaansa niin paljon kuin haluaa.
Isäntä katseli paperia tyytyväisenä, ja minä läksin kaupungille. Kun olin menossa portaissa, kiiruhti hän jälkeeni ja kysyi:
"Mikä se olikaan sukunimi?"
Pari tuntia viivyin poissa, ja koko ajan uurasti isäntä päiväkirjansa kanssa. Palattuani hän ensi työkseen kutsui minut konttoriin, näytti täyteen töhrittyä päiväkirjan sivua ja kysyi:
"Olenkohan minä nyt kirjoittanut oikein?"
"Mitä sinne on kirjoitettu?"
"Sulo — — Weikko — — Pekkola."
* * * * *
Arabialainen on muuten perin viisas itsemielestään, ja hän tietää kaikki asiat paremmin kuin toiset. Jos kysyt häneltä jotain asiaa, antaa hän siihen heti varman vastauksen — siinä tapauksessa nimittäin, ettei asia koske millään tavalla hänen etujaan, jossa tapauksessa sitä kyllä visusti harkitaan.
Autoliikkeen englanninkielentaitoinen tulkki Aleppossa istui huoneessani juttelemassa, ja kysyin häneltä, missä mahtaisi olla Thos. Cook & Son Matkatoimiston konttori.
"Oh, yes", hän tietää kyllä, lähdetäänkö sinne, hänellä on kyllä aikaa tulla näyttämään.
"Onko sinne pitkältäkin?" kysyin.
"Ei, se on aivan lähellä?"
Läksimme kävelemään keskipäivän helteisiä katuja ja sata metriä kuljettuamme valui minusta hiki jo virtanaan. Kuljimme ensin sen leveämmän kadun päähän asti, arviolta kilometrin, sitten poikkesimme kapeammille sivukaduille, kiertelimme mutkaisia sokkeloita ja painuimme puolen kilometrin pituiseen holvimaiseen halliin, jossa sentään oli viileätä kuin kellarissa. Taas tulimme päivänpaisteisille kulkuväylille, minä hikosin kuin saunassa ja päätä pyörrytti. Tiukkasin oppaalta, eikö jo kohta olla perillä, ja hän vakuutti, että aivan heti tulemme sinne.
Kuljettuamme arvioni mukaan noin viisi kilometriä, huomasin olevamme erään suuren nahanvientiliikkeen edustalla. Olin tuttava talossa ja poikkesin sisään tiedustelemaan asiasta. Sain kuulla, ettei Thos. Cook & Son Matkatoimistolla ole Aleppossa minkäänlaista konttoria tai edustajaa. Kun kovenin oppaalle, miksi hän on juoksuttanut minua turhanpäin kokonaisen tunnin, vastasi hän luulleensa minun tietäneen, että sellainen toimisto oli olemassa, ja kyllä hän sen olisi löytänytkin siinä tapauksessa.
Hän pyysi kymmenen frangia vaivoistaan, mutta ennenkuin kerkisin antaa hänelle, mitä halusin, ehti hän portaille ja hävisi kadulle.
* * * * *
Mutta kuten sanottu, numeroilla arabialainen kyllä osaa laskea ja järjestää asiat itselleen edullisesti.
Dersorin kaupungissa yövyimme kauppias Ibraimin kanssa samassa huoneessa. Sovimme, että maksamme huoneen puoliksi kumpikin ja niillä perusteilla pyysin aamulla saada suorittaa osani. Se olikin mielestäni varsin kohtuullinen, enkä siitä mukissut sen enempää, mutta kun näin Ibraimin maksavan ainoastaan kolmanneksen siitä, mitä minä olin suorittanut, arvasin koiruuden tapahtuneen ja päätin pitää varani seuraavalla kerralla.
Mosulissa otimme taas yhteisen huoneen, ja otin etukäteen tarkan selon huoneen hinnasta. Kun sitten tuli maksuaika, annoin Ibraimin maksaa ensin, jonka jälkeen suoritin saman määrän kuin hänkin. Siitä nousi kuitenkin kova meteli, eikä se loppunut muuten kuin että minä pistin rahat taskuuni ja sanoin, että ellei kelpaa, niin antaa olla täällä. Hotellin isännällä ja Ibraimilla oli senjälkeen pitkä ja tulinen arabiankielinen keskustelu, josta sain senverran selvää, että isäntä syytti Ibraimin valehdelleen ja sanoneen minun maksavan kaksi kertaa sen kuin hän. Minä selitin isännälle tällaisen systeemin periaatteessa mahdottomaksi ja tarjosin uudelleen rahaa, joka nyt kelpasi. En tiedä lieneekö Ibraim maksanut puuttuvan erän.
Ibraim seurasi mukana aina Bagdadiin saakka, mutta olin saanut hänestä jo kyllikseni, jonka vuoksi päätin eksyttää hänet jäljiltäni. Autoasemalta kiiruhdinkin tavaroineni kadulle etsimään hotellia, ja kun kolmessa olin käynyt tiedustelemassa hintoja ja kaikki olivat samanarvoisia, otin eräästä siistin kolmen rupien huoneen, jossa arvelin saavani olla rauhassa.
Onnettomuudeksi kuitenkin näki Ibraim iltapäivällä minun tulevan hotellista, ja seuraavana aamuna tuli hän jo visiitille. Kysyi huoneen hintaa ja sen kuultuaan kauhistuneena sanoi tietävänsä aivan tässä vieressä toisen hotellin, jossa saa huoneen puolellatoista rupiella. Kysyin, mitä hän maksaa huoneestaan, mutta hän sanoi asuvansa tuttaviensa luona. Kehoitti minua heti muuttamaan pois näin kalliista hotellista, ja niinpä läksimmekin katsomaan sitä hänen hotelliaan.
Osoittautui, ettei sellaista ollutkaan tiedossa. Ensin vei hän minut Hotel Majestic'iin, jossa itse olin edellisenä päivänä käynyt ja todennut halvimman huoneen hinnaksi neljä rupieta. En puhunut tästä mitään, vaan annoin hänen mennä yksin hotelliin, koska, sanoin, hänen arabialaisena on helpompi saada huone.
Hetken kuluttua hän palasi, sanoen kaikkien huoneitten olevan varattuina. Minä sanoin eilen illalla käyneeni siellä, jolloin vielä moniaita huoneita oli vapaina, mutta kaikki ylen kalliita, ja silloin hän muljautti minuun kulmiensa alta.
Kävimme sitten monessa hotellissa, mutta kaikki olivat joko siivottomia tai kalliita. Lopulta kuitenkin löysimme erään mukiinmenevän, jossa tosiaan sain huoneen puolellatoista rupiella, ja sen lupasin ottaa, jos ensin pesevät lattian. Se olikin nopeasti tehty, ämpärillinen vettä vain lattialle, ja sitten harjalla lakaistiin kaikki parvekkeelle tippumaan allakulkijain niskaan.
Läksin noutamaan tavaroitani toisesta hotellista, ja Ibraim oli haltioissaan:
"Sanoinhan minä, että löydän kyllä halvankin hotellin", hän toimitti. "Onhan vallan mahdotonta maksaa huoneesta kolme rupieta, kun saa puolellatoista."
Pyysin hänen vertailemaan huoneita toisiinsa: toisessa matot lattialla, täällä likainen kivipermanto, siellä kylpyhuone, täällä kaikkien käyttämä yhteinen pesuallas j.n.e. ja hän myönsi eron olevan suuren, mutta hoki kuitenkin itsekseen: "Kolme rupieta, kolme rupieta."
Palasimme uuteen asuinpaikkaani, ja minä rupesin taloksi. Huoneenikin oli jo kalustettu poissaollessamme, sinne oli tuotu sänky, pöytä ja tuoli. Pöytä oli tehty pakkilaatikon laudoista. Sitten rupesi Ibraim taas juttelemaan. Hän sanoi, että kun hän nyt on hankkinut minulle näin halvan huoneen, niin voisin antaa hänelle vaivoistaan kaksi rupieta.
Minä sanoin, että olen itse ottanut tähän etsimiseen yhtä tehokkaasti osaa, ja jos nyt maksan hänelle kaksi rupieta, ei muutostani olisi mitään hyötyä, joten katson edullisemmaksi olla maksamatta. Jonkun aikaa hän vielä istuskeli siellä, sitten lähti kaupungille, ja minä ryhdyin töihin.
Kului puolisen tuntia rauhassa. Sitten huoneeni ovi työnnettiin auki, sisään tunki mustapintainen kuli kantaen kahta suurta kapsäkkiä, ja heti hänen jäljessään seurasi Ibraim. Kysyin, onko hänkin ottanut huoneen täältä, ja hän ilmoitti tulevansa asumaan minun kanssani. Sanoin, etten ollenkaan perusta bolagistista, mutta jos hän nyt haluaa, niin voihan hän sentään tulla, vaan siinä tapauksessa en maksa kuin yhden rupien. Isäntä toi samalla jo toista sänkyä huoneeseen, ja Ibraim selitti, että huone maksaa yhden rupien ja vuode puoli, siis yhteensä puolitoista. Minä osoitin hänelle, että huone ja kaksi vuodetta tekee siis yhteensä kaksi rupieta eli yhden rupien mieheen, mutta Ibraim sanoi, ettei hän maksa huoneesta mitään, kun se on minun huoneeni.
Nyt vasta minä käsitin, mitä hän oli tällä hotellin muutoksella ajanut takaa, nimittäin panna minut vuokraamaan huone ja sitten tulla sinne asumaan puolella rupiella. Sanoin, että ellei hän halua maksaa puolta huoneen hinnasta, niin vieköön hyvin joutuun tavaransa ja sänkynsä pois huoneestani. Se tapahtui, sillä hän näki, että minä vien ne muuten itse.
Ibraimin sänky siirrettiin katolle, jossa hän saa nukkua puolella rupiella.
AAVIKKOMATKAN HEKUMAA.
El Der eli Dersor kuuluu ranskalaiseen Syriaan eikä englannin hallinnon alla olevaan Mesopotamiaan, kuten uusimmissakin kartoissa on väärin merkitty. Se on puhtaasti arabialainen kaupunki eikä siellä ihmeekseenkään löydä henkilöä, joka ymmärtäisi edes pari sanaa muita kieliä, paitsi korkeimmat poliisiviranomaiset, jotka puhuvat myös ranskaa. Poliisilaitos on syrialaisten käsissä, samoin sotalaitos, ranskalaista sotaväkeä ei siellä ole ollenkaan. Alkuasukassotilaita sensijaan tapaa tiheään, voipa sanoa, että joka toinen vastaantulija on sotilashenkilö.
Emme aikoneet viipyä Dersorissa kuin sydänyön ajan ja sitten taas nousta vaunuumme, jonka vuoksi annoimme ohjaajalle määräyksen tulla herättämään meidät heti kun sarastaa. Hän tuli vasta kellon käydessä seitsemää ja sanoi, että meidän täytyy mennä poliisilaitokselle.
"Johan siellä illalla kävimme antamassa kaikki tiedot, eikö se riitä?"
"Ei kuulu riittävän, määräys on tullut, että pitää mennä sinne."
Menimme poliisilaitokselle ja kysyimme, mitä he haluavat.
"Se on passiasiasta, antakaa passit tänne ja tulkaa kello 10 uudelleen, silloin on virallinen passintarkastus."
Me nostimme kovan melun ja sanoimme, että meidän täytyy juuri nyt päästä matkalle, jos mieli ehtiä Mosuliin yöksi. Passiherra pöydän takana levitti käsiään selittäen, että se on aivan mahdotonta, kun hänellä on niin paljon passeja tarkastettavana ja osoitti pöydällä olevaa passiläjää, jossa oli kuusi passia. Hän puhui yhteen mittaan ainakin kymmenen minuuttia, jolla aikaa olisi hyvin kerinnyt tarkastaa meidän passimme. Varmemmaksi vakuudeksi johti hän meidät vielä oven ulkopuolelle, jossa haalistuneesta lapusta luki meille, että passintarkastus on klo 10 ja 5 ja se maksaa kaksi Syrian puntaa. Minä sanoin, että sitä maksua en rupea ollenkaan maksamaan, koska sitä ei Aleppossakaan vaadittu ja olen jo kerran viisumista maksanut, mutta hän väitti, että niin on määrätty.
Menimme takaisin hotelliin, sillä päivä oli kuuma, ja navakka tuuli ajoi erämaasta pilvenään pölyä pitkin tunkkaisia katuja. Kului tuskin puolisen tuntia, kun poliisilaitokselta jo lähettivät sanan, että saamme mennä noutamaan passimme. Tällä kertaa meidät johdettiin kaikkein korkeimman herran puheille, — se äskeinenkin seisoi asennossa hänen edessään — ja saimme tehdä tiliä matkastamme. Kun kävi selville, että minä puhun saksaa, innostui hän kovin, sillä hän kertoi olleensa Rheinin maakunnissa seitsemän vuotta ja vasta viime vuonna saapuneensa tänne erämaahan. Nyt kävi passintarkastus nopeasti, ja kun kysyin häneltä siitä maksuasiasta, sanoi hän, ettei tule kysymykseenkään.
Tavarat oli kauniisti sidottu auton kupeelle ja hyvillä mielin nousin vaunuun, kun taas pääsi matkalle. Ajoimme pari kadunnurkkausta, sitten seisoi poliisi vastassa ja vaati passeja. No mitä h—ä tämä tällainen passintarkastus on, kun ei pääse sataa metriä ilman, että jo taas kysytään? tiukkasimme ohjaajalta.
"Tulliin", vastasi ohjaaja ja ajoi edelleen. Sinne jäivät passimme poliisille, mutta ohjaaja sanoi, että ne viedään sillalle siksi, kun me olemme tullista selvät.
Kaupungin eteläpuolisessa päässä, akkunattomassa makasiinissa sijaitsi tulli. Kauniisti köytetty kuormamme purettiin kadulle, tavarat kannettiin pihalle ja tarkastettiin, sitten saimme taas lähteä.
Eufrat on Dersorin kohdalla kaksihaarainen. Kapeamman yli — joka juoksee kaupungin läpi — johtaa silta, leveämmän, päävirran yli, joka rajoittuu erämaahan — kuljetaan lautoilla ja veneillä. Siltakin näytti olevan tekeillä.
Kapeamman virran sillalla seisoi kaksi poliisia vaatien passeja nähdäkseen. Tämä oli siis neljäs kerta samassa kaupungissa yhden vuorokauden aikana ja kolmas kerta samana aamuna. — Meillä ei kuitenkaan tällä kertaa ollut passeja, kun poliisi oli ne ottanut, vaan sanoimme niiden tulevan jälestä ja pääsimme sillä.
Eufratin pääjuoksu on tällä kohtaa aika leveä, arviolta 300 metriä — katsoen siihen, että olemme vasta alkupäässä. Virran rannalla oli ennen meitä jo neljä autoa sekä paljon kansaa, jalkamiehiä. Kaikki näyttivät keskustelevan jostain tärkeästä asiasta ja osoittelivat virran toiselle puolen. Hetkisen kuluttua sain selville, että aavikolla on myrsky, hietamyrsky, ja kysymys oli siitä, lähteäkö vaiko ei. Ja tosiaan näkyi maisema virran toisella puolen olevan valkoisena pölypilvenä.
Kolme autoista pyörsi takaisin kaupunkiin, ja ainoastaan yksi jäi seuraksemme, sillä olimme päättäneet joka tapauksessa lähteä. Passejamme ei vain kuulunut kaupungista, joten ohjaaja lähti takaisin niitä hakemaan. Hän viipyi runsaan puolen tuntia ja palattuaan kertoi poliisin unohtaneen ne jonnekin pöydälle, josta sitten löytyivät. Rantaan rakennetussa risuhökkelissä ne sitten tarkastettiin viidennen kerran, ja niin olimme otolliset jättämään Dersorin. Lautta, jolle autot ajettiin, oli rakennettu kolmen veneen varaan ja näytti hutelolta, mutta hyvin tuntui kestävän kahden auton painon, ja lauttamiehet olivat tottuneita hommassaan. Kovaa melua he kyllä pitivät, mutta kiltisti lautta totteli heidän airojaan, vaikka tuuli ja laineet sitä kiskoivat omille teilleen.
Virran toisella rannalla oli määrättömästi lampaita, ja yhä uusia laumoja saapui aavikolta myrskyä pakoon. Me laitoimme kuormamme uudelleen, — ei niinkuin syrialainen poliisi oli määrännyt — ja silläaikaa toinen auto hävisi hiekkapilveen, emmekä sitä sen koommin nähneet.
Aavikko edessämme oli tasainen kuin pöytä niin pitkälle kuin näki, ja tienjälki veti suoraan itään. Vinha tuuli puhalsi, eikä meillä ollut sivusuojuksia, joten se pääsi vapaasti meitä peittoinaan. Se nosti maasta suuria hiekkajyväsiä kuin herneitä ja nakkeli niitä vasten kasvojamme, niin että naama alkoi punottaa kuin tomaatti. Alkumatkasta peitti maata vielä jonkinlainen kasvullisuus, joka sitoi hiekan, mutta puolen tunnin ajon jälkeen ei nähnyt kuin siellä täällä kituvan vihreän kanervantapaisen typpyrän, hiekka oli löysempää, ja tuuli nosti sitä pilvinä ilmaan.
Mitä pitemmälle päästiin, sitä sakeammaksi muuttui sää, ja tunnin kuluttua ei nähnyt enää paria metriä pitemmälle eteensä — eikä aika ajoin sitäkään. Tämän tästä oli pakko pysähdellä ja tarkastaa, olimmeko ollenkaan tiellä, sillä ainoana tienmerkkinä oli kaksi kiiltäväksi painunutta pyöränjälkeä, muuten oli kaikkialla yhtä sileätä. Ja niinpä kävi, että hetken kuluttua ohjaaja sanoi, ettei tiedä kummallako puolen tietä ollaan. Olisi ollut viisainta nousta autosta ja mennä jalkaisin kummallekin puolen tutkimaan, mutta me ajoimme viistoon ensin yhtäännepäin, sitten taas toisaannepäin, kunnes emme tienneet suunnasta enää mitään. Tuulensuuntaa ohjeenamme pitäen ajoimme nyt täydellä vauhdilla toivossa, että osuisimme keitaalle, ensimmäiselle poliisiasemalle aavikolla, jonne matka laskettiin kahden tunnin ajoksi. Siitä oli taas kahden tunnin ajo seuraavalle vesipaikalle, Eufrat-joen lisähaaralle ja samalla myös viimeiselle syrialaiselle poliisi- ja tulliasemalle.
Kaikilla toisilla oli kunnolliset sivusuojukilla varustetut silmälasit, minulla vain tavalliset tummat lasit ilman sivusuojia. Vastatuulessa ne kyllä melkolailla suojelivat silmiä hiekalta, mutta kun meillä oli koko ajan sivutuuli, toimivat ne vain pölynimijöinä, ja vähän väliä sain silmistäni karistella teelusikallisen hiekkaa. Koetin istua päin tuuleenkin, mutta ei sekään auttanut, sillä miltei säännöllisesti joka viiden minuutin kuluttua jouduimme tuulispäähän, jossa kiehui kuin kattilassa tupruttaen joka puolelta.
Puolen tuntia olimme jo ajaneet, mutta keidasta emme löytäneet. Kun kolme tuntia oli kulunut umpeen, tiesimme varmasti ajaneemme ohi. Seuraavalle vesipaikalle kyllä löytäisimme, se kun oli joki, jonka yli meidän matkamme piti, mutta toinen asia oli, pääsisimmekö sinne. Jäähdyttäjä nieli nimittäin mahdottomasti vettä, sitä piti täytellä joka puolen tunnin kuluttua, ja lähtiessä olimme leileihin ottaneet vain runsaan kahden tunnin annoksen — eikä niihin enempää mahtunutkaan.
Jo tunti sitten oli ohjaaja kaatanut jäähdyttäjään viimeisen pisaran leilistä, ja sen varassa nyt kuljimme. Ohjaaja otti koneestaan irti minkä sai, ja mittari näytti 75 km. — Aina tuulispään jälkeen tuli vähän tyvenempi, niin että saattoi nähdä kilometrinkin ympärilleen, mutta yhtä tasaista ja autiota oli joka puolella. Hetken kuluttua taas pölypilvet pimittivät näköalan, ja rusahtaen murskasi auto eteensattuneen kamelinluurangon, jotta kalvenneet luut sinkoilivat pitkälle.
Olimme ajaneet kolme ja puoli tuntia, kun moottori rupesi ärjähtelemään. Ohjaaja pysäytti ja sanoi, että nyt se on loppu tämän lystin kanssa, sillä jäähdyttäjä on kuiva. Nousimme tarkastamaan: jäähdyttäjä kohisi kuin höyrypannu, niin ettei se aivan kuiva vielä ollut, mutta se vähäinen pisara mikä siellä porisi, kiehui kyllä kuiviin viidessä minuutissa. Vettä piti saada, vaikka mistä, muuten jäämme jalkamiehiksi. — Mutta olihan meillä vettä laatikossa vaunun sivulla oli vielä neljä litran pullollista juomavettä. Ne kaivoimme esille ja kaadoimme jäähdyttäjään. Kiehuminen ja porina kyllä lakkasi, mutta perin pieni tilkka se oli jäähdyttäjälle. — Aamulla Dersorissa olin tehnyt sitruunoista kaksi pullollista limunaatia, matkaeväiksi, ja toinen niistä oli vielä koskematon. Sen uhrasin nyt jäähdyttäjän janoavaan nieluun, olihan sekin siellä lisänä auttamassa. Itse olimme nyt kyllä ilman juomavettä, mutta olihan meillä sitruunoita koko korillinen.
Niin jatkoimme taas matkaa pölypilvessä. Tuntui siltä kuin myrsky olisi hiukan asettunut, sillä tuulispäitäkään ei tullut enää niin useasti. Mutta ilma oli silti yhtä sakeaa, eikä eteensä nähnyt kuin muutaman metrin.
Puolisen tuntia taisimme ajaa taas, ja joka hetki odotimme, että vesi tyystin loppuisi jäähdyttäjästä, ja männät juuttuisivat kiinni. Sitten alkoi edestämme häämöittää jotain tummaa, ja kohta olimme arabialaisteltan edustalla. Tottakai täällä vettä on niissä ihmisiäkin.
Miehiä tuli teltasta meitä ihmettelemään ja kysyimme, missä on etsimämme tulliasema. "Tässähän se on aivan vieressä", ilmoitettiin meille ja kun katsoimme osoitettuun suuntaan, saatoimme tomupilvestä erottaa matalahkon muurin, tulliaseman seinän.
Taas purettiin kuorma ja tavarat tarkastettiin — paitsi minun. — Tullipäällikkö oli mustapintainen syrialainen ja käytti kultakirjailtua vaippaa hartioillaan. Hän esiintyi varsin juhlallisesti, kunnes otin kameran esiin. Silloin juhlallisuus hävisi, ja vaikkei hän puhunut muuta kuin arabiaa, tulimme hyvin toimeen. Hän kutsui minut katsomaan asuntoaan ja virkahuonettaan, johon mielihyvin suostuinkin, sillä helle ulkona oli paahtavan kuuma. Menimme portista muurin ympäröimään pihaan, ja oikealla sivustalla näin kolme matalaa ovea. Astuimme yhteen huoneeseen, savesta muovailtuun nelikulmaiseen pimeään hökkeliin, jota tavallisissa oloissa olisin luullut hevostalliksi. Hämärässä erottivat silmäni kohta pöydän, jolla oli hajallaan papereita, sekä yhden tuolin. Muita huonekaluja ei ollut, paitsi perällä seinän pituinen savesta muurattu penkki. Valoa tuli huoneeseen ainoastaan ovesta sekä kahdesta katonrajassa olevasta pienestä luukusta.
Istuimme, tupakoimme ja puhuimme osviitoilla ja merkeillä, sillä tavalliset lauseparret eivät tehonneet. Kysyin, missä hän nukkuu, kun en nähnyt missään sängyntapaista. — Katolla, katollahan täällä nukutaan, mennäänpäs katsomaan. Kiipesimme jyrkkiä kiviportaita katolle, ja siellähän olikin koko tulliaseman miehistön makuusijat. Metrin korkuinen muuri ympäröi kattolaakeata, jotta siellä oli niinkuin linnoituksessa.
Mutta autonkuljettaja jo toitotteli lähtöön, ja niin jätin tämänkin tulliaseman muistojen joukkoon.
Myrsky oli sillävälin melkoisesti tyyntynyt, ja nyt saattoi nähdä jo taivaanrannalle saakka. Tuulispäät vielä ajelivat toisiaan yli aavikon, ja niitä oi hauska katsella. Taivaanrannalla alkoi näkyä kuin mahdottoman paksu puu. Se oli alhaalta aivan tumma ja jyrkkäpiirteinen, ylempänä se levisi muut tuen vaaleammaksi, kunnes korkealla satojen metrien tasalla se tykkänään laajeni usvamaiseksi vaipaksi ja hävisi olemattomiin. Se kulki uskomattomalla nopeudella yli aavikon, kohisi mennessään kuin pikajuna ja tempasi maasta kaikki irtonaiset esineet mukaansa. Hiekkaa se oli, tuulen pyörittämää hiekkaa ja pölyä, joka näin nousi taivaalle sekoittaen näköpiiriin, jotta aurinkokin näytti vai himmeältä veripunaiselta pallolta.
Tähän loppui Ranskan Syria, ja ensimmäinen pysähdyspaikka taaskin kahdentunnin ajomatkan päässä oli ensimmäinen englantilainen tulliasema Chasal. Tie noudatteli pitkän matkaa jokivartta, oikealla puolen levisi aavikko sileänä, rajattomana. Vaunu vieri eikä kukaan puhunut mitään. Äkkiä ohjaaja terästi katsettaan ja käänsi vaunun jyrkästi oikealle. Luulin, että olimme ajaneet väärään, mutta samalla näinkin edessämme noin puolen kilometrin päässä kolme ruskeata eläintä laukkaamassa täyttä neliä vähän viistoon meidän suunnastamme. Ne olivat pienen vasikan kokoisia, mutta niiden juoksu oli äärettömän jouduttavaa. Harppaukset, joita ne ottivat, olivat monet metrin pituisia, ja kaksi valkoista täplää takapuolessa vilahteli joka kerta, kun ne ponnahtivat ilmaan. Vaikka meillä oli 70 kilometrin tuntinopeus, kesti kuitenkin melko ajan, ennenkuin saavutimme ne noin 50 metrin etäisyydelle. Silloin yksi erkani toisista, ja sitä läksimme nyt takaa-ajamaan. Ohjaajalla oli nähtävästi tarkoitus ajaa se autolla kuoliaaksi.
On merkillistä, kuinka aukealla aavikolla eläin voi nopeasti hävitä näkyvistä. Sillä ei kulunut kuin pari hetkeä, kun ne kaksi olivat kadonneet olemattomiin ja kuitenkaan silmänkantamiin ei ollut pienintäkään kohoumaa tai notkoa, jonka suojaan ne olisivat voineet piiloutua. Mutta niiden väri, vaikka se läheltä katsoen olikin sangen kirjava ja räikeä, sulautui pitemmällä matkalla aavikon väriin silmälle erottamattomaksi.
Sitä yksinäistä nyt ajoimme takaa ja pian pääsimme aivan lähelle. Se oli siro elukka, pää kuin gasellin. Kuulin minä sen arabiankielisen nimenkin, mutta olen unohtanut. Olisimme muutamassa hetkessä ajaneet sen yli, mutta ohjaaja ei malttanut mieltään, vaan päästi korvia vihlovan sotahuudon ja toitotti torvea. Kauhistuneena tästä hypähti eläin syrjään ja lähti laukkaamaan takaisinpäin. Meiltä meni aikaa käännökseen, ja elukka sai hyvän etumatkan, mutta pian sen taas saavutimme. Taaskin ohjaaja rääkäsi, ja sama temppu uudistui. Sitten tulimme seudulle, jossa jotkut eläimet olivat kaivaneet petollisia kuoppia hiekkaan, ja meidän oli pakko hiljentää vauhtia. Kun taas pääsimme varmemmalle maaperälle, oli takaa-ajettavamme hävinnyt näkyvistä.
Puolituntisen olimme tuhlanneet tähän kilpa-ajoon, ja joutuneet monta kilometriä pois tieltä. Kun pysähdyimme Chasalin tulliaseman edustalle, hipoi aurinko jo taivaanrantaa, ja miehen varjo hiekassa oli sata metriä pitkä.
Luulin, että tällä asemalla olisi jo joku, joka ymmärtäisi minuakin, mutta ei. Kaikki olivat arabialaisia, eivätkä käsittäneet muita kieliä. Tullitarkastus kävi kuten ennenkin, mutta tullipäällikkö oli täällä joko pahansuopa tai sitten äärimmäisen tyhmä. Edellisessä paikassa olimme täyttäneet kaikki juomavesipullomme raikkaalla jokivedellä, koska vesi pulloissa pysyi puhtaampana kuin leileissä. Tullipäällikkö kysyi, mitä niissä on, ja sanoimme sen hänelle, mutta hän määräsi, että kaikki pullot on tyhjennettävä leileihin, koskei Iracin puolelle saanut viedä mitään pullotavaraa, ja sitäpaitsi saattoihan niissä olla vaikka sodavettä. Kehoitimme häntä maistamaan, mutta sitä hän ei tehnyt, pelkäsi kait, että aioimme myrkyttää hänet. Sitävastoin eräs tullimiehistä joi ainakin neljänneksen yhdestä pullosta ja sanoi, että vettä se on, mutta ei tämäkään auttanut, kaikki kuusi pulloa oli tyhjennettävä leileihin.
Sitten minut kutsuttiin rakennuksen toiseen päähän poliisin puheille, hän kun ei saanut tolkkua minun passistani. Minä sanelin hänelle kaikki mitä hän kysyi, ja sekä nimi että kotipaikka tulivat oikein merkityiksi, mutta sitten tuli kysymys "nationality", minkä maan kansalainen ja alamainen minä olen.
"Suomen", vastasin hänelle toduudenmukaisesti.
"Niin, niin, täällä on jo sanottu, että te olette Suomesta, mutta nationality, kansalaisuus, mikä se on?"
Vastasin taas, mutta hän ei ottanut uskoakseen, väitti vain, ettei sellaista olekaan. Riitelimme tästä melkoisen ajan, ja minä osoitin hänelle passistani, että kyllä vain on, mutta kun hän ei osannut lukea, ei asiasta tullut sen selvempää. Lopulta hän valisti minun järkeäni tiedonannolla, että "ei ole kuin englisch ja allemagne, englantilainen ja saksalainen, mikä se nyt sitten niistä on?"
"Kirjoita nyt sitten allemagne", sanoin hänelle, sillä asia rupesi minua kiukuttamaan, ja meillä oli kiire lähtöön. Nyt oli poliisi tyytyväinen, ja niin tuli Chasalin poliisiaseman passipöytäkirjaan merkityksi, että minä olen Suomesta kotoisin ja kuljen suomalaisella passilla, mutta nationality on saksalainen.
Seuraavaan tarkastuspaikkaan Telafariin saapuessamme, oli korkea esikunta jo nukkumassa joten meidän oli pakko yöpyä. Telafar on laaja kylä, mutta nykyisin on suurin osa siitä autiona. Ajoimme erään autioksi jätetyn talon muurien ympäröimään pihaan. Siellä oli jo toisiakin matkalaisia, joukko arabialaisia, jotka istuivat pienen tuikkulyhdyn ympärillä tupakoiden ja jutellen. Hetken kuluttua tuli haamun näköinen vanha ukko portista jäljessämme ja kysyi, haluaako kukaan sänkyä, hän voi kyllä toimittaa. Neljä sänkyä tilasimme, ja ukko hävisi taas kuin varjo portin pimentoon.
Kohta "sängyt" tulivatkin, ne olivat kuin puutarhapenkkejä, mutta sentään niin pitkiä, että saattoi; oikaista itsensä suoraksi. Likainen heinillä täytetty matrassintapainen vedettiin alustaksi, kaiken kokenut tyyny päänaluiseksi, vieläpä annettiin kauniskukkasellinen peitekin, sillä aamupuoli yöstä - juuri ennen auringonnousua — on aavikolla varsin viileä.
Vesileilimme riippuivat autonsivussa tyhjinä, ja pyysimme ukon täyttämään ne.
"Ei ole vettä, vesi on loppunut", vastasi hän.
"Koko kylästäkö?"
"Koko kylästä. Lähin vesipaikka on kahden kilometrin päässä, eikä sinne kukaan pimeässä lähde."
Se oli meille murheellinen viesti, sillä meillä oli huimaava jano, ja minä ajattelin kauhistuksella yötä, koska olin tottunut särpimään vähintäin litrallisen vettä joka yö.
Kävimme toisilta matkamiehiltä kysymässä ja heiltä saimmekin suuren kauhallisen leilivettä; se oli tosin ruskeata, mutta maistui janoon hyvältä, kun puristi sitruunamehua joukkoon.
Ukko kysyi minulta, haluaisinko huoneen, siellä olisi kyllä huoneitakin saatavana. Uteliaisuudesta seurasin jäljessään katsomaan, minkälaisia huoneita autio arabialaistalo voi tarjota. Rautasalvalla lukitun oven läpi hän johti minut vankilan tapaiseen muurattuun kammioon, jonka akkunoissa oli kalterit. Puolen korttelin paksuinen likakerros peitti lattian, ja vastaan löyhkäsi inhottava haju. Se oli sama haju, pistävä, ällöttävä, tukahuttava, joka Bagdadin basaareissa yhtäkkiä jostain rotkosta pistää; nenääsi, tai helteisenä iltana tunkeutuu avoimesta hotellinakkunasta huoneeseesi ja salpaa hengityksen. En ole sen kokoomuksesta päässyt selville ja toivon, etten lähemmin tarvitse siihen tutustua, mutta se on kuin myrkkykaasua, tappavaa.
Poistuin kiiruusti huoneesta ja sanoin mieluummin nukkuvani pihalla, jonka jälkeen ukko hävisi pimeyteen.
Heittäydyin vuoteelleni ja katselin miesryhmiä, jotka pienien talilyhtyjen ympärillä yhä istuivat kehässä hiljalleen keskustellen. Siinä oli juuri niitä aavikkomatkustajien kuvaamia tyyppejä, joiden vakava, patriarkaalinen ulkomuoto visusti kätki kaiken, mitä sisässä liikkui.
Yö oli helteisen päivän jälkeen lauha, taivas tähtikirkas, ja tunnelma mitä leppoisin, mutta muurien takaa kylältä kuului äkäinen koirien älinä. Luulen, että siinä kylässä oli koiria enemmän kuin ihmisiä, sillä niitten ääniä kuului joka suunnalta, läheltä ja kaukaa. Eikä se ollut enää mitään tavallista koiran haukuntaa, vaan pitkää, valittavaa ulinaa, joka pani ajattelemaan hyenoja ja sakaaleja. Mutta siihenkin tottui, ja paremman puutteessa kelpasi se matkamiehelle kehtolauluksi.
Heräsin yhtäaikaa auringon kanssa. Ohjaaja laitteli autoaan kuntoon, ja pihaan saapui ensimmäinen vedenkantaja, joka umpeennyljetystä lampaannahasta valutteli yhteen sorkkaan tehdyn tapinreijän kautta vettä tarvitseville. Toiset matkamiehet olivat jo lähteneet, emmekä mekään viivytelleet, vaan ajoimme tulliasemalle. Siellä vielä nukuttiin mutta me kolistelimme heidät jalkeille. Pääsimme vähällä, vain näyttämällä edellisen tullipaikan paperit, muuta ei kysytty eikä tarkastettu.
Puolen kolmatta tunnin ajon jälkeen kohosivat Mosulin kasarmien muurit edessämme. Luonnollisesti ensimmäiseksi tullitarkastus, sitten poliisikamarille leimauttamaan passit. Täällä olivat viranomaiset englanninkielentaitoisia, ja vaikka toimitus poliisikamarilla kestikin lähes tunnin, ennenkuin leima oli saatu lyödyksi passiin, oltiin siellä silti perin ystävällisiä, tarjottiinpa minulle pitkämatkalaiselle aamukahvitkin. Tosin kyllä kukaan korkeista viranomaisista ei tiennyt, millä maailmankolkalla Suomi sijaitsee, mutta jossain hyvin kaukana arvasivat he sen olevan. Karttaakin etsittiin, jotta olisi saatu katsella, mutta sellaista asiapaperia ei koko poliisilaitoksesta löytynyt, joten kotipaikkani pituus- ja leveysaste jäi heille tällä kertaa arvoitukseksi.
Siinä odotellessani oli aikaa muistella tähänastisia passintarkastuksia. Vajaat kaksi ja puoli vuorokautta olimme tehneet matkaa Alepposta Mosuliin, ja sillä ajalla oli passimme tarkastettu neljätoista kertaa, jonka lisäksi kuorma oli tavarain tarkastusta varten purettu kahdeksan kertaa. Ja kuitenkaan emme olleet siirtyneet kuin ranskalaisesta Syriasta englantilaiseen Iraciin. — Kyllä on erämaassakin vahtimista. —
Muuten tällaiset mielettömät passintarkastukset ovat matkailijalle perin epämiellyttäviä ja aikaa ottavia, ja hävittävät matkan muuten tuottamasta hauskuudesta ainakin 50 prosenttia. Jos jossakin paikassa aikoo pysähtyä päiväksi, saa siitä huoletta laskea puolet passintarkastuksiin ja poliisikamarilla juoksenteluun.
Mosul näyttää olevan varsin tärkeä sotilaallinen keskus Iracissa. Kasarmirakennukset ottavat kokonaisen kaupunginosan, keskellä kaupunkia on laaja harjoituskenttä, ja sotaväkeä oli kaduilla enemmän kuin muuta yleisöä. Lentoasema siellä myöskin on. Muuten on kaupunki samaa yksitoikkoista tyyliä basaareineen ja rakennusrähjineen kuin muutkin tämän erämaan kaupungit.
Mutta Mosul on myös kallis kaupunki, se on kallein kaikista tähän saakka käymistäni kaupungeista. Kyselin hintoja, vertailin niitä Pariisin hintoihin ja havaitsin, että Mosulissa tavara maksaa 6-8 kertaa enemmän kuin Pariisissa ja noin 3—4 kertaa enemmän kuin Aleppossa, ja kuitenkin junia kulkee joka päivä Alepposta Mosuliin.
Iltapäivällä tuli hotelliini arvokkaan näköinen vanha arabialainen
ja sanoi, että kaupungin sotilaskomendantti haluaisi tavata minua.
Kuljimme pitkälti mutkaisia sokkeloita, kunnes tulimme joen rantaan.
Siellä sijaitsi komendanttivirasto varsin upeassa rakennuksessa.
Komendantti oli nuori englantilainen. Ilmoitti ensi töikseen, ettei hänellä mitään asiaa ole, mutta kun kuuli, että niin pitkämatkainen vieras oli saapunut kaupunkiin, halusi tavata. Sitä seuranneessa keskustelussa havaitsin kuitenkin, että hän oli pitänyt minua poliittisesti sangen vaarallisena henkilönä, joka kenties suunnitteli Iracin vapauttamista englantilaisesta hegemoniasta. Nyt hän kuitenkin rauhoittui, kun näyttelin muutamia papereita ja ystävinä erosimme. Senverran hyötyä oli käynnistäni, että sain englantilaisia sanomalehtiä, sillä yhteen kuukauteen en ollut nähnytkään sellaista painettua sanaa, jota olisin kyennyt lukemaan.
Oli sovittu, että lähtisimme Bagdadia kohti seuraavana aamuna kolmen korvissa. Kuitenkin olin vasta päässyt unen alkuun, kun minut jo herätettiin ja ilmoitettiin, että auto lähtee aivan heti: kello oli kaksitoista. Sen parempi, ajattelin, viileämpihän on yöllä ajaa, vedin kiiruusti vaatteet päälleni ja läksin autoasemalle. Siellä olikin jo kaikki miltei lähtövalmista, kauppias Ibraim vain vielä riiteli. Ohjaaja oli toinen, ja auto oli toinen, suuri Essex, mutta matkustajia myös seitsemän. Nyt Ibraim rähisi, että hän ei lähde sellaiseen tungokseen, vaan täytyy näin suurelle matkustajamäärälle olla kaksi vaunua. Autoliikkeen johtajan kanssa he seisoivat vastakkain, huusivat kumpikin, niin että yöhiljaiset kadut kaikuivat, ja puivat toistensa nenän alla nyrkkejään. Tai on väärin sanoa nyrkkejään, sillä kertaakaan he eivät koukistaneet sormiaan, vaan puristivat ojennettujen sormien päitä yhteen ja heristivät sillä. Noin puoli tuntia he näin riitelivät ja näky oli perin koomillinen. Kun ei hartaasti odottamaamme suurta tappelua kuitenkaan näyttänyt syntyvän, sanoimme me toiset matkustajat, että ellei hän halua tulla, niin jääköön, jonka jälkeen Ibraim kiltisti kiipesi vaunuun, ja pääsimme lähtemään. Mutta kello oli jo lähes yksi.
Mosulin-Bagdadin välillä on muistaakseni viisi passintarkastusasemaa, ja ensimmäisen saavutimme auringon noustessa. Huomasi heti saapuneensa englantilaiselle alueelle, sillä ensimmäiseksi tarjottiin siellä — tosin maksua vastaan — teetä, mustaa, kuumaa, erinomaisen hyvänmakuista. Eikä mikään ole aavikon helteessä parempaa kuin kuuma tee. Se ei hiota, vaikka luulisi, mutta poistaa janon, eikä meidän koko päivänä tarvinnut avata vesipulloja, sillä lasillinen teetä riitti aina tarkastusasemien väliselle taipaleelle.
Aavikon autonkuljettajat ovat muuten hirveitä ajamaan. Tämäkin otti suuresta autostaan irti minkä sai, ja vinhasti lyheni matka. Saattoi täydesti nauttia vauhdista, kun tiesi, ettei pääse kaatuilemaan ojiin, sillä sellaisia ei ollut. Mietiskelin juuri itsekseni, että tapaturman mahdollisuus täällä ajellessa on yhtäkuin nolla, kun sain hirmuisen kolauksen päähäni ja samalla kuulin valituksia vierestäni. Olimme ajaneet kovimmalla vauhdilla pienen kumpuran yli, jolloin me takanaistujat ponnahdimme katossa olevaa särmäistä rautavahviketta vasten. Korkkinen kaski suojeli päätäni eivätkä vauriot minun kohdaltani olleet kuin tukko hiuksia ja palanen nahkaa, mutta pahemmin kävi vieressäni istujille, jotka olivat avopäin. Toinen sai hiusrajaansa kaksi valtaista verihaavaa, ja toiselta meni nenäluu poikki. Se oli ollut ennen oikein sopiva nenä, mutta nyt siitä tuli konkkanenä. Verta siitä myös tuli vallan määrättömästi, mutta emme jääneet sitä tukkimaan, sillä taivaanrannalla häämöitti seuraava tarkastusasema, ja sinne kiiruhdimme. Sitäpaitsi minun matkalaukkuni, joka sisälsi ainoat lääketarpeet, oli alimmaisena vaununsivussa, emmekä ruvenneet purkamaan kuormaa aavikolle.
Pian pääsimme tarkastusasemalle ja molemmat kalpeat miehet saatettiin savimajaan savipenkille. Verenvuoto nenästä saatiin kohta lakkaamaan, ja sitten kaivoin rohtopullot esille ryhtyäkseni paikkaamaan toisen pääkuorta. Mutta kun hän näki pullot käsissäni, päästi hän äläkän. Ei millään muotoa mitään lääkettä, se kirvelee ja se on myrkkyä, ulisi hän painellen likaisilla käsillään sentin levyistä haavaa otsakulmassaan. Koetin suostutella häntä hyvällä, mutta kun se ei auttanut, pyysin kaksi miestä avukseni. Potilas painettiin selälleen penkille, ja toisten pidellessä kiinni aloitin minä tohtoroimisen. Pesin ensin haavan jodibensiinillä ja sitten voitelin sitä jollain haavavoiteella, jonka jälkeen sidoin ensisiteellä. Mahtoi sitä jonkun verran kirvellä, mutta ei niin paljon kuin mies uskotteli, sillä hän huusi täyttä kurkkua koko toimituksen ajan. Kun päästimme hänet irti, juoksi hän ulos koko savimajasta ja auton takaa kyttäili, vieläkö aiomme hänelle tehdä jotakin. Vasta kun lääkepullot olivat pakatut takaisin matkalaukkuun, hän rauhoittui ja uskalsi tulla viereeni autoon. Loppumatkan Bagdadiin saakka hän sitten nukkui ja autoasemalta kiiruhti ensimmäisenä pois häviten basaarien onkaloihin, enkä häntä senjälkeen enää tavannut.
BAGDAD.
Gramofooni on bagdadilaisen lempi-instrumentti, sitä hän soittelee aamusta iltaan. Gramofoonikauppoja on Bagdadissa joka viidenkymmenen metrin päässä eli niin lähekkäin, että aina tungokseen asti olevalle kuulijakunnalle soitetut mallikappaleet kuuluvat kaupasta toiseen. Kauppojen välillä on kahviloita vieri vieressä, ja jokaisessa kahvilassa on gramofooni. Sitten on miltei jokaisella perheellä oma gramofooni, joka myös on myötäänsä äänessä ja niin asetettu, että se hyvin kuuluu kadulle.
Kuten yleensä musikaalisesti vähemmän armoitetut henkilöt, olen minäkin aikanani pitänyt gramofoonimusiikista, koska sillä saattoi soitella sellaisia kappaleita, joita en itse osannut edes viheltää. Nyt en sitä enää rakasta; kun ajattelenkin sitä pelitoosaa, rupean voimaan pahoin.
Hotelliani vastapäätä oli kahvila ja siellä suuri sininen gramofooni. Heillä oli nähtävästi vain yksi ainoa levy, sillä he soittivat samaa kappaletta aina. Kello kuudelta aamulla, ensimmäisten kahvilavieraitten saapuessa se pantiin pyörimään ja veivattiin sitten yhtämittaa, keskeytymättä kello yhteen saakka yöllä. Viisi tuntia sain olla rauhassa, mutta sitten se taas alkoi uusilla voimilla, niin että päätä pakotti.
Ja jospa niitä olisi ollut vain yksi ulisemassa, mutta huoneeseeni kantautui ainakin kymmenen koneen ääni, sillä kahviloita oli täällä tiheässä. Tämä suuri sininen vei kuitenkin voiton kaikista, ja sitä sekä soittamaansa kappaletta minä vihasin sydämeni pohjasta, sillä kappaleessa ei ollut päätä eikä häntää melodiasta, se oli jonkinlainen pitkäveteinen neekerifalsetin iltahymni.
Mutta jos tämä soitteli pitkäveteisesti, niin antoi naapurikahvilan orkesteri enemmän hoppua esityksilleen. Siellä edusti korkeimpia musikaalisia saavutuksia trio, johon kuului pasuuna, klarinetti ja rumpu. Pasuuna ja klarinetti soittivat samaa ääntä, melodiaa, tosin eri oktaaveissa, ja rumpu hoiteli säestystä. He soittivat niin nopeassa tempossa, että se tuntui miltei uskomattomalta; ennenkuin kuulija oikein kerkisi päästä käsitykseen kappaleen sävystä, oli se jo loppunut. Tiukalle se otti soittajillekin, sillä posket pullollaan ja silmät verestäen he puhalsivat koneisiinsa, ja hiki valui kiiltävinä juovina pitkin kasvoja. Kolme kappaletta he osasivat, ja niitä he vuoron perään soittivat koko illan, joka päivä, niin että minäkin opin ne ulkoa.
Säästäväisyyssyistä olin etsinyt itselleni asunnon arabialaisessa kaupunginosassa, sillä n.s. eurooppalaiset hotellit nylkevät huimaavia hintoja huoneista sekä kaikesta muustakin. Mainitsen vain esimerkkinä että kerran söin eurooppalaisessa hotellissa kolme kananmunaa, ja sain maksaa siitä lystistä 30 markkaa. Seuraavana päivänä poikkesin läheiseen arabialaiseen hotelliin — aivan yhtä siistiin kuin edellinenkin — ja tilasin siellä viiden munan annoksen, mutta tästä ateriasta en tarvinnut maksaa kuin viisi markkaa. Samanlainen suhde on huoneittenkin hinnoilla. Eurooppalaisessa hotellissa maksaa yhden hengen huone 150 mk, jotavastoin minä arabialaisessa hotellissa maksoin vain 22 markkaa. Eihän siellä tosin yhtä hienoa ollut, mutta huone joka tapauksessa ja kuisti, josta saattoi katsella katuelämää.
Kun ensi kerran tulin hotelliin siinä kahden aikaan iltapäivällä, olivat lattiat ja käytävät täynnään vuoteita ja joka vuoteessa lojui puolialaston mies. Vähän kummissani sitä aluksi katselin, kunnes myöhemmin huomasin, että miltei koko Bagdad nukkuu iltapäivähelteen aikana 3-4 tuntia. Silloin katuelämäkin hiljenee ja ne, jotka jaksavat pysyä valveilla, istuvat kahviloissa imeskelemässä vesipiippuaan. Kello neljältä vuoteet taas kääritään kasaan ja viedään katolle, jossa enimmät hotellivieraat nukkuvat yönsä. Siinäkin hotellissa, jossa asuin, ei kattopinta-ala ollut kovinkaan laaja, mutta vuoteita siellä oli yli 40. Se muistutti jo kasarmielämää.
Katuja kastellaan Bagdadissa usein ja joskus niitä myös lakaistaan pienellä palmuluudalla, mutta vasta sitten, kun kasteluvesi ensin on liuottanut kaiken loan liukkaaksi, liisterimäiseksi massaksi, jonka irroittamiseen vaatisi olla toisenlaiset vehkeet kuin palmukuituluuta. Siksipä onkin kastelun jälkeen vaarallista liikkua keskikadulla, sillä siellä on liukasta kuin niljaisessa savikossa.
Kahvilan edustalla hotelliani vastapäätä oli katukäytävällä kaivo, puolen metrin läpimittainen nelikulmainen reikä katuasfaltissa. Vettä siihen tuli nähtävästi jostakin johdosta, sillä se oli aina reunojaan myöten täynnä. Monena päivänä katselin akkunastani sen käytäntöä, joka oli moninaista. Useimmat ohikulkijat pistivät sinne jalkansa ja huuhtelivat pölyn pois, taikka joivat siitä. Toiset pesivät siinä kasvonsa ja kätensä, pikkulapsia pyöri alituiseen sen ympärillä keppien kanssa solkottamassa tai istuivat he siihen vilvottelemaan, kunnes taas joku juomaveden noutaja ajoi heidät pois. Basaariin kannettiin siitä satoja sangollisia juomavettä päivässä ja yksityiset perheitten emännät hakivat vettä savipulloilla eikä siitä kukaan pahakseen ottanut, vaikka siellä jonkun varpaat paraikaa olivat likoomassa, juomavetensä hän sieltä ammensi yhtä tyytyväisenä.
Bagdadin basaarit ovat maineensa arvoisia. Monena päivänä kuljin siellä tuntikaupalla eksyksissä, kunnes aivan nääntyneenä löysin jostain sokkelosta tutummille kaduille. Sillä nämä basaarit ovat kuin labyrintti. Niitten yhteenlaskettu pituus on arvioni mukaan hyvän matkaa toistakymmentä kilometriä, kauppa kaupan vieressä ja jokaisella kaupalla on edustavaa sivua, siis tiskin leveyttä, korkeintaan kolme metriä.
Basaarien katto on savesta holvimaiseksi muurattu ja vain pienistä aukoista katossa pääsee sinne valoa. Siksipä siellä onkin ikuinen hämärä, ikuinen pöly, ikuinen haju ja ikuinen huuto. En tiedä, kuka sieltä kaiken tarjolla olevan tavaramäärän ostaa, sillä näytti siltä, kuin myyjiä olisi ollut kaksi kertaa niin paljon kuin ostajia. Mutta kenties he myyvät toisilleen. Sillä arabialainen osaa kyllä tehdä kauppaa, ja jos ei kauppa käy, niin hän laskee rahojaan.
Basaarit eivät muuten vaikuta kaupungin yleiseen ulkonäköön, koska ne ovat näin peitetyt. Ainoastaan onkaloitten mustat sisäänkäytävät ja holvien kupukatot näkyvät julkisimmille kaduille. Eipä sillä, että ne millään tavalla näitä julkisiakaan katuja pilaisivat, sillä Bagdad on rakennettu melko yksitoikkoiseen tyyliin. Viehättävänä silmänruokana ovat sentään pohjoismaalaiselle palmut, joita siellä kasvaa joka paikassa, missä pienikin multapenkki pihoilla tai rakennusten välillä on löytynyt. Ja palmujen varjossa näyttää rumakin rakennus kauniilta.
Eivät turistitkaan Amerikasta saakka saavu Bagdadia ihailemaan, vaan he tulevat katsomaan muinaisen Babylonin raunioita. Sinne minäkin halusin, vaan en olisi yksinäni lähtenyt. Sain lopulta erään Amerikasta saapuneen valokuvaajan matkatoverikseni, ja muulikyydillä päätimme lähteä. Autoja kyllä kulkee sinne joka aamu ja palaavat iltapäivällä, mutta ne ovat kalliita. Kun eräs Hillalainen muulinajaja läheltä Babylonia lupasi kuljettaa meidät perin halvalla, sovimme lähdön seuraavaksi aamuksi ennen kukonlaulua.
Oli vielä aivan pimeä, kun muulinajaja tuli hotelliini herättämään minua. — Näihin hotelleihin ei muuten tarvitse kolistella sisäänpäästäkseen, sillä ovet ovat aina auki. Kadulla odotti viisi muulia ja pieni poika. Minulle osoitettiin vähäläntä, kirjava elukka, joka ei ollut sen korkeampi kuin että hiukan varpailleni kohoutumalla sain toisen jalkani heitetyksi selän yli. Senverran jäi tilaa jalkojeni alle, etteivät anturat maata laahanneet.
Ajoimme siitä yöhiljaisten ja pilkkopimeiden basaarien läpi sillankorvaan valokuvaajan asunnolle. Pian oli hänkin jalkeilla, ja niin jatkettiin outoa vaellustamme ensin läpi kaupungin palmumetsiin ja sitten aavikkotielle. Lähtiessämme ei kello ollut lyönyt vielä kolmeakaan, mutta muulinajaja selitti, että yöllä on vilpoisin kulkea, kuten sen myös itsekin huomasimme.
Muuli on varsin kiltti eläin ratsuksi. Mitään ohjaksia tai suitsia ei käytetty, vaan jokaisella oli pieni keppi ohjaamista varten. Sillä kun napautti muulia kaulalle, niin se kääntyi heti vastaiselle puolella. Viides muuli, jolla ei ollut ajajaa, tulla kopotteli itsekseen jäljestä. Sen selkään oli muulinajaja sälyttänyt valtaisen kuorman, suuremman kuin muuli itse.
Muuli on uskomattoman sitkeä ja kantaa mahdottomia taakkoja. Näin kerrankin muulin, jonka hyvin olisin jaksanut kantaa sylissäni pitemmänkin matkan, mutta joka selässään kantoi kahta niin suurta omenalastia, että töintuskin olisin niitä yksitellen vierittelemällä saanut siirretyksi paikaltaan.
Aurinko nousi keltaisena pallona ja alkoi puristaa hikeä hartioista. Meillä ei ollut minkäänlaisia satuloita, ainoastaan heinäpussit istuiminamme, ja sieltäkin käsin alkoi lämmittää. Kyllähän lämpö muuten hyvää on, jos se jakaantuu tasaisesti joka puolelle, mutta tällainen yhteen kohti keskitetty kuumuus rupeaa hermostuttamaan. Koetin auttaa asiaa istumalla milloin poikittain, milloin hajareisin, mutta heinät yhä kuumensivat. Kohtahan kuitenkin pääsisimme perille, ajattelin. Muulinajaja oli sanonut, että kello kahdeksalta ollaan jo Babylonissa.
Sivuutimme pieniä palmumetsiköitä, ajoimme taas aavikkoa ja kello tuli kahdeksan, mutta Babyloonia ei vielä näkynyt. Kovenimme muulinajajalle ja näytimme kelloa, hän vain nyökytteli päätään, että; kyllä tullaan kun joudutaan. Ohitsemme oli vilahtanut kolme turistiautoa ajaen hiekkaa silmillemme ja häviten taas lakeudelle, ja koska arvasimme niidenkin tavoittavan samaa päämäärää kohti, huomasimme aavikkoa vielä riittävän. Joka raunion kohdalla kysyimme kyllä muulinajajalta, joko tämä on Balyloonia, mutta hän vain puisteli päätään ja näytti taivaanrannalle, jossa kohosi aavikosta suuria kivikasoja.
Askel askeleelta kivikasat suurenivat ja saivat jonkinlaisia muotoja, ja kello kymmeneltä olimme tämän kolossin, muinaisen Baabelin juurella. Siitä muulinajaja lähti omille teilleen, ja me jäimme harhailemaan raunioitten keskellä.
Babylooniasta ei yhtäkkiä voi saada yhtenäistä kuvaa mieleensä, sillä toinen toistaan kummempi raunio sulkee näköalan, ja niiden välissä vaeltelee ihminen kuin muurahainen katakombeissa. Ihmetellen täytyy vain katsella sitä ääretöntä työn määrää, joka täälläkin on tuhlaten käytetty, ja paljon merkillisiä muistomerkkejä tapaa, joiden tarkoitusta ja alkuperää ei kukaan osaa selittää.
Viisaasti kait on maan valtias aikoinaan ajatellut rakentaessaan valtakuntansa pääkaupungin tänne aavikon keskelle, sillä harvat kykenivät silloisissa oloissa varustamaan sotajoukkoa, joka tällaisen aavikkomatkan tehtyään olisi vielä ollut taistelukelpoinen; olihan Suuren Aleksanterinkin kuuluisa sotajoukko vähällä nääntyä lyhyemmällä erämaamatkalla. Mutta mitä ei valloittaja tehnyt, sen teki aika, kiipesi korkeankin muurin yli ja alkoi jäytää ikänsä elänyttä. Ei vihannoi enää riippuvien puutarhojen muurinterassi, eikä lorise siellä suihkukaivo, aavikon aurinko paistaa hellittämättömästi, ja kivenkylki hehkuu kuumuutta.
Olimme aikoneet ehtiä kello 12 lähtevään autoon, mutta kun tulimme paikalle, oli se jo lähtenyt. Jäisimmekö nyt jalkamiehiksi? Oli siellä vielä yksi auto vallan hyljättynä, ja päätimme jäädä odottamaan, kenellekä se kuuluisi. Kotvan odoteltuamme saapuikin ohjaaja ja hetken kuluttua komeannäköinen vanhempi herrasmies nuoren neitosen seurassa. Ohjaajalta kuulimme hänet amerikalaiseksi, joka tyttärensä kanssa oli turistimatkalla. Iskimme heti kiinni pyytäen päästä mukaan ja pyyntöömme oitis suostuttiin. En tiedä, vaikuttiko matkatoverini amerikalainen murre eduksemme vai ovatko amerikalaiset muuten ennakkoluulottomia; hän kuitenkin sanoi, että jos olimme englantilaisen kanssa tekemisissä, oli vastauksena korkeintain olkapään kohautus.
Eikä sillä hyvä, että pääsimme mukaan, vaan kun Bagdadissa halusimme ottaa kustannuksiin osaa, maksoi jenkki koko kyydin sanoen jotain siihen tapaan, että "ei pyyssä kahen jakoa".
Ei ollut enää aikaa viipyä Bagdadissa, enkä siellä olisi viihtynytkään, sillä gramofoonit kiusasivat minua äärettömästi. Eräs bagdadilainen ihmetteli, kun sanoin, etten pitänyt heidän kaupunkiaan kauniina ja ettei vääryyttä tapahtuisi, täytyy tunnustaakseni että aistikkaimmat moskeijat koko aavikkomatkani varrella tapasin Bagdadissa, sillä ne olivat miltei kaikki kauniisti sommiteltua mosaikkia; ei liikoja koristuksia, mutta hauskat ja valoisat kuviot.
Oli siis käytävä vielä poliisikamarissa englantilaisten viranomaisten luona leimauttamassa passi, ja koska minulta hävisi siellä koko aamupäivä, ansaitsee asia mainitsemisen. Kun minua ensin puolen tuntia oli juoksutettu asteettain pienempien herrojen luota suurempien herrojen luo, löytyi lopulta sellainen, joka rupesi suureen kirjaansa tekemään muistiinpanoja passistani. Luulen, että hän kirjoitti sen kahteen kertaan puhtaaksi, sillä tämä toimitus otti noin tunnin, niin että kerkisin polttaa kaksi vankkaa piipullista tupakkaa. Sitten alkoi kyselyjen sarja, joka kesti taas puolisen tuntia. Sen jälkeen vietiin passi kaikkein korkeimman nähtäväksi. Hetken kuluttua se palautettiin ja lähetettin toiseen kabinettiin ja sitten taas sinne korkeimmalle herralle. Taas se palautettiin ja tehtiin uusia kysymyksiä, joihin kaikkiin vastasin selvästi ja totuudenmukaisesti. Nämä vastaukset ja passi lähetettiin kolmannen kerran korkeimman herran katseltaviksi, jonka jälkeen passi palautettiin ja minulle ilmoitettiin, että tämä maksaa viisi rupieta eli melkein saman, kuin koko passin Englannin alusmaitten viseeraus. Protesteerasin jyrkästi tällaisia maksuja vastaan sanoen jo maksaneeni tarpeeksi ja kysyin mistä tämä johtui. Sanottiin olevan siitä hyvästä, että pääsen lähtemään pois Iracista. Väitin sitä yhä edelleen laittomaksi, mutta annoin kuitenkin rahat kovasti muristen. Nyt rupesivat herrat siinä huoneessa keskustelemaan, että mitenkähän se oikein mahtanee olla tämän asian kanssa. He katselivat englannin viisumia passissani ja tulivat siihen lopputulokseen, että minun ei tarvitse maksaa mitään, jonka jälkeen sain rahani takaisin. Nyt vietiin taas passini sen korkeimman herran puheille, mutta se palautettiin sieltä heti määräyksellä, että maksettava on. Kaksi niistä äskeisistä herroista meni sitten hänen puheilleen ja palasivat hetken kuluttua sanoen, ettei sen kanssa voi keskustella. Ei siis auttanut muuta kuin maksaa uudelleen, mutta kahteen kertaan oli passia vielä käytettävä hänen huoneessaan.
Kaiken kaikkiaan oli siis passiani kuljetettu kuusi kertaa sen korkeimman herran käsissä, kaksi kertaa viereisessä huoneessa, jotapaitsi koko passi oli puhtaaksikirjoitettu siinä huoneessa, jossa minä odottelin, eikä lopputuloksena passiin ollut kuin yksi leima, yksi nimi ja viiden rupien leimamerkki.
Johduin tästä ajattelemaan, että meillä Suomessakin pitäisi ottaa tämä sama tuottava tapa käytäntöön. Elikkä siis, ettei ulkomaalaisia matkustajia — ja erikoisesti englantilaisia ja kreikkalaisia, joiden hallintoalueilla tämä systeemi näyttää olevan voimassa — päästetä lähtemään maasta, ennenkuin he ovat suorittaneet lähtöoikeudesta, sanotaan nyt 1000 markkaa. Asiasta olisi ensi tilassa annettava ehdotus eduskunnalle.
Olisin lähtiessäni halunnut ostaa joitakin Iracin oloja kuvaavia ja siellä valmistettuja pikku muistoesineitä, ja sitä varten kiertelin vielä basaareissa, mutta sellaisiapa ei ollut saatavissa. Iracilainen kotiteollisuus on köyhää, eikä heillä ole mitään omaperäistä, kaikki on Persiasta joko tuotua tai lainattua. Kyselin kirjailtuja huiveja ja oviverhoja: persialaisia, sitten näin kauniita mattoja: persialaisia, silkkisiä kimonoita: persialaisia. — Eikö ole mitään Bagdadissa valmistettua? On kyllä, mutta ne ovat tehdastuotetta, painettuja, ainoastaan persialaiset ovat käsintehtyjä. Koska tiesin Intiassa saavani persialaisia tuotteita halvemmalla, jätin ostokset tekemättä. — Hopeatavaroita, Iracissa valmistettuja käärmemallisia rannerenkaita olisi kyllä saanut, mutta kuten kaikki muukin Bagdadissa, olivat nämäkin suhteettoman kalliita tekotapaansa ja valmistuksessa käytettyyn raaka-ainemäärään katsoen, joten nekin jäivät basaarin pöydälle. Helteistä junamatkaa varten ostin palmunkuiduista tehdyn viuhkan, joka maksoi yhden markan.