Från Åbo res Finska Teatern till Björneborg, vi biträder änny Operan Fra Diavolo som i dag ges första gången den kommer att gå fyra fem gångor, jag tror att vi res i nästa vecka härifrån. — Rysligt ledsamt får jag efter Abo för jag haft mycket, mycket roligt, förty vi bor uti en utmärkt hygglig familj, di har trenne fullvuxna barn mycket trefliga och snälla. — Nej nu måst jag sluta mitt bref, efter pappret blir slut. Hälsa så rysligt mycket till Strömberg's och Axel Anni et Janne Kerkkonen, Flickorna Kilpinen och hälsa moster Johanna och säg att hon kan skrifva några rader till R. in i ditt bref, nog skall jag sedan ge det åt honom för intte bryr han sig om jag säger eller ej. Adjö må väl dett önskar syster Ida.
Var snäll och skrif åt mig efter 2'3 veckor och addressera det sedan till Björneborg förty du kan intte skrifva föryt när jag ej vet säkert när vi res —»[7]
Turusta Puheosasto siirtyikin Poriin. Täällä nuori aloittelija sai ensimmäisen itsenäisen tehtävänsä. Vilho matkusti ulkomaille, ja teatterin johto uskottiin entiselle pedagogille Ismael Kalliolle, johon Ida Aalberg oli tutustunut jo aikaisemmin Janakkalassa, missä Kallio oli ollut kesää viettämässä. Kallio kuitenkin sairastui ja näki katkeroituen, että johtajalle kuuluvia toimia annettiin hoitaa nuoren Edvard Törmäsen, »lapsen», kuten närkästynyt vanhempi näyttelijä hänestä Bergbomille kirjoittaa.
Mikä oli Ida Aalbergin ensimmäinen osa? Eräs 1890-luvulla Ida
Aalbergille omistettu ylistysruno alkaa seuraavin säkeistöin:
»Hur stark är icke ändå människoviljan,
När hon med snillet vandrar hand i hand!
Så kan den säga, som såg Dig på tiljan
För första gången i »På Lemos strand».
Det var om sjelf Du minnes, den teater,
Som inredd var i »Otava-salong»;
Där såg jag Dig så rädd, med tvungna later:
Ty konstens verld var än för Dig så trång.
Du tycktes mig orolig, liksom flarnet,
Som böljan drifver fram å skummig elf;
»Hvad månde också bli af detta barnet?»
Jag tänkte då i tysthet för mig själf.
Ett år förgick, och då jag såg Dig åter
På samma tilja, så förändrad här,
Jag blygdes smått — och hoppas Du förlåter
Om själf Du mins Din tjusande 'Jane Eyre'.»[8]
Runo on tiedonantajana kyllä varsin epäluotettava. Niinpä Ida Aalberg näytteli »Jane Eyreä» vasta 1879 eikä tuossa osassa milloinkaan esiintynyt Porissa. Hän on kuitenkin saattanut, kuten itsekin myöhemmin on muistellut — ellei nyt muisteleminen ole johtunut juuri tästä runosta — esiintyä ensi kerran »Lemun rannalla» kappaleessa, vaikka paikkakunnan sanomalehdet eivät tietäneet siitä mainita mitään. Ainoa nimeltä mainittu henkilö K.G. Rosendahlin vähäisessä isänmaallisessa laulunäytelmässä oli Aug. Aspegren, jonka sanotaan olleen hyvä korpraali Knall. Sensijaan voidaan pitää varmana, että Ida Aalberg Porissa joutui esiintymään kappaleessa »Erehdykset eli promotioonimuistoja», sillä »Satakunta» kirjoitti: »Herra Tavaststjernan musiikki antoi puheosille miellyttävää vuoroa, ja nuori neiti Ahlberg otti tällä näyttämöllä ensimäisiä vähän arastelevia askeleitaan.»
Seuraavina kuukausina eivät sanomalehdet sisältäneet mitään tietoja Ida Ahlbergin näyttelemisestä, mutta luultavasti hän oli esiintynyt, koska Ismael Kallio Bergbomille lähettämässään kirjeessä sai syytä seuraavaan purkaukseen: »Minä en ymmärrä mistä hän on saanut semmoisen teeskennellyn lausumatavan scenillä, jota näkyy hänen olevan hyvin vaikea jättämään ja jota hän ei kumminkaan käytä jokapäiväisessä puheessaan. Arvelin hänen antaa yksityisesti lukea osansa Perjantaina, mutta kuten muistanet, nimitin viime kirjeessäni, etten ollut oikein terve viime päivinä.»[9] Ja hän sanoo samassa kirjeessään vielä: »Mitä Preciosan antamiseen tulee, niin täytyy minun huomispäivänä koettaa Ahlbergin lausumista Preciosana. Hän on lukenut osan rouva Aspegrenin edessä, siitä saan nähdä, jos hän siihen sopii, jollei, saapi Tötterman koettaa.»
Preciosana Ida Aalberg esiintyi ensi kertaa Oulussa. Sanomalehdet eivät puhuneet hänestä mitään, mutta Oskari Viilto, joka oli palannut teatteriin, kirjoitti suorituksesta Bergbomille: »Hän oli mielestäni sangen viehättävä, etenkin ensimäisessä näytöksessä, jossa oli ehtinyt paremmin kypsyä; epätasaiset liikuntonsa tulevat varmaan aikaa voittaen sulavammiksi.» »Preciosassa» on nimiosan esittäjällä myöskin laulunumeroita, ja on omituista, että Vilho saattoi antaa niin suopean arvostelun, sillä erään toisen asian yhteydessä hän tiedoitti teatterin johtajalle: »Ahlbergilla sanotaan olevan niin huono gehöri ettei juuri kelpaisi laulamaan Taalaan kesäöillä.»
Sanomalehtien taidearvostelut olivat tähän aikaan luonnollisesti niukkoja ja vähän sanovia. Lehdet ilmestyivät maaseutukaupungeissa harvoin, ja on ymmärrettävää, kun tällaisen pienen lehden arvostelija kirjoitti, että »viikkolehden ei sovi kaikkia esiintyjiä arvostella». Eräs toinen arvostelija taas avoimesti ja vaatimattomasti tunnusti, ettei hän »korkeampaa taidetta lainkaan ymmärrä». Syksyllä 1875 Ida Aalberg sai Porissa, missä teatteri uudelleen vieraili, pari lyhyttä mainintaa. Tyttöosassaan »Gringoiressa» hänen näyttelemisessään sanottiin ilmenneen »viehättävän naivitetin» ja tunnustettiin, että »Ahkeruus ja innokkaisuus on johtanut neiti Töttermanin edemmäksi taiteen pitkällä tiellä, neidit Hellsten ja Ahlberg ovat voittaneet ensimäisen ujoutensa ja pelkonsa.» Mutta myöskin pääkaupungin lehdillä oli varsin vähän sanomista, kun puheosasto vuoden lopulla pistäytyi sinne. Suomalaisuutta suosiva »Morgonbladet» kirjoitti laajemmin ja paremmin kuin »Uusi Suometar», mutta »Helsingfors Dagblad» ja »Hufvudstadsbladet» eivät sanoneet mitään. »Morgonbladet» tiesi kertoa Ida Ahlbergistakin, että kappaleessa »Onhan pappa sen sallinut» »neidit Ahlberg ja Stenberg voittivat yleisön suosion esiintymisensä naturalismilla», ja »Uusi Suometar» arvosteli, että v. Moserin »Yhdistysjuhlassa» »neidet Savolainen, Hellsten ja Ahlberg sekä herrat Lundahl ja Leino suorittivat tehtävänsä tyydyttävästi.» »Preciosasta» »Uusi Suometar» kirjoitti: »Päähenkilönä näytteli neiti Ahlberg sangen suloisesti, ja ylimalkain sujui esitys hyvin.»
Jo vuoden 1875 arvosteluista voi nähdä, että Ida Aalberg oli yksi niistä tuhansista näyttelijöistä, jotka ensi menestyksestään, tai oikeammin: osakseen tulleesta suosiosta, saavat kiittää nuoruuttaan. Nuoruuttaan ja nuorekasta suloaan hän näytti yleisölle, kyky ja taide olivat vielä tulevaisuuden huomassa. Hän oli vielä melkein lapsi, ellei iältään, niin ainakin ulkonaiselta olemukseltaan. Kaarola Avellanin, joka kesällä 1876 Kuopiossa liittyi Suomalaiseen teatteriin, oli vaikeata uskoa, että Ida Aalberg olisi silloin ollut jo kahdeksantoista vuoden ikäinen. Hän oli pitkä ja laiha tyttö, hänellä oli suuret siniset silmät, seurassa hän ei puhunut paljoa, ja yleensä häntä pidettiin sangen yksinkertaisena, melkeinpä tyhmänä. Kerrotaan Kaarlo Bergbomin kuulleen moitteita siitä, että hän salli moisen pikku hanhen olla teatterissa. Vuosi 1876 ei tuonut mitään sanottavaa muutosta. Suomalainen teatteri vaelteli sangen paljon ja Ida Aalbergista kerrottiin perin vähän. »Pietarin Lehti» sai »Puolan juutalaisen» johdosta todeta, että »neiti Ahlberg on sievä tyttö», ja viipurilainen »Ilmarinen» näki hänet »hyviä toiveita» antavaksi kertoen lisäksi: »Neiti Ahlbergin kieli on erittäin ihanan sointuista ja viehättävää.» Vuoden lopulla hämeenlinnalainen lehti sanoi hänen jo liikkuvan ja toimivan näyttämöllä »ihan moitteettomasti».
Vuonna 1876 Ida Ahlberg näyttää muuttaneen nimensä kirjoitustapaa. Tämän jälkeen hän oli Ida Aalberg. Samana vuonna joukko ylioppilaita Helsingissä muutti ruotsinkieliset nimensä suomalaisiksi, m.m. Lauri Kivekäs. Oliko nuoren näyttelijättärenkin nimenmuutos suomalaisen kansallishengen ilmaus?[10] Jos niin oli, oli se ainoa näkyvä ja varsin puolinainen ilmaus suomalaisuuden vaikutuksesta Ida Ahlbergiin. Jäljellä olevat ruotsinkieliset kirjeet vuodelta 1876 osoittavat melkein yhtä naivia tyttöä kuin kirjeet vuodelta 1875, joissa kaikki aatteellisuus on kaukana, mutta joissa tyttömäisesti lörpötellään elämän pikku tapauksista. Ainoa merkki, josta voi päätellä, että Ida Aalberg jo 1876 pyrki eteenpäin taiteessa, on ruotsalaisen kirjailijan Alfhild Agrellin uudenvuoden päivänä 1877 kirjoittama kirje. Se osoittaa, että Ida Aalberg oli tutustunut häneen ja tutkinut osaa, jota hän vasta monta vuotta myöhemmin joutui näyttelemään, nim. Violan osaa Agrellin näytelmässä »Pelastettu». Alfhild Agrell kirjoitti: »Hyvä neiti Alberg!
Tämmöisenä päivänä, jolloin kernaasti tekee tilinpäätöksen, tunnen tarpeen kaiken leikinkin ohella sanoa Teille vakavan sanan ja kiitoksen yhteistyöstämme syksyllä. Kiitos siitä, että niin täysin ja lämpimästi antauduitte Violan osaan. Se osoitti syvempää rakkautta kuin paljas mieltyminen hyvään osaan. Luulen että Teidän voimanne karaktäärinäyttelijänä piilee juuri tuossa kyvyssä antaa itsensä.»
Vuosi 1877 kului sekin melkein lopulleen tuottamatta mitään suurempaa voittoa. »Pietarin Lehti» jatkoi edellisten vuosien virttä arvostelemalla »Orposisaruksia»; »Orposisarukset olivat neiti Aalberg ja herra Törmänen, jotka kumpikin suorittivat osansa tyydyttävästi. Semminkin oli neiti Aalberg hyvin sievä ja miellyttävä.» Vuoden lopulla teatteri tuli taas kerran Helsinkiin, ja silloin esiintyi Ida Aalbergin nimi useamminkin sanomalehdissä. Niinpä »Morgonbladet» tiesi kertoa, että huvinäytelmässä »Enon rahat» neiti Aalberg oli »avioliiton solmijatar, joka ansaitsi suuren menestyksensä» ja että »vanhastaan tuttu »Kukka kultain kuusistossa» on niin järjettömän naivi, että se meidän aikanamme tuntuu vieraalta ja jää vaille mielenkiintoa, mutta nyt se saavutti huomiota neiti Aalbergin rakastettavan ja hienon näyttelemisen vuoksi», ja lisää jälkimmäisen kappaleen johdosta Ida Aalbergia tarkoittaen: »Tänä iltana hän voitti kaiken, mitä aikaisemmin olemme häneltä nähneet; häntä palkittiin esiinhuudolla.» »Uusi Suometar» kirjoitti, että kappaleessa »Ohdakkeet ja laakeri» Ida Aalberg oli ollut »reipas nuori poika, onnettoman kuvanveistäjän veli» ja Kiven »Karkureissa» »suloinen ja sievä» ja kiitti »Enon rahojen» johdosta »siitä reippaasta tavasta, jolla hän toimittaa Paulinen osan» ja yhtyi »Morgonbladetin» mielipiteeseen arvostellessaan »Kukkaa kultain kuusistossa».
Oltuaan kolme vuotta Suomalaisen teatterin palveluksessa ja juuri täytettyään kaksikymmentä vuotta Ida Aalberg yhtäkkiä saavutti menestyksen, joka kohotti hänet näyttelijänä korkeammalle tasolle tai ainakin painoi hänen nimensä paremmin teatteriyleisön tietoisuuteen. Unkarilaisen »Kylän heittiön» ensi-illassa 5/XII 1877 Ida Aalberg sai Borishan osaa esittäessään tilaisuuden voimakkaisiin tunnepurkauksiin ja saavutti ehdottoman menestyksen. Yksin »Hufvudstadsbladetkin» esitti hänet nyt lukijoilleen nuorena, suloisena näyttelijänä ja »Helsingfors Dagblad» kirjoitti: »Ida Aalbergilla on samalla kertaa sekä harvinaisen kaunis vartalo että syvä tunteellisuus, jonka ohella ääni ja lausuminen hämmästyttävät puhtaudellaan ja sulollaan.» »Uusi Suometar» sanoi: »Neiti Aalberg veti kuitenkin kaikista kappaleessa esiintyvistä henkilöistä suurimman mieltymyksen puoleensa, ja täydestä syystä, sillä hänen esityksensä oli puhdas, hieno ja tunteellinen ja hän oli todellakin viehättävä Boriska.» Huomattavin sentään on »Morgonbladetin» arvostelu, jossa sanottiin: »Neiti Aalbergin sisäinen ja puoleensa vetävä naisellisuus yhtyi miellyttävästi varmempaan pyrkimykseen ja suurempaan draamalliseen energiaan kuin mitä aikaisemmin olemme voineet hänessä havaita.» Puhe »puoleensa vetävästä naisellisuudesta» ja »draamallisesta energiasta» osoittavat arvostelijan olleen joko onnellisen sanojen valitsijan tai suorastaan erinomaisen tarkkanäköisen henkilön. Yleinen arviointi Ida Aalbergin kyvystä, jonka lehti vähän myöhemmin julkaisi, oli paljon merkityksettömämpi, siinä puhuttiin »yksilöllisestä käsityksestä», joka tuskin on, Ida Aalbergiin sovitettuna, ollut totta, ja »sangen suuresta välittömyydestä», joka on ollut tärkeätä ja totta, ja onnistumisen »rajoitetusta alasta», joka puhe tuskin on ollut täysin perusteltua V. Soinin »Kevään oikkujen» yhteydessä, jolloin arviointi annettiin.
Kevätkaudella 1878 sanomalehtiarvostelu ei sano Ida Aalbergin taiteellisesta esiintymisestä mitään erikoista tai uutta. Merkitään vain edelleen, että hänellä on kaunis ääni ja että hän puhuu hyvää suomea.
Vuosina 1875—1878 sekä suomalaisuuden henki että Kaarlo Bergbom, ainakin käytettävissä olevista tiedoista päättäen, ovat olleet verraten merkityksettömät Ida Aalbergille. Suomalaisuuden henki tuskin on häntä kannustanut hänen pyrkimyksissään, ja Kaarlo Bergbom olisi tuskin voinut vaatia itselleen, vaikka olisi ollut työssä mukanakin, osuutta niihin vaatimattomiin menestyksiin, joita Ida Aalbergilla näinä vuosina oli.
Eräästä Oskar Ahlbergin kirjeestä kesältä 1877 näkyy, että sisar tuohon aikaan oli ollut epävarma, kannattiko hänen jatkaa valitsemaansa uraa. Ida Aalberg oli keväällä luvannut luopua teatterista ja aikonut ruveta elämään tätinsä Anna Lovisa Strömbergin perheessä, koska ei tahtonut olla vanhempainsa kodissa. Kun hän kuitenkin uudisti välikirjansa, sai kiihkeä veli aiheen syyttää sisartaan kevytmielisyydestä ja »Faustin» Valentinin tavoin puuttua tämän yksityisiin suhteisiin. »On tapana ollut sanoa», Oskar Ahlberg kirjoitti, »että rakkaus tekee sokiaksi, mutta mitä sinun rakkautes on, sitä osoittaa sinun kaikki rakkauden historias. Mitä minä kumminkin tiedän sinun kaikista ihailioistasi on niitä ollut koko kosolta, siis yks mennyt toinen tullut. Niitä on minun tietääkseni hyvin useassa kaupungissa. Päähenkilöt ovat kai olleet Törmänen, Borg ja nyt viimeksi Böök.» Viimeksimainittuun varsinkin Oskar Ahlberg kohdisti suuttumuksensa ja lausui sisarelleen ankaran kirjeensä lopulla: »Näistä asioista en nyt tällä kertaa enään mainitse mitään, mutta sen sanon, että se kultainen päivä vielä koittaa, jolloin huomaat itsesi olevan väärällä tiellä ja luot silmäyksen menneeseen elämääsi. Nyt lopetan tämän kirjeeni lauseella: Katso eteesi, ettet lankea!»
Edvard Törmänen oli melkein yhtä nuori sekä iältään että näyttelijänä kuin Ida Aalberg. Hän oli saanut melkeinpä ylioppilassivistyksen ja Suomalaiselle teatterille hän oli tärkeä ennen kaikkea näytelmien suomentajana. Hän tuntuu olleen toivottomasti rakastunut Ida Aalbergiin, koskapa tämä ystävälleen Ida Qvarnströmille kirjoitti ruotsinkielisessä kirjeessään kesällä 1876 m.m.:
»Kysyt, kuinka on minun ja Törmäsen laita? useampia samanlaisia kohtauksia kuin Viipurissa on tapahtunut, mutta minä annoin saman vastauksen kuin silloinkin. Kun hän kuuli, että matkustaisin kotiin, päätti hänkin tehdä niin ollakseen lähempänä minua, vaikka hänet oli loma-ajaksi kutsuttu Savonlinnaan.»
Ja eräässä toisessa kirjeessä hän kertoo rouva Qvarnströmille:
»Tänään esiinnyn ensimmäistä kertaa »Orposisaruksissa» ja vastanäyttelijänäni on Tor! saa nähdä kuinka siinä käy. — — —»
Viimeisinä aikoinaan Suomalaisessa teatterissa Törmänen häpäisi itseään juopottelullaan. Hän kuoli hyvin nuorena.
Asser Borg, tuomiorovastin poika Kuopiosta, oli tutustunut Ida Aalbergiin jo Janakkalan iltahuveissa, joissa itsekin oli ollut näyttelemässä. Hän oli teologi ja tuli papiksi. Ida Aalbergille tämä »suhde» lienee ollut varsin merkityksetön. Berg tuli myöhemmin mielipuoleksi ja heittäytyi laivasta Itämereen, mihin hukkui.
Kolmas Oskar Ahlbergin nimeltä mainitsema »suhde» lienee sentään ollut tärkeämpi Ida Aalbergille.
Bruno Böök oli Suomalaisen teatterin rakastajien ja nuorekasten sankarien esittäjä. Hän oli sivistyneestä perheestä ja näinä alkuaikoina hänen sanotaan olleen ainoan todellisen »herran» teatterissa. Näyttelijänä hän ei erikoisempia saavuttanut ja mikään syvällinen luonne hän tuskin on ollut. Kaarlo Bergbom ei hänestä pitänyt. Kun Bergbom kerran vei Böökin ulkomaiselle opintomatkalle, hän valitti, että tällä oli »ehdoton taipumus sirkukseen ja varieteehen». Bruno Böök oli kyynikko ja juonittelija, joka matkoilla antoi vakavamieliselle Vilholle paljon huolta. Hän harrasti kaikkialla ruotsinmielisten seuraa, saattaen tällä Vilhon valituksiin, vaikka tämä toisaalta voikin erottaa Böökin muista teatterin juonittelijoista toteamalla, että hän oli »liian veltto ajaakseen kirjallista intrigiä».
Ulkonäöltään Böök oli komea ja kaunisvartaloinen mies. Hän esiintyi hienosti ja pukeutui hyvin. Helsingin hienojen naisten sanotaan olleen hyvin hullaantuneita Bruno Böökiin ja juosseen hänen jäljessään. Suomalaisen oopperan »Ragnarökissä», kuten Bergbom hauskasti nimitti lauluosaston loppujuhlaa, annettiin kummankin teatterin jäsenille leikillisessä ohjelmalehtisessä jonkin tanssin suoritus. Bruno Böökille Bergbom siinä keväällä 1879 määräsi tehtäväksi tanssia yhdessä Suomalaisen oopperan Don Juanin esittäjän kanssa »Pas de séduction» tanssin, viettelemistanssin.
Syksyllä 1877 Oskari Vilho kirjoitti Bergbomille m.m., että Edvard Törmänen oli ilmoittanut heti eroavansa teatterista ja että mitkään pyynnöt eivät näytä auttavan. Samassa kirjeessä hän kertoi: »Tuo tunnettu Böökin ja Ahlbergin kurtiisi on täällä Jyväskylässä yltynyt oikein inhoittavan imeläksi. Kyllä heidän jo olisi pitänyt päästä johonkin päätökseen.» Böökin sanotaan olleen kihloissa Ida Aalbergin kanssa ja myöskin on tiedetty kertoa, että Ida Aalberg olisi samanaikaisesti ollut kihloissa menen muun kanssa. Hän ei kunnolla ehtinyt antaa toisen kihloja takaisin kun jo toiselta ne otti, sanotaan. Böök oli kerran Kuopiossa ruvennut valvomaan morsiamensa askeleita ja silloin huomannut, että tällä samana päivänä oli järjestetty kohtaus eräiden toisten nuorten herrojen kanssa. Siitä aiheutui kihlautuneiden välillä kiihkeä riitakohtaus, joka sitten uudistui tavan takaa. Böök rupesi häijyksi ja päästi kyynillisyytensä valloilleen. Helsingissä hän kerran parin toverin kuullen sanoi jotakin hyvin loukkaavaa Ida Aalbergille. Se tapahtui näyttämöharjoituksen aikana, ja Ida Aalberg hyökkäsi kiihtyneenä näyttämölle valittamaan Bergbomille, joka ohjasi harjoitusta. Bergbom puuttuikin asiaan ja vaati, että Böökin oli tehtävä julkinen anteeksipyyntö. »Harjoituksia ei saa häiritä», Bergbom selitti lopuksi.
Seuraavana päivänä odotettiin Böökin julkista anteeksipyyntöä. Se oli lyhyt: »Pyydän anteeksi, että olen häirinnyt harjoitusta.»
Mutta riitakohtausten välillä kihlautuneilla oli sovinnon hetkiä, jolloin loukattu Ida Aalberg suhtautui niin lämpimästi Böökiin, että kohtauksien todistajat olivat aivan kummissaan. He vaihtoivat lemmekkäitä silmäyksiä ja olivat kuin nuoret rakastavaiset ainakin. On väitetty, että kyynillinen Böök tahtoi Bergbomille osoittaa voivansa loukata Ida Aalbergia tämän ottamatta asiaa sen vakavammin.
Kun Ida Aalberg palasi ensimmäiseltä ulkomaamatkaltaan, tuntuivat kihlautuneiden välit väkisin särkyvän. Böök ei kuulu sitä tahtoneen, mutta mikään ei ollut auttanut. He joutuivat seuraavina vuosina vielä sangen usein näyttelemään vastakkain, ja harjoituksissa kerrotaan heidän kiihkeiden draamavuorosanojen lomassa vaihtaneen yhtä kiihkeitä omia vuorosanojaan.
Vielä elämänsä viimeisenä kesänä Ida Aalberg muisteli lämpimästi »nuorena kuollutta, hienoa Bruno Böökiä».
IV.
SAKSALAINEN TEATTERI JA MARIE SEEBACHIN KOULU.
Alkutaipaleella, kuten sanottu, Kaarlo Bergbom yleensä vain etäältä vaikutti perustamansa Suomalaisen teatterin puheosaston elämään ja toimintaan. Teatterilla ei ollut pätevää ohjausta, ja senvuoksi kysyttiin yksityisiltä näyttelijöiltä yritteliäisyyttä ja itsenäistä harrastusta, jos mielivät edistyä taiteessaan. Ammattitaitoa lähdettiin hakemaan ulkomaalaisilta opettajilta, sillä Helsingin ruotsalaista teatteria, vaikka se olikin vanhempi ja seisoi vankemmalla pohjalla, ei haluttu käyttää esikuvana. Jotakin ruotsalainen teatteri kyllä lienee sentään pakostakin antanut suomalaisen teatterin vanhimmille näyttelijöille. Pitkässä polemiikissa, jota hämeenlinnalaisessa »Hämäläinen» lehdessä syksyllä 1874 käytiin näyttelijäin opinnoista, toinen puoli väitti, että Raa-puolisot, ruotsalaisen teatterin suositut näyttelijät, olivat olleet esikuvana suomalaisen teatterin parhaille voimille, Charlotta Raa rouva Aspegrenille ja Frithiof Raa herra Lundahlille. Toinen puoli taas arveli, ettei ruotsalaisesta teatterista ainakaan silloin ollut opettajaksi, ja ehdotti: »Parhaaksi esikuvaksi luulisimme Danein kansallisteatterin, taikka ehkä vielä parhaammaksi Norjan.»
Jo lapsena Ida Aalbergin sanotaan mielineen ulkomaille. Hän oli usein ja hartaasti pyytänyt opettajaansa neiti Tavaststjernaa kertomaan ulkomaanmatkoistaan, ja hänen sanotaan joskus huokailleen vieraista maista puhuttaessa: »Kunpa joskus pääsisi sinne.» Kesällä 1878 toive vihdoin toteutui, Ida Aalberg lähti, saatuaan Porissa lahjanäytännön, Saksaan. Oskar Ahlberg opiskeli siihen aikaan kemiaa Dresdenissä, joka kaupunki tuli sisarenkin matkan päämaaliksi.
Tämä Ida Aalbergin ensimmäinen ulkomaanmatka tapahtui onnellisen tähden alla. Tosin hän koki vaikeuksia ja ikävyyksiä, mutta hän hankki silloin perusteet ammattitaitoonsa, joka myöhemmin kohosi niin korkeaksi, että hänen taiteilija-arvoansa vähäksyvätkään henkilöt eivät ole voineet sitä puolta kieltää.
* * * * *
1870-luvulla sanotaan teatteriolojen Saksassa olleen surulliset. Aikaisemmin koko saksalaisella kielialueella oli ollut vain harvoja hovi- ja kaupunkiteattereita, ja laki oli kieltänyt näyttämötaiteen vapaan harjoittamisen. Mutta 1869 rajoittavat asetukset kumottiin, ja silloin syntyi uusia teattereita kuin sieniä sateella. Tästä oli seurauksena, että näyttelijäin lukumäärä lisääntyi tavattomasti. Saksan-Ranskan sotaa seuranneen inflation jälkeen tuli maahan taloudellinen pulakausi, jolloin teattereitakin alettiin johtaa entistä enemmän liikemiesnäkökohtia silmälläpitäen. Varsinkin nuorempien teattereiden tunnussanaksi tuli vetonumeroiden (»Schlager») keksiminen sekä ohjelmiston valinnassa että näyttelemisessä. Vastaperustettujen lukuisien uusien teattereiden vaikutuksesta oli maahan muodostunut monipäinen näyttelijäproletariaatti, josta voitiin huokealla palkata huonoja voimia näytäntöihin, mutta yleisön houkutukseksi hankittiin näyttämöesitystä kannattamaan jokin suuri nimi, joka tarjosi mahdollisuuksia reklaamiin. Se oli »vierailujen» aikaa. Mistään runoteoksen yhtenäisestä esityksestä ei ollut kysymys, »kukin näyttelijä näytteli omasta puolestaan ja vierailija kaikkien puolesta». Niinpä saatettiin 1880 Nürnbergissä suurimmaksi osaksi uusilla voimilla esittää Schillerin »Kavaluus ja rakkaus» yhden ainoan harjoituksen jälkeen, joka sekin oli kestänyt vain puolitoista tuntia. Se oli tanssia kultaisen vasikan ympärillä, ja eräs saksalaisen teatterin historioitsija on todennut, että 1870-luvulla Saksassa näyteltiin draamaa pintapuolisemmin kuin milloinkaan muulloin.
Hoviteatterit, jotka saivat ruhtinailta raha-avustusta, olivat poikkeusasemassa. Mutta niihin oli muodostunut byrokraattinen hallintojärjestelmä, joka vanhoillisuudessaan vei taiteen ikävyyteen ja homehtumiseen.
Goethe oli teatterinjohtajana vaatinut esityksille yhtenäistä tyyliä. Hän oli ottanut esikuvaksi antiikin juhlallisuuden, tyylitellyn lausunnan ja hitaat liikkeet, jotka myöhemmin johtivat Saksan näyttämöillä mauttomaan liioitteluun ja onttoon paatokseen. Jos Goethea voi pitää saksalaisen näyttämöidealismin perustajana, on Ludwig Schröder, suuri näyttelijä ja teatterinjohtaja, saksalaisen näyttämötaiteellisen naturalismin isä. Schröderinkin sanotaan pyrkineen esityksen yhtenäisyyteen. Richard Wagner oli oopperauudistuksissaan vaatinut sekä yleisön että näyttelijäin määrätietoista kasvattamista. Ja 1874 Meiningenin herttua oli lähettänyt Ludwig Chronegkin johdolla kuuluisan teatteriseurueensa kiertämään maailmaa, seurueen, jonka tarkoituksena oli esittää runoteoksia, eikä yksityisiä näyttelijöitä. Ja vaikka parilla saksankielisellä näyttämöllä saattoi olla etevä ohjaaja, joku Laube tai Dingelstedt, niin 1870-luku oli kuitenkin lähinnä taiturinäyttelijäin aikaa Saksassa. Oli paljon hyviä näyttelijöitä, »tähtiä», »vierailijoita», mutta vähän hyviä teattereita.
Kaarlo Bergbomilta Ida Aalberg sai suosituskirjeen eräälle Saksan tunnetuimmista »tähdistä», Marie Niemann-Seebachille. 1870-luvulla tämä lienee ollut kuuluisin kaikista saksalaisista naisnäyttelijöistä, ja vaikka hänen maineensa myöhemmin himmentyi, on hänellä aivan varmaan ollut annettavana sitä, mitä opintomatkalla oleva Ida Aalberg kaipasi: ammattitaitoa.
Marie Seebach oli traagillisten osien esittäjä, ja vaikka hän vierailunäytäntöjensä vuoksi oli kuulu kautta maan, ei hän kuitenkaan tunnu olleen mikään »kulissienrepijä», joka intohimoisuudellaan olisi vallannut yleisönsä. Hän oli lähes viisikymmentävuotias, kun Ida Aalberg tuli hänen oppiinsa, ja jo paljon aikaisemmin oli saksalainen teatteriarvostelu merkinnyt hänen taiteensa tunnusmerkilliseksi ominaisuudeksi resignatsionin ja elegisen sävyn. 1867 oli Berlinissä kirjoitettu hänen Maria Stuart esityksensä johdosta m.m.: »Koko luonteensa mukaisesti Marie Seebach antoi etusijan kärsivälle, murtuneelle ja raskasmieliselle ruhtinattarelle ja koetti kaiken aikaa herättää katsojan myötätuntoa vangittua ja petettyä marttyyria kohtaan. Ihanan, korvia hivelevän puheensa ja jalon, plastillisen ryhtinsä avulla hän siinä onnistuikin erittäin suuressa määrässä. Tuntui kuin olisi hänellä tulkitsemisessaan ollut perusmotiivina: 'Olen vain varjo Mariasta'.»
Kaarlo Bergbomia on moitittu siitä, että hän ei käsittänyt Ida Aalbergin taipumusta traagilliseksi näyttelijäksi, ennenkuin tämä oli käynyt Marie Seebachin koulua. Marie Seebachille on annettu kunnia Ida Aalbergin oikean alan keksimisestä. Totta onkin, että Bergbom, kuultuaan sisareltaan Ida Aalbergin lukevan saksalaisen opettajansa johdolla vain traagillisia osia, ilmaisi pettymystä ja aikoi ehdottaa, että kuuluisa näyttelijä luettaisi oppilaallaan iloisempia tehtäviä. Mutta mitä Kaarlo Bergbom tuohon aikaan voikaan tietää Ida Aalbergista, kehittymättömästä, oppimattomasta ja lapsellisesta tytöstä. Marie Seebach taas saattoi antaa tulokkaalle traagillisia tehtäviä lähinnä siksi, että hänen oma luonteensa veti niihin. Että hän silloin tämän sielussa tapasi »muutamia omia jänteitään», kuten hän Bergbomille kirjoitti, oli todella onnellinen keksintö.
Vasta Dresdenissä Ida Aalbergissa alkoi näkyä voimakastahtoinen pyrkimys ja luja työtarmo. Heinäkuun 15 p:nä hän kirjeessään vanhemmilleen kertoi opinnoistaan Marie Seebachin luona:
»Minä oon ensimäinen Skandinaavi hänen monista oppilaistaan, ja semmoisena hän kohtelee minua erinomaisen hyvin, voin sanoa paraiten kaikista oppilaista. Oon ollut kutsuttu hänen luokseen kerran osalliseksi yhteen suureen päivällispitoihin, ja hänen luonansa tullut tuntemaan monta Dresdenin mainioimpia henkilöitä. Tänä iltana oon hänen kanssaan kutsuttu hänen sukulaisensa erääseen ranskalaiseen perheeseen. Voin sanoa etten vielä koskaan ole niin ahkerasti työskennellyt kuin täällä, aikani on niin tärkeä, että ei tuntia päivällä voi antaa mennä hukkaan. Monta päivää on mennyt, kun en ole jalallani ulos huoneestani astunut, ainoastaan kieltä tutkinut, en tähän saakka vielä ole tietänyt mitä paljon vaivaa ja ahkeruutta tarvitaan kieltä oppiakseen; kolme ja kaksi kuinka sopii on Rouva Seebachin luona ja joka tunniksi on uutta jonka ensin kotona täydyn kääntää suomeksi voidakseni ymmärtää, sitäpaitsi on mulla 4 tuntia viikkoossa kieltä varten erään neiti Nikolain edessä, vaan ainoastaan tämän kuun loppuun, sillä silloin täydyn jo osata lopun itsekseni tutkia, niin olen päättänyt.» – – –
Joutuessaan opetuksensa välillä vierailumatkoille Marie Seebach kirjoitti oppilaalleen. Lämpimästä sävystä voi päättää, että Ida Aalberg oli voittanut opettajansa sydämen muutenkin kuin skandinaavisuudellaan. Elokuussa 1878 Wykissä päiväämässään kirjeessä Marie Seebach m.m. sanoi:
»Toivottavasti olette harjoittanut Jolanthaa, Kätcheniä ja Luisea ja tutkinut saksan kieltä. — Säilyttäkää kaunis innostuksenne taiteeseen samanlaisena kuin tähänkin asti, jotta opettaminen tuntuisi opettajasta yhtä rakkaalta kuin tähän saakka. — — —»
Ida Aalbergin valtioavun anomusta Marie Seebach puolsi vieläkin kaunissanaisemmin ja lämpimämmin kuin Kaarlo Bergbom. (Siitä huolimatta keisarillinen senaatti hylkäsi tämän anomuksen.) Ja kun Ida Aalberg Marie Seebachin poissa ollessa ilmoitti tälle, että hänen, vastoin aikaisempaa luuloaan, oli lähdettävä Suomeen, kirjoitti opettaja:
»Coburgissa 14. XII. 1878 Ehrenburgin linnassa.
Rakas Ida!
Rivisi ovat minua kovin, kovin hämmästyttäneet. Minäkin olisin iloinnut, jos olisin edes pikaisesti vielä kerran saanut harjoittaa kaikki roolit kanssasi ennenkuin lähdet. Myöskin siitä olisin iloinnut, että olisin saanut antaa Sinulle siunaukseni tielle. Sen teen kuitenkin nyt ja huudan sinulle sydämestäni: onneksi olkoon! On aivan oikein, että empien astut suureen tehtävääsi, mutta Sinun taiteellinen lahjakkuutesi, Sinun runollinen mielesi, Sinun rakkautesi taiteeseen, avaavat Sinulle kauniin tulevaisuuden, jos vain ahkerasti edelleenkin pyrit. Herttuallisen perheen ja yleisön puolesta olen täällä saanut osakseni samaa entusiasmia kuin muulloinkin. — — — Toivon, että opetuksestani on Sinulle ollut hyötyä. Kirjoita minulle Helsingistä heti, kun olet näytellyt, ja tervehdä johtajia puolestani mitä parhaiten. Olet tuottanut minulle paljon iloa ahkerana ja lahjakkaana oppilaana. Jumala kanssasi. Rakkaudella syleilee Sinua
Marie Seebach.»
Schröderin edustaman näyttämöllisen realismin traditsioneja kannatti tähän aikaan näyttämöohjaaja Heinrich Laube, joka toi uudestaan saksalaiselle näyttämölle luonnollisen puhetavan. Marie Seebach kuului toiseen koulukuntaan, suuntaan, joka näyttämötaiteilijalta vaati lähinnä suurta tekniikkaa. Idealistisen suunnan edustajalta vaadittiin tähän aikaan näyttelemisessä jaloa arvokkuutta ja kehitettyä puhetaitoa. Hänellä tuli olla hyvin kehitetty ääni, joka intohimoisissa purkauksissa pani »koko talon täräjämään». Marie Seebachin taiteesta kirjoitetut arvostelut osoittavat, että hän taiteilijana eli Weimarin Apollon traditsioneista. Ida Aalberg tutki hänen luonaan eräitä niistä osista, joita hän myöhemmin Suomessa näytteli.
Juhannuspäivänä 1878 vanhemmilleen kirjoittamassaan kirjeessä Ida
Aalberg kertoi elämästään seuraavalla tavalla:
»Dresden 24 p. Kesäkuuta.
Rakkaat Vanhemmat!
Viimeisen kirjeeni varmaan olette saaneet? —
Meillä oli vähän outoa täällä eilen Juhannus iltana, sillä kun sitä juhlaa ei ollenkaan tunneta täällä Sachsissa, niin ei myöskään ei vietetä, kaikki suomalaiset erittäin herrat puuhasivat suuresti että meidän piti mennä kaikki maalle, mutta ei siitä tuumasta tullut mitään, sillä yhdellä oli yksi este toisella toinen, vihdoin päätimme mennä »Grosse Garten'in» suuri komea kuninkaallinen puisto jossa joka ilta on musikki, Rouva ja herra Jächnich olivat »förkelinä» siellä joimme teetä ja viiniä, haasteltiin naurettiin ja kiisteltiin, meillä, minulla ja eräällä Herra Sundqvistilla (Hattulasta) oli suuri riita, hän on nimittäin suuri Svekomaani, johon ei kumppanien oikaisu sanat vielä ole pystyneet, vaan nyt me kaikki olemme päättäneet ruveta suuresti työskentelemään puhdistaaksemme häntä tuosta taikauskosta, vieläpä löimme vetoa että ennenkuin tuleva Juhannus aamu koittaa, niin hän on uudesti syntynyt. Tänään olemme päättäneet mennä Laschewitz'in hyvin kaunis maisema lähellä kaupunkia. Suomalaisia kansanlauluja useesti kuulee, sillä me olemme yhdistäneet »trion» johon kuuluu Minä supraani, Berg [K.G. Berg] Kuopiosta, tenori, ja nuori Biedermann basso. Baronessa Biederman [Ida Aalberg asui v. Biedermannin pensionaatissa, jossa ennenkin oli asunut paljon suomalaisia] on suuri musiikki tuntia, ja hän erittäin ihailee meidän kotimaisia laulujamme, heti kun minä muutin heille hän myöskin tahtoi tulla tutuksi Oskarin [Oskar Ahlberg, joka asui Jänichin pensionaatissa] ja hänen bolagistinsa kanssa. Täällä on hirveän kuuma, erittäin kuin ei ole tottunut siihen, niin tuntee suuren rasituksen, ja on niin pitkä matka Elbelle ja myöskin niin liian kallis ettei tahtois rasita, 50 p kerralta, täällä ei ole niinkuin Suomessa jossa löytyy niin paljon vettä, että ei tarvitse siitä niin pyhänä pitää.» — — —
»Almberg Slöör Wahlström [Suomalaisen teatterin johtokunnan jäseniä] y.m: olivat käyneet Kenraali-Guvernöörin luona ja pyytäneet häneltä minulle suosituskirjeen Venäjän ministerille täällä. Seuraavana päivänä kun kotoa lähdin olin Almberg'in ja Slöör'in kanssa kansliassa tulin esitetyksi ja sain mainitun kirjeen sekä Dresdeniin että Köpenhaminaan. Se kirje tuottaa minulle suuret edut Kuninkaallisessa teaterissa 'vapaa biljetin', pääsyn harjoituksiin, ja tietysti aivan toinen kohteleminen kaikilta, kun olen ministerin suojelun alla. En ole vielä käynyt hänen luonansa, enkä olisi voinutkaan vielä mennä, sillä Neiti Ingman sanoi ett'en voi mennä muuten puettuna heidän kaikkein luoksensa kuin mustalla silki läningillä, yksityisenä voisin mennä, vaan ej nyt kun representeeraan koko Suomalaisen kansalis teaterin. Rouva Jänichin kanssa kävin ostamassa, se tuli maksamaan noin 130 S:markkaa, kyllä olisin 60:nelläkin saanut mutta muutaman ajan päästä se olisi itsestään murentunut. Tämä on parasta silkiä ja niin paksua että itsestään seisoo, minä otin 12 metriä, se tulee aivan yksinkertainen. Teaterissa olen käynyt 3, 4 kertaa se tulee hyvin kalliiksi itse ostaa, sillä halvemmalla ei voi mennä kuin 4 markkan vaan en ole saattanut olla poissa, sillä olisin tehnyt väärin; kun ovat näytelleet samoja kappaleita kuin meillä ja jossa minulla on ollut pääosa; — tänä iltana näytellään »Preciosa» yksi paraita näyttelijöitä Neiti Ellmenreich näyttelee pääosan, minä tietysti menen katsomaan, voidakseni vertailla ja tuomita. Tänään minä ostin 2 biljettiä toisen annan Rouva Jänichille, jollain lailla palkitakseni hänen vaivojaan. —
Minä olen niin ahkerasti työskennellyt, lukenut ja kirjoitanut Saksaa, sillä olen tehnyt sen päätöksen että Kesäkuussa oppia kieli varsin puhtaasti, ja sen lupauksen minä pidän.» —
»Tänään me Suomalaiset kävimme yhdessä osassa suuressa Zvingelin museosa nimittäin »Tafvel galleriassa» sieltä olisi niin paljon kertomista, siellä löytyy noin 5000 tuhatta taulua ja niiden arvo lasketaan 30,000,000 miljonaa Saksan markkaa, siellä on yksi taulu joka on kalliin helmi kaikista mitä Euroopassa löytyy, paras hedelmä jonka taide on luonut, nimittäin Rapfaelin »Madonna» joka on niin ihana että tuntikaudet voipi siitä nautia, en muista kuinka monta kymmentä tuhatta se on maksanut. Rapfael oli suurin maalari mailmassa, syntyisin Italiassa ja eli 1580 ja 1630 välillä. —
Olisihan sitä niin hirveen paljon kertomista tästä taiteen keskipisteestä, vaan tulevassa kirjeessä lisää, sillä ei voi niin paljon paperia yhdessä kirjeessä saada esille. —»
Dresdenissä asui tähän aikaan verraten paljon suomalaisia, m.m. sisaruspari Anna ja Eva Ingman. Anna Ingman, jolle Emilie Bergbom oli kirjeessä Ida Aalbergia suositellut, välitti tutustumisen Marie Seebachinkin kanssa.
Lahjanäytännössä keväällä 1878 kootusta kolehdista huolimatta Ida Aalbergin matkakassa ei kestänyt »representeerata koko Suomalaista kansalisteateria» ja hän joutui varsin pian taloudelliseen pulaan. Hän kirjoitti hätääntyneenä kotiin, ja Antti Ahlberg koettikin auttaa tytärtään pienehköllä rahalähetyksellä. Varojen puute pakotti Ida Aalbergin keskeyttämään opintonsa aikaisemmin kuin olisi halunnut. Kirjeenvaihto todistaa, että hän sai turvautua sekä suomalaiseen, norjalaiseen (Dresdenissä oli Skandinaavinen klubi) että saksalaiseen avuliaisuuteen selvitäkseen opintomatkansa aineellisesta puolesta. Avustukset olivat pieniä lainoja — Suomalainen teatteri antoi, kutsuessaan hänet takaisin, ennakkomaksua —, jotka Ida Aalberg pian maksoi takaisin.
Vanhemmille kirjoitetut kirjeet eivät anna täydellistä kuvaa Ida Aalbergista Dresdenin ajalta. Ne ovat vilpittömiä lapsen kirjeitä, joista kyllä voi pilkistää esille eräänlainen »suomalaisuuden henki», mutta jotka esim. »Rapfaelillaan», joka »eli 1580 ja 1630 välillä» antavat hänestä liian kehittymättömän kuvan. Henkilöt, jotka tunsivat hänet jo ennen ensimmäistä ulkomaamatkaa, ovat todistaneet, että hän jo silloin osasi miellyttää paljaalla olemuksellaan. »Hänessä oli jotakin merkillisen ja puoleensavetävän reilua» on eräs varhaisen nuoruuden tuttava kertonut. Ja Dresdenissä oloajalta on todistuksia, että Ida Aalberg kykeni miellyttämään muitakin kuin vanhaa opettajatartaan Marie Seebachia. Kun Dresdenissä oleskelevat suomalaiset opiskelijat tunsivat koti-ikävää ja olivat alakuloisia, pyysivät he luokseen Ida Aalbergia. Hän oli heistä ainoa olento, joka »rakastettavalla tavallaan» saattoi heitä lohduttaa. Thiodolf Rein, joka kesällä 1878 kävi Dresdenissä, on muistelmissaan kertonut:
»Suomalaisista miehistä ja naisista, jotka tähän aikaan olivat Dresdenissä, voidaan mainita maalari, neiti Eva Ingman ja ennen kaikkea Ida Aalberg, jota minulla oli onni pari kertaa siellä tavata. Alotettuaan näyttelijäuransa Suomalaisessa teatterissa hän nyt harjoitti opintoja kuuluisan näyttelijättären rouva Niemann-Seebachin luona. Eräällä höyrylaivamatkalla jonka tein ylös Elbe-virtaa läpi Saksilaisen Sveitsin aina Böhmin rajalle asti, hänkin sattui olemaan matkustajien joukossa. Laivan kannelta saatoimme yhdessä ihailla kauniita vuori- ja metsämaisemia, joiden läpi kuljimme. Paikasta, jossa laiva laski maihin, lähdimme jalkaisin Erzgebirgessä olevalle Prebischthorin kukkulalle ja minulla oli kunnia ottaa neiti Aalberg käsivarteeni ja johtaa häntä ylös jyrkkää vuorta, jonka laelta me katselimme laajaa ja suurenmoista näköalaa yli ympäröivän alppiseudun. Ida Aalberg oli suuri taiteilijana, mutta osasi myöskin henkilönä olla erittäin rakastettava ja mielenkiintoinen. Hän oli hyvin älykäs, osiensa esityksessä hän ei antautunut yksinomaan välittömän tunteen johdettavaksi, vaan koetti myöskin täysin käsittää ja ymmärtää draamallista karakteria ja mitä sen esittäminen vaati. Mietelmissään näyttämötaiteesta hän saattoi olla suorastaan syvämietteinen. On helppoa ymmärtää, että hänen kehitykselleen Dresdenissä olo koitui suureksi hyödyksi, koska näyttämöolot siellä olivat sangen korkealla tasolla, josta minäkin voin vakuuttautua näkemällä erinomaisella ja minulle unohtumattomalla tavalla esitettävän sellaisia kappaleita kuin Goethen »Egmont».»
Että hyvin nuoren neidon mietelmät olivat vaikuttaneet Reiniin, filosofiin, voimakkaasti, on ymmärrettävää. Todennäköisesti kuitenkin Ida Aalbergin lausumien syvällisten mietelmien takana oli vanha ja kokenut Marie Seebach, joka samoihin aikoihin oli kirjoittanut oppilaalleen:
»Koska Te tähän asti olette minun luonani opiskellessanne halunnut päästä vain käsitykseen roolien sisäisestä olemuksesta, niin olen myöskin pitänyt silmällä, että pian omalla kielellänne voitte niitä esittää.»
Ahkeruudellaan ja tarmollaan Ida Aalberg luuli oppivansa saksan kielen lyhyessä ajassa. Näin ei kuitenkaan käynyt. Myöhemmin Ida Aalberg kävi monta uutta ja hyvää kurssia oppiakseen tuon suuren kulttuurikielen, mutta vähäisellä menestyksellä. Hän, jota joku — vedoten Ida Aalbergin yrityksiin näytellä eri kielillä — on pitänyt suorastaan kielinerona, ei elämänsä loppuun asti osannut kunnollisesti muuta kieltä kuin suomea.
Suomea hän osasi hyvin, joskaan ei virheettömästi. Arvostelu kiittää hänen ääntämistään jo alkuaikoina puhtaaksi ja sointuvaksi. Mutta vieraisiin kieliin hänellä oli, jos ottaa huomioon ahkeruuden ja yritteliäisyyden, keskitasoa huonompi taipumus.
* * * * *
Mitä jälkiä näkyi Marie Seebachin koulusta, kun Ida Aalberg palasi
Suomeen?
Turkin sodan aikana ja sen jälkeenkin Suomessa oli taloudellinen pulakausi. Raha oli ahtaalla ja vararikot kuuluivat päiväjärjestykseen. Myöskin Suomalaisen teatterin toimintaan taloudellinen pula vaikutti tuntuvasti. Helsinkiläinen arvostelu vetoaakin siihen selitellessään, miksi yleisö jää pois teatterista. Mutta maaseutukiertueilla tuotti vaikeuksia sekin, että ensimmäinen innostus teatteria ja sen esityksiä kohtaan oli jo ennättänyt jonkin verran jäähtyä.
Kun Ida Aalberg kotiutui ensimmäiseltä ulkomaamatkaltaan, oli Suomalainen teatteri Turussa ja varsin vaikeissa oloissa. Vilho ei ollut kestänyt matkavaikeuksia ja oli sairaana, paljon lupaava Kaarola Avellan oli opintomatkalla. Teatterissa vallitsi ohjelmiston puute, joka sai Bergbomit kiirehtämään Ida Aalbergin paluuta. »Kylän heittiön» menestys ei ollut ennättänyt unohtua, ja Marie Seebachin nimellä voi tehdä reklaamia.
Kun Ida Aalberg esiintyi Luisena »Kavaluudessa ja rakkaudessa», kirjoitti Emil Nervander »Åbo Postenissa»:
»Illan mielenkiinto luonnollisesti kohdistui enimmän nuoreen, äsken kotimaahan palanneeseen näyttelijättäreen neiti Aalbergiin, joka on opiskellut Saksan erinomaisen ja suurenmoisen taiteilijattaren rouva Niemann-Seebachin luona ja nyt kokeili Luise Millerin vaativassa osassa. Heti neiti Aalbergin näyttäytyessä häntä tervehdittiin erittäin sydämellisillä kättentaputuksilla, jotka auttoivat nuorta taiteilijaa unhottamaan alussa häntä varmaan vaivaavan pelkonsa. Hän huomasi esiintyvänsä suopealle yleisölle ja sai rohkeutta nopeasti kehittää vaikuttavan osan mielenkiintoista tulkintaa. Rakastettavalla ja rikaslahjaisella taiteilijalla on ollut nerokas esikuva, joka on opettanut häntä katsomaan syvästi ja voimakkaasti runouden lymypaikkoihin ja samalla avannut hänen silmänsä sille, mikä on kaunista ja, jos niin voimme sanoa, rehellistä näyttämöllisessä plastiikassa. Meidän pienellä, yleensä jonkin verran realistisella näyttämöllämme tuntui esitys ehkä hiukan suurelliselta yleisöstä, joka ei oikein tunne ulkomaan suuria näyttämöitä, ja ehkäpä moni hiljaisuudessa tuumi, että »kaikki, mikä kiilsi, ei ollut kultaa», koska esitys niin oleellisesti erosi siitä, mihin olemme tottuneet nähdessämme nuoria, miellyttäviä ruotsalaisia näyttelijättäriä, jotka ovat täällä esiintyneet, mutta joilta useimmiten on puuttunut melkeinpä kaikki kouluutus ja jotka ovat saaneet ottaa ohjaajakseen vain synnynnäisen vaiston siitä, mikä näyttämöllä on kaunista. Se vaisto on ruotsalaisilla verrattomasti suurempi kuin suomalaisilla. Mitä salongissa lieneekin ajateltu, niin kokonaisuudessaan osan syvä, kaunis ja vaikuttava tulkinta tehosi ja suosiota osoitettiin vilkkaasti ja vilpittömästi. Elämme siinä iloisessa uskossa, ettei tätä tarvitse katua, sillä jos kohta kulta, joka kiilsi, ei vielä ollut täysin sulanut, oli se kuitenkin oikeata kultaa, jota Suomen näyttämötaiteella ei ole liikoja. Antaapa ajan kulua, niin suomalainen puhenäyttämö saa neiti Aalbergista taiteilijan, joka on sille kunniaksi, jos hän pitää, mitä on luvannut. Suuresta ja lämpimästä mielenkiinnosta, jolla rouva Niemann-Seebach niin oleellisesti on edistänyt nuoren, vaatimattoman suomalaisen oppilaansa kehitystä, esitämme kaikkien kotimaisen näyttämön ystävien puolesta kunnioittavan kiitoksen. Jos oppilas joskus täysin itsenäisesti voi toteuttaa suuren mestarinsa opetuksen, on meille suomalaisille kaksin verroin rakasta äärimmäisenä pohjoisessa olevaan taidelaitokseemme yhdistää Marie Seebachin muisto.» — – –
»Sanomia Turusta» kirjoitti:
»Neiti Aalberg, joka nyt näytti, mitä hän oli taiteessaan edistynyt, sai vastaanottaa yleisön sulimmat mieltymyksenosoitteet. Kenties ilmaantui hänen näyttämisessään silloin tällöin ulkomaalaisuutta, mutta se kyllä haihtuu kylmässä Pohjolassa.» — – –
»Åbo Underrättelser» sanoi:
»Suomalainen seurue esitti eilen Schillerin »Kavaluus ja rakkaus» draaman useissa kohdin odottamattoman hyvällä menestyksellä. Neiti Aalbergia, joka esitti Luisen vaikean osan, tervehdittiin riemulla heti kun hän ulkomaamatkansa jälkeen ensi kerran näyttäytyi ja palkittiin häntä inspiroidusta näyttelemisestään melkeinpä hurjin suosionosoituksin. Saksalaisen teatterin vaikutus ilmeni selvästi hänen käyttämistään suurista eleistä ja siitä, että hän useissa kohtauksissa painotti liian terävästi. Mutta kun tämä kaikki »asettuu» ja muuttuu liiallisesta taiteesta luonnoksi, silloin neiti Aalberg tuntuvasti kohottaa suomalaista näyttämöä ja tulee, mitä hän jo nyt onkin, sen koristukseksi.» — – –
Ulkomaalaiseen vaikutukseen nähden siis kaikki arvostelijat olivat yksimielisiä. Saavutettu tunnustus oli tunnustusta, jota annetaan oppilaalle. Arvostelijat eivät yksityiskohtaisesti olleet kyenneet määrittelemään ulkomaalaisen vaikutuksen luonnetta, Emil Nervanderinkin selostus oli siinä suhteessa kovin vähän antava, se on hyvästä tyylistään huolimatta teatteriharrastelijan ylimalkainen kyhäys. »Åbo Underrättelserin» puhe liioitellusta elekielestä ja liian voimakkaasta painotuksesta sensijaan tuntuu hyvin todennäköiseltä: nuoruus vie liioitteluun ja saksalainen tähtikoulutus oli sekin omansa johtamaan siihen.
Oskari Vilho on Bergbomille kirjoittanut vaikutelmistaan:
»Sinä kysyt, kuinka nti Aalberg on edistynyt? Siihen saatan suurella mielihyvällä vastata: paljon, hyvin paljon. Hän on kerrassaan kohonnut taiteilijaksi. Tosin on hän tuonut rikkaruohojakin vähän mukanaan, mutta näillä ei näy olevan niin syvät juuret, ettei hän omalla työllään voi helposti niistä päästä. Esim. tuo saksalainen tapa maalata sanoilla ei oikein soveltune suomenkieleen, joka on niin ääntiörikas ja pitkäsanainen. Muun muassa Aalberg nielee, tai oikeammin vivahduttamisen kautta hävittää sanojen päätteet, etenkin pitemmissä sanoissa. Vaan tuosta hän kyllä pääsee. Summa se, hän on edistynyt, ja tästä lähin hän ei enää lue rooliansa, hän tutkii sitä. Sen huomasin selvästi Laurastaan Maantien varrella.»
Vilhon arviointi oli sekä epämääräinen että epäselvä. Mitä hän oli käsittänyt »sanoilla maalaamisella»? Todennäköisesti Ida Aalbergin äänellistä moduloimiskykyä, joka oli Seebachin koulun tulos. Lausuntataito epäilemättä oli suomalaisen teatterin useimmilla jäsenillä sangen alkeellisella kannalla, ja Ida Aalbergin ulkomailta tuomat voimakkaat korostukset ja detaljeerattu lausunta hämmästyttivät yksin Vilhoakin, vaikka tämä oli Parisissa nähnyt semmoisenkin tekniikan mestarin kuin Coquelinin. Sanojen nielemistä ei voi selittää »sanoilla maalaamisesta» johtuvaksi, ja turkulainen lehti totesikin »Maantien varrella» esityksen johdosta:
»Neiti Aalberg esitti Lauran osan kevyesti ja miellyttävästi. Se, että hän sanoo sanat selvästi, on kiitettävää, ja toivottavasti kykenee jonkun verran avaamaan korvat muutamilta teatterin nuorimmista jäsenistä, joilla on väsyttävä tapa puhua niin nopeasti, että useinkaan ei oikein voi käsittää, mitä näyttämöllä esiintyvä herrasväki tarkoittaa.»
Marie Seebachin koulun vaikutusta saattoi lukea yksin Ida Aalbergin entisistäkin osista. Hänen heikkoudekseen mainittiin liialliset affektit. »Hellät sukulaiset» kappaleen johdosta »Åbo Underrättelser» kirjoitti:
»Hän esitti useat kohdat erinomaisesti, mutta vielä useammat suurella saksalaisella paatoksella, joka paikoittain oli aivan sopimaton tilanteeseen.»
Helsingissäkään, jossa teatteri aloitti näytäntönsä maaliskuun alussa 1879, ei Luise Miller »Kavaluudessa ja rakkaudessa» koitunut Ida Aalbergille ehdottomaksi menestykseksi.
»Uusi Suometar» kirjoitti:
»Neiti Aalbergin Luise Miller on sangen huolellisesti harjoitettu saksalaisen mallin mukaan, eikä tämä malli huono olekaan. Varsinkin on kiitettävää, että neiti Aalberg lausui hyvin selvästi. Tuo saksalainen tapa säännöllisesti koroittaa ja alentaa ääntä kävi kuitenkin mielestämme yksitoikkoiseksi ajan pitkään, niinkuin myös noiden 'ah'-huutojen paljous.[11] Että neiti Aalberg on edistynyt osoitti hän varsinkin muutamissa kohtauksissa, joista mainittakoon vangitsemisen kohtaus ja myrkyttämisen. Ladyn luona paisui hänen pathoksensa liiaksi. Ylimalkain olisi yksinkertaisempi käsitys saksalaisesta porvaristytöstä meidän mielestämme oikeampi; mutta neiti A. toimitti osansa johdonmukaisesti niinkuin hän oli sen käsittänyt.»
Helsingin ruotsinkieliset sanomalehdet osoittivat kevätkaudella 1879 Ida Aalbergille suopeuttaan. Yksin »Helsingfors Dagbladkin» piti häntä etevänä ja »jo nyt aika kehittyneenä näyttelijänä, johon ohjelmisto tulevaisuudessa pääasiallisesti tulee nojautumaan. – – Se, joka näki nti Aalbergin »Kuningas Renén tyttäressä», yhtyy kyllä tähän. Hänen näyttelemisessään oli kohtuutta ja älyä, lämpöä ja naivisuutta.» — – – Mutta »Uusi Suometar» oli koko kevätkauden 1879 melkeinpä sotakannalla; jos lehti antoikin joskus tunnustusta, niin se tuli siinä muodossa, ettei vastaanottaja voinut siitä iloita. Voi olla oikein, kun lehti oli kirjoittanut »Hellät sukulaiset» kappaleen johdosta m.m.:
»Liian usein osoittaa neiti Aalberg hämmästystä ja muita sentapaisia liikutuksia, joita ammoittamalla ilmoitetaan.»
Mutta jos lehti kiitti, tuli kiitos esim. seuraavassa vähän ilahduttavassa muodossa:
(»Onhan pappa sen sallinut») »Neiti Stenberg saavutti suuressa määrässä yleisön mieltymystä Aurora Rosenvingen osassa. Neiti Aalbergin hieno ja onnistunut näytteleminen olisi ansainnut suurempaa huomiota kuin se näytti herättäneen», tai (»Korttiin katsojan») johdosta:
»Erinomaisen hyvin näytteli neiti Aalberg varsinkin viimeisessä näytöksessä.»
Jos tutkii »Uuden Suomettaren» arvosteluissa ilmestyviä reservatsioneja tältä ajalta, alkaa helposti uskoa Ida Aalbergin väitteeseen, että lehden arvostelija ajoi persoonallisia pyyteitä. Viimeksimainitussa, parhaassa, arvostelussakin oli pukinsorkka. Helsingin ruotsalaiset lehdet löysivät paljon kiitettävää Ida Aalbergin näyttelemisessä keväällä 1879, »Uusi Suometar» teki kerta kerralta jonkin ikävän »huomautuksen». Nuoren näyttelijän suurin voitto, »Jane Eyre», sai »Uudessa Suomettaressa» sangen ilkeän vastaanoton keväällä 1879. Kun »Hufvudstadsbladet» selitti hänen päivä päivältä edistyvän ja lähenevän suuren näyttelijän päämaalia ja »Helsingfors Dagblad» totesi menestyksen ja »Morgonbladet» kirjoitti m.m.:
»Myöhemmissäkin näytöksissä nti Aalbergin esitys oli niin tosi ja draamallinen, ettemme voi muuta kuin onnitella näyttämöä, johon hän on kiinnitetty, ja me ennustamme nuorelle näyttelijättärelle todella korkeaa taiteellisuutta, sillä lahjojensa ja opintojensa kautta on hän siihen oikeutettu —», niin »Uusi Suometar» kirjoitti vasta näytäntökauden loputtua:
»Näytäntökauden lopetti eilen Birch-Pfeifferin teeskennelty näytelmä »Jane Eyre», mikä on saavuttanut paljon suosiota sekä yleisön että arvostelijain puolelta, jotka tietysti ovat sentään muistelleet sen heikkojakin puolia.» — — — Ida Aalbergista, nimiosan esittäjästä, ei mitään.
Kun osa Suomalaisen teatterin näyttelijöitä kesällä 1879 vieraili Viipurissa, Ida Aalberg mukana, sai tämä kaupungin ruotsinkielisessä lehdessä arvostelun, joka osoitti, että hän yhtäkkiä alkoi vapautua oppilasmaisuudesta ja vaikuttaa yleisöön. »Viborgs Tidning» kertoi »Jane Eyrestä»:
»Myönnämme, että uteliaisuuden vallassa odotimme eilistä »Jane Eyre» esitystä. Olimme uteliaita neiti Aalbergin vuoksi, jolla oli pääosa, joka, olematta millään tavoin yhtenäinen ja tosi draamallinen luoma, esittäjältään vaatii suuria voimia. Meillä ei aikaisemmin ole ollut tilaisuutta tutustua neiti Aalbergin kykyyn, mutta esirippu ei vielä ollut laskeutunut ensimmäisen näytöksen jälkeen, kun jo olimme päässeet varmuuteen, että Suomalainen draamallinen näyttämö oli nuoresta näyttelijästä saanut todellisen taiteilijan, jolle arvostelu kunnioittaen kumartaa. Yksi ainoa esiintyminen oli tarpeeksi muuttaakseen uteliaisuutemme mitä lämpimimmäksi mielenkiinnoksi.
Erittäin miellyttävän ulkomuodon ohella on neiti Aalbergilla hyvin kaunis ja sympaattinen ääni, ilmeikäs mimiikki ja muuten näyttelemisessään eloa ja lämpöä, joiden ominaisuuksien vuoksi seuraa jakautumattomalla mielenkiinnolla nuorta taiteilijaa osan kaikissa vaiheissa. Hänen näyttelemisensä todistaa hänen harjoittaneen vakavia ja hyviä opintoja, se on läpeensä todellista ja draamallista, suloista ja hyvin harkittua yksityiskohdissaan. Enimmän ehkä miellytti meitä hänen esiintymisensä prologissa, jossa laiminlyöty ja luonnottomasti kohdeltu lapsi koettaa hakea lohtua tiedon aarteista ja paiskaa epätoivoissaan totuuden sanoja sen ympäristön silmille, joka säälimättömästi on häntä polkenut. Tässä neiti Aalberg osoittaa koko näyttelemisensä hienouden ja kauniin kykynsä viehättävällä tavalla. Se on jotakin sellaista, mitä pitää nähdä, sillä sitä on mahdotonta kuvailla. Mutta hänen esityksestään muissakin kohtauksissa on meillä vain kiitoksen sanoja, niin, me tunnustamme, että niiden huomattavien taiteilijain joukosta, joiden olemme nähneet esittävän »Jane Eyreä», tuskin ketään voidaan verrata häneen.»
Eräs Ida Aalbergin myöhempiä rakkaita ystäviä on sanonut, että hän Huusniemen näyttämöllä Viipurissa kuuli ensi kerran Ida Aalbergin äänen ja että se jo silloin vaikutti häneen vastustamattomalla viehätysvoimalla. Tämän myöhemmän ystävättären isä, kuullessaan tyttärensä jumaloivia sanoja nuoresta näyttelijättärestä, sanoi tutustuneensa tähän Helsingissä, missä Ida joskus teatterialansa alkuaikoina oli asunut Tukiaisen perheessä. Tytär pyysi silloin, että isä kutsuisi Ida Aalbergin lähellä Viipuria olevalle tilalleen, ja tämä pyyntö täytettiin. Ida Aalberg tuli, ajaen itse hevosta ja puettuna silkkipukuun. Hän oli käytöksessään niin luonteva, vilkas ja herttainen, että valloitti jokaisen sydämen. Hän puhui isän kanssa maanviljelyksestä samalla voittavalla mielenkiinnolla kuin tyttären kanssa tämän asioista. Leikittiin ja heitettiin kuperkeikkoja heinäladossa. Silkkipuku, vaikka olikin niin vahva, että »itsestään seisoi», ei kestänyt sitä menoa. Se kai olikin otettu mukaan siksi, ettei sen omistajalla ollut muuta oikein hyvää pukua.
V.
»NOORA» JA UNKARIN TRIUMFI.
Voimat kasvavat suurissa tehtävissä. Marie Seebach oli ensimmäisenä johtanut Ida Aalbergin suuriin osiin, ja keväällä 1879 tämä sai Suomalaisessa teatterissa koettaa voimiaan ja kasvoi ihmeellisen lyhyessä ajassa päätään pitemmäksi. On vaikeata määrätä, oliko Kaarlo Bergbomilla osuutta tämän kasvun jouduttajana. Valfrid Vasenius piti vähäistä myöhemmin »Valvojassa» Suomalaisen teatterin tyyliä realistisena. Bergbom ei erikoisemmin ollut kasvattanut sen näyttelijöitä, mutta mahdollista oli, että hän kritiikillään hiukan hälvensi Ida Aalbergin laulavaa saksalaista paatosta. Sanomalehtikritiikillä, joka merkitsi puutteita, on ollut oma osuutensa, sillä kukapa näyttelijä olisi kuuro sen sanoille. Ida Aalberg kirjoitti näihin aikoihin veljelleen, että hän kokoaa talteen jokaisen sanomalehtiarvostelun, missä hänestä puhutaan.
Näyttelijää ei voida kasvattaa yksistään kamarissa annetuilla lausuntatunneilla, jommoista Marie Seebachin opetus pääasiallisesti lienee ollut. Myöhemmällä iällään Ida Aalberg esitti vakaumuksenaan, että näyttelijän on opittava ammattinsa näyttämöllä.
Ankaraa Viipurissa suoritettavaa työtä ei Ida Aalbergin hento ruumis kestänyt. Hän sai Suomalaisesta teatterista lomaa ja vietti alkusyksynkin 1879 kotonaan Leppäkoskella. Vasta lokakuussa hän saapui Helsinkiin ja sai kiitosta eräissä uusissa osissa, Vronina Anzengruberin »Valapatossa», Valpurina Oehlenschlägerin »Aksel ja Valpuri» draamassa ja Maryna Sheridanin »Parjauspesässä». Vielä häntä kiitettiin Björnsonin »Vastanaineissa» ja erikoisesti sanottiin hänen saavuttaneen yleisön mieltymystä ingénue-osasta Wilbrandin »Ensi lemmessä». Emil Nervander sanoi hänen Luisestaan »Kavaluudessa ja rikkaudessa» alkuvuonna 1880, ettei hänen mielestään osaa voinut toivoa esitettävän »syvemmällä tunteella, suuremmalla nuoruuden sulolla eikä viehättävämmällä naisellisuudella». Ida Aalberg oli joitakin päiviä aikaisemmin esiintynyt Nervanderin kirjoittamassa jouluinteriöörissä »Pikku Suometar». Runebergin päivänä 1880 lausui näyttelijätär »Torpan tytön» ja hänen sanotaan olleen »sievän, iloisen ja vapaan» Juliana »En voi» kappaleessa.
Niin niukkoja kuin tämän aikakauden teatteriarvostelut ovatkin, niistä kuitenkin voi päättää — se on toisinaan sangen selvästi sanottu — että Ida Aalberg jo tähän aikaan oli tullut helsinkiläisen teatteriyleisön lemmikiksi. Kuitenkin hän vasta helmikuussa 1880 saavuttaa voiton, joka oli ratkaiseva ja vei hänet näyttämötaiteilijana monta porrasaskelmaa ylemmäksi.
Helmikuussa 1880 Ida Aalberg ensi kertaa joutui tekemisiin »Pohjan Velhon» Ibsenin kanssa, jolla myöhemmin tuli olemaan sangen merkittävä osa hänen elämässään.
Millainen oli Ida Aalbergin ensimmäinen Noora?
* * * * *
Emil Nervander kirjoitti »Morgonbladetissa» Suomalaisessa teatterissa 25/II 1880 olleen »Nooran» ensi-illan johdosta:
»Eilispäivän näytäntö oli kauttaaltaan kaunis voitto Suomalaiselle näyttämölle. Henrik Ibsenin »Nukkekoti» esitettiin lukuisalle intelligentille yleisölle, joka jännityksellä, toisinaan melkein hiiskumattomalla tarkkaavaisuudella seurasi väittelynalaisen kappaleen sydäntäkouristavia kohtauksia. Oli tultu teatteriin iloisilla toiveilla, jopa suurilla vaatimuksilla, että nti Aalberg etevällä tavalla suorittaisi Nooran osan. Kohtaus kohtaukselta katseltiin hänen näyttelemistään kasvavalla viehätyksellä, joka jo ennen kuin esirippu oli laskenut ensimmäisen näytöksen jälkeen oli vaihtunut syväksi ihailuksi sitä mestaruutta kohtaan, jolla hän tulkitsi luonteen hienoimmat vivahdukset. Näytelmän toisen näytöksen suoritus kilpaili arvokkaasti Euroopan ensiluokan näyttämöillä nähtyjen esitysten kanssa. Nooran roolilla nti Aalberg kieltämättä on astunut todellisen taiteilijattaren arvoon ja vilpittömästi onnittelemme häntä loistavan voittonsa johdosta. Illan kuluessa nti Aalberg huudettiin kymmenen kertaa esiin —.»
Myöhemmin Nervander vielä palasi asiaan lopettaen arvostelunsa:
»Pitäen silmällä myöskin osan vaikeutta saattanee liioittelematta väittää nti Aalbergin näyttelemistä täydellisimmäksi, mitä ainoakaan naisnäyttämötaiteilija tähän mennessä Suomessa on saavuttanut.» —
»Uusi Suometar» kirjoitti sekin verraten laajasti, m.m.:
»Suomalaisessa teatterissa lienee sangen moni toissailtana viettänyt juhlaa; aniharva lienee sieltä kotiin palannut ajattelematta elämän totisimpia ja vakaisimpia kysymyksiä. — Neiti Ida Aalberg todisti tosi-taiteilijan tavalla paremmin kuin sanomalehtikirjoittajamme Ibsenin esiintuomien aatteiden todenperäisyyttä.» —
Myöskin kaupungin ruotsinmielisissä lehdissä oli ylistäviä kirjoituksia, mutta sanomalehtiarvosteluista ei saa varmaa kuvaa Ida Aalbergin ensimmäisestä Noora-tulkinnasta.
Goethen ja Ranskasta tulleiden vaikutteiden ohella lienee myöskin Schillerillä ollut oma osuutensa saksalaisen näyttämöllisen idealismin kehittymiseen. Hän vaikutti siihen itse draamoillaan, joiden onnistunut tulkinta kysyi kehitettyä puhetaitoa. Ibsenin pohjoismainen »naturalismi» kasvatti Saksassakin myöhemmin aivan uuden näyttelijäpolven, joka ei pyrkinyt vaikuttamaan puheensa loistolla eikä liioin tyytynyt näyttelemisessään tapailemaan paljasta luonnonmukaisuutta. Sen edustajat yrittivät puhua hermoillaan: lihasten värähtelyt, sormien liikkeet, ruumiin asenteet, jopa eräillä niinkin harvinaiset ilmeet kuin punastuminen ja kalpeneminen, olivat hermonäyttelijän keinoja, joilla hän kykeni osoittamaan sellaista, mitä oli runoilijan sanojen takana. Ruumiin ja sen liikkeiden mykästä kielestä antoivat näinä aikoina Saksassa loistavia esimerkkejä kuuluisat italialaiset näyttelijät Rossi, Salvini ja Ristori, mutta vasta Ibsenin draamoissa uusi tyyli tuli viettämään voittojaan.
Ibsen ei ollut tarkka omien draamojensa esitykseen nähden. Näyttelijäammattia hän tuskin voi kunnioittaa, hänen piintynyt tunnuslauseensa »olla oma itsensä» sopi huonosti näyttelijöihin, joiden työssään tulee ryömiä milloin mihinkin kuoreen. Eräälle Nooran tulkitsijalle hän kuitenkin kerran oli antanut ylistävän tunnustuksensa: Marie Ramlolle, jonka hän sanoi suorastaan pelastaneen kappaleen Münchenissä. Ibsen sanoi: »Sellaista Nooraa ei ole missään muualla. Se, joka on hänet nähnyt, ymmärtää, mitä minä Noorallani tarkoitan.» Kerrotaan, että Marie Ramlo ei tehnyt osasta mitään paraatiroolia ja että hän Nooraa tulkitessaan oli mahdollisimman kaukana sankarityylistä.
Kaarlo Bergbomin osuudesta Ida Aalbergin menestykseen ei ole varmaa tietoa, mutta luultavaa on, että hän kahdenkeskisessä keskustelussa — hänellä oli semmoinen hieno tapa — on neuvonut nuorta näyttelijätärtä, joka sangen puutteellisen älyllisen kouluutuksensa vuoksi ei uskaltanut luottaa omaan ymmärrykseensä. Jos Bergbom oli neuvonut Noorassa Ida Aalbergia, oli tämä ainakin tällä kertaa voinut palkita neuvot neuvoilla. Helsinkiläinen arvostelu totesi, että kappale oli näytelty Suomalaisessa teatterissa samassa asussa kuin Kristianiassakin. Norjan pääkaupunkiin oli vähäistä ennen muuttanut entisen Suomalaisen oopperan jäsen Alma Vikström, joka oli kirjeenvaihdossa Ida Aalbergin kanssa. Alma Vikström lähetti Ida Aalbergille tarkan kuvauksen norjalaisesta näyttämöasetuksesta. Bergbom sai luultavasti Ida Aalbergin välityksellä luoda silmäyksen piirustuksiin, jotka kuvasivat esitystä Kristianiassa. Ida Aalbergille ystävätär antoi neuvoja rouvien Hvasserin ja Juelin Noora-luomien nojalla. »Vielä kerran, Ida», hän kirjoitti, »älä missään tapauksessa tee häntä sentimentaaliksi, älä hetkeksikään, älä edes eron hetkellä. — Kysyt kirjeessäsi, esiintyikö hän ensimmäisessä näytöksessä rakastettavana, iloisena, leikkivänä vaimona, aivan niin, rakas Ida! Samoin olet aivan oikein ymmärtänyt toisen näytöksen, anna sen kohota niin, että tanssi on huippukohtana. Muistan kirjoittaneeni Sinulle viimeisestä repliikistä toisessa näytöksessä — tee se niinkuin minä sinulle sanoin — ja kolmannessa näytöksessä kylmä ja rauhallinen ja ikäänkuin väsynyt elämään, kun Helmer häntä hyväilee, kiusaa se häntä. Toisessa näytöksessä rouva Juel oli niin mestarillinen, etten ole milloinkaan voinut uneksia mistään niin mestarillisesta» (Seurasi kuvaus toisen näytöksen yksityiskohdista.)
Ibsenin »naturalismi» oli vain näennäistä naturalismia. Noora on ihannoitu nainen, hän on sankaritar, ja yksinkertaisuus ja hillintä eivät ole ainoat ja tuskin edes määräävät Noora-tulkinnan ansiot. Noorahan on siinä määrin ihanteellinen naiskuva, että August Strindberg sai sen johdosta raivokohtauksia. Todennäköisesti Ida Aalbergin ensimmäisen Nooran suurin ansio on ollut siinä, että hän nuoruudellaan ja viehkeydellään osasi valaa ihanteellisuuden verhon koko luoman yli. Että hänellä tuskin on ollut varsinaista Ibsen-näyttelijän tyyliä, voi päättää Frithiof Peranderin Ida Aalbergille myönnetyn lahjanäytännön jälkeen pitämästä puheesta. Pitkässä puheessaan Perander sanoi m.m.:
»Neiti Ida Aalberg! Yleisö on jo illan kuluessa, niinkuin usein muulloin, osoittanut Teille harrasta suosiota, sydämen pohjasta lähtenyttä kunnioitusta. Kukkasista näyttämö oli kadota näkyvistämme. Oli niinkuin olisi siihen, missä näyttämö oli ollut, noussut kukkainen keto, jossa Te olitte kukkien kultainen kuningatar. Tätä yleisön kunnioituksen osoitusta sallittakoon minun muutamalla sanalla jatkaa. – – – Luonteitten kuvauksessa muistuu Ibsenissä usein mieleemme Norjan mahtava luonto, jossa niin sanoakseni kaksi kappaletta, kaksi ainesta etupäässä vetävät puoleensa huomiomme, nuo jalot, maahan tunkeutuvat meren vuonot ja nuo jyrkät vuorikalliot, joihin edelliset väkevästi kiertyvät. Se, mikä Ibsenin teoksissa jalonlaiseksi kuvataan, näyttää saaneen viritystä jommastakummasta näistä. Toisessa niissä on niin sanoakseni vaimon, toisessa miehen luonne. Merellä on tavallansa vaimon luonne. Meri on notkea, norja, antautuva, hempeä, hienohelmainen, vaihtelevainen; huikentelevaisen vesikalvon alla on syvyys, jota kauhulla ajattelemme. Tänlaiseksi on runoilija tarkoittanut Noorankin luonteen. Te annoitte hänestä täydellisen, nerollisen, ihmeen hyvästi sattuvan kuvan. Te saitte näyttämölle luonnon ja elämän omat voimat. Teidän näytellessänne, Teidän kuvatessanne tuon luonteen vaiheita oli väliin kuin olisimme nähneet Norjan meren vuonon myrskyisenä ärjyvän kauheasti, peloittavasti kaikille tuon luonteen vaiheille, kaikille sen monipuolisille mutkille kykenitte Te antamaan muotoa ja väritystä, joka meissä on herättänyt ihmetystä. Korkea, solakka raita, joka on kasvanut Suomen sinisen salmen huostassa, joka meillä on nähnyt Vellamon valtaa, älynnyt noitten »sisarusten sotkotarten», noitten »rannan ruokoisten kälysten» viehättävää elämää, tämä korkea solakka raitamme osasi käsittää Norjan meren vuononkin luonteen, osasi näyttämöllä kuvata Nooran luonteen niin taitavasti, niin todellisesti, niin liikuttavasti» — — — j.n.e.
Peranderin puheen johdosta uskaltanee päätellä, että Ida Aalberg ensimmäisessä Noora-tulkinnassaan käytti kyllä saksalaisen deklamoivan koulun keinoja sopivalla tavalla miedonnettuina.
* * * * *
Ida Aalberg oli Saksasta lähtiessään Marie Seebachille luvannut pian palata. Kuitenkin hän vasta toukokuussa 1880 saattoi lähteä uudelle ulkomaamatkalle. Hän oli nyt toisin varustettu kuin 1878. Hän oli kokeneempi ja kehittyneempi kuin silloin, hän ainakin tuli toimeen Saksan kielessä, ja matkarahoja hänellä oli yllin kyllin. Senaatti oli myöntänyt hänelle 2000 markkaa, Pietarista hän oli saanut 1000 markkaa ja lahjanäytännöstä oli kertynyt 1500 markkaa. Koko tuon summan, 4500 markkaa, Ida Aalberg oli keväällä antanut ystävälleen Maria Grapelle, joka huolehti hänen rahoittamisestaan.
Ida Aalberg matkusti Saksaan, matkatovereinaan unkarilainen tohtori
Szinnyei ja tämän nuori suomalainen rouva.
Dresdenissä jatkoi hän osien tutkimista Marie Seebachin luona.
Kirjeessään Bergbomille tämä mainitsi tutkittavina olevina osina Jeanne
D’Arcin »Orleansin neitsyessä», Julian »Romeossa ja Juliassa» ja
Gretchenin »Faustissa», kaikki suuria tragediatehtäviä ja osia, joita
Ida Aalberg myöhemmin Suomessa näytteli.
Tällä matkallaan Ida Aalberg on pitänyt päiväkirjaa teatteriesityksistä, joita sai nähdä. Ruotsin-, suomen- ja saksankielillä hän on merkinnyt vaikutelmansa vihkoon, josta voi päättää, että hän on nähnyt ainakin 55 eri kappaletta saksalaisessa teatterissa. Hänen muistiinpanoistaan havaitsee, että hän oli istunut teatterissa tarkkaavana kuin koulussa. Ensimmäiset kirjoitelmat koskevat vaikutelmia Dresdenissä nähdyistä kappaleista. Hänen kritiikkinsä luonteesta on syytä antaa eräitä näytteitä:
1) Orleansin neitsyt (ruotsiksi kirjoitettu).
»Ellmenreich näytteli Johannan hyvin kauniisti, mutta melkein liian pehmeästi, liian naisellisesti; sankaritar tuli liian vähän näkyviin. Muuten osa on mahdollisimman vaikea, koska pitkin matkaa tarvitaan voimakasta deklamatsionia, joka vaatii suunnatonta äänen voimaa ja väsyttää yleisöä yksitoikkoisuudellaan. Senvuoksi rooli pitää jakaa niin moneen osaan kuin voi karakteerista luopumatta. Ensiksi yksinkertainen, vaatimaton lapsellinen paimentyttö, toiseksi, kun inspiratsioni valtaa hänet — tämä vaihe täytyy tehdä niin selväksi kuin mahdollista, niin että yleisö heti sen ymmärtää — voi esityksessä käyttää vain silmien ja kasvojen ilmeitä, ruumis ja jäsenet jäykistyvät, katse suuntautuu kohti taivasta, puheen aikana pitää silmistä näkyä uneksivan ilmeen, hän ei puhu nopeasti, ei kuin ulkomuistista, vaan hitaasti ja toisinaan keskeytellen, riippuen siitä, mitä hän hengessään näkee. Sitten kolmanneksi sotainen sankaritar, niinpiankuin hän on saanut kypäränsä ja haarniskansa hän on vain sankari, kylmä ja peloittava taistelutanterella, mutta taistelusta Lionelin kanssa täytyy näkyä, että hän saa voimaa korkeudesta, hänelle hän on kylmä ja vihainen aina siihen asti kunnes on katsonut häntä silmiin, silloin hän salaman tavoin tuntee maallisen intohimon sydämessään ja muuttuu heikoksi, hänellä ei ole voimaa tehdä Lionelille pahaa eikä tappaa tätä, siitä hetkestä, jolloin rakkaus on herännyt hänen rinnassaan hän tulee naiseksi, jonkinlainen kaipaava surumielisyys levittää sympaattisen hohteensa hänen ylitseen tämä hänen taistelunsa oman sydämensä tunteita vastaan, kärsivä nainen, on neljäs jakso, — mutta sitten vankilassa hän on voittanut heikkoutensa ja hän vahvistuu aina enemmän kuullessaan oman kansansa sotamarssin säveleitten tunkeutuvan sinne, sillä hän on uudelleen sankaritar, rukous tässä kohtauksessa on vaikeinta koko kappaleessa, se vaatii suurinta äänen voimaa ja syvintä tunnetta, suurinta hätää. Kuolinkohtauksessa hän on täysin kirkastunut, hän kuolee lippuineen rauhallisena ja tyytyväisenä taivaallisen hymyn valaistessa hänen kasvojaan. —»
7) Hellät sukulaiset kappaleesta on ruotsinkielinen dresdeniläisen ja suomalaisen esityksen vertailu; se loppuu: »Ainoastaan Thusneldasta ei nti Bormann voinut antaa tyydyttävää kuvaa, hän esitti sen ehkä enemmän keskustelusävyssä, mutta minä näyttelin naisellisemmin ja suuremmalla tunteella.»
9) Noita. Fittgernin kirjoittama näytelmä.
(Ruotsiksi): »Vaikkapa ottaa huomioon, että toiminta tapahtuu 30-vuotisen sodan ajalla ja että uskonnollisuuteen silloin sekaantui fanatismia, niin katsojan uskonnollisia tunteita loukataan varsinkin neljännessä näytöksessä, jossa hän seisoo ja kieltää Jumalan raamattu kädessään ja munkit seisovat hänen ympärillään ja laulavat rukousvirttä. Muuten kappaleessa on draamallista vaikuttavaisuutta, joka sentään viimeisessä näytöksessä heikkenee; kaikki loppuu odottamattomalla tavalla.
11) Nimetön kirjeenvaihto. Fuchs-Nordhoffin kirjoittama huvinäytelmä. (Ruotsiksi):
»Ensimmäistä kertaa pitkistä ajoista sain nähdä Ellmenreichin keskustelukappaleessa. Mikä suuri erotus puhetavassa suurten klassillisten tragediain ja tavallisten huvinäytelmäin välillä; edellisissä pitää enemmän deklameerata, mutta siinä pitää kuitenkin olla totuutta ja luontoa, täytyy kysyä itseltään: »kuinkahan minä tavallisessa elämässä sanoisin tuon lauseen», ja sitten kuunnella, miltä se kuuluu ja vaihtaa ääntä, niin ettei enää puhu samalla konversatsioniäänellä, se on hyvä ja huomioon otettava sääntö, täytyy puhua leveästi, antaa äänen tulla leveänä ja voimakkaana kuuluviin, keskustelusävy katoaa, kun tällöin on pakko puhua hitaasti, silloin voi ja saa hakea kaikkea kaunista ja sointuvaa kielestä hurmatakseen sillä yhtä hyvin kuin äänelläkin, esim. Ellmenreich nyt, hän puhui aivan luonnollisesti ja hyvin matalalla äänellä ja tavalliseen tapaan, mutta hän otti tarkasti varteen »pilkut» ja »pisteet», jos oli kysymys jostain tärkeästä lauseesta tai tärkeästä sanasta, niin hän sanoi sen vähän hitaammin, mutta aivan hiljaa ja totisesti ja luonnollisesti. —»