On itsestään selvää, että niin etevä ja samalla yksilöllinen näyttelijätär kuin nti Aalberg tulee muodostamaan oman koulunsa sillä näyttämöllä, johon hän kuuluu, sitäkin suuremmalla syyllä, koska se toistaiseksi on ainoa suomalainen. Mutta voi olla kokonaan toinen kysymys, onko neiti Aalbergin näyttelemistapa erikoisen sopiva tyypin muodostamiseen. Ennen kaikkea kaksi piirrettä muodostaa hänen taiteensa merkillisen lumousvoiman: ihmeellisen pehmeä plastiikka ja lapsellisen hyväilevät äänenpainot. Näitä kahta vaikutuskeinoa hän itsekin joskus on tullut käyttäneeksi liian paljon, kuten esim. Maria Stuartin 3:ssa näytöksessä, missä hän kyllä leikkii äänellään; se, jos se tulee alemman asteen näyttelijöille maneeriksi, vaikuttaa ehdottomasti epäedullisesti. Tarvitsee vain nähdä viimeisen näytöksen kohtaus itkevine kamarineitoineen, huomatakseen, että tämä sisäinen näyttelemistapa, joka lahjakkaan nti Aalbergin edustamana muodostaa hänen varsinaisen voimansa, muuttuu omituiseksi, jos sitä käytetään metodina. On oikea kummittelukohtaus, kun siinä nuo neljä viisi naista toistavat nti Aalbergia.» —
Ainakin jonkin määrän »lapsellisen hyväilevistä äänenpainoista» Ida
Aalbergin korva lienee ottanut Sarah Bernhardtin puheesta.
Kevätkaudella 1885 Neiglick kirjoitti Minna Canthin »Työmiehen vaimon» johdosta, todettuaan aluksi, että siinä Homsantuu on Birch-Pfeifferin Sirkan kaksoissisar, epätodellinen ja teatraalinen, koska kirjailija ei ole muodostanut osaa elävän luonnon mukaan:
»Neiti Aalbergin näytteleminen on sekin kaikissa kohdissaan harjoitelma ilman mallia. Hänen mustalaistyttönsä on, puvusta alkaen, maalauksellinen, mutta sellaista ei ole koskaan ollut Suomessa, vielä vähemmän on mahdollista, että hän voisi olla vereltään puoleksi suomalainen. Hehkua, hyväilevää hellyyttä, harmonian ja sulon mestarinäytteitä, niitä siinä on ylenmäärin; semmoisia loistavia episodeja kuin esim. tanssi toisessa näytöksessä, sovinto Riston kanssa kolmannessa ja hänen äkillinen ilmestymisensä Johannan ovelle neljännessä. Mutta siihen, joka on useasti nähnyt nti Aalbergin, ei tuo vaikuta erikoisemmin; kaikki on jättänyt jälkeensä muiston jostakin hyvin rytmillisestä, hyvin ajatellusta. Näkee, että suuri näyttelijätär on ottanut hallussaan olevista rikkaista varastoista, saatuaan osan, joka ei ole temmannut häntä mukaansa. Tuommoisista suhteellisen hengettömistä tuotteista helpoimmin havaitsee, kuinka paljon taiteilijan tekniikasta jo on muuttunut maneeriksi. Ja jos Homsantuuta voi pitää kriteeriona, niin nti Aalbergin on heti ruvettava olemaan varuillaan. On kuin tulisi lämpimien intohimojen tulva näyttämölle, kun näkee hänen sinne astuvan, mutta hän on uppoamaisillaan plastiikkaan. Kieltämättä myöskin hänen notkeassa ja jonkin verran pehmeässä luonteessaan on paljon sellaista, mikä houkuttelee juuri tuohon suuntaan; mutta tulella kerta kaikkiaan ei leikitä rankaisematta, ei edes pyhällä tulella, josta nti Aalberg on saanut niin suuren osan.»
Samana keväänä Ida Aalbergin esittämää Ofeliaa Neiglick aluksi moittii alkukohtauksien perusteella. Niissä näyttelijätär on vain kuljeskellut auttamatta katsojaa saamaan kokonaiskäsitystä, siinä osassa draamaa häneltä oli puuttunut persoonallisuutta, oli nähty, kuten joskus muulloinkin, neiti Aalberg eikä kappaleen henkilöä. Mutta sitten tapahtuu loistava muutos:
»Se tapahtuu hulluuskohtauksessa, ja hänen esityksensä on tässä ehdottomasti draamallisen taiteen huipulla. Hyvin mielenkiintoista on verrata nti Aalbergia ja hra Bangia mielipuolisuuden esittäjinä. Voisi sanoa, että heidän näyttelemisessään on sama ero kuin Shakespearen ja Ibsenin realismissa. Nti Aalbergin näytteleminen on rauhallista ja vailla patologisia efektejä; hän kuljeskelee unelmissaan, laulaa oudot balladit monotonisesti, ikäänkuin yhteen kaukaisten äänien kanssa — ikäänkuin kangastuksiin tuijotellen — johtuu ajattelemaan intiaanien vanhaa uskoa hulluudesta, että se on kaunis ja pyhä jumalain lahja. Ofelian hulluudessa on rytmiä, niinkuin Hamletin hulluudessa on metodia, ja tämä rytmi, joka saa aikaan, että
surun, murheen, tuskan, helvetinkin hän tekee viehättävän viehkeäksi,
on nti Aalbergin näyttelemisessä, samoinkuin Shakespearen kuolemattomassa runossa. Kaikkein ihmeellisintä ehkä on, että nti Aalberg, joka, mikäli tiedetään, ei ole koskaan harjoittanut laulua, nyt on luonut parhaan osansa laulamalla siitä parhaan osan. Parempaa todistusta hänen kyvystään sulautua yhteen luomiensa kanssa ei tarvita; kun hän kerta innostuu tehtävään, näyttää hänen näyttelemisensä muodostuvan vastustamattomaksi valloittamiseksi. Tekniikkaa ei näy, runoilijan sanat elävät näyttämöllä, ja silloin hänen liikkeensä mukautuvat hänen sielunelämänsä vivahduksiin, kuten pehmeä silkkipuku mukautuu hänen notkeisiin jäseniinsä.»
Kevätkaudella 1885 Ida Aalberg saavutti Suomalaisessa teatterissa vielä suuren voiton esiintymällä Gretcheninä »Faustissa». Arvostelu ylisti hänen lausuntansa tavatonta ilmehikkyyttä ja hänen itkunsa suunnatonta voimaa.
* * * * *
Kaarlo Bergbom, jolle Suomalaisen oopperan kuoltua puhenäyttämön johto oli tullut melkein vasten tahtoa, ei alkuaikoina voinut olla mikään ammattitaitoinen ohjaaja. Hän oli kyllä suuri kirjanoppinut, mutta näyttämötaidetta hän oli opiskellut pääasiallisesti vain katsomosta käsin. Jokavuotisilla ulkomaamatkoillaan hän kuitenkin koetti kehittää silmäänsä, ja ammattitaitoa hän oppi käytännön koulussa. Kerrotaan hänen sittenkin loppuun asti pysyneen sangen vähäpuheisena ohjaajana. Ne näyttelijät, jotka häntä ihaillen muistelevat, selittävät hänen harvasanaisuutensa ja vähäisen neuvomisensa aiheutuneen siitä, että tohtori kunnioitti näyttelijän yksilöllisyyttä ja antoi senvuoksi mahdollisimman vapaat kädet. Toiset taas vakuuttavat, että tohtori Bergbomilla ei myöhemminkään ollut täyttä ammattitaitoa varsinaisessa näyttämöohjauksessa. Hänen sanotaan suosineen suurta klassillista ohjelmistoa siksi, että tunsi itsensä kykenemättömäksi detaljityöhön, jota moderni ohjelmisto edellytti. Bergbomin ohjaus liikkui suurissa piirteissä, ja hän vetosi näyttelijäin omaan älyyn ja puhetaitoon, jolla klassillisen ohjelmiston pitkiä, runomuotoisia vuorosanoja lausuttiin.
Ohjaajan ja näyttelijän suhde on näyttämötaiteen ehkä suurin probleemi. Ei ole syytä yrittää tutkiskella Bergbomin todellisia mielipiteitä ja vaikuttimia ohjaajakysymyksessä koko laajuudessaan. Riittää, kun sanotaan, että hänellä tuntuu olleen viisaana periaatteena suhtautua eri näyttelijöihin eri tavalla: toisille hänen sanotaan antaneen paljon neuvoja, toisille vähemmän, toisille tuskin mitään.
Ida Aalbergin ohjaaminen tuntuu Kaarlo Bergbomille olleen riemullinen tehtävä. Häntä hän neuvoi enemmän kuin ketään toista, sillä hänestä »sai irti» enemmän kuin kenestäkään toisesta. Heillä oli paljon kahdenkeskisiä neuvotteluja, ja varsinaisissa näyttämöharjoituksissa heidän sanotaan mahtavasti inspiroineen toinen toistaan uusiin keksintöihin ja vaikuttavan tulkinnan löytämiseen. Ida Aalberg, joka oli toistaiseksi verraten vaillinaisesti perehtynyt kirjallisuuteen, kaipasi älyllistä tukea, ja Kaarlo Bergbomin kerrotaan sitä hänelle suoneen.
Ida Aalbergille epäilemättä kertyi vuosien kuluessa sangen suuri kiitollisuusvelka Kaarlo Bergbomia kohtaan. Hän olisi saanut kiittää tätä ohjeista ja neuvoista ja suurista osista, joita sai Suomalaisessa teatterissa esittää ja joiden kehittävää merkitystä ei voi kyllin suureksi arvioida. Hänellä oli paljon omaa, paljon hän oli saattanut tuoda ulkomailta, mutta Suomalaisessa teatterissa, itse näyttämötyössä, hän vasta oli voinut päästä täyteen selvyyteen siitä, miten katsomoa hallitaan ilmeellä, liikkeellä ja puhutulla sanalla.
Jos Ida Aalberg taiteilijana olisi ollut yksinomaan Kaarlo Bergbomin työn tulos, voisi Kaarlo Bergbomin sanoa ihastuneen omaan työhönsä. Bergbom-sisarusten kirjeenvaihto puhuu sangen selvää kieltä siitä, kuinka tavattoman suureksi he Ida Aalbergin kyvyn arvioivat. Heille hän oli ensiluokan taiteilija, joka kohotti kappaleen ja näyttelijäympäristönsä toiselle tasolle, heille hän oli Suomalaisen teatterin tulevaisuuden toivo. Kaarlo Bergbom hemmoitteli Ida Aalbergia enemmän kuin ketään muuta.
Eivät Kaarlo Bergbomin kukat eivätkä uudet suuret tehtävät, ei vanhempien ystävien opettama velvollisuudentunto, ei yleisön ja arvostelun suuri suopeus, mikään ei saanut Ida Aalbergia suostutetuksi uskollisesti jäämään Bergbomin teatterin jäseneksi. Keväällä 1885 hän uudestaan jättää suomalaisen teatterin. Ettei päätös tullut yhtäkkiä, näkee siitä, että hän jo edellisenä kesänä, jolloin oli kierrellyt maaseutukaupungeissa lausunta-iltoja antamassa, oli pyrkinyt vierailemaan Kööpenhaminan kuninkaalliseen teatteriin, mutta saanut, periaatteellisista syistä, kieltävän vastauksen Tämän taidelaitoksen johtajalta, vanhalta Fallesenilta.
Herman Bang, joka kevätkaudella 1885 piti esitelmiä Helsingissä, vaikutti ehkä ratkaisevasti Ida Aalbergin päätöksen syntymiseen. Tämä kirjailija on itse eräässä tanskalaisessa lehdessä kertonut m.m. seuraavaa:
»Ilta illan jälkeen näin Ida Aalbergin esitelmiäni kuuntelemassa. En milloinkaan unohda hänen katsettaan ja muotoaan noina tunteina. Hänessä ilmeni vangin kaipuu. Luentosalin ulkopuolella näin hänet harvoin. Mutta Helsingistä lähdettyäni sain häneltä kirjeen. Kirje oli hätähuuto — huuto, jolla hän mursi ovet suureen elämään: »Huomenna matkustan», hän kirjoitti. »Täällä on vain vankila.»
Ida Aalbergin päätös oli sisäisen taistelun tulos. Hän tiesi loukkaavansa vanhoja ystäviään, mutta hän sai täyden kannatuksen eräältä uudelta ajan hengeltä, jonka oppia hän oli joutunut kotimaassaankin kuulemaan. Hänellä oli kahdenlaisia neuvonantajia, vanhoja ja nuoria. Siitä aiheutui ristiriita.
VIII.
NEUVONANTAJIA JA YSTÄVIÄ.
»Nooran» jälkeen Ida Aalberg oli joutunut läheisiin tekemisiin kansallisen romantiikan edustajien kanssa. He olivat pääasiallisesti vanhoja miehiä. Hänellä oli setätuttavana Zacharias Topelius, jolta riitti loputtomasti neuvoja, lämmintä osanottoa ja kiitosta. Jo ennen »Regina v. Emmeritzin» esitystä runoilija oli ihastunut nuoreen näyttelijättäreen ja kunnioittanut häntä seuraavalla runolla:
»Hur faller släpet och hur klär rosetten?
Hur sitter lifvet? Är han snörd, korsetten?
Är håret pudradt à la Pompadour?
Är ögonbrynet penslad fin natur?
Vet, Cendrillon, i kväll är bal hos kungen.
Nej, rör oss icke! Fy den svarta ungen!
Prins Hjertekläm skall börja valsen der;
Jag spår, att han i en af oss blir kär.
— Ack, vore jag en mygga der i salen!
— Du, Cendrillon, ha, ha, vill du till balen,
Barfota, sotig, ful – – i ett palats?
Nej, blif i askan du, det är din plats.
Och systrarna, de åkte bort i qvällen.
Den frusna Cendrillon satt qvar på hällen;
Kring skuldran föll de rika lockars våg,
Och med en stjernblick hon i askan såg.
Der låg en gnista, slocknande i härden.
— Du lilla gnista, glömd af hela verlden,
Hvar är den andedrägt, som, stark af hopp,
Skall tända dig till ljus och värme opp?
Då kom en fé, de glömdas fé, som spanar
Fördolda skatter, hvilka ingen anar,
Och hon fått makten, för sin kärleks skuld,
Att kläda allt hvad hon rör vid i guld.
Hon rörde med sitt trollspö den förskjutna.
Oanade behag, i ringhet slutna,
Uppväxte som en vår i bortglömd dal,
Så kläddes Cendrillon till kungens bal.
Hon trädde in, som höfvisk sed det bjuder,
I vårdad drägt, men utan smink och puder,
Med kammad lock, så morgonfrisk och glad,
Som vårens björk med dagg på späda blad.
Hon dansade med prinsen; han var fången.
Hon talade ett språk, nytt i salongen;
Det var som fågelsång i hemlandsskog,
Det kom från hjertat, och det hjertan tog.
De trötta systrarna, det lefnadsmätta,
Förslitna hofvet undrade med rätta
Hvar hon kom från, som på en kunglig bal
Lagt frisk natur i konstens ideal.
Men när hon dansat, sjungit och förtjusat,
Försvann hon, som den vind i skogen susat,
Och ingen skulle anat hennes bo,
Om hon ej tappat nyss sin ena sko.
Nu söker prinsen foten, måttet, maken
Till denna sko. Hvar fot klär nu sig naken,
De stolta systrar hugga af sin tå,
Men skon, men skon, den passar ej ändå!
Jag vet likväl en fot, som fyller måttet;
Jag sett hans spår, jag hört hans steg i slottet,
Men tyst, det är en hemlighet! Ja, ja,
Jag vet, att skon är märkt med I och A.
När prinsen finner denna fot, den rätta,
Skall kronan han på egarinnan sätta,
Och detta kungabarn, i kojan krönt,
Skall blifva ödmjukt ännu mer än skönt.
Den glömda gnistan, slocknad halft i härden,
Skall gå med glans och värme ut i världen
Och glädja alla, hvilkas andedrägt
Har denna flamma ur dess aska väckt.»[17]
Kun »Regina von Emmeritz» oli esitetty, ei runoilija — niin on Emil Bergbom kertonut — tahtonut löytää sanoja, millä ylistää Ida Aalbergin suoritusta. Topelius kirjoitti usein nuorelle näyttelijättärelle ja toivoi tämän lähettävän vastaukseksi edes vähäisiä kirjeitä olostaan ja elostaan. Ida Aalberg ei tähän aikaan vielä luottanut kykyynsä kynänkäyttäjänä. Jos oli kysymyksessä kirjoittaminen Topeliukselle tai paroni Nordenstamille, sai Frithiof Peranderin filosofinen ja kaunopuheinen käsi laatia ainakin joskus konseptin lähetettävään kirjeeseen.
Ida Aalbergin hyvä setä oli myöskin G.Z. Yrjö-Koskinen, jonka Lopella olevalla tilalla hän kävi vierailulla. Yrjö-Koskinen, niin romantikko kuin olikin, ei kuitenkaan katsellut Ida Aalbergia romanttisella ihailulla — suomalaiset romantikot tutkivat mieluummin karhunpalvelusta Kalevalassa kuin palvelivat naista, ja Yrjö-Koskinenkin nimenomaan toteaa kirjeessään olevansa liian vanha Ida Aalbergin palvelijaksi. Sensijaan senaattori antoi isällisiä neuvoja, kuinka talous olisi järjestettävä, kuinka paljon kuukaudessa pantava pankkiin, jotta Ida Aalbergilla kymmenen vuoden päästä olisi lähes 20,000 Smk:n pääoma, jolla sitten voisi elää riippumattomana.
Ida Aalbergin suosijoihin ja läheiseen ystäväpiiriin, kuului elämänsä loppuun asti vanha romantikko B.O. Schauman, »Bos» eli »Tähtikiikari», »Hufvudstadsbladetin» arvostelija ja suuri taiteen, varsinkin kuvaamataiteiden harrastaja. Ylioppilastalon portailla nähtiin hänen usein kiikarillaan tähyilevän ohikulkevia naishenkilöltä, kun hän odotti Ida Aalbergin palaavan harjoituksesta Arkadiateatterista.
Ida Aalbergin mesenaatti oli kapteeni William Ruth. Nuori näyttelijätär ei ollut taloudellinen — Yrjö-Koskinen sitä suoraan valitteleekin — ja hän tarvitsi rahoja ulkomaanmatkoilla. Kapteeni Ruth lainasi hänelle, mutta palautti aina velkakirjan jonakin Ida Aalbergin juhlapäivänä kiittäen »valon palveluksesta».
Vanhemman polven miehistä merkitsi Ida Aalbergille kuitenkin enimmän Frithiof Perander. Aikoinaan heidän suhteensa oli hyvin tunnettu ja siitä puhuttiin paljon. Kesällä 1880 Antti Jalava kiittää Ida Aalbergia siitä, että tämä oli hylännyt Peranderin kosinnan, koska avioliitto olisi riistänyt taiteilijan Suomalaiselta teatterilta. Ja jo edellisenä vuonna Ida Aalberg mainitsee kirjeessään Oskar veljelleen Peranderin nimen. Tämä oli pitänyt silloin puheen jollekin nuorelle naiselle. Oskar Ahlberg sanoo vastauksessaan, että Peranderilla oli tunnettuna tapana etsiä Aino-tyyppiä, jonka luuli löytäneensä milloin missäkin nuoressa ja soreassa neidossa, jota sitten juhli loistavissa puheissaan. Tämän Väinämöisen viimeiseksi ja todennäköiseksi rakkaimmaksi Ainoksi tuli Ida Aalberg.
Frithiof Peranderin tiedemiesala oli filosofia ja kasvatusoppi — hän kuoli 1885 kasvatusopin professorina Helsingin yliopistossa. Mutta hänessä oli voimakas taipumus kansalliseen romantiikkaan ja hän tunsi varsinaisen tutkijatyönsä ohella erikoista viehtymystä suomalaiseen kansanrunouteen. Muutamat kirjoitelmat: »Traagillisesta periaatteesta Kullervo-runoissa», »Kalevalan Aino-runoista» ja »Sisar Kalevalassa», osoittavat riittävästi tätä puolta hänen harrastuksissaan. Hän oli myöskin suuri klassillisuuden ihailija ja puolusti kreikan ja latinan kielten oikeuksia kouluissa tuona aikana, jolloin niiden arvoa alettiin pitää kiistanalaisena. Vaikka ottikin osaa aikansa valtiolliseen elämään — Perander oli m.m. edustajana valtiopäivillä — hän ei välittänyt elämästä ja sen ilmauksista sellaisinaan. Tämä täysiverinen idealisti luki Dickensin romaaneja, luullen niistä oppivansa tuntemaan maailman ja ihmisluonteet paljon paremmin ja paljon monipuolisemmin kuin omasta kokemuksestaan. Englantilaisen kirjailijan muovailemat tyypit, niin teennäisiä ja väkinäisiä kuin voivatkin olla, merkitsivät Peranderille enemmän kuin elävät ihmiset. Hän ei hennonut lukea kuin yhden Dickensin romaanin kesässä, koska pelkäsi nautinnon lähteen kuivuvan kesken.
Perander sanoi: »Die Sterne begehrt man nicht, man freut sich nur ihrer Pracht.» [Tähtiä emme halua omistaa, me iloitsemme niiden loistosta.] Kuitenkin hän halusi omistaa Suomalaisen teatterin nuoren tähden eikä tyytynyt häntä vain kaukaa ihailemaan. Frithiof Perander oli lähes kaksikymmentä vuotta vanhempi kuin Ida Aalberg.
Kun Perander vuoden 1885 lopulla kuoli, löydettiin hänen papereistaan määräys, että kirjeet, jotka Ida Aalberg oli hänelle kirjoittanut, oli lukematta poltettava. Niin tehtiinkin. Ida Aalberg on kuitenkin säilyttänyt Frithiof Peranderin kirjeet. Niistä ei näy intohimoista rakkautta, ne ovat vanhan miehen kirjoittamia. Tulisten ja rohkeiden lemmentunnustuksien sijasta ne sisältävät huolenpitoa »pikku Idan» terveydestä tai huolestumista siitä, ettei »kiltti Ida» vain liiaksi rasitu työssä tai turmele ihoaan päivettymisellä tai kylmety ja saa kurkkuaan kipeäksi.
Onnistumaton kosinta 1880 ei katkaissut heidän välejään. Avioliittoa lienee suunniteltu myöhemminkin, ainakin he pysyivät hyvin läheisissä suhteissa. Ida Aalberg lienee joskus vanhalle ystävälleen kirjoittanut mustasukkaisenkin kirjeen, koskapa tämä saa syytä vastata kuin tilivelvollinen ainakin, että eräs nainen, johon hän oli parannusmatkalla Norjassa tutustunut ja josta oli aikaisemmassa kirjeessään kertonut, ei toki ollut ollut »missään suhteessa niin etevä kuin sinä».
Perander oli filosofi ja klassillisuuden harrastaja, mutta nuoren naisen psykologiaa hän tuskin on käsittänyt ja »ars amandi», rakastamisen taide, on tälle puhtaalle miehelle ollut vieras ala. Hänen huonosta terveydestään ehkä aiheutui, että hänet seuraelämässä sangen usein nähtiin alakuloisena, tyytymättömänä ja synkkänä. Sama alakuloisuus puhuu hänen kirjeistäänkin. »Yksi ihminen maailmassa minuakin muistaa», niin hän kiittää Ida Aalbergia. Hänen lemmentunteensa viileys käy elävästi ilmi esimerkiksi seuraavasta kirjeestä, joka on kirjoitettu Norjasta 1884.
»Hyvä Ida!
Kiitos, Ida raiska, kirjeestäsi, jossa henkii hyvyyttä ja ystävyyttä. Olet kai jo saanut mun viime kirjeeni, jossa kerroin missä olen oleskellut.
Vastikään palasin mereltä, joka, tuulen vallassa, hyrskyi aikalailla. Aallottaret aavalla merellä tanssivat rajusti» (j.n.e. myrskyn kuvausta). »Niitä katsellessani muistelin sinua.» (Lisää meren ja merimatkan kuvausta.) »Oi! lännen tuuli, kun tulet pitkältä matkaltasi Pohjöismeren ylitse, kuinka minä sinua rakastan! Sinä puhallat pois tavalliset huoleni. Merellä kolme tuntia kuluu yhtä äkkiä, kuin maalla yksi.
Sinun kirjeesi oli niin rikas sisällyksestä, etten tällä kertaa ennätä vastata, niinkuin tulisi. Kun asuu bolag'issa saapi niin vähän rauhaista hetkeä yksinololle. Iloista oli lukea sinun kirjettäsi. Siitä näin, että olet paljon mietiskellyt. Nuo muutamat valtiopäivämiesvaalit, joihin viittaat» (j.n.e. politiikkaa y.m.). »Luullakseni matka on vaikuttanut edullisesti terveyteeni. Varsinkin Norjan tunturi-ilma oli hyvää lääkettä hermoilleni. Saa nähdä koska minä saan tavata sinua. Oietkoon jo Tampereella? Missä Elokuun kuutamo viehättää sinua? Sinä olet, kuten näen, ollut altis sen kauneuden vaikutuksille. Näyttää kuin olisit ruvennut luontoa ja sen ihanuutta entistä enemmän rakastamaan ja mielesi syvyyteen painamaan. Kaunis on kuvauksesi syksyisen eli syksyyn kallistuvan luonnon laadusta. Se on todellakin äiti, joka on monta muretta nähnyt, vaan ei kuitenkaan vielä ole huolista riutunut. Hän vaan ajattelee ja pitää huolta kuinka elämä muille kävisi turvalliseksi.
Nyt hyvästi, Ida raiska! Voi hyvin eläkä liioin rasita voimiasi näyttämön puuhissa.
Frithiof»
Ylioppilaille pitämissään puheissa — Perander toimi Hämäläis-Osakunnassa sekä kuraattorina että inspehtorina — hän kehoitti nuorisoa asettamaan elämän päämaalin korkealle. Vedoten vanhaan tarinaan Hymetton mehiläisistä, joilta ymmärtämätön omistaja oli leikannut siivet, hän puhui opiskelevalle nuorisolle:
»Hengellä on lentovoimansa, ja minä kehoitan teitä käyttämään tätä voimaa. Harrastakaa itse, lentäkää korkealle Hymetton vuorelle! Koettakaa omin voimin pysyä korkealla Jumalan ilmoissa! Sillä lailla parhaiten palvelette isänmaata.
Ida Aalbergin tunnuslauseita olivat näihin aikoihin: »Excelsior!» ja »Rein das Herz, hoch der Sinn, rastlos das Streben.» [Sydän olkoon puhdas, mieli ylevä, pyrkimys lepäämätön!] Voitaneen pitää varmana, että nuori näyttelijätär julisti noita sanoja vakavan kasvattajan Frithiof Peranderin ansiosta. Perander ei ollut vain hänen ystävänsä ja harras ihailijansa, hän oli myöskin hänen koulumestarinsa. »Ida raiska», kuten Perander joskus suvaitsee häntä nimittää, ei läheisessä seurustelussa ollut voinut salata opillisia puutteitaan. Peranderin mielestä piti jokaisen, ken halusi käydä sivistyneestä, tuntea latinan kieltä ja olla perehtynyt filosofiaan. Voidakseen »lentää korkealle» ja tullakseen todella suureksi hengen maailmassa olisi Ida Aalbergin pitänyt opiskella klassillista kirjallisuutta ja tutkia Saksan spekulatiivisia filosofeja. Ulkomaamatkallaan 1883—1884 Suomalaisen teatterin primadonna eräälle ystävättärelle kirjoittamassaan kirjeessä kertookin lukevansa saksalaisten ajattelijain teoksia. Se oli jotain se! Ida Aalberg, jonka loogillinen kyky tuohon aikaan vielä oli niin heikko, että lauseet hänen kirjoittamissaan kirjeissä pahasti onnahtelevat — hän tutustumassa Hegeliin! Vanha ystävä oli varmaan antanut hänelle liian vaikean tehtävän.
Vaikkakaan Perander ei voinut tehdä Ida Aalbergista filosofia eikä antiikin harrastelijaa, kuten olisi halunnut, on varmaa, että hänen opetuksensa ei jäänyt tehottomaksi. Oppilas ei ehkä teoreettisesti voinut sulattaa opettajansa taivaita tavoittelevaa ja optimistista filosofiaa, mutta häneen vaikutti tämän aatteellisuus ja vakavuus sinänsä. Todennäköisesti on kysymys juuri Peranderista, kun Ida Aalberg helmikuussa 1883 Bertha Forsmanille kirjoittaa:
»Tiedättekö, kuinka onnellinen olenkaan tänään. Tunnen suuren halun astua esille ja ruveta vastustamaan koko pessimististä suuntaa. Olen tänään nähnyt ja kokenut, että ihanteellisuutta, puhtautta ja korkeutta vielä on ihmisissä, vaikka ne ovatkin niin äärettömän harvinaisia. Kun ajattelee, että maan päällä on yksikin henkilö, jolla on ollut kykyä säilyttää sielussaan jumalallista, niin tekee sovinnon ihmiskunnan kanssa ja kohottaa lippunsa vielä korkeammalle! Olen tänään nähnyt eräässä henkilössä piirteitä, joita tähän asti olen pitänyt yli-inhimillisinä, niin puhtaita, niin ihanteellisia. Notkistan polveani. Uskoni hyvään on uudistunut. Toivoisin, että kaikki tietäisivät, mitä minä tiedän, silloin heistä tuntuisi helpommalta elää.» —
Se aatteellisuus ja ihanteellisuus, joka Ida Aalbergissa — niin hetkellinen ja impulsiivinen taiteilijaluonne kuin olikin — usein myöhemminkin ilmenee, on ehkä suurimmaksi osaksi Frithiof Peranderin työtä.
1880-luku on realismin vuosikymmen. Vanha polvi aatteineen, Jumaloineen, rakkauksineen kansaan ja kotimaan luonnon ihailemisineen saa vastustajakseen nuoren polven. Ida Aalberg oli nuorison lemmikki ja otti siltäkin taholta vastaan vaikutteita. Suomenkielisten nuorten taholla radikaalisuus kyllä ilmeni vain entistä kiihkeämpänä kieli- ja kansallisuusintoiluna. Jo vuosikymmenen alussa nousi »K.P.T.» Lauri Kivekkään johdolla vaatimaan suomen kielelle isäntävaltaa suomalaisten omassa maassa. Enemmän kuin tämä aatteellisuus, joka 1881 Norjan matkalla kylläkin ilmenee Ida Aalbergissa, lienevät hänelle seuraavina vuosina merkinneet ruotsinkielisten taholta saadut vaikutteet. Se »eurooppalaisuus», jota Werner Söderhjelm ja Hjalmar Neiglick edustivat, sai kiitollisen kuulijan Ida Aalbergista. »Eurooppalaisuus»-aatteen valossa Ida Aalbergin luopuminen Suomalaisesta teatterista ei ollut itsekäs teko eikä tarkoittanut oman kunnianhimon tyydyttämistä, vaan oli täysin kiitettävä tahdon ilmaus.
Kun Ida Aalberg keväällä 1885 oli saavuttanut suuren menestyksen Tukholmassa ja Kristianiassa ja suunnitteli jäämistä Kööpenhaminaan, sai hän Hjalmar Neiglickiltä kirjeen, joka ranskalais-ruotsalaisessa henkevyydessään antaa elävän käsityksen »eurooppalaisuudesta» Suomessa 1880-luvun puolivälissä. Se kuuluu:
»Jollas 1/VI 85.
Hyvä Neiti,
Kirjeenne, josta kiitän kuin kiitetään suuresta ilosta, tuli aivan à propos. Sillä ajatus kirjoittaa teistä tanskalaiseen lehteen oli minulla itselläni jo kauan sitten. Halusin vain tietää, missä Te nykyisin oleskelette ja mitä suunnitelmia Teillä oli lähintä tulevaisuutta varten — koskivatko ne Kööpenhaminaa.
Päivää myöhemmin kuin sain Teidän kirjeenne minä kirjoitin Tukholmaan ja pyysin takaisin käsikirjoitukseni, joka tuli liian myöhään ilmestyäkseen »Stockholms Dagbladissa». Niinpiankuin olen saanut artikkelin käsiini, lähetän sen Brandesille. Tietenkin vasta sitten, kun olen sitä hiukan muuttanut, sillä siinä on, pelkään, nykyisessä muodossaan liian selviä jälkiä siitä, että se on tullut maailmaan yhdessä yössä, sillä silloin oli hirveä kiire pikapostin — tai mikä posti se lie ollut — vuoksi.
Kerron, mitä taidan Teidän taiteestanne, tähän astisesta urastanne, parhaista osistanne, pääasiallisesti niillä sanoilla, joita aikaisemmin olen käyttänyt. Teidän elämästänne en tiedä mitään, olen, häpeä kyllä, ollut niin laiska, etten ole tiedustellut. Mitään elämäkerrallista en senvuoksi uskalla esittää. Tietenkään artikkelini ei tule semmoiseksi, jommoista sanotte pelkäävänne — tuo pelko on luonnollisesti vain leikkiä, sillä Te tiedätte kyllä, mitä minä Teidän taiteestanne ajattelen. Se pitää tietää jokaisen muunkin, joka on vaivautunut lukemaan arvostelujani. Jos Teidän vastustajanne Tukholmassa — heidän typeryydestään minulla on mitä paras käsitys — ovat lausunnoilleen hakeneet tukea otteista »Finsk Tidskriftistä», niin he ovat lukeneet sitä kuin piru lukee raamattua. En haluaisi noiden herrojen kanssa keskustella vain tyhmyydestä, vaan erikoisesti myöskin täydellisestä epärehellisyydestä. Luonnollisesti en aina ole voinut kiittää, mutta moite on kieltämättä tullut homeopaattisissa annoksissa sammaltelevan ihailun ohella. Ainakin olen tahtonut, että niin olisi. Ennakolta tahtoisin vielä sanoa jotain pyytämänne artikkelin johdosta. Se ehkä tulee semmoiseksi kuin Brandes haluaa, mutta ei siitä syystä kuin Te luulette. Naiviudessani uskon — niinkuin Tekin — sellaisen kritiikin mahdollisuuteen, joka ei ole aivan samaa kuin reklaami. Jos sillä saavuttaa saman päämaalin kuin reklaamilla, niin — tant mieux. Ja jos siinä sattumalta ei onnistuta, niin se on uusi todistus siitä, että Tanskassa on ehditty joka suhteessa äärettömän paljon lähemmäksi suurta Eurooppaa kuin meidän havumetsissämme.
Mutta, kuten sanottu, uskon artikkelini tyydyttävän sekä Teitä että Brandesia, ilman että minun tarvitsee kirjoittaa muuta kuin todellisia vaikutelmiani.
Teidän ehdottomasta välttämättömyydestännekin matkustaa pois kotoa minä kirjoitan, ja siinä asiassa Te tunnette mielipiteeni. Teille ei ollut välttämätöntä vain matkustaa pois, Teidän pitää, kuten jo kirjoitin, tehdä kaikkenne pysyäksenne poissa kauemmin kuin tavallisella matkalla viivytään. Kernaimmin haluaisin Teidän menevän ainaiseksi, mutta pysykää ainakin niin kauan poissa, että juurenne ovat ehtineet kiintyä uuteen viljavaan maahan, ja te saatte tuntea, kuinka mehut nousevat, lämmittävät Teitä, tekevät Teidät reippaaksi ja rohkeaksi. Tämähän on hyvin taitamattomasti tehty kuva, mutta minä syytän juuri meidän kansallista maaperäämme siitä, että täällä Suomessa kasvu on niin vähäistä. Kansallisluonne on ko-flegma, kansallissolidariteetti on samaa kuin satatuhatta veljenmaljaa, se on yhtä porvarillista ja yhtä rehellistä kuin ne — ja lopuksi kansallisuusviha, meidän pääominaisuutemme, meidän lemmikkimme monen vuosikymmenen aikana, se on kaikkein alhaisinta, porvarillisinta ja pikkumaisinta. Sillä se on vihaa pikkusielujen välillä — »la haine des infiniment petits», jos tunnette Béranger'tä.
Vaikka, varsinkin viime kirjeestänne, tiedän, että vanhastaan olette tässä kohdassa samaa mieltä kuin minä, en kuitenkaan malta olla laulamatta samaa virttä vielä kerran. Märehtimiselläni on tarkoitus, niinkuin oli sillä Rooman vanhalla herralla, joka yhtenään puhui, että Karthago pitäisi polttaa, ja joka lopuksi sai nähdä sen palavan. Tarkoitukseni on peloittaa Teitä ja itseäni ja kaikkia muita ihmisiä resigneerautumasta jonakin heikkona hetkenä ja tyytymästä loppuiällämme isänmaallisuuden jauhamiseen, lihapatoihin ja velttouteen. Se olisi pahinta, mitä saattaisi tapahtua. Sillä »Suomen tulevaisuus» ei riipu siitä, että Kivekkäästä ja Castrénista tulee senaattoreja, ei siitäkään, että Dagbladetin toimitus vaipuu hra Ignatiuksen syliin, eikä siitä, että »isiltä peritty ruotsalainen kulttuuri» näyttäytyy kykeneväksi synnyttämään arpajaisia ja koruompelusta, vaan siitä, että täällä kerta saa tuntea olevansa Euroopassa tarvitsematta matkustaa satoja peninkulmia höyrylaivalla ja rautatiellä. Meidän pitää lähteä täältä pois eikä tulla takaisin muulla ehdolla kuin että saamme ottaa mukaamme palan Eurooppaa — se on tärkeintä, mitä nykyisin tiedän. Se on mielestäni niin tärkeätä, ettei merkitse mitään, vaikkei kaikki, mitä tuo tullessaan, ole ehdottomasti hyvää.
Niinpä minä nyt olen äärettömän iloinen, neiti Aalberg, nähtyäni Teidän ottavan ensimmäisen askelen Tanskaan asettumiseen, ja ainoa, mikä iloani vaimentaa, on se, että todennäköisesti on vain harvoja, jotka onnistuvat tekemään samoin kuin Te. Meidän päivinämme pitää olla joko taiteilija tai ääretön suuruus jollakin muulla alalla kyetäkseen johonkin muualla kuin kotona; meille muille vaikea voi käydä mahdottomaksi. Ja kuitenkaan en milloinkaan elämässäni ole tuntenut niin elävää tarvetta muuttaa penaattejani kuin juuri nyt, sillä heinäkuisen fyysillisen ja moraalisen veltostumisen aikana olen saanut käydä taistelua, jonka aloitin oikealla entusiasmilla ja joka loppui sillä, että makasin voimattomana maassa ja näin vastustajaini lähtevän matkaansa arvokkaasti kuin vouti »Kansanvihaajassa».
Se muuten koski semmoista, mikä Teitäkin liikuttaa — teatteria. Heinäkuun numerossa minun viimeinkin piti oikein keventää sydäntäni ja minä kirjoitin, omasta mielestäni, äärettömän motiveeratun katsauksen Nitouche-palvonnasta ruotsalaisessa teatterissa, surkeasta ohjauksesta ja tiesi mistä. Mutta tätä ei saa painaa, voitteko ajatella semmoista holhoojahallitusta. Toisessa toimituksessa minulle sanottiin suoraan päin naamaa, että minä olin nenäkäs pyytäessäni semmoisen julkaisemista, ja toisessa toimituksessa, joka ei ollut yhtä lähellä yritystä, sanottiin, että tuolla tavalla annettaisiin viholliselle aseet käteen, ja näettekös, senvuoksi oli parempi, että kylpyvesi edelleenkin johdettaisiin vanhan nahkurin viemäriä myöten. Sama toimitus kuuleman mukaan aikoo nyt itse kirjoittaa pienen artikkelin ruotsalaisen teatterin puutteista, mutta sävyisästi, hillitysti. Tunnettehan jumalallisen komedian? Niin — tietysti tuntuu suunnattomalta suuruudenhulluudelta, kun tuommoisen bagatellin vuoksi rinnastan itseni tohtori Stockmanin kanssa. Mutta se ei johdu ylpeydestä, olen vain havainnut semmoista, mikä saa minut kokonaan tarkistamaan kantani »Kansanvihaajaan» nähden. Minusta kerran tuntui, että Ibsen liioitteli hirvittävästi, nyt uskon joka kirjaimen olevan totta – –
Syyskuussa matkustan pois, kaksi vuotta olen sanonut viipyväni poissa. Tohtoriväitöskirjan teen tuona aikana, mutta sitäpaitsi minä ainakin koetan koota tarpeeksi tietoja voidakseni tulevaisuudessa yrittää tulla toimeen vieraassa maassa, esim. Kööpenhaminassa, josta aina olen pitänyt. Ne ovat uskaliaita suunnitelmia.
Sitäpaitsi minä Kööpenhaminasta aloitan matkani. Aion viipyä siellä pari kuukautta syksyllä. Ehkäpä olen siellä, kun Te esiinnytte Adrienne Lecouvreurinä. Se olisi hauskaa. Koska en milloinkaan ole kirjoittanut tuosta osasta, sanoisin Teille hyvin kernaasti huomautukseni suullisesti. Erikoisesti pyytäisin Teitä Adriennena paljon yksinkertaistuttamaan tekniikkamme. Te ehkä myös olitte silloin, kun minä näin Teidät tuossa osassa, vielä liiaksi Sarah Bernhardtin lumoissa. Siitä Teidän pitää koettaa nyt päästä, sillä nyt Te joudutte näyttelemään yleisölle, joka on nähnyt Teidän esikuvanne. Olkaa niin itsenäinen kuin on mahdollista Teille senjälkeen, kun olette nähnyt tulkinnan, joka on tehnyt Teihin syvän vaikutuksen. Ja ennen kaikkea, kuten sanottu, tekniikka, virtuositeetti Teidän Adriennessanne! Te liihoittelette liikaa, kondenseeraatte liikaa, esitätte musiikkia psykologian sijaan. Ymmärrättehän oikein huomautukseni? En halua tehdä Teitä alakuloiseksi, vaan koetan tehdä Teille palveluksen. Ehkäpä vieraissa ette tapaa kovinkaan monta suorasanaista, minä ainakin olen suora.
Suoraan sanottuna, minä en liioin käsitä, miksi Teidän pitää tulla tänne. Ette tarvitse Tanskan kuningattaren apua ettekä Venäjän keisarinnan suosituksia, koska Teillä on kykynne, ja tuo venekomedia on minulle melkein vastenmielinen.[18] Miksi keskeyttää opintoja Kööpenhaminassa ja ennenkaikkea: miksi luopua onnesta saada olla täältä poissa, miksi matkustaa oikun vuoksi, pukeutua uimapukuun ja seista ja ujostella veneessä? Älkää suuttuko avomielisyydestäni.»
Perander oli vanhan polven filosofi, Neiglick nuoren. Nuori polvi antoi tavallaan aatteellisen siunauksensa nuoren Ida Aalbergin luopumiselle Suomalaisesta teatterista.
* * * * *
Puutteellisia opintojaan Ida Aalberg koetti täydentää hakemalla niiden henkilöiden seuraa, joiden luuli kykenevän ravitsemaan hänen henkeään. Hänen elämänsä käytännölliseksi ohjeeksi tuli: etsi suurten persoonallisuuksien seuraa! Hän istui tarkkaavana oppilaana monen mestarin jalkain juuressa ja koetti hyötyä sanoista, joita kuuli tämän maailman viisaiden suusta.
Suuria persoonallisuuksia Ida Aalberg luuli löytävänsä vain miesten joukosta. Naisilla oli vähemmän hänelle annettavaa. On sangen mielenkiintoista tutkia hänen suhtautumistaan oman sukupuolensa edustajiin.
Jo 1880-luvun alkupuolella hän sai naisten taholta osakseen suorastaan jumaloivaa ihailua. Jo silloin hän alkoi olla se »Suomen rikkain tytär», joksi Alma Fohström häntä on nimittänyt, ja »Suomen suurin tytär», joksi häntä myöhemmin on mainittu. Jo silloin tunsivat nuoret tytöt palavaa halua kirjeissään tulkita hänelle, että hän oli täysin valloittanut heidän sydämensä ja lumonnut heidän mielensä ja ettei kukaan voinut olla niin ihana, suurenmoinen ja jalo kuin Ida Aalberg.
Minna Canth viehättyi Ida Aalbergin etevään näyttelemiseen ja kaiketi odotti, että nuori Noora olisi yhtä etevällä tavalla voinut keskustella hänen kanssaan 1880-luvun eetillisistä ja kirjallisista probleemeista. Siitä ei kuitenkaan tullut mitään. »Hänhän on aivan tyhjä ihminen», totesi Minna Canth omana mielipiteenään.
Emilie Bergbom ei koskaan saavuttanut lämmintä sijaa Ida Aalbergin sydämessä.
Ida Aalberg solmi kuitenkin nuoruutensa päivinä useita ystävyysliittoja. Vain jokin niistä kesti pitkiä aikoja. Hänellä, enempää kuin Henrik Ibsenillä, ei tuntunut olevan aikaa eikä halua hellän ystävyyden asettamien velvollisuuksien täyttämiseen. Sitä »erikoista», mitä Ida Aalberg on sanonut naistuttaviltaan vaativansa, hän löysi milloin Hanna Snellmanissa, suuren Snellmanin taidetta-harrastavassa tyttäressä, milloin Tony Sahlbergissa, milloin Lovisa Uimosessa, milloin jossain muussa. Ellen Nervander tuli Ida Aalbergin hyväksi ystäväksi ja uskotuksi 1884 Bangin esitelmän jälkeen, jota kuulemasta palattuaan näyttelijätär kiihoittuneessa tilassa heittäytyi neiti Nervanderin syliin. Suhde Bertha Forsmaniin, Viipurin hovioikeuden presidentin tyttäreen, oli se, jota Ida Aalberg suurimmalla huolella tuntuu hoitaneen ja vaalineen aina elämänsä loppuun asti.
Jo aivan ensimmäisinä teatterivuosinaan Ida Aalberg oli tutustunut helsinkiläiseen muotikaupan omistajaan Maria Grapeen, joka suosi laulajia ja näyttelijöitä ja jonka ylin ystävä oli Hedvig Raa-Winterhjelm. Maria Grape oli kiihkeä ja tulinen pohjalainen, hillitön rakkaudessaan ja hillitön vihassaan. Kerrotaan, että hän, kun Ida Aalbergin tähti alkoi kohota, oli etunenässä järjestämässä tälle serenadeja ja juhlia. Siihen aikaan Ida Aalberg oli Maria Grapelle »kullannuppu» ja rakkauden osoituksilla ei ollut määrää eikä rajaa. Ystävyytensä aikoina Maria Grape kirjoitti seuraavaan tapaan:
»Kulta!
Sulje ovet, sammuta lamppu!
Tuhansia terveisiä monilta ihailijattarilta! »Naismaalari» itki!!! Sinun voittosi! Aukasin sähkösanoman peläten, että siinä olisi jotain ikävää, hurraa! uusi triumfi sille, joka tänä iltana sai vastaanottaa ensimmäisen suomalaisessa maaperässämme kasvaneen laakerin! Onneksi olkoon! Jumala siunatkoon minun omaa Idaani!
Kaikissa kohtaloissa sinun
Mariasi.»
Kun Ida Aalberg 1880 oli Saksassa ja Unkarissa, oli Maria Grape, kuten sanottu, hänen pankkiirinaan. Siihen aikaan ei vielä tiedetty, että Grapen ennen niin hyvä liike oli Turkin sodan jälkeen luisumassa alaspäin, ja Maria Grapen kirjoittamista kirjeistä voidaan päättää, että hänellä oli vaikeuksia lähettäessään rahamääriä niistä varoista, jotka Ida Aalberg olin hänen haltuunsa uskonut. 1881 Maria Grape kävi Norjassa Winterhjelmien luona, ja hänen läsnäollessaan Ida Aalberg ja Hedvig Winterhjelm suunnittelivat yhteistä kiertuetta Suomeen ja sopivat, että sellainen tehtäisiin. Heti Maria Grapen Suomeen palattua hän saa Ida Aalbergilta kirjeen, jossa tämä moitti häntä huhujen levittämisestä ja toisten asioihin sekaantumisesta. »Olen vain puhunut totuutta, kertonut, että lääkäri on käskenyt sinua vaikenemaan, en ole puhunut mitään pahaa», vastaa Maria Grape ja vetoaa vanhaan palvelusintoonsa. Juuri näihin aikoihin Maria Grapen liike teki vararikon. Hänellä oli vielä hallussaan Ida Aalbergin rahoja 700 markkaa, ja Ida Aalberg, ihmeissään siitä, ettei Maria Grape, vaikka he vastikään olivat tavanneet, ollut mitään puhunut odotettavasta surkeudesta, tiedusteli rahojensa kohtaloa erään yhteisen tuttavan välityksellä. Tästä toimenpiteestä Maria Grape oli hyvin pahastunut, hän selitti Ida Aalbergin rahojen kyllä olevan turvassa ja sanoi maksavansa ne milloin tahansa. Välit menivät lopullisesti rikki Ida Aalbergin palattua Suomeen. Rouva Winterhjelm oli tiedustellut Maria Grapen tilaa Ida Aalbergilta, ja tämä oli antanut epäedullisia selostuksia. Tosiasia olikin, että Maria Grape näihin aikoihin etsi pikarista lohdutusta intohimoiselle mielelleen.
Toukokuussa 1882 Hedvig Winterhjelm lähetti Ida Aalbergille kirjeen, joka koskettelee sekä heidän yhdessä suunnittelemaansa kiertuetta että Maria Grapen asiaa. Se on suomeksi kirjoitettu ja kuuluu:
»Ida kulta!
Kiitos kirjeestäsi sekä lupauksestasi tekemään mitä sinä taidat minun hyödykseni. Vaan kyllä ymmärrät itse että nyt on jo myöhään saamaan jotain toimeen täksi kesäksi. Minä käsitän ettet tahdo väsyttää itseäsi näyttelemällä kesällä, kun sinä et ole oikein terve ja kun luultavasti aiot lähteä syksyllä Unkariin. Olisin ollut kiitollinen jos olisin saanut tietää päätöksesi aikaisemmin, vaan ei auta puhua enää siitä.
Mitä sinun kirjeeseesi 21:stä p. Huhtikuusta tulee, se on sekä hämmästyttänyt että syvästi loukannut minua. Ymmärsinhän ennen ettet pitänyt minusta niinkuin oikea ystävä pitää ystävästään, ja sitä en koskaan ole vaatinut, vaan luulin varmaan sinulla olevan ystävällisiä tunteita minua kohtaan, niinkuin minulla aina on ollut sinua kohtaan. Luulin sitä paitsi sinun luottaneen kunnollisuuteeni ja rehellisyyteeni, niinkuin minä tein sinuun. Käännyin sinuun saadakseni tietää totuuden ennenkuin tuomitsisin Marian käytöksen, käännyin sinuun siitä syystä, että uskoin niin varmaan sinun ei epuuttaneen Marian ja sinun ystävyyttänne ilman varsinaista, tärkeätä syytä. Luulin sinun ymmärtäneen, etten kysynyt uteliaisuudesta, sekä myös etten voinut kääntyä Marian puoleen, sen vuoksi etten silloin olisi saanut tietää vilpitöntä totuutta. Muistinpa minun sanoneen sinulle täällä ollessasi, että minusta Maria ei enää ollut sama ihminen, kun hän kerran oli. Sentähden en tohtinut luottaa häneen, vaan en tahtonut tuomita häntä ilman varmoja todistuksia. Minä olen muka niin vanhanaikainen, että olen kiitollinen; en voi unhottaa että hän on ollut hyvää minua kohtaan ja että hän on pitänyt minusta innokkaasti. Vaan minkälaiset hyvänsä minun tunteeni häntä kohtaan olivat, mun täytyi epuuttaa ystävyytemme, jos hän oli käyttänyt itsensä alentavaisesti. Sen luulin sinun ymmärtävän ja sentähden käännyin sinuun luottamuksella. Uskoin myöskin, että kerran sinä olit pitänyt Mariaa ystävänäsi; kirjeestäsi näen että sinä olet katsonut sekä Marian että minut vain tutuiksi. Noh, minä olen tehnyt niin monta katkeraa kokemusta Suomessa, että kyllä Jumalan avulla voin kantaa vielä senkin.
Suloista kesää sinulle toivoo
Hedvig Winter-Hjelm.»
Kun Ida Aalberg 1887 matkusti Kööpenhaminaan, hän sai laivassa Maria
Grapelta seuraavan kirjeen:
»Suurenmoinen Taiteilija!
Kun nämä rivit tulevat käsiinne, on Suomen ranta etäällä Teistä ja täällä saavuttamistanne voitonmerkeistä ja laakereista! – – –
Käsialan Te hyvin tunnette, vai kuinka? Selvitykseksi tahdon sanoa, sanoa että me olemme usein kirjoitelleet toisillemme aina vuoteen 1882 asti. Ja minä olen eräs niistä hyvin onnellisista, jolla on arvokas kirjekokoelma, joka valaisee Teidän neronne kehitystä nykyiseen suuruuteensa.
Tiellä Kööpenhaminaan, jossa kerran luulitte löytävänne onnen, tahdon sanoa Teille muutamia totuuden sanoja, sanoja, joita ihailijat ja kritiikki eivät tavallisesti koskaan sano — ehkä joskus sentään joku rehellinen ystävä, joka silloin kuitenkin muuttuu itsekkään taiteilijan veriviholliseksi —! No niin, olen kiitollinen Teille siitä, että olen terästänyt sieluni kaikkia vaikuttimia vastaan ulkopuolella köyhän persoonani (joka kerran sentään kelpasi hoivaamaan »mökin lasta»!), vaikka minulta toisinaan puuttuu jokapäiväinen leipäkin.
»Huii» mitä tuo minua liikuttaa, sanoo eräs pitkälle ehtinyt taiteilija. Vuonna 1882 eli eräs henkilö, jolla ei ollut enää mitään uhrattavaa ja joka ei enää kuten ennen voinut listat käsissä juosta keräyksillä, oli koditon itse eikä voinut tarjota edes leipäpalaa: Joo, silloin oli keksittävä _skandaali_historia, jotta helpommin olisi saatu olemattomaksi kaikki aikaisempi ja vapauduttu velvoituksesta ja ulkonaisesti olla kirkas kuin päivänpaiste juhannuksen aikana, ensin piti ihmisestä tehdä »parittaja» eikö totta? sitten piti häneltä viedä kaikki kansalaisluottamus — ja lopuksi — se on pirullisuuden huippu hänen piti menettää pyhin ja paras omaisuutena, sydänystävä, joka oli nero, todella suuri ihminen!! (Oi, Hedvig, kuinka syvästi meitä molempia silloin loukattiin tietää vain Jumala!!) Miksi tämä kaikki? Joo, sanoo minun sieluni vielä tänä päivänä ja sanoisi niin vaikka oltaisiin tuomiolla, joo, sentähden että neiti Aalberg on kurja raukka, joka petti Hedvigille antamansa lupauksen kiertueesta ja tahtoi sitoa kieleni merkitsemällä minut poltinraudalla surkeaksi ja häijyksi parittajaksi, koska kuukausia Kristianiassa oltuaan oli oppinut tuntemaan Winter-Hjelmin herkän ja omantunnontarkan luonteen ja siksi käytti sitä ritarillisena aseena minua vastaan saadakseen tämän tekemään synnin niin suuren kuin vain tosi rakkaus, joka täällä maan päällä on niin harvinainen, pystyy tekemään: rikkomaan ystävyyden, joka oli uhmaillut lukemattomia kohtaloita ennenkuin tämä hävyttömyys tapahtui. — Ja mitä minä olin tehnyt? Kymmenen minuutin keskustelu ylioppilaan kanssa, jolloin läsnä oli eräs nuori tyttö, molemmat olimme hattu päässä ja päällystakki yllä — siinä kaikki! Mutta tarkastetaanpa erästä toista asiaa, Betty Bergh on silloin paras todistaja, eräs neiti käytti minua »bulvaanina», kuka seisoi puodin portailla kun eräs Professori tuli päivällisiltä? Kuka istui tuon Professorin kanssa tuntikausia suljettujen ovien takana? Kuka, kysyn minä?! Te Neiti Aalberg olette unohtanut paljon, paljon, sillä Te muutatte karakteeriä olosuhteiden mukaan niin että sitten katsotaan, kumpi meistä kahdesta on rehellisempi sielu. Minulla on kaikki Teidän kirjeenne ja sitä minä tiedän käyttää kun minun aikani tulee, sillä synti, valhe, petos, ansaitsee palkkansa, sitä älkää unhottako. Oi, Te riistitte minulta kunnian nimen ja maineen, Te koetitte riistää minulta Hedvigin — mutta hänen jalo sielunsa oli yläpuolella näitä keinoja, juuri noilla rakastettavilla pikkuhistorioilla Te veitte minut onnettomuuden partaalle. En suostunut enää tulemaan samaan laivaan, koska »Kullannuppu» oli kavalasti suunnitellut tuhoni — mutta minä tahdon, että koston päivä kerran tulee, että minun kyyneleeni, nälkäni ja puutteeni kerran tulevat Teidän osaksenne. Silloin Teitä eivät auta teeskennellyt puheet, joita käytitte keväällä 1885, kun Hedvig moitti Teitä käytöksestänne minua kohtaan — kyllä Te ne muistatte, eikö totta? Mutta kun aina esiintyy niin valheellisena kuin Te, niin täytyy kai verestää muistia silloinkin kun haluaa itselleen ja muille uskotella tarkoittavansa totta. Näin kuuluivat sananne: »Joo, Hedvig, kyllä minä tiedän tehneeni vääryyttä Marialle, mutta silloin uskoin menetteleväni oikein, mutta minä tahdon tehdä hyväksi kaiken, sillä nyt olen riippumaton.» Voi armias Jumala, sanoin minä Hedvigille, kuinka voi rikoksentekijä hyvittää minut? ja tämä kysymys jää selvittämättömäksi ja ratkaisemattomaksi aina siihen asti kunnes seisomme jumalan tuomioistuimen edessä! Ymmärrän, että nämä sanat ovat hirveät, mutta niihin on syytä enkä suostuisi ottamaan pois kirjaintakaan, en, vaikka antaisitte minulle palkkanne kahdelta vuodelta, en, vaikka antaisitte sen kaksinkertaisesti. Te olette ainoa ihminen, jota minä todella vihaan, vihaan kaikella sillä voimalla, mikä on sielussani.
Näin Teidän »Margaretanne» teatterissa. Se oli aistillinen ja kyynillinen puutarhakohtauksessa, ennen niin ihana viimeinen näytös oli nyt typerä rakastajattaren herääminen.» (Sitten seuraa kiitosta rouva Winterhjelmin Leasta.) »Unohdatte, että elämänohjeenne vuonna 1880, kun neiti Avellanilta piti riistää eräs osa — jota toimenpidettä me muutamat vastustimme — kuului: »Mitä välitän siitä, vaikka polkisin nuo kaikki jalkojeni alle, kunhan vaan minä pääsen eteenpäin. Ja olettehan te päässyt eteenpäin, mutta, ah, millä keinoin?! Ehkäpä kasvatusisältänne (Professorilta) saamallanne perinnöllä, kasvatusisältänne, jota Te niin syvästi suritte, että koko taiteilijasiirtola Kööpenhaminassa valitteli menetystänne! »Kasvatusisä», oi, »Peru, Peru», jos sinä rehellisessä puhtaudessasi olisit kuullut tuon mustan valheen, niin sinun tomusi haudassa vielä kääntyisi. Ikävä kyllä hän ei koskaan saanut tuntea muuta kuin jumalallisen neron naamion! —
— Minä sanon, että koston päivä vielä koittaa, mutta minä tahdon, että Teidän syntiluettelonne tulee täyteen ja Muistelmissani tai omassa elämäkerrassani ei ketään unohdeta, sen vakuuttaa Teille syvästi loukattu
M. Grape.»
Ylläoleva kirje on kirjoitettu punertavalle paperille, semmoiselle, jota nuoret rakastavaiset käyttävät lemmenkirjeissään. Maria Grapelta ei suinkaan puuttunut »erikoisuutta».
Ida Aalberg ja Maria Grape eivät koskaan päässeet sovintoon. Edellinen uskoi Winterhjelmien olleen »Marian viimeisen nerontuotteen» takana.
Kun Maria Grapelle, joka vanhuudessaan asui Ähtärin pitäjässä, myöhemmin koottiin rahallista avustusta, Ida Aalberg lahjoitti suurehkon summan, mutta pyysi, ettei hänen nimeänsä mainittaisi antajien joukossa. Hän kai arvasi, ettei Grape, niin suuressa puutteessa kuin elikin, olisi ottanut vastaan lahjaa häneltä.
IX.
ENSIMMÄINEN »EUROOPPALAISTUMIS»-YRITYS. KÖÖPENHAMINASSA 1885—1887.
Kun Ida Aalberg 1894 vieraili Kööpenhaminassa, muisteli eräs hänen vanhoja tanskalaisia ystäviään, Otto Borchsenius, hänen tuloaan »Kuninkaan kaupunkiin» 1885. Ida Aalberg, kirjoitti Borchsenius, oli silloin lähtenyt isänmaastaan »melkeinpä H.C. Andersenin tapaan luottaen hyvään tähteensä.»
Vaikka hänellä oli sellaisia neuvonantajia kuin Hjalmar Neiglick ja Herman Bang, lähti hän Suomesta tunnesyistä eikä kylmän ja viisaan harkinnan jälkeen. Kirjeissään hän syyttää kotimaansa oloja ja ihmisiä, hän tukehtuu täällä vallitsevaan ahtauteen, hänet on pakotettu asumaan hotellissa. Hänellä ei ole vähintäkään tietoa, mihin hän ulkomailla asettuisi taidettaan harjoittamaan. Hän lähti suinpäin, suurellisen ja mielettömän vaiston ohjaamana.
Tämä Ida Aalbergin lähtö koitui kuitenkin hänelle voitoksi, joskaan ei sellaiseksi kuin hän ehkä itse olisi halunnut. Vaikka hän ponnisteli varsin vääjäämättömästi saavuttaakseen itselleen ulkomailla suuren taiteilijan nimen, ei voi katsoa hänen siinä onnistuneen. Matka muodostui hänelle, ankarassa katsannossa, pikemmin monipuoliseksi opintomatkaksi kuin suureksi valloitusretkeksi.
* * * * *
Suomalaisen teatterin historian lehdillä loistaa sangen kirkkaana Ida Aalbergin menestys Tukholmassa keväällä 1885, jolloin hän suomenkielellä näytteli Kuninkaallisessa teatterissa Ofeliaa, vastanäyttelijänään, Hamletin osan esittäjänä, kuuluisa italialainen Ernesto Rossi. Se oli melkein samanlainen sensatsioni ja triumfi kuin oli ollut Unkarissa 1880. Ainoa näytäntö, jossa Ida Aalberg Tukholmassa sai esiintyä, muodostaa kokonaisen draaman hyvine ja pahoine henkineen, juonitteluineen ja lopullisine voittoineen. Ellen Nervanderille lähettämässään kirjeessä Ida Aalberg sentään itsekin tyytyy niukkaan kuvaukseen:
»Oma Ellen!
Olen voittanut! Monen katkeran kyyneleen, monen nöyryytyksen jälkeen olen voittanut. On surullista, että poliittista asemaamme ei täällä lainkaan käsitetä. Tunsin joka hermosäikeelläni, kuinka ne uhkasivat suomen kieltä sekä teatterin ulko- että sisäpuolella. Kuinka paljon minä sainkaan niellä! Siitä tulisi kokonainen kirja, mutta en uskalla panna paperille yksityiskohtia. Rossi piti Italian lähetystön jäsenille näytännön jälkeen illalliset, joihin teatterin jäsenistä minut yksin oli kutsuttu. Hän esitti samppanjamaljan nuorelle taiteilijalle, joka lähtee maailmaan ja jolle kaikki vielä on avoimena — hän itse jo vähitellen saa lopettaa. Kuljen kuin unessa. Kuinka onnellinen minä olen, kuinka kiitollinen Jumalalle ja ihmisille. — Kuningas sanoi, että olin ihmeellinen ilmestys.
Sinun pieni Ofeliasi.»
Että Ida Aalberg uhkapelissään todella voitti panoksensa, näkee sanomalehtiarvostelujen sangen suuresta suopeudesta. Ludwig Josephson, Tukholman Uuden teatterin johtaja, joka jo 1880 oli Münchenissä tutustunut suomalaiseen näyttelijättäreen — hän oli ollut mukana Ibsenin päivällisillä — tämän »Hamlet» esityksen jälkeen pyytämällä pyytää Ida Aalbergia oman teatterinsa jäseneksi. Tie Ruotsin pääkaupunkiin on nyt auki, hän kirjoittaa. Ei ole syytä pelätä edes Suomen murretta, Josephson lupaa itse auttaa kielessä. »Me tarvitsemme Ruotsissa Teidän avustustanne: Teillä on kaikki ne näyttelijäominaisuudet, jotka meidän näyttelijättäriltämme puuttuvat; me kaipaamme suurta näyttelijätärtä — ja Teistä minä toivon sellaista.» Hän lupaa Ida Aalbergille hyviä osia: Gretchenin, Jane Eyren, Julian ja, mahdollisesti, Homsantuun (»Hoppetossa») osat. — Ennen Tukholman Ofelia-tulkintaa Josephson ei ollut ollut halukas suostumaan Ida Aalbergin pyyntöön päästä Uuden teatterin jäseneksi.
Ernesto Rossista Ida Aalberg Tukholmassa sai itselleen hartaan ystävän ja suosijan. Vanha näyttelijä puhui hänelle vakavasti suuren taiteen tien vaikeudesta ja neuvoi häntä sanoilla: »Soyez sage, olkaa viisas. Tullakseen suureksi taiteilijaksi ihmisen tulee pitää itsensä kurissa. Menneisyys sitoo ja ehkäisee taiteilijaa, jonka tulisi olla aina vapaa.» Näin puhui Rossi, ja hänen sanojaan Ida Aalberg muisteli lämpimin mielin vielä elämänsä viimeisenä kesänä.
Jo ennenkuin Josephson teki tarjouksensa, Ida Aalberg oli lisännyt mainettaan Skandinaviassa esiintymällä Ibsenin kotimaassa Noorana. Kristianiassa hän ensimmäistä kertaa elämässään näytteli ruotsinkielellä ja kertoo yrityksestään Ellen Nervanderille:
»Noora esitettiin ensimmäistä kertaa perjantaina ruotsiksi (joka ei ollut minusta ollenkaan häiritsevää), toisen kerran maanantaina ja kolmannen keskiviikkona. Vaikka kappale on loppuun näytelty, rva Reimers ja Betty Hennings ovat sitä täällä esittäneet, niin meni se nyt 45 kerran ja yleisö oli hyvin innostunutta. Björn Björnsonista pidin hirveän paljon, suora, voimakas, ylpeä, intelligentti, aivan isänsä kuva. — On erehdys, että Norjassa muka oltaisiin ystävällisiä Suomea kohtaan, kaikki, mitä olen kuullut, ei todista sitä. — Dietrichsonit olivat luonani tänään. Matkustan viikon lopussa Kööpenhaminaan yhdessä ystäväni Martine Ohlsenin kanssa, jonka luona nyt asun.»
Kristianialaisen »Aftenpostenin» arvostelu Ida Aalbergin Noorasta ei ole vailla mielenkiintoa. Siinä sanotaan:
»Kristianian teatterissa näytteli Nooraa aikoinaan rva Reimers. Hän kuoli pari vuotta sitten, ja tämä osa oli viimeinen niistä suurista osista, joita hän loi. Se oli myöskin yksi niistä osista, joissa hänen taitonsa tuli näkyviin korkeimmassa määrässään. Hänestä Noora oli ylevämielinen luonne, joka oli pilattu senvuoksi, ettei se milloinkaan ollut saanut kehittyä itsenäiseksi. Hänen Nooransa esitti naisen pyrkimistä itsenäisyyteen; koko sillä kiihkolla, jonka tekijä oli pannut tähän osaan, oli hänessä erinomainen esittäjä.
Tanskalainen Noora — rva Hennings, joka pari vuotta sitten vieraili Kristianiassa — teki sitävastoin huolettomuuden ja lapsellisuuden Nooran luonteessa esityksensä pääasiaksi. Vieläpä loppukohtauksessakin hän oli oikeastaan joku onneton ihmisraukka, joka pyysi anteeksi, eikä petetty ja loukattu nainen, joka valitti ja tuomitsi.
Nti Aalbergin Noora on oleellisesti ajatteleva ja taisteleva yksilö, joka ponnistaa voimiansa, kunnes hän saa selvän käsityksen itsestään ja niistä, jotka häntä ympäröivät. Hän on jo alusta alkaen paljon vähemmän lapsi kuin Ibsen tahtoo hänen olevan. Hän näet tietää varsin hyvin, että nimien väärentäminen ei ole oikein, hän vain ei tiedä, kuinka väärin se on ja mitä vaarallisia seurauksia sillä voi olla. Se taistelu, jolla hän koettaa pelastaa itsensä, kun tämä vihdoin hänelle selvenee, oli hurjempi ja huimempi kuin edellisten näyttelijäin. Viimeisessä kohtauksessa muodostui surkea pettymys hänen näyttelemisensä ydinkohdaksi. Kylmänä ja kuolemaan saakka uupuneena jättää hän sen huoneen, jossa hän »kahdeksan vuotta on elänyt vieraan miehen kanssa». Kokonaisuudessaan loi nti Aalberg Noorasta kuvan, joka antoi mitä parhaita toiveita nuoren taiteilijan tulevaisuudesta. Hänessä on intohimoa, voimaa ja rohkeutta; hänen kiihkoinen nerollisuutensa tekee aina hänen näyttelemisensä viehättäväksi, niissäkin paikoissa, joissa hänen taiteelliset keinonsa ovat riittämättömät.
Kohteliaisuudesta Norjan yleisöä kohtaan hän näytteli osansa ruotsin kielellä, ja se lienee ollut ensi kerta, jolloin hän näyttämöllä käytti tätä kieltä. Viimmeisen kerran esiintyessään hän kuitenkin esitti Ofelian hulluuden kohtauksen ja neljännen näytöksen »Hamletista» suomeksi. Vaikkeivät katselijat ymmärtäneet sanaakaan tätä kieltä, ihastelivat he kuitenkin sen musikaalista sointua ja noiden kiitettyjen kohtien herkkää suoritusta.»
Kööpenhaminasta Ida Aalberg kirjoittaa Ellen Nervanderille:
»Kiitos, ystäväni, kirjeestä. Olen joka päivä aikonut ja halunnut kirjoittaa sinulle — mutta tämä on ollut minulle vaikeata aikaa, minulla ei ole ollut mielen rauhaa eikä voimia. En nytkään jaksa kirjoittaa muuta kuin pääasian. Päätökseni oli olla koko kesä pois kotoa, aioin, niinpiankuin olisin täällä saanut kaikki järjestykseen, matkustaa Hampuriin ja jäädä sinne. Mutta nyt sain täti Emilieltä kirjeen, jossa hän kertoo, että minut on valittu ensimmäiseksi noista kahdeksasta. [Kysymys lähetystöstä, joka antoi paljon puhutun veneen Venäjän keisarinnalle.] Vain senvuoksi matkustaa tuota pitkää matkaa olisi lapsellista, mutta kokemuksistani olen saanut erään ajatuksen. Tahdon päästä keisarinnan puheille, tahdon pyytää hänen suojelustaan, tahdon pyytää suositusta Tanskan kuningattarelle ja johonkin saksalaiseen hoviin, ja senvuoksi minä heinäkuussa tulen kotiin pariksi viikoksi. Tulin tänne tuntematta ainoatakaan ihmistä — niin, rouva Heibergin [Luise Heibergin, Tanskan viime vuosisadan mainehikkaimman näyttelijättären, joka 1880-luvulla oli jo vanha ja luopunut näyttämöltä] minä tunsin, mutta harhaluulosta naistaiteilijain antamasta avusta olen tällä matkalla perinpohjin päässyt —; ilman ainoatakaan suositusta, sillä minä halveksin, halveksin kaikenlaisia suosijoita luulin pääseväni esiin omin voimin, ilman toisten apua, mutta Euroopassa — ja Kööpenhamina on jo Eurooppaa — se on melkein mahdotonta. Täällä ei uskota, käsitetään kaikki seikkailuksi. Kuuntelevat toisen puhetta kuin olisi se satua, kohauttavat olkapäitään ja sanovat: »Emme tunne teitä» tai suorastaan jotain halventavaa. Oh, tämä on ollut uneton viikko, epätoivon aikaa, olen ollut hyvin masentunut. Ja senvuoksi haluan päästä korkeassa asemassa olevan naisen suojelukseen, sillä en tahdo koskaan, koskaan alentaa itseäni naisena ja senvuoksi käännyn Venäjän keisarinnan puoleen. Täällä olen nyt monien juonien ja monen taistelun jälkeen sitoutunut näyttelemään suuressa Casino teatterissa (Ristori näytteli siellä) 10 kertaa Adrienne Lecouvreuriä. Kuninkaallisessa teatterissa ei lain mukaan kukaan yksityinen vierasmaalainen saa esiintyä, mutta kamariherra Fallesen, joka oli hyvin hyvä minulle, antoi minulle kappaleen, sillä yksityisteatterit näyttelevät täällä kovan sorron alaisina, ne eivät nim. saa esittää tragedioita tai draamoja, kuninkaallisella on oikeus kieltää se, mutta, kuten sanottu, he olivat hyviä minua kohtaan siltä taholta, koska heidän ei tarvinnut minua pelätä. — Maailmassa on niin inhoittavaa, pikkumaista! — Olen innolla ottanut osaa Skandinaaviseen politiikkaan. 5 p:nä kesäkuuta tunsin itseni katupojaksi, puolustin vasemmistoa, pilkkasin oikeiston ruumissaattoa.»
* * * * *
Syksyllä 1885 Ida Aalberg näytteli Kööpenhaminan Casino-teatterissa, ei Adriennena, kuten hän keväällä oli johtaja August Rasmussenin kanssa sopinut, vaan Marsana Jules Claretien »Ruhtinas Zilahissa».
Herman Bang kirjoitti »Tilskuerenissa» esityksen johdosta m.m.:
»Ida Aalberg jätti taiteensa energialla tanskalaiset kilpailijattarensa kauas jälkeensä. Tämä nainen, joka ei ole vailla virheitä, tietää erään salaisuuden — salaisuuden, miten meitä on hallittava. Hän pakottaa meidät puolelleen silloinkin, kun olemme hänen kanssaan eri mieltä. Katseemme kohdistuu lopultakin vain hänen kasvoihinsa ja korvamme kaipaa lakkaamatta hänen äänellään lausuttuja sanoja.
Ruhtinatar Zilahina hän vaikutti enimmän taiteensa ylhäisellä ryhdillä ja sen suurella ilmeellä. Juuri sillä hän löi rva Oda Nielsenin maahan. Kun hän kutsui Michelin tilille, hän vaikutti pidätetyllä, hallitulla, suorastaan fyysillisellä voimallaan, joka sai meidät vapisemaan Michelin tavoin. Ja kun purkaukset tulivat, kannatti niitä voitollisesti tuo notkea ruumis. Tässä hän voitti rva Betty Henningsin vähäverisen rakenteen, joka suurissa kohtauksissa aina vie hengästymiseen.
Ja molemmat vertailut meikäläisiin primadonniin antoivat tulokseksi tämän voitosta ylpeän kuvan Ida Aalbergista: Ruhtinatar Zilah, voimakas, joka hermo, joka lihas jännittyneenä, heiluttelee piiskaa Michel Meukon hartioiden yläpuolella.»
Marsan osan suoritusta »Ruhtinas Zilahissa» kuvaa tukholmalainen »Nya
Dagligt Allehanda»:
»Neiti Ida Aalbergin esiintyminen Casinossa viime tiistaina oli todellinen triumfi. Näyteltiin »Ruhtinas Zilah» — sen niminen on Jules Claretien romaani ja draama — melodraamallinen historia, jonka rinnalla semmoinen tehdastuote kuin »Herra Derblayn avioliitto» on mestariteos.
Neiti Aalberg ei valloittanut yleisöä heti. Hän oli soma, mutta ei tarpeeksi soma, sanottiin, kun hän ensi näytöksessä käveli ja keskusteli. Hän puhui ruotsia, t.s. sanoi ruotsalaisia sanoja suomalaiseen tapaan korostaen. Kööpenhaminalaiset nyt kylläkään eivät ole kovin tarkkoja Tukholman murteeseen nähden, mutta tämä Hämeenlinnan kieli tuntui sentään kovin pahalta. Sitäpaitsi sitä oli vaikea ymmärtää. Mutta seuraavien näytöksien kiihkeissä kohtauksissa neiti Aalberg kohosi. Kieli unohtui ilmeen vuoksi, ymmärrettiin, ja tunnettiin, tunnettiin — —.
* * * * *
Ihailtiin hänen voimaansa, sisäisten kohtien syvyyttä, intohimon suuruutta. Havaittiin mahtava luonne, mutta samalla erinomainen, hallitseva taide. Ei mitään viileyttä, ei raakuutta eikä liioittelua »naturalismissa».
Ja puheenparsi unohtui, koska itse ääni on äärettömän suloinen ja hurmaava, vaikkakin hyvin voimakas. Mimiikki oli yhtä suurenmoinen, sen muodosti ilmeikäs suu ja ihmeelliset silmät, joiden väri vaihtuu vaaleasta tummaan aina tunnelman ja paatoksen mukaan.
Neiti Aalberg on une grande tragedienne [suuri traagillinen näyttelijätär]. Hän sai kööpenhaminalaisen yleisön vaipumaan jalkoihinsa. Se oli oikea succès pyramidal [suunnaton menestys].»
»Ruhtinas Zilahia» esitettiin vain kuukauden päivät. Niin kevyttä hengenruokaa kuin se olikin sai se väistyä »Matka kuuhun» nimisen näytelmän tieltä, jonka johdosta Bang lausui: »Joukottain näyttäytyvät alastomat henkilöt tarkoittivat Ida Aalbergin ja Vilhelm Viehen. Yleisö, joka sai nähdä kaksikymmentä balettinaista sähkövalossa, on unohtanut nuorten yrityksen näytellä oikeata komediaa.» — Kuitenkin muodostui Ida Aalbergin jäähyväisnäytäntö Casinossa erittäin juhlalliseksi: fanfaareja orkesterista, kukkia, lukemattomia esiinhuutoja. Jonkin aikaa hänellä oli tekeillä sopimus, jonka mukaan hän olisi sitoutunut näyttelemään Kööpenhaminan Kansanteatterissa. Lopullisesti hän kuitenkin kiinnittäytyi Dagmar-teatteriin, johon hän sitten kuului koko jäljellä olevan Kööpenhaminan-aikansa. Jo ennen vuodenvaihdetta hän näytteli nimiosaa Sardoun »Andreassa», jossa arvostelu mainitsee hänen olleen liian pateettisen ja liian voimakkaan. Sitten hän sai suoritettavakseen »Per Gyntissä» Aasen, joka sopi hänelle vielä vähemmän ja jota hän ei kyennyt esittämään hartaudella ja antaumuksella: hän purskahti tahtomattaan nauruun, kun Per kappaleen alussa jutteli Aaselle valheitaan, ja kuolinkohtausta sanotaan häirinneen Ida Aalbergin valittelujen ja ähkymisen. Edelleen hän kevätkaudella 1886 näytteli nimiosia »Jane Eyressä» ja Sardoun »Fernandessa» sekä vähäisempiä tehtäviä Blumenthalin »Isossa kellossa» ja Feuillet'n »Sfinksissä».
Toukokuussa 1886 Ida Aalbergilla oli lahjanäytäntö Dagmar-teatterissa. Hän näytteli, kokeillen ensi kertaa tanskan kielellä, Girardinin »Erään naisen rangaistuksessa» ja esitti, suomeksi, Ofelian mielipuolisuuskohtauksen. »Tilskueren» kiittää hänen jaloa surun tulkintaansa edellisessä, uudenaikaisessa kappaleessa, mutta merkitsee Ofelia-suorituksen vanhanaikaiseksi klassillisuudeksi, deklamatsioninumeroksi, joka oli vailla yritystäkään yksilöittämään esitettävää henkilöä. »Erään naisen rangaistuksen» vuoksi lehti täydestä sydämestään toivoo, ettei synnyinmaa vaatisi takaisin Ida Aalbergia, ja lausuu hänet tervetulleeksi syksyllä tanskalaiselle näyttämölle.
Dagmar-teatterin johtaja Th. Andersen toivoi näytäntökautena 1886—1887 voivansa kehottaa teatterinsa taiteellista tasoa. Paitsi Ida Aalbergia hän aikoi kiinnittää omaan näyttämöönsä ruotsalaisen August Lindbergin ja esittää suurta klassillista ohjelmistoa. Kuninkaallinen teatteri oli juuri kadottanut etuoikeutensa sekaantua muiden näyttämöiden kappaleiden valintaan. Andersen ei kuitenkaan saanut Lindbergiä, mutta Ida Aalbergin tehtäväksi tuli seuraavaksi näytäntökaudeksi hyvin oppia tanskan kieli. Hän lupasi sen tehdä — hän oli kieliin nähden parantumaton optimisti — ja saapui kesällä Suomesta, missä hän sekä Helsingissä että maaseutukaupungeissa oli saavuttanut suurenmoisen menestyksen — ennen varsinaisen sesongin alkua Kööpenhaminaan. Neljä tuntia päivässä hän istui kielimestarinsa O. Mellerin parissa, lueskeli ja harrasti. Tähän aikaan hänen ruotsinkielisissä kirjeissään alkaa vilistä tanskalaisia sanoja; todennäköisesti hänen puheensakaan ei enää ollut »Janakkalan ruotsia», kuten Kaarlo Bergbom on kyynillisesti sanonut, vaan jonkinlaista sekasotkua. Näyttämöharjoituksista Otto Borchsenius on kirjoittanut: »Johtaja ja vastanäyttelijät korjailivat väsymättä hänen virheellisiä korostuksiaan, mutta vaikeudet olivat toivottoman suuret.»
Dagmar-teatterin johtaja ei kyennyt toteuttamaan toivomuksiaan korkeaan ohjelmistoon nähden. Heti ensimmäinen osa, jonka Ida Aalberg syksyllä 1886 näytteli, ei ollut Goethen eikä Shakespearen draamallisia luomia, vaan oli se edelleen Sardcuta. Se oli tietysti pettymys Ida Aalbergille, jonka voimat ja tekniikka olivat kasvaneet Kaarlo Bergbomin suosiman ohjelmiston tehtävissä.
Sardoun »Odetten» esityksestä Edvard Brandes kirjoitti »Politikenissa»:
»Rva Olga Nielsenin luopuminen on siirtänyt pääroolin nti Aalbergin käsiin. Hän työskentelee tämän näytäntökauden alussa epäedullisissa olosuhteissa. Hänen pyrkimyksensä tanskankielen täydelliseen hallitsemiseen kysyy niin paljon työtä ja voimia, että näyttelijättären on mahdotonta vapaasti käyttää kaikkia muuten hänen vallassaan olevia taiteellisia välineitä. Hän taistelee alituisia yhä vain uudistuvia vaikeuksia vastaan: jos hänen on päättäminen vaikkapa vain siitä, sopiiko se tai se äänenkorko kuvaamaan sitä tai sitä runoilijan ajatusta, on hänen ennen kaikkea tutkiminen, miten tanskalainen siinä kohdassa sanat lausuisi. Miten helposti syntyykään tässä epävarmuutta ja kuinka harvoin tapahtuukaan, että tapaa juuri oikean tunnetta kuvaavan äänivivahduksen!
Mutta hämmästyttävää on huomata, mitä nti Aalberg tämän poistamattoman painon alaisena saapi toimeen. Nyt jo on suuri edistys huomattavissa siitä, kun hän ensi kertaa esiintyi tanskaksi näytelmässä »Naisen rangaistus». Odetten repliikit näyttelijätär lausuu sujuvasti ja sattuvasti.
Itse rooli ei ole aivan hänelle sopiva. Hänen taiteilijaluonteensa on sellainen, että hän paremmin voi kuvata niitä naisia, joille tehdään väärin, kuin niitä, jotka itse ovat syypäät heitä kohtaavaan onnettomuuteen. Nti A. on näyttämöllä tyynen kopea taikka kärsivän loukattu; kun hänen tulee olla keikaileva, on hän pikemmin hellä; kun hänen tulee olla viehättävä, näyttää hän mieluimmin naivilta. Keikaileva ja kokenut Odette, joka on kaiken häveliäisyytensä kadottanut, ei siis ole hänen osiansa, koska hän kernaimmin esiintyy verhottuna hienoon neitsyen huntuun.