Ida Aalberg

IDA AALBERG

Kirj.

Ilmari Räsänen

Porvoossa, Werner Söderström Oy, 1925.

SISÄLLYS:

        Alkulause.
     I. Vanhemmat.
    II. Kotoa pois.
   III. Suomalaisen teatterin vaellusvuosilta.
    IV. Saksalainen teatteri ja Marie Seebachin koulu.
     V. »Noora» ja Unkarin Triumfi.
    VI. Myrskyä ja kiihkoa.
    VII. Sarah Bernhardt. Väljemmille vesille.
  VIII. Neuvonantajia ja ystäviä.
    IX. Ensimmäinen »eurooppalaistumis»-yritys.
     X. Ida Aalberg kuvaa omaa kehitystään.
    XI. Lauri Kivekäs.
   XII. Taide- ja avioelämää.
  XIII. Ristiriitoja.
   XIV. Itsenäisenä yrittäjänä. Uusi avioliitto.
    XV. Skandinaavian kiertue 1894. Vierailunäytäntöjä.
   XVI. Uusi koulu.
  XVII. Uuden koulun vaikutuksesta Ida Aalbergin taiteeseen.
 XVIII. Viimmeisien vuosien taiteellisesta toiminnasta.
   XIX. Ida Aalberg yksityiselämässä.
    XX. Loppusanat.
        Viiteselitykset.

Alkulause.

Olen ryhtynyt laatimaan kuvausta Ida Aalbergin elämästä muutamien hänen muistoaan kunnioittavien henkilöiden kehoituksista.

Kun nyt lähetän tämän kirjan julkisuuteen, en voi olla sanomatta, että teen sen monin epäilyksin.

Pyrkimyksenä on ollut antaa tosiasioihin perustuva kuva Ida Aalbergin elämänvaiheista ja taiteilijakehityksestä. Mutta on syytä epäillä, tekeekö tämä kirja kaikkine tosiasioilleen oikeutta Suomen suurimman näyttämötaitein ja muistolle.

Monesti on työtä tehdessäni tuntunut siltä, että Ida Aalbergin elämän kuvaaminen kaipaisi romantikon ja runoilijan kynää. Eikö kirja, jossa olisi mielikuvituksen lentoa, lyyrillisyyttä ja voimakas persoonallinen väritys, sopisi paremmin kuvaamaan häntä, taiteilijaa, jonka sielun sanotaan olleen intohimoa ja myrskyä, ja naista, joka kylvi ympärilleen hurmiota, kuin tyyni ja kriitillisyyteen pyrkivä teos monine — mahdollisesti hyvinkin arkipäiväisine — totuuksineen?

Mitä ovatkaan tosiasiat, joihin kuvauksessani koetan nojautua?
Taidearvosteluja, kirjeitä ja muistelmia, joiden pätevyydestä ja
todistusvoimasta voi olla eri mieltä. Tärkein ja varmin tosiasia, Ida
Aalbergin oma taide, on iäksi häipynyt silmistämme.

Emile Faguet sanoo Francisque Sarceysta, kuuluisasta ranskalaisesta teatteriarvostelijasta, laatimassaan ylistävässä muistokirjoituksessa:

»Hän erehtyi sangen usein, hän puhui itseään vastaan toisinaan, ja kuitenkin, sanon sen vielä kerran, hän oli luotettavin kaikista ranskalaisista näyttämötaiteen arvostelijoista. Näin väittäessäni pidän parhaana sitä, joka vähimmin erehtyy.»

Ida Aalbergin aikalaiset ovat paljon kirjoittaneet hänen taiteestaan. Jos todella olisi keinoja määrätä, kutka heistä ovat vähimmin erehtyneet, voisi turvallisin mielin laatia hänen elämäkertansa.

Kirjeet ovat tavallisimmin tilapäistuotteita. Kokoelma Ida Aalbergin kirjeitä ei anna oikeaa kuvaa hänen henkensä voimasta eikä siitä, mihin hän parhaina hetkinään pystyi.

Muistelmat, kirjallisetkin, ovat persoonallisten tunteitten värittämiä. Esitykselle, joka pyrkii totuuteen, on suullinen muistitieto kaikkein petollisin pohja.

Siis totuus, jonka näillä edellytyksillä sanon Ida Aalbergista, on puolinaista ja epävarmaa ja kuva, jonka voin hänestä piirtää, jää valjuksi ja verettömäksi.

Nykyhetkellä, jolloin vasta vuosikymmenen on kulunut Ida Aalbergin kuolemasta, monen tosiasian julkaiseminen saattaa olla uhkarohkeata. Sellainenkin, mikä ehkä viidenkymmenen vuoden päästä olisi kaunista totuutta, voi nyt tuntua häikäilemättömältä tahdittomuudelta ja rumalta julkeudelta.

Kuitenkin olen ottanut epävarmaankin totuuteen pyrkimisen, asiallisen pohjan ja jyrkän puolueettomuuden kuvaukseni lähtökohdaksi ja ohjeeksi. En yritä etsiä Ida Aalbergin ylistykseksi kauniita sanoja enkä ratkaista hänen arvoaan tuottavan mielikuvituksen avulla. En kirjoita tätä kirjaa yksinomaan Ida Aalbergin persoonallisia ystäviä ja ihailijoita varten, sillä uskon, että hän on enemmänkin kuin rakas muisto, selittämätön ihme tai kaunis kuva: nykyiselle ja tulevalle Suomelle hän on lähinnä kulttuuriprobleemi, jonka arvot ennemmin tai myöhemmin kaikissa tapauksissa ratkaistaan vain mahdollisimman objektiivisella ja puolueettomalla tutkimuksella.

Kaikkia niitä henkilöitä, jotka tiedoillaan ja neuvoillaan ovat tukeneet tätä yritystäni, ensimmäisen yhtenäisen Ida Aalbergin elämänkuvauksen laatimista, pyydän sydämestäni kiittää. Jos kuvaukseni havaitaan aihettaan vastaamattomaksi ja vajavaiseksi, ei se ole heidän vikansa. Erikoisen arvokkaalta on minusta tuntunut avuliaisuus, jota seuraavat henkilöt ovat osoittaneet: vapaaherratar Irja Uexkull-Gyllenband, neiti Bertha Forsman, rouva Maila Mikkola, neiti Ellen Nervander, rouva Katri Rautio, neiti Kaarola Avellan, neiti Mandi Alcenius, neiti Bärtta Rainio, rouva Emmy Rejman, rouva Hilja Jorma, rouva Allen Pippingsköld, insinööri Antti Antero, kouluneuvos K. Kerkkonen, taloustirehtööri Emil Sipilä, arkkitehti Josef Stenbäck, kirjailija Jalmari Finne, professorit Valfrid Vasenius, O.E. Tudeer, Hj. Appelgren-Kivalo ja V.A. Koskenniemi, lehtori Niilo Lehmuskoski, nimismies L.M. Ojala, Suomen Kansallisteatterin näyttelijät Adolf Lindfors, Axel Ahlberg ja Jussi Snellman, kihlakunnantuomari Arthur Pippingsköld, asemapäällikkö H. Pippingsköld sekä filosofiantohtorit K.K. Mejnander ja E.A. Tunkelo. Pyydän heille kaikille lausua vilpittömän kiitokseni.

Helsingissä lokakuussa 1925.

I. R.

I.

VANHEMMAT.

Ensimmäinen kysymys Ida Aalberg-arvoituksen ratkaisemisessa on kysymys siitä, mikä osuus verellä ja sukuperinnöllä oli hänen persoonallisuutensa ilmenemisessä ja hänen taiteellisessa työssään.

Useimmat niistä, jotka tutustuivat Ida Aalbergiin hänen elämänsä parina viimeisenä vuosikymmenenä, voinevat loihtia mieleensä kuvan aatelisnaisesta, joka osasi kantaa arvonsa niin moitteettomasti kuin ikänä kukaan synnynnäinen rotunainen.

Eräs Ida Aalbergin naispuolisista ihailijoista, hänkin aatelinen, on kirjoittamassaan muistelmassa kuvannut juhlaa, joka 1899 vietettiin Seurahuoneella Helsingissä ja jossa ihailtu taiteilija oli mukana. Läsnä oli myöskin Ellen Key ja koko kaupungin henkinen aristokratia. Varsinaisen juhlan jälkeen asetuttiin sivuhuoneisiin. »Silloin astui sisään Ida Aalberg, hienona, notkeana, varmana, maailmannaisena eleissään ja olemuksessaan, tenhoavana myöskin näyttämön ulkopuolella. Kaikkialla, missä hän kulki, häntä ympäröi juhlatunnelma ja ihailu. — Sellaisena hänet muistan.»

Virtasiko Ida Aalbergin suonissa ylimysverta tai voidaanko hänen olemustaan selitettäessä vedota edes perittyyn kulttuuriin? Vai voiko syvien rivien lapsi ponnistuksillaan ja loistavilla luonnonlahjoillaan yhden elämän aikana kohota sellaiseen hienostuneisuuteen ja täydellisyyteen kuin Ida Aalberg ainakin monen aikalaisen silmissä nousi?

Itse Ida Aalberg tuntuu uskoneen, että hänen esi-isäinsä joukossa oli miehiä, joilla oli ritarikilpi ja aatelisarvo. Ei ole tietoa, mitä perusteita hänellä oli tähän luuloonsa, mutta semmoisen viittauksen hän ainakin teki, kun Maila Talvio erästä kirjoitelmaa varten kyseli taiteilijan vanhemmista ja lapsuudesta.

Usein on myöskin väitetty, että koko Ida Aalbergin olemus oli etelämainen ja ainakin hyvin epäsuomalainen. Hjalmar Neiglick väitti jo 1880-luvulla sitä, ja myöhemmin toistettiin samaa monessa yhteydessä. Jo Ida Aalbergin ulkomuotokin on monen mielestä todistanut hänen suomalaista sukuperäänsä vastaan: on katsottu sen edustavan enemmän ruotsalaista kuin suomalaista tyyppiä.

Oliko Ida Aalbergin suonissa vieraan kansan verta? Kun Maila Talvio näki hänet ruumiina, vailla kaikkia mahdollisia naamioita, vailla kaikkea mahdollista teennäisyyttä, hän sanoi saaneensa mitä elävimmän vaikutelman siitä, että kaiken loiston ja hienostuneisuuden takana Ida Aalbergin eläessäkin oli ollut varsin tyypillinen hämäläinen nainen.

Ida Aalbergin sukupuu ei ole selvä, mutta se, mikä tiedetään, ei anna paljoakaan tukea otaksumille, että hänessä olisi ollut vierasta verta.

Ida Aalbergin lahjakkuus ja eräät hänen luonteenominaisuutensa viittaavat lähinnä isänperintöön. Mutta isänpuolelta ei hänen sukujuuriaan voi täydellä varmuudella seurata kuin varsin vähän matkaa.

Hänen isänsä äiti oli Pälkäneeltä kotoisin ja Liisa Eerikintytär nimeltään. Tämä oli köyhien vanhempien lapsi ja joutui jo nuorena maailmalle. Kotipitäjästään hän lähtee Vanajaan ja Hämeenlinnaan ja toimii sitten palvelijattarena tässä kaupungissa ja sen ympäristöllä olevissa pitäjissä. Asiakirjatiedoista päättäen Liisa Eerikintyttären elämä on ollut suorastaan suuripiirteisen surkea. Hän saa kokonaista seitsemän aviotonta lasta. Ensimmältä hän ansaitsee elatuksensa olemalla imettäjänä herrasperheissä, hänen omat lapsensa joutuvat luonnollisesti kunnan niskoille. Myöhemmin käyttävät kirkonkirjat Liisa Eerikintyttärestä nimitystä pesijätär. Suurena tautivuonna 1853 hän kuoli koleraan.

Liisa Eerikintyttären kolmannen pojan, Antin, isästä on ainoana virallisena osviittana se merkintä, jonka kasteen toimittanut pappi on tehnyt kirkonkirjan marginaaliin lapsen nimen kohdalle. Nähtävästi äidin puheitten perusteella on siihen kirjoitettu nimi Ahlberg ja sen oheen kysymysmerkki.

Tämä maininta voi tarkoittaa vain yhtä henkilöä, varatuomari ja oikeusneuvos Anders Johan Ahlbergia. Liisa Eerikintytär oli seitsemäntoistavuotiaana tyttönä Hämeenlinnaan saavuttuaan saanut ensimmäisen palveluspaikan nahkuri Matti Ahlbergin, varatuomarin isän, perheessä, mutta ennen kolmannen poikansa syntymistä, joka tapahtui 5/X 1832, hän oli monet kerrat saanut vaihtaa palveluspaikkaa.

Varatuomari Ahlbergista on muistitietona säilynyt, että hän oli hyvin musikaalinen henkilö. Hän oli hyvä viulunsoittaja ja joutui raivoihinsa, jos kuuli huonoa musiikkia. Pihallaan hän ei kärsinyt posetiivinvääntäjää. Hyväsydäminen ja antelias hän myöskin kuuluu olleen. Hämeenlinnan nuoret tytöt menivät setä Ahlbergin luo, jos tahtoivat päästä teatteriin tai konserttiin. Lisäksi kerrotaan, että hän asianajajana ei milloinkaan ottanut ajaakseen likaisia juttuja. Toimiessaan Hauhon tuomiokunnan v.t. tuomarina hän jollakin virkamatkalla ankarasti vilustui ja kuoli yhdeksän viikkoa sairastettuaan, 25/VI 1860.

Liisa Eerikintyttären kolmas poika sai saman etunimen kuin varatuomari Ahlberg. Se on kuitenkin siksi yleinen nimi, ettei yhtäläisyys sinänsä todista suuriakaan. Merkillisempää on, että hän myöhemmin Hämeenlinnasta pois muutettuaan otti liikanimen, joka vain vähän eroaa varatuomari Ahlbergin liikanimestä. Jos varatuomari Ahlberg oli Liisa Eerikintyttären pojan isä, joutui Ida Aalberg myöhemmin Tanskassa ja Norjassa kulkemaan ihmisten puheessa iso-isänsä nimellä. Näissä maissa muistetaan kyllä vieläkin suuri näyttelijätär Ida »Åhlberg» [aa luetaan tanskan kielessä o:ksi]. Isoisältään voisi Ida Aalbergin silloin sanoa perineen taiteilijalahjat, herkän hermoston ja vilunarkuuden. Miksipä ei tämän suhteen valossa voisi puhua myöskin veressä peritystä kulttuurista!

Oltuaan kasvatettavana makasiinimittari Antti Girsin perheessä Liisa Eerikintyttären poika Antti jätti 1847 synnyinkaupunkinsa ja siirtyi Janakkalan pitäjään. Siellä hän sai paikan eräässä seudun monista aateliskartanoista, Iso-Hiidessä, jonka tuohon aikaan omisti entinen maaherra Anders Gustaf Langenskiöld. Todennäköisesti Anttia ensin käytettiin jonkinlaisena asiapoikana kartanossa, mutta hän sai siellä myöskin opetusta, joka ei tule kaikkien osaksi. Kartanon neidit, maaherran tyttäret, olivat hyvin mieltyneet hänen reippauteensa ja hyvään päähänsä. Heidän sanotaan opettaneen häntä lukemaan ja kirjoittamaan. He teettivät hänellä myös puutarhatöitä Iso-Hiiden suuressa puutarhassa.

Mutta Antti Ahlberg, sillä tällä nimellä hänet nyt tunnettiin, ei kaikessa hyväpäisyydessään ollut mikään mallinuorukainen. Jo lapsena hän oli ollut niin villi ja raju, että ikäkumppanit pelkäsivät häntä. Ja jo nuorukaisiällä hänessä ilmenivät ominaisuudet, jotka painoivat leimansa hänen elämänjuoksuunsa aina myöhäiseen vanhuuteen asti. Nämä ominaisuudet olivat hyvin vahva aistillisuus ja taipumus kevytmielisiin kujeihin, hummailuun ja juopotteluun.

Iso-Hiidessä hän osasi säikyttää suosijoitaan, Langenskiöldin neitejä, karkealla maalaiskomiikalla. Hänen neljä vuotta talossa oltuaan hänet erotettiin palveluksesta siksi, että oli luvattomasti Langenskiöldin mustalla parivaljakolla kyyditellyt Turengin kylän piikoja. Työttömäksi jouduttuaan Antti Ahlberg ensin aikoi siirtyä Helsinkiin, koskapa ehti jo ottaa muuttokirjankin. Nämä tuumat raukesivat kuitenkin, kun hän sai paikan varatuomari Nils Johan Spåren omistamassa Leppäkosken kartanossa.

Varatuomari Spåre oli vasta vähän aikaisemmin muuttanut Janakkalaan ja ostanut Leppäkosken. Hänen sanotaan rakastaneen iloista elämää ja muhkeita pitoja. Lapsia hänellä ei ollut, mutta paitsi vaimoaan oli hän Tuusulasta kartanoon muuttaessaan tuonut mukanaan pari palvelijatarta. Vuoden 1852 alussa nuori Antti Ahlberg meni avioliittoon tuomari Spåren palvelijattaren Amanda Sofia Strömforsin kanssa. Samoihin aikoihin, kuten kirkollinen rikoskirja tietää kertoa, häntä sakotettiin ensikertaisesta salavuoteudesta. Seuraavana vuonna Amanda Sofia Ahlberg kuoli lapsivuoteeseen.

Leppäkosken kartanossa Antti Ahlberg oli monenlaisissa toimissa. Kirkonkirjoissa hän ensin on »renki, nuorimies Anders Ahlberg», tai »palvelija Anders Ahlberg», sitten, vähäistä myöhemmin, häntä jo nimitetään rakennusmestariksi. Vaimon kuoleman yhteydessä 1853 hänet mainitaan puutarhuriksi. Varmuudella tiedetään myöskin, että tuomari Spåre on käyttänyt häntä kuskina. Todennäköisesti Antti Ahlberg oli Leppäkosken kartanon »faktotum», kaiken tekijä.

Tuomari Spåren kuskina Antti Ahlberg nähtävästi tutustui naiseen, josta tuli hänen toinen vaimonsa. Agneta Charlotta Lindroos oli taloudenhoitajattarena vuorineuvoksetar Idestamin omistamalla Lahdentaan tilalla Tyrvännön pitäjässä. 1854 Antti Ahlberg meni vihille Charlotta Lindroosin kanssa. Morsiamen naittajana ja kasvatusisänä esiintyi tuomari Spåre.

Tästä avioliitosta syntyi seitsemän lasta. Yksi lapsista oli Ida
Aalberg.

Äidin puolelta Ida Aalbergin suku johtaa Tuulokseen. Äidin isoisä, Krister Laurinpoika, oli vuokraaja. Hänellä oli poika, vouti Aleksander Lindroos, joka 1836 siirtyi ajuriksi Hämeenlinnaan. Jo Tuuloksessa Aleksander Lindroos oli ottanut aviokseen Pernajassa syntyneen Maja Stina Veckmanin., Toivoniemen kartanon taloudenhoitajattaren. Tästä avioliitosta syntyi kolme tytärtä, joista nuorin oli Agneta Charlotta, Antti Ahlbergin vaimo.

Charlotta Lindroos oli syntynyt 21/V 1829 ja oli siis jonkin verran miestään vanhempi.

Kaikki Lindroosin tyttäret puhuivat sujuvasti ruotsia. Heidän äitinsä oli kotoisin ruotsalaisesta seudusta ja oli opettanut kielensä lapsilleen. Ruotsin kielen taitoisina he saivat edullisia palveluspaikkoja.

1850-luvun lopulla tuli Suomen ensimmäisen rautatien rakentaminen Helsingistä Hämeenlinnaan päiväjärjestykseen. Leppäkosken kartanossa vieraili usein ratainsinöörejä, joiden tuttavuuteen myöskin Antti Ahlberg pääsi. Rautatie alkoi vetää häntä puoleensa, niinkuin myöhemmin elämässä häntä vetivät kaikki uudet pyrkimykset, yritykset ja aatteet. Ennen pitkää hän luopui kartanon palveluksesta ja liittyi rautatien rakentajiin. Ymmärryksellään ja vilkkaalla huomiokyvyllään Ahlberg pian pääsi ratainsinöörien suosioon. »Hän käsitti kaikki yhdestä sanasta, hän ei ollut ollenkaan sellainen kuin suomalaiset miehet yleensä ovat», kertoi hänestä myöhemmin eräs rataa rakentamassa ollut insinööri. Ahlbergilla oli kokemusta rakennustöissä, olihan hän jo kartanon palveluksessa ollessaan ollut »rakennusmestari», ja hän oli tottunut seurustelemaan ruotsinkielisten herrojen kanssa. Jonkun ajan kuluttua hänet nimitettiin neljännesmieheksi, s.o. työnjohtajaksi, ja hän sai suoritettavakseen vaikeita luottamustehtäviä.

Rakennusalalla se työ, johon Antti Ahlbergin nimi kunniakkaimmin liittyy, on Leppäkosken pitkän rautatiesillan teko. Hän sai suunnitelmien käytännöllisestä toteuttamisesta tässä työssä paljon kiitosta. Kerrotaan hänen monesti vaivanneen päätään ratkaistessaan teknillisiä vaikeuksia, joista hänellä ei ollut kokemusta. Mutta hän ei hellittänyt, vaan mietti itsepintaisesti, kunnes pääsi selvyyteen. Hänestä ei oltu suotta tehty Saimaan kanavan rakennustöissä koulitun miehistön johtajaa.

Kerrotaan myös, että Antti Ahlberg oli hyvin vaativa työnjohtaja. Hän ei sietänyt laiskureita eikä nahjustelijoita. Ja jos työväen keskuudessa syntyi riitoja ja tappeluita, mikä tapahtui usein, ei Ahlberg kutsunut avukseen Turenkiin majoitettuja kasakoita, niinkuin määrä oli, vaan antoi ojennuksen omalla voimallisella kädellään. Vihapäissään hän saattoi heitellä miehiä maahan ja jokeen, mutta nämä eivät uskaltaneet käydä häneen käsiksi, koettivat vain edempää pilkata nimittelemällä häntä »kuski-Antiksi».

Varsinkin väkijuomia nautittuaan Antti Ahlberg oli helposti ärtyvä ja tappeluun valmis. Ja väkijuomain käyttö oli siihen aikaan yleistä. Helsinki—Hämeenlinnan rataa rakennettaessa kotipoltto oli vielä sallittua. Selvänä Ahlberg sensijaan yleensä oli iloinen ja vilkas mies. Hänen ylin ystävänsä oli Jussi Pukuri niminen talonpoika ja huutokaupanpitäjä, joka oli »oikein semmoinen vanhan kansan viisas mies, osasi rovastillekin lukea annakan ulkoa». Usein nämä ystävykset elivät iloista elämää, joivat ja pelasivat korteilla »mariaassi»-peliä. He olivat kumpainenkin pelissään niin itsepintaisia, että voivat istua »vaikka viikon kortit käsissä, ei toinen eikä toinen antanut perään». Mutta oli heillä yhteisiä vakaviakin hommia; yhdessä he m.m. perustivat ensimmäisen tiilitehtaan paikkakunnalle, joka nykyisinkin on tunnettu tiiliteollisuuspaikka.

1862 kulki ensimmäinen juna Helsingistä Hämeenlinnaan, ja rautatie oli siis valmis. Antti Ahlberg otettiin Leppäkosken rataosan ratamestariksi. Hän sai asunnon valtion puolesta. Perheen kotina tuli tästä lähtien olemaan pieni punainen rakennus, jonka vieläkin voi nähdä junan ikkunasta, kun kulkee Leppäkosken aseman ohitse. Ennen aivan uneliaalle paikkakunnalle alkoi rautatien valmistuttua viritä liike-elämää. Jo 1860-luvulla Antti Ahlberg sai rakentaa huvilan kenraali Julius Mickwitzille, joka valitsi Leppäkosken kesänviettopaikakseen. Tämä herra oli hyvin innostunut tukkikauppoihin ja sai Ahlbergista itselleen hyvän apulaisen. Ahlberg kulki ostelemassa metsiä, ja Mickwitz oli häneen hyvin mieltynyt: kerrotaan, että heidän välinen sopimuksensa oli sellainen, että voitot oli pantava tasan, mutta mahdollinen tappio tuli Mickwitzin maksettavaksi. Ja Ahlberg tuntuukin näinä vuosina menestyneen hyvin. Hänellä oli luottoa pankissa, kuten oikealla liikemiehellä ainakin, ja 1870-luvun alussa hän osti itselleen Taappola nimisen tilan. »Minä teen rahaa vaikka -tuohesta», hän kuuluu näihin aikoihin sanoneen, ja joskus hän ehkä ansaitsi hyvinkin. Mutta Ahlberg ei nähtävästi osannut hallita rahoja, köyhäksi hän ainakin jäi. Taappolaa hän piti hallussaan vain vuoden, ja toisinaan kuuluu sattuneen, että ulosottomiehet tulivat vierailulle ratamestarin asuntoon.

Kun Ida Aalbergin nimeen läheisesti liittyvät iltahuvit 1870-luvulla tulivat muotiin paikkakunnalla, oli Antti Ahlberg mukana niitä järjestämässä ja ohjelmaa suorittamassa. Hän esiintyi monta kertaa näyttelijänä ja sai varsinkin Hoppulaisestaan »Murtovarkaudessa» paljon kiitosta. Suuren tyttären inspiratsioni ja kyky haltioitua näyttämöllä saattaa olla suorastaan isältä peritty lahja: Antti Ahlberg ihmetteli itsekin äkillisiä mieleenjohtumia, jotka hän toteutti näytellessään ja jotka vaikuttivat voimakkaasti yleisöön. Hänen sanotaan olleen mestari keksimään koomillisia vuorosanoja omasta päästään, ja vastanäyttelijät saattoivat olla pahassa pulassa koettaessaan pitää puoliaan hänen vilkasta mielikuvitustaan ja nopeaa älyään vastaan. Mutta iltahuveistakaan ei Ahlbergille koitunut yksinomaan kunniaa, sillä usein sattui, että hän esiintyi niissä juopuneena, ja silloin hän pyrki lähentelemään naisia, tai oli pelättävissä, että hän nostaisi tappelun.

Siitä, että Antti Ahlberg selvänäkin oli sydämikkö ja saattoi hakea oikeutta väkivaltaisin keinoin, on olemassa paljon kertomuksia. Niinpä kerran, kun eräs ratatöissä ollut työmies Leppäkosken sillan luona oli väittänyt, että Ahlberg oli pidättänyt pyhäpäivänä tehdystä työstä palkan, tämä kimmastui ja kävi mieheen käsiksi. Tällä kertaa Ahlbergin kuitenkin sanotaan kohdanneen väkevämpänsä, ankarassa yhteenotossa häneltä repesi paita, ja kun hän lähti poistumaan, huusi työmies hänen jälkeensä: »Miesten palkan pidättäjä ja ruununvaras, luuletko minua hakkaavasi kuten muita miehiä!» Tämä oli sentään liikaa. Ahlberg oli mennyt omalla rannallaan olleelle lautalle ja sillä seisoen melonut takaisin miehen luo hokien: »Vai olen minä miesten rahojen ja ruunun rosvo?» ja päästyään luo oli lauttaseipäällä pieksänyt herjaajansa tainnoksiin ja lopuksi heittänyt seipään poikittain maassa maanneen miehen päälle ja lausunut: »Anna sinä nyt minua selkään!» Vielä vanhoillaankin hänen sanotaan pystyneen kurittamaan erästä tunnettua tappelupukaria.

1880-luvun puolivälissä Antti Ahlberg, erään liian ankaran hummauksen jälkeen, päätti tehdä kääntymyksen parempaan elämään. Hän sai uskonnollisen herätyksen, ja hänen asunnossaan, jossa aikaisemmin oli tanssittu ja pidetty kekkereitä, pantiin nyt toimeen seuroja. Talon isäntä saattoi vieraidenkin läsnäollessa langeta lattialle polvilleen ja rukoilla hartaasti. Antti Ahlberg oli nimittäin uskonasioissa laestadiolainen, hihhuli, ja seurusteli nyt saarnamiesten ja hengellisten puhujien kanssa. Uskonnollista herätystä ei kuitenkaan kestänyt kolmeakaan vuotta.

Vaikka Antti Ahlbergin luonteessa olikin suuria varjopuolia, on häntä kuitenkin Leppäkosken aseman tienoilla mainittu »ylen hyväksi mieheksi». Hän oli auttavainen ja antelias, hänen sanotaan menettäneen rahoja ruvetessaan takausmieheksi, hän pelasti rohkeudellaan ja neuvokkaisuudellaan ainakin kolme kertaa ihmishengen. Jo Leppäkosken kartanossa ollessaan hän kerran, kun oli kyyditsemässä tuomari Spårea, oli osoittanut tavatonta miehuutta ja päättäväisyyttä. Vaunupari, jota Ahlberg ajoi, oli pillastunut ja ohjat olivat katkenneet, Lähellä oli koski ja näytti varmalta, että vaunut matkustajineen suistuisivat sinne, koska tulvavesi oli vienyt ylijohtavan sillan. Antti Ahlberg oli silloin nopeasti kavunnut pitkin vaunujen keskiaisaa hevosten suupieliin ja suitsista riippumalla saanut taltutetuksi vauhkoutuneet syöttiläät. Tämä tapahtui vasta jyrkänteen reunalla. Reippaasta teostaan Antti Ahlberg sai palkinnoksi kunniamitalin. Toisen kunniamitalin hänen kerrotaan saaneen siitä, että hän uimalla ja sukeltamalla pelasti rautatietöiden tarkastajan, joka pimeässä oli suistunut lautalta jokeen ja jo ennättänyt vaipua joen pohjaan. Erään hukkumaisillaan olleen pienen tytön hän niinikään toi uimalla maihin. Ehdoton pelottomuus on ehkä se Antti Ahlbergin ominaisuus, josta häntä kotipaikkakunnallaan enimmän on ihailtu ja josta siellä vieläkin kerrotaan tarinoita. Kun hän kerran kovakouraisesti rankaisi erästä suurikokoista ja voimakasta pohjalaista, niin tämä alakynteen joutuneena pyysi armoa ja kehoitti Ahlbergia lähtemään sovintojuhlille. Toiset kielsivät Anttia lähtemästä sanoen, että pohjalainen äkäisine veljineen kostaisi ja puukottaisi hänet sovintojuhlassa, mutta Antti Ahlberg lähti empimättä miehen mukaan, eikä hänelle mitään pahaa tapahtunutkaan.

Antti Ahlberg ei ollut mikään tavallinen tappelupukari. Hänessä oli suuren miehen ainesta. Niin vähäisissä ja kehittymättömissä oloissa kuin tuo villi ja intohimoinen henki elikin, hän ehti antaa näytteitä monipuolisista harrastuksistaan. Kotipitäjäänsä hän perusti työväen sairasapukassan. Hän ajoi köyhien asioita käräjillä ja otti innokkaasti osaa keskusteluihin kuntakokouksessa. Eivätkä hänen harrastuksensa koskeneet vain läheisen ympäristön ja kotipitäjän oloja. Hän oli sanomalehtien välityksellä muodostanut oman käsityksensä myös aikansa valtiollisista tapahtumista ja oloista. Kieliasiassa hän oli sangen kiivas suomalaisuuden mies ja puhui halventavia sanoja ruotsinkielestä. Hän oli mukana perustamassa Suomen työväen puoluetta ja lausui toivovansa, että joskus tulisi aika, jolloin torpparit vapautuisivat. Vävynsä Lauri Kivekkään kanssa Antti Ahlbergilla oli laajoja keskusteluja ulkomaiden asioista ja ulkopoliittisista kysymyksistä, jotka kovin kiinnittivät hänen mieltään.

Charlotta Ahlberg oli Antin puolisoksi tultuaan ja Janakkalaan muutettuaan ollut »oikein jalo ihminen». Hänen suvussaan on näkyvänä ominaisuutena taloudellinen henki ja säästäväisyys. Charlottan isä, Aleksander Lindroos, kykeni Hämeenlinnassa hankkimaan itselleen pienen talon, ja Charlottan sisar, Anna Lovisa, joka Hämeenlinnassa joutui avioksi suutarimestari J. Strömbergille, oli nuorempana tunnettu säästäväiseksi, vanhana itaraksi. Antti Ahlberg oli saanut vaimon, joka väsymättä saattoi uurastaa suuren perheensä hyväksi. Ratamestarin emäntä oli oivallinen kankaankutoja ja piti pariin otteeseen ruokatavarakauppaa ympäristön työväen varalle. Vaikka olikin kookas ja keski-ikäisenä lihava, Charlotta Ahlberg oli askareissaan ja toimissaan niin vikkelä, että Janakkalassa, joka tosin kuuluu Hämeeseen, sitä vieläkin ihmetyksellä muistellaan.

Äidin, ei isän, ansiota oli, että Ahlbergin perheestä lapset lähetettiin kouluun. Mutta luultavaa on, että äiti tahtoi saada lapsensa opin tielle vain siksi, että toivoi heidän tulevaisuudessa siten pääsevän edullisempaan taloudelliseen asemaan. Antti Ahlberg saattoi joskus ääneen lukea lapsilleen Dickensin tai Scottin romaania, kuten Ida Aalberg on kertonut, mutta äidin ajan ja harrastukset vei taloudenhoito kokonaan. Hän ei liene monesti tarttunut kirjaan ja kirjeen laadinnassa hän mieluummin käytti toisen henkilön apua.[1]

Ida Aalbergin kertoman mukaan hänen äitinsä oli hyvin uskonnollinen ja kuului heränneisiin. Kyllä Charlotta Ahlberg olikin uskonnollinen, mutta tuskin kuitenkaan missään syvemmässä mielessä. Hän kävi kirkossa ja käytti lapsiaankin siellä, vaikka matka oli verraten pitkä, ja paheksui teatteria, jota piti turhuutena ja jumalattomuutena. Mutta hänen sielunsa oli liiaksi kiinni tämän maailman puuhissa ja velvoituksissa kyetäkseen kääntymään Jumalan puoleen siinä mielessä kuin varsinaiseen herätykseen kuuluu. Charlotta Ahlberg oli uskonnollinen vain sen verran kuin siihen aikaan oli yleistä.

On vaikeata sanoa, johtuiko perityistä taipumuksista, kuten joku on arvellut ja luullut tietävänsä, vai sisällisestä vammasta ja sairaudesta, kuten myöskin on arveltu, että Charlotta Ahlberg myöhemmällä iällään alkoi kohtuuttomasti huumata itseään alkoholilla. Itse hän tuttavilleen syytti miehensä käytöstä juomahimonsa aiheuttajaksi. Jo aamuvarhaisella Charlotta Ahlberg saattoi kotonaan olla tolkuttomasti humalassa, ja niinkin arvokkaassa tilaisuudessa kuin kansakoulun vihkiäisissä hän voi esiintyä risaisessa esiliinassa ja pahasti päihtyneenä. Antti Ahlbergia, kuten valtion rautateiden nimikirja osoittaa, rangaistiin useita kertoja juopumuksesta sekä virantoimituksessa että sen ulkopuolella, jopa hänen 1894 tämmöisen yhä uudistuneen virheen takia täytyi ottaa ero toimestaan, mutta vaimonsa juomista hän ei voinut ymmärtää. Antti Ahlberg valitteli: »Jos hän tyytyisi yhteen punssiin, niin minä en sanoisi mitään, vaan kaataisin sellaisen hänelle joka aamu, mutta hän tahtoo suuren pullon viinaa päivässä ja se on liikaa». Emännän kiihko viinan hankkimisessa saattoi mennä joskus niinkin pitkälle, että hän luvattomasti pyrki aukomaan laatikkoa, jossa isäntä piti rahoja. Charlotta syytti miestään uskottomuudesta ja ylen tylystä kohtelusta. »Saat nähdä, että hän vielä kerran tappaa minut ja menee sitten naimisiin Kalistan kanssa», sanoi hän kerran ennustuksenaan eräälle tuttavalleen. Ei ollut ihme, että paikkakunnalla yleensä uskottiin Antti Ahlbergia syylliseksi vaimonsa murhaan, kun kävi niinkuin myöhemmin kävi.

Vuoden viimeisenä päivänä 1900 Charlotta Ahlberg kuoli olosuhteissa, jotka olivat niin epäilyttävät, että kuoleman syitä täytyi virallisesti tutkia. Poliisitutkintopöytäkirja puhuu sangen raskauttavaa kieltä Antti Ahlbergia vastaan, ja ruumiinavauksesta annettu lääkärin lausunto pitää varsin vähän todennäköisenä, että vammat, joiden johdosta kuolema aiheutui, olisivat johtuneet kaatumisesta sileälle lattialle. Erään poliisitutkinnossa olleen todistajan lausunnosta päättäen Antti Ahlbergia vaivasi häntäkin mustasukkaisuus, mieletön ja sairaalloinen päähänpisto, sillä olihan hänen vaimonsa jo yli 70 vuotta vanha.

Niin villiintyneen kuin Antti Ahlbergin varmasti tiedetään vaimonsa kuoleman edellä olleenkin, voi hyvin olla mahdollista, ettei hän tuottanut kuolemaa. Ainakaan ei häntä voitu sitovasti todistaa siihen vikapääksi, ja läheisilleen hän saattoi antaa täyden vakuutuksen viattomuudestaan. Hän tuntuu olleen tapauksesta syvästi järkytetty. Pari viikkoa myöhemmin hänen sanotaan iltahämärissä tulleen naapuriin ja kertoneen, ettei yökausiin saa unta silmiinsä, ellei maatessaan pidä pyhää kirjaa rintansa päällä.

1902 Antti Ahlberg meni kolmannen kerran naimisiin. Hänen kolmas vaimonsa oli Kaliksta Stolt, o.s. Jyvänen.

Antti Ahlberg kuoli 2/XII 1904.

* * * * *

Antti ja Charlotta Ahlbergin lapset olivat:

Johan Oskar s. 1855, k. 1923. Ida Emilia s. 1857, k. 1915. Aksel Mauritz s. 1860, todennäköisesti kuollut Amerikassa. Anton August s. 1864, k. 1865. Alma Maria s. 1866, k. 1869. Anders August s. 1870. Hugo Hjalmar s. 1872, k. 1904.

Ida Aalbergia pidettiin hänen eläessään yleensä vuotta nuorempana kuin hän todellisuudessa oli. Tai oikeammin: päivää vailla vuotta.

Ida Aalberg ei ole syntynyt 3/XII 1858 vaan 4/XII 1857, kuten Janakkalan kirkonarkistossa oleva kastekirja todistaa. Siihen aikaan Ahlbergit asuivat Leppäkosken kartanossa, joka siis oli Ida Aalbergin syntymäpaikka. Kummien joukossa on myöskin ollut varatuomari Spåre vaimonsa Napoleone Emilia Catharina Lovisa Spåren kanssa, ja luultavasti kartanonrouvan kunniaksi lapselle annettiin toiseksi nimeksi Emilia. Ida Aalbergin sanotaan syntyneen eräässä kartanon sivurakennuksessa, mutta kaste toimitettiin päärakennuksen salissa. On arveltu, että lapsi oli kivulloinen ja heikko, koska kirkollinen toimitus tapahtui jo kaksi päivää syntymisen jälkeen; sellainen kiireellisyys näet ei ollut paikkakunnalla muuten tavallista.

II.

KOTOA POIS

Kuinka moni Suomessa tietääkään sadun tytöstä, joka tunsi jumalallisen kutsumuksen povessaan, jätti isänsä ja äitinsä, lähti tuntemattomiin kohtaloihin ja tuli kansansa kaunistukseksi ja hyväntekijäksi!

Ida Aalbergin karkaaminen kotoaan muodostaa romanttisen ja mieltä viehättävän alun satuun, joka päättyy hyvin. Kun loppu on hyvä, on alkukin hyvä, ja lapsi, joka tavallisissa oloissa ansaitsisi moitetta tottelemattomuudesta, ymmärtämättömyydestä tai itsekkäästä kevytmielisyydestä, on kulkenut viisauden tietä ja sopii esikuvaksi toisille.

Ida Aalberg on Suomen nuorison esikuva, niin on kirjoitettu. Hän on se ennen kaikkea osoittamansa tahdon ja tarmon vuoksi. »Mökistä linnaan, Suomesta Eurooppaan» — niillä sanoilla on koetettu lyhyesti merkitä hänen tahtomisensa kahta huippukohtaa: kotoalähtöä ja pyrkimystä tulla eurooppalaiseksi kuuluisuudeksi.

Kotoa karkaaminen johti maineeseen ja taiteellisiin voittoihin, joista kansallisen kulttuurin harrastajat ovat voineet olla ylpeitä. Muutamia läheisiä omaisia lukuunottamatta häntä tuskin kukaan lienee siitä moittinut. Pyrkimys tulla eurooppalaiseksi kuuluisuudeksi on ollut Ida Aalbergin taiteilijauran traagillinen puoli, ja tämän pyrkimyksen syistä ja olemuksesta ovat monet lausuneet tuomionsa.

Millainen oli, oikeisiin puitteisiinsa asetettuna, Ida Aalbergin ensimmäinen suuri tahdonilmaus?

* * * * *

Sarah Bernhardt sanoo lapsuutensa ja nuoruutensa vuosista puhuessaan: »Minä ihailen merta ja lakeutta, mutta vuoria ja metsää minä en rakasta.» Ida Aalbergin synnyinseudulla ei ollut merta, jota hänkin myöhemmin ihaili, eikä liioin lakeutta.

Lapsuuden muistot tekevät rakkaaksi senkin, mitä lapsena ei ole rakastanut. Elämänsä viimeisinä vuosina Ida Aalberg kirjoitti erinomaisen kauniin kuvauksen nimeltä »Kotiseudun lumous». Se on ylistys hänen omalle kotiseudulleen ja kodilleen, missä hän kuitenkin, kuten hän itse toisella kertaa on tunnustanut, oli viettänyt »onnettoman, kaipaavan» lapsuuden.

Maantien varrella, aivan lähellä Leppäkosken asemaa ja ratamestarin asuntoa, on vuorenselänne, jonka korkein kohta on peloittavan äkkijyrkkä Haukankallio. Sieltä on laaja näköala eteläisiin ilmansuuntiin. Kesäisenä päivänä saattaa nähdä alla olevan laaksoinaan läpi virtaavan joen, joka hopeisena nauhana kulkee viljelysmaitten halki, lännessä välkkyy kolkka Kernaalan järveä ja etäisellä taivaanrannalla häämöttää siintäviä kukkuloita. Tuolta korkeudesta avautuu silmien eteen suomalainen sisämaanmaisema parhaassa valossaan. Mutta alhaalla laaksossa näkee vain peltojen vähäiset alat, kaltaisen joen, rautatien, rumat tiilitehtaat ja metsän, joka kaikkialla rajoittaa näköpiiriä.

Haukankalliolla, jos missään, tunteellinen mieli voi saada epämääräisen kaipauksen etäisyyteen ja toisiin oloihin. Sen tiedetään olleen nuoren Ida Aalbergin mieluisen olinpaikan. Siellä hän lienee istunut yksinäisinä hetkinä, ja yksinäisyyden henki synnyttää helposti ylpeyttä ja korkeita ajatuksia.

Jos kuusitoistavuotiaan tytön kaipaus ja haaveileminen sinänsä tarvitsevat jotakin selittämistä, tarjoaa Ida Aalbergin kotiseudun luonto jonkinlaisen selityksen. Se on voinut suosia unelmia ja nuoren mielen kaipausta, mutta se ei riitä selittämään, miten epämääräisestä haaveilemisesta kehittyi rohkea päätös ja ratkaiseva teko.

* * * * *

Charlotta Ahlberg ihmetteli vanhoilla päivillään, että taipumukset ja luonnonlaatu jo varhain ihmislapsessa näyttäytyvät. Näin puhuessaan hän tarkoitti tytärtään Idaa.

Ida Aalbergin lapsuudesta on olemassa useita kirjallisia kuvauksia. Pääasiallisesti ne on tehty taiteilijan itsensä kertomien muistojen pohjalla.

Ida Aalbergia on huvittanut kertoa, että hän lapsena oli erikoisen paha ja itsepintainen, villi ja omavaltainen: vitsaa annettiin ja vitsaa tarvittiin. Hän ei ollut välittänyt talousaskareista, joihin äiti oli koettanut häntä pakottaa, vaan oli livahtanut ulos ja ottanut osaa poikien rajuihin leikkeihin, niin heikkorakenteinen ja hento kuin oli ollutkin. Pahuudesta johtui sekin, että hän oli ollut kovin kärkäs komentelemaan toisia lapsia.

Että taiteilijan kuvaus, niin leikillisesti kuin hän toisinaan lienee sen antanutkin, ei ole vailla todellisuuspohjaa, todistavat ne muistelmat, joita muilla henkilöillä on ollut Ida Aalbergin varhaisimmasta lapsuudesta. »Korkeahenkinen ja oman arvonsa tunteva se oli jo pienenä», on paikkakunnalla kerrottu. Äidilleen, joka huokasi: »Sinä olet kuin lintu lennossaan, mikähän sinustakin tulee?» tytär vastasi: »Minusta tulee friherrinna.» On muistettu hänen keppi kädessä ajaneen pakoon kokonaisen lapsilauman, ja vanhin veli, Oskar, on kertonut, että Ida pienenä kapuillessaan Leppäkosken korkeassa rautatiesillassa oli pudonnut ja taittanut kätensä.

Pienenä kuolleen Alman sanotaan olleen Charlotta Ahlbergin lemmikin. Sitä tytärtään hän ei lakannut muistelemasta, mutta Idaa hän ei ymmärtänyt ja saattoi toisinaan käyttää hänestä rumia nimityksiä ja pahoja sanoja. Nuorempien sisarusten vaaliminen lienee ollut ensimmäinen niistä velvoituksista, joita äiti asetti tyttärelleen. Suurissa perheissä se on yleisenä tapana, ja Charlotta Ahlberg on kertonut eräälle tuttavalleen, että Ida oli pikku tyttönä usein itkien sanonut, ettei hän »koskaan, koskaan tahdo lapsia».

Kateus ja oman puolensa pitäminen ovat ominaisuuksia, joiden sanotaan näyttäytyneen Idassa usein tällä varhaisella iällä. On kuitenkin vaikeata mennä sanomaan, olisiko hän siinä kohden ollut kovinkaan erikoinen lapsi.

Pääasiassa lienee katsottava onnelliseksi sattumaksi, että ratamestari Ahlbergin tytär pääsi kouluun aikana, jolloin naisten opiskeleminen oli harvinaista. Onnellinen sattuma aiheutui kenraali Julius Mickwitzin tuttavuudesta ja liikekumppanuudesta Antti Ahlbergin kanssa.

Vuonna 1867 Ahlbergin perheen molemmat vanhimmat lapset lähetettiin kouluun, poika, Oskar, ruotsalaiseen alkeiskouluun Hämeenlinnaan ja Ida pikkulasten kouluun Helsinkiin. Kenraali Mickwitzin luona asuen tyttö kävi kahden vuoden ajan Bulevardin kadun varrella olevaa Kjöllerfeldtin koulua, jossa Helsingin hienosto yleensä käytti lapsiaan. 1869 Ida sai vapaaoppilaspaikan — kerrotaan sen tapahtuneen kenraalin suosituksesta — vasta perustettuun Suomalaiseen tyttökouluun. Tämä oppilaitos työskenteli hyvin vaikeissa taloudellisissa oloissa, ja kun Janakkalasta saatiin kuulla, että Idan isä muka oli varakas mies, menetti tyttö jo vuoden kuluttua vapaapaikkansa, jolloin vanhemmat ottivat hänet pois koulusta. Aivan osattomaksi opinnoista ei ratamestarin tytär vielä sittenkään jäänyt. Hän ei päässyt Helsinkiin, mutta sai käydä lukemassa Leppäkosken aseman lähellä, Sipilän talossa, asuvan neiti Tavaststjernan luona. Neiti Tavaststjerna, sivistynyt, ulkomailla matkustellut nainen, piti lapsista ja kaipasi toimintaa. Talvella 1870—1871 Ida säännöllisesti kävi hänen luonaan lukemassa. Neiti Tavaststjernan sanotaan luetuttaneen Topeliuksen »Maamme kirjaa» ja »Luonnon kirjaa» sekä sanelleen oppilaansa kirjoitettavaksi paljon runoja. Syksyllä 1871 tyttö vielä kerran pääsi kouluun. Turengin asemalle, joka on vain muutaman kilometrin päässä Leppäkoskelta, oli Viipurista muuttanut teknikko Qvist, perustettuaan sinne jonkinlaisen »pikipruukin». Hänen vaimonsa, Selma Qvist, oli käynyt saksalaisen koulun ja ryhtyi Turengissa antamaan opetusta paitsi omille lapsilleen myöskin ympäristön säätyhenkilöiden lapsille. Janakkalan nimismiehen kehoituksesta ratamestarin tytär lähetettiin tuohon kouluun. Opetus oli ruotsinkielistä, mutta Qvistin perheessä oli kotikielenä saksa, ja rouva Qvist tahtoi, että hänen koulussaan opittaisiin saksaa mahdollisimman paljon. Muussa opetuksessa noudatettiin, Ida Aalbergin tätä koulua käydessä, Helsingin ruotsalaisen tyttökoulun toisen luokan kurssia, mutta saksaa luettiin enemmän. Käydessään Qvistin koulua Ida asui Juttilan talossa, jonka omistajat olivat Antti Ahlbergin läheisiä tuttuja.

Vuoden 1872 jälkeen ei ratamestari Ahlbergin tytär enää päässyt kouluun. Sillä, että varsinainen opintie loppui niin lyhyeen, tuli olemaan suuri merkitys hänen vastaisessa elämässään.

* * * * *

Millainen oli Ida Aalberg koulunkäynnin päättyessä?

Aikaisin jäljellä oleva näyte hänen käsialastaan lienee samaan aikaan Qvistin koulua käyneen Julia Blåfieldin muistokirjaan kirjoitettu säkeistö. Rivit eivät kirjoittajastaan sano mitään erikoista, säkeistö on mitä tyypillisiltä muistokirjarunoutta:

    »Många har du till att minnas
    Många också minnas dig
    Låt ett litet rum dock finnas
    I ditt minne ock för mig
               Din förra skolkamrat
                                    Ida

Taapola den 13/9 1872.»[2]

Paljon puhuvampi kuin tämä sovinnainen säkeistö on ensimmäinen valokuva Ida Aalbergista paria vuotta aikaisemmin suomalaisen tyttökoulun oppilaista otetussa ryhmäkuvassa. Maila Talvio on sen johdosta kirjoittanut:

»Jo tässä ensimmäisessä lapsuuden kuvassa eroaa hän kaikista tovereistaan. Hän seisoo pää pystyssä omalla tavallaan, hänen koruttomalla puvullaan on oma erikoinen tyylikkyytensä, keskellä uinuvia tyttöjä seisoo hän havahtuva katse suunnattuna maailmaan. Hän on tässä ensimmäisessä kuvassaan prinsessa tuhkimon puvussa, hän on oma itsensä, ylpeä ja yksinäinen ihmislapsi.»

Koulunkäyntinsä päätettyään Ida Aalberg tuskin enää oli se poikamaisen raju ja vallaton tyttö, joka hän oli ollut varhaisemmassa lapsuudessaan. Tosin hän saattoi vieläkin hämmästyttää tuttaviaan esimerkiksi istumalla ajelulla ollessaan takaperin kuskipukilla, mutta koulu lienee sentään hiukan tasoittanut entistä villeyttä. Kerrotaan, että Mickwitzeillä ei ollut vähintäkään valittamista hänen käytöksensä johdosta ja että Ida kouluaikanaan oli ollut hyvin kiltti. Mutta juuri tähän aikaan lienee hänessä näyttäytynyt se ominaisuus, josta hän lapsuutensa muistoja kuvaillessaan on laajasti puhunut: haaveilu ja kaipaaminen.

Ida Aalberg on kertonut, kuinka hän lapsuutensa päivinä oli yksinään kuljeskellut metsiä ja maita, koristellut itseään ruohoilla ja kukkasilla ja puhellut ääneen itsekseen.

Tiedot siitä, milloin tuleva suuri näyttelijätär oli ensi kerran nähnyt teatterin, ovat jonkin verran ristiriitaisia. Nähtävästi hänen omien puheittensa perusteella on kirjoitettu, ettei hän ole nähnyt näyteltävän ainakaan ennen vuotta 1874, jolloin hän itse sai näytellä ja pääsi myöskin katsomaan jotakin Suomalaisen teatterin esitystä Hämeenlinnaan. Suomalaisen teatterin historiassa on sentään poikkeava tiedonanto: siinä sanotaan, että Ida oli taivuttanut äitinsä lähtemään kanssaan Hämeenlinnaan toukokuussa 1873 katsomaan »Viuluniekkaa», joka oli teatterin avajaisnäytäntönä 4/V ja josta paikallinen sanomalehti kirjoittaa m.m.:

»Teatteri oli täpötäynnään väkeä, joka ihastuksella katseli 'Viuluniekkaa' ja kättentaputuksilla ja näyttelijöitä esiinpyytämällä osoitti mieltymystään. Katsojat kuuluivat suurimmaksi osaksi porvari- ja työkansan luokkaan, myös oli lähipitäjistä tullut sekä herras- että talonpoikaiskansaa, mutta vain harvoja kaupunkimme 'noblessista'.»

Ei ole mikään ihme, että Ida Aalberg elämänsä lopulla muisti lapsuutensa tapauksia sekä epätarkasti että väärin. Hän oli nähnyt teatterin Helsingissä jo Kjöllerfeldtin pikkulastenkoulua käydessään. Tiedetään, että hän eräänä iltana, kun kenraali Mickwitzin tyttäret olivat aikoneet mennä katsomaan jotakin näytelmää ruotsalaiseen teatteriin, oli itkenyt katkerasti, koska häntä ei oltu aiottu ottaa mukaan. Itku oli saanut toiset heltymään, Idalle oli ostettu 50 pennin lippu, ja lapsi oli ollut näkemästään »hirmuisen innostunut». Qvistin koulua käydessään hän oli toverilleen Julia Blåfieldille kertonut, että oli kerran nähnyt teatterin Helsingissä ja että muisto siitä askarrutti lakkaamatta hänen mieltään.

Todennäköisesti tuo varhaisessa lapsuudessa nähty teatteriesitys on antanut enemmän ravintoa hänen mielikuvitukselleen kuin ne seinään liisteröidyt sanomalehdet, joista hän itse on kertonut saaneensa ensimmäiset vaikutelmansa teatterista. Siitä on voinut johtua, että nuori tyttö käyttäytyi yksinäisillä vaelluksillaan kuin Ofelia, koristeli itseään kukilla ja puheli ääneen.

Sekä opiskellessaan neiti Tavaststjernan luona että myöhemmin Qvistin koulua käydessään Ida Aalberg on kertoman mukaan esiintynyt runonlausujana. Neiti Tavaststjerna on muistellut oppilaansa kerran »Maamme»-laulua lausuessaan tehneen käsillään niin vilkkaita liikkeitä, että opettaja oli johtunut ajatukseen, joka niin monen monesta lapsesta on suotta ja joskus turmioksikin sekä ajateltu että lausuttu: »Tuosta varmaan tulee näyttelijätär.» Rouva Qvist, niin on Ida Aalberg kertonut, oli koulun tutkintotilaisuudessa pannut hänet lausumaan »Adlercreutzia», ja oli suoritus saanut osakseen hienon rouva v. Kothenin tunnustuksen. Lausumisesta ei ole pitkä matka näyttelemiseen, ja on mahdollista, että Ida Aalberg oli jo kouluaikanaan saanut sitäkin koettaa: kerrotaan ainakin, että neiti Tavaststjernan äiti oli lapsia varten kirjoitellut pieniä näytelmäkappaleita, joita näiden tuli esittää nimi- ja syntymäpäivillä.

Ida Aalberg oli juuri ennättänyt saada ensimmäisen pitkän hameensa, kun hän tammikuussa 1874 joutui esiintymään näyttelijänä iltahuveissa. Janakkala oli näihin aikoihin suosittu ylioppilaiden lomanviettopaikka; varsinkin nähtiin siellä runsaasti savokarjalaisia ja pohjalaisia ylioppilaita, joiden koti oli kaukana Helsingistä. Näiden aloitteesta pidettiin nuokin iltahuvit, joissa nuori teatterientusiasti ensi kerran sai tyydyttää kaipaustaan näyttämölle. Tammik. 11 p:nä 1874 pidettiin Sipilän talossa iltahuvit, joissa 16-vuotias Ida Aalberg näytteli Katrin osaa »Kassan avaimessa» ja Mariaa »Silmänkääntäjässä». Eräässä »Morgonbladetin» maaseutukirjeessä on tilaisuudesta kerrottu:

»Huvi alkoi teatterinäytännöllä, jossa kolme kappaletta esitettiin, nim. 'Yökausi Lahdella', 'Kassan avain' ja 'Silmänkääntäjä'. Taiteenharrastajat olivat ylioppilaita ja muutamia teatteria harrastavia nuoria miehiä paikkakunnalta. Muutamat heistä esittivät naisroolejakin. Pari rahvaantyttöä astui myös ensi kerran näyttämölle. Yksi saleista oli sisustettu teatteriksi, joka osoitti asianmukaista ja hauskaa kuntoa, mutta johon myös oli vaadittu paljon työtä. Tästä tulee suurin kiitos Kerkkosen ja Ahlbergin perheille, jotka olivat olleet huvitilaisuuden etunenässä — — —»

Ida Aalberg on myöhemmin kertonut viettäneensä unettoman yön saatuaan tarjouksen tulla avustamaan näytäntöä. Eräät tilaisuudessa läsnäolleista muistelevat hänen onnistuneen hyvin ja liikkuneen näyttämöllä niin liukkaasti, että saattoi toiset esiintyjät varjoon. Pohjalaisten ylioppilaiden Kivekkään ja Päivärinnan sanotaan tämän ensiesiintymisen johdosta kehoittaneen häntä liittymään Suomalaiseen teatteriin.

Pääsiäisen aikana samana vuonna Ida Aalberg esiintyi kirkonkylässä vietetyissä arpajaisissa Leonorana Holbergin »Eiole aikaa» komediassa. »Morgonbladetissa» kerrotaan:

»Näyttelijät, joista monet kuuluivat rahvaanluokkaan ja luultavasti ensi kertaa esiintyivät näyttämöllä, suorittivat asiansa ihmeteltävän hyvin. Kaikki olivat hyvin oppineet osansa ja yhteisnäytäntö oli yleensä jotenkin hyvä. — Useiden pyynnöstä päätettiin kappale esittää toisen kerran ensi sunnuntaina »

Ida Aalbergin vastanäyttelijänä, Leanderina, esiintyi pitäjän kirkkoherran poika, myöhemmin tunnettu tiedemies Axel O. Heikel. Hän on muistellut Leonoran olleen viehättävän.

Samana vuonna Ida Aalbergin tiedetään vielä Brusilan talossa pidetyissä iltahuveissa esiintyneen Liisana Kiven »Yö ja päivä» kappaleessa.

Näistä amatöörinäytännöistä, niin perin vaatimattomia kuin ne lienevät olleetkin, Ida Aalberg sai osakseen kiitosta ja ymmärtämystä, parahiksi niin paljon, että se riitti kiihoittamaan nuorta, kunnianhimoista mieltä. Hän oli lapsena saanut asua kenraalin perheessä, ja Leppäkosken ratamestarin asunto saattoi senvuoksi tuntua liian vaatimattomalta. Perheen käytettävänä oli vain keittiö ja kaksi kamaria, kaikki niin matalia, että täysikasvuinen henkilö hyvin yletti kädellään kattoon. Hän oli myöskin käynyt koulua sen verran, ettei enää kuulunut aivan talonpoikaisiin, ja oli ennättänyt saada opinnoistaan tuon seurauksen, jota tervevaistoiset maalaiset usein syystä kyllä pelkäävät: suuren haluttomuuden taloudellisiin askarteluihin. Ratamestarin asunto ei ollut sopiva paikka joutilaalle herrastytölle, joka kuluttaa aikaansa ikkunan ääressä istumalla. Kamarien ikkunoista ei näe paljon muuta kuin korkean ratapenkeren, joka on varsin lähellä.

Heinäkuussa 1874 Ida Aalberg pääsi ripille ja tuli siis tavallaan aikaihmiseksi. Kysymys hänen tulevaisuudestaan tuli päiväjärjestykseen. Tytär tahtoi teatteriin, mutta siitä elämänurasta Charlotta Ahlbergilla oli ylen huono käsitys. »Ihmisen tulee tehdä työtä eikä näyttää itseään rahan edestä», hän sanoi. Äiti oli ainakin sen verran uskonnollinen, että tiesi teatterin turmeluksen ja siveettömyyden tyyssijaksi, ja tällä jyrkästi kielteisellä kannalla hän teatteriin nähden pysyi elämänsä loppuun asti. »Teatteri on synti. Joka sinne menee, lankeaa. Vain huonot ihmiset voivat olla teatterissa. Joka sinne menee, on kadotettu ja tuomittu.»

Äidin ja tyttären erimielisyys oli suuri. Senvuoksi nähtävästi keksittiin välitysehdotus: Idan tuli lähteä Jyväskylän seminaariin valmistuakseen kansakoulunopettajaksi. Tytär ei kuitenkaan ottanut lainkaan kuullakseen tällaista puhetta. Hänen ajatuksensa kulkivat liiaksi yläilmoissa, jotta äidin taloudellinen järki olisi voinut niitä käsittää. Isän äly oli monipuolisempi, ja hänen, Dickensin lukijan, tuskin on tarvinnut ottaa vallan pahakseen, että tytär teki kuin pieni David Copperfield: karkasi.[3] Joku on ollut tietävinään, että Antti Ahlberg olisi etukäteen ollut tietoinen tyttärensä lähdöstä.

Charlotta Ahlbergin sanotaan olleen ompeluseuran perustavassa kokouksessa Janakkalan pappilassa, kun tytär toteutti päätöksensä ja pakeni kotoaan Suomalaiseen teatteriin pyrkiäkseen. Jos niin on, olisi karkaaminen tapahtunut 6 p:nä marraskuuta 1874. Ida Aalberg matkusti Hämeenlinnaan, missä Suomalainen teatteri parhaillaan vieraili ja missä hänen vanhempi veljensä, Oskar, oli ruotsalaisen lyseon seitsemännellä luokalla ja seurusteli teatterin näyttelijäin kanssa.

Juhlapuheissa saatetaan Ida Aalbergin kotoa karkaamista selittää heräävän suomalaisen kansallishengen ilmaukseksi, ja Joogillinen puhuja voi silloin käsittää heräävän kansallishengen vain sokeaksi ja vaistomaiseksi. Tällä 16-vuotiaalla tytöllä, joka oli korkeintaan pari kertaa nähnyt teatterin, oli liian epämääräinen päämaali, jotta voisi täydellä todella uskotella hänen kansallista asiaa palvellakseen tehneen muka epäitsekkään uhrauksen jättämällä kotinsa ja vanhempansa. Vain karkurin myöhempi suuruus voi johtaa katsomaan tekoa juhlalliselta ja isänmaalliselta kannalta. Todellisuudessa Ida Aalbergilla tuskin oli voinut olla mitään korkeampia motiiveja tekonsa puolustukseksi. Se oli villin vaistoihmisen, Antti Ahlbergin, tyttären tahdonilmaus. Vain nuoruus ja kokemattomuus ja raisun temperamentin rohkeus ovat psykologialtaan oikeita puolustusmotiiveja ja »lieventäviä asianhaaroja», jos teko käsitetään semmoisenaan, ilman myöhempää historiaa.

Kotoa karkaaminen oli rohkea ja häikäilemätön teko. Itkien, kuten hän myöhemmin on kertonut, hän sanoi hyvästi hämmästyneille pikkuveljilleen ja lähti vanhempien poissa ollessa omin luvin Hämeenlinnaan. Myöskin hän on muistellut, että kotona häntä pidettiin iäksi menneenä ja että hän vasta vuosien kuluttua uskalsi sinne palata.[4] Seuraava lyhennetty ote kirjeestä, jonka vanhempi veli, Oskar Ahlberg, on kirjoittanut sisarelleen muutamia viikkoja karkaamisen jälkeen, antaa kuvan Ahlbergin perheen oloista ja tyttären teon vaikutuksesta kotona:

»Leppäkoskelta Jouluk. 29 päiv. (1874)

Rakas siskoseni!

Armas siskoseni! Onpa jo päiviä siitä, jopa viikkojakin kulunut ja vaipunut ijankaikkisuuten helmaan, kun viimeksi tavattiin Hämeenlinnassa jolloin jätimme hyvästit toinen toiseltamme. Tällä eron ajalla en ole lähettänyt sinullen ainoatakaan riviä täältä, ja tunnen itseni väärin tehneen siinä ja kuinka ikävältä tämä äänettömyys on mahtanut tuntua sinullen. Syy mitä varten en ole kirjoittanut mitään on se, että ajattelin, kun tuo juhlallinen ja iloinen joulujuhla on mennyt ohitse, olis minulle enemmin aihetta mistä sinullen kertoisin. Sitä varten käännyn aiheeseeni, nimittäin kertomaan sinullen joulustamme. Niinkuin luultavasti tiedät, niin oli Strömberg’in ja Mosteri täällä.[5] He tulivat aattoiltana, jolloin heitä vastaan otti terve tulleeks joulukuusi monineen kynttylöineen, jotka olivat sytytetyt vähää ennen. Sen jälkeen seuras joululahjat vaikka vähäpätöiset, mutta sentään tervetulleet. Lähden nyt kertomaan sinullen joululahjani. Net olivat: Strömbergiltä 20 mk, Tädiltä kirjoituskoneet, Mammalta saappaan harjat ja muilta henkilöiltä perheessä kaikenlaista pientä. Sitten seurais illallinen, jolloin muun muassa tulit sinä puheeksi, ja josta Strömberg puhui muutamia sanoja. Tämä puhe vaikutti pitkän äänettömyyden, jotten edes uskaltanut henkeäni vetää sillä häiritäkseni toisten ajatukset, jotka katsoa tuijottelivat alas lattiaan. Kun vihdoin katsahdin ylös, niin näin Papan silmissä kirkkaat vesi-karpaleet, jotka vähitellen vieruivat alas pitkin poskia. Vastalauseeksi lausui hän muutaman sanan, jonka pääsisältö oli hänen toivonsa, »että sinä niinkuin naispuoli säilyttäisit lapsellisen viattomuutesi ja etkä antais houkutella itseäs tämän viekkaan maailman kamalilta houkutuksilta, jotka vielä niin nuorelta tytöltä kuin sinä näyttävät viehättävältä ja hupaiselta. Sen saman sanon minä myös sinullen, ja jos sitä ett itse huomaa, joka on luultava, niin mieti tarkoin asiaa. Sillä jos naiskunniasi menetät, niin mikä etuisuus ja eteenpäin meno sinulla silloin on? — Ei mikään, sillä jokainen joka senlaista naista kohtaa, on se missä hyvänänsä, nykäisee kumppaliaan, jos hänellä kumppali on, kylkeen ja sanoo »Katso mokomaa, tuos on hän!» Älä myös unohda, sisareni, ettei mikään ilo, mikään nautinto, näyttäkööt he sinulta kuinka vietteleväiseltä ja loistavalta hyvänsä, ole korkeimmat, kuin puhtaan sydämesi; ja tämä ilo ja nautinto on puhdas omantuntosi rauha; säilytä tämä niinkuin omaisuutesi, niinkuin elämäs korkein kalleus. Muista sentähden, että vältät kaikkea senlaista, joka voisi nais-arvoasi alentaa. Tätä kaikkea en suinkaan sanonut sitä varten, että olisin nurjamielinen sinullen — en suinkain — vaan päin vastoin, armas siskoseni, omaksi hyväkses sanon sen, mutta ei ainoastaan sinun hyväkses vaan meidän kaikkein yhteisesti.

Koska nyt varoitus sisältöni on päättynyt, niin kyhäilen sinullen muutamia uutisia täältä — Janakkalasta. Josta nyt ensin aion puhua on: »Ompelu seuran» neljännestä kokouksesta. Sinä tiedät, että senlainen kokous on olemassa, mutta en epäile, että se nais-puolten tavallinen perisynti — uteliaisuus — varmaankin sinuakin vaivaa. Maanantaina Joulukuun 28 päivänä oli seuran neljäs kokous Brusilassa. Minä myös menin sinne. Päästyäni Ylöstaloon menin sitten – – – kokoukseen, mutta arvaappas mikä kummallinen näky? — Jokainen istui niin äänetönnä ja ahkerasti työssään, että tuskin nostivat silmiään jollekulle sisääntulialle. Mikä neuloi täkkiä eli peittoo, mikä taasen esiliinaa eli jos jotakin. Heidän noin tunninaikaa niin istuttuaan kuului äkisti ääni, mistä kaikkein työnsä päälle kiinitetyt silmänsä äkkiä nousivat ylös, hymyyvin huulin. Tämä ääni tuli siitä, että Axel Heikel luki Mielikkiä. Tämä nimi jonka kirjeessäni kohtaat, ehkä kummastuttaa sinua. Mutta tiedätpäs! Tämä nimi on nimenä yhdelle pienelle sanomalehdelle, jonka kaksiarkkisen sanomalehden, seura itse toimittaa; johon kukin tyttö saa ajatuksensa jostakin aineesta kyhäillä paperillen. Viime kokouksen »Mielikissä» oli luettavana: »Ison vihan ajoista, tapaus Janakkalassa», »Miinan ja Mantan mietteitä», jossa muitten henkilöitten joukossa sinä myös olit ja tämän kappaleen oli sinun suuri ihailias (nim: Janne Kerkkonen) kirjoitanut. Seuraava kappale oli »Kirje Alma orpanallen Hämeenlinnassa». Lukemisen jälkeen alkoi taasen työ, mutta ei enää siinä syvässä äänettömyytessä kuin taanoin, vaan päin vastoin puheltiin vilkaasti vieläpä naurettiinkin ja leikkiä lyötiin. Tätä sitten jatkettiin aina 11 illalla. Tällä tavoin olen nyt kirjeessäni sinullen lyhyesti haastellut seuran neljännen kokouksen. — Me täällä saamme myös Tammikuun 8 päivänä 1875 arpajaiset ja iltahuvit ompeluseuran toimesta, jossa toivon tulevan hyvin hupaista. Tämän vuoden viimeiset päivät ovat nyt käsillä ja uuden vuoden ensimmäinen päivä koittaa idän taivaalla. Tämä, tällä tavoin ilmaantunut kiitollisuuden ja onnen toivotusten juhlapäivä, tarjoo sydämelleni sen tervetulleen tilaisuuden, taitaakseni ilmoittaa sydämeni puhtaammat ja pyhimmät tunteet rakkaudestani sinuun. Ensinnä lähetämme sydämelliset terveekset sinullen, sitten sen toiveen että niin pikaa kuin mahdollista saamme vastauksen kirjeestämme. Sitten! kun minulla eikä muilla sinun omaisillas ole tilaisuutta, toivottaaksemme onnea sinullen omassa asunnossasi, niin kuitenkin rakkautemme ja toivomme täyttää meidät kaikki tuhansilla onnen toivotuksilla. Se »Kaikkein korkeimpi» valvokoon ylitses, niinkuin tähänkin asti, ja antakoon sinullen terveyttä ja onnea aikeesasi. Levittäköön hän varjelevan kätensä ylitses; ja hän on myös antava minullen terveyttä vieläkin kirjoittamaan sinullen ja koitan en ainoastaan sanoilla, vaan myöskin teossa totuuttamaan kuinka onnelliseksi olen tuntevaitseni, että ainiaan olet kutsuva minua rakkaaksi, kiitolliseksi

veljekses Oskar.

P.S. Älä unohda velvollisuuksias rouva Aspegrenia kohden. Tervehdi myös kaikkia minun tuttaviani.»

III

SUOMALAISEN TEATTERIN VAELLUSVUOSILTA.

Suuressa taiteilijajuhlassaan tammikuussa 1914 Ida Aalberg piti puheen, jossa hän lyhyesti kuvasi kulkemaansa taivalta. Hän lausui kiitollisen tunnustuksensa taiteilijauransa kahdelle johtotähdelle: suomalaisuuden hengelle ja Kaarlo Bergbomille.

Vastatessaan juhlapuheisiin hän silloin ihanan liikutuksen vallassa ja äänen nyyhkytyksistä katkeillessa kertoi:

»Täällä on mainittu, että se oli suomalaisen kansan tyttö, joka 40 vuotta sitten astui sille yksinkertaiselle näyttämölle siellä Hämeen sydämessä. Kyllähän se on totta. Mutta minä uskon, että kyllä kai se oli suomalaisuuden henki, joka silloin oli herännyt ja joka, vaikka minä en sitä myöskään tiennyt, oli ottanut minut, vienyt minut, herättänyt minut ja pannut minun sisääni sen innon, että minä ikäänkuin näin sen päämaalin edessäni, vaikka minä en ollenkaan tiennyt, mitä näytelmätaide on. Ja sillä sisäisellä innostuksella, jonka suomalaisen kansallisuuden henki luultavasti oli minuun pannut, se minut saattoi kaiken lävitse, antoi minulle sen voiman, että jaksoin tehdä, vaikka olin lapsi, kaiken sen, minkä vanhempani pitivät pahana, mutta joka minusta oli kaikkein korkeinta. Se tosikansallisuuden henki, se minut saattoi tohtori Bergbomin luokse, ja silloin hän tietysti heti sen huomasi, sen Hän otti minut Kyllä hän on ollut se, joka minut on kehittänyt. Siitä syystä, kun tätä päivää näin suurenmoisesti juhlitaan ja minä olen aivan sanaton, minulla on tarve mainita hänen nimensä, sisällinen kiitollisuus sitä vaatii, ja siksi pyytäisin, että me ajattelisimme tohtoria, että me kaikki — en tiedä mitä me teemme — ajattelisimme häntä. —»

Vaikkakin tämä puhe pidettiin juhlahumussa ja vaikkakin sen suurimpana tehona lienee ollut tapa, jolla se tulkittiin, tahtoisi sille kernaasti antaa suuren ja rehellisen tunnustuksen arvon. 1914 Ida Aalbergilta vaadittiin rohkeutta tunnustaa taiteensa suurimmaksi opettajaksi Kaarlo Bergbom, ja siihen aikaan hänellä ei liioin pitänyt olla läheistä kiitollisuusvelkaa suomalaiselle kansallishengelle. Hänellä oli siihen aikaan toinen opettaja, joka oli tilaisuudessa läsnä ja joka ei käsittänyt Bergbomin arvoa Ida Aalbergin kehitykselle läheskään niin suureksi. Suomalainen kansallisuus taas oli vähäistä aikaisemmin, parin yksinäisyydessä ja suuressa alakuloisuudessa vietetyn vuoden kuluessa, näyttänyt hänestä hengeltään raa'alta ja käsittämättömältä.

Sekä suomalainen kansallinen herätys että Kaarlo Bergbom ovat tärkeitä tekijöitä Ida Aalbergin elämässä ja kehityksessä, vaikka Ida Aalberg ei milloinkaan perusolemukseltaan ollut varsinainen aatteen ihminen ja vaikka Kaarlo Bergbom ei mitenkään riitä ainoaksi avaimeksi hänen taiteilijamenestyksensä selvittämisessä.

Käytettävinä olevista tiedoista päättäen Ida Aalbergin taiteilijataipaleen alkupuolella on näillä kummallakin tekijällä ollut verraten vähän sanomista.

* * * * *

Kun ratamestari Ahlbergin tytär karkasi kotoaan, vietti Suomalainen teatteri vaellusvuosiaan. Varsinkin teatterin puheosaston kohtaloksi oli tullut kiertäminen paikasta paikkaan, kaupungista kaupunkiin, sillä Helsinki oli liian pieni ja liiaksi ruotsinkielinen kyetäkseen kannattamaan nuorta yritystä.

Suomalainen teatteri oli syntynyt kotoisen kielitaistelun merkeissä. Kaarlo Bergbom oli tosin nuoruudestaan asti elänyt näyttämötaiteen lumoissa, mutta hänen omaksumansa poliittinen kanta oli sangen määräävänä tekijänä suomalaisen teatterin syntysanoja lausuttaessa ja Suomalaisen teatterin alkutaipaleella yleensä. Taide ja politiikka kulkivat käsikädessä.

Kaarlo Bergbomin olemuksessa mainitaan olleen jotakin melkeinpä naisellisen pehmeätä. Kuitenkin hän oli intohimoinen ja kiihkeä luonne, jolla oli suuri vaikutusvoima ihmisiin. Hän sai ruotsinmaalaisen naisen, Hedvig Charlotta Raan, luopumaan ruotsalaisesta teatterista ja yhtymään suomalaisen teatterin perustamispuuhiin, mutta sensijaan hänen omat ruotsinkieliset oopperatähtensä kieltäytyivät jyrkästi edes yhtä kertaa esiintymästä ruotsalaisella näyttämöllä. On suurisuuntaista, että hän perusti suomalaisen teatterin tyhjästä, mutta vaikuttaa varsin vähän korkealta taidepyrkimykseltä, että hän perusti samaan aikaan kaksi teatteria: Suomalaisen oopperan ja puheosaston. Suomalaisen teatterin historiasta, niin Kaarlo Bergbomia ihannoiva kuin se onkin, näkee jo siitä selvästi, että ooppera oli lähempänä hänen sydäntään kuin puheosasto, jolle hän alkuaikoina, vaellusvuosina, tuskin oli voinut olla enempää kuin kaukainen komentaja, jonka päätehtävä oli toisaalla.

Kun Kaarlo Bergbom ohjasi Suomalaista oopperaa, sai Suomalaisen teatterin puheosastoa maaseudulla ohjailla Oskari Vilho. Se oli vaivalloinen, raskas ja murheellinen tehtävä. Vilho oli työteliäs ja kansallisen aatteen elähyttämä, mutta kovin usein hän puhkesi valituksiin, kun köyhyys, sairaus, juonittelut ja kansallisen hengen puute näyttelijöissä tahtoivat kiertävältä teatteriseurueelta nostaa tien pystyyn. Rahanpuute oli toisinaan niin kova, ettei päästy lähtemään ja teatterin naiset itkivät. Vilhoa itseään vaivasi huono terveys, ja 1880-luvun alulla keuhkotauti veikin hänet lopulta hautaan. Arvostelujen yhteydessä saa lukea yhtä mittaa sairaustapauksista, jotka vaikeuttivat matkailijoiden työtä. Ja useat näyttelijät eivät tahtoneet omaksua Bergbomin suomenmielisyyttä ainakaan omaan kieleensä nähden. Lisäksi he juonittelivat niin, että Vilho kaikesta innostuksestaan huolimatta toisinaan oli aikeissa erota.

On selvää, että teatterin esitykset alkuaikoina saattoivat tyydyttää vain varsin vähäisiä taidevaatimuksia. Melkein kaikki teatterin jäsenet olivat aloittelijoita, ja yksin suomalaiset maaseutulehdetkään, jotka kansallisen innostuksen vallassa tervehtivät seuruetta, eivät voineet olla toteamatta »virheitä». Vielä 1879, jolloin Suomalainen teatteri oli ollut toiminnassa seitsemän vuotta, saattoi ruotsinkielinen aikakauslehti merkitä aikaansaannokset oppilasnäytteiden tasolla oleviksi ja useimmat näyttelijät kolmannen tai neljännen luokan keskinkertaisuuksiksi sekä moittia johtoa siitä, että se kohtelee puheosastoa äitipuolen tavoin antamalla sen ilman kuria ja ohjausta viettää kiertelevää mustalaiselämää. Että tämä lausunto ei aiheutunut yksinomaan puoluemielestä ja ilkeydestä, selviää Oskari Vilhon ja eräiden muiden näyttelijäin Bergbomille lähettämistä kirjeistä, jotka puhuvat selvää kieltä kurittomuudesta, keskinäisistä riidoista ja kateudesta. Hyvällä tuulella ollessaan Vilho kirjoitti uskovansa, että Suomalainen teatteri parissa vuodessa kehittyisi pohjoismaiden ensimmäiseksi — siihen tarvittiin muka vain, että se tai se lahjakas nuorukainen tai se tai se »hyvin siisti, sivistynyt, suomenmielinen ja vankka nainen — varsin hyvällä lauluäänellä ja kauniilla teatterikasvoilla» liittyisi mukaan kiertomatkalle. Mutta kun pessimismi sai hänet valtaansa, ei hän voinut salata, että suomenkieltä kauheasti rääkätään ja että teatterin näyttelijät olivat turhamaisia ja tyhjänpäiväisiä mahtailijoita. Pyytäessään eroaan 1877 Vilho m.m. kirjoitti:

»Ennen oltiin Suomalaisen teatterin jäseniä. Nyt ollaan artisteja joka 'sorkka' kiireestä kantapäähän saakka. Eihän se merkitse mitään, jos ei yleisö ymmärtäisikään kaikkia sitä sekamelskaa mitä sille tarjotaan kunhan vaan 'ageerataan' kuin tuulimyllyt ja tehdään taidepausseja kun muisti pettää.»

Heikoilla näyttelijävoimilla oli vaikeata uskaltautua suuren draaman esittämiseen, ja Suomalaisen teatterin ohjelmisto luonnollisesti ei ollut perin korkealla tasolla. Hyvin usein täytyi turvautua »peliin ja musiikkiin», ja draaman sijasta saatettiin joskus yleisölle tarjota »Sailorboy» ja »Poika comique», jopa kerran, Porissa, yhdyttiin yhteistoimintaan erään akrobaattitaiteilijan kanssa. Ettei Vilho pelkän tilapäisen katkeroitumisen vuoksi moittinut näyttelijäkuntaa innon ja harrastuksen puutteesta, näkee senaikuisista suopeamielisistä sanomalehtiarvosteluista, joissa voidaan m.m. todeta: »Huomaittiin, etteivät näyttelevät henkilöt oikein tainneet osiansa.»

Yleisö luonnollisesti oli useimmissa paikoissa kovin kehittymätöntä kyetäkseen ottamaan vastaan korkeampaa hengen ravintoa. Sanomalehdissä ei suotta moitittane maaseudun teatteriyleisöä meluamisesta ja sopimattomasta käytöksestä.

Kaikista vajavaisuuksistaan ja puutteistaan huolimatta Suomalainen teatteri sai retkillään osakseen paljon lämpöä ja ymmärtämystä. Sen kunniaksi järjestettiin juhlia, joissa puhuttiin paljon, maisteltiin maljoja ja tanssittiin. Yksityiset näyttelijät saivat lahjoja ja sydämellisiä ystävyydenosoituksia osakseen, usein heille annettiin asunto ilmaiseksi ja heidät kutsuttiin paikkakunnan perhejuhliin. Heitä hemmoteltiin niin, ettei ole ihmeellistä, jos Vilho valitti tovereittensa käsittävän taiteilijakutsumuksen näin: »On hyvin hauskaa kulkea kaupungista kaupunkiin ja tutustua uusiin ihmisiin».

    »Terve tänne tultuanne,
    teille täysi onnenmalja!»

sanoilla tervehdittiin heitä yksin ruotsinkielisessä Vaasassakin ja lohduteltiin matkan vaivoista runoilemalla:

»Taideniekkain teillä kasvaa vahvat orjantappuraiset. Pistin tuikkii, yllyttääpi, ruusu mieltä ilahuttaa. Suru silloin, ilo tällöin, tuskat, innot, työt ja vaivat aamuin, illoin, ihan aina: näissä taitureitten retket.»[6]

Yleinen ja lämmin innostus, jolla Suomalaisen teatterin ensi askeleita seurattiin, on levittänyt ruusuista hohdetta sen työlle ja toiminnalle.

Oskari Vilholla ei ollut valtuuksia hyväksyä Ida Aalbergia Suomalaisen teatterin jäseneksi, kun tämä ilmestyi Hämeenlinnaan. Niinpä tyttö sai kotinsa ohitse matkustaa Helsinkiin, missä pääsi Bergbomin puheille. Tämä otti karkurin ystävällisesti vastaan, opetti häntä viikon ajan ja hyväksyi Suomalaisen teatterin jäseneksi. Hämeenlinnasta puhenäyttämö matkusti Turkuun, missä esiintyi samanaikaisesti oopperaosaston kanssa. Täältä vuoden 1875 alussa vanhemmalle veljelleen kirjoittamassaan kirjeessä Ida Aalberg kertoo elämästään ja oloistaan. Se on sangen puhuva kirje:

Min snälla Broder!

ȁbo den 17 Febr.

Tack så mycket för ditt kärkomna bref, som jag fick i början af denna månad och förlåt att jag icke har förut skrifvit ej heller genast svarat ditt sista bref, du tror väl och har skäl också, att tro jag är rysligt vårdslös ock likgiltig i min skrifning, orsaken har varit, (jag måst öppet tillstå) att jag har haft mycket treflig här och till det andra så har jag haft rysligt mycket att göra, man har tre gånger mera att göra då man är tillsammans med Operan, alla dagar måst man gå på Opera repititioner som man måst sjunga med i körerna och dessutom Dramatiska. —

Många nya roller har jag fått som jag måst instudera förty Fru Aspegren skall i vår resa till Paris för att utveckla sig i sin konst, och jag får då börja och spela de flesta af hennes roller om jag bara kan — I söndags gafs Luci för Sjunde och sista gången och Emmy Strömmer hyllades rysligt af Publiken efter Vansinnighets sen ropades hon tre gånger fram och fick emottaga en stor Lager krans och Blom bukett. —

Sista Söndags en vecka var här en stor Maskerad bal, och der var de flesta af Finska Teaters medlemmar maskerade. Vi föreställde di Olympiska Gudar och Gudinnor dit hörde icke allenast våra egna utan äfven fremmande, vi klädde oss på Teatern och derifrån gick vi sedan alla till Socitetshuset när vi trädde in i Salongen så gick först Jupiter med sin gemål Juno sedan Mars och Minerva, sedan Venus och Apollo ock Neptun och Ceres, Jag var Flora Blomstergudinnan, öfver höljd af blommor och en blomsterkcrg i handen mitt par var Mercurius Herr Anderson m m, der var rysligt trångt för den var besökt af 1,200 personer mycket trefligt var der Doctor Bergbom var äfven der. måndags var jag hos Bangens, Stafva lystes första gången i Söndags med Maschinisten Lindholm hon sickar hjertliga helsningar till dig