Nti Aalbergia auttoi hänen intelligenssinsä voittamaan roolin vaikeudet. Odetten suru ja tuska esiintyi kenties selvemmin kuin huikentelijan kuva kolmannen näytöksen alussa, sen sijaan oli sen loppukohtaus varsin oivallinen.
Siinä molemmat aviorikkojat tapaavat toisensa monivuotisen eron jälkeen. Siinä näytti nti Aalberg hyvin hienosti niitä vaihtelevia mielenliikutuksia, joita Odette osoittaa kiukkuisesta katkeruudesta jäykkään raivoon saakka. Se oli selvää, voimakasta ja jaloa näyttelemistä ilman teeskentelyä ja joutavuutta.
Niinpä nti Aalberg neljännessä näytöksessä myöskin karttoi liiallista itkuisuutta kohtauksessa äidin ja tyttären välillä. Hän näytteli tasaisesti ja luonnollisesti sitä lumoavaa rakkautta, joka Odetten sielussa herää. Ja kun hän lähtee pois ja tyttären kysymykseen, koska he taas tapaavat, vastaa: »Ei täällä, kenties muualla», ei nti A. huonojen näyttelijäin tavalla kääntänyt silmiänsä taivaaseen: ainoastaan kuolon surullisuuden noissa sanoissa antoi hän uudestaan kaikua.»
Samassa »Politiken» lehdessä on toinenkin arvostelu, jonka alla on nimi
»Per Anden» ja jossa Ida Aalbergista lausutaan:
»Odetten näytteleminen eilen illalla oli kaunis voitto nti Aalbergille. Yleisö huusi hänet esiin joka näytöksen jälkeen. Elleivät kööpenhaminalaiset nykyisin olisi niin epäluotettavia teatteriasioissa, voisi ennustaa tuolle ei aivan tuntemattomalle kappaleelle koko sarjan näytäntöjä sen uudessa fennomaanisessa esitysmuodossa.
Jättiläisruusuvihkon, vähintään 3 jalkaa läpimitaten, nti Aalberg sai maanmiehiltään, ja leveihin suomenvärisiin nauhoihin oli painettu tällainen salaperäinen kirjoitus: »Tervehdys Suomenmaalta.»
Ida Aalbergilla ei, kuten Kaarola Avellan on hänestä sanonut, ollut kieliopillista älyä. Mutta hänellä ei ollut myöskään hyvää kielikorvaa, hän ei ollut niitä naisia, jotka suurella helppoudella oppivat lavertelemaan vierailla kielillä. Jo syksyllä 1886 tanskalainen sanomalehtiarvostelu alkaa hermostua hänen kielenkäyttönsä johdosta. Kaikkien tunnustavien sanojen ohella annetaan huomautus huonosta kielestä yhä ankarammassa muodossa. Niinpä »Politiken» kirjoittaa hänen esiinnyttyään Margitina »Solhaugin pidoissa»:
»Katsoja saa vaikutelman, jonka ehkä saisi, jos kuulisi taiturin soittavan leikkiviululla Beethovenia. Neiti Aalbergin soitin tärvelee häneltä sekä pienet että suuret vaikutukset. Hänen pitää täysin oppia tanskaa ennenkuin hänestä tulee tanskalainen näyttelijätär, ja on parasta, että hän malttaa odottaa, ennenkuin uudestaan esiintyy.»
»Tilskueren» kirjoittaa samasta osasta:
»Hänen kielenkäyttönsä on murskannut kaikki toiveet saada hänestä lähitulevaisuudessa tanskalainen näyttelijätär. Totta puhuaksemme hänen rouva Margitissaan tuskin oli ainoatakaan tanskalaista korostusta, myöhemmät näytännöt olivat siinä suhteessa yhtä huonoja kuin ensimmäinenkin.»
Jouluntienoissa johtaja Andersen asetti näyttämölle kevyen »Maasotilas» nimisen koristuskappaleen. Se saavutti niin suuren yleisömenestyksen, ettei näyttänyt tarpeelliselta pitkiin aikoihin ottaa esitettäväksi uutta ohjelmistoa. Raivoissaan työttömyydestään Ida Aalberg lähti lupaa kysymättä tammikuussa 1887 Suomeen. Sellainen vierailumatka oli hänelle välikirjassa myönnetty, mutta ajasta olisi ollut sovittava Dagmar-teatterin johtajan kanssa. Siksi Th. Andersen julkaisi Kööpenhaminan lehdissä uutisen, että näyttelijätär oli rikkonut välikirjansa. Tämä palasi loistavalta vierailultaan Helsingistä takaisin Tanskaan, hän tuli ylpeänä ja ylimielisenä, mutta kuitenkin näytti sovinto aluksi mahdolliselta. Ida Aalbergilla oli suuri joukko vaikutusvaltaisia ystäviä, ja hänen asiaansa ajettiin erittäin kiivaasti Kööpenhaminan lehdissä. »Juriidisen oikeuden varjolla tehdään usein vääryyttä», kirjoittivat hänen puolustajansa. Ristiriitaa ei sentään saatu sovitetuksi, ja lopputulos oli, että Ida Aalberg menetti suurimman osan Dagmar-teatterista hänelle luvattua palkkaa, joka oli silloin noin 7000 kruunua, ja Th. Andersen erosi johtajantoimesta hermoheikkona miehenä. — Tässä on vain lyhyesti kuvattu asia, josta aikoinaan kirjoitettiin hyvin paljon.
* * * * *
Suomalainen teatteri oli kansallisen romantiikan miesten hoivissa. Radikaalien suosituksella Ida Aalberg lähti Tanskaan, ja kesällä 1885 hän tunsi itsensä, ainakin ajottain, täysin radikaaliksi. Silloin hän, jonka kirjeissä aikaisemmin on näkynyt, ainakin ajottain, vilpitöntä Jumalan pelkoa, saattaa kirjoittaa:
»Heinäkuun kuumuus on tylsistyttänyt minut, olen vain märehtinyt taivaan ja maan välillä ja antanut maailman mennä menojaan. Tämmöisenä aikana kai vanha englantilainen herra keksi suuren viisautensa, minusta ainakin tuntuu, että nyt olen lähempänä Darwinia kuin milloinkaan ennen.»
Radikaalien piiriin Ida Aalberg heti Kööpenhaminaan tultuaan joutui.
Alkuaikoina olivat hänen ylimpiä ystäviään Brandes-veljekset.
Samoihin aikoihin kuin Ernst Ahlgrenin (Victoria Benedictssonin) sanotaan riutuneen rakkaudesta pohjoismaisen realismin herättäjään, Georg Brandesiin, osoitti tämä suomalaiselle näyttelijättärelle kykyään terävässä leikinlaskussa ja auttoi Dagmar-teatterin primadonnaa lukemalla hänen kanssaan osat »Erään naisen rangaistuksessa» ja »Odettessa». Georg Brandesin kirjeistä näkyy, että hän oli avulias ja suopea Ida Aalbergille. »Olen uskollinen ystävyydessä», hän kirjoitti tälle vielä vuosia myöhemminkin, kun Ida Aalberg pyysi häneltä suositusta saksalaiselle näyttämölle. Viisaan Brandesin kirjeistä ei voi päätellä, että heidän suhteensa olisi ollut erikoisen intiimi ja läheinen, mutta eräät Ida Aalbergin lausunnot viittaavat siihen, että Georg Brandes muodostui hänen vakavimmaksi kokemuksekseen Kööpenhamina-aikana.
Paljon tunnetumpi oli Ida Aalbergin suhde Edvard Brandesiin. Tämä järjesteli kaikin tavoin suomalaisen näyttelijättären teatteriasioita ja vaikutti siihen, että Casino- ja Dagmar-teattereiden johtajat olivat suosiollisia Ida Aalbergin suunnitelmille. Kun vertaa Edvard Brandesin ironisesta sävystään huolimatta sangen helliä Ida Aalbergille kirjoittamia kirjeitä viimeksimainitun samaan aikaan omille tuttavilleen kirjoittamiin, huomaa, miten suuresti tanskalainen kirjailija ja sanomalehtimies vaikutti suomalaisen näyttelijättären ajatuksiin ja sanoihin. Aina Suomeen asti levisi tieto, että Ida Aalbergilla ja Edvard Brandesilla muka oli hyvin läheinen suhde. Ruotsalainen Axel Lundegård, joka hänkin usein kävi näinä aikoina Kööpenhaminassa ja koetti Ida Aalbergin avulla saada siellä näyttämölle erästä draamaansa, laskee leikillisissä kirjeissään pilaa tästä suhteesta. »Oi Jumala, kuinka minä kadehdinkaan hänen menneisyyttään», hän m.m. kirjoittaa Brandesista Ida Aalbergille.— Kirjeenvaihdosta voi päätellä, että Ida Aalberg ihaili Edvard Brandesin älyä ja kirjallista häikäilemättömyyttä, mutta että hän sangen pian alkoi kartella »Politikenin» toimittajaa ja sulki tältä ovensa niinkuin niin monelta muultakin.
Georg Brandes on kertonut, että Alexander L. Kielland, joka syksyllä 1885 oleskeli Tanskassa, eräänä iltana hänen luonaan oli tavannut Ida Aalbergin ja että näyttelijätär heti oli tehnyt kuuluisaan norjalaiseen voimakkaan vaikutuksen. Jo 1881, kuten Juhani Aho on muistellut, Ida Aalbergin olemus oli ollut sellainen, että seurassa kaikkien katseet olivat vartioineet häntä, vaikka hän olisi istunut kuinka vaiteliaana. Kööpenhaminassa hän jo osasi puhua ja hän puhui tavallisesti sellaista, mikä erikoisuudellaan hämmästytti ja tehosi. Niinpä Georg Brandes on ihmetellen muistellut hänen kerran seurustelussa lausumiaan sanoja: »En halua lainkaan olla onnellinen, en lainkaan elää idyllisesti, kärsin mitä tahansa, kunhan vain tulen taiteilijaksi.[19] Näyttelijättären erikoinen olemus ja erikoiset puheet kai saivat aikaan sen, että Kielland tuli rakkaudesta sairaaksi. Hän oli kyllä siksi kokenut, ettei hänen Ida Aalbergille lähettämistään kirjeistä voinut muodostua »Nuoren Wertherin kärsimysten» toisintoa, mutta ne kykenevät antamaan ilman kommentaareja hyvän todistuksen Ida Aalbergin vaikutusvoimasta. Tässä muutamia näytteeksi:
I.
»Kööpenhaminassa 3 p:nä marrask. 85.
Neiti Ida Ahlberg!
— nähtyäni Teidät tuona iltana tri Brandesin luona, halusin ensin jättää sattuman varaan, saisinko tavata Teitä useammin; mutta sitten arvelin, että aika on lyhyt ja sattuma oikullinen, ja päätin suoraan tiedustella, huvittaako Teitä nähdä minua uudestaan, vai annatteko sattuman ohjata.
Sanokaa arastelematta, jos jätätte sattuman varaan. Tyydyn mihin vastaukseen tahansa — tyydyn olemaan ilman vastaustakin, kunhan ette vain katso minua tunkeilevaiseksi.
Kunnioittaen
Alexander L. Kielland.»
II.
»Kööpenhaminassa 10 p:nä marrask. 85.
Rakas Neiti Aalberg! — Olin filosofien luona, ja minä olin todellakin järkevä; mutta nyt tahtoisin tiedustella, sillä muistini on niin huono, oliko asia todella niin, että minun piti kirjoittaa koko tämä päivä ja koko huominen päivä ja koko ylihuominen päivä? — vai eikö ollut puhetta pienestä visite de récréationista [virkistyskäynnistä] huomenna — esim. klo 2? — voitteko neiti! Muistelkaahan, kuinka asia oli.
Teidän
Alexander L. Ki.»
III.
Holmerødin kartanossa Hillerødissä 19 p:nä marrask. 1885.
Rakas Neiti Aalberg! en tiedä välitättekö sairaasta niin paljon, että voin lähettää muutamia rivejä joka päivä? Hänen tilansa tuntuu minusta huolestuttavalta ja hän puhuu kielillä, joita minä en ymmärrä. Hän väittää, että hän on ollut hammaslääkärissä, että hän on nähnyt valkoisen uutimen liikkuvan ja että nyt on kevät. Ei auta yhtään, että osoitan hänelle varisseita, kuihtuneita lehtiä ja tyhjiä puita, hän yhä vain väittää, että jotain on puhkeamassa, jotain vaaleanvihreätä — hän sanoo. Ymmärrättekö Te, mitä hän tarkoittaa? — Jos tietäisin, että Te otatte osaa ystävä parkamme kohtaloon, niin haluaisin tiedustella, ettekö luule, että hänen olisi parasta heti tulla kaupunkiin; täällä maalla hän vain kuljeskelee ja pysyy fix idéssään.
Te tiedätte, mitä hänelle merkitsee yksikin sana Teiltä; saako hän
odottaa jotakin?
Teidän
Alexander L. Kielland.»
IV.
»Holmerødin kartanossa Hillerødissä 20 p:nä marrask. 1885.
Rakas Neiti Aalberg! Postinkulku on kovin huono täällä; en usko, että saatte kirjeitäni; ja minusta tuntuu, että minun velvollisuuteni on pitää Teitä à jour potilaan tilasta. Hän on huonontunut — niin rakas Neiti! hän on paljon huonontunut; lastentaudit ovat aina vaarallisia vanhoille kavaljeereille; nyt hän tahtoo Kööpenhaminaan; häntä ei saa pysymään täällä. Hän puhuu konsertista Griegin luona ja tanssiaisista konsulin luona; en todellakaan tiedä, mitä tyhmyyksiä hän aikoo tehdä, mutta hän saa minut pelkäämään. Eikö Teistä tunnu, että Teidän pitäisi lähettää hänelle pari sanaa? hänestä tuntuu ankaralta, että Te ette ole lähettänyt hänelle ainoatakaan riviä, — älkää käsittäkö minua väärin: hän ei valita koskaan, hän ei vaadi mitään, mutta minä, joka tunnen hänet, voin ymmärtää, että se kiduttaa häntä enemmän kuin Te ehkä uskotte.
Teidän
Alexander L. Kielland.»
Luonnollisesti »potilaan» tila seuraavina päivinä vielä paljon paheni, alettiin puhua toivottomuudesta, kadotetusta kyvystä j.n.e., ja leikillinen sävy katosi arveluttavassa määrässä.
Kielland joutui pian matkustamaan pois Tanskasta. Myöhemmin, kun Ida Aalberg tarvitsi hänen neuvoaan Amerikan matkaa varten, jota hän suunnitteli ja koetti Kööpenhaminasta käsin järjestää, norjalainen kirjailija kaihoten muistelee punaista lamppua, jonka oli nähnyt Ida Aalbergin asunnossa.
Tanskassa oli paljon henkilöitä, jotka erään pankkivirkailijan tavoin voivat Ida Aalbergille, »Smilikselle» — se oli hänen lempinimensä Kööpenhaminassa? — huokailla: »Efter at jeg har laert Dem bedre at kjende, ere alle andre Mennesker mig saa forfaerdelig ligegyldige.» [»Opittuani Teidät paremmin tuntemaan, kaikki muut ihmiset ovat minusta hirveän merkityksettömiä.»]
Siitä suunnattoman suuresta kirjemäärästä, minkä Ida Aalberg Kööpenhaminassa ollessaan sai, ja osaksi hänen itsensäkin lähettämistä kirjeistä käy selville, että hän Tanskassa joutui mitä vilkkaimman seuraelämän pyörteeseen. Kaikki ovet kaupungissa olivat hänelle avoimina. Paljoa suuremmalla huolella kuin ennen hän alkaa ajatella pukuaan, asuntoaan ja esiintymistä seuraelämässä. Tanssiaisia, juhlia ja ratsastusmatkoja Kööpenhaminan ympäristöön oli yhtä mittaa, niin että voimat tavan takaa tahtoivat pettää. Toisinaan hän kutsui valitun seurapiirin illallisille luokseen, kaupunkiin saapuvat suomalaisetkin viettivät hänen luonaan jonkin iloisen hetken. Sangen usein saivat kuitenkin puheille pyrkijät, sekä tanskalaiset että suomalaiset, kääntyä hänen oveltaan takaisin.
Kööpenhaminaa pidettiin tähän aikaan pohjoismaiden Ateenana, ja sinne kokoontui edustavia hengen miehiä kaikista Skandinavian maista. Hengen miehiä ja myöskin naisia. Siellä Ida Aalberg tapasi vanhan tuttavansa Alfhild Agrellin ja näytteli pääosan tämän »Pelastettu» draamassa, Viola Hjernen osan, jota hän jo 1876 oli Suomessa tutkinut. Myöskin Camilla Collett, tunnettu norjalainen naisasianajaja joutui tekemisiin suomalaisen näyttelijättären kanssa, ja ihastus tuntuu olleen molemminpuolinen. Millaista Ida Aalbergin aatteellisuus oli, siitä antaa elävän kuvan pari otetta hänen kirjeistään.
Toisena päivänä hän kirjoittaa ystävälleen Bertha Forsmanille:
»Huudan Arne Garborgin tavoin: pois orjuus! Kunpa kaikkia naisia — olivat ne sitten ylhäisiä tai alhaisia — innostuttaisi sama tarve päästä kohoamaan alennustilasta, kunpa he muodostaisivat armeijan ja kumoaisivat kristillisen, korkeasti kunnioitettujen viranomaisten despotismin.»
Ja hän sanoo tahtovansa saada erään kirjailijan, josta tässä oli kysymys ja jonka kirja Köpenhaminassa oli takavarikoitu, pois Brandesin vaikutuspiiristä ja lupaa saattaa hänet Camilla Collettin huomaan. »Tahdon, että hänen mielenkiintonsa naiskysymystä kohtaan herää.»
Toisena päivänä hän kirjoittaa ystävälleen Ellen Nervanderille:
»En pidä naisseuroista! Vielä vähemmin, jos piirin muodostavat modernit, emansipeeratut naiset. Tunnen itseni viidenneksi pyöräksi kaikkien noiden pyhimysten joukossa. He vihaavat miehiä, minä ihailen miehiä! Ei ole siis mitään yhtymäkohtaa. Ja kuitenkin minua huomenna syntieni vuoksi kidutetaan. Rouva Lorckin [Ida Aalberg oli kuin kotonaan Ruotsin-Norjan Kööpenhaminassa olevan konsulin Lorckin perheessä] nerokas ajatus! Hän on haalinut kokoon kaiken, mitä hameväki on kirjoittanut, ja kaikki, jotka kirjoittavat hameet päällään. Norjalaisia, tanskalaisia, ruotsalaisia — voitko ajatella minua heidän seurassaan?»
Ida Aalbergin suhde naiskysymykseen — ja muihinkin kiistakysymyksiin — oli ennen kaikkea perin naisellinen.
* * * * *
Oleskelunsa alkuaikoina Ida Aalberg oli hyvin mieltynyt Kööpenhaminaan, mutta mitä pitemmälle aika kului, sitä tyytymättömämmäksi hän kävi.
Tässä muutamia otteita hänen Ellen Nervanderille kirjoittamistaan kirjeistä aikajärjestyksessä. Ensimmäisen sisältämä juttu laulajatar Kristina Nilssonista on loistava näyte näyttelijä-logiikasta.
I.
»Synkkiä hetkiä minulla ei ole ollut kovin usein, ja jos niitä on ollutkin, ei niillä ole ollut tuota tavallista, triviaalista leimaa — —. Oi Jumala! Kuinka kauan tätä jatkuu; luultavasti ei kauan, jos maailma seisoo vanhoilla jaloillaan. Ehkä kaikki on vain unelmaa, mutta siinä tapauksessa tämä on kauneinta unelmaa, josta minä en tahdo koskaan, koskaan herätä. Kööpenhaminan yleisö on ottanut minut vastaan niin äärettömän hyväntahtoisesti, että voin vain sitä rakastaa. Ajattelepas, Ellen, että Christina Nilsson tulee tänne maailmanmaineineen, neljinekymmenineviisine vuosineen ja kaikkine henkisine ja ruumiillisine suuruuksineen ja tekee — fiaskon! Mitä sanot siitä?! Voi hyvä Jumala, kuinka älykäs tanskalainen yleisö on! Kuinka itsenäinen se on! kuinka minä sitä rakastan! — Jumala varjelkoon tulemasta tuommoiseksi eurooppalaiseksi primadonnaksi, he kadottavat tiellä parhaansa, ja sitten he vaativat meitä olemaan siksi tyhmiä, että ihailisimme tyhjiä, onttoja, sieluttomia, mauttomia kuoria, joita he ihmeteltävällä röyhkeydellään tarjoilevat yleisölle. En ole milloinkaan välittänyt Christinasta. Hänellä ei milloinkaan ole ollut pisaraakaan taiteilijaverta suonissaan. Hän on oikea sivistymätön savolainen talonpoikaistyttö! Minä muuten tutustuin häneen, ja hän väitti olevansa niin enchantée [hurmaantunut] saadessaan tehdä tuttavuuttani. Järkeni ei myöntynyt siihen, että olisin sanonut hänelle jotain samanlaista. Tässä lähetän sinulle sanomalehden, siitä näet, että tiistaina näyttelen viimeistä kertaa, — oi, ei, sitä ei olekaan enää täällä, Bang vei sen tänään mennessään. — Minulla on kaksi hurmaavaa huonetta, toisessa punainen lamppu katossa; lamppu saa palaa kun minä olen runollisella tuulella tai muuten, jos jotain epätavallista tapahtuu. Tänä iltana se on sytytetty ensinnäkin senvuoksi, että kirjoitan sinulle, ja sitten siksi, että useiden viikkojen jälkeen saan yhden viikon olla kotona. — Minä en — kuuletko Ellen — minä en tule kotiin ennenkuin saan suomalaisesta teatterista siksi suuret tulot, että voin saada oman kodin. Kolme taiteellista huonetta minun pitää saada ja sitten kokoan ympärilleni kaikki, jotka ovat vähänkin epätavallisia. — Sieluni ainoa intohimo on kaiken tavallisen halveksiminen. —»
II.
»Ystäväni.
Kello on nyt 1 päivällä ja minä olen jo ennättänyt elää kaksi onnellista tuntia. Ensin tuli Georg Brandes ja sitten sinun kirjeesi. — Minulla on hetkinen aikaa ja siksi kerron yhtä ja toista, jota haluat tietää. Edvard Brandesin ja minun suhdettani et ymmärrä ottaa oikealta kannalta, se on ja jää semmoiseksi kuin se on ollutkin. — Ihmiset ovat täällä kuin olisivat järkeä vailla. He sanovat, ettei heillä sitten rouva Heibergin ole ollut suurta näyttelijää. Eräänä iltana olin loistavissa kutsuissa kamariherra Linden luona, kaikki ihmiset pyysivät minua opettelemaan tanskaa ja liittymään kuninkaalliseen teatteriin. Mutta ole huoleti, ystäväni. Niin kiittämätön en ole. Tulen takaisin Suomeen, en hylkää työtäni, ensi lempeäni. Mutta minun täytyy ensin saada vähän moitetta, sitä tulen täällä saamaan ja se koituu minulle suureksi hyödyksi. Jouluksi en tule kotiin. Vasta myöhemmin. — Georg Brandes alottaa luentonsa tänään. Niissä käy niin paljon väkeä, että pitää mennä tuntia aikaisemmin saadakseen istumapaikan, hänen täytyy ahdingon vuoksi pitää jokainen luento kahteen kertaan. — Ibsen oli täällä, Kjellandt on tullut. Lauantaina olimme G.B:n luona. Kjellandt istui ja tuijotti minuun koko illan. Ja eilen sain häneltä kirjeen ja tänään hän kai tulee käymään luonani. — Bergenistä olen saanut vierailunäytäntötarjouksen huhti- tai toukokuuksi, mutta vielä en ole mitään luvannut. Koetan saada rouva Canthin esille täällä. Puhuin hyvän ystäväni kanssa siitä tänään, koetamme saada Työmiehen vaimon esitetyksi Dagmar-teatterissa. Se olisi voitto! Rouva Edgren oli täällä, teki kaikkensa, mutta ei saanut »Todellisia naisia» eikä »Hyväntekeväisyyttä» mihinkään teatteriin. — Olen Georg Brandesille lukenut Runebergiä. Runebergin lyyrillisistä runoista hän piti enimmän runosta »Hvi styrde hit din väg» [»Miks' tiesi tänne toi?»], minä väitin, että hänellä oli tyhmä maku ja luin »Den enda stunden» [Ainoa hetki.] Me arvostelemme toisiamme kauheasti.» —
Myöhemmin alkaa tunnelma muuttua tämmöiseksi:
III.
»Tämä uusi elämä, jota olen ikävöinyt ja koko sielustani palavasti kaivannut, tämä ulkoilmaelämä, josta olen uneksinut kauneimmat unelmani, tämä henkinen vapautuminen kaikesta pikkumaisesta ja valheellisesta, tämä, johon olin kaiken perustanut, mitä löydän siitä, en mitään, en mitään! Sama tyhjyys sama yksinäisyys kuin kaikkialla muuallakin. Maailma näyttää minusta haudalta, minä itse olen hyödytön ruumis.» – – –
IV.
– – – »Kysyt, onko kritiikki täällä persoonallista. Kyllä, lapseni, se on vain persoonallista. Päivällisten lukumäärästä riippuu kiitossanojen lukumäärä. Tähän asti en kuitenkaan ole pannut kortta ristiin, olen seisonut heidän yläpuolellaan kuin patsas. Edvard Brandes pitää minua toisena päivänä amatsonina, toisena hän sanoo minun muistuttavan sfinksiä. Arvostelu on vain vaahtoa.»
X.
IDA AALBERG KUVAA OMAA KEHITYSTÄÄN.
Kun 1908 vietettiin vähän myöhästynyttä Ida Aalbergin 50-vuotista syntymäpäivää, julkaisi Jalmari Hahl »Valvojassa» kirjoituksen, jossa toivoi suuren näyttelijän, Sarah Bernhardiin tavoin, kirjoittavan muistelmansa ja kuvaavan elämänsä juoksua.
Useat ulkomaalaiset näyttelijät ovat julkaisseet muistelmateoksia. Sarah Bernhardt kertoo pikantissa kirjassaan, jolle on antanut nimeksi »Ma double vie», suuren joukon kaskuja, joista kokonaiskuvaksi jää, että hän hamasta nuoruudestaan asti on ollut suunnattoman oikullinen, häikäilemätön, hemmoteltu, hermostunut ja villi. Adelaide Ristori on kirjoittanut vakavamman kirjan, hän ei puhu siinä vain matkoistaan kaikessa maailmassa, vaan esittää itsensä myöskin varsinaisessa taiteellisessa työssä analysoimalla sangen terävästi osia, joissa hänellä on ollut suurin menestys. Luise Heiberg on julkaissut elämänsä historian, jossa on kiitellyt ystäviään ja parjannut vihollisiaan — myöhempi tanskalainen kritiikki ei ole merkinnyt rouva Heibergin kirjaa vain sangen persoonalliseksi tuotteeksi vaan suorastaan valheelliseksi itsekaunisteluksi. Miesnäyttelijöitä, jotka ovat julkaisseet muistelmiaan, on sangen suuri määrä.
Oleskellessaan Viipurissa syvästi katkeroituneena teatterirettelöistä Ida Aalberg elämänsä lopulla tuntuu ainakin kerran aikoneen kirjoittaa oman elämäkertansa. On säilynyt pieni paperilappu, johon hän saksankielellä on merkinnyt jonkinlaisen sisällysluettelon tulevaa kirjaansa varten. Siitä voi ainoastaan päätellä, että teos olisi tullut luonteeltaan poleeminen, mutta ei mitään muuta. Tämän elämäkertansa hän olisi tehnyt yhteistoiminnassa erään toisen henkilön kanssa, joka on sisällysluetteloon tehnyt omia merkintöjään.
1880-luvulla, Kööpenhaminassa ollessaan, Ida Aalberg on itse yrittänyt kuvata luonnettaan ja kehitystään. Hän on tehnyt sen parikin kertaa. Toisella kertaa hän puhuu itsestään katkeran tunnelman vallassa kirjeessä, jonka hän on kirjoittanut Ellen Nervanderille, joka toimi välittäjänä hänen ja Bergbomien välillä. Toisella kertaa hän on tyynellä mielellä laatinut kirjoitelman, jolle on antanut nimeksi: »Eräs kehitys».
* * * * *
Ellen Nervanderille lähetetty kirje kuuluu:
»Ystäväni! Miksi en ole kirjoittanut? Ah, ystäväni, sitä en tiedä. Taikka, kyllä minä tiedän sen hyvinkin, mutta sitä kävisi liian pitkäksi selittää, siitä tulisi kokonainen sielunkehityksen historia, ja minua ei huvita ruveta kaivamaan vanhoja raunioita, ja sitä paitsi minä en tahdo olla mikään avattu kirja. Miksi en? Silläkin on syynsä sielunelämäni kehityksessä. Maailmassa voidaan kaikki selittää, mutta itseeni nähden se ei minua huvita. En nyt kerta kaikkiaan ole kuin muut ihmiset. Minulla on omat omituisuuteni, joita minun on mahdotonta ja tarpeetonta muuttaa. Pyhimykseksi en ole koskaan tekeytynyt, jos siis joku tuntee loukkaantuneensa, se on oikeutettua, ja voi asianomainen sielunrauhansa vuoksi vetäytyä pois. En käsitä sitä väärin. Ainoa hyvä ja köyhä ominaisuuteni on humaniteetti. Pintapuolisesti katsoen rakastan ihmisiä ehkä vähemmän kuin useimmat muut, mutta syvällisessä mielessä ehkä enemmän kuin useimmat muut. On vain surullista, että hermoni ovat niin väsyneet, etteivät ne salli minun harjoittaa kaikkea sitä ihmisystävällisyyttä kuin tahtoisin. Minulla on ollut liiaksi tehtävää — lepäsin Lovisassa vain 14 päivää — olen elänyt kuin myllyssä ilman lepoa, ilman rauhaa. Olla yksinään, olla nuori, olla nainen, olla taiteilija, vieraassa maassa, kuulla vierasta kieltä, kateus, juonittelut ja loukattu turhamaisuus kaikkialla ympärillä — — —. Olen ollut epätoivoissani, tässä on ollut kuormaa melkein liiaksi. En ole kirjoittanut siksi, että mieleni on ollut alakuloinen ja elämä, tai oma kokemukseni, ovat tehneet minut liian ylpeäksi paljastamaan taisteluani ihmisille. Aina syntymästäni asti olen saanut turvautua vain itseeni, se on tehnyt luonteeni suljetuksi ja yksinäiseksi. Minulla ei ole koskaan ollut äitiä, siitä riippuu paljon. Sitäpaitsi minä olen hengeltäni hyvin ylpeä, pieninkin loukkaus piirtyy ikiajoiksi sieluuni, ja siitä aiheutuu minulle paljon katkeria tunteita. Suruni [tarkoittanee Frithiof Peranderin kuolemaa] ja myöskin suuri menestykseni (Odette) täällä etelässä ovat tehneet mieleni katkeraksi Suomea kohtaan. Se on tyhmää, mutta minä kerta kaikkiaan olen sellainen. Kun lisäksi vertailen täkäläisiä naisia, jotka ovat niin lämpimästi pitäneet huolta minusta, kotoisiin, jotka eivät koskaan ole minusta välittäneet, vaikka minä olin lapsi, jonka he jo monta vuotta sitten tiesivät joskus pystyvän luomaan jotain merkittävää, mutta jolla oli vaarallinen luonne, kuten kaikilla, jotka todella kelpaavat johonkin. Mutta ei ollut yhtään ainoata, jolla olisi ollut sydäntä tai älyä, kaikki he ovat heittäneet kiviä päälleni. Kun minä, joka jo monena vuotena olin koettanut masentaa ylpeätä mieltäni, joka jo kauan tätä ennen halusi katkaista välinsä kaikkeen tuohon kehnoon, pikkumaiseen ja häijyyn, vihdoinkin olen näyttänyt heille, että minä kyllä voin raivata tieni maailmassa ja elää ilman heitäkin, niin sanoo Emilie Bergbom minua pilkaten Lindforsille m.m.: »Hän on ollut kihloissa lukemattomia kertoja ja nyt hän kai yrittää päästä hyviin naimisiin tuolla etelässä!» Ja sellaista sinä vaadit minua unohtamaan ja antamaan anteeksi. Sinä vaadit, että minua pitäisi kiinnittää kaikkien kiitollisuuden ja ystävyyden siteitten suomalaiseen yleisöön, mitä he sitten ovat minulle tehneet, eivät kerrassaan mitään, itsekkyyttä se kaikki on ollut. Tiedän hyvin, ettei heillä ole mitään ystävyyttä minun varalleni, vaikka ne huutavatkin sitä kun saalis on menemäisillään tiehensä. Suomalaiset useinkaan eivät anna arvoa omilleen. Ilmanala on niin kylmää ja, kun ihmissydämetkin ovat niin kylmiä, siellä paleltuisi kuoliaaksi, ellei voisi hakea lämpöä muilta vähemmän vaativilta, lempeämmiltä ihmisiltä.
Nyt olet saanut katsauksen nykyiseen mielentilaani, se ei, kuten näet, ole kovinkaan miellyttävä, ja sinä kai kernaasti olet saamatta semmoisia kirjeitä. Elä ymmärrä minua väärin, et sinä ole niitä, joille minä olen katkera, päinvastoin sinun avoin, moraalinen sankaruutesi on aina ollut suuri minua kohtaan ja se on vienyt sinut moneen riitaan.»
1880-luvun realismin edustajat yleensä tuntuvat esittävän oman »minänsä» paljon tärkeämpänä ja vähemmällä kainoudella kuin vanhempi polvi, jolle vaatimattomuus itseensä nähden oli korkea hyve. Nuori polvi, joka tiesi itsekkyyden maailmaa hallitsevaksi voimaksi, syytti vanhemman polven aatteellisuutta ja ihanteellisuutta tekopyhyydestä, mutta tuskin oli itsekään virheistä vapaa. Semmoistakin todistuskappaletta kuin esim. Hjalmar Neiglickin ylempänä olevaa kirjettä kaunistaa tosin kursailematon rehellisyys ja asioiden nimitteleminen niiden omilla nimillä, mutta sitä rumentaa jonkunlainen koketti ja hienosteleva asenne: se on vähän liian itsetietoista ja vähän liian koreassa ranskalaisessa kuosissa kulkevaa rehellisyyttä vaikuttaakseen puhtaasti miellyttävältä.
Ida Aalbergin kirjeessään antama kuvaus katkeruutensa syistä käy realismin merkeissä. Hän ei vetoa aatteisiin eikä ihanteisiin lingotessaan naiselliset »minä syytän» sanansa kotimaan oloja ja ihmisiä vastaan. Hänen kirjoituksessaan ei ole imelää itsekiitosta.
»Eräs kehitys» on kirjoitettu ruotsiksi. Monet tekstissä olevat tanskalaiset sanat jo viittaavat siihen, että hän on kuvauksensa kirjoittanut Kööpenhaminassa ollessaan. Kirjoitelma on vallan luonnosmainen ja hajanainen. Hän puhuu itsestään kolmannessa persoonassa. Frithiof Perander, Edvard Brandes ja Georg Brandes voitaneen ilman muuta tuntea niiksi mieshenkilöiksi, jotka esityksessä mainitaan. Vahvasti lyhennettynä — lyhennykset koskevat lähinnä pitkiä ja sekavia tunnelma-maalauksia — ja jonkunlaiseen järjestykseen saatettuna »Eräs kehitys» (»En utveckling») kuuluu suomalaisena käännöksenä:
»Hän tuli maalta. Hän oli hyvin pitkän taistelun jälkeen lopultakin riistäytynyt irti kaikenlaisista siteistä, joihin olosuhteet olivat hänet kietoneet. Oli ollut aikoja, jolloin hän oli ollut muuttumaisillaan, kuolemaisillaan, katoamaisillaan yhtä yksinäisenä ja vailla ymmärtämystä kuin oli ollut varhaisimmasta lapsuudestaan asti. Elämä oli hänen edessään kuin arvoitus, kuin kaunis, ihmeellinen, salaperäinen arvoitus, tai kuin synkkä, surullinen, toivoton arvoitus. Hän paloi halusta saada heittäytyä siihen ja saada selvyyttä kaikkiin niihin ajatuksiin, joita hänellä oli ollut. Hän vietti merkillistä, villiä, epämääräistä elämää. Hän valvoi yöt, oli niin ihanaa kuvitella olevansa maailman kuningatar ja että entinen, surkea elämä oli lopussa. — Miten hän säälikään niitä, jotka nukkuivat pois elämänsä. Hän meni ulos iltaisin ilman seuraa ja sanomatta siitä kellekään, ja kun hän tuli kotiin ja hänelle tehtiin kysymyksiä, ei hän koskaan antautunut selittelyihin. Hänet saattoi villin riemun valtaan myrsky ja ukkonen, hän väitti, että niissä oli sama luonne kuin hänessäkin. Hänellä ei ollut milloinkaan ollut ystävätärtä, hän paljasti sielunsa vain luonnolle, koska se oli ainoa, joka ei pettänyt. Hän saattoi istua yökaudet tuijottaen avaruuteen, hän itki toisinaan niin, että sydän oli ratketa. Kaikki oli niin kehnoa, niin tyhjää, niin tarkoituksetonta. – – – Vuosien kuluessa hän muuttui. Hänen katseeseensa tuli jotain levotonta, hän alkoi kaivata yhäkin suurempaa vaihtelua. Toisinaan hän oli vilkas ja ystävällinen aina siihen määrään, että se muodostui rasitukseksi hänen ympäristölleen, toisinaan hän taas välinpitämättömyydellään ja epäkohteliaisuudellaan saattoi loukata ihmisiä. Hermostuneena ja kuin kuumeen vallassa hän saattoi lingota hävyttömyyksiä vasten toisten kasvoja. Häntä alettiin vieroksua. Naistuttavat eivät hänestä yleensä pitäneet. Heidän mielestään hän oli epänaisellinen, koketti, kylmä. Mutta siitä hän ei välittänyt. Hän sanoi tuntevansa suurempaa mielenkiintoa herroja kohtaan, sillä heiltä voi jotain oppia. Hänen sanottiin olevan kihloissa milloin toisen, milloin toisen kanssa. Mutta aika kului, eikä hän mennyt naimisiin. — – –
Hän oli professori ja tiedemies, lahjakas, pessimistinen, ihmiskuntaa vihaava. Heti ensi näkemältä hän kiintyi nuoreen naiseen, hän oli vanha, olisi voinut olla tämän isä. Kuntoa ja voimaa, jota tällä miehellä oli, koko maa kunnioitti. Nuori nainen, jolla ei milloinkaan ollut ollut kotia eikä äitiä, kiintyi häneen, hän kaipasi itselleen tukea. Mies oli intelligentti ja kehitti hänen henkeään. Nuori tyttö sai häneltä kirjoja ja alkoi harrastaa vanhoja klassikkoja. Hän — tyttö — ihaili Platonia, sanoi aina uneksineensa semmoisesta henkisestä rakkaudesta, hän ei milloinkaan halunnut suostua tavalliseen epäpuhtaaseen tunteeseen, joka vain vetää ihanteet alas. Hän ei ollut koskaan nähnyt onnellista avioliittoa. Mies oli kosinut häntä aikaisemmin, ja tyttö oli vastannut, että heidän suhteensa oli kuin isän ja tyttären, ei ollut syytä muuttaa heidän ihanteellista ystävyyttään. Oli niin ihmeellistä elää toisin kuin muut ihmiset, tyttö tunsi siitä itsensä ylpeäksi. Naisen pitää olla tyyni, oli mies sanonut, ja hän koetti tulla tyyneksi ja arvokkaaksi. Mies oli ystävällisempi ja isällisempi kuin milloinkaan ennen, tyttö oli muuttunut hiljaiseksi ja ajatuksettomaksi, hän ei kuullut mitään, oli tahdoton, oli tullut naiselliseksi. Tytön elämänkatsomus, joka ennen oli ollut eriskummallinen ja vaihtelevainen, oli lähentynyt miehen elämänkatsomusta. Hänen elämänkatsomuksensa oli tullut käytännölliseksi. Hänellä ei ollut aikaa syventyä teorioihin, hän karttoi kaikkia filosofisia kysymyksiä. Hän saattoi istua tuntikausia velttona, käsityötä tehden. — – – Päivät eivät tulisi pitkiksi, sillä hän tahtoi ruveta miehen johdolla opiskelemaan latinaa, logiikkaa ja kaikkea mahdollista. Hän tahtoi käydä kaikissa konserteissa, Euroopasta tuli niin paljon taiteilijoita, he toivat mukanaan virkeitä tuulahduksia, niitä tuli niin usein, että hän väliajat voi elää muistoissa. Hän tahtoi koettaa saada miestä taipumaan siihen, että saisi tutustua näihin. Muita tuttavuuksia hän ei halunnut. Hän ei kärsinyt rouvia, heille hänellä ei ollut mitään sanottavana. Hän ajatteli tulevan miehensä vanhoja ystäviä, hekin olivat kaikki niin vanhoja, niin konservatiivisia, he kohtelivat häntä niin varoen, niin alentuen. Maailmassa ei ole enkeleitä, oli professori kerran vastannut hänen palavaan kysymykseensä ja sillä lopettanut keskustelun. Hänen kasvoilleen kohosi tyytymättömyyden ja raskasmielisyyden piirre. Kenen kanssa hän sai keskustella, kun mies ei kärsinyt uutta koulua? Mies sanoi, että nuoriso oli vailla ihanteita ja että se välitti vain omista nautinnoistaan ja että se hävyttömässä itserakkaudessaan tahtoi vain repiä alas kaiken, mitä traditsioni ja isät olivat rakentaneet. Mies ei koskaan selittänyt omaa uskonnollista kantaansa. Sanoi vain, että naisella piti olla uskonto. Mutta missä sitten oli kristillisyys, josta hän kuuli niin paljon puhuttavan? Hän ei tuntenut ketään kristittyä. Mies selitti, että hän oli liian levoton. — – –
Niin tuli kevät unelmineen, kaipauksineen. Linnut lauloivat, aurinko paistoi, kaikkialla oli elämää ja iloa. Mies tuli hänen luokseen suuteli häntä otsalle ja kysyi, eikö hän tahtoisi lähteä yhdessä kävelemään. Ja sen he tekivät. Lauha ilma teki hänelle hyvää. Hänen ruumiinsa sai takaisin entisen notkeutensa, hänen liikkeensä tulivat eloisammiksi, hän hengitti kiihkeämmin. Kevyt puna peitti hänen kalpeita poskiaan. Hän tuli melkein iloiseksi, hän tahtoi lentää yli kivien, hän tahtoi vuorelle, hän tahtoi nähdä meren. Tule, hän huudahti iloisesti, juoskaamme kilpaa. Hän kääntyi ylimielisenä, ja hänen katseensa kohtasi vanhan miehen, joka oli hänen seuralaisensa ja jonka myöhemminkin piti sellaiseksi jäädä: hän näki vähän kumaraisen selän, väsyneet polvet ja kuuli läähättävän hengityksen. Hän sai kummallisen vaikutelman, joka vahvistumistaan vahvistui ja alkoi muuttua tietoiseksi. »Mikä sinun on?» kysyi mies ihmetellen. »Kevätaaltoja», hän vastasi katkerasti. Mies silitti hänen poskeaan. »Sinun mielesi on sukua keväälle, se vaikuttaa sinuun niin voimakkaasti» »Niin, »hän vastasi, »minusta tuntuu kuin olisivat ihanteet ja todellisuus nyt kauempana toisistaan kuin muulloin.» Hän irtautui ja kulki vaieten edellä, mies seurasi hiljaa perässä. Vuorella oli niin hiljaista. Ei pieninkään tuulahdus, ei vähinkään ääni häirinnyt tuota hiljaisuutta. Kirkas päivän valo oli niin toivottomasti samanlaista kuin hänen tulevaisuutensakin, vaaleankeltaista ja keltaista, keltaista ja vaaleankeltaista. Hän sai kuin salamaniskun. Hän luuli näkevänsä kotkan, joka ilman läpi lensi vieraisiin maihin. Hänet valtasi sanomaton tyhjyyden tunne, kaiho, halu saavuttaa jotakin — jotakin — —. Hänen toverinsa kosketti hänen olkaansa. Hän vavahti äkkiä ja heittäytyi hänen rintaansa vasten, purskahti itkuun, itki ääneen ja hillittömästi, kyyneleet, jotka kuukausia olivat olleet jäätyneinä hänen sielussaan, saivat viimeinkin sulaa. — – – Hän sanoi toverilleen jäähyväiset. Muutaman päivän päästä hän oli matkustanut pois. — – –
Yksin, kuten hän oli tähänkin asti elänyt, hän nyt päätti luoda itselleen vaikutuspiirin, hän tahtoi tulla joksikin, hän tahtoi, että hänestä jäisi joitakin jälkiä. Hän oli lopultakin päässyt pois ahdistavasta ilmasta, joka oli uhannut tukehduttaa hänet, hän oli saanut ilmaa siipiensä alle ja hän tahtoi lentää, lentää vapaasti ja lentää korkealle ja iloita maailman ihmeellisestä kauneudesta ja ihanuudesta. Hän ei voinut elää elämän pieniä velvollisuuksia varten, hän ei voinut edes ihailla heitä, jotka niin tekivät, hän uskoi, että heiltä vain puuttui kykyä suurempaan. Hän uskoi elämään, hän luotti saavuttavansa onnen, palavalla innolla hän tahtoi ryhtyä kaikkeen, nähdä kaikkea, oppia kaikkea, oppia, oi Jumala, mikä onni! Hän tahtoi, että tulisi jotain, joka kokonaan valtaisi hänen olemuksensa, jokaisen ajatuksen, jokaisen tunteen, jokaisen veripisaran hänen ruumiissaan. Hän etsi, hän kaipasi, hän janosi jotain, jota hän koko elämänsä oli janonnut. — – –
Oli 3 päivä kesäkuuta.
Tässä on numero 17. Hän pysähtyi ja katsoi nelikerroksista taloa, joka oli hänen edessään. Hän aukaisi suuren katuoven. Hän meni sisälle. Raskas ovi sulkeutui pehmeästi hänen takanaan. Hän katsoi ympärilleen. Veri pakeni kohden sydäntä. Hän oli nähnyt nimen, jota haki. Jäinen ilma käytävässä teki hyvää. Hän seisahtui hetkiseksi rauhoittaakseen. Nousi sitten ylös portaita ja seisoi parin silmänräpäyksen päästä oven edessä. Hän pysähtyi uudelleen, hän ei tiennyt, mitä olisi pitänyt tehdä. Hän heilautti hiukan päätään taaksepäin ja soitti. Kello soi kuin kuumeisella äänellä, ovi avautui ja nuori palvelijatar tervehti häntä kohteliaasti. — »Onko tohtori kotona?» »Kyllä, minä luulen, että hän on.» »Olkaa hyvä ja kysykää, voiko hän ottaa minua vastaan.» Palvelijatar meni, avasi hetken kuluttua oven ja pyysi vierasta astumaan sisälle. Salonki, kaikki esineet jäivät huomaamatta, sillä samassa hetkessä hän katsoi kasvoista kasvoihin häntä, jota etsi. Tämä ojensi hänelle kätensä. — »Olkaa hyvä ja lukekaa kirje, muutoinhan ette lainkaan tiedä, kuka minä olen.» Tämä silmäili pikaisesti kirjettä.
Hän loi nopean ja uteliaan katseen mieheen. Hän näki älykkään, kylmän otsan ja muutamia pilkallisia, ironisia piirteitä suun ympärillä. Samassa mies kääntyi, pyysi häntä istumaan ja istuutui itse vastapäätä. Mies vaikutti melkeinpä sydämelliseltä, jotain ystävällistä oli hänen silmissään, kun hän alotti keskustelun. Jos hän vain jotenkin voisi olla avuksi, tekisi hän kaikkensa, »mutta» sanoi mies, »te tulette liian myöhään, sesonki loppuu näinä päivinä.» »Niin, paha kyllä, minä viivyin liian kauan Norjassa.» »Mitä te olette näytellyt?» »Enimmän Shakespearea ja muita klassikoita, kuten esim. Juliaa, Maria Stuartia». »Huh! te vanhana Maria Stuartina», keskeytti toinen hänet koomillisesti. — »Edelleen: Ofeliaa — —.» »Niin, Teillä on Ofelian katse ja tukka, mutta ettekö ole näytellyt uudenaikaisia osia?» »En, vain jokusen, Nooran, Clairen.» »No, mutta miksi ette?» »Ei ole sopinut.» »Ja nyt tahdotte päästä ulkomaille?» »Niin, miksi en saisi tahtoa?» »Tahdotte oppia uuden kielen»? — mies katsoi häntä epäilevin katsein ja lievän ironinen hymy väreili hänen huulillaan. »Niin, sitä tahdon, tahdon tulla suureksi, tahdon tulla eurooppalaiseksi», hän vastasi koko nuoruuden innolla. »Mutta miksi ryhtyä tuohon hirvittävään työhön? Tiedättekö, mitä uuden kielen oppiminen merkitsee? Kuka teille on semmoista neuvonut?» »Ei kukaan, en ole kysynyt keltään, seuraan omaa päätäni», hän heilautti uhmaten päätään taaksepäin ja, koska toisen suupielessä väikkyvä puoliksi säälivä hymy häntä kiihoitti, hän jatkoi ylimielisenä ja kuumeisen iloisena: »Toivon, että aika tulee aina enemmän ja enemmän humaaniseksi ja että annetaan kyvyn vuoksi anteeksi vähäinen murtaminen. On esimerkkejä, että jotkut vieraalla kielellä ovat saavuttaneet menestystä.» »Kyllä, kyllä, mutta silloin täytyy kykyä olla kaksin verroin, silloin täytyy olla nerollisuutta —.» »Ja kun te ette usko minulla olevan paljoakaan tuota jumalanlahjaa niin» —. »Ah, neiti, miksi ei, uskon että olette nero.» — Mies katsoi häneen, taivutti kylmästi päätään ja muutti keskustelunaihetta. »Kuinka kauaksi aikaa aiotte jäädä tänne? Oletteko tavannut ketään meidän teatterien johtajista?» »Kyllä, ————:n olen tavannut.» No, mitä hän sanoi?» »Sain saman vastauksen kuin niin monet muutkin nuoret taiteilijat: Emme tunne teitä, emme tiedä kuka olette. Oh, noita sanoja, jotka saattavat kiusata kuoliaaksi.» — Hän nousi. »Mihin aiotte lähteä?» »Menen kotiin, en halua kauempaa pidättää teitä.» »Ah, minä vakuutan, että keskustelu teidän kanssanne on ollut nautinto. Tunsin teidät heti. Teistä oli kirjoitettu,[20] teitä oli kiitetty, tunsin heti teidän nimenne. Ja nyt pyydän teitä sanomaan, voisinko jotenkin tehdä olonne Kööpenhaminassa siedettäväksi. Tahdon olla Teidän ritarinne, jos suvaitsette. Missä syötte huomenna? »En tiedä, kotona.» »Emmekö voi aterioida yhdessä?» »Miksi ei», hän kulki pari askelta, »mutta missä aterioisimme?» »Kas niin, joko te pelkäätte, eikö teillä ole rohkeutta?» »Enhän minä sentään pelkää.» Painostava tunne tahtoi ottaa hänet valtoihinsa. Hän kuuli lasten ääniä viereisestä huoneesta. Mitä se merkitsi? Kokonainen ajatusten meri risteili hänen aivoissaan. Hän ojensi kätensä jäähyväisiksi ja kuuli, että mies aikoi yhdessä erään ystävänsä kanssa noutaa hänet päivällisille seuraavana päivänä k:lo 5. Mies aukaisi hänelle oven, hän tuli täyteen tajuntaan vasta viileässä käytävässä, hän katsahti vielä nimikilpeen ja luki uudestaan hänen nimensä. Kaikki alkoi uudestaan askarruttaa hänen päätään. Hänen verensä kohisi suonissa, hänen käyntinsä oli nopea, hänen huulensa yhteenpuserretut kuin olisi hän siten tahtonut säilyttää uusien ajatusten virran, uudet tunteet, joiden tunsi liikkuvan sisimmässään. Tie oli niin lyhyt. Hän ei ollut lainkaan väsynyt. Hän juoksi portaita ylös. Nyökkäsi sydämellisesti palvelijattarelle, joka aukaisi. Meni laulaen huoneeseen. Istuutui. Nousi ylös. Katsoi kukkaa, istuutui uudestaan ja huudahti kerran kovasti, hän oli pakahtumaisillaan. Hän oli niin iloinen päivällispöydässä, kaikki katsoivat häntä ihmetellen. Mikä oli tullut sulkeutuneelle, vähän surulliselle nuorelle naiselle? Kukaan ei ollut nähnyt häntä niin vilkkaana ennen. Päivällisen jälkeen tuntui olo pienessä huoneessa hänestä sietämättömältä. Hän tahtoi nähdä meren. Kummallinen kaiho, levottomuus, surumieli tarttui häneen. Hän muisti lasten äänet. Oliko mies naimisissa? Ei! Mutta kentiesi hän puolsi vapaata rakkautta? Hän tiesi, että mies kuului uuteen kouluun, oli realisti, uudenaikainen, ja sellaisista ihmisistä hän oli kuullut kummia kerrottavan. Hän oli kuullut, kuinka miehet Parisissa asuivat yhdessä lastensa ja lastensa äidin kanssa. Hän oli kuullut, kuinka kaikki kokeneet ihmiset siellä kotona tuomitsivat heitä. Hän oli kuullut, kuinka vanhat tiedemiehet, professorit olivat sanoneet, selittäneet ja motiveeranneet nuo ihmiset vaarallisiksi, sanoneet heidän levittävän myrkkyään yhteiskunnassa ja olevan ilman moraalia, ilman uskontoa ja ajattelevan vain omia nautintojaan. Tuo mies kai oli tuommoinen uudenaikainen ihminen, joka nauraa kaikelle ja jolle mikään ei ole pyhää. — — —
* * * * *
Hän ei ollut tavallinen. Hän oli kuin muotokuvakokoelma, tänään toista, huomenna toista. Hänen persoonallisuutensa oli niin vivahdusrikas, että hän sai epävarmaksi jokaisen, joka tuli hänen läheisyyteensä. Usein ihmetteli hän itsekin tätä ominaisuuttaan. Hän saattoi olla hyvin rakastettava, iloinen, lapsellinen, melkeinpä naivi, mutta vähäistä myöhemmin hän taas vaikutti kypsyneeltä, sulkeutuneelta, kylmältä naiselta. Herrat häntä kovin ihailivat. Hänellä oli oma tapansa heidän suhteensa. Hän veti heitä puoleensa arvoituksellisella, kummallisella olemuksellaan. Hän osasi myöskin säilyttää valtansa heihin, hän näytti heille lakkaamatta uusia sielunvivahduksia ja uusia kasvoja, jotka herättivät heidän mielenkiintoaan. Mutta tämän ohessa oli hänessä jotain muutakin, josta ei kukaan saanut selvää. – – –
Hän oli yksinään maailmassa. Hän tapasi erään kirjailijan, jota hän aikaisemmin oli paljon ajatellut ja jota hän oli ihaillut, kuten monia muitakin. Tämä mies oli viisas, ironinen, kylmä, häntä vihattiin ja hänestä pidettiin, mutta häntä kohtaan tunnettu viha oli ehkä suurempi kuin rakkaus. Tällä miehellä oli tapana osoittaa ylemmyyttään äänensä sävyllä ja eräällä ominaisella kädenliikkeellä, joka helposti loukkasi ihmisiä. Tämä mies laski leikkiä ihmisten heikkouksista, leikki niiden kanssa kuin kissa hiiren kanssa. Tämä mies nauroi niin herttaisesti ja niin katkerasti sille kullalle, jolla ihmiskunta niin kernaasti itseään kultaa. Tämä mies oli intohimoisen kiihkeä, egoisti, — mutta välillä taas melankolinen, raskasmielinen, pilkallinen, hermostuneen eloisa, iloinen, mutta ilo oli jäistä iloa. He olivat tuttavia, mutta kuitenkin toisilleen täysin tuntemattomia. He olivat molemmat kaksoisluonteita omalla tavallaan. Se oli lyhyt ja kiihkeä tuttavuus, ilman aikaa ja ilman valmistelua.» – – –
XI.
LAURI KIVEKÄS.
Millainen oli Ida Aalberg ihmisenä ja siveellisenä luonteena?
Kuva hänestä ei ole vielä vakiintunut. Vielä elää lukuisa joukko henkilöitä, jotka tahtoisivat nähdä pyhimysglorian hänen kulmillaan. On myöskin toisia, joille hän lähinnä on demoninen ja itsekäs voima. Arka huhu on koettanut sovittaa häneen tarinaa suuresta rikollisesta ja miehensä myrkyttäjästä.
Lauri Kivekäs muodostaa Ida Aalbergin elämässä sen episodin, jonka johdosta hänen ihmisarvoaan lienee ankarimmin punnittu.
Niiden taholta, jotka ovat nähneet Ida Aalbergissa itsekkyyden, egosentrisyyden puhdasverisen edustajan, on selitetty, että hän kylmien laskelmien mukaan otti aviokseen tämän tulevaisuuden miehen ja että avioliitto — ennen kaikkea Ida Aalbergin taiteilija-suuruudenhulluuden vuoksi — oli syvästi onneton.
Lähempi tutustuminen Lauri Kivekkään ja Ida Aalbergin suhteeseen on lohdullinen. Se näyttää kummankin luonteen varsin edullisessa valossa. Ida Aalbergin naisellisuus ja ihmisyys ilmenee siinä mitä kukkeimmassa muodossa. Heidän yhteinen historiansa sisältää rikkaan sarjan ilmauksia vilpittömyydestä, uskollisuudesta, hyvyydestä ja tasavertaisesta toveruudesta.
Kööpenhaminasta käsin Ida Aalberg oli tehnyt kaksi vierailumatkaa Suomeen, ja menestys oli kummallakin kerralla ollut niin ehdoton, vastaanotto niin lämmin ja suurenmoinen, että se ei ollut voinut olla tehoamatta taiteilijaan. Hänelle sanottiin suoraan, että kotimaa odotti hänen apuaan ja työtään, häntä ylistettiin, houkuteltiin ja rukoiltiin. Suomalainen teatteri ei tullut toimeen ilman häntä.
Kyllästyneenä teatterirettelöistä Tanskassa Ida Aalberg keväällä 1887 palasi Suomeen ja liittyi jälleen Suomalaisen teatterin jäseneksi. Hän vietti kesää Hangon kylpylaitoksessa ja täällä hän meni salakihloihin Lauri Kivekkään kanssa.
He eivät olleet eilispäivän tuttavia. He olivat tutustuneet toisiinsa jo 1874, Janakkalan iltahuvien aikana.
Myöhemmin, avioliittonsa aikana, Ida Aalberg ja Lauri Kivekäs joskus huvittivat vieraitaan näyttelemällä pientä komediaa, jonka sanoivat olevan heidän omasta elämästään. Tuon näytelmän sisältö oli sellainen, että nuori ylioppilas Gustaf Laurentius Stenbäck koetti Leppäkosken asemalla saada aikaan keskustelua erään perin naivin ja lapsellisen tytön kanssa, joka juuri karkasi kotoaan yhtyäkseen kuljeskelevaan teatteriseurueeseen. Kappaleen komiikka aiheutui siitä, että kunnollista keskustelua ei syntynyt, koska tyttö oli yrmeä ja pahantuulinen.
Syksyllä 1880 pohjalaisen osakunnan v.t. kuraattori Lauri Kivekäs oli ensimmäinen, joka Helsingin asemalla sai puristaa Ida Aalbergin kättä, hänen, joka kansallissankarin tavoin palasi voitolliselta valloitusretkeltä Unkarista. Seuraavina kuukausina he olivat paljon yksissä, ja — koska toisena osallisena oli näyttelijätär — heidän seurustelunsa koetti nytkin pukeutua draamalliseen muotoon. He leikkivät komediaa, jossa esiintyvien henkilöiden nimet oli otettu eräästä kuuluisasta ulkomaalaisesta tragediasta. Tässä komediassa Lauri Kivekäs kulki nimellä Ferdinand Lassalle, Ida Aalberg nimellä Helene von Dönniges. Nämä nimet oli otettu kuuluisan saksalaisen sosialistijohtajan Ferdinand Lassallen elämäntarinasta, joka 1864 oli päättynyt väkivaltaiseen kuolemaan, kaksintaisteluun. Helene von Dönniges oli nuori ylimysnainen, joka oli ollut lähin aihe Lassallen turmioon. Alkuperäisessä historiassa esiintyy tärkeänä henkilönä vielä kreivitär Sophie von Hatzfeld, Lassallen vanhempi ystävätär. Sitä osaa sai suomalaisessa komediassa esittää Vivi Malm, Tanskan Turussa olevan konsulin rouva. Rouva Malm ei osannut suomea, mutta kirjoitti Kivekkäälle näihin aikoihin mitä kiihkeintä fennomaniaa uhkuvia kirjeitä.
On useita todistuksia siitä, että Lauri Kivekäs jo i881 valloitti Ida Aalbergin sydämen. Sen näkee lukuisista kirjeistä, varsinkin syrjäisten kirjoittamista — heidän oma suhteensa tuntuu olleen arka ja ujo, tarvittiin välittäjiä — sitä todistavat muistelmat, sitä todistaa Ida Aalbergin tämän jälkeen osoittama kiihkeä fennomania.
Millainen oli Ida Aalbergin sydämen valittu?
Jo varhaisimmasta nuoruudesta lähtien Lauri Kivekkään kuvaan sisältyy kuva taistelusta ja oppositsionista.
Hänen isänsä oli Alavuden kirkkoherrana kuollut Karl Fredrik Stenbäck, runoilija Lars Stenbäckin velipuoli.
Nuorena poikasena Lauri Kivekäs oli uneksinut tulevansa sotilaaksi. Hän tahtoi päästä sotakouluun ja tulla upseeriksi. Ruostunut kivääri olalla hän saattoi yöllä kierrellä Alavuden sankarikalmistoa ja kertoa sitten nuoremmalle veljelleen tarinoita kohtauksistaan vainajien kanssa. Metsästysmatkoillaan hän laati suunnitelmia, kuinka paikkakuntaa oli puolustettava hyökkäävää vihollista vastaan.
Vanhemmat saivat hänet kuitenkin siviilikouluun, ensin Vaasan ruotsalaiseen, myöhemmin Jyväskylän suomalaiseen lyseoon.
»Jos joku Jyväskylässä muistaa Stenbäckin poikia, ei hän tiedä kertoa heistä paljoa hyvää», on Lauri Kivekkään nuorempi veli kertonut. Veljekset, jotka Pohjanmaalta siirtyivät Hämeeseen, halveksivat syvästi uutta ympäristöään. Eräässä muistelmateoksessa kerrotaan, että nuori »Gusti» Jyväskylä-aikanaan oli sangen ylimielinen toveri. Ettei hän ollut mallioppilas, todistavat hänen omat merkintänsä paperille:
»Syntynyt 21 p. tammik. 1852. Tulin Vaasan kouluun toiselle luokalle 1 p. syysk. 1862, kolmannelle 31 p. toukok. 1864. Siirryin Jyväskylään neljännelle luokalle 1 p. syysk. 1866. Sain relegatsionin juopumuksesta 15 p. toukok. 1867. Relegatsionin päätyttyä pääsin viidennelle luokalle 20 p. tammik. 1869. Korotettu kuudennelle luokalle 21 p. toukok. 1869. Erkanin opistosta maalisk. 1870. Otettuani yksityisiä tuntia matematiikassa ja luettuani muut aineet itsekseni suoritin päästötodistuksella Jyväskylän opistosta ylioppilastutkinnon (»cum laude») 22 p. kesäk. 1871.
Ylioppilasaikanaan Gustaf Laurentius Stenbäck ei aluksi esiintynyt politikoitsijana. Hän suoritti kandidaattitutkintonsa verraten lyhyessä ajassa. Mutta jo 1875 hän sai aikaan suuren oikeusjutun, jota Pohjanmaalla käytiin virkavaltaa vastaan. Hän paljasti silloin räikeitä väärinkäyttöjä Alavuden nimismiehenviran haltijan toiminnassa ja suhteessa talonpoikiin.
1876 hän oli johtajana kuuluisassa »Lepakko» jutussa, mielenosoituksessa, jonka suomenkieliset ylioppilaat järjestivät ruotsalaista teatteria vastaan. Nyt hän esiintyi siveellisyyden puoltajana, joka uskalsi uhmata korkeita herroja ja ruotsalaisen teatterin yleisöä, mutta palkkioksi tuli eroittaminen yliopistosta. Pohjimmaisena syynä Straussin operettia vastaan käydyssä taistelussa tuskin lienee ollut loukattu siveellisyys, vaan kiihkeä kielipolitiikka. Vuodesta 1876 lähtien Lauri Kivekäs — sinä vuonna hän eräiden muiden ylioppilaiden kanssa suomalaistutti nimensä[21] — oli nuoren polven keskuudessa suomalaisuustaistelun jyrkin mies.
Ollessaan eroitettuna yliopistosta Kivekäs piti lennokkaita valistuspuheita maaseudulla. Myöhemmin hän lähti opintomatkalle Saksaan. Berlinin yliopistossa kuulemiensa »katederisosialistien» luennot antoivat uutta virikettä hänen yhteiskunnalliselle radikaalisuudelleen — suomenmielisyyskin oli tähän aikaan mitä puhtainta radikaalisuutta ja Kivekkään radikaalisuus esiintyy ennen kaikkea mitä kiihkeimpänä suomenmielisyytenä. Hänen aatteellisella innostuksellaan on kuitenkin sangen persoonallinen sävy. Suomenmieliset ylioppilaat olivat jakautuneet »moderaatteihin» ja »radikaaleihin», mutta vasta henkilökohtainen ja sangen ikävä riitaantuminen entisen ystävän ja koulutoverin, J.R. Danielsonin, kanssa saa tulisen Lauri Kivekkään toteamaan, että ero on jyrkkä. Näihin aikoihin, katkeran vihan vallassa, hän kirjoittaa m.m.:
»Voin ilmoittaa — tuoreena uutisena erään uuden suomalaisen ylioppilasseuran syntymisen, joka kokoontuu nimimerkillä K.P.T. Kun näette nuo »kovat kerakkeet» sanomalehdissä, tiedätte, mitä on tehty. K.P.T. merkitsee, että kaikki punaset toverit ovat tehneet liiton panna Koko Programmi toimeen!»
Lauri Kivekäs kuului niihin edustajiin, jotka Suomen Ylioppilaskunta 1880 lähetti lausumaan tunnustustaan koillisväylän purjehtijalle, A.E. Nordenskjöldille. Suurien juhlallisuuksien aikana Tukholmassa Kivekäs otti osaa sikäläisen nuorison juominkeihin ja kemuihin, ja juuri tämän johdosta J.R. Danielson myöhemmin, kun oli kysymyksessä ylioppilaskunnan puheenjohtajan paikka, langetti julkisessa kokouksessa — Suomalaisessa Nuijassa — ankaran ja vähäksyvän arvostelun Lauri Kivekkään karakteerista. Liioitteleva huhu tiesi vielä kertoa, että Kivekäs muka olisi esiintynyt päihtyneenä itsensä Ruotsin kuninkaan edessä. Kivekäs oli arka kunniastaan kuin espanjalainen grandi, syvä katkeroituminen ei saanut häntä vain luopumaan ehdokkuudestaan puheenjohtajan paikkaan, vaan vaikutti muutenkin hänen ajatustensa suuntaan. Ei voi selittää aivan puhtaaksi aatteellisuudeksi, kun näkee hänen tämän jälkeen suunnittelevan, miten ylioppilaskunnan olisi orienteerauduttava ulospäin:
»Siis, jos vasta Suomen ylioppilaskunta voi solmia kansainvälisiä suhteita, me tiedämme, minne menemme etsimään veljeyttä joka pysyy. Eläköön »Suomen silta» veljeys Suomen, Viron ja Unkarin välillä! à bas [alas] viimeiset repaleet tuosta kuluneesta mamsellivälistä »emellan de båda systerländerna [molempien sisarmaiden välillä].» Muistatko —, kuinka ne konnat kohtelivat ylioppilaskunnan deputationia keväällä 1880 (Tukholmassa). Meitä ei kutsuttu kuninkaan bankettiin, ei Vegajuhlaan, ei publicopäivällisille, ei niin mihinkään. Entäs vastaanotto sanomalehdissä, missä meitä suoraan skandaliseerattiin. Ja noiden koirien kemuihin vieläkö fennomania löytyy lähteviä. —»
Vuosina 1880—1881 Lauri Kivekäs epäilemättä oli ensimmäinen nimi Suomen ylioppilaskunnassa, ei ensimmäinen vakavuudessa ja opiskelija-hyveissä, vaan rohkeudessa, mielikuvituksen voimassa, tunteen voimassa, joka aina tehoaa toisiin nuoriin enemmän kuin kylmä järki. Hän kohosi johtajan asemaan uhmansa avulla, loisteliaan kaunopuheisuutensa avulla, häikäilemättömän sanavalmeutensa avulla. Kiihkeissä ja katkerissa kielitaisteluissa, joita näinä vuosina ylioppilaskunnassa käytiin, Kivekäs saavutti voiton toisensa perästä, temperamenttinsa tulisuudella hän varsinkin tenhosi nuorimman suomenkielisen aineksen. Vasta ylioppilaaksi päässyt Juhani Aho kirjoitti tämmöisen kahakan jälkeen:
»En voi oikein paperilla kuvata tätä iltaa — Kivekäs puhui — moni muu puhui — jokaisen silmät kiilti, jokaisen povi kohoili — eläköön isänmaa — suomalaisuus — eläköön Kivekäs —! Maljat kilisi — laulut helisi, booli virtaili! —»
Lauri Kivekäs lienee ollut suurin ylioppilaspolitikko, mitä Suomessa konsanaan on ollut. Hän oli agitaattori, hän lumosi kiihkeydellään eikä loogillisuudellaan ja asiallisuudellaan, hän lumosi nuoruudellaan eikä viisaudellaan. Hänen aatteellisuudessaan — niinkuin melkein jokaisen nuoren ihmisen aatteellisuudessa — voi näkyä rahtunen turhamaisuutta ja kunniantavoittelua. Hän ei ole vain profeetta, hän on myöskin puhetaituri. Jo varhaisessa nuoruudessaan hän, ikäänkuin agitatsionikoulussa ollen, koettaa kehittää puheensa ulkonaista puolta ja lausuilee espanjalaisen vallankumouksellisen Castelarin puhetta niin suurella pontevuudella, että Alavuden kirkonkylä raikuu. Myöhemmin, Janakkalan iltahuvien aikana, hän saattaa metsässä pitää olemattomalle kuulijakunnalle pitkiä puheita. Kun hän 1885, Tampereen valtuutettuna, ilmestyy porvarissäätyyn, ei häntä, paljosta esiintymisestään huolimatta, tunnusteta arvovaltaiseksi jäseneksi. Ruotsalaisessa ympäristössä hän koettaa pitää pitkiä suomenkielisiä puheita, joita säädyn epäihanteelliset ruotsinkieliset jäsenet nimittelevät deklamatsioninumeroiksi ja, toisinaan täydellä syyllä, oikovat asiallisen totuuden vuoksi. Lauri Kivekäs oli mielikuvituksen ihminen eikä kylmän järjen. 1885 hän valtiopäivillä, vaikka oli jo valmistunut lakimieheksi, puhuu melkein samaa kieltä kuin 1880 ylioppilaskunnassa. 11/IV 1885 hän säätyjen yhteisistunnossa pitää — äänioikeuden laajentamisesta keskusteltaessa, jota muutamat vastustivat arvelemalla, että kumoukselliset, hajottavat voimat sen kautta pääsisivät vaikuttamaan isänmaan kohtaloihin — puheen, jonka kiihko ja räikeys eivät, kuuleman mukaan, lähimainkaan vastaa painettuna sitä, mitä alkuperäinen tulkinta oli antanut. Siinä aikoinaan niin kuuluisassa »plenum plenorum» puheessaan Kivekäs m.m. sanoo:
»Kysymys suomenmielisten ja kansanvaltaisten kannalta on siitä, että saamme porvarissäädyn niin valituksi, että se tulee vastaamaan kaupunkien enemmistöä samalla tavalla kuin talonpoikaissäädyn tulisi kuvata kansaa maaseudulla. Silloinkuin kansa, nimittäin kansan siveellinen itsetajunta, tulee vastaamaan, silloin ei ole pelkoa destruktiivisista tendensseistä, silloin päinvastoin nähdään, että tulee voitolle se suunta, joka on pyrkinyt ja pyrkimistään pyrkii voitolle pappis- ja talonpoikaissäädyn kautta, se on nimittäin se suunta, joka tässä maassa tahtoo valistusta kaikkiin kansankerroksiin, se suunta, joka joutuu tappiolle kahdessa säädyssä kahta vastaan, kun pyydetään valoa kansalle, se suunta, joka joutuu tappiolle silloin, kun on kysymys siitä, josko tässä maassa tulee yhä edelleen luonnottoman eduskunnan kautta pysymään se yhteiskuntaa hävittävä järjestelmä, että, kun ritari polttaa viinaa, porvari saa sitä myydä.» (Melua, vihellystä.)
Taisteluasenne, hyvin herkkä kunniantunto, oppositsionihenki ja kiihkeys eivät ole parhaita ominaisuuksia avio-onnen luomisessa. Syvimmässä mielessä Lauri Kivekkään kuvaan politikkonakin sisältyy kuitenkin mitä vakuuttavinta aatteellista lämpöä ja uhrimieltä. Hänessä oli semmoista epäitsekästä »pojanmieltä», josta Rydberg puhuu »Deksippoksessaan».
* * * * *
Väite, että Ida Aalberg vain laskelmia tehden meni avioliittoon Lauri Kivekkään kanssa, ei tunnu uskottavalta. Lauri Kivekästä voitiin pitää »tulevaisuuden miehenä», mutta kylmä itsekkyys valitsee kernaammin »nykyisyyden miehen», ja Ida Aalbergin kirjeenvaihto todistaa, että hänellä 1887 oli mahdollisuus valita itselleen elämänkumppani monen joukosta. Hän ei liioittele, kun hän kihlauksestaan ilmoittaessaan Ellen Nervanderille kirjoittaa leikillisesti, että hän, jos olisi tahtonut muodostaa n.s. järkiavioliiton, olisi voinut sen tehdä »femtioelfva gånger», monet, monet kerrat. Unkarinmatkan jälkeen hän sai melkeinpä sivutoimeksi antaa rukkasia nuorille miehille, häneen hurmaannuttiin, hänen vuokseen tapeltiin. Jos hän halusi rikkautta, hänellä oli kätensä ulottuvissa ainakin pari pohattaa, jotka halusivat laskea rikkautensa hänen jalkojensa juureen.
Mennessään kihloihin Lauri Kivekkään kanssa Ida Aalberg oli lähes kolmekymmentä vuotta vanha. Hän oli nähnyt maailmaa, hän oli kokenut. Mutta hän on kuin nuori tyttönen kirjoittaessaan rakkauskirjeitään tuolle köyhälle lakimiehelle. Diivaeleet ja oma suuruus ovat kaukana, kun hän kertoo:
»Minä istun tässä kynä kädessä, enkä tiedä mitenkä alkaisin. Mitä kirjoitankin ei se kuitenkaan ole samaa kun mitä liikkuu sydämmeni syvyyksissä, sen tunnen. Eilinen päivä on kuin unelma, suloinen unelma muutamilla synkillä muistoilla. Se on jättänyt levottomuutta mieleeni. Kyyneleet tulvaavat minun silmistäni tätä kirjoittaessani, minkätähden, sitä en tiedä ja kuitenkin minä itken, enkä voi muuta kuin itkeä. Sitä sinä et voi ymmärtää, sinä voit puhua ja sen kautta helpoittaa kuohusi, minä en sitä voi enkä ole koskaan voinut. Kaikki minä salpaan itseeni, lienekkö siten ylpeydestä, kovuudesta eli epäilyksestä. Minä olen sen vuoksi yksin, aina yksin kaiken hyvän ja huonon kanssa joka minussa löytyy. Työni on se ainoa jolle tähän saakka olen antanut itseni. Ne jotka ovat tulleet minun luokseni niistä en ole erinomaisemmasti välittänyt, ja se josta välitän – – – Minä en tiedä mikä minun tänään on, pääni on kuin huumeessa, minä voisin yksinäisyydessäni nöyristyä, langeta polvilleni ja rukoilla. Ketä ja kuinka sitä en tiedä, minun sieluni on tuskassa minä en voi olla hiljaa minun täytyy itkeä. Sinulla on niin monta jotka sinua rakastavat, jotka osaavat osoittaa sen sinulle paremmin kuin minä, selvemmin kuin minä, kauniimmin kuin minä. Voi, miksi minä en saa olla niinkuin kaikki muut ihmiset ovat. Jos minä voisin olla niinkuin nuo kaikki muut, niin silloin sinä et olisi tuntenut että olit vieraantunut minusta, silloin sinä et olisi sanonut noita sanoja, joita en voi unhottaa, jotka minua kiusaavat. Vaikka se on järjetöntä, se on suunnatonta, minä tiedän, tunnen, että se oli ensi hetkessä, ja kuitenkin minä en saa rauhaa ennenkuin sinä itse vielä kerran sanot minulle sen. Mutta sinä et saa enään toiste tuntea sitä! Eli onko todellakin kaikki niin häilyväistä?
Minä en tiedä mitä sinä nyt tällä hetkellä ajattelet ja tunnet, vaan minä rakastan sinua, minä annan henkeni sinulle ja rukoilen Jumalaa varjelemaan sinua minulle.
Ida.»
»Sunnuntaina.
Eilen illalla sinä olit lakkaamatta minun mielessäni. Minä olen kuin orja. Minä en voi mitään tehdä, en mitään sanoa, en mitään nauttia, kaikki on puolinaista kun sinä et ole läsnä.» (Sitten seuraa pitkä kuvaus juhlasta, »italialaisesta yöstä», joka oli järjestetty Hangon kylpylaitokseen ja jossa Ida Aalberg oli ollut mukana.) »Mutta minusta oli niin kumma ajatellessani että kaiken tuon riemun ja naurun keskellä ei kukaan aavistanut kuinka tuskallinen minun ikäväni oli. Minä olin koko ajan fantasiassani Oulujoen sillalla.» (Kivekäs oli juuri Oulussa.) »Sinä tiedät, missä se on! — Minä lausuin Topeliuksen »Linnunrata» eikä kukaan tietänyt että koko ajan ajattelin sinua Lauri ja vaan sinua. – – – Minä ikävöitsen niin hirveästi kirjettä sinulta. Jos sinä pidät minusta yhtä paljon kun minä sinusta niin sinä heti paikalla kirjoitat minulle. Minä en tietänyt että voisi yhtä ihmistä kaivata niin suuresti kun minä sinua. Mutta sinä et saa tulla pilatuksi siitä että sanon sen sinulle, vaan olla hyvä ja avonainen minulle. Samana päivänä kun saat tämän kirjeen olet tullut oikeudesta. Voi jos minä voisin istua luonasi. Sinun katseesi on minusta niin kaunis. Ida.»
»Perjantai ilta.
Lauri kulta! Saatuasi telegrammin pidit minua varmaan hyvin lapsellisena. Vaan minä en voinut muuta! Minä olen ollut pakahtua ikävään. Minä en ole voinut syödä, enkä maata, enkä puhua, enkä ajatella muuta kun sinua. Olin kuin mieltä vailla. Nyt olen taasen kun mieltä vailla — ilosta saatuani kirjeesi. Minä olen onnellinen siitä suuresta hellyydestä jonka siitä löysin. Se oli kirjoitettu senlaisella vauhdilla, innolla ja riemulla että sinun hyvä tuulesi heti tarttui minuun ja sai minut sydämmellisesti nauramaan sinun oivallisille »infall». — Uh! minä kirjoitan niin kankeasti suomea, se on kaikki tuon onnettoman danskan syy! — Sinulla kultani on senlainen Jumalan lahja kielessäsi että minä luulen sinä voisit saada kivet itkemään kun sinä oikein alat puhua. — Kaikki joka on uutta, lahjakasta ja jokapäiväisyydestä eroavaa siitä puhutaan ja ihmetellään, mutta mitä se haittaa. Me, sinä ja minä olemme kohoitetut sen yli. Me tunnemme toisemme, rakastamme toistamme, luotamme toisiimme, uskomme sen elämän mahdollisuutta jota nyt alamme kulkea, ja murtaen vuosituhansien ennakkoluulon me näytämme mailmalle kuinka korkealla ihminen voi seisoa kun hän käyttää puhtaita aseita.» — — —
»Armas!
Tervehdys meidän täkäläisestä »Bretagnesta». Olen istunut koko aamun kallion syrjällä ja katsellut merta. Muut ihmiset menivät kirkkoon, minusta oli jumalanpalvelus yksinäisellä meren rannalla kauniimpi. Tänään on nimittäin sunnuntai. Yksi noita ihania sunnuntaiaamuja joista Kivi kertoo, joidenka vaikutusta ihmisluonteeseen ei kukaan voi tuntea niin syvästi, niin hienosti, niin puhtaasti kun hän. — Tiedätkö että koko rakkauteni tähän asti on ollut — Aleksis Kivi. Hän on omistanut minun aatokseni, minun muistoni, minun unelmani. Hänen henkensä on antanut minulle niin äärettömän paljon, olen melkein kasvanut yhteen niiden hänen aatostensa kanssa. Niinkauvan kun muistan oli jokainen hyvä, alttiiksiantava tunne sydämessäni hänen omansa. Ajattelin aina että jos hän olisi ollut elossa, ja ollut yhtä onneton ja yhtä nerokas ja pitänyt minusta niin minä olisin mennyt hänen kanssaan naimisiin. Elä nyt ole mustasukkainen Lauri, olen varma että sinä pidät hänestä yhtä paljon, sitäpaitsi »himmeänä sumuna väikkyy mielessäni» muisto hänen kuolinsanomastaan. Niin aivan lapsi olin hänen kuollessaan. En koskaan ole häntä nähnyt. Kaikki ominaisuudet joista uneksin, häneltä luultavasti ihmisenä puuttui — sehän on elämän kulku — ja ne sinä varmaan Lauri omistat, en muuten ymmärrä miksi sinä olet tullut minulle niin äärettömän rakkaaksi, että en enään voi omistaa pienintä ajatusta jos en sitä heti ajatuksissani tasaa sinun kanssasi. — Voi! huomenna sinun täytyy astua sisään tuohon susien luolaan — Vaan et sinä kuitenkaan ole siellä yksin, minä olen koko ajan luonasi. Tunnetko sinä sen? Sinun oma Idasi.»
»Oma Laurini! Minä kaduin että olin sinun antanut huomata sitä levottomuutta joka minussa vallitsi ja joka kirjeissäni liian paljon tuli esille. Mutta se on tullut omantunnon asiaksi ilmoittaa sinulle kaikki vivahdukset. Minulla oli niin ikävä jäädä yksin tähän etäiseen kaupunkiin» (nim. Viipuriin) »tuntui kuin kaikki lempeät tuulet ja kauniit ilmat olisivat kadonneet sinun kerrallasi. Minä tunsin itseni niin hyljätyksi ja yksinäiseksi. Minä sanon kun sinä, minä varmaan pidän sinusta liian paljon.» —
»Laurini, armaani!
Kuinka iloinen olen kuvastasi. Sitä minä katselen joka päivän hetki, illalla se saa viimeisen siunaukseni ja aamulla ensimäisen silmäykseni. Sille annan kaikki mitä sydämmeni uhkuaa, lempeni, riemuni, suruni, toivoni ja kun sitä kauvemmin katselen muuttuu se ihan eläväksi ja minusta tuntuu kun sinä ymmärtäisit mitä sinulle kuiskaan. Minä olen onnellinen omistaessani sen sillä nythän minulla on joku jolle voin kertoa mitä minussa kuohuu. Hyvä että se on kuvasi sillä muuten täytyisi minun yhä edeskinpäin sulkea kaikki itseeni, sillä jollekulle elävälle olennolle minun olisi mahdoton mitään tunteistani sinua kohtaan ilmaista.» —
Ja vielä eräs kihlausajan monista kirjeistä, kirje, joka on lyijykynällä kirjoitettu ja tilapäisin kaikista, mutta joka siitä huolimatta voi antaa edustavan näytteen Ida Aalbergin tämänaikaisesta kirjoitustavasta:
»Laurini, en minä rasitse antaa sinulle surun aihetta, minä en milloinkaan tahdo tahallani antaa sinulle surun aihetta. Minun järkeni hyvin ymmärtää että ei yhden päivän postihäviö ole sen suurempi onnettomuus, mutta kuitenkin minusta on niin hauska luuloitella sitä. Elää hyvissä unelmissa, eihän sillä mitään pahaa tee, senvuoksi minäkään en tahdo järjelläni särkeä hiljaista onneani. Päivällistä syötyämme» (kirje on Viipurista) »he miehin saattoivat minua asemalle ja ajatteles lystillistä. Voitko käsittää kenen lyyjyllä kirjoitan. Jo, luutnantti Björnbergin, joka myös oli päivällisillä. Kellään muilla ei ollut ja kynä minun piti saada vaikka pilvistä sanoakseni sinulle että sinä olet minulle äärettömän rakas.
Ida.»
Kumpaisenkin kihlautuneen kirjeet puhuvat liian vilpitöntä ja vakuuttavaa kieltä todellisesta kiintymyksestä, jotta sen suhteen voisi erehtyä. Suhteen alussa Ida Aalberg tuntuu olleen aktiivisempi, Kivekäs empivä, kuten nähdään rakastavaisen naisen kirjeestä:
»Minun korvissani soi yhä sinun sanasi »minä olen onnellinen ja kuitenkin se tuntuu niin raskaalta!» Se on minusta niin käsittämätöntä. Se ei minua loukkaa, sillä minä en sitä ollenkaan ymmärrä. Minä en voi ymmärtää sinun tunnettasi siinä kohden. Minulla on tosin niin ikävä että en tahdo jaksaa elää, mutta sieluni syvyytessä olen toki iloinen ja levollinen. Minä luotan sinuun, ja uskon sinua, ja olen onnellinen ja ylpeä saadessani olla sinun omaisuutenasi.»
Kivekkäällä lienee ollut hyvinkin useita syitä epäröimiseensä. Hänen taloudellinen asemansa ei ollut hyvä, pitkäaikainen opiskeleminen ja toverielämä olivat saattaneet hänet rasittaviin velkoihin, hänen asianajotoimintansa oli vasta alulla, hän ei 1887 vielä ollut se suurten oikeusjuttujen, »cause celebre'ien», ajaja, joksi hän ennen pitkää tuli. Hän sai tuttaviltaan kuulla varotuksia avioliitosta näyttelijättären kanssa, hänen oma rakastettu äitinsä oli tätä liittoa vastaan.