Vuosina 1912—1913 Ida Aalberg eli ylpeässä eristyneisyydessä Viipurissa. Hän ei tahtonut puuttua mihinkään taidetta koskevaan, hän kieltäytyi näyttelemisestä, lausumisesta, kirjoittamisesta. Varmaa on, ettei hän tätä kaikkea tehnyt yksin omasta halustaan ja voimastaan. Vapaaherra Uexküll-Gyllenband sai hänet muistamaan vuoden 1911:n riitautumista kauemmin kuin hän itse olisi kyennyt sitä muistamaan. Se oli epätoivon aikaa Ida Aalbergille. Hän suunnitteli elämäkerran kirjoittamista, hän kävi keittokoulua, hän lueskeli, hän koetti opiskella venäjän kielen alkeita — mistään ei tullut vähintäkään tyydytystä.
Tarvittiin vain pieni kirje Juhani Aholta, kun Ida Aalberg unohti ylpeytensä ja saapui vuoden 1914:n alussa Kansallisteatterin hänen kunniakseen toimeenpanemiin suuriin juhliin.
Moni muu olisi ollut ylpeydessään itsepintaisempi kuin Ida Aalberg! Mutta hän tunsi elämänsä kuluvan, hän tahtoi vielä tehdä työtä, hän teki hetkellisen ja vastahakoisen sovinnon päästäkseen siitä turtumisen tilasta, jota tämä taiteellisen toimettomuuden aika hänelle merkitsi.
Ida Aalbergin väsymätöntä yritteliäisyyttä osoittaa, että hän maailmansodan puhjettua vielä kerran näytteli omine »Studio» seurueineen Nooraa parissa kolmessa maaseutukaupungissa ja Helsingissä. Viimeisen kerran hän esiintyi näyttämöllä vieraillessaan myöhään syksyllä 1914 Viipurin Näyttämöllä. Vuoden 1915:n alussa hänen piti esiintyä Jeanne D'Arcina Kansallisteatterissa, mutta kuolema katkaisi kaikki suunnitelmat.
XIX.
IDA AALBERG YKSITYISELÄMÄSSÄ.
»Hän osasi olla niin miellyttävä, niin miellyttävä, niin miellyttävä!»
Sanat ovat Adolf Lindforsin Ida Aalbergista lausumat. Näin muistelee Lindfors, vaikka Ida Aalberg elämänsä lopulla joutui sangen vaikeisiin konflikteihin hänen kanssaan. Ja näin puhuu melkein jokainen, joka on tullut henkilökohtaisesti tuntemaan suuren näyttelijättären. Bärtta Rainio, joka kuului Ida Aalbergin kiertueeseen 1893—1894, on kertonut, että tämä siihen aikaan saattoi tehdä jokaiselle ihmiselle, mitä ikinä halusi; kukaan ei voinut vastustaa hänen hurmausvoimaansa. On varmaan hyvin kuvaavaa, että syksyllä 1914 muutamat nuoret naiset kiistelivät keskenään siitä, kuka heistä enimmän osasi pitää Ida Aalbergista!
Mistä johtui Ida Aalbergin suuri vaikutusvoima ihmismieliin?
* * * * *
Sekä näyttämöllä, että näyttämön ulkopuolella Ida Aalberg vaikutti ympäristöönsä suggeroivalla voimalla.
Nuoruudessaan hän ei ollut saanut paljoa oppia, mutta ottamalla periaatteekseen suurien persoonallisuuksien etsimisen ja pyrkimällä heidän läheisyyteensä hän loi elämälleen aatteellista pohjaa ja sai vielä tietoja tai ainakin ohjeita tietojen löytämiseen. Hän sai itse elämässä oppia semmoista, mitä toiset oppivat koulussa ja yliopistossa. Vaikka hän oli harvinaisen tarmokas, ei hän voinut alkeiskasvatuksen puutteellisuutta — ankarassa katsannossa — koskaan täysin poistaa. Hän tunsi sen itse ja valitti sitä läheisimmille ystävilleen. Teoreettisissa kysymyksissä hän, kuten sanottu, oli todellisuudessa paljoa avuttomampi kuin aikalaisista yleensä näytti. Hänen herkästä vaistostaan ja henkisestä joustavuudestaan johtui, ettei tuota puutteellisuutta huomattu ja että häntä pidettiin korkean tietopuolisen kouluutuksen omaavana henkilönä. Ida Aalberg oli henkevä ja älykäs, ja hän osasi keskustella eetillisistä ja taiteellisista kysymyksistä, Ibsenistä ja ihmishengen korkeimmista saavutuksista vapaasti, palavan innostuneesti ja omakohtaiselta tuntuvalla vakaumuksella.
Vaikka Ida Aalberg sai elämänsä varrella runsaan määrän kokemuksia ja tietoja, ei hän erikoisemmin voinut niillä tietenkään lumota ympäristöään. On paljon muistelmia siitä, että seurustelu Ida Aalbergin kanssa oli henkevää ja että hän itse puhui suurenmoisesti, mutta verraten vähän tiedetään kertoa siitä, mitä hän todella puhui. Henkilölle, joka arvioi ihmisiä älyllisyyden perusteella, Ida Aalberg ei voi olla mikään todellinen suuruus. Jos ryhdyttäisiin tutkimaan, mitä Ida Aalberg oli ajattelijana, saataisiin tulokseksi verraten niukka sarja hänen lausumiaan aforismeja ja elämänohjeita.
Ida Aalbergin historiassa näyttäytyy jonkinlainen »ikuisesti naisellinen» liian selvänä, jotta häntä voitaisiin pitää minään syvällisenä ajattelijana. Semmoista joukkosuggestionia, jota Ida Aalberg harjoitti, ei voidakaan koskaan saada aikaan puhtaasti älyllisillä ominaisuuksilla. Ida Aalbergin naisellisuus veti puoleensa enemmän kuin parhainkaan filosofia.
Saatetaan väittää, että suuri taiteilijamaine oli eräs tekijä Ida Aalbergin suggeroivassa voimassa. Se onkin sangen todennäköistä, mutta toiselta puolen hänen tiedetään vaikuttaneen voimakkaasti semmoisiinkin, joilla ei ollut edes aavistusta siitä, että hän oli taiteilija. Ulkomaanmatkoillaan Ida Aalberg usein salasi olevansa näyttelijätär, jopa semmoisiltakin henkilöiltä, joiden kanssa hän joutui verraten paljon tekemisiin.
Gregori Tigerstedtin kunniaksi sepittämässään »Vänrikin tervehdyksessä»
Runeberg sanoo:
»Tunsitko joskus, joukoss' ihmisten kulkeissas täällä elon tanterella, kuink' outo voima, pakko sisäinen toist' ihmistä voi toiseen taivutella? Näet muodon, äänen kuulet, riemastut, vaan et voi virkkaa, miks' niin ihastut.»
Jo varhaisesta nuoruudesta Ida Aalbergissa oli semmoista salaperäistä voimaa, joka tehosi. Hänen äänessään oli oma suggestiivinen tenhonsa, sitä voi verrata Cremonan viuluun, ja jo se kohotti hänet ikäänkuin ylemmälle tasolle ja eroitti hänet tavallisista ihmisistä. Emmy Rejman uteli joskus, miten Ida Aalberg oli voinut saada tuommoisen hurmaavan äänen. Ida Aalberg vastasi: »Kohtalolta olen sen saanut, kohtalolle saan olla kaikesta kiitollinen.»
Ida Aalberg osasi puhua erinomaisen vilkkaasti. Toisinaan, kun hän innostui tai kiihtyi, virtasivat sanat pitkänä, melkein katkeamattomana ryöppynä hänen huuliltaan, veret vaihtelivat hänen kasvoillaan ja hänen silmänsä säikkyivät. Hän oli ihana innostuksessaan, joka vaikutti sähköisästi ja mukaansa tempaavasti. Useimmiten hän kuitenkin oli verraten vähäpuheinen, keskusteli kyllä ja loistavana emäntänä ohjasikin keskustelua, mutta antoi toisten puhua enemmän kuin itse puhui. Itsestään ja saavuttamistaan voitoista hän ei mielellään keskustellut. Siinä hän suuresti erosi tavallisesta näyttelijätyypistä.
Ida Aalbergin kyvyssä miellyttää ihmisiä oli jotakin luontaista ja synnynnäistä. Pääasiassa hän hurmasi koko olemuksellaan ja aivan välittömästi. Luonnollisesti hänellä, joka oli näyttelijä ja paljon nähnyt ja kokenut ihminen, sentään oli tietoisiakin keinoja, joilla hän vangitsi ja lumosi. Jos hän esim. jossakin pikkuasiassa tarvitsi jonkun henkilön avuliaisuutta, hän saattoi aloittaa kirjeensä: »Suloinen rouva N.N.!» tai: »Ihana rouva N.N!» Ida Aalberg osasi käyttää mairittelevia sanoja, huomaavaisuutta ja rakastettavaa kohteliaisuutta yhtä hyvin kuin joku toinenkin, mutta tämä puoli ei mitenkään riitä selittämään hänen tenhoavaa voimaansa. Hänen hurmauskykynsä ulottui palvelijoihin ja lapsiin yhtä erehtymättömästi kuin niihin, joiden kanssa hän keskusteli taiteesta. Vapaaherra Uexküll-Gyllenbandin vanha palvelija Andrei jumaloi emäntäänsä. Rouva Rejmanin lapset yrittivät selittää vaikutelmiaan äidilleen: »Aina kun täti Ida tulee meille, on kuin olisi sunnuntai», tai: »Aina kun täti Ida tulee meille, on kuin meillä olisi hyvin paljon vieraita.» Kerran, kun Ida Aalberg pitkänlaisen poissaolon jälkeen aivan odottamatta saapui Rejmanille, ei palvelijatar, joka oli avaamassa ovea, voinut olla huudahtamatta: »Tervetuloa!» Nähdessään tuon kaivatun vieraan tyttö ilossaan ihan unohti yleisen tavan vaatimukset.
Ida Aalbergin opettaja Marie Strauch-Spettini kirjoittaa eräässä kirjeessään m.m.:
»Teidän pelkkä läsnäolonne on antanut minun elämälleni paljon sisältöä. — — — Olen Teihin niin syvästi kiintynyt kuin vain voi olla ihminen, joka koko sielustaan on halunnut päästä suuren sydämen läheisyyteen.»
Jo Lauri Kivekkäälle Ida Aalberg oli suositellut käytännölliseksi ja hyväksi elämänohjeeksi »ylhäistä eristyneisyyttä» ja kehoittanut tätä luopumaan klubielämästä ja tyhjänpäiväisistä keskusteluista monien ystävien kanssa. Itse Ida Aalberg jo nuorempana käytti hyväkseen tätä eristäytymisprinsiippiä loukaten sillä tovereitaan ja useita muitakin ihmisiä. Dusen antama esimerkki itsetietoisesta käyttäytymisestä lienee vaikuttanut häneen voimakkaasti. Maila Talvio, joka persoonallisesti tutustui Ida Aalbergiin Pietarissa alkuvuonna 1894, on kertonut, että tämä silloin esiintyi kuin majesteetti, joka on täynnä oman arvonsa tuntoa ja on tottunut siihen, että hänen pienimpiäkin viittauksiansa totellaan. Myöhemmin Ida Aalbergille toi velvoituksia avioliitto vapaaherra Uexküll-Gyllenbandin kanssa. Hän seurusteli Pietarin aristokraattisissa piireissä, ei ainoastaan vapaaherra Uexküll-Gyllenbandin sukulaisten kanssa, vaan muidenkin aatelisten. Kreivittäret Wolkenstein ja de Prozor kuuluivat hänen läheiseen tuttavapiiriinsä. Suomalaissyntyinen rouva von Seume tuntuu henkevyydellään ja älyllään tehneen Ida Aalbergiin erittäin voimakkaan vaikutuksen. Huolimatta tragikoomillisesta kohtauksesta vuonna 1894 rouva Abazi myöhemmin kuului Ida Aalbergin läheisiin ystäviin, ja hänen kanssaan virisi monta keskustelua Ibsenin draamojen salaisuuksista. — Rouva Emmy Rejman, varhaisen nuoruuden ystävä, kertoo joskus soimanneensa Ida Aalbergia hänen omaksumansa ylhäisen valtijatar-asenteen vuoksi. Ida Aalberg ei ollut huomautuksesta ollenkaan loukkaantunut, ja pidättyvä asenne oli heti vaihtunut mitä välittömämmäksi ja vilpittömimmäksi ystävä-suhteeksi.
Ida Aalbergilla oli johonkin henkilöön tutustuessaan tapana katsoa tätä syvälle silmiin. Se ei ollut vain hypnoottisen voiman harjoittamista, tuo katse oli pikemminkin tutkiva. Hänellä oli tavattoman kehittynyt psykologinen vaisto ja hän tiesi pian, miten kuhunkin henkilöön oli suhtauduttava. Hänen joustavuutensa keskustelussa on hämmästyttänyt useita. Hän osasi »frappeerata» — »frappeeraaminen» oli eräs hänen mielisanojaan — näyttämön ulkopuolellakin, ei sanoillaan, vaan tavalla, jolla sanat lausuttiin ja olemuksellaan, josta säteili magneettista voimaa. Vuonna 1904 eräs tanskalainen sanomalehtimies kirjoitti kuvauksen Ida Aalbergista, kuvauksen, joka perustui haastatteluun. Mitä hän kertoo keskustelusta ja Ida Aalbergin puheista, on tavallaan mielenkiintoista, mutta tuskin erikoisen syvällistä. Taiteilija oli selitellyt Hedda Gablerin olemusta: Hedda ei ollut pahempi kuin naiset yleensä, jokaisella naisella on taipumus toisinaan olla paha, arvostella kierosti ja sortaa omaa sukupuoltaan; tuo taipumus näyttäytyy Heddassakin, joka kuitenkin muka perusolemukseltaan on hyvä. Paljon enemmän kuin tuo puhelu tehosi sanomalehtimieheen Ida Aalbergin olemus ja käyttäytyminen, hänen syvä katseensa, hänen käsiensä hermostunut leikittely ja hänen originellit asenteensa. »Viisaat silmät hymyilivät», sanotaan tuossa kuvauksessa parikin kertaa.
Sitä naisellista pahuutta, jonka valossa hän yritti tarkastella Hedda Gablerin luonnetta, oli joskus hänessä itsessään riittämiin asti. Hän saattoi olla julman ironinen oman sukupuolensa edustajia kohtaan. Vieraillessaan Viipurin näyttämöllä Kleopatrana hän näytännön jälkeen kysyi mitä viattomimmalla äänellä: »Keitä olivat ne kaksi pientä makkaraa, jotka avustivat minua siinä ja siinä kohtauksessa?» Kysymyksessä olevat henkilöt olivat Viipurin Näyttämön tunnetuimpia naisnäyttelijöitä. Kun saman teatterin puvustonhoitaja tahtoi osoittaa ihastustaan häntä kohtaan, teeskenteli Ida Aalberg hämmästystä ja oli olevinaan osakseen tulleesta huomiosta suunnattomasti mairiteltu: »Oo, te muistatte minut vielä?» kuuluivat hänen nöyrät ja vaatimattomat sanansa.
Huumori ei ollut vierasta Ida Aalbergille. Hänen Cypriennensä muodostui elämykseksi hänen taiteensa monille ihailijoille. 'Tarvitsi vain nähdä, kuinka tuo intelligentti nainen avasi suuret silmänsä ja leikitteli naivia hupakkoa; siinä oli näkemistä kerrakseen, on eräs heistä sanonut. Näyttämön ulkopuolellakin Ida Aalberg osasi olla hurmaavalla tavalla humoristinen. Kelpasi olla kuuntelijana, kun hän esim. kuvaili Suomen maaseutukaupunkien hotellioloja. Kesällä 1914 hänellä oli kaksi koiraa, punertava irlantilainen setteri Sir ja suuri tanskalainen Jens. Oli suuri nautinto nähdä Ida Aalbergin istuvan portaille lemmikkinsä Sirin viereen ja pitkässä hellässä puhelussa varoittavan 'mustasukkaisuuden skorpionista', joka ahdisti tätä Jensin läheisyyden vuoksi. — Sir harmaantui ikävästä, kun emäntä viipyi ulkomailla, ja kuoli suruun muutamia päiviä Ida Aalbergin kuoleman jälkeen.»
Vakavuus ja ihanteellisuus olivat yleisenä sävynä Ida Aalbergin puheissa ja keskusteluissa. Hänen oma luonnonlaatunsa veti häntä siihen suuntaan, ja vapaaherra Uexküll-Gyllenband tuki voimakkaasti tätä taipumusta. Kaiken toiminnan tuli perustua aatteellisuuteen ja ankaraan käsitykseen elämän suuresta vakavuudesta, sitä oppiahan vapaaherra oli alusta alkaen saarnannut, oppia, jonka oikeutusta Ida Aalberg ei koskaan kieltänyt. Ida Aalberg oli kuitenkin siinä määrin hetken lapsi, ettei hän aina voinut pysyä niissä ylevissä ilmapiireissä, joissa hänen miehensä olisi toivonut hänen pysyvän. Vapaaherra Uexküll-Gyllenband tuskin olisi hyväksynyt vaimonsa menettelyä, jos olisi tiennyt tämän esim. kerran hänen poissaollessaan menneen naamiohuveihin Viipurin Seurahuoneelle ja siellä kovasti hullutelleen muiden mukana. Se oli toki toista kuin ne lastentanssiaiset, joita Ida Aalberg pani toimeen Helsingissä, asunnossaan Vironkadun 5:ssä ja joissa hän itse tanssi mukana. Vapaaherra Uexküll-Gyllenband vihasi kevytmielisyyttä ja oli sangen arka vaimonsa arvosta, mutta ahdasmielinen hän ei ollut. Kun Ida Aalberg kutsui kotiinsa Viipurin Näyttämön näyttelijät, saattoi vilkas emäntä innostua näiden mukana sydämensä pohjasta hoilaamaan »Hanssin Jukkaa», ja kun oli päästy päähän säkeistö:
»On mua lyötynä puukolla ja rautapuntarilla, seitsemän kertaa suolet syliss' olen tanssinut permannolla»,
hän villissä riemussa, koko ajan vilkkaasti elehdittyään ruumiillaan, huusi miehelleen: »Alexander, Alexander, eikö tämä ole mainiota — ajattele sitä Suomen kansaa, ajattele, mikä hirvittävä voima onkaan tässä laulussa!» Tämmöiset kuvaelmat olivat kuitenkin sangen harvinaisia, vakavuus, pidättyväisyys, tyyneys ja ylimysnaisen arvokkuus olivat hänen esiintymisensä tavallisia ominaisuuksia, ellei hän ollut jostakin syystä kiihtynyt. Ennen näyttämölle menoaan hän tavallisesti koetti kiihoittaa itseään vilkkailla liikkeillä, usein hän myöskin järjesti silloin — ainakin tuntuu siltä, että hän menetteli tietoisesti — pienen riidan joko avustajakunnan tai jonkin näyttelijän kanssa saadakseen verensä liikkeelle. Näyttämöharjoituksissa hän saattoi loukata toisia näyttelijöitä hillittömyydellään, joka johtui hänen suuresta työinnostaan. Veltto ja saamaton tai empivä ohjaaja ei olisi voinut säästyä hänen moitteiltaan ja halveksimiseltaan. Ohjaajan piti pystyä kiihoittamaan ja auttamaan.
* * * * *
Eräät Ida Aalbergin nuoruuden ystävät ovat kertoneet, että hänellä melkein alusta alkaen oli suuri kyky antaa oma leimansa huoneelle, jossa hän asui. On sanottu, että hän osasi tehdä hotellihuoneenkin viihtyisäksi ja kodikkaaksi. Monilla ulkomaanmatkoillaan hän sai arvokkaita kokemuksia siitä, miten kaikki oli järjestettävä omassa asumuksessa. Varsinkin Kööpenhaminassa vietetty aika lienee ollut opettavaa, saihan hän siellä käydä esim. semmoisessa mallikodissa kuin Luise Heibergin, joka ainakin aikoinaan oli ollut kööpenhaminalaisten ihanteena. Miten suuressa arvossa Ida Aalberg piti asunnon sisustamista, näkee riittävän selvästi hänen kirjeenvaihdostaan Lauri Kivekkään kanssa.
Maila Talvio on kuvannut Ida Aalbergin viimeistä helsinkiläistä kotia:
»Muistan joskus tulleeni hänen saliinsa ja saaneeni odottaa emäntää hetkisen. Palvelija oli kehoittanut istumaan, mutta minä jäin aina ovensuuhun. Miten näenkään selvästi edessäni tuon salin Vironkadulla 5. Kuinka siellä värit ja suhteet sulivat yhteen! Voisin luetella jokaisen esineen ja missä se seisoi, mutta se ei tässä ole pääasia. Komeampia koteja tapaa, mutta ei sitä laulavaa, hivelevää hiljaisuutta, mikä tässä kodissa täytti ilman. Oli kuin jossain huoneuston päässä olisi ollut puutarha, jonka ovet olivat auki. Aavisti, että siellä oli kukkasia, lintuja, sinistä vettä ja humisevia puita, vaikkei mitään näkynyt. Teki heti johtopäätöksen, että talon valtijatar hetkeksi oli pistäytynyt puutarhaan, mutta hänen kätensä kosketus lepäsi kaikkialla, hänen ajatuksiansa ja unelmiansa oli koti täynnä, ne viipyivät ilmassa, lauloivat, ilakoivat ja nyyhkivät, odottaessaan häntä palaavaksi. Jotakin tämän tapaista tunsin aina seisoessani ovensuussa Ida Aalbergin kodissa. Ja sitten hän tuli, säteilevänä ja eloisana — oi kuinka näenkään tuon ryhdin, jolle ei ole vertaa, nuo ihmeelliset silmät — — —. Ja nyt kun hän on täällä, ovat kaikki muistot ja unelmat, joita ilma huoneessa on täynnä, rauhoittuneet. Kaikki on hiljaa ja kuuntelee häntä.
Ida Aalbergin koti oli rakkaudella luotu. Siinä ei ollut mitään tilauksesta tehtyä tai ulkonaisen vaikuttavaisuuden vuoksi hankittua.»
* * * * *
Samoinkuin ollessaan avioliitossa Lauri Kivekkään kanssa Ida Aalberg toisessakin avioliitossaan tuntuu olleen erittäin taloudellinen ja käytännöllinen perheenemäntä. Joskus hänen sanotaan saaneen tuhlailevaisuuden puuskan, mutta tavallisissa oloissa hän säästi yksin neulojakin ostaessaan. Tilien piti olla aina selvinä, hän muisti tarkalleen pienimmätkin menoerät, ja taiteilijana hän valvoi huolellisesti myöskin tulojaan. Ida Aalberg eli aivan vapaana taloudellisista huolista vain pari kolme viimeistä vuottaan. Syksyllä 1911 hänelle valtion puolesta myönnettiin huomattavan suuri taiteilija-eläke, ja samoihin aikoihin vapaaherra Uexküll-Gyllenband peri vanhempiensa kuoltua näiden omaisuuden, m.m. kauniin Augustenhof nimisen huvilan Viipurin liepeiltä.
* * * * *
Ida Aalberg oli luonteeltaan tavattoman epäluuloinen. Ollessaan kihloissa ja avioliitossa Lauri Kivekkään kanssa hän yhtämittaa epäilee, että joku vieras aukoo heidän kirjeitään ja lukee niitä. Naistuttaviinsa hän nuoruudestaan asti suhtautuu epäluuloisesti, Bergbomin hyviä tarkoituksia ja suopeutta hän ei tahdo jaksaa uskoa. Teatterielämä monine juonitteluineen oli omansa kehittämään tätä ominaisuutta. Epäluuloisuus teki hänet sulkeutuneeksi.
Ida Aalberg oli aina erittäin hermoherkkä. Häämatkallaan 1894 hän tuntuu ajoittain olleen suorastaan hermosairas. Vuoden 1911:n suuret rettelöt ja seuraava vastentahtoinen toimettomuuden aika vaikuttivat häneen ylen pahasti.
On täysi syy uskoa, että Ida Aalberg päivä päivältä oppi antamaan yhä suuremman arvon miehelleen ja kunnioittamaan tämän ihanteellista mieltä. Hänen useista lausunnoistaan voi päätellä näin käyneen. Syrjäisestä Ida Aalbergin ja vapaaherra Uexküll-Gyllenbandin yhdyselämä tuntui erittäin sopusointuiselta. Niinpä lieneekin katsottava suureksi osaksi hermosairaudesta johtuvaksi, että Ida Aalberg elämänsä lopulla epäili miestään, syytti tätä uskottomuudesta, koetti vaania hänen toimiaan ja seurata hänen kaikkia askeleitaan. Sairaalloinen mustasukkaisuus näyttäytyi joskus seurassakin hämärinä viittauksina ja härnäilemisenä. Epäluulonsa alkuaiheen Ida Aalberg eräälle ystävälleen sanoi saaneensa siitä, että hänen miehensä muka ei ollut voinut tyydyttävästi selvittää, mihin eräs suurehko rahasumma oli kulutettu. Hän koetti käyttää vakoilijoina läheisiä henkilöitä, ja vaikka hän ei saanut mitään vahvistusta epämääräisille luuloilleen, hänen tuskansa näyttäytyi joskus mielettömän raivokkaana.
* * * * *
Siitä, kuinka Ida Aalbergin taide tehosi valtavasti nuoriin mieliin, on paljon mitä vakuuttavimpia todistuksia. Ida Aalberg oli monen suomalaisen tytön ensimmäinen suuri rakkaus. Hänen tähtensä vietettiin unettomia öitä, haaveiltiin ja kuljettiin hurmiotilassa päivät pääksytysten. Vielä elämänsä viimeisenä vuotena hän sai suuren joukon kirjeitä, joissa hänelle tuntemattomat nuoret lähettäjät kiittävät häntä saamistaan korkeista elämyksistä ja puhuvat hänelle jumaloivaa kieltä.
Eräs venäläinen nainen, tyttönimeltään Nataša Radlov, on kirjoittanut kuvauksen ystävyydestään Ida Aalbergin kanssa. Hänen kirjoituksensa on sangen pitkä, siitä tulisi, jos se painettaisiin, kokonainen kirja. Koska suuri tenhotar Ida Aalberg esiintyy Nataša Radlovin välittömässä kuvauksessa erinomaisen elävänä, on syytä selostaa sitä ja ottaa siitä muutamia kohtia semmoisenaan.
»Olin seitsemäntoistavuotias, kun ensi kerran tammikuussa 1905 näin hänet näyttämöllä. Näyteltiin »Hedda Gabler» ja Pietarin Komedia-teatteri oli täpötäynnä kansaa. Odotin vapisevin sydämin näytännön alkua — ja mitä näin? Näyttämöllä oli ikävä, väsynyt nainen, ilman innostuksen varjoakaan. Tämä oli ensimmäinen kohtaamisemme. Tultuani kotiin sanoin: »En ymmärrä, mitä ihmeellistä siinä oli, minusta se oli ikävää!» Kolmen päivän kuluttua sain pääsylipun »Rosmersholmiin». Läksin, koska pidin tästä kappaleesta, ja osaksi myös pelkästä uteliaisuudesta. Saatoinko aavistaa, että minulle avautuisi taivas, että minulle nero tuona iltana paljastaisi elämän syvimmän salaisuuden. Ei, se ei ollut hän, tuo sama, joka oli näytellyt Heddaa. — Rebekkaa ei näytellyt kukaan, näyttämöllä liikkui, eli ja kärsi elävä Rebekka; niin, hän oli elävä, ei ollut enää näyttämöä, tuntui kuin ei olisi ollut katselijoita, oli vain nero, jonka Jumala oli lähettänyt — — —. Ja kaikki, kaikki unohtui sinä iltana. Ihminen, joka tuli sinne pienine murheineen, näki surun ja unohti omat murheensa; ihminen, joka tuli sinne pahoin ajatuksin, puhdistui hänen näytellessään, ja kaikki paha katosi; ihminen, joka tuli epäuskoisena, uskoi. Noina kolmena tuntina, joina näin viheriät silmät innostuksesta loistavina, ylimaallisina, ja kuulin äänen, joka tunkeutui sydämen syvimpään sopukkaan, minulle avautui koko maailma. Ja teatterista tuli pyhäkkö; siinä juuri oli hänen voimansa, että hänen teatterissaan teki mieli rukoilla. Tuo ainoa ilta antoi minulle voimaa, uskoa, iloa, halua tehdä työtä loppumattomiin.»
Myöhemmät näytännöt, varsinkin »Kamelianainen», lisäsivät yhä Nataša
Radlovin ihastumista:
»Kamelianainen» annettiin jäähyväisnäytäntönä, ja sali oli täynnä kukkia, valkoisia narsisseja satoi aivan satamalla ja Aurinko, niin nimitin ajatuksissani Ida Aalbergia ja niin nimitin häntä kaikkina noina kymmenenä vuotena, otti kukat ja onnellisena ja kiitollisena hymyillen painoi niitä hellästi rintaansa vasten. — — — Loppumattomiin seisoi ihmisiä esiripun edessä, loppumattomiin pyydettiin Aurinkoa näyttäytymään, uudelleen ja yhä uudelleen, ja hurmaantuneiden, heltyneiden äänten kohina täytti pienen teatterin. Ja minä, minä uin kyynelissä, olin kuin järkeni menettänyt, näin ainoastaan hänet, joka oli minun Aurinkoni, minun rakkauteni, sillä nyt minä rakastin häntä enemmän kuin mitään muuta maailmassa. Ajatellen häntä ja hänen taidettaan minä heräsin ja nukuin, kiittäen häntä onnestani. Tämä oli minun ensimmäinen ja mieletön rakkauteni; hänen ja hänen taiteensa tähden minä uskoin, että elämä on ihana, että elämällä on tarkoitus ja päämaali, jonka edestä kannattaa elää, ja nuoren mielen kiihkeydellä minä päättelin: on yksi päämaali — teatteri; sinne täytyy mennä ja päästä Auringon luo, öisin heräsin haluun päästä pikemmin alkamaan työni, pikemmin antamaan voimani, henkeni Idalle ja hänen kauttaan teatterille. Tunteeni täytti minut niin, kiitollisuuden ja rakkauden tunne, että vihdoin en enää kestänyt, vaan lähetin hänelle ensimmäisen kirjeeni. En pannut siihen osoitetta, enkä pyytänyt vastausta.»
Koulussa saatiin pian tietää Nataša Radlovin suuresta rakkaudesta, ja eräs opettajattarista, joka entuudesta tunsi Ida Aalbergin, ehdotti, että käytäisiin yhdessä tämän luona. Nuori tyttö oli onnesta aivan sekaisin. Vihdoin hän on Ida Aalbergin valoisassa kodissa:
»Kuului silkin kahinaa ja hänen pehmeä suloinen äänensä: »Heti, heti», ovi aukeaa ja nopein askelin, kädet ojennettuina, kirkas hymy huulilla ja vihreissä silmissä hän astuu sisään koko olento täynnä innostusta, täynnä tenhoa. Ainoastaan hän osasi noin tervehtiä, noin katsoa toisen sydämen sisimpään, kauan, lämpimästi, sillä heti valloittaen ja lähentäen itseensä ihmiset. En osaa mitään kertoa keskustelustamme: oikeastaan vain opettajattareni Varvara Petrovna keskusteli Idan ja hänen miehensä Aleksander Aleksandrovitšin kanssa. En kuullut siitä paljoa, hän piteli kättäni omassaan, ja minä vain ajattelin, elinkö todella vai oliko kaikki tämä unta. Kuin unennäkö kului tuo tunti Idan luona, ja oli aika sanoa hyvästi. Mutta ennen hyvästijättöä minä kokosin kaiken rohkeuteni, joka oli minut jättämäisillään, ja sanoin: »Minulla on Teille suuri, hyvin suuri pyyntö, tuossa on valokuvanne, kirjoittakaa siihen nimenne ja antakaa se minulle.» »Kyllä, heti.» Hän nousi nopeasti ja meni viereiseen huoneeseen. Mutta ei kulunut minuuttiakaan ennenkuin kuului hänen äänensä: »Tulkaa tänne, tulkaa, nopeasti.» Sydän kurkussa menin hänen luokseen, ja siitä alkoi ensimmäinen tuttavuutemme. — »Tekö siis olette Radlova?» Ida piteli kädessään käyntikorttiani ja näytti tuumivan jotakin. — »Niin.» — »Tekö kirjoititte minulle viikko sitten?» — »Minä, minä, antakaa anteeksi», sopertelin minä punastuen. — »Ei, ei, kirjoittakaa vain, kirjoittakaa vielä, olin hyvin, hyvin liikutettu kirjeestänne.» Hän katsoi minuun pitkään, otti minut luokseen ja suuteli minua otsalle. Sitten hän valitsi vielä valokuvan, kirjoitti siihen ja antoi sen minulle.»
Nataša Radlov sai kiihkeän halun teatteriin, mutta kun hän tiesi, että kotona oltaisiin jyrkästi vastaan, hän kerran karkasi koulusta ja pyrki Ida Aalbergin puheille. Tämä otti hänet ystävällisesti vastaan ja puhui nuorelle tytölle vakavasti:
»Täytyy syventyä itseensä — se on oppimista. Täytyy etsiä sisällystä omasta itsestään — ymmärrättekö? Mutta ennen kaikkea: vaalikaa tuota ihanteellisuutta, joka loistaa silmistänne. Vaalikaa sitä, sillä se on tärkein kaikesta, taistelkaa sen puolesta, puolustakaa sitä kaikin voimin kaikkea huonoa ja alhaista vastaan. Menkää, mikäli voitte, asioiden ytimeen, kärsikää, sillä ilman kärsimystä ei ole luomiskykyä.»
Seuraavina aikoina Nataša Radlov tapasi usein Ida Aalbergin ja kiintyi tähän yhä enemmän. Nuori tyttö oli niin hurmaantunut Ida Aalbergin taiteeseen, että otti pahakseen, kun tämä sanoi vain puolinaisenkin kiitoksen Moskovan Taide-teatterin esityksistä. Ihmisenä Ida Aalberg säilyi loppuun asti kaiken vertailun ulkopuolella, vaikka Nataša Radlov joutui suuressa rakkaudessaan kärsimään mitä kamalimpia tuskia. Ida Aalberg pyysi hänet seuralaisekseen Budapestiin syksyllä 1907, ja riemulla, jonka tuo ehdotus herätti, ei ollut mitään rajaa. Unkarissa Ida Aalberg sai yhtäkkiä epäluulon, että Nataša Radlov ei ollutkaan se vilpitön tyttö, jona hän oli häntä pitänyt, ja siitä seurasi sarja ikäviä kohtauksia, syytöksiä ja ehdotus, että he eroaisivat. Nataša Radlov pyörtyi kuullessaan kylmiä sanoja jumaloimansa olennon huulilta, ja silloin hän pääsi uudelleen armoihin. Sovinto palasi heidän välilleen, mutta kun Ida Aalbergin epäluuloisuus oli kerran herännyt, se tahtoi yhä uudistua.
Nataša Radlov meni venäläiseen teatterikouluun valmistuakseen näyttelijäksi. Siellä hän pian pääsi selville, ettei teatteri ollutkaan se pyhyyden ja jumaluuden temppeli, jolta se oli hänestä näyttänyt, kun hän oli katsellut Ida Aalbergin työtä ja olemusta.
»Tänä syksynä oli koulussa vielä kurjempaa kuin ennen, opettajat hakkailivat vielä enemmän naisoppilaita ja vaatimukset olivat vielä tyhmemmät. Saattaa olla, että ympäristö oli painanut minuun leimansa ja minä olin alkanut toisinaan arvostella asioita kevytmielisemmin kuin ennen, olin piloillani omaksunut joitakin sanoja ja kerroin tapani mukaan kaikki Idalle. Ja nyt alkoi hänen suhteessaan minuun ilmetä jonkinlainen kylmyys, joskus pilkallisuus, joskus halveksuminen. Muistan erään hänen kirjelippunsa: »Olen Eremitagessa huomenna täsmälleen k:lo 1, Tekin voitte vielä olla täsmällinen.» Mutta minä en kevytmielisyydessäni antanut mitään arvoa tuolle Idassa tapahtuneelle muutokselle. Vähää ennen joulua alkoivat opettajain hakkailut mennä yli rajojen, meistä alettiin juoruilla koulussa, ja minä tulin tajuihini. Itkien kerroin kaikki Idalle ja hän vastasi: »Ihminen ei voi kestää sitä.» Samalla hänen silmänsä katsoivat sieluuni niin moittivasti ja niin vihaisesti, että minun tuli paha olla ja minä huudahdin: »Teillä ei ole oikeutta sanoa, että minä en ole ihminen.»
Ida Aalbergin sanojen vuoksi Nataša Radlov kuitenkin jätti koulun. Ida Aalberg uskoi silloin hänelle käyneen huonosti, kohteli häntä hellästi kuin sairasta lasta, mutta kun Nataša Radlov ei tehnyt semmoista tunnustusta, jota Ida Aalberg odotti, tämä raivostui ja hälyytti tytön äidin.
»Äitini antoi minulle kirjeen, joka oli hyvin kuvaava Idalle, koska se selvästi näytti hänen ekspansiivisuutensa ja traagillisen elämänkäsityksensä. Kerroin kaikki äidilleni, ja hän lähti Idan luo. Palattuaan hän sanoi: »Ida odottaa sinua huomenna päivällä, hän voi hyvin pahoin ja hänellä on päänsärkyä; sinä olet mieletön hysteerikko.» Seuraavana päivänä menin hänen luokseen. Jumala auttakoon minua kertomaan kaikki oikein. Istun vierashuoneessa, kun ovi avautuu ja Ida astuu sisään, pää kääreessä, huulet yhteenpuristettuina ja silmät puoleksi alasluotuina. Kylmästi tervehdittyään minua ja pyydettyään istumaan hän alkaa puhua minulle kuin pienelle lapselle. — »Tahtoohan Nataša kahvia, eikö tahdokin? Nataša, tässä on mielenkiintoinen kirja, tahtooko Nataša nähdä?» Minä olin ihmeissäni ja vihdoin kysyin: »Aurinko, miksi puhutte minulle niin kummallisesti?» — »Nataša on lapsi ja minä osaan huonosti puhua lasten kanssa.» — »Mitä, en ymmärrä.» — »Ette ymmärrä? Oh, Te luulette, että minä olen yhtä herkkäuskoinen kuin äitinne. Ei, ei, ja sata kertaa ei. Minä olen ymmärtänyt kaiken, kaiken. Nataša on valehdellut äidilleen, jottei joutuisi ilmi, enkä minäkään voinut sanoa totuutta, säälin Teitä.» Hänen silmissään liekehti viha ja kiukku. »Kaikki on valhetta, valhetta, valhetta. Minä olen sairas Teidän valheenne tähden, ymmärrättekö? Se on paljas likaläjä.» Minä nousin: — »Kuinka Te uskallatte puhua noin, Teillä ei ole siihen oikeutta, minä en ole valehdellut.» — Riittää jo, riittää, me emme ymmärrä toisiamme.» — »Mitä sitten, pitääkö minun mennä?» — »Menkää.» — »Voinko jollain tavoin todistaa, että Te ette ole oikeassa?» — »Ette, todistukset eivät auta.» — »Eivätkö auta?» — »Eivät.» — »Mutta jos tapan itseni, uskotteko sitten?» Vaitiolo. Huoneessa on aivan hiljaista, ja ajatuksiinsa vaipuneena Ida istuu matalalla tuolilla uunin edessä, liikkumattomana, katsoen suoraan eteensä. Menen ulos. Otettuani päällysvaatteet ylleni palaan sisään sanoen: »Hyvästi siis, jollen voi muuten todistaa, kuolen.» — »Ei tarvitse.» — »Millä tavoin sitten selvitän sen?» — »Aika ja kohtalo antavat selvityksen.» Ne olivat hänen viimeiset sanansa, ne lausuttiin kuin murhenäytelmässä tasaisella, hiljaisella äänellä ja menivät kuin murhenäytelmässä suoraan sydämeen ja näyttivät yhdellä kertaa tulevan uuden tien ja tulevat uudet kärsimykset. Menin pois. Ja nyt alkoivat vuodet, jotka vietin erossa hänestä, tuskan ja kyynelten vuodet. En osaa kertoakaan minkälaista oloni oli ensimmäisinä kuukausina. Elin vain hänen muistostaan, hänen kirjeistään. Kuin mieletön kirjoitin hänelle kirjeen toisensa jälkeen, saamatta sanaakaan vastaukseksi; sitten heitin kirjoittamisen ymmärtäen, ettei ollut vielä aika ja ettei se veisi mihinkään, ja aloin odottaa.»
Moskovan Taide-teatterin eräässä näytännössä Ida Aalberg kerran huomasi Nataša Radlovin, mutta kääntyi hänestä pois ja teki loukkaavan eleen. Vasta kahden vuoden kuluttua Ida Aalberg kirjoitti entiselle suosikilleen ja pyysi tätä saapumaan luokseen Helsinkiin.
»Muistan, miten minussa taistelivat jälleennäkemisen halu ja toiselta puolen itserakkaus ja ylpeys; jälkimmäiset voittivat, ja kohtauksemme siirtyi vielä puoli vuotta eteenpäin. Elokuussa 1911 sain toisen kirjeen, jossa hän kutsui minua luokseen Viipuriin — ja minä menin. En vieläkään tiedä, mikä antoi aihetta näihin kirjeisiin, satunnainen kohtausko joidenkin minulle läheisten henkilöiden kanssa, vai tunsiko Ida, että eroamme oli kestänyt tarpeeksi kauan — emme koskaan puhuneet siitä.»
Kun Nataša Radlov saapui Augustenhofiin, oli Ida Aalberg paraillaan näyttämöharjoituksessa. Tämän palatessa tyttö juoksi avoimin sylin vastaan: »Aurinko, Aurinko!» — »Oi Nataša, Nataša!» Olimme vähällä tukehduttaa toisemme emmekä voineet kylliksemme katsella nauraen toisiamme.»
»Ja me puhelimme, puhelimme. Niin juuri, puhelimme. Miten harvoin elämässä puheleekaan niin, että on ikäänkuin asia johtuisi asiasta, ajatus ajatuksesta, sytyttäen yhä uusia tähtiä, avaten yhä uusia syvyyksiä. Vain hän osasi puhua niin paljon sanoillaan, samoinkuin hän yksin osasi kuunnella niin, että kertomus tuli kuin itsestään, suoraan sydämestä, ikäänkuin iloiten löytäessään ymmärtämystä.»
Täydellinen sopu palasi, ja Nataša Radlov sai tämän käynnin jälkeen monia todistuksia Ida Aalbergin rakkaudesta ja hellästä huomaavaisuudesta. Hän joutui lähempää kuin kukaan vieras ihminen seuraamaan Ida Aalbergin viimmeisiä vaiheita. Hän vei kukkia rakastamalleen taiteilijalle, kun kuuli tämän sairastuneen vuoden 1915:n alussa. Tästä käynnistään hän kertoo:
»Korkeitten tyynyjen varassa, kuumeinen loiste silmissä ja kuumeen puna sisäänpainuneilla poskilla makasi Ida ja tervehti minua tuskin kuuluvalla, heikolla, soinnittomalla äänellä. Istuuduin hänen viereensä, ja vaikka koko ajan koetin estää häntä puhumasta, en onnistunut siinä. Saatuaan kukkani Ida hengitti kauan niiden suloista keväistä tuoksua ja kuiskasi: »Iloitsen, iloitsen näistä kukista.» Sitten hän tuli levottomaksi ja alkoi puhua minulle — mistä luulette hänen puhuneen? — ei sairaudesta, ei unettomista öistä, vaan katkonaisin kuiskauksin hän viimeisen kerran puhui taiteesta ja teatterista, Jeanne D'Arcista. Oi, miten kiitän taivasta noista hetkistä, hänen pyhistä sanoistaan: — Nataša, olen ymmärtänyt jotakin, mitä en koskaan ole tuntenut niin voimakkaasti, jotakin, minkä olen omaksunut, olen ymmärtänyt, miten voi antaa elämänsä Jumalan käsiin, tahtonsa Jumalan käsiin. — Nyt näen Jeannen, Alexander, näytä Murillo.» Ja Aleksander Aleksandrovitš toi kuvan, Murillon Madonnan, joka on Eremitagessa ja jonka asento ja liike olivat kiinnittäneet Idan mieltä ja auttaneet häntä muodostamaan kuvaa Jeannesta. — »Älkää puhuko enää, Aurinko, se vahingoittaa Teitä, älkää puhuko», pyysin minä suudellen hänen hentoja käsiään.»
Kun Ida Aalberg tammikuun 17 p:nä 1915 kuoli Pietarissa, oli Nataša Radlov hänen läheisyydessään. Venäläinen nainen on kuvannut ihaillun ystävättärensä viimeistä kamppailua ja omistanut tämän muistolle syvää rakkautta uhkuvia sanoja.
XX.
LOPPUSANAT.
Luonnossa se, mikä on lähellä, näyttää suurelta, ja se, mikä on etäällä, pieneltä. Ihmistä arvioitaessa käy tavallisesti päinvastoin: moni etäinen suuruus kutistuu, jos häntä aletaan tarkastaa lähempää.
Elämänsä viimeisenä vuotena Ida Aalberg kerran hyväksyi semmoisen optimistisen väitteen, että kukin ihminen saa tunnustusta ansionsa mukaan ja että kohtalo on oikeamielinen.
Jos joku ihminen Suomessa on saanut työlleen tunnustusta, niin juuri Ida Aalberg. Ketään ei tässä karussa maassa ole juhlittu niinkuin häntä, ketään ei ole kiitetty niinkuin häntä, ketään ei ole rakastettu niinkuin häntä. Hän sai kyllä kokea nurjuutta, kylmyyttä ja vääryyttäkin, kuten jokainen voimakkaasti toimiva ihminen, mutta kiitos, jonka hän elinaikanaan saavutti, oli niin yleinen, ehdoton ja lämmin kuin vain harvalle kuolevaiselle on suotu.
Näyttämövalaistuksella voidaan paljon kaunistaa, ja näyttämö valaistuksessa Ida Aalberg useimmille aikalaisilleen esiintyi.
Eräs saksalaisen teatterin historioitsija on »tähti»taiteen heikkouksia kuvatessaan väittänyt, että jumaloiminen, joka yleisön taholta tuli suurten yksityisten näyttelijäin osaksi, oli kohtuutonta ja jo sinänsä muka osoitti taiteellista rappiotilaa.
Jos joku ihminen Suomessa on saanut osakseen kritiikitöntä jumaloimista, niin juuri Ida Aalberg. Hurmio, jota hän kylvi ympärilleen, riisui tavallisesti aseet kaikelta kritiikiltä. Monesta on tuntunut mahdottomalta, että hän olisi milloinkaan voinut olla taitamaton lapsi ja ihminen, jolla oli omat rajoituksensa ja puutteensa, niinkuin kuitenkin jokaisella ihmisellä on.
Oliko Ida Aalbergin suuruus vain joukkohurmion tuotetta, joukkohurmion, joka niin hyvin viihtyy näyttämötaiteen parissa?
Ei suinkaan! Kriitillinenkään tarkastaja ei voi kieltää, että Ida Aalberg sekä lahjoiltaan, pyrkimyksiltään että saavutuksiltaan oli poikkeuksellisen suuri ihminen.
* * * * *
Ida Aalberg, jos kukaan Suomenmaassa elänyt henkilö, on ollut suuri »elämäntaiteilija». Hänen piirtämänsä elämänkaari on yksilöllinen, suurisuuntainen ja rohkea. Kertomus siitä, kuinka mökinlapsesta tulee vapaaherratar, on vailla syvempää mielenkiintoa, mutta kertomus siitä, kuinka oppimattomasta tytöstä tulee suuri henkinen voima ja kulttuuritekijä, on Ida Aalbergin elämän vaelluksen ydin. Hänellä oli oma naisellinen ja käytännöllinen elämänfilosofiansa, joka kuitenkin sai hänet asettamaan päämaalinsa korkealle ja jota hän elämässään toteutti vaistomaisen loogillisesti. Hän ei kammonnut mitään vaikeuksia, mitään esteitä, rynnätessään eteenpäin. Häneltä voidaan kieltää monta pientä porvarillista hyvettä, mutta hänen vääjäämätön uljuutensa, hänen uhrautuvaisuutensa ja hänen tarmonsa, kun hän pyrki päämaaliinsa, ovat esikuvalliset. Voidaan väittää, että hänellä elämäntaistelussa oli kannustavana voimana itsekkyys, mutta jos niin olisi ollutkin, oli Ida Aalberg armoitettu sunnuntailapsi siinä, että hänen itsekkyytensä muodostui siunaukselliseksi voimaksi.
Ida Aalberg oli, kaikessa helposti näkyvässä vaihemielisyydessäänkin, syvästi eetillinen luonne. Voidaan viitata virheisiin ja erehdyksiin, mutta itse luonteen siveellinen perusolemus on niin ilmeinen, ettei sitä voida kieltää. Nuoruudessaan hän oli uskonnollinen, ja ellei hän olisi ollut niin kovin altis ja vastaanottavainen kaikille vaikutuksille, 1880-luvun skeptillisyys ei olisi saanut häneltä edes sitä hetkellistä tunnustusta, jonka se sai. Ankara eetillisyys, joka oli vapaaherra Uexküll-Gyllenbandin filosofian lähtökohta, lumosi tavallaan Ida Aalbergia. Myöhemmällä iällään Ida Aalberg tunsi suurta vetovoimaa teosofiaan; väitetään, että hän, ellei hän olisi kuollut niin aikaisin, olisi alkanut ennen pitkää täydellä vakaumuksella tunnustaa uutta oppia.
* * * * *
Kuka kysyy suuren taiteilijan William Shakespearen filosofista kantaa, yhtenäistä elämänviisautta? Skolastiikka antoi aineksia Shakespearen huumorille, mutta mikään koulufilosofia tuskin olisi koskaan voinut vangita tätä vaistojen ja mielikuvituksen ihmistä. Shakespearen taide on sarja kuvia, joiden takana ei ole mikään systeemi eikä kaava, vaan elävä ihminen, jonka yksilöllisellä karaktäärillä ja vaihtelevilla mielialoilla on suunnattoman suuri lumousvoima.
Maailman suurista taiteilijoista Ida Aalberg lähinnä palvoi Michelangeloa. Hän ihaili tätä ja joskus hän tunsi, että heidän välillään oli henkistä sukulaisuutta. Ida Aalberg on kertonut polvillaan syleilleensä Michelangelon David-patsasta Firenzessä. Kummankin taiteilijan temperamentissa Platonin idealismi löysi kiitollisen kaikupohjan. Mutta filosofia on filosofiaa ja taide on taidetta. Platonin idealismi oli Ida Aalbergille pikemmin hämäränä tunteen tyydyttäjänä ja uskon asiana kuin hänen taiteeseensa vaikuttavana tekijänä.
* * * * *
Nekin, jotka muuten suhtautuivat kielteisesti Ida Aalbergin taiteeseen, ovat myöntäneet, että hänen suurin voimansa, ja todella suuri voima, oli hänen eläytymiskykynsä. Hän vaiensi inspiratsionin hetkellä kaiken kritiikin. »Kun Ida oikein eläytyi osaansa, saattoi vasta kotona ja monen tunnin päästä huomata, että hän oli tulkinnut karaktääriä väärin», on eräs kriitillinen toveri sanonut.
Ida Aalberg ei tuntenut näyttämötaiteilijana vain inspiratsionia, hän enemmän kuin kukaan muu tässä maassa esiintynyt taiteilija, pystyi »haltioitumaan». Hän pääsi, kuten Jalmari Finne on tutkimuksessaan todennut, semmoiseen sielulliseen tilaan, jossa ruumis saa uskomattoman voiman eikä tunne väsymystä, ei sairautta eikä kipua. Haltioitumisen hetkinä hän osasi temmata vastustelijatkin mukaansa, hänen mielikuvituksensa sai rajattoman vapauden ja vakuuttavan voiman. Hän näytteli sen vallassa eri iltoina eri tavalla. Viipurin Näyttämöllä hän kerran teki äärettömän liikuttavan vaikutuksen Magdana kuivaamalla hetkellistä mielijohdetta noudattaen kyyneleitään liinaan, joka oli erään huonekalun päällä. Hän saattoi »Elinan surmassa» heittäytyä selällään portaita alas loukkaamatta itseään laisinkaan, hän saattoi Kleopatrana tavoittaa heitetyllä tikarillaan sanansaattajaa, joka olisi ollut kuoleman oma, ellei olisi osannut väistää heitettyä asetta.
* * * * *
Kaarlo Bergbomilla epäilemättä olisi teatterinjohtajana jonkin verran toisenlaiset ääriviivat, ellei Ida Aalbergia olisi ollut. Keskellä Sardoun valtakautta Kaarlo Bergbom pystyi omassa teatterissaan esittämään suurta klassillista ohjelmistoa, Shakespearea ja Goethea. Keskellä 1880-luvun farssi- ja operettikepeyttä Bergbom toi näyttämölleen kaikkein vakavimman modernin aatedraaman, Ibsenin, Björnsonin. Vain Ida Aalberg pystyi takaamaan Suomalaisen teatterin korkealle ohjelmistolle menestyksen. Bergbom osoitti usein vastenmielisyyttä ranskalaista draamaa kohtaan, mutta kirjailijaolemukseltaan hän lähinnä lienee ollut Victor Hugon romantiikan kannattaja.
Ida Aalbergin ansioksi voi lukea, että Suomalaisen teatterin näyttämö muodostui vieläkin suurempien ja syvempien draamankirjoittajien temmellyskentäksi kuin Victor Hugon. Mitä olisi ollut »Hamlet» ilman häntä, mitä »Faust» ilman hänen tärisyttävää itkuaan, mitä »Noora» ja »Hedda Gabler» ilman häntä? »Oikeampi käsitys» ei olisi noille luomille pystynyt antamaan sitä tehoa, minkä Ida Aalberg tunnevoimallaan niille antoi.
* * * * *
Jos voi uskoa Shakespearen kuuluisiin näyttämötaiteelle »Hamletissa» antamiin ohjeisiin, niin täytyy Ida Aalbergin sanoa täyttäneen velvoituksensa täysin määrin. Hän ei sitä ehkä aina tehnyt kohtuullisuudellaan, jota Tanskan melankolinen prinssi teroittaa korkeana hyveenä, vaan puhtaasti positiivisilla ominaisuuksillaan.
Kuinka sanookaan Hamlet? »Näytelmän tehtävänä on alusta alkaen ollut ja vieläkin on pitää ikäänkuin kuvastinta luonnolle, näyttää hyvyydelle sen omat piirteet, pahuudelle sen oma kuva ja itse aikakaudelle ja ajan ruumiille sen oma muoto ja luonto.» Jos joku Suomessa on kyennyt elävöittämään »hyvyyden omat piirteet», »pahuuden oman kuvan», niin juuri Ida Aalberg. Nuori venäläinen tyttö ei ole ainoa, joka on havainnut, että Ida Aalbergin taiteessa oli voimakas eetillinen teho. Tuhannet suomalaiset ovat tunteneet saaneensa puhdistavan siveellisen kylvyn siinä hurmiotilassa, johon Ida Aalbergin taide on heidät saattanut. Hän on kyennyt paremmin kuin kukaan muu näyttämään aikalaisilleen inhimillisen tuskan ja kärsimyksen kauneuden ja suuruuden, hyvyyden ja rakkauden olemuksen ja arvon, paheen ja rikollisuuden inhimillisyyden. Haltioitumisen hetkellä Ida Aalberg avasi kuulijalle tien paratiisiin, jonne tavallisen ihmisen silmä ei yllä, oikeuden, valon ja hyvyyden asuinsijoille.
Onko se ollut turhaa?
Silloin on kaikki muukin turhaa.
* * * * *
Ilman vähintäkään epäilystä voidaan sanoa, että Ida Aalbergin taiteen syvin voima oli raju ja alkuvoimainen intohimoisuus.
Albert Edelfelt kuuluu kerran lausuneen: »Ida Aalberg on ainoa suomalainen, jolla on terästä silmissä».
Levottomassa yritteliäisyydessään Ida Aalberg ei ehkä kuvasta tyypillistä suomalaista luonnetta. Mutta itsepintaisuus ja tarmo, joita hän osoitti pyrkimyksissään, ovat niitä ominaisuuksia, joita on pidetty tunnusmerkillisinä suomalaiselle luonteelle. Aikalaisten oli vaikeata käsittää, kuinka Suomen arktinen maaperä voi synnyttää niin loistavaa ja uhkeata taidetta kuin Ida Aalbergin. Raju voima ja kiihkeä intohimoisuus, jotka olivat tuon taiteen syvimpänä olemuksena, tuskin kuitenkaan tekevät häntä vieraaksi ilmiöksi.
Suurin hän lienee ollut inhimmillisen kärsimyksen kuvaajana. V.A. Koskenniemi on hänestä sanonut: »Kun suuri tragédienne kuolee, mykistyy koko kansassa jotakin. Kuka antaa äänen sen tunteelle, kuka kielen sen tuskalle? Ida Aalberg ei ollut ainoastaan oman sukupolven tulkki, hän oli niiden hiljaisten, kärsimyksistä rikkaiden vuosisatojen ääni, joiden läpi meidän kansamme on kulkenut, vaiteliaana, tiedottomana itsestään, tiedottomana tulevaisuudestaan.»
Suomen suurin tytär!
Miksi ei. Hänen aikalaisensa saattoivat joskus katsoa häneen kuin jumaluuteen, kuin yli-inhimilliseen olentoon, kuin profeettaan, kuin suureen tietäjään. Mikään sellainen hän ei ollut. Hän oli vain ihminen, mutta ihminen, joka teki suuren ja arvokkaan elämäntyön.
Mikä on Ida Aalbergin elämäntyö? Onko hänen merkityksensä siinä, että hän teki isänmaataan tunnetuksi ulkomailla? Vain pieneltä osalta. Hänen työnsä suurin arvo on siinä, että hän yli kolmenkymmenen vuoden ajan elävöitti ihmishengen suurimpia saavutuksia omille kansalaisilleen.
VIITESELITYKSET.
[1] Ainoa omakätinen kirje, joka Ida Aalbergin papereiden joukossa on hänen äidiltään, on vaikeasti luettavaa käsialaa. Charlotta Ahlberg on sen kirjoittanut nähtävästi 1870- ja 1880-lukujen vaihteessa, sillä se koskee hänen vanhimman poikansa, Oskar Ahlbergin, taloutta ulkomaisella opintomatkalla. Kirje on ruotsinkielinen ja kuuluu: »Snella Ida. vj hade brev yttaf Oskar Tisda Hän er fri sek men för yndrar sig var för du intte Låtti vetta yttaf dig blan annat Så skule hän villa komma till finland för att söck sig Någon tienstt Men nu är han medel lös och ber Pappa sicka ått hånåm 2 hundra 50 m. Men han ha ej ennu låfvatt för Söck nu Snella Ida att sicka ått Hånåm hundra marek om du nånsten kan jag För min del kan ej Hjelppa Jag har sjölf svårtt att slippa i genom vi Mår alla bra och är friscka för när varan Pappa ha varitt… (ei luettavaa)… jag vett ej vart man skall ta vegen din Mår C Ahlberg.
[2] Suomalaisena piirilauluna esiintyy säkeistö seuraavassa muodossa:
»Monta on sulla muistettavaa, moni muistaa sinua anna olla sydämessäs — sydämessäs pieni tila minulla.
[3] Jos Antti Ahlberg todellakin luki lapsilleen Dickensiä, kuten Ida Aalberg on muistellut, hän todennäköisesti on lukenut juuri »David Copperfieldiä», sillä se oli jo tuohon aikaan suomeksi käännetty.
[4] Tätä puhetta ei pidä käsittää aivan kirjaimellisesti. V. 1875 Ida ei ollut kotona, mutta silloin ei Suomalaisen teatterin jäsenillä ollut mitään yleistä loma-aikaa. Jo silloin hän sentään puhuu halustaan käydä kotona ja kesällä 1876 hän, kuten kirjeenvaihdosta voi päättää, on kotonaan ja sangen hyvällä mielellä.
[5] Vrt. ensim. luku. Anna Lovisa, Charlotta Ahlbergin sisar, oli naimisissa suutari Strömbergin kanssa.
[6] Runo on kyllä painettu »Oulun Viikkosanomissa», mutta Ismael Kallio ilmoittaa sen tekijäksi vaasalaisen R. Svanljungin.
[7] Puutteellisia kouluopintoja todistavia kielivirheitä ei saa esiin suomalaisessa käännöksessä, joka kuuluu:
Turussa 17 p. helmik.
Hyvä Veljeni!
Kiitoksia paljon tervetulleesta kirjeestäsi, jonka sain tämän kuun alussa ja anna anteeksi etten ennen ole kirjoittanut enkä myös vastannut viimeiseen kirjeeseesi, sinä kai luulet ja sinulla on syytäkin luulla että minä olen kauhean huolimaton ja välinpitämätön kirjoittamisessani, syynä on ollut, (minun täytyy suoraan tunnustaa) että minulla on ollut hyvin hauskaa täällä ja toiseksi on minulla ollut kauhean paljon tekemistä, täytyy tehdä kolme kertaa enemmän kun ollaan yhdessä Oopperan kanssa, joka päivä täytyy mennä Oopperanharjoituksiin joissa täytyy laulaa mukana kuoroissa ja sitäpaitsi Puheosasto. —
Useita uusia osia olen saanut joihin minun pitää perehtyä sillä rouva Aspegrenin pitää keväällä matkustaa Parisiin kehittyäkseen taiteessaan, ja silloin minä saan ruveta näyttelemään useampia hänen osiaan jos vain kykenen. — Viime sunnuntaina esitettiin Lucia Seitsemäs ja viimeinen kerta ja Yleisö juhli kauheasti Emmy Strömmeriä Hulluuskohtauksen jälkeen huudettiin hänet kolme kertaa esiin ja hän sai ottaa vastaan suuren Laakeri seppeleen ja Kukka vihon.
Sunnuntaista viikko täällä oli suuret Naamio huvit ja siellä olivat useimmat Suomalaisen Teatterin jäsenet naamioituina Me esitimme Olympon Jumalia ja Jumalattaria mukana ei olleet vain oma väki vaan vieraitakin, me pukeuduimme Teatterissa ja sieltä menimme sitten kaikki Seurahuoneelle kun astuimme Salonkiin niin kulki ensiksi Jupiter puolisonsa Junon kanssa sitten Mars ja Minerva, sitten Venus ja Apollo ja Neptunus ja Ceres, Minä olin Flora Kukkaisjumalatar, minä olin kokonaan kukkien peitossa ja minulla oli kukkakori kädessäni minun parini oli Merkurius Herra Anderson y.m, siellä oli kauhean ahdasta sillä siellä oli 1,200 ihmistä hyvin hauskaa siellä oli Tohtori Bergbom oli myöskin siellä. Viime maanantaina olin Bangénilla, Stafva kuulutettiin viime sunnuntaina ensi kerran Masinisti Lindholmin kanssa hän lähettää sydämellisiä terveisiä sinulle —
Turusta matkustaa Suomalainen Teatteri Poriin, me avustamme vielä Oopperassa Fra Diavolo joka tänään esitetään ensimäinen kerta se menee neljä viisi kertaa, minä luulen että ensi viikolla lähdemme täältä. — Minulle tulee kovin ikävä Turkua sillä minulla on ollut hyvin, hyvin hauskaa, sillä me asumme erinomaisen siistissä perheessä, heillä on kolme täysikasvuista lasta jotka ovat hyvin hauskoja ja kilttejä. — Ei nyt minun täytyy lopettaa kirjeeni, koska paperi loppuu. Sano Strömbergin väelle ja Axelille Anni ja Janne Kerkkoselle ja Kilpisen Tytöille kauhean paljon terveisiä ja tervehdi myös täti Johannaa (Johanna Liljeroos, ruokapaikan pitäjä, jonka luona Oskar Ahlberg ja Idakin olivat asuneet Hämeenlinnassa.) ja sano että hän saa kirjoittaa jonkun rivin R:lle kirjeessäsi sillä ei hän välitä sanonko minä vai olenko ilman. Hyvästi voi hyvin toivottaa sisko Ida. Ole kiltti ja kirjoita minulle 2-3 viikon perästä ja osoita sitten Poriin, sillä sinä et voi kirjoittaa ennen kuin minä tiedän varmasti koska me matkustamme.»
[8] Suomeksi: »Kuinka voimakas onkaan ihmistahto, kun se käy käsi kädessä nerouden kanssa! Niin voi sanoa se, joka näki Sinut näyttämöllä ensi kerran esiintyessäsi kappaleessa »Lemun rannalla». Se oli, jos itse muistat, »Otavan salonkiin» järjestetyssä teatterissa; siellä näin sinut niin pelokkaana ja väkinäisesti elehtivänä: sillä taiteen maailma oli sinulle vielä ahdas. Tunnuit minusta levottomalta kuin kaarnanpalanen, jota aalto kuljettaa vaahtoisessa joessa. »Mitähän tuostakin lapsesta tulee?» minä hiljaa kysyin itseltäni. Kului vuosi ja näin Sinut uudelleen samalla näyttämöllä, mutta niin muuttuneena, että minua alkoi hävettää — ja toivon Sinun antavan minulle anteeksi, jos itse muistat hurmaavan »Jane Eyresi».»
[9] Kaarola Avellan on kertonut, että Ida myöhemminkin, koska tiesi itsellään olevan verraten leveän suun, koetti puhua »supukkasuulla».
[10] Julia Blåfieldille, joka tiedusteli syytä, miksi Ahlberg nimi muutettiin Aalbergiksi, näyttelijätär on kertonut tehneensä sen siksi, että Suomalaisessa teatterissa oli ollut toinen samanniminen henkilö. Tämä selitys ei pidä paikkaansa: Axel Ahlberg liittyi teatteriin vasta pari vuotta nimenmuuton jälkeen.
[11] Bruno Böökin sanotaan harjoituksissa pilkanneen entistä morsiantaan huutamalla tavan takaa saksalaisen »ach» huudon säestykseksi Ida Aalbergin käyttämille interjektsioneille.
[12] Ibsenin päivällisillä, kertoi Vasenius, moitti August Lindberg Sonnenthalin Hamletia liiasta huutamisesta. Vasenius vastasi: »Luulen uskaltavani väittää, että Shakespearea ei voi esittää huutamatta», johon Lindberg: »Protesteeraan näyttelijäammatin nimessä.»
[13] Kiihkoruotsalainen »Helsingfors» lehti sentään piti ylläolevaa tunnustusta liian suurena ja kirjoitti »Dagbladin» arvostelun johdosta vastalauseen otsakkeella: »Iljettävää fennomanian imartelemista» soimaten »Helsingfors Dagbladia» siitä, että tämä Ida Aalbergin vuoksi, jolla sentään lienee ollut yhtä ja toista opittavaa, kuten lehti sanoi, oli unohtanut »ne tunnustetut, ensiluokkaiset näyttämötaiteilijat, joiden on nähty esiintyvän ruotsalaisella näyttämöllämme».
[14] Ida Aalbergin myöhäisemmän vakuutuksen mukaan Emilie Bergbom jo ensi tapaamassa 1874 oli vaikuttanut tutkivalta ja epämiellyttävältä lapselliseen teatteriin pyrkijään.
[15] Björnsonin tendenssinäytelmä, jossa runoilija vaatii mieheltä yhtä suurta puhtautta kuin naiseltakin. Svava on siinä naispuolinen pääosa.
[16] Kirjeessään 3.XII.1883 Ida Aalberg kertoo Bertha Forsmanille olleensa muutamien Björnsonin läheisinten ystävien seurassa, kun tämä luki »Yli voimain» näytelmänsä. »Oli kuin koko tunturi olisi tullut ylitsemme ja murskannut meidät. Hän oli itsekin niin mielikuvituksensa lumoissa, että vain vaivoin kykeni hallitsemaan itseään.» —
[17] Runon sulosta ei suorasanainen käännös antaisi aavistustakaan. Siinä kerrotaan Tuhkimosta, joka haltian armosta pääsi tanssiaisiin hoviin ja johon prinssi rakastui. Hän katosi yhtäkkiä, mutta häneltä jäi toinen kenkä, jossa oli nimikirjaimet I ja A. Niiden avulla voi rakastunut prinssi löytää kengän omistajan, joka silloin on kohoava kuninkaalliseen arvoon ja vaatimattomuudeliaan, kauneudellaan ja loistollaan tulee hän, matalan majan lapsi, tuottamaan paljon iloa.
[18] Kesällä 1885 Suomessa Venäjän keisarinnalle annettiin lahjaksi vene. Se tehtiin monin juhlallisuuksin. Ida Aalberg tuli kotimaahan ja oli mukana lahjaa jätettäessä. Hän ei kuitenkaan, kuten Neiglick häijysti ennustaa, ollut uimapuvussa, vaan esiintyi lausujana keisarillisille.
[19] On todennäköistä, ettei Ida Aalberg ollut mistään oppinut näitä sanoja, ne ehkä olivat muodostuneet Rossin opetuksien perustuksella. 1889 hän Lauri Kivekkäälle kirjoittamassaan kirjeessä siteeraa rva de Staëlia, jota hän siihen aikaan luki saksalaisena käännöksenä ja jonka kirjasta sanoi löytäneensä sanat: »Olemisen ainoana tarkoituksena on tehdä itsensä arvolliseksi kuolemattomuudelle. Onni ja onnettomuus ovat vain keinoja tämän tarkoitusperän saavuttamiseksi.»
[20] Politiken, Edvard Brandesin lehti, julkaisi vasta syyskuussa 1885 kirjoituksen, jonka »det unge Finlands talentfulde Kritiker», »nuoren Suomen kyvykäs arvostelija», Hjalmar Neiglick, oli keväällä Ida Aalbergin suositukseksi lähettänyt.
[21] Nimien suomalaistuttaminen, joka nykyisin on yleisimmin tapahtunut Snellman-päivänä, ei ollut J.W. Snellmanin mieleen. »Vai niin, maisterikin on muuttanut isänsä nimen», ärähti hän kiivaasti eräälle 1876 nimensä muuttaneelle. »Ei, herra senaattori, muutin vain omani», tämä vastasi.
[22] Todennäköisesti Ida Aalberg oli Kööpenhaminassa nähnyt jonkun »Erotaan pois» esityksen. Hänen Tanskassa ollessaan kappaletta siellä esitettiin.
[23] Ibsenistä tiedetään mainita, ettei hän ollut tarkka siihen nähden, miten hänen draamojansa käännettiin muille kielille. Bergbomilta hän kuitenkin vaatii, että Hedda Gabler-käännöksen on oltava »kultiveerattua ja luonnollisia puhekieltä» eikä »kankeata kirjakieltä». »Edellytän, että suomessakin tehdään ero noiden kahden välillä», hän sanoo.
[24] Duse tuli vähäistä myöhemmin, mutta hänen menestyksensä Skandinaaviassa ei koskaan tullut kovin suureksi; hänen myöhempi käyntinsä Tukholmassa muodostui melkeinpä fiaskoksi.
[25] »Elinan surmia» esitettiin kiertueella Harald Molanderin muovailemana laitoksena, jossa Kirsti oli vielä paljon keskeisempi henkilö kuin Numersin draamassa.
[26] Vapaaherra Uexküll-Gyllenbandin oikea käsi kuuluu olleen viallinen. Hän kirjoitti niin vaikeata käsialaa, ettei Ida Aalberg osannut sitä aina lukea. Senvuoksi Ida Aalberg sai joskus kopioida miehensä ajatustuotteita — tai ehkä vapaaherra saneli parhaita keksintöjään vaimonsa elämänohjeiksi ja opetukseksi. Tässä tyypillinen näyte vapaaherra Uexküll-Gyllenbandin nuoruudenfilosofiasta ja samalla Ida Aalbergin tavasta kirjoittaa saksankieltä:
»Ûber praktische Lebensführung.
Thesen.
1) Praktische Lebensführung ruth auf begriff und Thatsachen der Handlung.
2) Handlung ist blosser Schein und umgekehrt.
3) Daher: Handlung grundet sich auf glauben.
4) Zwischen Handlung und glauben besteht ein Bestimmungsverhältniss.
5) Wenn Handlung den glauben Bestimmt so ergiebt das die praktischgebundene (religiös-moralische) Lebensführung.
6) Im umgekehrten Fall ergiebt sich die ungebundene (scheinbar, bloss äusserlich freie, im grunde aber die innerlich) freie Lebensführung.
7) Die praktische Lebensführung grundet sich auf den religiös gebundenen Glauben. Die freie Lebensführung auf den Freiheitsglauben.
8) Glauben ist nur durch glauben zu überwinden (also: religiöser Glaube nur durch Freiheitsglauben. Gott nur durch reine Freiheit.)
9) Handlung und praktisch gebundene Lebensführung sind bloss äusserlich. Freiheitsglauben und freie Lebensführung sind rein innerlich.
10) Das princip der praksis ist äusserlich. Geld.
11) Das princip einer freien Lebensführung ist rein innerlich. Werth.
12) Geldwerth und reiner Werth (Werthung, Werthgeld) stehen gegen einandern.
13) Handlung und glaube scheinen gegensätze; sind aber gegenkräfte.
14) Geld und Werth scheinen blosse gegensätze, sind aber gegentheile.
15) Daraus ergiebt sich begriff und Thatsache der Entwerthung (äusserlich) und der Ûberwindung (innerlich).
16) Verwechslung zwischen beiden.
17) Blosse Entwerthung ist noch keine Ûberwindung.
18) Ûberwindung ist umgekehrt: — schon (auch, zugleich) Entwerthung.
19) Lebensentwerthung und Lebensüberwindung und deren Verhältniss (Entleben, verleben, durchleben.)
20) Daher: ist (praktische) Lebensfuhrung an (Philosophische) Lebensreinigung gekniipft.
21) Philosophie erhält ihren praktischen Werth und umgekehrt liegt in allem und jedem praktischen schon ein philosophisches Moment.»
[27] Jos vapaaherra Uexküll-Gyllenbandin merkillisestä persoonallisuudesta joskus tulevaisuudessa kirjoitetaan erikoinen kuvaus, voi käydä ilmi, että yksin hänen eetillisessä filosofiassaankin on osaksi samaa venäläistäkin henkeä, joka ilmenee elämän ikuisten eetillisten probleemien käsittelemisenä esim. Tolstoin ja Dostojevskin taiteessa ja joka on niin etäällä länsimaisesta aktiivisen toiminnan ja kommersialismin kyllästyttämästä hengestä. — Joka tapauksessa Stanislavskin ohjaustaide oli Ida Aalbergin viimmeisenä elinvuotena hyvin läheistä vapaaherra Uexküll-Gyllenbandille ja oli todennäköisesti ollut aikaisemminkin. Kun Ida Aalberg ohjasi »Ikuisen taistelun» Kansallisteatterissa kevätkaudella 1910, tapahtui se, niinkuin melkein kaikki muukin hänen ohjaustyönsä, vapaaherra Uexküll-Gyllenbandin tarkan valvonnan ja yhteistoiminnan avulla, ja esim. semmoinen keino kuin kukkien asettaminen riviin pitkin näyttämön parrasta, jota keinoa »Ikuisessa taistelussa» käytettiin, on Stanislavskin myöhemmän taiteen eräitä tyypillisimpiä keinoja. Vuonna 1914 Ida Aalberg ehdotti omalle seurueelleen nimeksi: »Studio», mutta nimen oli kai vapaaherra Uexküll-Gyllenband löytänyt Moskovasta, missä sitä käytettiin Taide-teatterin kokeellisesta osastosta. Kansan Näyttämöllä keväällä 1918 vapaaherra Uexküll-Gyllenband ohjasi erään operetin, jossa hän sekä säveltäjän että näyttelijäin että arvostelijain ihmeeksi pani nykyaikaiseksi suunnitellussa toiminnassa henkilöt käyttämään Pierrot-pukuja ja antoi esityksen aikana valojen palaa katsomossa — tuommoiset ideat ovat tunnusmerkillisiä V. Meyerholdin ohjaustaiteelle. Tutkimus voisi epäilemättä keksiä yhä lisää yhtäläisyyksiä vapaaherra Yexkull-Gyllenbandin ja moskovalaisen ohjaustaiteen välillä tämän vaikutelmien vastaanottamisen ehdottomasti silti vähentämättä hänen saavutustensa arvoa. — Ida Aalbergin eläessä vapaaherra Uexküll-Gyllenband peittelemättä sanoi ihailevansa moskovalaista ohjaustaidetta, kaikki muu oli joko raakaa tai valheellista. Että hänen ihailunsa Stanislavskin taidetta kohtaan myöhemmin kävi vähäisemmäksi, johtui siitä, että hän Ida Aalbergin kuoltua saattoi puhua peittelemättömämmin vaimovainajansa taiteesta, joka oli hänestä paljon yläpuolella Moskovan Taide-teatterinkin saavutuksia. Kun tämän kirjan kirjoittaja vähän ennen vapaaherra Uexküll-Gyllenbandin kuolemaa tapasi hänet Helsingin kadulla, syntyi pitkä keskustelu, jossa vapaaherra m.m. lausui: »Moskovassa on luotu oikeata taidetta, mutta vain perin rajoitetulla alalla. Vaimoni taiteen ohella se kuitenkin on ainoata oikeata näyttämötaidetta, mitä maailmassa on nähty.» Luonnollisesti hän tällöin Ida Aalbergin taiteesta puhuessaan tarkoitti vain Ida Aalbergin myöhempää taidetta, joka oli syntynyt yhteistoiminnassa hänen itsensä kanssa.
[28] Jo 1898 vapaaherra kirjoitti »Hedda Gablerista»; »Man muss es still führen und innerlich motivieren. Man muss vor allem den Selbstmord innerlich motivieren, dass es verständlich wird und zugleich ergreift, erschüttert, Mitgefühl, Mitleid und Interesse erweckt.» —
[29] Dusella oli Hedda Gablerina varsinkin Berlinissä tavaton menestys. Joku kriitikko kuitenkin on huomauttanut, ettei italialainenkaan näyttelijätär esittänyt Ibsenin Heddaa, vaan omaansa, Dusellekin muodostui loistokohdaksi Lovborgin käsikirjoituksen polttaminen, jonka kohdan näyttelemisestä on varsin yksityiskohtaisia kuvauksia.
[30] Taiteellisista kysymyksistä keskustellessaan vapaaherra Uexküll-Gyllenband puki mielipiteensä kernaasti kaavaan: ensiksi — — —, toiseksi — — —, kolmanneksi — — —, neljänneksi — — — j.n.e. Tuommoinen väitelmien esittämistapa oli hänelle hyvin karakteristinen ominaisuus ja on eräs niistä piirteistä, joiden mukaan »Kansa ja teatteri» artikkelia voi pitää hänen kynästään lähteneenä.