language: Finnish

HYVÄSTI PORVOO — MORJENS KALKUTTA!

Kirj.

Sulo-Weikko Pekkola

Jyväskylässä, K. J. Gummerus Oy, 1928.

POIS PORVOOSTA.

Olikin tullut asutuksi yhdessä kohti pitkään — kohta viisi vuotta ja alkoi jo tunnustaa siltä kuin olisin ollut siellä liikaa. Ilma tuntui ahdistavalta, ihmiset kiukkuisilta, pois piti päästä, mutta keinoja puuttui.

Kun sitten lauantai-iltana saunasta tultuani puhelin soi, ja tuttu ääni kaukaa kysyi: "Lähdetkö?" vastasin vitkastelematta myöntävästi. Hän kehoitti miettimään asiaa, mutta sanoin, että se on jo mietitty.

Eikä yleensäkään ole hyvä viivytellä matkallelähtöä. Koskaan ei voi tietää, minkälaisia esteitä seuraava päivä saattaa keksiä, taikka sitten tulee katumus, joka on niin monta lupaavalta näyttävää matkaa katkaissut jo ennen alkuaan.

Tätä peljäten minäkin heti seuraavana päivänä läksin poliisimestarin puheille hakemaan luottotietoja itsestäni, jotta voisin saada ulkomaanpassin.

Päivä oli kuitenkin sapatti, eikä poliisimestarin velvollisuus vaatinut häntä muuta kuin levolle, mutta kuultuaan asiani oli hän kipeästä jalastaan huolimatta heti valmis tulemaan virastoonsa, jossa kirjoitti minulle asianomaisen paperin ja toivotti hauskaa matkaa. Pyysi lopuksi muistamaan häntäkin matkan varrelta, ja olenkin hänelle silloin tällöin lähettänyt matkaani valaisevia kuvia, joten odotan hänen kohtapuoleen saapuvan jäljessäni.

Passinsaanti on nykyisin leikkiä siihen verrattuna, mitä se oli kymmenisen vuotta sitten. Silloinhan vaadittiin kaikenlaisia takauksia ja muun muassa siitä, että vasta määrättävät verot vielä ansaitsemattomista tuloista tulevat maksetuiksi. Nyt ei niitä enää vaadita, ei kysytä entisiäkään veronmaksuja, nyt toimii maaherran virasto ripeästi, ja kahdessa tunnissa saat sieltä passin kouraasi. Mutta olisikohan kohtuuton pyyntö, jos esittäisin, että johonkin kohti passissa oikein latinalaisilla kirjaimilla präntättäisiin oma nimi, isän nimi, ikä, sukupuoli, passinantopaikka ja -päivä. Sillä vaikka ne olisivat kuinka hyvällä kaunokirjoituksella ja vaikka kuinka monella eri kielellä kirjoitetut, niin ei tarvitse luullakaan, että passintarkastajat — Keski-Euroopan maita lukuunottamatta — viitsivät vaivautua ottamaan selvän niistä. Itse saa olla aina vieressä kymmeneen kertaan tavaamassa heille passin sisältöä; ja jospa ne hyväkkäät sitten uskoisivat, mitä niille puhuu, mutta kun väittävät vielä vastaan ja tahallaan vääristelevät nimiä ja asioita, joita eivät tunne. — Niinkuin sanottu, koskee tämä ehdotus ainoastaan Etelä-Euroopan sekä Aasian maihin annettavia passeja, — vaikka samanlaisiahan ne ovat nykyisin kaikki.

Passi siis oli, mutta viisumit piti vielä hankkia eri maihin. Minua neuvottiin antamaan passini matkatoimistolle, joka nopeasti toimittaa tällaisia asioita, ja niin teinkin, mutta tein sen myös viimeisen kerran.

Matkatoimiston pyynnöstä annoin heille luettelon, missä eri maissa aioin käydä, jotta niihin hankittaisiin viisumit, mutta kun päivää ennen matkallelähtöäni sain passini takaisin, havaitsin, ettei siinä ollut puoliakaan luettelemistani viseerauksista. Tämä aiheutti minulle melkoista harmia ja ajanhukkaa ynnä lisäkuluja matkani varrella, ja kuten sanottu, kierrän tästälähin kaukaa matkatoimistot.

Matkatoimiston syy ei ollut, etten saanut viisumia Chileen, en edes läpikulkua varten. Chilen Suomessa oleva konsuli näet vaati uutta todistusta poliisimestarilta, etten tekisi chileläisille mitään pahaa läpikulkiessani. Konsuli ei nähtävästi tiennyt, että jo passinsaantia varten vaaditaan poliisimestarin suositus, ja kun hän kerran oli suositellut minua kaikkiin maihin, niin ei siinä Chileäkään oltu unohdettu. — Jätin koko Chilen viisumin sikseen, sillä tiesin matkani varrella tapaavani toisiakin Chilen edustajia.

Piletti oli ostettu, lähtöhetki päätetty, ei siis muuta kuin heilauttaa hattua ja kiivetä laivankannelle.

PARIISI.

Jokainen vähänkin liikeasioihin perehtynyt Pariisissa kävijä haluaa luonnollisesti ensitöikseen tutustua pörssiin. Niin tein minäkin heti arkiaamuna, kun satuin kulkemaan sillä suunnalla. Pörssin melu näet kuuluu yli Seinenkin. Sen ja toisen päivän sain rauhallisesti kuunnella tätä melua, joka suuresti muistutti elämää paremmanpuoleisessa sikalassa juuri ennen ruokailuaikaa, mutta kun en koskaan ole omistanut muita kuin erään tamperelaisen tupakkatehtaan osakkeita — joka tehdas ennen voitto-osinkojen jakoa teki konkurssin — en lähemmin puuttunut arvopapereiden kursseihin.

Kolmantena päivänä houkutteli vaimoni Jack Paistinkääntäjän ja minut katsomaan tätä ihmettä. Pikku-Kalle kavahti jo ajoissa itsensä eikä seurannut meitä puuportaille, jossa noteeraukset tapahtuivat ja huuto oli suurin. Siellä oli paraikaa menossa erinäisiä osakkeita, ja mustalle taululle oli niitten arvoksi merkitty fr. 375: -. Jack hihkasi heti erinomaisella tenoorillaan, että 350: — on vallan tarpeeksi, jonka jälkeen virkapukuinen poliisi lähestyi meitä ja ilmoitti, että ulkomaalaisilta on pörssissä esiintyminen jyrkästi kielletty, varsinkin kun hinnoittelu osoitti matalapainetta. Tämä kaikki tapahtui todennäköisesti asianomaisen osakkeenomistajan yllytyksestä, sillä Jackin viimeinen huuto tuli merkityksi taululle, ja siitä lähtien muuttui numero yhä pienemmäksi, sillä jokainen arvasi ulkolaisen sormien olevan pelissä. Poistuimme tämän jälkeen rauhallisemmille kaduille, mutta lähtiessäni nappasin sentään pari valokuvaa suurimmista huutajista.

Tämä olikin muuten ainoa kerta, jolloin poliisi pyytämättämme sekaantui asioihimme, sillä pariisilainen poliisi on maailman siivoimpia ihmisiä. Ei hän tee numeroa itsestään, niinkuin pohjoismaalainen virkaveljensä, ei olemuksellaan tukkea liikennettä kadulla, sillä hän tietää ja ymmärtää, että katu on rakennettu kulkukelpoista yleisöä eikä häntä varten. Hän seisoo vain vaatimattomasti syrjässä sininen vaippansa hartioillaan eikä puutu turhanpäiväisyyksiin, mutta on aina avulias neuvomaan ja opastamaan, vaikkei osaakaan kuin ranskankieltä. Ja liikenne käy luistavasti kaikilla kulkuneuvoilla, eikä jalankulkijankaan tarvitse päällehyökkäävän auton lähestyessä muuta kuin nostaa kättänsä ja auto pysähtyy 30 senttimetrin päähän kulkijasta sallien hänen jatkaa matkaansa. Sitten puhaltautuu se taas täyteen vauhtiin, sellaiseen, joka pyörryttää meikäläisen päätä.

Minäkin olen ajanut kolme vuotta Fordilla ja käynyt parikymmentä kertaa ojassa, mutta aina hiljaisella vauhdilla. Meillähän on näet säädetty, että vaikka tie olisi kuinka leveä ja seutu autio, et autostasi saa ottaa ulos enempää kuin postihevosen vauhdin. Määräys on tietysti annettu tarkkojen kansantieteellisten tutkimusten perusteella, sillä Pariisissa, jossa autoja on enemmän kuin koko Suomen maassa ja ajopinta-ala sanomattoman pieni murto-osa meidän maastamme, ei yhteentörmäyksiä ja yliajoja tapahdu kuin heikko prosentti siitä mitä meillä. Ja silti on ajonopeus Pariisissa aivan rajoittamaton. Siellä saa ajaa kaikilla hevosvoimilla, mutta jos tuhmasti ajat ja teet vahinkoja, on edesvastuu ankara.

Pariisilainen autoilija osaa ajaa eikä tee kuperkeikkoja. Jos kertoisin, että Pääsiäispäivän ehtoopuolella Boulognen avenyillä autovirta oli niin sakea, että se muistutti tukkien juoksua tukkirännissä, niin kaikki sanoisivat, että se on vale. Niitä kulki ainakin viisi rinnakkain yhtäännepäin ja toiset viisi toisaannepäin, ja kaikki toistensa kantapäillä. Niitä tuli kuin vettä kraanasta huimaavaa vauhtia, sitten taas kaikki toisilleen antamasta ja matkustajalle miltei huomaamattomasta merkistä pysähtyivät kuin suvantoon, ja taas muutaman sekunnin kuluttua virta valui edelleen kuin Ämmäkosken nielussa. Istuin yhdessä tällaisessa ja pysäyksen aikana yritin ottaa valokuvan tästä ihmeestä, mutta juuri kun kuva oli tähtäimellä, pääsi sulku auki, ja minut nyäistiin istuimilleni, jolloin luonnollisesti ainakin valokuva epäonnistui. Sen kerran perästä istuin tungospaikoissa kiltisti siinä, mihin minut alunperin oli asetettu.

Huolimatta siitä, että matkustajia kuljetetaan näin nopeasti, ovat autotaksat Pariisissa erinomaisen halpoja suomalaisiin hintoihin verrattuina. Pohjamaksu taksa-autolla on fr. 1:25, (meillä Helsingissä muistaakseni Smk. 5:-) eikä maksu kokemaltani kahdeksan kilometrin matkalta nouse viittä frangia ylemmäs. Tällaiselta matkalta olisi Helsingissä saanut maksaa ainakin 20 markkaa. Ainoa mielestäni epämiellyttävä ja aluksi outo tapa oli se, että autonajajille täytyi antaa juomarahaa. Se on pyhä velvollisuus ja varo itseäsi, jos sen laiminlyöt; korvasi eivät kestä laiminlyöntisi aiheuttamaa sanatulvaa. Mutta pian tähänkin systeemiin tottuu ja mielellään ne prosentit maksaakin, sillä taksat ovat, kuten sanoin, alle puolet Suomessa totutuista taksoista.

Pariisilaiset huutavat hirveästi ja useimmiten aivan syyttä. Mutta se on siellä sallittu, ja huutaminen kuuluu Pariisin katuelämään. Sitäpaitsi venyttävät he viimeisen tavun jonkunlaiseksi palotorven loppusoinnuksi saaden siten huudolleen enemmän pontta. Koetin minäkin opetella sitä ja pääsin jo melkoisiin tuloksiin; ikävä vain etten voi oppiani näyttää Helsinkiin palattuani, koska minut heti ensimmäisen ulvaisun jälkeen vietäisiin heikkomielisten osastolle.

* * * * *

Meillä yleensä luullaan, että Pariisissa täytyy olla puettuna erikoisen chic eli ettei siis meillä tavallisesti käytetyssä — tai oikeammin — käytännössä olevassa kostyymissä voisi Pariisissa esiintyä jokapäiväisessä elämässä. Tämä on kuitenkin suuri erehdys, sillä pariisilainen ei välitä vähääkään siitä, miten puettuna kuljet. Yksi tai pari ulkomaalaista kerrallaan häviää siihen määrättömään massaan niinkuin hämähäkki Möttöskän taikinaan, eikä kukaan kiinnitä vähintäkään huomiota pukuusi ja olemukseesi. Kuulin eräästäkin, joka Pariisinmatkaansa varten oli entisistä käyttökelpoisistaan huolimatta teettänyt viisi uutta pukua, nimittäin muistaakseni tavallisen puvun, shaketin, redingoutin, smokingin ja frakin. En sano tätä pahalla enkä kademielin, sillä jokainenhan pukee itsensä niinkuin haluaa — tai on sitten pukematta, kuten myöhemmin havaitsin useitten pariisilaisten naisten kulkevan, — mutta hienoimpiinkin operetteihin — oopperaa lukuunottamatta, jossa en käynyt — saapuivat kaupungin asukkaat puettuina varsin kirjavasti.

Minä puolestani, hankittuani entisen sokeritoppanuoraksi venyneen kravattini sekä paikkapohjakenkieni tilalle uudet, havaitsin pitkällä laivamatkalla sekä edestä että takaa kiiltäväksi kuluneen sakettini ja lippalakkini (merkki Harcourt) kanssa olevani kutakuinkin pariisilaisten makuun.

Hairahduin puhumaan ehkä pitkälti pukuasiasta, joka muuten ei ole vahvimpia puoliani, mutta tarkoitukseni oli vain huomauttaa, että Pariisista saa kyllä tarpeen tullen kymmenessä minuutissa ostaa minkälaisen istuvan puvun tahansa kolmanneksella siitä hinnasta, jonka Suomessa olisi saanut maksaa parin viikon odotuksen ja koettelemisien jälkeen — kiitos meikäläisten kraatarien lakkoilevan luonteen — ynnä muidenkin lakkojen. (Naiset kyllä koettelevat pukujaan Pariisissakin, mutta se on heistä hauskaa.)

Tämä puvuista, mutta tarvitsee sitä ihmisen ruumis muutakin siivousta, ja yksi tällainen vitsaus miehille — ja muutamille naisillekin — on parranajo. Olkoon housut takaa rikki, sitähän ei voi auttaa, ellei ole tullut katsoneeksi — eikä sinne ole toistenkaan pakko kurkistella, — mutta naamansa näkee Pariisissa aina peilissä, menipä minne tahansa, ja jos silloin on aamupuhteella tämä tärkeä siivous jäänyt toimittamatta, on se pikimiten järjestettävä.

Minä henkilökohtaisesti ajan melkein aina omin käsin partani, mutta eräänä päivänä sai ylpeyden henki minussa vallan ja yllytti menemään oikein pariisilaiseen parturiin. Olen aina tuntenut suurta kunnioitusta sanottua tiedekuntaa kohtaan muistellessani erään virkaveljeni kertomusta, kun hän kaksikymmentävuotta sitten kielentaitamattomana joutui Pariisissa parturiin. Osoitti karvaista leukaansa ja päätänsä sormellaan — lausuen jo oppimansa ranskankielisen sanan: "oui." Karvari tarttui teräskapineihinsa, ajoi parran ja kysyi jotain omalla kielellään. "Oui", kuului vastaus, ja taas seurasi hetken kestävä käsittely. Taas kysyttiin ja taas vastattiin, kunnes kolmen tunnin istunnon jälkeen veljemme oli pariisilaisen parturin haluamassa kunnossa. Mutta lasku oli myös sen mukainen: 35 frangia entisajan rahaa. — Matkakassa oli siinä tuhannen frangia, vähän yli ehkä, Pariisissa piti viivyttämän kaksi viikkoa, myös oli jossain asuttava, syötävä ja vähän hupailtavakin ja parturissa piti käydä joka päivä, sillä kuka sitä nyt Pariisiin partaveistä ottaa mukaansa. — Hän ei ole koskaan kertonut, miten hän asiansa järjesti, mutta niihin aikoihin, kun kuulin tämän kertomuksen, kaamoitti se minua, ja päätin itsekohtaisesti olla varovainen.

Arastellen avasinkin parturin oven jossain asuntoni läheisessä katunurkkauksessa. Kolme tuolia oli huoneessa, joista yksi vielä uhrista vapaana. Siihen minut istutettiin ja ovi suljettiin ottamalla kädensija ulkopuolelta pois. Nyt kysyi siivonnäköinen adjutantti, mitä pitäisi tehdä, mutta minä pidin varani enkä puhunut mitään, näytin vain korvallisiani ja klipsuttelin sormillani, niinkuin saksilla tehdään, mutta en puhunut mitään. Parturi tarttui työhönsä, eikä hän ensi kertaa tuntunut saksia käsittelevänkään. Pian osoitti hän minun otsatukkaani ja kysyi jotakin. Puistelin päätäni vastaukseksi, mutta siitä hän äityi hirveästi puhumaan samalla tehden teatraalisia liikkeitä. Kun minäkin olen joskus näytellyt nuorisoseuroissa ja sen semmoisissa, otin ankaran katsannon, sillä arvelin, että tässä se Ranteliinin juttu nyt taas on, ja sitten salli hän minun poistua. Lähtiessäni kysyin, minkätakia hän saapuessani oli sulkenut oven jälkeeni, ja hän lakoonisesti ilmoitti, että kun kerran kaikki kolme tuolia olivat varatut, ei kenelläkään ollut syytä tulla huoneeseen odottelemaan. Jonottakoot kadulla siksi, kunnes joku paikka vapautuu. Uskalsin epäillä tällaisen tavan kannattavaisuutta, mutta hän väitti, että kun heidän kuitenkin täytyy ajattaa partansa, odottavat he mieluummin kadulla kuin lähtevät toiseen parturiin, joka myös saattaa olla suljettu.

Vaikka ei käykään naisparturissa, tutustuu Pariisissa kuitenkin ja tahtomattaan naisten kauneudenhoitoon, sillä he harrastavat sitä aina ja jokapaikassa. Kyllähän naiset muuallakin hankaavat naamaansa puuteria, ja se luonnollisesti olkoon sallittu, sillä jos jollakin on huono ja rupinen ihonlaatu, niin peittäköön sen toki jauhoilla ja muilla paklausaineilla. Mutta huulien veripunaiseksi maalaaminen ei satu ainakaan minun makuuni. Vielähän senkin voisi sietää että joku huonosti vietetyn yön jälkeen hiukan värjäilisi kalvakoita huuliaan, jos väri pysyisi edes kymmenen minuuttia, mutta kun he eivät malta olla nuoleskelematta huuliaan, lohkeilee väristä palasia pois kuten rappausta ikälopun talon seinästä, eikä näky ole enää silmälle suotuisa. Ja sitten, jos he tyytyisivät maalaamaan vain sen osan huulistaan, jonka luonnonlakien mukaan tulee olla punainen, mutta se ei riitä. Ylähuulen keskelle vedetään korkealle ulottuva punainen marja ja alahuuleen vastaavaan paikkaan samanlainen alaspäin, ja silloin muistuttaa tällainen huulipari enemmän kärpässientä kuin pusujäseniä, — sillä huulethan ovat tehdyt pääasiassa suutelemista ja viheltämistä varten. Vielä niillä kutakuinkin saattanee viheltää, mutta se toinen homma — — —?

Kahviloissa näitä mannekiineja sitten istuu aamusta iltaan vilkuttelemassa silmää ohikulkijoille, mutta puotitytöt ovat yhtä hanakoita maalareita eikä näky ole paremmissa ravintoloissakaan harvinainen.

Kun tulivat ravintolat mainituiksi, en malta sivuuttaa erästä, jota jo Suomessa minulle suositeltiin. Se on Restaurant "Djiguite", Boulevard Edgar-Quinet 19. Erikoisuutena oli mainittu se seikka, että kaikki ravintolan tarjoilijat sekä orkesterin jäsenet ovat venäläisiä ruhtinaita, jotapaitsi siellä tulee toimeen skandinaavialaisilla kielillä. Niinpä ravintola visiittikortissaan erikoisesti sulkeutuikin skandinaavien suosioon.

Nähdäksemme tämänkin paikan, menimme sinne päivälliselle. Ravintolahuone ei ollut suuruudella eikä ylellisyydellä pilattu, ja mitä siivollisuuteen tulee, saattoi hyvinkin uskoa sen olevan venäläisissä käsissä. Mutta henkilökunnan ruhtinaallisuutta uskalsin epäillä. Ainoa, joka saattoi kehua puhtaasti venäläisillä ja sen ohella myös sanokaamme ruhtinaallisilla kasvonpiirteillään, oli pianisti. Ylitarjoilijalta, joka heti saavuttuamme otti meidät huostaansa, kysyin oliko siinä nyt Orlov tai Menshikov, mutta hän vaikeni. Sitten tiedustelin erään vaaleahkon soittoniekan sukujuuria, mutta ei niitäkään ilmaistu enempää kuin muidenkaan. Kaikki oli anonyymiä, salaperäistä, kaikki olivat ruhtinaita, antakaa ruhtinaille heille tuleva arvo. Sanoin epäileväni koko kertomusta humpuukiksi, mutta kivenkovaan vakuutettiin kaikkia täysiverisiksi, jalosukuisiksi.

En tiedä, vaikuttivatko kysymykseni jollain tavalla häiritsevästi, koska ennen lähtöämme hovimestari lahjoitti minulle metrin pituisen Suomen lipun. Se oli kuin ymmärtämyksen merkki, sellainen "ei nyt pidä ottaa pahaksi, vaikka tässä tuli puhutuksi leikkiäkin." Panin lipun taskuuni, ja lienee se matkassani vieläkin.

Toinen skandinaaveille suositeltu ravintola on Strix, lähellä Dome-kahvilaa. Sen on aikanaan perustanut Albert Engström, jonka kuva ja monet piirustukset koristavat huoneen seiniä, ja oli se viime vuosiin saakka skandinaavien suosituin ruoka- ja kokoontumispaikka. Nyt se on joutunut jonkun juutalaisen käsiin, eikä kukaan kerran siellä käytyään enemmälti sinne halaja, sillä ennen niin kehuttu ruotsalainen keittiö on saanut vahvoja sivuvaikutteita tavallisesta ranskalaisesta ruokalasta, ja hinnat ovat kolmattaosaa kalliimpia kuin ranskalaisissa ravintoloissa.

Vastailmestynyt ruotsalainen Pariisinopas kyllä suosittelee vieläkin tätä paikkaa, mutta se puhuu muutakin, johon ei ole luottamista. Muun muassa mainitaan siinä, että katakombit ovat yleisölle avoinna joka kuukauden ensimmäisenä ja kolmantena sunnuntaina, jonka perusteella varustauduimme matkalle kymmenen hengen voimalla. Asema oli kuitenkin suljettu ja portilla luki, että avoinnaolopäivät ovat ensimmäinen ja kolmas lauantai. Tiedusteluumme, milloin päivä on muutettu, vastattiin sen olleen aina siten. Näin jäivät katakombit meiltä näkemättä, koska emme voineet kahdeksi viikoksi jäädä odottamaan seuraavaa tilaisuutta. Mutta luottamuksemme Pariisinoppaaseen oli myös hävinnyt.

PARIISIN NÄHTÄVYYKSIÄ.

Jokainen ottaa Pariisin omalta kannaltaan. Kuka tutkii taidesalongit ja galleriat, kuka sukeltautuu siihen aina pohjasakkaa myöten, mutta ottipa asian miltä kannalta tahansa, ei muutamassa päivässä kerkiä tästä rakennusten labyrintistä saamaan selville kuin pienen nurkan taikka vain perin yleisen kuvan, niinkuin ilmasta katsottuna.

Tarkoitukseni ei ollutkaan kuin ohimennen katsoa Pariisin kevättä, sillä sesonki ei tähän aikaan ollut vielä alkanut, taikka paremminkin se oli jo loppunut. Näin Pääsiäisaamuna saapuessamme arvelimme löytävämme katoolisuudessaan uinuvan kaupungin, mutta vaikka seitsemäs tunti oli vasta alullaan, myytiin niin kaduilla kuin kaupoissakin kaikenlaista tavaraa, ei ainoastaan tarpeellista, mutta myös tarpeetonta. Ottaakseni vain pari esimerkkiä, mainitsen, että käsilaukku- ja viinikauppojen ovet tänä aamuvarhaisena hetkenä olivat selkoselällään. Emme niihin kiinnittäneet sanottavampaa huomiota, sillä etsimme itsellemme huokeahintaista hotellia, jossa voisimme asua arvomme mukaisesti. Sellaisen löysimmekin Seinen eteläpuolelta Montparnasselta eikä meiltä kahden hengen huoneesta, jossa oli sekä puhelin, pesulaitos että muitakin mukavuuksia, verotettu kuin kolmekymmentä frangia.

Kun oli Pääsiäisaamu, menimme tapamme mukaan kirkkoon. Se sattui olemaan katoolinen, emmekä papin esitelmästä paljoakaan ymmärtäneet, sillä hän puhui ainoastaan ranskaa. Esitelmäksi minun tosiaankin täytyy hänen sanatulvaansa kutsua. Ei siinä ollut sitä papillista paatosta, jonka useat meikäläiset prelaatit katsovat välttämättömäksi höysteeksi sananrieskalleen. Tämä pappi puhui kuin Mussoliini, nosteli käsiään milloin yksitellen, milloin parittain ja teki muitakin vaikuttavia eleitä. Yleisö kuunteli siivosti, mutta kun ei meillä ollut aikaa odottaa finaalia, emme myöskään nähneet, taputtiko se saarnan loputtua käsiään, kuten muistaakseni renessanssiaikana olen kuullut tehdyn.

Toinen kirkollinen tapa, jonka vanhanaikaiset papit ovat keksineet, näkyi vielä olevan käytännössä Madeleine-kirkossa. Siellä kansalle jaettiin ainoastaan kuivaa leipää, jonka jälkeen pappi käänsi selkänsä yleisöön ja joi viinin. Tämä sen takia, ettei mitään hukkaantuisi, ja samallahan säästyi tarjoilussakin huomattavasti aikaa. Ihmettelen, ettei meillä Suomessa ole tätä käytännöllistä tapaa ruvettu — ainakaan tietääkseni — harrastamaan, vaikka meillä onkin kieltolaki. Mutta yleisö saattaisi kenties nousta siitä napinaan.

Jokainen, joka on sotaisista asioista innostunut, käypi luonnollisesti invaliidikirkossa katsomassa Napoleonin hautaa ja satoja taisteluissa ränstyneitä lippuja, joista monestakaan ei ole enää jälellä kuin tanko ja palanen repaleista kankaansyrjää. Valtavan kupoolin alla pyöreässä syvänteessä oli suomalaisesta porfyyristä, yhtenä kappaleena hakattu mahdottoman suuri sarkofaagi, jonka sisällä sanotaan Napoleonin tuhkaa säilytettävän. Joku amerikalainen on kirjoittanut kirjan, jossa yksityiskohtaisesti kerrotaan, miten Napoleon St. Helenan saarelta pakeni vedenalaisella veneellä Yhdysvaltoihin ja muistaakseni kuoli siellä farmarina, mutta eihän niiden amerikalaisten puheita tarvitse ottaa vallan toden kannalta. Ranskalaiset ainakin uskovat, että kaikki, mitä on jäljellä Suuresta Napoleonista, on siellä suomalaisen kiven sisällä.

Invaliidikirkon vieressä on n.s. invaliidihotelli, jossa sotainvaliideja huolletaan. Kuuleman mukaan on siellä vielä veteraaneja vuoden 1870 sodasta. Ranskalaiset huolehtivat hyvin sotainvaliideistaan, eikä kaduilla nähnyt silvotuita ihmisiä kerjäämässä leipäänsä, kuten ainakin 10 vuotta sitten niin monessa Berliinin katunurkkauksessa.

Kirkoissa emme sillä kertaa kerinneet enemmälti käymään, ja sellaiset nähtävyydet kuin Notre Dame ovat niin useasti kuvattuja ja selostettuja, että jätän ne entisten kuvausten varaan. Sitävastoin, kun tuli puhe sotilaallisista aiheista, en malta olla mainitsematta "tuntemattoman sotilaan hautaa" riemuportin alla la Place de l'Étoilella. Löytyi näet rintamalla muuan kaatunut sotilas, jonka henkilöllisyydestä ei saatu selkoa, ja hänet haudattiin riemuportin alle. Oli kait useampiakin joutunut kadoksiin, mutta tämä oli nähtävästi viimeisiä, ja kun se saattoi olla kenenkä hyvänsä kadonneen omaisen isä, veli tai puoliso, haudattiin hänet tänne, jotta jokainen voisi saapua kunnioittamaan kaatunutta. Viisi metriä pitkä kivilaatta peittää hautaa, ja rautaisesta maanalaisesta pyörylästä loimuaa ikuinen tuli. Paljon oli haudallakävijöitä, jokainen siinä päänsä paljasti, ja oli liikuttavaa nähdä, kuinka pikkutytöt, joiden isät lienevät haudatut kauas taistokentille, toivat orvokkivihkosia tälle kivilaatalle muistouhrikseen.

Eiffeltornissa piti tietysti käydä siellä viimeisessä huipussa, ei muun takia, mutta kun sanovat, että koko torni ei kestä enää kuin neljäkymmentä vuotta, jonka jälkeen se tulee revittäväksi ja romurautana myytäväksi. Nytkään ei annettu minkäänlaista vakuutta tai varmuutta ylimpään kerrokseen menijöiden alastulomahdollisuuksista tervein jäsenin, mutta uskaltausimme kuitenkin sinne. Kaksi kertaa saa muuttaa hissiä matkan varrella, ja jokainen hissi ottaa keskimäärin satakunta henkeä, riippuen lukumäärä kuitenkin siitä, kuinka hyvin matkustajat ovat ruokitut. Heitä ei nimittäin laskettu yksitellen, vaan punnittiin joukkokaupalla, hissi kun automaattisesti osoitti uhrien painon. Paljon niitä oli toisiakin uskalikkoja, jotka viimeiselle huipulle yrittivät, sillä jonossa sai odottaa toista tuntia.

Mutta kyllä odotus sitten vaivan maksoikin. Pääsiäispäivän aurinko teki laskuaan jonnekin kauas Atlannin valtameren suunnalle, ilma oli vielä kirkas, ja kihisevä kaupunki levisi äärettömän laajana allamme. En luullutkaan Pariisia niin suureksi. Jos sen importteeraisi Suomeen, riittäisi kaupunki Katajanokalta Hämeenlinnaan saakka.

Olimme tornissa niin kauan, että meidät käskettiin sieltä pois. Silloin ei enää paljon nähnytkään, sillä meidän ja kaupungin välille oli ilmestynyt pilvi joka peitti enemmät näköalat, emmekä siellä olisi enemmälti viipyneetkään. Torni alkoi itsekseen jupileerata Citroen auton valoreklaamilla, ja sitä sieti katsella alhaaltakin. Koko Porvoon kaupungissa ei ole niin monta sähkölamppua kuin tässä tuhlaten käytetyssä valovirrassa, mutta Pariisissa taitaakin sähkön hinta olla halvempaa kuin Porvoossa.

Monenlaisen katselemisen jälkeen näyttivät Montparnassen kahvilat varsin viekoittelevilta, niissähän saakin katsella Pariisin yleisöä ja samalla katuelämää. Sillä kahviloista sijaitsee suurin pinta-ala katukäytävällä. Siinä ovat hauskannäköiset korituolit pienien pöytien ympärillä, ja siinä nauttii jokainen julkisesti, mitä mielensä halajaa. Onhan siellä sisälläkin tilaa, mahtavia salonkeja, mutta pariisilainen istuu mieluimmin ulkosalla, jos ilma vähänkin on siedettävä. Pariisissa muuten sataa näin huhtikuulla keskimäärin viisi kertaa päivässä, ellei sada koko päivää yhteen menoon.

Kahviloissa enempää kuin useimmissa ravintoloissakaan ei käytetä tuhkakuppeja ollenkaan, vaan karistaa jokainen tupakastaan tuhkan lattialle. Senpä vuoksi hienokin kahvila, jonka seinät ovat peilinlasia ja pylväiköissä komeita veistoksia, löyhkää iltapäivällä kuin renkitupa. En minä sitä huomannut enkä siitä välittänyt, mutta tupakoitsemattomat sitä valittivat ja pyysivät mainitsemaan.

Erikoisen leiman antaa Pariisille katukauppa. Jokainen liikkeenomistaja aina suurliikkeitä Lafayetteä ja Louvrea myöten kantaa aamusella näytetavaransa katukäytävälle, jossa ne ovat kuin markkinoilla ikään katseltavina ja arvosteltavina. Tämä on mielestäni perin käytännöllisesti järjestetty, sillä liioittelematta voi sanoa, että viisikymmentä prosenttia ostajista tekee kauppansa tämän katureklaamin houkutuksesta. Ilman sitä eivät he olisi koskaan erehtyneet juuri siihen kauppaan. On totta, että kapeammilla kaduilla näytetavarat joskus tukkeavat koko katukäytävän, niin että kulkijan on pakko potkia jaloistaan liikoja näyte-esineitä, mutta sellaisilla kaduilla kuin esimerkiksi Bulevard Haussmannilla, jossa käytävän leveys on 8 metriä, ei se haittaa liikennettä ollenkaan. Se on mukava sekä ostajalle että myyjälle, sillä tungosta ei liikehuoneustossa pääse syntymään, kun ei siellä tarvitse käydä muuta kuin maksamassa. Tapaa sietäisi koetella meilläkin myös muulloin kuin markkinoilla, vaikka epäilen vähän, kuinka helsinkiläinen poliisi suhtautuisi asiaan, jos aamuvarhaisella Stockmann ja Akateeminen kirjakauppa latoisivat pitkät pöydät näytetavaroineen katukäytävälle.

Pariisilainen on tarkka ruoka-ajastaan. Kello 12-14 ovat kaikki konttorit ja pankit suljetut ja katukauppojen yli vedetään presenninki, joka on sulkemisen merkki. Suurliikkeet ovat kaikki suljetut, mutta näiden kahden tunnin aikana ei kukaan kunnon pariisilainen pyrikään kauppaan, sillä ostajatkin nauttivat tällöin ateriansa. Pienemmissä ja keskinkertaisissakin liikkeissä kannetaan pöytä keskelle puotia, katetaan se, ja liikkeen koko henkilökunta isäntää ja juoksupoikaa myöten murkinoi siinä. Jos ken tulee kauppaa tekemään, nousee joku pöydästä, ekspedieeraa kundin ja jatkaa ruokailuaan.

Kun Eiffeltornista katselee taivaanrannan autereeseen ulottuvaa rakennusmerta ja näkee allansa muurahaisina kihisevän väenpaljouden, tulee ajatelleeksi: kuka ja minkälainen mahti ruokkii tämän joukon? sillä tottakai pariisilaisetkin huutavat, kuten ennen roomalaiset: "Panem et circenses." Saadaksemme jonkinlaisen kuvan tästä muonitushommasta, päätimme käydä halleissa, ja annoimme hotellissa määräyksen herättää meidät seuraavana aamuna kello viideltä. Metrolla eli maanalaisella ja sitten autolla saavuimme tähän ruokatavarain sekamelskaan, jota on mahdoton sanoin kuvata. Hallit, mahtavat ja tilavat kaarikattoiset rakennukset muodostavat jo itsessään pienen kaupunginosan, mutta ne eivät läheskään riittäneet sinne saapuneelle tavaramäärälle, vaan oli läheisetkin kadut niin tarkoin otettu käytäntöön, että ainoastaan kapea kujanne jäi jalankulkijoille, eikä autoilla ollut sinne yrittämistäkään. Pysähdyimme sipuliosastojen luo, joita läksimme tarkastelemaan, ja minun täytyy tunnustaa, etten koskaan eläissäni ollut luullut maailmassa niin paljon sipulia olevankaan. Sitten tulivat muut vihannekset, parsat, sellerit, häpyheinät y.m., joita riitti katu kadulta äärettömiä määriä. Halleissa olivat liha- ja kalaosastot. Kun emme ehtineet kulkea kuin pienen alan tämän ruuanpaljouden keskellä, en voi sanoa mitään numeroita tai lukuja. Mutta sen kerkisin laskea, että Suomen suurimman maatilan koko karja tuskin riittäisi tyydyttämään yhden tällaisen osaston tarvetta. Kaloja siellä oli monenlaisia, oli sylen levyisiä kampeloita, oli turskia ja vihaisen näköisiä piikkikaloja ja sellaisia, joita ei luulisi olevankaan, kaikki tuoretta, edellisen yön meren saalista ja pikajunilla kiidätettyä pariisilaisten nälän tyydyttämiseksi.

Huuto halleissa oli korvia huumaava, taikka se ei ollut enää huutoa, se oli äänten pauhinaa, sellaista, jota olen kuvitellut kuuluvan silloin, kun maailma hukkuu. Jotta olisimme saaneet vieläkin paremman tunnun asioista ja eläytyneet siihen, poikkesimme hallin sivustassa olevaan baarintapaiseen, joka kuhisi halliyleisöä. Kyynärpäin tyrkkien pääsimme korkean tiskin luo, josta kovalla äänellä saimme houkutelluksi itsellemme sipulimakkaravoileivän ja seidelin olutta. Ne söimme seisomapöydässä ja sitten kiiruhdimme rauhallisempaan paikkaan pörssiaukeamalle, jossa melu hallimeluun verrattuna oli kuin hyttysen pirinä hörhöläisen pörinän rinnalla.

PARIISILAISET HUVITTELEVAT.

Eri ihmisillä on erilaiset elämän vaatimukset. Kaikki eivät tyydy samanlaisiin asuntoihin, samanlaiseen ruokaan taikka vaatetukseen. Se mikä yhdelle on täysin tyydyttävä, tuntuu toisesta puutteelliselta ja vajavaiselta. Niin on myös huvituksien laita, ja kenties juuri niissä eri ihmisten vaatimukset eroavatkin räikeimmin toisistaan.

Niinpä sellaisia huvituksia, joita meillä Suomessa tarjotaan yleisölle, ei pariisilainen hienostelija katso miksikään. Hänelle täytyy olla jotain kouraantuntuvampaa, raflaavampaa, sellaista, joka poikkeaa mahdollisimman paljon jokapäiväisestä elämästä. Ja Pariisissa osataan kyllä järjestää huvituksia vaativaisemmankin mieltä myöten.

On luonnollista, että utelias matkustajakin haluaa nähdä, miten pariisilaiset huvittelevat, mutta tällöin on paras saada joku paikkakuntalainen asiantuntija oppaakseen. Me kuljimme umpimähkään saamiemme osoitteiden mukaan, emmekä aina oikein onnistuneet käynneissämme.

Eräs petollinen ystävä Helsingissä oli suositellut minulle Ladies Club-nimistä paikkaa sanoen, että se on vallan siisti paikka, ja sinne voi mennä naistenkin kanssa. Pariisissa asuva tuttavani ei vielä tuntenut tätä paikkaa, ja niin päätimme eräänä iltana mennä sinne naistemme seurassa.

Sisäänkäynti oli kapeahko eikä tehnyt oikein avonaista vaikutusta, mutta sellaisiahan ne klubihuoneustojen käytävät tavallisesti ovat. Punertava himmeähkö valo ja pehmeät matot vielä täydensivät tunnelmaa. Pitkien portaitten yläpäässä tuli vastaamme madame, hienosti puettu, lihava rouva. Hän toivotti meidät sydämellisesti tervetulleiksi ja ohjasi kirkkaasti valaistuun vähäläntään huoneeseen, kehoitti istumaan seinänvierille asetetuille pehmeille nojatuoleille ja poistui.

Istuimme ja ihmettelimme, mitä tapahtuisi, kun jonkunlainen automaattinen orkesteri rämähti soimaan verhon takana. Se oli nähtävästi tarkoitettu tanssimusiikiksi, mutta kun en minäkään ole vielä perehtynyt viimeisimpiin tanssiuutuuksiin, jäimme vain kuuntelijoiksi. Samalla aukeni ovi, ja siitä työntyi huoneeseen naiskansaa vallan saunapukeissa alottaen kiivaan tanssin ja kovasti vilkutellen silmää meille. Pelkäsin, että joku tulisi pyytämään minuakin tanssimaan kanssaan, mutta onneksi he pyörivät vain keskenään parittain, ja ainakin viisi paria heitä oli, mikäli kerkisin laskea, sillä he täyttivät huoneen kokonaan. Se lihava rouva seisoi koko esityksen ajan ovella ja hymyili kuin täysikuu.

Tanssi taukosi ja rouva tuli luokseni kysyen, mitä aion tilata tytöille — tanssijoille näet. Sanoin, että juokoot minun puolestani vaikka olutta, mutta ma lähdemme nyt pois. Olimme nimittäin luulleet saavamme jonkunlaisia esityksiä lavalta tai muuten matkan päästä, mutta tämä olikin tarkoitettu perheen juhlaksi, johonka emme olleet valmistautuneet. Siksi emme jääneetkään odottamaan seuraavaa numeroa, vaan poistuimme, joskin äkillinen poistumisemme aiheutti jonkunlaista pettymystä esiintyjissä.

Kadulle tultuamme naisseuramme antoi meille: moitelauseita tämän edesottamisen johdosta, vaikka itse asiassa olimme vallan syyttömiä. Ja lopulta; hekin sentään sanoivat, että "olihan se hauska nähdä tuollainenkin paikka."

Luulen muuten, että näin keväällä ei Ladies Clubissa ollut paljonkaan kävijöitä, koskapa heillä oli "syöttejä ulkona". Seinen sillalla tuli eräänä iltapäivänä luokseni hyvin puettu herrasmies ja kysyi missä on Luxemburgin puisto. Sanoin sen olevan aivan lähellä ja käskin seurata mukanani, koska menisin siitä ohi. Hetken kuluttua kysyi hän, saisiko tarjota minulle lasin olutta. Saihan sitä tarjota, ja niin poikkesimme lähimpään ravintolaan. Esitettyään itsensä sweitsiläiseksi liikemieheksi alkoi hän udella minulta, tunsinko Pariisin huvittelupaikkoja. Selitin olevani vallan vasta-alkaja niiden tuntemisessa, ja silloin hän ehdotti, että menisimme erääseen hyvin hauskaan paikkaan, jonka hän tunsi. Arvasin heti, millä asioilla mies kulki — tunsi Pariisin huvittelupaikat mutta ei tiennyt, missä Luxemburgin puisto oli, jonne hänellä ei näyttänyt enää kiirettä olevankaan. Päätin kuitenkin seurata mukana nähdäkseni, minkälaisen paikan hän keksisi. En tarkastellut katuja enkä kulmia, joissa kiertelimme, kunnes havaitsin olevani Ladies Clubin eteisessä, ja lihava rouva tuli juuri vastaamme. Koska tunsin jo tämän paikan ja arvasin, ettei rouva katsonut minua suopein silmin viime käynnin johdosta, käännyin nopeasti portaita pitkin takaisin kadulle. Sweitsiläinen huusi jälkeeni ja emäntä huusi, mutta minä kiirehdin kulkuani, kunnes kadulla tunsin olevani turvassa. — Taisi jäädä sveitsiläiseltäkin tytöt tanssittamatta.

Mutta on Pariisilla tarjottavana sellaisiakin erikoisnumerolta, joita ei missään muualla näe, vaan joita kuka tahansa voi punastumatta katsella. Sellainen paikka on esimerkiksi Folies Bergère. Se on cabaretti ja se on varietee, kuinka sitä nyt kukin nimittää, mutta sellainenkin esitys kuin paraikaa ohjelmaan kuuluva perhostanssi, oli niin loisteliaan värikäs ja mikseipäs myös taiteellinen, että siitä olisivat lapset vallan haltioissaan. Voisihan joku kenties kuvia katsellessaan huomauttaa, että esiintyjät olivat liian kevyesti puettuja, mutta siihen seikkaan ei siellä kiinnitä kukaan huomiota, muussa esiintymisessä on niin paljon katseltavaa, — ja sitä paitsi siihen tottuu.

Luettelossamme oli sitten sen niminen paikka kuin Grand Guignol. Se on teatteri ja omistajaksi sekä ylläpitäjäksi mainitsi Pariisinopas jonkunlaisen sadistiseuran. Heillehän eivät tavalliset draamat riitä tunteiden kiihoittajiksi, vaan esityksissä täytyi olla jotakin eläimellistä ja raakaa — kuten elokuvayleisökin on jo alkanut vaatia.

Grand Guignolissa kulkee muuten esitys tavallisen teatterikappaleen puitteissa jatkuvasti kehittäen tunteiden ristiriitoja loppukohtausta varten, joka on sitten kaiken kruunu. Varsin suosituksi oli tullut hiljattain esitetty kappale, jonka loppukohtauksessa toinen päähenkilöistä kimmastui niin perinpohjin, että kaivoi vastapelaajaltaan silmän päästä. Katsomo oli ollut vallan hurmioissaan, ja monet tulivat useampaan kertaan vain viimeiseni näytöksen ajaksi saadakseen yhä uudelleen nähdä, sen silmänkaivamisen.

Ostimme siis liput Grand Guignoliin ja katselimme jännityksellä näytelmää. Kieltä taitamattomana en siitä käsittänyt kuin osan, toiset selittivät sen pääkohdissaan. Eikä sisältö kaikkein tärkein ollutkaan, vaan loppukohtaus.

Juoni oli muuten se, että nuori mies surmaa jonkun, muistaakseni morsiamensa, asia tulee ilmi, ja nuorukaista säästääkseen ottaa vanha isä syyn niskoilleen, ja hänet sitten kait hirtettiin. — Kaikki nämä tappoasiat tapahtuvat kulissien takana, eikä katsojaa vaivata ollenkaan tällaisilla tavallisilla filmivedoilla, vaan hän saa vuoropuheista ja miineistä selvän tapahtumista. Ja täytyy sanoa, että esittäjät veivät osansa kunnialla läpi, näytteleminen oli aivan ensiluokkaista. — Nyt tulee syylliselle nuorukaiselle katumus ja kovat tunnonvaivat, ja hän päättää lopettaa itsensä. (Siitä kehittyy nyt loppukohtaus.) Mutta kuinka hän tämän itsemurhan tekee? Ampuuko hän itsensä vai ottaako hän ehkä myrkkyä? Ei sinnepäinkään, sehän olisi liian jokapäiväistä ja inhimillistä. On keksittävä jotain repäisevämpää, julmempaa. Hän etsii sudenraudat, asettaa ne vireeseen näyttämön pitkälle pöydälle. Sitten käy hän pöydälle seljälleen, niin että pää tulee sudenrautojen kohdalle, ja takaraivollaan virityslevyä painaen laukaisee raudat, jotta kaula jää sankojen likistykseen. Juuri tällä momentilla esirippu laskee, sillä se on näytöksen huippukohta, jota kaikki ovat odottaneet. Yleisö on valloitettu, se taputtaa käsiään, huutaa ja jää odottamaan paikoilleen, kunnes sankari ilmestyy esiripun takaa ottamaan suosionosoitukset vastaan. — Äitelää, naurettavaa, sirkustemppuja, sairaan mielikuvituksen keksintöä.

NYKYAIKAISIA MUKAVUUKSIA.

Muistan kerran jonkun häveliäisluontoisen henkilön julkisen sanan kautta moittineen sitä seikkaa, että Valtioneuvoston pihalle rakennettuun peltiseen laitokseen on sisäänkäynti tehty avoimen pihan eikä seinänpuolelta. Asiahan oli mainitsemisen arvoinen, sillä jos kerran tekee piilopaikan, niin tekee sen sitten mahdollisimman piiloon. Mutta rakennusmestari oli nähtävästi ottanut oppia muualta maailmasta ja arvellut, että mukavuuslaitoksessa täytyy olla selvä sisään- ja uloskäynti.

Tämä juttu tuli mieleeni katsellessani Pariisissa vastaavanlaatuisia paikkoja. Siellä ei oltu pantu niin paljon painoa siihen, että pääsisi erikoisemmin piiloon, pääasia oli se, että sai mukavasti asiansa toimitetuksi. Rakennustavaltaan niitä oli kahdenlaisia, toisia jotka muistuttivat meikäläisiä puhelinkioskeja, tosin suurempia, ja joissa alaosa oli ilman seiniä, toisia taas, joissa seinä ulottui maasta miehen vyötäisten kohdalle, mutta seinättömästä yläosasta saattoi vapaasti katsella katuliikennettä. Eivätkä ne olleetkaan mitään nurkka-paikkoja Montparnassella oli rautatieasemaa vastapäätä katukäytävälle pystytetty yksi sellainen, ja siinä se seisoi kenenkään mieltä pahoittamatta toisten — tupakka- virvoitusjuoma- y.m. kioskien rinnalla. Marseillelaiset eivät katsoneet tarpeelliseksi nähdä senkään vertaa vaivaa tuollaisen pikkuasian takia. Rautatieaseman komean portaiston muurinsyrjään oli asetettu korokkeita ja niitten päivänpuoleiselle sivulle hiukan kaareva levy, joka muuten oli vallan tarpeeton siinä ja käsittääkseni toimikin vain kylttinä.

Saavuttaessa itäiseen Eurooppaan, muuttuvat mukavuudetkin yksinkertaisemmiksi. Turkkilaisten ja kreikkalaisten hotellien ilmoituksista päättäen — niissä kun luvataan kaikki komfortit — luulisi ensityökseen saavansa kunnollisen kylvyn. Kysyt kylpyhuonetta, mutta kysymystäsi ei ymmärretä. Selität, että pesua pitäisi, pesemistä matkan jälkeen.

Ahaa, jopas läksi järki luistamaan! "Voilà mösiöö, kyllä on, tännepäin vain!" Sinut johdetaan pieneen pimeään putkaan, ja vasta hetken kuluttua äkkäät laitoksen tarkoituksen, ellet sitä jo heti ole nenälläsi huomannut. Mutta Konstantinoopolissa tuoksuu koko hotellin käytävä samanlaiselle, ettei aina oikein tiedä, missä vaeltaa. Kun silmäsi tottuvat pimeään, näet, että lattiaan on porattu noin nyrkinmentävä reikä. Reiän kummallakin puolen hiukan etuviistoon näet myös kaksi sementtistä, suurehkon saappaanpohjan kokoista jalansijaista, — kantapää reikää kohti — jotka ikäänkuin kutsuvat sinua astumaan niille. Senjälkeen saavat omat mielihalusi määrätä, kuinka olet ja elät.

Turkkilainen on tarkka paperille, kun heillä ei ole paperipuita, ja turhaan katselin itselleni jotain luettavaa. Aikani kuluksi lueskelin taskustani käteensattuneita vanhoja kirjeitä. Lähemmin tarkastellessani tätä putkaani huomasin toisen kantapääni kohdalla seinässä noin korttelin korkeudella permannosta vesihanan, joka sitä koetellessani toimi moitteettomasti. Alussa luulin sitä rakennusteknilliseksi virheeksi, mutta myöhemmin kuulin selityksen. Siinähän näet kädenulottuvilla — oleskellessasi niillä saappaankuvaisilla — oli pesulaitos, huuhtelulaitos, joka teki enemmät pesemiset kuten myös lektyyrin tarpeettomaksi. Eikä sitä turkkilainen jätä koskaan käyttämättä. En aluksi tätä oikein uskonut, ennenkuin "oikea" turkkilainen sen minulle vakuutti.

Hän sanoi, että siihen on omat pätevät perinnäissyynsäkin ja kysyi, olenko huomannut rahvaanmiesten housuja, kuinka ne riippuvat polviniveliin saakka. Lähemmin tarkasteltuani sivuuttamiamme henkilöitä — kuljimme paraikaa sillalla — huomasin tosiaan, etteivät ne roiku kuten pohjolan jätkän housut roikkuvat, vaan että housujen takalistoon oli ommeltu lisuke, noin arviolta kahdesta viiteen kiloon vetävä pussi. Näin säästyi päivänmittaan kuluttamasta kiireellistä työaikaa turhanpäiväisyyksiin, ja kun illalla tuli kotiin, saattoi helposti putkalaitteessa hurauttaa kerralla sen päivän saavutukset, mutta silloin oli myös se vesikraana siinä kantapään vieressä varsin tarpeellinen.

Kreikkalaisilla taas ei näitä huuhtelulaitoksia ollut ainakaan niissä paikoin, joissa kävin, vaan hei ovat omaksuneet melkoisessa määrässä toisten eurooppalaisten tapoja.

Yllämainitussa ja välttämättömässä paikassa oli siellä jalansijaisten kummallakin puolen käden ulottuvilla paperikori, ja niissä sanomalehden kappaleita, vasemmanpuoleisessa sileitä, oikeanpuoleisessa rypistettyjä. Matkustaja sai nyt mielensä mukaan siirrellä paperipalasia toisesta korista toiseen, mutta piti varoa, että siirsi ainoastaan sileitä rypistettyjen koriin eikä päinvastoin. Illalla se rypistettyjen kori sitten olikin tavallisesti aivan täynnä.

Koko muhamettilainen maailma Aasiassa on muuten omaksunut turkkilaisen systeemin, mutta kun heillä ei ole vesijohtoja kuin poikkeustapauksessa, ovat he ottaneet käytäntöön kannut. Ne ovat kuin meillä puutarhakannut, pitkätorvisia, tosin ilman vedenhajoittajasuppiloa, ja ne ajavat aivan saman asian kuin vesijohto. Rautateille ei näitä, kannuja ole pistoovattu, jonkatakia oikeauskoinen arabialainen kuljettaa matkustaessaan mukanaan tällaisen kannun. Hätätilassa se voi palvella juomavesiastianakin, mutta tavallisesti on jokaisella juomavettä varten savipullo. Myöskään ei oikeauskoinen muhamettilainen mielellään mene heilahtelevan rautatievaunun yksityisosastoon, vaan odottaa siksi, kunnes juna pysähtyy, jolloin hän poistuu vapaaseen ja rauhalliseen luontoon ja kääntää kasvonsa Mekkaan päin.

Ravintolavaunussa oli päivällisaika ja tarjottiin juuri riissiä öljyssä paistettujen lihapalasien kera, kun juna pysähtyi pienelle asemalle aavikolla. Silmänkantamiin ei ollut puuta, ei pensasta, ääretön lakeus vain kaikkialla. Oikeauskoinen arabialainen katsoi ajan rukoilemiselle otolliseksi, otti mattonsa, etsi soveliaan paikan jonkun matkaa ravintolavaunusta, ja alkoi pyhän toimituksen. Joka toinen oikeauskoinen arveli myös hetken lyöneen erästä toista toimitusta varten, jonkavuoksi otti vesikannunsa ja käveli myös ravintolavaunun edustalle, asetti kannun maahan ja kyykistyi siihen toisen uskonveljen viereen. Ravintolavaunussa istui amerikalaisia ja englantilaisia turisteja nauttimassa päivällistään, mutta syönti jäi kesken, sillä kaikki olivat kiinnostuneita näkemään sitä lopputoimitusta. Se jäi meiltä kuitenkin näkemättä, sillä juna läksi liikkeelle ja lisäksi viheltämättä, kuten se tekee aina Bagdadin radalla. Rukoileva muhamettilainen ensimmäisenä äkkäsi junan olevan liikkeessä, tempasi mattonsa ja alkoi juosta jälestä. Sitten vasta se kyykistelevä huomasi katsoa taakseen, ponnahti pystyyn kuin vietereillä, sieppasi kannunsa kaulasta ja läksi otattamaan junan jälestä. Ei hän kerinnyt järjestelemään vaatteitaankaan, joten tämän tästä oli vähällä kompastua pukunsa laskoksiin, mutta kiirettä täytyi pitää. Mies oli jo melko ijällisen näköinen, mutta nopeasti hän liikutteli jalkojaan ja pääsikin lopullisesti vaunuunsa. Hauskan hetken hän kuitenkin oli valmistanut toisille helteen uuvuttamille matkustajille, sillä koko juna ulvoi naurussaan.

MARSEILLESSA.

Tavallisesti suunnitellaan matkat siten, että päivät vietetään kaupunkipaikoissa ja öisin matkustetaan. Tätä emme kuitenkaan tahtoneet tehdä, sillä rautatie Pariisi-Lyon-Marseilles kulkee miltei pitkin vanhaa ja historiallista, niin usein romaaneissa kuvattua postitietä, että sen kannattaa päivälläkin matkustaa. Eikä suinkaan mene aika hukkaan siltä, joka tämän matkan päivänaikaan tekee, niin paljon katselemista on tien varrella. Tällä reitillä näkee Ranskan keskuksen, maan luonteen ja sen pääasiallisimmat elinkeinot. Sen nähtyään vasta käsittää, miksi meillä kieltolakimaana on ollut pakko solmia erikoislaatuinen kauppasopimus Ranskan kanssa. Ei Ranskalla ole metsiä eikä voita, mitä myydä ulkomaille, mutta sillä on viinamäkiä. Näkeehän siellä tosin kauniita pyökki- ja tammilehtoja, mutta valtaisimman osan ratavarsimaisemista täyttävät hyvinhoidetut viinitarhat. Kun ensin on päiväkauden vaununakkunasta katsellut Saksassa Lüneburgin nummen surullisen yksitoikkoisia maisemia, nauttii sitä enemmän tästä Etelä-Ranskan vaihtelevasta luonnosta. Jos vielä näkisi järvenselän jossain siintävän taikka solakkavartisen männikön peittävän vuorien rinteitä, olisi kuva meikäläiselle yhä mieluisampi. Mutta niitä ei ole Ranskanmaalle — nimittäin tälle reitille — luotu. Rhône on kaunis kyllä lehtorantoineen, mutta sen vesi on vaaleansavista. Vuorenrinteet ovat kuin viheriäistä mattoa, mutta siellä kasvaa vain Pinus montana, vuorimänty, joka ei jaksa päätään kohottaa korkeammalle kuin meillä isokasvuiset katajat.

Ennenkuin päästään Marseilleen, peittää jo pimeys näköalat, ja silloin joutaa seurustelemaan kanssamatkustajiensakin parissa. Se ei ole läheskään niin vaikeaa kuin pohjoismaissa, sillä ihmiset ovat täällä miltei yhtä avomielisiä kuin minä.

Samassa vaunuosastossamme matkustaa unkarilainen tilanomistaja vaimonsa ja äitinsä kanssa! He ovat erinomaisen herttaista väkeä, ja vanharouva rakastui heti minun vaimooni. Minä taas rakastuin siihen nuorempaan rouvaan, ja nyt meillä riitti puhumista koko illaksi. Luulen, että he olivat varsin varakkaita, sillä tilanomistaja ei puheistaan päättäen ollut tehnyt eläissään mitään muuta kuin matkustanut kaikki maailman kolkat — paitsi tietysti sota-aikana, jolloin hän oli upseerina palvellut ratsuväessä. Hän tunsi kaikki maailmankolkat ja ulkomuististaan pyytäessäni suositteli hotelleja ja ihmisiä missä vain. Kysyin, minne he olivat matkalla, ja hän sanoi, että vanha äitinsä oli halunnut nähdä Marseillea, jonka vuoksi olivat kaikin lähteneet "pienelle" matkalle.

Marseille on muuten kaupunki, johon meriasioihin innostuneen kannattaa tutustua, sillä siellä on Ranskan etelämaakaupan keskus. Satamalaitteet ovat suuret ja ensiluokkaiset, niin että autokin, joka vei meidät vain kolmannen osan laiturin pituudesta, jonne uteliaisuudesta läksimme katselemaan, vaati melkoisen lisämaksun päästäkseen takaisin kaupunkiin, Kyllähän sen lisämaksun olisin muuten maksanutkin, mutta kun senpuolen autoilla on niin mahdottoman ruma ääni, kieltäydyin.

Minun mielestäni autolle kuuluu komia bassoääni tai ainakin barytooni, se vastaa niin hyvin auton olemusta. Mutta jo Pariisissa olin harmikseni saanut kuulla kaikenlaisia kimeitä ulvahduksia, jotka häiritsivät mielestäni katurauhaa. Marseillessa nämä äänet tulivat yhä kimeämmiksi ja Nizzassa ne muuttuivat suorastaan korviavihlovaksi piipitykseksi häiriten yörauhankin. Mutta sitten tulin ajatelleeksi, että ne kenties koettavat täten kunnioittaa kuuluisan tenorin Caruson muistoa, vaikka kylläkin yrityksessään pahasti erehtyivät.

Kun ei tarkoitukseni ole kirjoittaa mitään pätevää maantieteellistä oppikirjaa, vaan ainoastaan näkemyksiäni, en myöskään ryhdy kuvaamaan Marseillen kaupunkia historiallisen pohjan, väkiluvun tai kaupan perusteella. Koko ajan siellä ollessani oli minulla kuitenkin jonkinlainen tuntu, että tämä ei ole enää Ranskanmaata, vaan mieluummin Portugalliaa. Siihen vaikutti tietysti etupäässä läheinen yhteys välimeren eteläpuolisten seutujen kanssa sekä katuelämä yleensä. Väestö monin verroin kirjavampaa kuin Pariisissa, ja huuto sekä melu samoin monta kertaa suurempi.

Pari katukuvaa:

Matkalla asemalta pääkadulle istui katuviereen lyykähtäneenä vanha naisihminen, joka näkyi siinä torkkuvan. Arvelimme häntä joksikin kaupustelijaksi, joka on siihen istunut levähtämään, vaikkakaan emme vielä silloin olleet sellaisiin näkyihin tottuneet. Kun yömyöhäisellä palasimme samaa! tietä takaisin, istui hän siinä samassa asennossa peitettynä, kuten aamullakin. Rääsyläjäksi olisi sitä pimeässä luullut, ellei päivällä olisi nähnyt, että ihminen siinä oli. Seuraavana aamuna, kulkiessamme ohi, istui hän yhä paikallaan, ei jäsentäkään ollut liikauttanut ja yhä edelleen iltamyöhäiseen saakka. Minusta tuntui mahdottomalta, että ihminen voi istua liikahtamatta kuin kuvapatsas kaksi päivää ja yhden yön ja sanoinkin, että kuollut sen täytyi olla. Kun ei kuitenkaan aivan lähellä seisonut poliisi kiinnittänyt pienintäkään huomiota olentoon, en minäkään mennyt häntä ravistelemaan. Tuli kolmas aamu, ja uteliaisuudesta kiiruhdin paikalle katsomaan. Ja siinä hän istui yhä, aivan kuten eilenkin eikä pieninkään liike osoittanut, että siinä oli elävä olio. Parisen tuntia viivyin kaupungilla, mutta kun palasin, oli paikka jo tyhjä. En tiedä sitten, oliko hän ollut elävä vai kuollut, jälkimmäistä otaksumaa pidän todennäköisempänä.

Kananmunakauppias oli järjestänyt asiansa käytännöllisesti. Hän oli ottanut basaariin mukaansa koko kanalan. Siinä ne olivat seinänvierustassa kolmessa kerroksessa, ja joka kanalla oli juuri niin paljon tilaa, että mahtui munansa tipauttamaan. Kotona nähtävästi ei ollut ketään kanojen hoitajaa, ja kun basaarissa piti myydä muutakin pientä ruokatavaraa, niin siinähän se meni kanojen ruokkiminen saman tien ja aina oli tuoreita munia tarjottavana. Kun ostaja tuli, katsottiin joka kanan takalisto ja pienistä luukuista noukittiin munat pois. Samalla näki ostajakin, minkälainen oli munan antaja ja aina tiesi saavansa tuoretta tavaraa.

Tapa, jota meillä ei vielä ole jaksettu ottaa yleiseen käytäntöön, vaan joka on jokaisella marseillelaisella kuin veressä, on se, että hautaussaatolle osoitetaan kunniaa pään paljastamisella. Ajoimme erään hautaussaaton ohi, ja kummallakin katuvierellä paljastui jok'ainoa pää, ja ihmiset pysähtyivät hetkeksi, kunnes ruumisvaunut olivat sivuuttaneet paikan. Myös autonajaja hiljensi vauhtia ja paljasti päänsä. Niin piintynyt tämä tapa on siellä, että kun toisen kerran sivuutimme tyhjät ruumisvaunut, niin autonohjaaja taaskin hiljensi vauhtia ja nosti lakkiaan. Sillä kertaa minä jätin sen tekemättä.

MONTE CARLO.

Kun kerran tulee Rivieralle, niin vaatii käydä Monte Carlossakin maankuuluja pelihuoneita katsomassa, jossa ruletti lakkaamatta pyörii ja raha vaihtaa omistajaa.

Sinne ei kuitenkaan mennä ilman muuta niinkuin johonkin biljardisalonkiin, vaan menijästä otetaan eteishallissa tarkka selko. Passi tarkastetaan, nimet ja asunnot viedään paksuihin kirjoihin ja vasta sitten annetaan lippu kouraan, joka oikeuttaa astumaan pelihuoneisiin, kaikkein pyhimpään.

On paras peliaika, kymmenen korvissa illalla, mutta väkeä vähänlaisesti, — kuitenkin niin paljon, että joka pöytä on käytännössä. Talvisesonki on näet päättynyt eikä kesäsesonki ole vielä alkanut.

Omituisen hiljaista on pelihuoneissa, siellä puhuvat vain rulettipyörä ja pelimarkat, ja ihmiset katselevat jännittyneinä pienen pallon liikkeitä odottaen, mihin se pysähtyy. Pelissä välttämättömät sanat lausutaan hillitysti puoliääneen, eikä muihin puheisiin ole kenelläkään aikaa. Lattian pehmeät matot vaimentavat askeleenkin kaiun, ettei sekään pääse häiritsemään jännittyneitä mieliä.

Keskikohdalla rulettipöytää istuu korkealla tuolilla pelin ylivalvoja, jonka tehtävänä on ainoastaan valvoa, että peli käy sääntöjen mukaan. Itse pelin menon hoitaa kaksi miestä, yksi kummallakin puolen pöytää. He maksavat voitot ja korjaavat tappiot pitkillä haravoilla sekä pyörittävät rulettihyrrää. Pöydän päässä istuu jonkunlainen esipelaaja. Hän on yleisöä varten ja pelaa sellaisten rahoilla, jotka eivät itse hirviä heittää rahojaan vihreälle veralle. Jos häviää, niin sillä hyvä, jos voittaa, on esipelaajalle maksettava prosentti. Varsin paljon häntä näkyivät käyttävän, etenkin naisihmiset, ja useasti hän myös voitti.

Entä pelaajat?— Ne voisi jakaa useampaan eri kategoriaan pelitapansa ja esiintymisensä perusteella. Näemme ensin turistipelaajan, liikkuvimman kaikista, joka kulkee pöydästä toiseen, heittää rahan umpimähkään minne sattuu, tai korkeintaan koettaa käyttää samoja numeroita ja värejä kuin joku vanha ammattipelaaja juuri sillä kertaa sattuu käyttämään, voittaa joskus, mutta pääasiassa häviää. Suurin mahdollinen voitto on 35-kertainen, ja sattuuhan se sokeankin kanan noukkaan jyvä joskus. Muistan kerrankin eräässä pöydässä, kun kaikki pelaajat jo olivat asettaneet panoksensa ja jännittyneinä odottavat hyrrän asettumista. Silloin tulee kuin ammuttu nuori naishenkilö toisesta pöydästä, huutaa "nolla" ja heittää rahansa veralle. Pallo pysähtyy — nollalle, ja nainen korjaa 35-kertaisesti panoksensa. Nämä ovat niitä onnenpotkauksia, joita sattuu vain perin harvoin samalle pelaajalle.

Sitten siellä on pelaajia, jotka luulevat keksineensä systeemin. Heitä on opettelevaisia ja vanhempia, rauhallisia ja hysteerisiä. Luulen, että siellä on sellaisia, jotka ovat ainakin yhden vuosikymmenen viettäneet pelisaleissa. Kalpeita, miltei luurangoiksi laihtuneita, harmaatukkaisia naisia, jotka kiiluvin silmin seuraavat pallon liikkeitä ja vapisevilla sormillaan, jotka ovat kuin haikaran varpaat, siirtelevät pelimarkkoja pöydällä. He eivät näe eivätkä kuule mitään, mitä ympärillään tapahtuu, koko heidän huomionsa on kiinnitettynä yksinomaan pieneen valkoiseen palloon ja ruudulliseen verkaan.

Oikeat systeemipelaajat pitävät tarkkaa kirjaa pelin menosta. Jokaisen heiton tuloksen he merkitsevät muistiin, niin numeron kuin värin. Moni on systeemillä pelannut ja hävinnyt omaisuutensa, mutta paljon kuuluu olevan sellaisia, jotka elävät yksinomaan systeemillä.

Istuin tällaisen pelaajan vieressä ja katselin hänen pelitapaansa. Edessään oli muistikirja, joka oli täynnä numeroita kuin logaritmitaulu. Sitä hän tarkasteli, vain sivusilmin seurasi palloa, mutta ei pelannut. Näytti siltä kuin ei peli olisi liikuttanut häntä ollenkaan.

Sitten yhtäkkiä hän heitti jollekin ruudulle 500 frangia ja voitti samanverran takaisin. Jätti molemmat viisisataset paikoilleen ja voitti uudelleen, teki sen vielä kerran ja taas voitti. Nyt keräsi hän rahat eteensä ja alkoi tutkistella muistikirjaansa ja tehdä sinne merkintöjä eikä pitkään aikaan pelannut ollenkaan. Sitten tuli taas "tuuri" ja hän voitti, mutta minä pidin varani, heittelin rahojani samoihin ruutuihin kuin hänkin ja voitin. Muutaman kerran se onnistui, mutta sitten hän hävisi ja samoin minä, kunnes hän lopetti ja siirtyi toiseen pöytään.

On olemassa systeemi, jolla voittaa varmasti, mutta pienillä summilla pelaten saa istua siellä monta iltaa, ennenkuin voitot miltään tuntuvat ja suuremmilla panoksilla pelaten, jolloin voittokin nopeammin kasvaa, tarvitsee olla melkoinen pääoma eli vararahasto pelissä käytettäväksi. Jos nimittäin pelaa yksinomaan joko mustaa tai punaista, taikka sitten paria tai paritonta ja joka kerralla hävitessään panee häviämänsä summan kaksinkertaisena peliin ja voittaessaan alkaa aina alusta eli pienimmästä panoksesta, ei häviämisen mahdollisuutta ole olemassa. Tiedän sellaisia, jotka tätä systeemiä käyttäen ovat pelihuoneesta lähteneet melko paksulla lompakolla.

Mutta ikävän vaikutuksen teki se, että pelin hoitajat ja muut talon puolesta siellä istujat harjoittivat pelissä suoranaista petosta. Kolme kertaa näin yhtenä iltana tehtävän sellaista, josta reilummissa oloissa olisi vedetty puukko pöytään.

Minua vastapäätä pöydän toisella puolen istui eräs rouva, joka pelasi sarjoilla. Kyseessä olevana kertana muistan hyvin, mihin hän pani rahansa, koska itse heitin 10 frangia vastakkaiselle puolelle. Minä hävisin, hän voitti panoksensa viisikertaisena, ja pelinohjaaja työnsi hänelle rahat. Mutta esipelaaja pöydän päässä veti haravallaan rahat takaisin väittäen, että ne kuuluivat eräälle toiselle naisihmiselle, joka seisoi hänen takanaan. Pelinohjaaja kyllä tiesi, kenen rahoja ne olivat, mutta myötätunnosta esipelaajaa kohtaan ei puhunut sanaakaan, ja meidän toisten vakuuttelut eivät auttaneet mitään. Vetosimme pelinvalvojaan, mutta hyrrä oli jo uudelleen pyörimässä eikä hänellä ollut aikaa kuunnella, ja silleen asia jäi.

Hetkistä myöhemmin sattui erään nuorukaisen panos voittamaan. Hän keskusteli juuri jonkun toverinsa kanssa eikä huomannut voittoaan. Tämän äkkäsi pelin ohjaaja ja haravoi nopeasti voiton pelin kassaan. Joku huomautti tästä nuorukaiselle, joka tuli vaatimaan voittoaan pelin ohjaajalta. Tämä koetti ensin väittää vastaan, mutta silloin me nostimme äläkän, ja mies sai rahansa.

Eräässä pöydässä pelasi muuan systeemillä suurilla panoksilla mustaa väriä. Usean kerran peräkkäin oli tullut punainen, ja hän oli joka kerta kaksintanut panoksensa, joten häviönsä oli jo varsin huomattavissa tuhansissa. Jos nyt olisi tullut musta väri, olisi hän saanut kaikki häviönsä takaisin eli alkuperäisen panoksen 100 frangia voittoa. Mutta sitä pelinhoitaja pelkäsi ja sulki pöydän sanoen, että on liian vähän pelaajia ja kehoitti menemään toisiin pöytiin. Tämän hän teki vasten kaikkia pelin sääntöjä, sillä ainoastaan silloin on pelinhoitajalla oikeus sulkea pöytä, kun joku "räjäyttää" pankin s.o. vie kassan tyhjäksi, taikka sitten jos muuten lopettaa, niin on edeltäkäsin ilmoitettava, että sillä ja sillä kellonlyönnillä pöytä suljetaan.

Tällaiset seikat tekivät vastenmielisen vaikutuksen katselijaankin eivätkä ole kunniaksi pelihuoneelle, joka kehuu pelitapojaan rehellisiksi.

Jos ken sinne joutuu ja innostuu pelaamaan, niin pitäköön sormensa valmiina korjaamaan mahdolliset voitot, sillä niitä ei tuoda käteen ja siellä on monta ottajaa.

TEEMME ALPPIMATKAN.

Hyvin moni matkustaa Nizzaan ihailemaan Välimeren sineä — joka sivumennen sanoen ei ainakaan vielä huhtikuun lopulla ollut niin sininen kuin miksi sitä sanotaan — ja mieli tekisi nähdä samalla vähän laajemmaltikin ympärilleen, kun kerran niin pitkälle on tullut. Tekisi mieli kiipeillä alpeilla ja katsella laajoja näköaloja, mutta Riviera on houkutteleva ja alppien kiipeileminen työlästä eikä lopulta ole enää aikaa enempää kuin tilaisuuttakaan alppiurheiluun.

Niin kävi meillekin, että olisimme saaneet katsella alppeja niiden alimmalta räystäältä, elleivät nizzalaiset, turistien tavat tuntien, olisi asioita jo ajoissa järjestäneet. Kun hotellissa pahoittelimme, että nyt ne jäävät alpit näkemättä, oli heillä heti ehdotus valmiina. "Eipä ollenkaan", sanoivat he, "jos haluatte, pääsette sinne autolla (en muista enää, kuinka monen tuhannen metrin korkeuteen). Matka kestää päivän ja maksaa vain 20 frangia hengeltä."

Heti suostuimme, matka päätettiin, ja auton piti aamulla olla määrätyllä kellonlyönnillä hotellimme edustalla. Niin tapahtuikin, mutta minua vielä puuttui, sillä olin lähtenyt tupakan ostoon, ja sillä saa olla tarkka vainu, joka Nizzassa äkkiä löytää tupakkakaupan; siellä saa elää alituisessa tupakannälässä. Mukaan kuitenkin kerkisin ja läksimme nousemaan.

Vaunu oli hienointa laatua omnibusmallia, voimakaskoneinen, sillä pienillä hevosvoimilla ei niitä mäkiä noustakaan. Tie oli vartavasten laitettu tällaisia turistimatkoja varten. Se kulki seudun ihanuuksia ja näköaloja näytellen, kiemurteli kuin lampaansuoli tuhansissa mutkissa rinteeltä toiselle yhä vain nousten kohti korkeuksia.

Saavuimme eräälle penkereelle, josta oli julkinen näköala yli kuljetun taipaleen kauas Välimerelle, ja matkustajien sallittiin nousta jaloittelemaan.

Siellä oli jo turisteja odoteltu, sillä kaikenlaisia virvokkeita oli saatavana pienessä paviljongissa, samoinkuin seudulle ominaisia pikku muistoesineitä.

Virvokkeet tekivät kauppansa, muistoesineet eivät, hetkinen katseltiin maisemia, mutta kaikkien mieli paloi ylöspäin ja niin lähdettiin taas nousemaan.

Olin pitkän matkaa katsellut vuoriperää, johon tie oli uurrettu, se kun näytti aivan lahonneelta ja palaneelta. Arvelin ilmiön johtuvan jonkunlaisesta maan tuliperäisyydestä, sillä nämä etelänpuoliset syrjänteethän ovat kuuleman mukaan tuliperäisyydelle alttiita, ylempänä varmasti tapaisin oikeata kovaakin kiveä. Mutta virsta vieri, tie kohosi eikä kiven laatu muuttunut sen kummemmaksi, yhtä vaaleanlahoa näyttivät alpit olevan läpeensä. — Koulupoikana olin aina ihmetellyt, kuinka Hannibal ryhtyi niin suurisuuntaiseen työhön, että polttamalla rupesi raivaamaan tietä sotajoukolleen alppien yli, sillä arvasin sen olevan äärettömän hidasta hommaa. Nyt vasta, nähtyäni alpit, käsitin tämän työn mahdollisuuden, sillä hätäkös tuollaiseen, valmiiksi lahoon pintaan on tietä raivata, sehän sortuilee jo itsekseenkin. Ei vainkaan suomalaisen kallion kylkeen noin vain tietä polteta yhtä ylikävelyä varten. Vaatii olla eri vetimet, ennenkuin suomalainen graniitti palasen syrjästään luovuttaa.

Mutta kenties en ole asiaa käsittänyt sen taiteelliselta kannalta, joka ehkä vaatii, että alppien tulee olla vanhannäköisiä. Näissä etelämaissahan kaikki on sitä arvokkaampaa, mitä sortuneempaa se on, koska se silloin on antiikkista, ja laho vuoren kylki on silloin myös antiikkista.

Saavutimme sitten kohdan, jossa ohjaaja sanoi, että tämän korkeammalle ei enää päästä, kun ei ole tietä, ja herrasväki voisi vaikka syödä päivällisen tässä alppihotellissa, sillä vasta kolmen tunnin kuluttua lähdemme alaspäin. Emme olleet vielä varsin korkealla — palmujakin kasvoi siellä — ja tästähän vasta ne kiivettävät alpit alkoivatkin, mutta joka tapauksessa oli paikka jonkinlainen kukkula, joka antoi kaikkiin suuntiin ja näytti meille alppien ihanuudet. Täältä katsoen näytti Välimerikin jo berliininsiniseltä, ja minä vedin takaisin huonon arvosteluni, jonka olin siitä aikaisemmin antanut.

Matkustajien mukavuutta silmälläpitäen oli korkeimmalle kohdalle rakennettu betonista lava, jolta oli laajin näköala. Siellä hampaaton italialainen trubaduuri hurmasi laulullaan naismatkustajat ja sitten keräsi miehiltä rahat pois. Myös toisia turistikalastajia oli kerääntynyt paikalle. Hotellin ulkopuolella koetti Ferhatta Akli pettää minua mattokaupassa, siinä kuitenkaan onnistumatta, ja kaikenlaisia "alppiesineitten" kaupustelijoita pyöri ympärillä tarjoten tavaroitaan "sattumalta erittäin halvalla" ja "ainutlaatuisina tilaisuuksina" j.n.e.

Kun olimme hotellissa nauttineet kalliin päivällisen, oli jo aika lähteä paluumatkalle. Se kulki ensin Mentonin kaupungin läpi Italian rajalle, jossa sallittiin jalkaisin käydä italialaisiakin tervehtimässä, ja iltahämärässä saavuttiin Monte Carloon. Ei ollut vielä oikea peliaika, joten emme käyneetkään Casinolla, muuten vaan ihailimme istutuksia sekä poikkesimme pikimältä baarissa.

Viimeisen taipaleen Monte Carlosta Nizzaan säästi autonohjaaja iltavalaistuksen ajaksi, ja sen matkan kannattaa tosiaan tehdä silloin, kun kaikki sähköt vuorenrinteillä on kierretty palamaan.