»Vaaleana, notkeana, taipuvana kuin kedonkukka tuulessa, tyttömäisenä ryhdiltään ja liikkeiltään, kasvoiltaan pohjoismaisen — pikemmin ruotsalaisen kuin suomalaisen tyypin mukaan — kauniina, sielukkain silmin — semmoisena tuli tämä Julia kohtaamaan onnetonta Romeotaan, semmoisena hän meitä kohtauksesta kohtaukseen yhä enemmän ja enemmän vangitsi. – – – Emme voi seurata hänen näyttelemistään kohtaus kohtaukselta, emme varsinkaan senvuoksi, että suomalainen vierailija tässä osassa antoi paljon enemmän kuin paljon puhuttu, viikkoa aikaisemmin esiintynyt Eleonora Duse. – – – Neiti Aalbergissa yhtyy, mikäli häntä voi yhden osan perusteella arvostella, etelämainen temperamentti germaanis-skandinaaviseen sieluntaipuvaisuuteen, tulinen intohimo ikävöivään kaipaukseen, hän voi yhtä hopeanheleästi ja riemuisasti nauraa kuin sydäntä liikuttavasti itkeä. Kirkas ääni, joka korkeimmissa sävelissä vähän värjyy, ja hyvinkouluutettu, viimeistelty ääntäminen tekivät mitä parhaan vaikutuksen: kaikkein äänettömimmässä kuiskauksessakaan ei mennyt yhtäkään tavua hukkaan. – – – Se merkitsi varmaan ihmettä niille, jotka olivat kuulleet suomenkieltä vain joutuessaan liikesuhteisiin Pargolan ajurien tai Ochtan maitovaimojen kanssa. »Ylisteltyään Ida Aalberg mimiikkiä »St. Petersburger Zeitungin» arvostelija ei voi olla sittenkään selostamatta suorituksen yksityiskohtia, mutta selostus ei kuitenkaan sano paljoa.
»Novoje Vremja» selittää Ida Aalbergin taiteen suurimmaksi viehätysvoimaksi luonnollisuuden ja yksinkertaisuuden. »Novosti» esitti hänet lukijoilleen »hyvin huomattavaksi» taiteilijaksi ja sanoo hänen Juliansa uhkuneen suloa ja rakastettavuutta.
Tutustuminen Eleonora Dusen taiteeseen epäilemättä oli Ida Aalbergille suuri elämys, paljoa suurempi kuin hänen miehelle kirjoittamansa kirjeen sanoista käy ilmi. Hän oli siksi herkkä ja vaikutuksille altis, että sanomalehtien heti tämän jälkeen yhä uudestaan käyttämät sanat »yksinkertaisuudesta ja koruttomuudesta» hänen taiteessaan ainakin osaksi voitaneen johtaa hänen Pietarissa näkemistään Dusen esityksistä. Henkilöt, jotka ovat seuranneet sekä Dusen että Ida Aalbergin myöhempää näyttelemistä, ovat todenneet, ettei jälkimmäinen matkinut edellistä eikä omaksunut toisen näyttelemisessään käyttämiä ilmaisukeinoja semmoisinaan. Mutta todennäköisesti tutustuminen Dusen hermotaiteeseen vaikutti heti hillitsevästi Ida Aalbergin taideluomiin.
Syksyllä 1892 Ida Aalberg teki matkan Pietariin nähdäkseen Sarah Bernhardtin esiintymistä Venäjän pääkaupungissa. Duse ja Sarah Bernhardt risteilivät näihin aikoihin Eurooppaa toistensa kilpailijoina. Kritiikki piti enemmän italialaisen taiteesta, mutta jumalaisen Sarah'n näytännöt kävivät paljon suuremman ulkonaisen loiston ja hälyn merkeissä. Hänen diivaeleistään ja reklaamintekotaidostaan sai Pietarissa 1891 erinomaisen käsityksen. Hänelle hymyiltiin, mutta luonnottoman korkeista lippujen hinnoista huolimatta pietarilaiset täyttivät katsomon ilta illan jälkeen. Ida Aalberg kirjoitti miehelleen, että Sarah'n taidetta katsotaan kuin varieteetä, mutta ei voinut pidättyä antamasta tunnustusta entisen ihailunsa esineelle.
Jo Duse-näytännöistä ja omasta menestyksestään keväällä 1891 Ida Aalberg sai mitä kiihkeimmän halun tulla tunnetuksi Venäjällä. Kotimatkallaan hän kirjoitti Kaarlo Bergbomille kirjeen, joka on ensimmäinen askel niihin pitkiin neuvotteluihin, joita hän sitten kävi Suomalaisen teatterin johtajan kanssa suurista vierailunäytännöistä Pietarissa ja Moskovassa. Bergbom asetti ehtoja, hän oli kokemuksiensa nojalla saanut huonon käsityksen venäläisistä järjestäjistä, hän vaati takeita ennenkuin lupasi lähettää Suomalaisen teatterin tuommoiselle retkelle. Asia oli Ida Aalbergille todellinen sydämenasia; kun diplomaattiset — todella diplomaattiset — neuvottelut eivät vieneet toivottuun tulokseen, särkyivät välit pahasti. Ida Aalbergin mielentilaa tämän toiveen rauettua kuvaa hänen seuraava, joulukuun alussa 1891 Bertha Forsmanille kirjoittamansa kirje:
»Olen juuri lukenut loppuun Kreutzersonaatin, luin sen toiseen kertaan, ja minusta se on hirvittävä, mutta tosi. Minä voin nauttia siitä, että näen totuuden noin alastomana, se on kamalaa ja minua värisyttää, mutta vieläkin nautin siitä. Uh! miten lakimme ovat barbaarisia ja miten minä vihaan juridiikkaa. Raakuutta ja valhetta kaikki tyyni, kaikki tyyni.
Oletteko kuullut hauskaa uutista, että minun komeasti valmistamani Pietarin matka menee myttyyn. Kuinka kauan tahtoo Jumala koettaa kärsivällisyyttäni ennenkuin hän antaa minulle voimaa murtaa vuori. Tästä loistavasta tuloksesta saan kiittää Bergbomia ja hänen sisartaan. Milloin iskeekään taivaan salama häneen sen petollisuuden ja valheellisuuden vuoksi, jolla hän kietoo kaikki, jotka tulevat hänen kanssaan tekemisiin. Todennäköisesti hän ei voinut sietää minun henkistä ylemmyyttäni, senvuoksi on hänen suhtautumisensa tähän asiaan ollut katkeamatonta valhetta. [Kuten aikaisemmin on mainittu neuvotteluja sanotaan käydyn kummaltakin puolelta diplomaattisin keinoin.] En halua viipyä yksityiskohtien kuvaamisessa, sillä minusta tämä komedia tuntuu niin sanomattoman surkealta, sanon vain, että hän viime hetkessä löi kortit käsistäni. Oh, olen ollut sairaana katkeruudesta ja halveksimisesta ja nyt tunnen voittamattomaksi käyvää inhoa kaikkea, kaikkea suomalaista kehtaan — Gallenia lukuunottamatta, — ja ellei se muuten käy, niin katkaisen kaiken ja teen kiertueeni ruotsiksi. Olen kuullut ja lukenut, että nyt taas innokkaasti aletaan pohtia kysymystä kotimaisesta ruotsalaisesta taiteesta, enkä minä jaksa kauempaa, ajaudun karille, palan poroksi, mutta minä tahtoisin saavuttaa päämaalini ennenkuin kuolen. Olen maannut vuoteen omana pari viikkoa, ja kun ihmisten aina täytyy tietää syy, olen sanonut olevani kipeä, mutta tämä tauti on ollut vain henkistä kärsimystä, epätoivoa niin suurta, että olen maannut kylmät kääreet sydämelläni, tuska on ollut niin suuri. — Jos sattumalta olette selvillä Arppen osoitteesta, niin olisittekohan niin hyvä, että lähettäisitte sen minulle. Lundegård on ollut täällä; sillä viikolla elin parempaa elämää, mutta nyt hänkin on poissa Minusta kaikki näyttää niin pohjattoman synkältä, kuinka ihmiset ovatkaan pieniä, varsinkin miehet. Heillä ei ole sielussaan kerrassaan mitään. Tuntuu kuin olisi Suomenmaan yli levitetty kuolinvaate.
Teidän onneton
Ida Aalberg.»
Bertha Forsman, innokas fennomaani, oli ennenkin varoittanut Ida
Aalbergia poikkeamasta aatteellisuuden tieltä? Nyt hän teki samoin.
Muutamia päiviä myöhemmin Ida Aalberg kirjoittaa:
»Sanotte, että Duse tulee Pietariin ja että hän näyttelee nuorta tyttöä »Myrskyssä», Oh! minä voin tulla hulluksi. Minä mahdan olla pelkuri, tyhjänpäiväinen, vailla luonnetta, kun voin sietää tämän kaiken. Miksi en riistäydy irti, miksi en revi tuhansiksi palasiksi kaikkia noita surkeita siteitä, jotka minua sitovat. Miksi en voi muodostaa omaa seuruetta, minä tiedän, että minulla on yhtäpaljon tunnetta ja tahtoa kuin hänelläkin, tiedän että voin näytellä yhtä hyvin kuin hän, kunhan pääsen pois näistä surkeista oloista, jotka ovat myrkyttäneet sieluni ja joita en jaksa unohtaa, en edes näyttämöllä, en ainakaan helsinkiläisellä. Ajatelkaa, päästä maailmaan, avaraan maailmaan, päästä pois panettelusta ja muusta moisesta roskasta, jota pikkumaiset naiset ja likaiset miehet tartuttavat toisen selkään. Ajatelkaa, että semmoiset miehet kuin Juhani Aho tässä eräänä päivänä oli lausunut iloitsevansa siitä, että Pietarinmatkani oli mennyt myttyyn, koska hän ei voinut ymmärtää, miksi pitäisi auttaa henkilöä, jolla ei ole mitään tunnetta isänmaataan kohtaani Olkaa nyt iloinen ja rohkea, jos voitte! Mikä onni, että Te olette minulla, että minulla on yksi ihminen, jolle voin huutaa tuskani, ellei minulla olisi Teitä, mitä tyhmyyksiä mahtaisinkaan tehdä. Kiitoksia kirjeestänne. Te olette niin viisas ja tyyni, kun minusta on kysymys. Sananne tulevat kuin omasta sydämestäni, minä ymmärrän tuon kaiken niin hyvin tyyninä hetkinä, mutta sitten tulee myrsky ja minä unohdan kaiken. Olen ruvennut ajattelemaan, että tokkohan Arppe olisi halukas rupeamaan impressariokseni, luonnollisesti seurue olisi suomenkielinen. Hän on sivistynyt ja kielitaitoinen henkilö ja pitäisi tämän tuntua hänestä hauskemmalta kuin laahata jäljessään mokomaa retusseuruetta pikkukaupungista toiseen, kuten hän nyt tekee. Aion joka tapauksessa kysyä häneltä.
Haluatteko ilmoittaa minulle, koska Duse tulee, istun täällä enkä tiedä mistään. Tiedättekö, että Lundegårdin ystävät ovat päättäneet, että »Vuorenviemä» esitetään venäläisessä teatterissa, mutta suomeksi. Siitä tulee yksityisyritys, maalarit Gallen, Sparre ja minä etunenässä. Minä näyttelen naispääosaa ja Sparre aikoo esittää miehisen pääosan. Bergbom oli loukannut Lundegårdia, sen vuoksi tämä ei anna kappalettaan meidän teattereillemme. Jos nyt Sparre saa todellakin toivonsa toteutumaan, niin ajatelkaapas, mikä korvapuusti viikingeille!» – – –
Miten loogillisesti yhtyykään viimeinen lause aikaisempiin uhkauksiin näytellä vaikkapa ruotsiksi!
1890-luvun alkuvuodet olivat Kaarlo Bergbomille suurten koettelemusten aikaa. Minna Canth, Gustaf von Numers, Ida Aalberg ja Adolf Lindfors rikkoivat kukin välinsä hänen kanssaan. Näissä luopumuksissa Bergbom on yleensä näytellyt marttyyrin osaa, eikä voi väittää, että hän olisi kenellekään heistä tehnyt vääryyttä. Ida Aalberg sai sangen pian katkerasti kokea, että varovaisuussyyt, joiden vuoksi tohtori kieltäytyi suostumasta hänen mieliaikeeseensa, voivat olla sangen perusteltuja.
Ida Aalbergin suhde suomalaisuuteen oli jo pitkän aikaa ollut sangen häilyvä. On hyvin luultavaa, että hän Lauri Kivekkään elämän loppuaikoina vaikutti tämän kielikiihkoiluun hillitsevästi ja jäähdyttävästi. Heidän kirjeenvaihdossaan on politiikalla sangen huomattava sija, Ida Aalberg otti täydestä sielustaan osaa miehensä kaikkiin puuhiin, lähettäen neuvoja, kehoituksia ja varoituksia. »Ole kylmä, ole kylmä!» on hänen ainaisena ohjeenaan intoilevalle Kivekkäälle, ja kymmenet kerrat hän varoittaa tätä antautumasta Jonas Castrénin vaikutukselle alttiiksi. Samoihin aikoihin, jolloin Ida Aalbergin ja Bergbomin välit särkyivät, julkaisi Hannes Gebhard »Valvojassa» pitkän kirjoituksen suomalaisuuden edistymisestä ja väitti, että Ida Aalbergin ynseys Suomalaista teatteria kohtaan oli sekin esimerkkinä siitä, että kansallisen asian vainiolla elettiin takatalvessa. Ida Aalberg tosin Bergbomin iloksi jyrkin ja kopein sanoin väitti vääräksi Gebhardin syytöstä, mutta hänen omat, joskin puuskaiset lausuntonsa ja käyttäytymisensä todistavat tarpeeksi selvästi, että suomalaisuuden aate oli tähän aikaan varsin vieras hänen sydämelleen.
Kun Suomalainen teatteri ei tähän aikaan ollenkaan voinut luottaa Ida Aalbergin avustukseen ja parhaillaan toimi heikosti, on ymmärrettävää, että taiteilijaa alettiin syyttää oikullisuudesta ja itsekkyydestä. Juhani Aho, joka 1880-luvun alussa nuorena sarkatakkisena ylioppilaana oli osannut vain ujosti ihaillen katsella Ida Aalbergia, otti nyt, Parisin matkan tehtyään ja esiintyessään silinteripäisenä kaupunkilaisherrana, kasvattaakseen näyttelijätärtä, joka oli vanhempi kuin hän. Huhtikuussa 1892 Aho kirjoitti »Päivälehteen» pitkän kirjoituksen nimellä »Hiukan arvostelujen arvostelua». Siinä hän, todettuaan ensiksi, että kaikkiakin taidealoja koskeva kotimainen kritiikki on ollut heikkoa ja liiaksi hellivää, puhuu erikoisesti teatterikritiikin huonoudesta. On syytä ottaa Ahon taitavasti laatimasta artikkelista muutamia kohtia:
»Teatterikritiikki on, mitä ruotsalaiseen teatteriin tulee, saanut tuon tuostakin kuulla hyvinkin ankaroita moitteita siitä, että sen ylistelyt eivät ole vastanneet sitä, mitä teatteri on voinut tarjota. Ulkoapäin tulevat tyytymättömyyden osoitukset on kuitenkin pian aina saatu vaikenemaan. Vasta tänä vuonna on paino ulkoapäin käynyt niin raskaaksi, että koko tämän laitoksen seinät ovat alkaneet epäilyttävässä määrässä horjua. Tyytymättömyys on etupäässä kohdannut teatterissa vallalla ollutta järjestelmää. Vihdoin viimeinkin sentään on ruotsalainen teatteriyleisö kyllästynyt ulkomaiseen korutavaraan ja alkanut vaatia vakavampaa kotimaista. Miten voimakas tuo puhallus lienee ja kuinka kauvan se kestänee, sen saanee näyttää vastaperustettu draamallinen yhdistys. Mutta että asian nykyinen tila on näinkin kauvan kestänyt, siihen ei liene kritiikkikään aivan syytön.
Suomalainen teatteri on kaikkien meidän lempilapsi. Olemme nähneet sen syntyvän ja pienestä pitäen varttuvan siksi sivistyslaitokseksi, mikä se tätä nykyä on. Se ei ole meille muukalainen, niinkuin ruotsalainen teatteri on yleisölleen. Se on meille likeinen sukulainen. Semmoisena se on luonnollisesti saanut osakseen hellyyttä, joka ei aina ehkä ole ollut sen edistykselle hyödyksi. Arvostelu ei aina ole ottanut kyllin totisesti moittiakseen ilmaantuneita puutteita eikä lausuakseen niitä toiveita, joita yleisössä joskus on löytynyt.» (Kirjoituksessa seuraa kriitillinen katsaus Suomalaisen teatterin lähinnä kuluneeseen toiminta-aikaan.) – – – »Mainitsin äsken, että yksi vika kotimaisessa arvostelussamme on ollut se, että se joko liiaksi kiittää tai liiaksi moittii, mutta opettaa ja johtaa vähemmän.
Jos ei tämä väitteeni olekaan oikea ilman poikkeusta, niin pitänee se kuitenkin pääasiassa paikkansa. Se näkyy varsinkin niistä hedelmistä, joita se on kantanut. Ihailevan, kaikissa tiloissa kiittävän kritiikin tuloksia, senverran kuin kritiikkiä voi tuloksien synnyttäjänä pitää, on epäilemättä meidän etevin näyttelijä rouva Iida Aalberg. Hän sopii mielestäni juuri senvuoksi niin hyvin esimerkiksi, että hänessä ilmestyy tämän arvostelutavan sekä hyvät että huonot puolet.
Hyviä puoliakin niitä näet on olemassa ja tunnustettakoon niiden olemassaolo kernaasti. Tämän taiteilijan kehitykselle on epäilemättä ollut erittäin suotuisaa se suosion maaperä ja innostuksen ja tunnustuksen ilmanala, jossa hän on kehittynyt. Ellei häntä olisi arvostelun ja yleisön puolelta sillä tavoin kainaloista kannatettu kuin vuosien kuluessa on tehty, niin ei hän varmaankaan olisi päässyt niin pian omaan alaansa juurtumaan ja niin sorjaa vartta kasvamaan kuin hän on tehnyt. Lahjat, olkootpa ne kuinka etevät tahansa, kuihtuvat, jos ei niillä ole tilaisuutta päästä näkyviin. Taiteilija, joka aina saa olla varma menestyksestään, toimii ja työskentelee suuremmalla inspiratsionilla kuin se jonka täytyy epäillen kysyä itseltään, tokko hänen uusi luomansa tulee miellyttämään. Ja Iida Aalberg on, niinkuin sanoin, aina saanut nähdä, että arvostelu ja yleisö ovat painaneet hyväksyvän sinettinsä hänen luomainsa alle.
Mutta kun nyt on kerran tullut puheeksi varjopuolet, niin puhuttakoon niistäkin. Ja tässä nyt puheena olevassa erikoistapauksessa ei niitäkään puutu.
Vastamainitun näyttelijän esityksessä on näet heikkoja kohtia, joihin syyt osaksi ovat haettavat liika veltossa ulkoapäin tulevassa arvostelussa.
Ida Aalbergin parhaita avuja on hänen kaunis plastiikkansa. Suurissa murhenäytelmissä sitä vastaan ei ole mitään muistuttamista. Laajat liikkeet ja voimakkaat repliikit ovat paikallaan, kun annetaan kuningattaria ja ruhtinattaria. Mutta kun ne muinaistarustosta seuraavat näyttelijän mukana nykyaikaan ja kun joku tavallinen porvarisnainen kiertää ruumistaan, tuijottaa silmillään ja avaa suutaan samalla tavalla kuin edelliset, niin silloin on ammuttu yli maalin ja vaikutus ei satukaan siihen sydämeen, johon se oli tarkoitettu.
Voima on niinikään yksi niitä avuja, joista Iida Aalbergia on enin ylistetty. Tämän voiman käyttämistä vastaan olen kuitenkin usein kuullut yksityisesti muistutuksia tehtävän. Moni repliikki, jonka voisi sanoa paljon paremmin ja hienommin toisella tavalla, sanotaan kuitenkin usein raivolla, joka siihen ei ollenkaan sovi. Esimerkkinä tästä mainittakoon m.m. sitä kohtausta, jossa Hedda Gabler polttaa Lövborgin käsikirjoituksen. Kun näytelmä vaatisi hillittyä riemua, riehuu ja huutaa näyttelijä henkilönsä luonteelle aivan soveltumattomalla tavalla.
Rouva Aalbergin lausumistaito on tunnustettu erinomaisen selväksi, niin että joka sana ja joka tavu tunkee paratiisin perälle saakka. Mutta aikain kuluessa on tämä lausumistapa joutunut harhateille siten, että näyttelijä melkein on tottunut pois luonnollisesta puhetavasta. Tavallisimmat repliikit lausutaan n.s. alleviivattuina, jotenka tuntuu siltä kuin lukisi kirjaa, missä joka sana on harvennettuna. Tottumus näyttelemään Ibseniä, jonka repliikeissä löytyy monessakin salainen sivuajatus, on vienyt siihen, että aivan tavallisetkin repliikit sanotaan mystillisellä äänenpainolla. Tuntuu hiukan hullunkuriselta, kun esim. sellaiseen repliikkiin kuin: »Saako luvan olla kuppi teetä», pannaan mystillinen merkitys, lausutaan sillä äänellä kuin olisi kupissa myrkkyä. Kun sitten tulee joku todellinen huippurepliikki, ei sitä sitten enää saadakaan esille niinkuin sen sisältö vaatisi.
Nuorempana ollessaan hurmasi rouva Aalberg parterriyleisöä viehättävillä keikailuillaan sellaisissa osissa kuin esim. »Ensi lempi». Se meni naisyleisöönkin niin, että löytyy kokonainen sukupolvi nuoria neitosia, jotka alkoivat jäljitellä esikuvaansa. Heissä tapaa usein samoja kasvojenliikkeitä ja samoja äänenväreitä. Rouva Aalberg itsekin on innostunut niihin niin, että ne samat liikkeet, samat suloiset hymyilyt ja äänenpainot melkein säännöllisesti tulevat takaisin kaikissa osissa, joissa niihin vähänkään on tilaisuutta.
Luonnostaan ja totutusta tavastaan on tietysti mahdoton kokonaan vapautua, mutta ajoissa sellaisista huomautettuna olisi näyttelijä varmaankin voinut tätä maneeriaan suuressa määrin välttää.
Ida Aalbergin kieltä on kehuttu ja tottahan onkin, että harvan muun näyttelijän suusta on saatu kuulla niin puhdasta ja kaunista suomea kuin tämän, joka on synnynnäisesti suomalainen. Mutta läheskään virheetön ja puhdas ei kuitenkaan ole Ida Aalberginkaan kieli, sanojen ääntäminen on usein hyvinkin kummallinen ja arkaa kielikorvaa loukkaavaa. Kun hänen pitää sanoa »kuolema», sanoo hän sen »kuallema», kun »äiti», niin »eitti», kun »väsyksissä», niin »vässyksissä» j.n.e.
Yhdestäkään näistä heikoista puolista ei muistaakseni ole julkisuudessa muistutettu. Ihastus on painanut silmänsä umpeen ja korvansa lukkoon, ja valitettavasti ei näy taiteilijan itsekritiikkikään riittäneen näitä puutteita huomaamaan ja poistamaan. Hän on tottunut omaan maneeriinsa ja osaksi totuttanut siihen yleisönsäkin. Luulen kuitenkin, että tätä olisi voitu välttää, jos arvostelu alusta alkaen olisi käsittänyt tehtävänsä vähän ankarammin.
Nyt ovat nämä viat vuosien kuluessa saaneet kasvaa ja levitäkin niin, että niitä ei tapaa ainoastaan näyttelijässä itsessään enenemässä, mutta tarttumassa melkein kaikkiin hänen nuorempiin virkasisariinsa, jopa veljiinsäkin.» — — –
Tämän kirjoituksen johdosta syntyi »Päivälehden» palstoilla Juhani Ahon ja Kasimir Leinon välillä pitkä väittely, jossa jälkimmäinen ei oikein hyvin voinut pitää puoliaan edellisen savolaista ironiaa vastaan.
Ernst Ahlbom, joka näihin aikoihin kuului näyttelijänä August
Arppen ruotsinkieliseen seurueeseen, on muistelmissaan kertonut Ida
Aalbergista:
»Suuri suomalainen näyttelijätär rouva Ida Aalberg-Kivekäs oli joutunut johonkin riitaan tohtori Bergbomin kanssa. Rouva Arppe alkoi silloin vaikuttaa mieheensä ja pyydellä, että tämä kiinnittäisi rouva Kivekkään teatteriinsa skandinaavista kiertuetta varten, ja kuinka olikaan, herra Arppe aloitti neuvottelut oikullisen taiteilijan kanssa. Ne kestivät kauan, sillä joka päivä tämä esitti uusia vaatimuksia. Että rouva Kivekäs oli pohjoismaiden suurimpia taiteilijoita, on kiistämätöntä, mutta kyllä hän monesti saattoi suomalaisen teatterin johtokunnan vaikeisiin asemiin vaatimalla melkein mahdottomia. Kun Coquelin vanhempi oli Helsingissä, tapasi rouva Kivekäs hänet eräillä illallisilla hovijahtimestari Linderin luona. Kohtelias ranskalainen valitteli, ettei hän saanut nähdä suurta suomalaista tragédienneä näyttämöllä, johon Ida Aalberg ihastuneena huomautti, että tuo toivomus kyllä voitiin täyttää, minkä jälkeen hän keskellä yötä soitti tri Bergbomille ja ilmoitti tälle, että hän seuraavana päivänä k:lo 1 i.p. näyttelisi koko »Elinan surman» Coquelinille ja kutsuvieraille. Tohtori ei voinut kieltää, ja Coquelin lupasi saapua tilaisuuteen. Olin läsnä tuossa tyypillisessä primadonna-näytännössä, ja tietoisena voimastaan ja täydellisyydestään rouva Kivekäs näytteli tuona päivänä tavattoman hienostuneesti. Rouva Kivekkään neuvottelut johtaja Arppen kanssa vihdoinkin saatiin loppuun, matkasuunnitelma oli valmis ja kappaleet, joita piti esittää, olivat Thérèse Raquin, Adrienne Lecouvreur ja Kamelianainen. Harjoittelimme venäläisessä teatterissa ja rouva Kivekkään oli määrä esittää osansa suomen kielellä, jottei suututtaisi fennomaaneja. Kuin kohiseva pyörretuuli vaikutti diiva, kun hän pitkän odotusajan päästä saapui harjoituksiin, mutta oli sekä mielenkiintoista, että elähdyttävää seurata hänen näyttelemistään. Eräänä päivänä, kun meidän oli määrä harjoitella Thérèse Raquinia, odotimme yli tunnin juhlittua vierailijaa — mutta ketään ei kuulunut! Johtaja Arppe soitti hänen kotiinsa; siellä selitettiin hänen olevan kipeän, tuotiin lääkärintodistus, kiertueesta ei tullut mitään, ja suomenkieliset lehdet olivat tyytyväisiä.»
Ahlbomin kuvaus ei kylläkään kaikilta yksityiskohdiltaan pidä paikkaansa, mutta lienee pääasiassa oikea. Coquelinin kunniaksi oli Seurahuoneelle kokoontunut pieni piiri, ja — haihduttaakseen ranskalaisen näyttelijän tilaisuudessa osoittamaa huonoa tuulta — Ida Aalberg teki ehdotuksen »Elinan surman» esittämisestä. Näyttelijätär tuskin soitti keskellä yötä Bergbomille, koskapa pyyntöä lähetettiin Suomalaisen teatterin johtajalle esittämään Jac. Ahrenberg, joka samana iltana tapasi Emilie Bergbomin Arkadia-teatterissa. Coquelinissa herätti näytös suurta mielenkiintoa, »école de Victor Hugo!» [Victor Hugon koulu] sanoi hän vieressään istuvalle Ahrenbergille seuratessaan Ida Aalbergin romanttista tulkintaa. Ranskalaisen koomikon sanotaan olleen niin innostuneen, että hän lupasi koettaa saada kappaleen näyttämölle Pariisissa.
* * * * *
Aivan viime aikoinaan Ida Aalbergin ja Lauri Kivekkään avioliitto ei ollut enää niin sopusointuinen ja onnellinen kuin aikaisemmin. Lauri Kivekkään tunne ei muuttunut, mutta Ida Aalbergin kirjeistä näkee, että hänestä entinen hellyys oli suureksi osaksi kadonnut. Poissa ovat niistä entiset rakkaat lempinimet, »Lauri kulta» tuntuu melkein viralliselta entisten »Kisse» ja »Luttu» nimitysten rinnalla. Hän ei anna miehelleen elämänohjeita entisellä lämpimällä tavalla, vaan verraten ankaran kritiikin muodossa. Alinomaiset sairaudet synkensivät paljon Kivekäs-puolisoiden elämää, kesäiset kylpymatkat Keski-Eurooppaan eivät paljoakaan auttaneet. Lauri Kivekäs kuoli, pitkän aikaa riuduttuaan, maaliskuussa 1893. Sen vuoden pitkänäperjantaina [hautaus oli toimitettu edellisenä päivänä.] Ida Aalberg vastasi Bertha Forsmanin osanottokirjeeseen:
»Sama ääretön tyhjyys ympäröi minua nyt kuin eilenkin, enkä ymmärrä, miten jaksan elää. Miksi Jumala teki minulle tämän? Olinko niin huono, että minua piti rangaista näin ankarasti, miksi sai hän kuolla ensin ja miksi pitää minun vielä elää.
Hän kuoli palmusunnuntaiaamuna k:lo 6.22. Aamu oli kirkas ja ihana, aamu sarasti ja taisteli jokapäiväistä taisteluaan pimeyden kanssa. Aurinko lähetti ensimmäisen säteensä, kirkastuneena hän katsoi kohden korkeutta, katse murtui, vielä muutamia nykähdyksiä ja hänen sielunsa oli muuttanut valoisampaan maailmaan. Että tuleva elämä on jotain kaunista, sen näki siitä ihanteellisesta rauhasta, joka oli hänen kasvoillaan kuoleman hetkellä. Koskaan hän ei ole ollut niin kaunis kuin silloin. Kuolinkamppailu oli kova, hän ojensi oikean kätensä minulle — (vasen oli halvattu) — k:lo 4, katse oli suunnattu minuun kaksi tuntia kestävän hirvittävän kamppailun ajan, hänen rintansa oli pakahtua, ennenkuin loppu tuli. — On niin monta onnetonta ihmistä ja niin monta onnetonta avioliittoa, missä kuolema olisi pelastaja, miksi sellaiset siteet eivät katkea. Onni on niin kaunis ja niin harvinainen, miksi pitää sen loppua kesken kukoistustaan. Ehkä me olimme onnessamme unohtaneet Jumalan ja tehneet toinen toisestamme epäjumalan, ja siksi tahtoi Jumala miekaniskulla näyttää, että hän oli kaiken antanut, näyttää kuinka epävarmaa on kaikki maallinen, näyttää, että sille ei voi rakentaa. Joku tarkoitus on tuolla suurella koettelemuksella, jonka Jumala on pannut harteilleni Golgatalle kulkeissani. Hän, Lauri, ei voinut puhua, mutta hänen hätänsä ja tuskaa täynnä oleva katseensa, joka kysyen ja odottaen oli minuun suunnattuna, osoitti, että hän odotti minun puhuvan. Sanoin hänelle hyvästi, sanoin tuntevani, että meidän täytyi tavata toisessa elämässä, kiitin häntä kaikesta, mitä hän oli minulle ollut j.n.e. Hänen katseensa tyyntyi, tyyntyi kokonaan, ja hän nukahti hetkeksi. Tämä tapahtui kymmenen minuuttia ennen kuolemaa.» — — —
Kun Lauri Kivekäs ja Ida Aalberg 1887 julkaisivat kihlauksensa, oli paljon niitä, jotka epäilivät heidän onnellisen avioliittonsa mahdollisuutta. Heidän sanottiin kumpaisenkin olevan liian suuria idealisteja sopiakseen reaalisen elämän velvoituksia täyttämään. Verraten pian alkoikin liikkua huhuja, että avioliitto oli onneton ja että aviopuolisot suunnittelivat eroa. Henkilö, joka läheltä voi seurata heidän yhdyselämäänsä ja joka ei suinkaan kuulunut Ida Aalbergin ehdottomiin ihailijoihin, Lauri Kivekkään nuorempi veli, on kertonut, että tämä huhu sai alkunsa palvelustytön väärinkäsityksestä. Kun Ida Aalberg tähän aikaan esiintyi Suomalaisessa teatterissa Cypriennenä Sardoun »Erotaan pois» kappaleessa, tuli nuorelle parille tavaksi huudella toinen toiselleen kaikissa mahdollisissa tilanteissa: »Erotaan pois!» Se oli leikkiä, mutta yksinkertainen kuulija käsitti sen todeksi, ja ympäristö sai hänen puheistaan mieluisan juorunaiheen.
Hirveän ja valheellisen huhun, joka on pitänyt Ida Aalbergia miehensä myrkyttäjänä, voisi selvittää samanlaisin perustein. Lauri Kivekäs oli elämänsä lopulla asianajajana aikoinaan kuuluisassa Sainion myrkytysjutussa Hämeenlinnassa. Eräänlaisella asianajaja-häikäilemättömyydellä hän sai silloin onnettoman naisen, jota syytettiin miehensä murhasta, tunnustamaan syyllisyytensä. Minna Canth otti tuosta jutusta aiheen »Sylvi» näytelmäänsä, myrkytyshistoriaan, jossa Ida Aalberg jo syksyllä 1893 esitti näyttämöllä pääosaa. Eipä tarvittu hänen puoleltaan paljon muuta kuin hyvää ja luontevaa näyttelemistä, kun huhu sai aiheen selittää, että hän näyttämöltä tulkitsi omaa persoonallista elämystään. Poroporvarilliset sielut muistivat silloin kauhistuksella sitäkin, että Ida Aalberg oli ollut omin käsin kantamassa miestään hautaan.
Lauri Kivekkään loppua koskeva huhu on tosin hyvin laajalle levinnyt, mutta niin arka, että sitä on vaikea tutkia. Ne ainoat tekoa kuvailevat yksityiskohdat, jotka tähän huhuun sisältyvät, tuntuvat perin mahdottomilta ja semmoisten ihmisten keksimiltä, jotka eivät vähimmässäkään määrässä ole tunteneet Kivekäs-puolisoiden elämää ja oloja.
XIV.
ITSENÄISENÄ YRITTÄJÄNÄ. UUSI AVIOLIITTO.
Lauri Kivekkään kuoleman jälkeen Ida Aalberg oli syvän murheen vallassa. Turkulaiselle ystävälleen Mathilda Almille hän silloin kirjoitti:
»Kaikkein vähimmin voin ymmärtää, kuinka pystyn voittamaan vastenmielisyyteni ja halveksumisen! näyttämöelämää ja näyttämö ihmisiä kohtaan — —. Sisäiselle silmälleni on selvinnyt, että ihmisen parhaat ominaisuudet eivät kehity teatterissa. Ajatus, että minun pitää ryhtyä siihen, on minulle sekä vastenmielinen että surullinen. Yhdyselämä niin harvinaisen jalon ja hienon luonteen kuin Laurin kanssa saa minut pelkäämään kaikkea, mikä ei ole hänen kaltaistaan.»
Harald Molander, joka useiden vuosien aikana oli ollut Helsingin ruotsalaisen teatterin johtajana, oli — niin meiningenilaisen ohjaustaiteen ihailija kuin hänen periaatteessa sanotaan olleenkin — tehnyt turhia yrityksiä saadakseen suomalaisen primadonnan muuttamaan omalle näyttämölleen. Ida Aalberg olisi, Bergbomin kanssa riitauduttuaan, omasta puolestaan kyllä ollut suostuvainen, mutta Lauri Kivekäs-vainaja oli asettunut jyrkästi vastaan, ja niin oli aie rauennut.
Näihin aikoihin Harald Molander sai väistyä ruotsalaisen teatterin johdosta August Arppen tieltä. Pari kuukautta Lauri Kivekkään kuoleman jälkeen hän »Hufvudstadsbladetissa» julkaisi pitkän jutelman, jossa hän ranskalaismallisella ironisella kepeydellä puhui Ida Aalbergin uusista teatterisuunnitelmista. Hän oli taiteilijan aistikkaassa, Ludvig XV:nnen tyyliin sisustetussa salongissa saanut kuulla, että tämä aikoi muodostaa oman seurueensa, jonka tukemana lähtisi kiertelemään Suomea ja Venäjää ja lopuksi — suurten ulkomaisten tähtien tavoin — kaikkea maailmaa.
Molanderin kirjoitus oli niin kaksimielisen leikilliseen sävyyn laadittu, että suomalaisella taholla sen selitettiin olevan pilkkaa Ida Aalbergin uusista suunnitelmista. Sitä se tuskin kuitenkaan oli, koskapa kirjoittaja auliisti ryhtyi tukemaan Ida Aalbergin onnetonta yritystä.
Syksyllä 1893 Ida Aalberg lähti omine seurueineen liikkeelle Porista. Esiinnyttyään välillä Tampereella hän antoi sarjan näytäntöjä Helsingissä, Aleksanterin teatterissa. Suomalaisen teatterin kannattajajoukko vainusi hänen yrityksestään kilpailua Bergbomin perustamalle rakkaalle laitokselle ja suhtautui alusta alkaen kylmästi hänen puuhiinsa. Nuoria alottelijoita, jotka kuuluivat Ida Aalbergin henkilökuntaan, arvostelu kohteli verraten kovakouraisesti, häntä itseään kiiteltiin sekä vanhoissa osissa, Noorana, Cypriennenä ja Adriennenä, että uusissa, nimiosan esittäjänä Minna Canthin »Sylvissä», Grillparzerin »Medeassa» ja Dumas'in »Kamelianaisessa» sekä Clotildena Sardoun »Fernandessa». Suomenkielisten lehtien selostukset näistä tilaisuuksista ovat ikäviä, sovinnaisia ja vähänsanovia. Sylvinä hänen tunnustetaan olleen parempi kuin oli ollut ruotsalaisen teatterin Sylvi, rouva Håkansson. »Uusi Suometar» kirjoittaa m.m.:
»Sylvi ikäänkuin kasvoi, vanheni katsojan silmien edessä. Ja hänen rakkautensa oli niin suuri, niin välitön, se täytti hänet niin, ettei hänessä todellakaan mitään muuta ollut kuin tätä rakkautta. Voi tuntua, että rouva Aalbergin kuvaamassa oli enää liian vähän lapsellista Sylviä, että traagillisuus sai liian suuren sijan, mutta vain siten saattoi seuraa vain näytösten toiminta tulla mahdolliseksi ja vain siten Sylville katsoja saattoi myöntää lämmintä osanottoaan.»
Arvostelu kiittelee Ida Aalbergin Medean intohimoisuutta ja sanoo hänen tuossa osassa antaneen sellaistakin, jota ei aikaisemmin oltu nähty. »Kamelianainen» saa sangen pidättyvän kritiikin jälkeen seuraavan tunnustuksen: »Etevää taidetta se on sentään tuo Ida Aalberg-Kivekkään Kamelianainen.» »Fernandessa» Ida Aalbergin osa oli liian pieni, jotta hän olisi päässyt erikoisesti loistamaan ja voinut pelastaa kappaletta.
Selvintä ja merkityksellisintä kieltä puhuu helsinkiläinen arvostelu silloin, kun se kerta kerran perästä ilmoittaa, että näytännöissä kävi verraten vähän väkeä. Paria poikkeuksellista iltaa lukuunottamatta teatterilta puuttui suuren yleisön kannatus.
Ida Aalberg ei ollut saanut mitään kouluutusta ohjaajan toimeen. Harald Molander saattoi, kuten arvostelu tietää kertoa, auttaa häntä jonkin näyttämöasetuksen laadinnassa, mutta nuorille näyttelijöilleen hänellä itsellään oli hyvin vähän sanottavaa. Kukin sai tulla toimeen, miten parhaiten taisi. Kappaleita harjoitettiin kiireisesti ja hätiköiden, kun yleisön kannatus puuttui, ja siitä johtui, ettei yhteisnäytteleminen täyttänyt helsinkiläisiäkään vaatimuksia ja etteivät yksityiset näyttelijät osanneet osiaan ulkoa.
Paljon suopeampi kuin seurueen osaksi tullut kohtelu Helsingissä oli pietarilaisen yleisön suhtautuminen Ida Aalbergin yritykseen. Hän oli jo aikaisemmin parhaansa mukaan koettanut solmia Venäjän pääkaupungissa vaikutusvaltaisia tuttavuuksia, mutta vasta tällä kerralla hän herätti erikoisempaa huomiota Pietarin venäläisessä sanomalehdistössä ja yleisössä. Aluksi ei suuri Kononovan sali sielläkään ottanut täyttyäkseen. Venäläisillä oli omat ennakkoluulonsa kaikkea suomalaista kohtaan, mutta saatuaan ystävällisiä välittäjiä Ida Aalbergin onnistui herättää sekä lehtien että yleisön mielenkiinto, ja näytäntö näytännöltä voi sanoa innostuksen hänen taidettaan kohtaan Pietarissa kasvaneen. »Noorassa» ja »Erotaan pois» näytelmässä hänellä oli vastanäyttelijänään Adolf Lindfors, jonka taide sai osakseen tunnustusta, mutta muissakaan kappaleissa ei arvostelu Pietarissa moittinut hänen ympäristöään. Häntä itseään verrattiin Sarah Bernhardtiin ja Duseen, hänet tunnustettiin itsenäiseksi ja suureksi taiteilijaksi, »Kamelianaisen» lopulla sanotaan sekä miesten että naisten itkeneen, »Medeaa» esitettäessä saivat naiset hysteerisiä kohtauksia. Lehdet kirjoittivat hänestä pitkiä ja ylisteleviä arvosteluja — niiden ainoana moitteena tuntuu olleen se, että Ida Aalberg viitsi puhua suomen kieltä —, katsomossa istui joukko ylhäisiä henkilöitä, joukossa eräs suuriruhtinaskin, edustajia pietarilaisesta taiteilijamaailmasta ja paljon nuoria venäläisiä ylioppilaita, joiden rajujen ja meluavien suosionosoitusten esineeksi Ida Aalberg tuli.
Voitto Pietarissa tuli vasta ankaran taistelun jälkeen; Ida Aalberg sai tehdä kumarrusmatkoja vaikutusvaltaisten venäläisten luo ennenkuin hänet huomattiin.
Teatteri on harvoin, tuskin koskaan pitempää aikaa, hyvä liikeyritys. Ida Aalbergin näytännöt Suomen maaseutukaupungeissa tosin menestyivät tavallaan hyvin, mutta jo vuoden 1894:n alussa, jolloin tultiin Pietariin, alkoi taloudellinen tilanne olla huolestuttava. Ida Aalberg oli ollut säästeliäs ja laskevainen perheenemäntä, mutta oman teatterin talous oli hänelle aivan ylivoimainen tehtävä. Tilikirjaa, johon hän aikoi merkitä kiertueen tulot ja menot, on pidetty tavattoman huolimattomasti, se sisältää menen kuukauden ajalta vain joitakin ja aivan satunnaisia tiedonantoja iltatuloista, maksetuista palkoista, näyttelijöille annetuista etumaksuista. Kun seurue Pietarista palattuaan näytteli Viipurissa, tuli näytäntöihin niin vähän yleisöä, että Ida Aalberg sai lainailla ystäviltään ja tuttaviltaan pikku summia ja olla mitä vaikeimmassa ahdingossa. Hän ei kyennyt maksamaan näyttelijöiden palkkoja eikä suorittamaan maksua niistä loisteliaista puvuista, joita hän osiaan varten oli hankkinut helsinkiläisestä Magasin du Nord-liikkeestä. Haminassa hän liikarasituksen ja huolien vuoksi sairastui; lääkäri sanoi, että hänen koko hermostonsa oli mitä surkeimmassa kunnossa. Kotkasta hän vähin äänin läksi yksinään Helsinkiin, jättäen seurueensa oman onnensa nojaan.
Kaikki hänen optimistiset laskelmansa rikkauksista ja maailmanmaineesta olivat julmasti pettäneet. Pakolaisena hän palasi Helsinkiin, ja kerrotaan, että hänen täytyi toisinaan piileskellä ankaria velkojiaan.
* * * * *
Vaikka itsenäisestä yrityksestä saadut kokemukset olivat näin karvaat, ei Ida Aalberg vielä halunnut hellittää. Vaikka hän oli sairas, oli hänellä terästä tahdossaan: hän tahtoi jatkaa, hän tahtoi tuonnempana päästä Moskovaan, hän tahtoi päästä Skandinaaviaan. Harald Molander halusi varsin mielellään olla hänen impressarionaan Ruotsissa, Norjassa ja Tanskassa, Moskovan-matkasta hän oli ollut jo edellisenä syksynä neuvotteluissa erään Śtśjukin nimisen venäläisen järjestäjän kanssa, mutta kun tämä alkoi tehdä vaikeuksia ja käyttää kirjeenvaihdossaan sopimatonta kieltä, päätti Ida Aalberg matkustaa Pietariin ja vedota jonkun vaikutusvaltaisen venäläisen apuun. Hän otti Viipurista mukaansa ystävänsä Emmy Jaatisen, nykyisen rouva Emmy Rejmanin, joka on tuosta matkasta kertonut seuraavaan tapaan:
»Me asetuimme Pietarissa asumaan Hotel de France'iin. Idan tarkoituksena oli tavata rouva Abaza, jonka mies muistaakseni oli Venäjän sisäasiainministeri. Kohtauksesta oli etukäteen sovittu, mutta kun saavuimme päivää aikaisemmin eikä ollut mitään tehtävää, ehdotin, että menisimme sirkukseen. Ida, joka aina oli helposti suostuteltavissa, ei pannut nytkään vastaan, ja niin me vietimme illan katsellen hevosia ja nauraen klovneille. Kun palasimme hotelliin, meillä oli kummallakin kova jano, siksi tilasimme olutta ja joimme sitä ennen makuulle menoa.
Aikaisin aamulla koputettiin ovellemme. Siellä oli kirje, joka oli osoitettu Idalle. Otin sen ja näin, että lähettäjäksi oli merkitty vapaaherra Alexander Uexkull-Gyllenband.
»Kuka se on?» kysyin minä.
»Se on eräs tumma pieni mies, jonka olen kerran tavannut hänen setänsä, erään toisen parooni Uexkullin luona.»
»Saanko lukea tämän kirjeen?»
»Lue pois», sanoi Ida, joka yhä makasi vuoteellaan.
Tuo kirje sisälsi lyhyen draamaluonnoksen. Draaman nimeksi piti tulla
»Arthur ja Irene», ja sen piti loppua niin, että Arthur sai Irenen.
Kirjeen lopussa oli sanottu suunnilleen seuraavalla tavalla: »Näin teki
Irene, mitä tekisitte Te, armollinen Rouva, jos Te olisitte Irene ja
minä Arthur?»
»Kuule, tämähän on kosimista!»
»Elä hulluttele, sehän on aivan mahdotonta», sanoi Ida, mutta ryhtyi sitten erittäin innokkaasti itse tutkimaan kirjeen sisältöä.
Oli sovittu, että rouva Abaza tulisi Hotel de Franceen aikaisin aamulla. Kun Ida ei näyttänyt ollenkaan aikovan nousta ylös, aloin minä hoputtaa häntä ja huomautin, että huone oli siinä siivossa, ettei siinä mitenkään voinut ottaa vastaan niin ylhäistä vierasta. Ida vakuutti aivan heti nousevansa, mutta virui yhä edelleen vuoteessa ja tutki entistä innokkaimmin saamansa kirjeen sisältöä. Minä päätin jättää hänet hetkeksi yksikseen.
Olin tuskin saanut oven jälkeeni kiinni, kun näin hienon naisen lakeijan saattamana nousevan portaita ylös. »Herra Jumala, tuo on tietysti rouva Abaza», ajattelin minä. Sydäntäni alkoi jyskyttää ajatellessani kuvaelmaa, joka syntyisi, kun Idan ylhäinen suosija astuisi huoneeseemme.
Menin hyvin levottomana hotellin ruokasaliin. Hetken päästä tuli joku palveluskunnasta minulle ilmoittamaan, että rouva Aalberg-Kivekäs kutsui minua luokseen. Lähdin siis. Avattuani oven näin Idan ja rouva Abazan istuvan eri puolilla pöytää. Ida istui muuten paitasillaan, mutta oli hädissään saanut vedetyksi ylleen minun pienen, hänelle vallan sopimattoman, päällystakkini.
Molempien rouvien välillä oli pöydällä tyhjä olutpullo.
»Saanko esittää: lapsuuteni ystävä neiti Jaatinen — rouva Abaza. — Kuule, Emmy, mene vaan takaisin ruokasaliin, meillä on vähän vielä puhuttavaa rouva Abazan kanssa.»
Menin takaisin ruokasaliin ja ihmettelin mielessäni, miksi Ida ollenkaan oli kutsunut minua luokseen. Nousin takaisin huoneeseemme vasta nähtyäni rouva Abazan lakeijoineen ja komeine valjakkoineen ajavan tiehensä. Siellä kulki Ida edes takaisin äärimmäisen kiihtyneenä.
»Mikä skandaali! mikä skandaali!» hän tuskaili mittaillessaan huonetta. »Rouva Abaza astui sisälle, silmäili hetkisen tätä onnetonta komentoa, katsoi sitten kylmäntutkivasti minuun ja sanoi ensi sanoikseen: »Ah, täällä on kaksi vuodetta!» Ymmärsin, mistä oli kysymys, ja lähetin hakemaan sinua, että hän saisi nähdä, kuka minun toverini oli. — Mikä skandaali! mikä skandaali!»
Vähän ajan päästä Ida kuitenkin rauhoittui, ja kotimatkalla me yhdessä paljon nauroimme kaikille Pietarin kokemuksillemme.
Myöhemmin sain kuulla, että vapaaherra Alexander Uexkull-Gyllenband muutamaa päivää myöhemmin oli saapunut Helsinkiin ja varhain aamulla ilmaantunut senaattori Munckin asuntoon, missä Ida Aalberg tilapäisesti majaili. Hän oli pyytänyt saada tavata rouva Aalberg-Kivekästä, ja kun tämä ilmaantui, olivat he yksissä lähteneet kaupungille. Jonkun ajan kuluttua olivat he tulleet takaisin ja hämmästyttäneet toisia uutisella, että he nyt olivat kihlattu pari.
Näin tapahtui heidän toistensa löytäminen. Minä sanon siis: Ida
Aalbergin puolelta ei mitään rakkautta!»
Emmy Rejman on hamasta lapsuudestaan asti ihaillut Ida Aalbergia ja muistelee tätä vielä mitä suurimmalla lämmöllä ja hellyydellä.
Bertha Forsman, jonka myötätunto Ida Aalbergia kohtaan on ehdoton ja harras, vastasi kysymykseen, miksi Ida Aalberg niin lyhyen ajan kuluttua miehensä kuolemasta suostui menemään avioliittoon melkein tuntemattoman kanssa:
»Niin — Ida Aalberg eli siihen aikaan niin tukalissa oloissa.»
* * * * *
Arkkitehti Josef Stenbäck, Lauri Kivekäs-vainajan veli, matkusti kesällä 1894 kerran laivalla Turusta Helsinkiin. Hän tutustui tällä matkalla sattumalta erääseen vanhaan aviopariin. Keskustelu kävi aluksi ranskaksi, sitten saksaksi, ja pian kävi ilmi, että vieraat matkustajat olivat pietarilaisia.
»Jos herrasväki on kotoisin Pietarista, niin silloin te kai tunnette meidän kuuluisan taiteilijamme rouva Ida Aalberg-Kivekkään», sanoi arkkitehti Stenbäck.
Tuli kiusallinen hiljaisuus. Hetken kuluttua vanha rouva ja vanha herra nousivat sanaa sanomatta paikoiltaan ja poistuivat. Arkkitehti Stenbäck jatkoi silloin keskustelua herrasväen seuranaisen kanssa, joka tiedusteli, tunsiko hän Ida Aalbergia.
»Tunnen hyvinkin.»
»Minkälainen karaktääri hänellä on?»
»Siihen on minun vaikea vastata, olen ehkä ollut häntä liiaksi lähellä.
Hänen miesvainajansa oli minun veljeni.»
Seuranainen lähti kertomaan näitä tietoja vanhalle pariskunnalle.
Kävi selville, että vieras henkilö oli pietarilainen valtioneuvos Alexander Uexküll-Güldenbandt. [Isä kirjoitti nimensä eritavalla kuin poika, joka hänkin toisinaan kirjoitti alkuosan: Uexkull.] Hän ilmoitti arkkitehdille, että Ida Aalberg oli karannut hänen poikansa kanssa ulkomaille ja että hänen vaimonsa, nuoren paroonin äiti, oli murheen murtama.
»Tiedän kyllä, että Ibsen ja näyttelijät ovat panneet poikani pään pyörälle», sanoi pietarilainen senaattori. »Mutta mistä syystä otti tuo nainen minun kokemattoman poikani.»
»Ehkä rikkauden tähden.»
»Jos niin on, niin hän pahasti erehtyy. Meillä on kyllä suvussamme rikkaita, mutta meillä itsellämme ei ole omaisuuksia.»
Ennenkuin tultiin perille, ilmestyi myöskin senaattorin rouva hytistään ja valitteli haikeasti, että vieras nainen oli riistänyt häneltä ainoan pojan.
Helsingin rannassa arkkitehti Stenbäck, joka matkan varrella oli saanut vastata moneen kysymykseen, osti sanomalehden, jossa oli uutinen, että Ida Aalberg ja vapaaherra Alexander Uexküll-Gyllenband on juuri vihitty ulkomailla kristilliseen aviosäätyyn. Hän ilmoitti heti asian nuoren herran vanhemmille.
* * * * *
Senaattori Alexander Uexküll-Güldenbandt kuului ikivanhaan saksalaiseen Itämeren maakuntain aateliin. Kerrotaan, että hän nuoruudessaan oli ollut suuri idealisti ja toivonut tulevansa papiksi. Myöhemmin hänestä kuitenkin tuli täydellinen venäläisen virkavallan edustaja. Hän oli Venäjän valtioneuvoston jäsen. Nuoruusajan haaveista ei ollut kylmään reaalipoliitikkoon jäänyt jälkeäkään, uskonto oli hänestä hyvä keino, jolla esivalta pitää tyhmiä talonpoikia kurissa.
Vapaaherratar Lina Uexküll-Güldenbandt, hänen vaimonsa, oli täysiverinen juutalaisnainen. Hänen isänsä oli ollut dresdeniläinen lääkäri ja suuri musiikinharrastaja Josef von Adelson.
Heidän ainoa poikansa Alexander oli syntynyt 1864. Hän oli siis vereltään puoleksi juutalainen, mutta ei yleensä tahtonut sietää siitä puhuttavan, vaan väitti tuntevansa itsensä koko sielunelämältään puhtaaksi germaaniksi. Hän oli saanut hienon kasvatuksen. Saksassa, germaanien päämaassa, sanotaan jokaisen lahjakkaan nuorukaisen tuntevan kutsumuksekseen joko tulla runoilijaksi tai filosofiksi. Alexander Uexküll-Gyllenband lienee nuoruutensa päivinä tuntenut kutsumusta kumpaankin: »Arthur ja Irene»-tarina viittaa runouteen, mutta hänen häämatkallaan 1894 pitämänsä päiväkirja todistaa, että hän siihen aikaan tunsi lähimmäksi elämäntehtäväkseen filosofian, eli tarkemmin sanottuna: eetillisen filosofian harrastamisen.
* * * * *
»Matka 1894» on kirjoitettu nimilehdelle suurehkoon sinikantiseen vihkoon, johon noin kolmenkymmenen vuoden ikäinen vapaaherra Alexander Uexküll-Gyllenband on merkinnyt ajatelmiaan ja kokemuksiaan häämatkaltaan, jolle lähti Ida Aalbergin kanssa vasten vanhempiensa tahtoa. Muistiinpanot ovat osaksi salamerkeillä kirjoitettuja, salamerkeillä, joiden avain kuitenkin on vihon kannessa, mutta muutenkin on hänen käsialansa niin vaikeasti luettavaa, että hetkellinen uteliaisuus löytää kovin vähän tyydytystä sivujen selailemisesta. Niin tilapäisiä kuin nuo muistiinpanot ovatkin, ne kuitenkin puhuvat mitä rehellisintä kieltä tuon matkan vaiheista.
Alkumerkinnät näyttävät nuoren parin täydessä onnessa. Vapaaherran sedältä saadulla avustuksella on huhtikuun lopulla lähdetty liikkeelle Pietarista ja tultu Pohjois-Saksaan. Katsellaan kuutamoa ja kukkivia omenapuita, puhutaan kirjallisuudesta, Goethestä. Että nuoren paroonin eetillinen filosofia perustui Ibseniin, käy varsin pian selväksi ja ilmeiseksi, yhtä selväksi kuin sekin, että hän, hellän äitinsä ainoa poika, oli sangen vähän kokenut ja sangen etäällä kaikesta reaalisesta elämästä, vaikka olikin jo ehtinyt miehen ikään.
Kahden ihmisen kiintymys toisiinsa on yleensä sangen vaikeasti eriteltävissä. Heidän tuttavuutensa oli kuitenkin ollut niin lyhytaikainen, ettei ole ihmettelemistä, vaikka, kuten muistiinpanot osoittavat, vapaaherra Uexküll-Gyllenband jo Helsingissä oli kysynyt Ida Aalbergilta: »Mistä syystä rakastat minua?» »Sitä minä en tiedä», oli vastaus kuulunut, vastaus, joka ei kuitenkaan voinut tyydyttää filosofia. Kuinka vapaaherra Uexküll-Gyllenband selitti heidän yhtymisensä, näkee seuraavasta karakteristisesta merkinnästä:
»Rakkaus on ainoa todellinen suhde; joko joku jatkaa elämäänsä — taikka ei ole koskaan elänytkään; oli näennäistä, harhaa, erehdystä, valhetta; me hapuilimme molemmat rakkautta kohti sitä etsiessämme; me erehdyimme; molemmat; kamppailimme molemmat; olimme yksinäisiä; löysimme toisemme, eri tahoilta tullen, Ibsenissä; silloinhan tulimme tarpeeksi lähelle toisiamme.» —
Matkalla etelään tutkitaan taulukokoelmia. Saavutaan Sveitsiin. Kun on tultu Zürichiin, kirjoittaa vapaaherra ensimmäistä kertaa tällaisen merkinnän: —
»Meidän pitää kumpaisenkin hillitä kiivauttamme.»
Vapaaherra Uexküll-Gyllenband on vapaa-ajattelija ja liberaali. Hänen filosofinen maailmankatsomuksensa vastustaa kuolemanrangaistusta, joka on, kuten hän on sanomalehdestä lukenut, tullut erään ranskalaisen anarkistin osaksi: »Murha on aina murhaa — —. Panna veitsi tai sähkökipinä toisen ruumiiseen on järjetöntä. Se on amerikkalaisuutta, Amerikan reformeja. Englantilaiset ovat jo meille antaneet kaiken, mitä he voivat antaa: vapaan kaupan, suvaitsevaisuuden, — parlamentarismin. Englannin vallankumousta seurasi ranskalainen. Mitä antoivat meille ranskalaiset? Vain vallankumouksen. Englantilaisista tuli rihkamakauppiaita, ranskalaisista valloittajia. Saksalaiset antoivat kurin ja heistä tuli sotilaita. Amerikkalaiset antoivat rahan ja heistä tuli teknikkoja. Slaavit antoivat liikkumattoman massan, he jäävät barbaareiksi, he antavat meille kärsimyksensä ja intohimonsa.» —
Hänen tulevaisuudensuunnitelmistaan ja Ibsenin vaikutuksesta antaa kuvan seuraavakin merkintä:
»Ainoastaan rakkaus, vapaus ja tahto saavat — ja niiden tuleekin se tehdä — sitoa. Ida on valinnut tulevan teokseni tien. Kaipaus vapauteen ei hänessä ole vielä niin voimakas kuin minussa; se on hänessä kuitenkin passiivisena: kaipaus päästä sisäisestä rikkinäisyydestä.»
Vapaaherra Uexküllin kokemattomuus ja filosofinen ihanteellisuus esiintyvät vielä pitkän aikaa erittäin sympaattisessa valossa. Ida Aalberg oli sairas, hermosto oli aivan pilalla, ja vaikka hän pitkänpitkissä keskusteluissa tosin saa tehdä tiliä kuluneesta elämästään, ennen kaikkea avioliitostaan Lauri Kivekkään kanssa — ne olivat vaikeita keskusteluja ja Ida Aalberg näki hyväksi kieltää onnellisuuden edellisestä aviostaan — nuori paroni esiintyy täydellisessä filosofisessa ja rakastettavassa suvaitsevaisuudessaan, kun hän esim. toteaa:
»Se on ollut vain näennäistä elämää» (Scheinleben»).
Vähitellen muuttuu muistiinpanojen sävy kuitenkin kriitillisemmäksi. Nuori mies alkaa yhä selvemmin nähdä, että rakastetulla naisella ei olekaan oikeata ibseniläistä mieltä eikä ibseniläistä rakkautta. Hän ei olekaan vapaa, huomaa silloin kauhistuen Ibsenin aatteiden ajaja. Ida Aalberg ei jaksanut kestää pitkiä ja filosofisia keskusteluja, joista suoriutumiseen hänellä ei ollut mitään edellytyksiä — Perander-vainajan opetukset eivät auttaneet häntä vähääkään, siihen olisi tuskin Perander itsekään pystynyt. Ida Aalberg yritti esittää matkatoverinsa kiihkeisiin kysymyksiin ja syytöksiin aluksi vastakysymyksiä ja vastasyytöksiä:
»Sinun onnettomuutesi on siinä, ettei sinun koskaan ole ollut pakko tehdä työtä eikä nähdä nälkää» hän väitti ja syytti matkatoveriaan pedanttisuudesta.
»Ehkä», vastasi väsymätön filosofi suunnattoman suuressa epäitsekkäisyydessään, mutta jatkoi sitten tuntikausia keskustelua, joka sai Ida Aalbergin koettamaan toista puolustusasema: vaikenemista. Mikä apu tästä oli, nähdään esim. seuraavasta muistiinpanosta:
»Kun sinä nyt olet niin herkkätunteinen minun huomautuksilleni: mitä tapahtuukaan sitten, kun kaikenlaiset juorukellot ja hyvät ystävättäret alkavat yllyttää sinua selittelemällä, että sinun pitäisi puolustaa itsenäisyyttäsi minua vastaan.
Että he tulevat niin tekemään, on varmaa.
Rva Weljaminovin [rva Weljaminov: Ida Aalbergin suojelija Berlinissä 1889] kirjeessä on jo alku siihen.
Ota se ajoissa huomioon.
Minä taistelen ajattelemista vastaan enkä voi taistella mitään pienempää vihollista vastaan.
En voi taistella uhmaa ja vaikenemista vastaan. Uhma ja vaikeneminen eivät ole ajattelemista.
Juorukelloja vastaan voin vielä vähemmän taistella. He eivät kykene ajattelemaan.
Mutta sinä menet — usko minua, minä ennustan niin käyvän — niin pitkälle, tai oikeastaan niin alas, että teet heistä liittolaisiasi, jos jatkat uhmaasi ja vaikenemissysteemiäsi.
Se on naistaktiikkaa.
Heikkoa, valheellista ja sairaalloista naistaktiikkaa.
Rakastan sinua niiden ominaisuuksien vuoksi, jotka kohottavat sinut tavallisten naisten yläpuolelle.
En niiden ominaisuuksien vuoksi, jotka alentavat sinut tavallisten naisten tasalle.
Tiedät, mitä arvelen olemuksesi sisimmästä.
Sitä ei kukaan tule koskaan ymmärtämään niin hyvin kuin minä.
Jos sen tiedät ja jos siihen uskot: miten pientä onkaan silloin semmoista taustaa vastaan olla herkkätunteinen!
Sinä olet aikana, jonka tiedämme, kerännyt jalon sisimpäsi ympärille rumia, inhoittavia, vulgäärejä tottumuksia, ja niillä himmentänyt oikean, puhtaan olemuksesi.
Sinä olet niin tehnyt, sen sinä tiedät.
Kaikkien noiden tottumuksien täytyy jäljettömiin kadota, sen sinä tiedät.
Sinä tiedät, etten tule ennen lepäämään, enkä saakaan sitä tehdä, ennenkuin ne ovat jäljettömiin kadonneet.
* * * * *
En voi antaa sinulle kaikkea aikaani.
Sinä itsekin halveksisit minua, jos niin tekisin!» – – (Huonot tottumukset katoavat pian, jos vapaaherra saa auttaa.)» Älä menettele niin, että kuluu päiviä siihen, mistä voi tunneissakin suoriutua.
Päivistä tulee viikkoja, viikoista vuosia ja lopuksi koko elämä.
Syy-seurauksen laki on rautaisen järkähtämätön.
Pelkää sitä.
Jos kerrankin, edes hetkeksi, antaudut valheelliselle, valheelle, sillä sinun täytyy, minä tiedän sen, sisimmässäsi tuntea — uhmasi ja vaikenemisesi valheeksi, valheeksi rakkautemme edessä, niin seuraukset näyttäytyvät itsestään.
Ne näyttäytyvät ehdottomalla varmuudella. Jos tahdot niitä välttää, voita itsesi hetkellisesti.
Ole vapaa.» – –
Tämäntapaisissa muistiinpanoissa, joita on sangen runsaasti, nuori filosofi ja maailmanparantaja epäilemättä ei esiinny suvaitsevaisuuden ja puhtaan epäitsekkään rakkauden palvojana, vaan sisältyy merkintöihin ja alleviivauksiin sivumaku lahjakkaan ja äitinsä ainoan pojan suuresta omahyväisyydestä ja itsetietoisuudesta. Kun lukee nämä peittelemättömät muistiinpanot on jokseenkin mahdotonta välttää vaikutelmaa, että kirjoittaja oli hiukan liian nuori, liian vähän kokenut, liian teoreettinen ja liiaksi itsetietoisen viisas pystyäkseen vaikuttamaan itseään koko joukon vanhempaan ja paljon kokeneeseen toveriinsa täyden vakuutuksen voimalla. Ida Aalbergin kielteinen kanta ystävänsä teoretisoimiseen nähden tulee tämän muistiinpanoista riittävän selväksi. Ida Aalberg ei tosin loukannut toveriaan toistamalla Hamletia:
»Sanoja, sanoja, sanoja»,
mutta hän loukkasi häntä muilla välinpitämättömyyttä ilmaisevilla puheillaan, ilmeillään, olemuksellaan ja käytöksellään, jotka kaikki osoittivat, ettei hän, Ibsenin jumalainen tulkitsija, osannut antaa toivottua arvoa syvälliselle ajatustyölle ja teoreettisesti saavutetuille elämänohjeille. Vapaaherra Uexküll-Gyllenband oli vanhaa ritari- ja sotilassukua; oli selvää, että hänen oli liian vaikea taipua myönnytyksiin. Traagillisen ristiriidan syvyyttä kuvaa esim. seuraava paperipalaselle tehty merkintä:
»Joko:
me eroamme heti; voin antaa sinulle 500 markkaa;
1500 tarvitsen minä tehdäkseni kolmen vuoden ajan työtä jossakin saksalaisessa yliopistossa ja täydentääkseni työni, jonka tehtävänä on tuoda sinulle ja minulle selvyyttä.
tai:
menemme heti naimisiin (pastori Ziegler); — syksyllä Ruotsin kiertue; sitten kolme vuotta yhdessä Münchenissä, missä saatan työni loppuun; rahakysymykset (asianajotoiminta) saavat vasta senjälkeen tulla päiväjärjestykseen.»
Välillä vapaaherra Uexküll-Gyllenband muistiinpanoissaan puhuu filosofin kieltä rakkaudestaan ja kiintymyksestään toveriinsa, väliin hän saattaa uhata käyttää vaikkapa väkivaltaa saadakseen tämän taipumaan tahtoonsa.
Kun nuori pari oli Sveitsistä saapunut Lontooseen, tahtoi Ida Aalberg tutustua englantilaiseen teatteriin ja kävi katsomassa ennen kaikkea Henry Irvingin ohjaus- ja näyttelemistaidetta, joihin molempiin hän suuresti ihastui. Lontoossaoloajalla vapaaherra Uexküll-Gyllenband teki melkein yksinomaan vain surullisen katkeria muistiinpanoja, esim.:
»Irving on nero — minuun Ida ei usko.
Hän on vilkas ja iloinen kuin ennen, huutaa englanniksi: come in j.n.e.
Hän ei välitä mitään surustani. Kysyy vain, olenko väsyksissä. — —
Rakkautemme ei ole tarpeeksi sisäistä. – — — Ida saattoi olla täysin tyytyväinen teatterissa, vaikka minä en ollut mukana; olemme vasta kolme kuukautta olleet avioliitossa!!
— — _Näyttämötaide on itsekästä, kunnian_himoista. Vain kaikkein korkeimman idealismin avulla siitä voi tulla jotakin eetillistä.
Kunniaa he saattavat tavoitella yksin terveydenkin kustannuksella.
Ei yhtään iltaa kolmessa kuukaudessa Ida halunnut valvoa. »Fedran» vuoksi hän ilman muuta valvoi 12 1/4:een asti. – — —
Minulla, jolle elämä on vain henkeä, on vaimo, joka ajattelee pukuja ja hattuja, muoteja ja värejä, mieltyy niihin ja iloitsee niistä. Aivan kuin muutkin!» —
Ida Aalberg ja vapaaherra Uexküll-Gyllenband olivat lähteneet matkalle huhtikuussa. Vapaaherra oli maailmankatsomukseltaan täysi ateisti eikä antanut mitään arvoa kirkolliselle vihkimiselle. Suomessa herätti, kuten esim. näkee Bergbomien kirjeenvaihdosta, tämä vapaa suhde paljon pahaa verta, ja Ida Aalberg tunsi matkallaan, ainakin toisinaan, elävänsä alennustilassa. Ristiriitaisuuksien johdosta, jotka aiheutuivat siitä, että matkatoverien suhteella ei ollut yhteiskunnan pyhitystä, vapaaherra kirjoitti päiväkirjaansa:
»Rakkaani.
Sinä et sittenkään ole niin vapaa kuin luulin.
Se aiheuttaa muutoksen koko asemassani.
Rakastan sinussa sitä, mikä on suurta ja vapaata, en sitä pientä ja epävapaata, mikä sinua sitoo.
Minun pitää tehdä sinut vapaaksi rakkauteni avulla.
Rakkautemme pitää vapauttaa meidät —; sen täytyy yhdistää meitä vapautemme avulla; mutta se ei saa sitoa meidän vapauttamme.
Minun tieni on seuraava:
2—3 vuotta työtä ja vapautta. — Sinä aikana minun pitää löytää ilmaus sille, mikä muodostaa kaiken pyrkimiseni ytimen.
Nyt en saa tahtoa mitään muuta, mikään ei saa tulla esteeksi työlleni.
Nyt en enää saa tehdä mitään kompromisseja enkä suostua esim. kirkolliseen vihkimiseen.
Tie tulee olemaan vaikea.
En voi pyytää sinua mukaani käymään yhdessä tuota tietä. Etkö tahdo mieluummin odottaa?
Sinä tiedät: en milloinkaan tule rakastamaan ketään toista naista, ketään toista ihmistä, vain sinua.
Sinä tiedät: rakastan sinua aina ja elän vain sinun rakkaudessasi.
Vain sinussa minä ajattelen, työskentelen ja luon.
Kun olen saavuttanut nimen, aseman ja menestyksen, tulee olemaan korkein onneni saada antaa ne sinulle.
Tahdotko odottaa?
Tahdotko kulkea yhdessä »minun» tietäni?
En saa pyytää sinua mukaani.»
Pessimisti ja kyynikko löytäisi useimmista vapaaherra Uexküll-Gyllenbandin muistiinpanoista mitä voimakkaimman egosentrisyyden ilmauksia ja väittäisi, että filosofinen kutsumus, johon hän lakkaamatta vetoaa, on vain itserakkautta, ja pitkä dialektiikka, jolla hän masentaa matkatoverinsa, vain verho, jonka takana ei ole mitään muuta kuin hebrealaista vallanhimoa. Epäilemättä tämmöinen tuomio olisi kuitenkin kohtuuton. Melkein jokaisessa kutsumuksessa — niissäkin, joita ihannoidaan suurten ja onnellisten tulosten vuoksi — voi löytää itsekkäitä puolia, ja varmaa on, että vapaaherra Uexküll-Gyllenband puhui omasta kutsumuksestaan vilpittömällä mielellä ja uskoi siihen itse. Hänen filosofisen kutsumuksensa traagillisuus on siinä, että se ei johtanut mihinkään näkyvään tulokseen; jos siinä perspektiivissä arvostelee hänen käyttäytymistään matkalla 1894, ei tuomio ole kiittävä, mutta jos arvostelee mielenlaadun mukaan, joka on oikeampi arvosteluperuste, voi tuskin kieltää kauneutta ja suuruuden piirrettä tuon nuoren miehen luonteessa.
Niin itsepintainen taistelijaluonne kuin vapaaherra Uexküll-Gyllenband olikin, sai hän kuitenkin elämänsä varrella suostua moneen kompromissiin. Ensimmäiset kompromissit, jotka hän matkalla 1894 sai tehdä filosofisen kantansa ja realisen elämän ristiriidassa olivat: kirkollinen avioliitto ja Ida Aalbergin lähettäminen skandinaaviselle kiertueelle.
Elokuun lopulla Hampurista kirjoittamassaan kirjeessä Ida Aalberg kertoo vihkiäisistään Lontoossa Bertha Forsmanille:
»Meidät vihittiin 24 p:nä heinäkuuta k:lo 12 päivällä. Sen teki saksalaisessa kirkossa saksalainen pastori, kun sitä ennen Englannin lain mukainen siviilivihkiminen oli tapahtunut n.s. registraattorin välityksellä. Meidän liittomme ovat siis vahvistaneet sekä laki että profeetat, ja maailma voi rauhoittua. – — — Lykkäsimme tuonnemmaksi vihkimisen, sillä minä tahdoin ensin saada hermoni parannetuksi ja siten tulla terveeksi mieleltäni ja ruumiiltani, lisäsyy lykkäämiseen oli, että kun vanhempiemme vuoksi alistuimme kirkolliseen vihkimiseen, tahdoimme ainakin saada sitä tekemään täysin vapaamielisen papin, joka ei uskoisi dogmeja eikä mystiikkaa. Löysimme sellaisen Lontoosta; se oli eräs tunnettu sveitsiläinen nimeltä Wysard (— hän on sitäpaitsi draamankirjoittaja —), jonka puheet (niitä ei voi sanoa »saarnoiksi») olivat opettavia — kuuntelimme häntä kolmena peräkkäisenä sunnuntaina ja opimme häntä ihailemaan, hän on varmasti reformatsionin edelläkävijä, reformatsionin, joka pian tulee kirkkomme osaksi. Muuten Englanti oli meistä mielenkiintoinen maa. Alexander väittää, että Englannista ensimmäiseksi tulee sosialistinen maa ja että se tapahtuu ilman vallankumousta, vain tuon maan oman voimakkaan kehityksen vuoksi. Se on mahtava kansa, mahtava siksi, että on vapaa. On mielenkiintoista tutustua Englannin valtiomuotoon. Sarah Bernhardtin luonnollisesti täällä näimme ja sitäpaitsi Ellen Terryn ja Irvingin, tuon nerokkaan taiteilijan. Irvingin näyttämöasetus »Faustissa» ja Mefiston näytteleminen oli minusta ihmeellistä. Hän on syvämietteinen taiteilija, jota minä suuresti ihailen ja kunnioitan. Hän vasta on opettanut minua ymmärtämään 'Faustia'.»
Ida Aalberg oli Harald Molanderin kanssa tehnyt kirjallisen sopimuksen siitä, että hän syksyllä 1894 lähtisi skandinaaviselle kiertueelle. Esteeksi tuolle matkalle muodostui huono terveys ja vapaaherra Uexküll-Gyllenbandin filosofia. Pietarissa vapaaherra Uexküll-Gyllenband oli ilta illan jälkeen istunut Kononovan salissa ja tutkinut Ida Aalbergin taidetta, mutta heinäkuun puolivälissä 1894 hän oli huomannut, että näyttämötaiteella ei ole mitään todellista arvoa. Hän on ilmaissut mielipiteensä paperilla, kirjeen muodossa, mutta hänen esityksensä on niin pitkä, niin suunnattoman vaikeatajuinen ja katkonaiseen tyyliin kirjoitettu — on aivan varmaa, ettei Ida Aalberg jaksanut sulattaa sen logiikkaa — että tähän on parasta ottaa suomalaisena käännöksenä [mikään käännös ei kuitenkaan voisi antaa aivan oikeata kuvaa vapaaherra Uexküll-Gyllenbandin yksilöllisestä tyylistä] vain helpommin tajuttava alkuosa:
»Lontoossa 15 p:nä heinäkuuta 1894.
Vaimoni!
Juuri nyt sai minut valtaansa ajatus — minä luulen, etten koskaan voi nähdä sinun näyttelevän. Minusta tuntuu nyt siltä kuin tulisin siitä hulluksi.
Sillä: näytteleminen on minusta valhetta; ja päinvastoin.
Mitä paremmin, siis mitä pettävämmin elämää jäljitellen sinä näyttelet, sitä pienempi mahdollisuus on löytää ulkonaista, muodollista välikappaletta, jonka avulla voisi erottaa elämän ja elämännäyttelemisen toisistaan. Jos siis näyttelemisessäsi pääset aina elämänpettävään esittämiseen (siis mitä parempaa näyttelemisesi on) — mikä voi silloin taata, ettei sinulle päinvastoin myöskin itse elämä ole paljasta — pettävästi elämää muistuttavaa näyttelemistä?
Ja juuri tuohon mielikuvituselämään sinä olet joutunut, kuten tiedät.
Siksi sinä et vielä ymmärrä ainoata oikeata, filosofista
elämänvakavuutta.
Jos elämä on niin vakavaa, niin se ei silloin voi enää olla
milloinkaan, ei ainoassa osassaankaan, näyttelemistä.
Kaikki elämän näytteleminen — (kaiken esteettis-symbolisen taiteen juuret) — on silloin valheellista, elotonta, vain _teennäis_taidetta, ei mitään (elävää) taidetta.» – –
Ristiriita, joka vapaaherra Alexander Uexküll-Gyllenbandin kirjoituksessa aiheutuu mielikuvitus-elämän ja todellisen, vakavan elämän rinnastamisesta, muodostaa epäilemättä hänen ja Ida Aalbergin yhteisen elämänvaelluksen keskeisimpiä kysymyksiä.