12) Medea. Grillparzerin kirjoittama murhenäytelmä. (Suomeksi):
»Ziegler, Jasonin vaimona oli mainio! Hän oli seisoessaan ja istuessaan sekä puhuessaan kuin liikunnoissaan 'klassisk skön' [klassillisen kaunis]. Medea on voimallinen passioneerattu nainen; naisellisuus ja heikkous puuttuu häneltä kokonaan, hänen oma miehensä kammoksuu häntä, hänen omat lapsensa pakenevat äitiään, sillä senlainen luonto kuin Medealla on, se on niin vihassa kuin rakkaudessa, niin ilossa kuin surussa suurellisen hirveä, hänen deklamationissaan ei saa löytyä vienoja naisellisia säveleitä, ei, kaikissa hänen eri äänissään täytyy tuo sisäinen tuli ja mahtavuus tulla esiin. Sillä sentähden tuntee Jason ensi silmäyksessä itsensä vangituksi Kreusan suloudesta ja lempeydestä, hän näkee hänen vienossa naisellisessa persoonassa kaiken sen jota hän omassa vaimossaan turhaan etsii ja ikävöi. Toki, Zieglerin näytäntötapa niin nerokas ja läpiajateltu kuin se todella on, — on niin taiteellinen että luonnollisuus ja tunne melkein kokonaan puuttuu. Huomaa varsin selvästi että hän usein voi poistua karaktäristä ja runoilijan ajatuksesta, voidakseen esiinluoda, jonkun liikunnon jonka hän tahtoi että herättäisi effektin, e:m:s: Medeassa, kuin hän polvillaan laahaa itseään rukoillen lapsiaan tulemaan luokseen, niin hän tekee sen mainiosti, vaan se ei ole Medean luonne, kuitenkin tahdon muistaa sen scenin [onko tässä alkulähde Ida Aalbergin kuuluisaan polvillaankulkemiseen Kirstinä »Elinan surmassa»?], hän toi esiin vastakohdat, ensin niin lempeän rukoilevaisesti, niin sydämellisen vienosti, — ja sitten — kuin ne käänsivät itsensä pois, kuinka sormet hänen ojennetussa kädessään vetäytyivät koukkuun, hänen huulensa ja koko leukansa pidentyi ulospäin kasvoista ja silmät vetäytyivät synkkiin hirvittäviin ryppyihin, ja hän samassa minuutissa kavahti ylös ja muuttui taasen tuoksi hirvittäväksi naiseksi. Ja muista myös se kohta, jossa hän ensi kerran huomaa että Jason'in ja Kreusan välillä on olemassa joku suhde, kuinka hän ensin synkkänä ja epäilevänä kääntää silmänsä (pää liikahtamaton) toisesta toiseen kuinka hänen kasvonsa vähitellen selkeä ja hänen huulillensa hyytyi tuo ainoa pieni ah! ikäänkuin tahtoisi hän sillä sanoa »vai niin, vai niin se on», vaan se oli mainiosti sanottu. Muista myöskin se paikka jossa hän menee Jason'in luokse ja pitää hänestä kiini ja puhuu aivan hiljaa melkein kuiskaillen vaan se näkyi mikä tuli, viha ja rakkaus paloi hänen sisällään jonka hän niin tahtoi tukahuttaa. — Hänen pukunsa, punainen hame ja musta kappa olivat kauniit ja pukivat hyvästi. Muista hänen tapaansa käyttää kappaansa eli manteliaansa.
13) Judith. Hebbelin kirjoittama tragedia. (Suomeksi):
»Ylipäänsä täytyy Ziegler'ille antaa se arvo että hän aina pukeutumisessaan hyvin tarkkaan seurasi aikakautta, niin myöskin nyt vaikka se hisupuku oli niin ruma, se ei ollut mikään hyvä rolli hänen repertoaarillaan, minä en ollut tyytyväinen. Vaan Porth tuona julmana raakana ja 'sinliga' [aistillisena] Holofernuksena oli ilettävää vaan todellinen, se hetki jolloin hän viinistä oli joutunut vähän kuumaksi ja tuo ihana nainen hänen vieressään saattoi hänet aivan hurmoksiin ja silloin hänen silmänsä, kun hän häntä katseli ja hän kädellään aivan löysästi meni hänen päänsä ja käsivartensa ja haltijansa ylitse oli niin ilettävä ettei tahtonut voida sitä katsella.»
* * * * *
Paljon merkittävämpi kuin muutamien viikkojen oleskelu Dresdenissä oli hänelle tutkimusmatka Müncheniin, minne heinäkuun ajalla koko Saksan näyttämöiden valioväki oli kokoontunut. Hän pääsi matkallaan näkemään Münchenin »Valiovierailunäytäntöjä», kuuluisaa yritystä, jonka tarkoituksena oli saavuttaa erinomaisia suurten runoluomien kokonaisesityksiä sillä tavoin, että yksinkertaisesti kutsuttiin kokoon kaikki saksalaisen kielialueen suurimmat »tähdet». Hampurista tuli kuuluisa sankariosien esittäjä Ludwig Barnay, jonka kuitenkin sanotaan olleen liiaksi älyllinen onnistuakseen Wallensteinina ja Macbethina, Wienin Burg-teatterista Adolf Sonnenthal (Hamlet ja Clavigo), Josef Lewinsky (Nathan ja Attinghausen), Fritz Krastel (Max Piccolomini), Charlotte Wolter (Kreivitär Orsina, Lady Macbeth ja Hermione) ja nuorekas Josephine Wessely (Luise Miller ja Klärchen »Egmontissa»), Münchenistä Ernst v. Possart ja useita muita. Vielä tuli näyttelijöitä Berlinistä, Hannoverista, jopa Dresdenistäkin, mistä tulivat m.m. Ida Aalbergin ihailemat Franziska Ellmenreich (Minna v. Barnhelm ja Emilia Galotti) ja Pauline Ulrich (Portia ja Parman herttuatar). Sanotaan, että taiteellinen tulos näistä näytännöistä ei vastannut odotuksia, hyvän yhteisnäyttelyn puute tuli katsojalle yhä selvemmäksi, kun hän näki joukottain loistavia virtuoseja. Ida Aalbergille nämä näytännöt luonnollisesti merkitsivät sarjaa uusia elämyksiä, joista kiireelliset merkinnät muistivihkoon antavat jonkinlaisen aavistuksen.
28) Kavaluus ja rakkaus. (Suomeksi ja ruotsiksi):
»Wessely oli muutamissa paikoissa parempi kuin minä, e:s: enemmän kiihotetulla äänellä repliiki 'Herr von Walter jetz sind sie frei!' [Herra v. Walter, nyt olette vapaa] ja sitten Wurmin kanssa enemmän intoa (ruff) enemmän kiihkoa repliikeissä »mikä kurjuus on» ei niin paljon maalata sanoilla sillä hän on niin 'aufgeregt' [kiihtynyt] että hänellä siihen ei ole aikaa ja sitten repliiki »ej, ej, se on mahdotonta»! siinä myös sama 'hastiga temppu' [nopea tempo] ei laisinkaan sentimentaali sillä sitä hän saa olla niin paljon, että tuollaiset paikat ovat oikeata balsamia yleisölle, sen nyt itse havaitsin, — vaan puhu pian 'förtvivlat' [epätoivoisesti], ja niin myös 'kuristaisin teidät' j.n.e. siinä myös puhua pian ja 'heraus mit der ton' [ääni kuuluviin] aufgeregt kiihotettuna hon är bragt till det yttersta till förtvivlan, då hon sagt 'pyövelin pölkyn alle!' gör hon en stor gest och går till dörrn [hänet on saatettu äärimmäiseen epätoivoon, kun hän on sanonut 'pyövelin pölkyn alle' hän tekee suuren liikkeen ja menee ovelle],» (Ruotsinkielellä esitystä jatkuu vielä varsin pitkälle ja varsin huvittavassa asussa.)
Hamletista hän on merkinnyt muistiin, että oli odottanut sen esittämistä suurella mielenkiinnolla, mutta että kaikki jäi verraten epämääräiseksi ja käsittämättömäksi, joskin Sonnenthal kykeni selvittämään joitakin kohtia. Hän ei ollut ymmärtänyt, miksi Shakespeare oli Hamletin niin karakterisoinut. Ofelia oli ollut aluksi liian sentimentaali, mielipuolisuuskohtauksessa ei ollut ollut »mitään jaloa eikä syvempää draamallisuutta —, joka edes vähimmässäkään määrässä olisi tehonnut meihin.»
Valiovierailunäytäntöjen aikana suomalainen Ibsenin tutkija Valfrid Vasenius oli Münchenissä tapaamassa itseään runoilijaa. Hän pyysi Nooran kirjoittajalta luvan saada tälle esittää Suomalaisen teatterin Nooran. Ibsen suostui mielellään pyyntöön ja eräänä päivänä tohtori Vasenius rankkasateessa kuljetti Ida Aalbergin runoilijan asuntoon. Varmaankin nuori näyttelijätär suurella levottomuudella odotti kohtausta, koskapa hän matkalla teki saattajalleen kysymyksen, jota tämä piti melkein majesteettirikoksena: »Pitääkö Ibsen imartelusta?» Epäilemättä Ibsenkään ei ollut vapaa inhimillisistä heikkouksista ja turhamaisuudesta, mutta kohtaus sujui sentään hyvin ilman nuoren naisen mairittelujakin. Ida Aalberg oli perillä hyvin pidättyväinen ja vaitelias, ja kun hän oli poistunut, sanoi Ibsen Vaseniukselle, että näyttelijätär ulkomuodoltaan ja olemukseltaan täysin vastasi sitä italialaista naista, jonka kuva oli väikkynvt hänen mielessään, kun hän runoili »Nukkekodin». Joitakin päiviä myöhemmin Ibsen piti päivälliset, joihin Vaseniuksen ohella oli kutsuttu eräitä näyttämötaiteilijoita, m.m. Ida Aalberg ja ruotsalainen näyttelijä August Lindberg.
Münchenistä Ida Aalberg pistäytyi Oberammergaussa katsomassa sikäläisiä kärsimysnäytäntöjä. Muistikirjaansa hän on merkinnyt täällä näkemänsä johdosta (suomeksi):
»Mieltymys riippuu suureksi osaksi siitä, millaisilla vaatimuksilla sinne meni. — Minä puolestani tunsin itseni petetyksi, — minusta voidaksensa nauttia edes hiukankin täytyy olla lapsi sekä ijälle että ymmärrykselle, ja sittenkin se häiritsee sen kuvan Christuksesta, jonka raamattua lukiessa on itselleen kuvannut.»
Sitten (ruotsiksi) seuraa mietelmä:
»Heidän tehtävänsä onkin liian vaikea!!!»
Elsterin kylpypaikasta, Etelä-Saksista, Ida Aalberg vähäistä myöhemmin lähettää pitkän kirjeen turkulaiselle neiti Mathilda Almille, joka on taloudenhoitajana Pippingsköldin perheessä, missä Ida Aalberg Turussa käydessään yleensä majaili. Hän kirjoittaa ruotsiksi m.m.:
»Bad Elster 18 p:nä elok.
Rakkahin Matte!
Sinulla kai ei ole aavistustakaan, missä maailman nurkassa minä nykyisin oleskelen. Pitkiltä matkoiltani etelään, olin aina Tyrolin rajoilla, Münchenissä ja Oberammergaussa, olen palannut takaisin Saksiin ja lepäilen pienessä ihastuttavassa kylpypaikassa, jonka nimi on Bad Elster. Emmy Achté Suomesta ja minä olemme ainoat pohjoismaiset vieraat täällä ja me olemme herättäneet jonkin verran huomiota luultavasti sivistyneellä käytöksellämme, sillä heillä on nähtävästi käsitys, että suomalaiset, lappalaiset ja samojeedit kuuluvat yhteen, ja että heidän kulttuurinakin on samalla alhaisella tasolla. Minusta tuntuu toisinaan hirveän loukkaavalta kuulla tuommoista puhetta ja minun on käytettävä kaikkea itsehillitsemiskykyäni voidakseni rauhallisesti ja järkevästi selittää maani ja kansani suhteellisesti korkeata kehitystä. Emmy matkusti muutamia päiviä sitten Dresdeniin jatkaakseen opintojaan. Epäilen suuresti, saanko tästä kylpykuurista suurtakaan hyötyä, sillä nyt, kun olen opintomatkalla, en voi heittäytyä täydelliseen rauhaan. Jos voinkin pidättäytyä ääniharjoituksista ja jättää lausunnan, vaivaan kuitenkin päätäni kaikella sillä uudella, jota taas olen nähnyt näyttämöllä ja kiihoitan sillä tavoin hermojani. — München miellytti minua tavattomasti: se on hyvin suuri ja iloinen kaupunki, vaikka väestöllä onkin jonkunlainen flegmaattinenleima, joka johtuu liiasta oluen juomisesta (Baijerihan on bierin kotimaa), mutta millä korkealla esteettisellä tasolla tuo kansa onkaan, näyttävät jo Oberammergaun kärsimysnäytännötkin, esiintyjäthän ovat vain talonpoikia, on ihmeellistä, millainen kauneusaisti heillä onkaan, millainen suuri ja luontainen tietoisuus taiteen suuruudesta ja pyhyydestä, — tein matkan yhdessä tohtorinna Ibsenin ja Tukholman kuninkaallisen teatterin suuren Fredriksonin ja erään tanskalaisen näyttelijän kanssa, — voit uskoa, että meistä tuntui miellyttävältä kuunnella Fredriksonin mielipiteitä työstään, siitä sain syytä useampaankin kertaan huoata voi! voi! kunpa suomalaisella näyttämöllä olisi useita semmoisia henkiä, silloin olisi toista elää, näytellä ja viihtyä. (Vilhoa lukuunottamatta) tuskin kellään on tosi harrastusta työhönsä ja tuskin kukaan heistä välittää arvostaan sen esitaistelijana. — Matte, sinä tuskin voit aavistaakaan, kuinka hyvä on oleskella ulkomailla —. Päästä pois usein liian ahtaista oloista kotona, ja tulla sinne, missä kaikki on suurta ja mahtavasti vaikuttavaa, missä on ainesta sekä matalaan ja huonoon että jaloon ja suureen. — — Korkeimman ja matalimman ihmiskunnassa saa täällä nähdä rinnakkain ja jyrkästi vastakohtaisina, luulen, että juuri tuo realistinen räikeys vaikuttaa, että alkaa tuntea rajatonta vastenmielisyyttä ja katkeruutta ihmisen anteeksiantamattoman heikkoa tahtoa ja ihmiselämän erheitä kohtaan. Ja toiselta puolelta saa mitä parhaan käsityksen sivistyksen ja taiteen arvosta, ymmärrän niin hyvin, miksi pohjoismaiset taiteilijat aina ikävöivät ulkomaille, sillä siellä heidän taiteilijasielunsa saavat ravintoa kaikkialla, heidän ihanteensa kohoavat korkeammalle — —». (Seuraa sangen epämääräistä ja naisellisen sekavaa filosofiaa ja sitten ylistystä Münchenin kuvaamataideaarteista, joihin hän on koettanut tutustua.) »Sitäpaitsi tuon Münchenistä muistoja, joita en koskaan unohda, muistoja hetkistä, jotka sain viettää Ibsenin perheessä, (Nooran kirjoittajan) ja kuulla niin ylivoimaisen hengen arvosteluja elämästä ja ilmiöistä, minusta tuntui, että hän sielullaan aateloi ympäristönsä, sillä henki kohosi hänen läheisyydessään korkeampaan ja vapaampaan lentoon, huomasi selvemmin, kuinka paljon painoa me ihmislapset panemme kaikkeen pieneen ja vähäpätöiseen ja unohdamme omat, korkeammat tarpeemme. Pidän itseäni onnellisena tämän yhdessäolon johdosta! sillä kun myrskyt ja pimeys ja katkeruus tahtovat painaa sieluani, tulee suloiseksi muistella näitä hetkiä ja omassa sisäisessä sieluntaistelussa voi paeta näiden ylivoimaisten henkien ajatuksiin ja niiltä saada rohkeutta ja toivoa uusissa kärsimyksissä (jotka minun radallani liiankin usein uhkaavat) ja uusissa voitoissa! — Voitoista tulee mieleeni eräs runo, joka on muuttunut todelliseksi tunnuslauseekseni, joka usein, usein, kun olen tullut syvästi loukatuksi ja melkein kadottanut rohkeuteni, on ollut minulla »kannuksena». Olen ajatellut ja toistellut näiden runojen ajatuksia ja tuntenut tahtoni voimakkaammaksi taisteluun ja rohkeuteni vääjäämättömäksi — tiedän että sinulla on nuo runot, sinua ehkä haluttaa lukea se, ellet sitä jo tuntisi, — se on »Björkin runoissa» ja sen nimi on »Esxelsior», latinalainen sana, joka merkitsee »korkeammalle» tai »minä tahdon pyrkiä korkeammalle ja yhä korkeammalle», se on käännös englantilaisen runoilijan Longfellowin runosta, sinä varmasti ihastut sen ajatukseen. —
Mallinäytäntöihin Münchenissä kaikkine taiteilijoineen en ollut täysin tyytyväinen, yksityiset roolit suurine esittäjineen tarjosivat tosin paljon nautintoa kokonaisuudessaan, yhteisnäyttely jätti paljon toivomisen varaan. Wienin näyttelijät miellyttivät minua suuresti; Charlotta Wolter on ensimmäisen luokan suuruus, — hän on naimisissa erään ruhtinas Sullivanin kanssa, mutta ohjelmassa hän aina nimittää itseään rouva Wolteriksi, kaipaan oikein päästä Wieniin saadakseni opiskella Burgteatterissa. Siellä on Sonnenthalkin, joka ehdottomasti on paras miesnäyttelijä Saksassa.[12] Wienissä alan opiskella Strakoschin johdolla.» — — —
Vaikka tämä kirje on kirjoitettu oppimattomalle henkilölle, voi siitä lukea paljon uutta Ida Aalbergista. Ensi kerran hän vakavasti koettaa seisoa aatteellisella pohjalla, ensi kerran hän koettaa kohottaa ihanteellisuuden lippua, ensi kerran hän ilmaisee suuren tyytymättömyytensä oloihin suomalaisessa teatterissa ja puhuu »kaipauksesta» ja »taistelusta». Hänen ilmauksensa on epävarmaa ja kompastelevaa, »Excelsior!» on hänen suussaan vielä »Esxelsior!» Mutta tässä kirjeessä on jo selvästi havaittavana suuri osa kolmenkymmenen seuraavan vuoden Ida Aalbergia: levotonta pyrkimystä ja siihen yhdistynyttä tyytymättömyyttä, tahtoa ja työtarmoa, joka käy läpi vastuksien, suurten persoonallisuuksien ylistystä ja harrastusta, joka kernaasti vetoaa eetillisiin motiiveihin.
Ennen Helsingistä lähtöään Ida Aalberg oli joutunut läheiseen suhteeseen Frithiof Peranderin, ihanteellisen ja kansallismielisen filosofin kanssa, ja seurauksena oli, että hän jokelteli kieltä, jota on melkein mahdoton täydellisesti toiselle kielelle kääntää. — Tästä myöhemmin.
* * * * *
Antti Jalava, joka vähäistä aikaisemmin oli tehnyt opintomatkan Unkariin ja kansallismielisenä tavattomasti innostunut tähän kansallismieliseen kansaan, oli yhdessä tohtori J. Szinnyein kanssa saanut päähänsä, että Ida Aalbergin oli näyteltävä Unkarissa. »Kylän heittiö». Boriska, siitä olivat molemmat yksimieliset, oli ollut parempi Helsingin suomalaisella kuin Budapestin unkarilaisella näyttämöllä, ja tohtori Szinnyei alkoi puuhata esiintymistilaisuutta heimolaiskansan tyttärelle. Ida Aalberg innostui kovin tähän aikeeseen, semminkin kun hän Bad Elsterissä tunsi toimettoman olonsa ikäväksi, kuten seuraava ote Antti Jalavalle lähetetystä kirjeestä todistaa:
»Siis syyskuun alussa, päivää en vielä voi sanoa, on tuo hetki tapahtuva, joka ratkaisee minun näyttelijäkykyni, ja jota »riemu pelko rinnassani» odotan, — suoraan tunnustaen, enemmän riemu kuin pelko, sillä minä oikein ikävöitsen saada taasen näytellä ja tuntea tuota inspirationia, jota jo näyttämölle astuminen minussa vaikuttaa. Nyt täällä kylpypaikassani ollessani olen täytynyt pitää vähän rauhaa ja »deklamerannut» niin, että metsä kajahteli ja ohikulkevat hämmästyksellä varmaan epäilivät järkeni kuntoa.» — »Minä niin iloitsen saada heille näytellä suomeksi, tahdon koettaa näytellä Boriskan paremmin kuin koskaan ennen; olkoon tuo koetus sitten elämäksi tai kuolemaksi, joskin se tulisi olemaan »ett nederlag» [tappio] ei se kuitenkaan olisi kylliksi voimallinen minua masentamaan, päinvastoin se minua vaan innostuttaisi.» —
Budapestin-matkallaan Ida Aalberg tullen mennen kävi Wienissä ja tutustui Burg-teatterin, saksalaisen kielialueen parhaan näyttämön esityksiin. Tuloksena olivat m.m. tarkat muistiinpanot »Romeosta ja Juliasta», josta hänelle myöhemmin Suomessa tuli suuri voitto. »Jane Eyren» hän myöskin näkee Burgissa. Päähenkilöä tarkoittaen hän aloittaa: »Frank oli erinomaisen hyvä!!!» Erään kohdan tässä osassa hän myöhemmin aikoo ottaa »koko itkuvoimallaan».
Unkarin-matka muodostui Ida Aalbergin nuoruuden ulkonaisesti suurimmaksi triumfiksi. Tohtori Szinnyei oli todella loistava impressario, joka ei säästellyt vaivojaan, ja unkarilainen kaunopuheisuus, ritarillisuus ja hetkellinen innostuminen viettivät nekin voittokulkua kuvatessaan »Pohjan tähden» taiteellista suuruutta. Jo harjoituksissa näyttelijät itkivät kuunnellessaan tulista ja tunteellista ääntä ja jo ensi-illassa yleisö otti hänet vastaan »minuutteja kestävillä suosionosoituksilla» ja huuteli hänen kunniakseen »elekön» huutoja, jotka kimposivat suusta suuhun. Kolmannessa näytöksessä »suosionosoitus kasvoi todelliseksi hirmumyrskyksi, ja useitten silmissä oli kyyneleitä». »Magyar Töld» kirjoitti: »Tällaista itkemistä emme vielä koskaan ole nähneet. Jos sanomme, ettei tätä osaa vielä kukaan ole näin näytellyt, emme sano mitään, sillä tähän asti ei todella kukaan muu ole sitä näytellyt hyvin. Hänen katseessaan, hänen kasvojenilmeissään, hänen yhdessä ainoassa huokauksessaan oli niin paljon taidetta, ettei yleisö edes huomannut, ettei hän puhunut unkaria.» »Pesti Naplossa» ankaraksi tunnettu arvostelija Beöthy Zsolt — tohtori Szinnyein serkku — kirjoitti esityksestä vielä komeammin. Hän sanoi, ettei tietänyt, kuinka Ida Aalberg puhui suomen kieltä, »mutta rakkauden ja tuskan kieltä hän puhui mainiosti» ja »huikaisevalla nopeudella hänen silmissään vaihtelivat intoisan rakkauden loiste ja sutun kyynel», ja »joka ääni kumpuaa hänen sielustaan, ja jokin lumoava sulous on hänen esitykselleen ominainen». — Unkarin menestys muuttui niin suureksi, että yksin Antti Jalavakin sai sitä hämmästellä: hän kirjoitti Ida Aalbergille, että aivan niin paljoa hän ei ollut osannut odottaa puuhasta. Budapestissa tuntuu innostus merkillisesti tarttuneen toisesta toiseen, vierailusta tuli sensatsioni, yleisö täytti teatterin ja yksin kaupungin saksalaisenkin lehden oli yhdyttävä tunnustuksiin. Saksankielinen lehti »Pester Journal» moitti kyllä suomenkielen karkeutta ja mainitsi kokeen vieraalla kielellä uhkayritykseksi, mutta kirjoitti Ida Aalbergista: »Hänellä on hivelevän suloinen ääni, ja miten hurmaavilta sanat sellaisen äänen lausumina tuntuvat, sen huomasimme parhaiten niistä unkarilaisista nimistä, jotka taiteilijan piti lausua ja jotka hän sanoi aina oikein ja asianmukaisella painolla. Niin suloisesti kaikuvaa »Sändoria» kuin neiti Aalbergin huulilta tuli, on unkarilaisella Kansan näyttämöllä harvoin tai ei koskaan kuultu, niin monet kylän kaunottaret kuin siellä ovatkin lausuneet sydämensä valitulle tuon nimen kaikella sillä tunteellisuudella, mikä heille on ollut mahdollinen. Muusta pitivät huolen taiteilijan liikkeet, joilla jokainen sana tehtiin ymmärrettäväksi ja jokainen tavu selväksi ilman että ilmekieli — kiitos neiti Aalbergin luontaisen sulon — olisi tullut liialliseksi —.» »— Muuten hänen kasvonsa ovat tavattoman ilmehikkäät ja ilmaisevat kuin kuvastimesta kaikki ne tunteet, joiden vallassa esittäjä on. Puhuvimmat sentään ovat syvänsiniset silmät, jotka lumoavat milloin hurjalla loisteellaan, milloin salamoivilla katseillaan.» »Nuoren näyttelijättären taiteellinen kyky on kaiken epäilyn ulkopuolella. Siinä tavassa, millä hän oli käsittänyt osansa, ilmeni erinomainen taiteellinen äly. Hän teki Eduard Tothin sentimentaalisesta pikku hanhesta draamallisen olennon. Hänellä on todellisen intohimon ilmauksia —.» Szinnyei järjesti Ida Aalbergille juhlan Budapestiin. Hyviä arvosteluja ja juhlimista puhein ja suosionosoituksin jatkui vielä Kolozsvárissa, jossa nuori taiteilija Boriskan lisäksi näytteli Luisen ja Jane Eyren.
VI.
MYRSKYÄ JA KIIHKOA.
Suuri menestys taiteilijana tuli Ida Aalbergin osaksi jo sangen nuorella iällä. Hän oli vasta 22-vuotias näytellessään ensimmäistä kertaa Nooran osaa, josta alkaen hänestä tuli Ibsenin eetillisen taiteen ylipapitar Suomessa. Täällä, niinkuin kaikkialla muuallakin, kappale aiheutti väittelyjä, ja nuori tyttö, joka havainnollistutti Ibsenin moraalista opetusta ja ahtaassa piirissä kulkevaa filosofiaa, oli tavallaan filosofi filosofien joukossa. Hän oli lausunut painavimman sanan, kun Ibsenin puhe alkoi tehota Suomessa.
Kieltämätöntä on, että Ida Aalbergin menestys Unkarissa, jos sitä arvioi ankaran mittapuun mukaan, oli enemmän kuriositeetin ja sensatsionin kuin suuren taiteen juhlaa. Ennakolta näyttelijättärelle antamissaan ohjeissa Antti Jalava pitää erikoisen tärkeänä, että tämä laittaisi itsensä mahdollisimman »nätiksi» esiintyessään Budapestin yleisölle, ja hyvä itkemistaito, kaunis ääni ja tulinen temperamentti olivat suurimpina aiheina unkarilaisen kaunopuheisuuden vuodatuksiin. Mutta Unkarin matka teki Ida Aalbergista päivän sankarin Suomessa. Sanomalehdet, yksin kaukaiset maaseutulehdetkin, julkaisivat Budapestin ja Kolozsvárin ystävällisiä arvosteluja, ja »Uuden Suomettaren» Matti, Antti Jalava, selitti Unkarissa annetun kritiikin johdosta, että Ida Aalberg on »tehnyt heimolaisuuden lähentämiseksi enemmän kuin kaikki oppineet miehet kirjoineen yhteensä». Ylioppilaat joivat maljoja Ida Aalbergin kunniaksi, ja suomenmielisten taholla vallitsi mitä suurin innostus. Kun asia sai tämmöisen kansallisen värityksen, on selvää, että silloisina kiihkeinä kielitaistelun aikoina jokin soraäänikin yhtyi yleiseen innostuksen kuoroon. Niinpä saattoi »Hämeen Sanomat» julkaista seuraavan uutisen:
»Samalla kertaa kuin nuori taiteiliamme Ida Ahlberg on kummastuttanut heimo-kansaamme Unkarilaisia ja ikäänkuin lumousvoimalla vetänyt tämän sukukansan mitä lähimpään yhdistykseen meidän kanssa, jopa saattanut meitä vähän ylpeiksikin hänen kauttansa, ovat muutamat meidän ruotsalaisista kokeneet tehdä valheeksi koko Ida Ahlbergin olosuhteet Unkarissa. Niin tapasi kaksi ylimyshenkilöä erään I.A:n läheisen heimolaisen. Ensin onniteltuaan ivallisesti, lausuivat kertomukset I. Ahlbergista olevan paljaita »Suomen fennomanien vehkeitä». Tämä ei ollut ainoa tapaus tätä lajia, eikä mikään outo asia meidän suomi-mielisten suhteen.» —
Ystävät tiesivät erinomaisen hyvin, ettei Ida Aalberg ollut mikään filosofi eikä vankka aatteen ihminen, vaan että hän oli nuori, suloinen, hyvin kunnianhimoinen ja mitä suurimmassa määrässä vaikutuksille altis tyttö. Unkarin matkaa suunniteltaessa Antti Jalava kirjoitti hänelle sivumääriä kansallisuusaatteen jaloudesta ja velvoituksista. Ida Aalbergin ei tullut, sanoi rehti kirjoittaja, unohtaa isänmaan asiaa, vaikka olikin jo liian paljon saanut maistaa kunnian »hurmaavaa nestettä». Tohtori Szinnyein kirjeistä Antti Jalavalle voi nähdä, että hänkin katsoi tarpeelliseksi vahvistaa Ida Aalbergin kansallista mieltä. Niinpä hän kirjoittaa taiteilijan kunniaksi järjestämästään juhlasta:
»Ensimmäisen puheen pidin minä suomeksi, ja sen sisällys oli lyhyesti: että me pitäisimme hänet erinomaisen kernaasti täällä, mutta hänen täytyy mennä takaisin, hänen täytyy olla suomalainen näyttelijätär j.n.e. (Du verstehst schon [ymmärräthän], mitä minä tarkoitin.)» —
Ja vähäistä myöhemmin »Unkarin Matti» (Szinnyei) kertoo »Uuden
Suomettaren» Matille:
»Tietysti löytyy monta, jotka selittävät neitoselle, kuinka hyvä se olisi, jos hän oppisi unkarinkieltä, ja jäisi tänne, j.n.e. Mutta minä puhun hänelle paljon fennomaniasta, kansallisesta taiteesta, velvollisuudesta, isänmaasta y.m., jottei hänen päänsä hetkeksikään joutuisi pyörälle. — Oletko tyytyväinen sellaiseen impressarioon?» —
Jo »Noora»-esityksen jälkeen Ida Aalbergista oli tullut Suomalaisen teatterin kannattava voima. Kaarlo Bergbomilla ei enää ollut oopperaa, joka ulkonaisella loistollaan olisi kyennyt torjumaan ja pitämään aisoissa ruotsinkielistä ivallisuutta. Nyt hän voi antautua huoltamaan ennen niin suuresti laiminlyötyä puhenäyttämöä, josta ruotsalaiset aikaisemmin olivat puhuneet pilkallisesti. »Bergbomin rengit ja piiat esittävät draamaa siellä ja siellä», oli sanottu. Ida Aalbergista oli nyt tullut miekka, jota Bergbom saattoi voitollisesti heiluttaa poliittisten vastustajiensa edessä. Oli tärkeätä, ettei sellainen ase kirvonnut hänen kädestään. Tämän jälkeen Suomalainen teatteri, jossa oli Ida Aalberg, oli jotakin aivan toista kuin Suomalainen teatteri, jossa ei ollut Ida Aalbergia.
Miten jaksoi Ida Aalberg kantaa nuorella iällään saavuttamaansa suurta menestystä?
Eräässä Janakkalan kirjeessä »Uudelle Suomettarelle» kerrotaan kotimaahan palanneesta taiteilijasta:
»Eilen illalla saapui nuori taiteilijamme neiti Ida Aalberg Unkarin retkeltänsä tänne. Tänään oli meillä ilo tervehtiä arvoisaa kansalaistamme muutamilla lämpimillä sanoilla neulouskokouksessa Kerkkolan Ylöstalossa, josta hän muutaman hetken kuluttua samana iltana taas lähti Helsinkiin. Iloksemme saimme huomata, ettei nuori taiteilijamme suinkaan ole tullut pilalle noista suurista kunnian-osoituksista, joita hän viimeaikoina on saanut vastaanottaa, vaan että hänessä päinvastoin asuu syvempi isänmaanrakkaus ja halu nähdä sen totista edistymistä.»
Halu nähdä isänmaan »totista edistymistä» on majesteetin vaatimattomuutta, mutta todennäköisesti nuo sanat ovat tulleet uutiseen vain tyylillisenä koristuksena eikä tarkkana ja kuvaavana otteena Ida Aalbergin kotipitäjässään mahdollisesti pitämästä puheesta. Kuitenkin on selviä todistuksia siitä, että Unkarista palannut Ida Aalberg oli tavattoman paljon itsetietoisempi kuin entinen Ida Aalberg. Hän ei enää ollut tyttö, joka verraten huolimattomasti puettuna ja vähän etukumarassa oli kulkenut »vanhaan harakanpesään Espoon tullin luona» (kuten »Uusi Suometar» hyvin vähän mairittelevasti kerran nimitti Suomalaisen teatterin tyyssijaa), vaan hän oli nainen, joka tiesi jotakin olevansa ja esiintyi sen mukaan.
Hänen suhteensa näyttelijätovereihinsa oli ennen Unkarin matkaakaan tuskin ollut erikoisen sydämellinen ja herttainen. Kirjeessään Mathilda Almille, kuten aikaisemmin on nähty, hän vähäksyi näiden harrastusta ja pyrkimystä, ja Vilho, jolle Bergbom oli lausunut toivomuksen, että Suomalainen teatteri lähettäisi onnittelusähkösanoman Ida Aalbergille Unkariin, sai Tampereelta lähettämässään kirjeessä vastata: »Sinun esityksesi onnentoivotustelegrammista Ida Aalbergille joutui suureen auttamattomaan haaksirikkoon Kateuden karilla Typeryyden meressä.» Vilhon syytös koskee luonnollisesti naisnäyttelijöitä, sillä miehet eivät tunnu suhtautuneen turhamaisesti Ida Aalbergin itsetietoisuuden purkauksiin. Axel Ahlberg, joka tuohon aikaan oli miesnäyttelijöistä nuorimpia, on kertonut Unkarista palanneesta Ida Aalbergista m.m.:
»'Romeosta ja Juliasta' ei olisi tullut mitään, ellei Ida olisi neuvonut minua, vasta-alkajaa, Romeona. Eräässä harjoituksessa hän tahtoi ruveta ohjaamaan ja neuvoi minulle asemia, mistä yleisö tuskin olisi voinut minua nähdä. »Tämä on mahdotonta, kukaan ei näe minua», vastustelin minä. Ida vastasi: »Kuka viitsii sinua katsella, kun minä olen näyttämöllä!» »Puolet yleisöstä», minä tokaisin. Sitten me molemmat purskahdimme nauruun.»
Kun Ida Aalberg ulkomaanmatkaltaan saapui Helsinkiin, toi Lauri Kivekäs pohjalaiset ylioppilaat asemalle häntä juhlimaan. Tästä lähtien hän elämänsä loppuun asti sai nauttia opiskelevan nuorison ehdotonta ihailua ja kannatusta. Nuorison suosio on vilpitön ja välitön; Sarah Bernhardt pitää elämänsä onnellisimpana sitä aikaa, jolloin hän nuorena näyttelijättärenä oli vain Parisin ylioppilaiden lemmikki. Juhlat, kukkalähetykset ja serenaadit osoittavat seuraavina aikoina katkeamattomana sarjana, kuinka Ida Aalberg oli valloittanut suomalaisten ylioppilaiden sydämet. Mutta ulkomailla Ida Aalbergista oli lisäksi tullut siinä määrin arvovaltainen ja tunnustettu nimi, että sanomalehtiarvostelijakin, vaikka olisi ollut kuinka epävarma ja maineestaan arka, olisi ilman muuta uskaltanut häntä ylistää. »Uuden Suomettaren» tunnustusta ei enää tämän jälkeen kahlitse tahdon puute, kuten ehkä joskus aikaisemmin, vaan kyvyn puute, joka kyllä toisinaan ilmenee mitä surkeimmassa muodossa. Ja niin fennomanian merkeissä kuin Ida Aalbergin Unkarin triumfi olikin tapahtunut, useimmat ruotsalaisetkaan lehdet eivät säästä häneltä kiitosta. Yksin »Helsingfors Dagbladkin» kirjoitti nyt hänen Luisestaan »Kavaluudessa ja rakkaudessa.»
»Nuorta taiteilijaa tervehdittiin heti hänen astuttuaan näyttämölle vilkkain suosionosoituksin ja häntä juhlittiin mitä lämpimimmin. Mutta niin onkin, että meillä ei vielä milloinkaan ole saatu nähdä niin pienintä yksityiskohtaa myöten mestarillista ja syvästi liikuttavaa näyttelemistä. Se todisti sekä täyttä, korkeata taiteellisuutta että esittäjän syvää henkeä. —»[13]
Kevätkaudella 1881 Ida Aalberg esiintyi, eräiden pienten osien ohella, yhdessä suuressa tehtävässä: Juliana »Romeossa ja Juliassa». Menestys oli erittäin suuri; ainoa muistutus, jonka sanomalehtiarvostelijat — verraten yksimielisesti — tekevät hänen näyttelemistään vastaan Shakespearen rakkausdraamassa, on se, ettei hän alussa osannut esittää Juliaa tarpeeksi lapsellisena ja viattomana.
Edellisellä ulkomaamatkallaan Ida Aalberg oli nähnyt sekä »Kavaluuden ja rakkauden» että »Romeon ja Julian», johon jälkimmäiseen hän oli tutustunut Wienissä. Julian wieniläistä esittäjää, Wesselyä, hän muistiinpanoissaan moittii liiasta sentimentaalisuudesta kappaleen alussa. Sentimentaalisuuteen kohdistuva viha tuntuu tähän aikaan olleen Ida Aalbergilla ohjelmallista, hän puhuu sentimentaalisuudesta halveksien kirjeissään ja moite, jonka Helsingin arvostelijat kohdistavat hänen Juliaansa, on aiheutunut näyttelijättären itsetietoisesta pyrkimyksestä. Ja kuitenkin oli hempeämielisyys ja tunteileminen ollut hänelle varsin läheistä, hän oli varhaisvuosinaan esiintynyt antaumuksella hempeilevässä näytelmässä »Kukka kultain kuusistossa», ja edellisten vuosien kirjeet todistavat varsin suurta taipumusta sentimentaalisuuteen. Nähtävästi jokin yksityinen kritiikki tai näyttämöltä saatu kokemus johtivat hänet kieltämään kaiken sentimentaalisuuden.
* * * * *
Parantuakseen hyvin vaikeasta kurkkutulehduksesta, jonka Helsingin raaka kevätilma 1881 oli aiheuttanut ja joka oli käynyt yhä pahemmaksi näyttämörasitusten vuoksi, Ida Aalberg matkusti kesällä laulajatar Lydia Laguksen kanssa Norjaan, päämääränään Modumin kylpypaikka. Matka kulki Tukholman kautta, missä potilaat viettivät iloista elämää. Ystävättärelleen Tony Sahlbergille lähettämässään kirjeessä Ida Aalberg sanoo m.m.: »Se oli senlaista hirmuista viilaamista, että minä jo varsin väsyin.» Kristianiasta yhtyi potilaiden mukaan Emilie Bergbom, jonka kanssa jatkettiin matkaa Modumiin. Perille päästyään Ida Aalberg kirjoitti ystävälleen Tony Sahlbergille:
»Armas Tony!
Norjan luonto on suurenmoinen, se on minuun tehnyt syvän vaikutuksen, se poesia, jonka löytää Norjan luonnossa, on mahtava ja samalla hurmaava, siinä ei löydy mitään hentoutta, mitään heikkoa lempeyttä, se ei kiusaa ihmistä työttömään elämään ja vienoihin unelmiin, — ei päinvastoin — se kiihoittaa ihmistä suuriin tekoihin, luonto joka ympäröi meitä on täynnä voimaa, ilma jota hengitämme on täynnä voimaa ja se vaikuttaa myös ihmisluontoon se enentää moralillista rohkeuttamme; sitä ei pelkää jalkojensa alle polkemaan kaiken valheellisen ceremonian ja kaikki vanhat, kehnot ennakkoluulot, sanalla sanoen, kaiken valheen, joka löytyy mailmassa ja ihmisissä, sitä tekee mieli sydämmestänsä halveksimaan ja ylenkatsomaan ja aloittamaan veristä sotaa valkeuden ja totuuden edestä. Kun seisoo tunturilla silloin erittäin tuo eli nuo tunteet valtaa minut. Täällä löytyy eräs korkea huippu, josta on hyvin lavea näköala ja jonka juurella yksi suuri järvi eli ne kutsuvat sitä »fjordiksi» se on suuri vesistö jonka rannoilla korkeat tunturit lumella peitetyllä huipulla kohoaa, tuo sanottu vuorenhuippu on minun mielipaikkani erittäin kun käy kova tuuli niin se on minun suurin riemuni seisoa tuolla huipulla ja antaa fantasiani ja aatokseni vapaasti lentää ympäri, silloin tunnen kuinka kaikki tuolla alhaalla laaksossa on pientä ja naurettavaa ja valheellista, silloin halulla tahtoisin nauraa kaikelle ceremoneille ja konvenancille ja päästä pilven reunalle istumaan joka veisi minut toiseen mailmaan todellisempain asujanten joukkoon. — Minä luultavasti olen sinusta hyvin kummallinen, vaan katsos minä en voi hillitä sitä, se on luontoni, peittää voin sitä usein kun täytyy vaan välisti se puhkeaa niin rajusti esiin. —
Modumissa löytyy vielä eräs toinen mielipaikka, ja se on eräs kaunis koski, yhdellä oikein mahtavalla putouksella kalliolta kalliolle — toki Imatraan verraten ei mitään sen suurempaa — siellä useesti istun ja olen yhä enemmän ja enemmän rakastunut veteen, minusta vesi, meri on se ainoa raitis ja terve mailmassa. Minä elän aivan yksikseni, sentähden etten saa paljon puhua ja myös sentähden että yksinäisyys minua miellyttää minä viihdyn kaikkein paraiten näyttämöllä ja yksinäisyydessä. Se on hyvin terveellistä yksi aika vuodesta olla eroitettuna työstään ja 'samla sig' [koota itsensä] — —
Neiti Lagus ja Bergbom ja minä asumme yhdessä ja samassa villassa, — Mitä neiti B: tulee niin minun täytyy sanoa että hän vielä tähän päivään on minulle selittämätöin arvoitus. Minusta kuitenkin niin hänessä löytyy luonteessa jotain suurellista joku suuri aate eli maali jonka tähden eli eteen hän uhraa itsensä, mutta minä sanon että hän ei ole tosi.[14] Kiitos Tony kirjeestäsi! Ole sydämmellisesti tervehditty ystävältäsi
Iida.»
Ida Aalberg kirjoittaa Tony Sahlbergille suomenkielellä, vaikka tämä osasi sitä niin huonosti, että Ida Aalberginkin tärkeistä asioista kirjoittaessaan täytyi turvautua ruotsiin. Ennen Unkarin matkaa Ida Aalbergin kanta fennomaniaan nähden oli ollut epäiltävä ja epämääräinen. Hänellä oli ruotsalaisella taholla useita suosijoita ja ystäviä — aina Suomen vaikutusvaltaisimmasta miehestä paroni Nordenstamista alkaen— ja usein oli ollut kysymys Ida Aalbergin kiinnittämisestä ruotsalaiseen teatteriin. Tiedetään kyllä, että Ida Aalberg jo 1870-luvun lopulla oli sanonut joskus kiihkeitä sanoja suomalaisuuden puolesta, mutta Modumissa hänen fennomaniansa esiintyy todellisena puuskana. Siellä suomalaiset naiset käyttivät keskenään vain suomenkieltä. Ida Aalberg on raivoissaan kirjoituksen johdosta, jonka »Helsingfors Dagblad» julkaisi J.W. Snellmanin muistolle. Vuosina 1881—1883 hän tavallisimmin kirjoittaa etunimensäkin aitosuomalaiseen tapaan: Iida. Tony Sahlbergille, valitulle ystävälleen, hän kirjoittaa:
»Minä pidän siitä, että tahdot ja toivot minun kirjoittavan suomeksi. Sinun täytyy vaan myös itse tehdä se, — sillä Tony meidän täytyy ajatella suomeksi, lukea suomea, kirjoittaa ja puhua suomea jos tahdomme oikein tuntea itsemme Suomen kansan lapsiksi. Meidän täytyy olla niin ylpeät suomenkielestä, että se tuntuu meistä halveksittavalta puhua tuota kurjaa lainattua ruotsia, jota emme edes osaa oikein puhua.»
Tämmöiset purkaukset tulevat varsin käsitettäviksi, kun saa tietää, että Ida Aalbergille keväällä 1881 oli Helsingissä opettanut fennomaniaa tulinen ja kiihkeä Lauri Kivekäs. On aitonaisellista logiikkaa ja aatteellisuutta, että ylläolevaa purkausta Tony Sahlbergille osoitetussa kirjeessä välittömästi seuraavat sanat: »Din tillgifna Ida.»
Ida Aalbergin kurkku oli niin huono, ettei hän päässyt syksyllä teatterin alkajaisiin Helsingissä. Hän siirtyi kuitenkin Modumista Kristianiaan, missä aluksi asui Winterhjelmien perheessä. Lääkäri oli kieltänyt häntä puhumasta ja hän sai sanoa sanottavansa kirjoittamalla. Rouva Winterhjelmiä tarkoittaen hän kirjoitti Tony Sahlbergille: »Hedvig on jalomielinen ja ystävällinen, meillä on usein pieniä intresantia keskusteluita, — hän puhuu ja minä kirjoitan — ja niin elämme hiljaisuudessa päivät läpi.» Charlotta Raa-Winterhjelm — niin porvarillisen hyveellinen ja näyttelijäin kesken harvinaisen jalomielinen kuin olikin — oli tuskin ilman katkeruutta jaksanut seurata nuoren Ida Aalbergin nousevaa tähteä. Hän oli edellisenä vuonna juuri Noora-kuumeen jälkeen vieraillut Helsingissä ja kun nämä vierailunäytännöt Suomalaisessa teatterissa olivat epäonnistuneet, niin kiltti ja hurskas rouva Raa-Winterhjelm sai aiheen moittia Helsingin kritiikkiä ja soimata »Hufvudstadsbladetin» arvostelijaa (B.O. Schaumania) siitä, että tämä »oli huvitettu vain nuorista tytöistä, mieluimmin vaaleaverisistä ja hyvin laihoista». Ida Aalberg oli sekä vaalea että laiha, ja kiukun purkauksen viimeisenä kohteena oli luonnollisesti hän. Ja lieneekö ollut vilpitöntä rakkautta Lotten Winterhjelmin puolelta sekään, mistä Ida Aalberg on saanut aiheen kiittää seuraavilla riveillä:
»Minä aina muistan sitä iltaa Helsingissä Marian [Maria Grapen] luona, jolloin sinä olit niin ystävällinen ja itse pyyhit kyyneleet silmistäni, jotka itse olit synnyttänyt.»-—
Vaikkakaan näiden kahden naisen suhde ei ollut vilpittömän ystävyyden suhde, suunnitteli Lotten Winterhjelm yhteistä esiintymistä Suomessa. Ida Aalberg käänsi rouva Winterhjelmiä varten »Adrienne Lecouvreurin» suomeksi ja aikoi itse esiintyä Noorana ja Sirkkana suunnitellulla kiertueella. Kaikki tämä johtui tietysti Charlotta Raa-Winterhjelmin halusta saada Suomessa suurempaa mainetta kuin ensimmäinen suomenkielinen Lea oli voinut herättää. Ida Aalberg tuskin kannatti vanhemman näyttelijättären sydämenasiaa edes puolella sydämellään. Häntä innostutti näihin aikoihin enemmän Tukholmasta tehty tarjous. Siellä eräs hänelle persoonallisesti tuntematon nainen, joka oli nähnyt hänet Juliana, oli kuninkaalliselta teatterilta hankkinut luvan, että Ida Aalberg Shakespearen rakkausdraamassa saisi esiintyä suomenkielellä. Bergbom, jolta pyydettiin suostumusta, kuitenkin kielsi yritykseen ryhtymästä:
»Heikon terveytenne ja viipurilaisen kontrahdin tähden johtokunta ei katso itseänsä oikeutetuksi suostumaan pyyntöönne», kuului Bergbomin vastaus tähän pyyntöön. Että vastaus tuskin tyydytti Ida Aalbergia, nähdään esim. seuraavasta Tony Sahlbergille kirjoitetusta kirjeestä:
»En tiedä mitä sinullen sanoisin, mistä sinullen kirjoittaisin — sillä minulla ei nykyään löydy muuta kun yksi tunne, ikävyys, — kun yksi ajatus, ikävyys, ikävä työtäni, ikävä taidettani se tunne täyttää koko olentoni. — Minulla on usein niin kova kaiho että olen menehtyä. Tuskin voin käsittääkkään sitä riemua, joka on minut vahaava kun taasen tunnen itseni terveeksi ja saan astua näyttämölle.» Ja vähäistä myöhemmin, saatuaan kuulla, että Suomalaisen teatterin ystävien taholta häntä oli epäilty »koulukipeäksi» — Ida Aalberg ei esiintynyt, ja Suomalainen teatteri maksoi hänelle täyden ja suuren palkan — hän loukkaantuneena kirjoittaa aitonaisellisen purkauksen:
»Oma Tonini! Se on todellakin naurettavaa tuo huhu minun kivustani, jonka viimme kirjeessäsi kerrot! Minä en tunne lausetta »skolsjuk» en ole sitä koskaan ennen kuullut, vaan luultavasti se tarkoittaa jotakin pahaa jotakin kehnoa minusta. Jos he tahtovat sanoa jotakin pahaa minusta, niin heidän pitäisi se tehdä hienommin sillä tämä on niin tuhmaa niin yksinkertaista että ei kukaan ajatteleva ihminen saata sitä uskoa. Kuinka joku ihminen voipi uskoa, että suom: teatterin johtokunta antaisi minun olla näin kauan poissa ilman lääkärin todistusta jos he todella uskovat, että minä valhettelen niin ei he kuitenkaan voi luulla että Tohtori Bull valhettelee, ja jos he sen tekevät niin silloin he ovat niin kehnoja että minä halveksin sekä heidän moitettaan että heidän kiitostaan.» — — — j.n.e.
Ida Aalberg epäilemättä oli Norjassa 1881 sairas ja näyttämötyöhön kykenemätön, mutta Suomessa saattoi herättää epäilyksiä, kun suomenkielisen näyttämön kannattava voima kesken sairauttaan ilmoitti esim. käyvänsä tanssikursseilla. Tony Sahlbergille hän m.m. kirjoittaa:
»Minä olen tämän viime ajan tanssinut joka päivä yhden tunnin minun »tarantellaani» erään mainion ballettimestarin luona. Tahdoin nyt käyttää tätä tilaisuutta koska Helsingissä ei ole kelvollista opettajaa siinä genréssa. Muistatkos sinä vielä sitä tanssia »Noorassa»? Se oli niin tuhma ja aivan väärä, minä itsekin sen tunsin vaan en voinut sitä auttaa, se on aina minua oikein vaivannut ja minä päätin, nyt kun minulla on aikaa, oppia sen todellisen tarantellan. — Nyt olen oppinut sen. Kun »Noora» annetaan tulevalla kertaa saat nähdä mikä suuri ero. Nyt vasta voipi käsittää että se on etelän tulinen tanssi.» —
Norjan matkalta ansaitsee ehkä lisäksi mainitsemista pari kirjallista tapahtumaa, joista Ida Aalberg kertoo Tony Sahlbergille:
»Georg Brandes tuo mainio danskalainen esteerikeri on pitänyt luentoja muun muassa Björnsonista ja Ibsenistä. Sinä voit uskoa, että ne olivat intresantia. Hän on hirveästi vapaa uskoinen ja pahan näköinen kun itse Mefistofeles, oikea antikristus, vaan niin nerollinen niin älykäs että unhottaa kaikki kun hän alkaa puhumaan.»
Ja Ibsenin »Kummittelijoiden» ilmestyttyä:
»Ibsenin uusi teos tuli eilen ulos, vaan minä lähetän sen vasta tulevalla viikolla sinulle joulu-lektyyriksi. Se on julmasti realistillinen ja pimeä, oikein a la E. Zola. Tämä realistillinen aika joka nyt niin suuressa määrässä vallitsee ihmisiä kirjallisuudessa ja taiteessa, minua oikein surettaa. Ihmisillä ei ole enää mitään idealia ja kuitenkin se on ideali joka pystyssä pitää ihmisen siveellisyyden ja moraalin. Kun idealit hyljätään, täytyy ihmissuvun langeta. Minä puolestani uskon, että piakkoin tapahtuu joku »reaktion» Ranskassa, sillä sieltähän tuo kaikki on alkunsa saanut.» —
Edelliset kirjeet ovat kaikki suomeksi kirjoitettuja. Niitä mielenkiintoisempi, mikäli koskee persoonallisesti Ida Aalbergia, lienee eräs, jossa vain ensimmäinen lause on suomeksi. Kaikessa naisellisessa epämääräisyydessään sen sisältö on tunnustusluonteista:
»Rakas Toniseni!
Juohtui juuri mieleeni, että sinä eräässä kirjeessäsi lausuit jotakin pettyneistä toiveista. Että sinulla on ollut niinkuin minulla nyt on, suuria vaatimuksia elämälle, mutta ettei niihin ole syytä, vaan on niistä ennemmin tai myöhemmin tingittävä. Minun pitää tunnustaa, että minusta tuntui oikein pahalta kuulla sinun tuumivan niin. Se todisti, että sinä arkielämän vaivoissa olit kadottanut osan sielusi kyvystä kohota korkealle. — Meidän realistisena aikanamme pidetään suurena kunniana sitä, että on hankkinut itselleen pessimistisiä mielipiteitä elämästä ja ihmisistä. Mutta minä en tee niin, minä päinvastoin uskon hyvään, jaloon ja suureen elämässä ja säälin ihmisiä, jotka ovat toista mieltä tässä asiassa, sillä jos on kadottanut uskonsa hyvään, täytyy elämän olla viheliäistä. — Että usein tulee petetyksi! no niin, sitähän sattuu jokaiselle. Me olemme kaikki ihmisiä omine heikkouksinemme. Syntymästämme asti meillä jokaisella on omat vikansa ja omat ansionsa. Hyvä ja suuri, jota meillä jokaisella on sielussamme, saa elämän kovissa koettelemuksissa väistyä taemmaksi muiden epäjalojen tunteiden tieltä. Mutta jos etsii, löytää aina jotakin hyvää jokaisessa ihmisessä. Useimmat ihmiset ovat niin heikkoja, että antavat ihanteittensa painua lokaan; senvuoksi enemmistö on keskinkertaista, useimmat ihmiset, joiden kanssa joudumme kosketuksiin, edustavat keskinkertaisuutta, ja kun tämän tiedämme, emme voi heiltä paljoa vaatia. Mutta Toni, poikkeuksia on, ja onnellinen se, joka joutuu niiden läheisyyteen. Minut heitettiin elämään lapsena, olin aivan kokematon ja tietämätön. Minulla on ollut kiusauksia niin hirvittäviä, että hyvällä omallatunnolla voin sanoa, että on harvoja ihmisiä, jotka ovat kokeneet sitä, mitä minä olen kokenut. Itse en ymmärtänyt suurta vaaraa, mutta Jumala, joka ei koskaan hylkää meitä, on vienyt minut puhtaana kaiken läpi. Minua on petetty, mutta ne olivat keskinkertaisia ihmisiä. — Vaadin paljon elämältä, asetan ihanteeni korkealle, sillä ihanteethan meitä pitävät hengissä. Ja maailmassa on sentään niin paljon kaunista ja suurta, jota voi harrastaa ja jolle voi omistaa ajatuksensa ja tunteensa. Olen onnellinen ja kiitollinen Jumalalle, joka on avannut silmäni jaloudelle, valolle ja totuudelle elämässä ja suojellut minua pahalta ja huonolta, jota kuitenkin olen katsonut kasvoista kasvoihin. Nyt minulla on kalliisti ostettu kokemus ja ihmistuntemus. — Ei Toni, hanki ilmaa siipiesi alle ja lennä korkealle, yläpuolelle joukkojen mielipiteitä ja käsityksiä.» —
Vasta helmikuun lopulla Ida Aalberg, lepäiltyään useita viikkoja vielä Tukholmassakin, tuli Suomalaiseen teatteriin, ja hänen »Nooransa» valloitti, kuten eräs arvostelija kirjoittaa, »yleisön väkirynnäköllä». Ylioppilaat alkoivat juhlia häntä kuten ennenkin, ja eräiden vähäpätöisempien esitysten jälkeen hän saavutti uuden suuren menestyksen nimiosan esittäjänä »Regina von Emmeritzissä». Z. Topelius lähetti hänelle, ennenkuin kappale esitettiin, pitkän selostuksen osasta ja hänen kirjeensä lopusta näkee, että hän suuresti luotti Ida Aalbergiin:
— — »Osan suurimpana vaikeutena on se, että toiminta tapahtuu ihmissydämessä. Luulen, että yksin I.A. voi saada katsojan täysin sitä käsittämään. Lotten Winterhjelm ja Ida Reis ovat osittain siinä onnistuneet, mutta vain osittain. Vasta Ida Aalbergista tulee täysi Regina. Hänessä yksin sielu murtaa ulkokuoren. — Ystäväni, seuraa synnynnäistä, ihmeellistä, välitöntä taiteilijanäkemystäsi, ja sinä voitat tekijän rohkeimmatkin unelmat, luot jotakin itsenäistä uutta! Z. T.»
Kun kappale oli esitetty, kiittelivät sanomalehdet suuresti, kauniisti ja sovinnaisesti Ida Aalbergin suoritusta, mutta tekijä puhkesi rehelliseen ja välittömältä vaikuttavaan tunnustukseen: »Regina on tullut kotiinsa, — hän on ensi kertaa ollut kotona.»
Suomalainen teatteri vieraili edelleen maaseutukaupungeissa ja Pietarissa, ja vuoden 1882 taidearvostelutkin osoittavat Ida Aalbergin eläneen jonkinlaista »myrsky- ja kiihko»kauttaan. Pietarilainen lehti kirjoittaa hänestä Jane Eyrenä m.m.:
»Kun neiti Aalberg astuu näyttämölle, on ikäänkuin äkkiä joutuisimme suitsuavan tulivuoren ääreen. Intohimo on se ilmakehä, joka häntä ympäröi, kalvava intohimo puhuu hänen silmistään. Kuulunee kummalliselta, mutta asia on kumminkin niin: neiti Aalbergilla on sitä liian paljon, ja se on sangen vaarallista, ellei hän samalla osaa säästää voimiansa. Jo alusta alkaen on joka jäntere, joka verenpisara mitä kovimmassa pingoituksessa, joka ei ainoastaan kiihdy näytöksestä näytökseen, kohtauksesta kohtaukseen, vaan sanasta sanaankin.»
»Noora» sai Pietarissa hyvän vastaanoton, kuten selviää vertailusta, jonka »St. Petersburger Herold» teki Ida Aalbergin ja puolalaisen näyttelijättären Snieshko-Zapolskan välillä: »Ranskalainen sananlasku sanoo: comparaison n'est pas raison [»vertailu ei ole oikeutettua» tai »vertailu on typerää»], mutta me emme voi välttää vertailua Nooran suomalaisen ja puolalaisen esittäjän välillä. Tulos on se, että suomalainen tragöödi ei ainoastaan esittänyt etevällä tavalla Nooran kummallista luonnetta, vaan painoi siihen paljon omaa itseänsä, paljon kirjoittajan ainoastaan viittaamia vaikuttimia ja taiteellista tutkimusta, mutta rouva Zapolska näytteli vain huolellisesti ja onnistuneesti — eikä mitään muuta. Varsin moni kohtaus, missä suomalaisen neidon esitys ihastutti, herätti hurjaa mieltymystä, meni puolattaren näyttelemisessä huomaamatta ohitse. Naivit kohtaukset tällä vielä menivät mukiin, mutta draamallisissa kohtauksissa rouva Zapolskan sekä voimat että luomiskyky loppuivat. Tarantellan, jossa suomalainen näyttelijätär osasi kuvata koko sisäisen taistelunsa, pelkonsa ja sieluntuskansa, rouva Zapolska tenssi vain säännönmukaisesti.» Ja arvostelija toivoi lopuksi, että puolalainen vierailija saataisiin nähdä »jossakin toisessa kappaleessa, jossa ei olisi tarjolla yhtä vaarallista vertailua kuin tässä».
Kun »Kastilian Juanna» esitettiin Helsingissä, kirjoitti »Uusi
Suometar» tammikuun lopussa 1883:
»Neiti Aalberg näytteli Juannaa. Tämä tehtävä on varsin sopiva sille, jolla on monipuoliset näyttämölahjat käytettävänä ja jolla on ääni ja kasvojenliikkeet täydellisesti vallassa, sillä kaikki mahdolliset ihmistunteet: viha ja rakkaus, ilo ja suru, luottamus ja epätoivo, kekseliäisyys ja mielettömyys vaihtelivat tämän naisen luonteessa niin peloittavalla nopeudella, että katsojalle tekee toisinaan pahaa, ja loppumylläkästä ei voi olla epäilemistäkään, siitä ei voi seurata muu kuin suora hulluus. Sanoisimmeko, että neiti Aalberg osasi kaikki nuo tunteet hyvin kuvata? Sillä emme olisi liikoja sanoneet. Neiti Aalbergin kyky ja maine ovat niin taattuja, ettei ne meidän puolelta enää mitään tuoksuavaa ylistysten seppelettä kaipaa. Hänen esitystään voipi jo monessa suhteessa tutkia eikä ainoastaan arvostella.»
Että Ida Aalberg ei jaksanut kestää menestyksen päiviä kiltillä ja porvarillisella vaatimattomuudella, ilmenee jälkeen vuoden 1880 mitä moninaisimmissa muodoissa. Bergbomeilla on syytä merkitä paperille, milloin hän on hyvällä tuulella, milloin huonolla, milloin myöntyväinen, milloin niskoitteleva. Hän oli jo ennättänyt kasvaa niin suureksi, ettei teatterin johtaja pystynyt lukemaan hänelle lakia, vaan sai turvautua välittäjiin ja houkutteluihin. Vain suurilla ponnistuksilla Antti Jalava ja Frithiof Perander saivat hänet keväällä 1882 uudistamaan välikirjansa Suomalaisen teatterin kanssa. Eron syynä olisi sillä kertaa ollut kärsitty persoonallinen loukkaus. Jalavan ja Peranderin selittelyt kuitenkin sillä kertaa tehosivat, koskapa Ida Aalberg kirjeessään edelliselle m.m. sanoo: »Minä pyydän, polta tuo kirjeeni johtokunnalle ja anna anteeksi loukkaava käytökseni. Ainoa »ursäkt», jonka voin esiintuoda on se, että minun suonissani kuohuu toisenlainen veri kuin muitten ihmisten, ja saattaa minut usein tulisiin ajattelemattomuuksiin. Minä olen luotu näyttämölle, en todelliseen elämään. Oikeastaan minä elän ainoastaan näyttämöllä, elämässä minä vaan uneksin. Siksi minä en osaa elää tavallisten ihmisten kanssa tavallisella lailla. Minä toivoisin sydämmestäni että et sinä ymmärtäisi minua väärin etkä olisi suuttunut minuun.»
Helmikuun viimeisenä päivänä 1883 Ida Aalberg kirjoitti ystävälleen
Bertha Forsmanille eroavansa Suomalaisesta teatterista:
»Tänä iltana lähetän kirjeen, jossa sanon irti välikirjani. Jotta irtisanominen olisi lainmukainen, se täytyy tehdä kolmea kuukautta aikaisemmin, tänään on viimeinen päivä helmikuuta, siispä sen täytyy nyt tapahtua. Kummalliset tunteet ja ajatukset riehuvat mielessäni. Sanon hyvästi kaikelle, kaikelle, mikä tähän asti on ollut minulle kallista ja jolle olen uhrannut terveyteni, nuoruuteni, innostukseni, kaikkeni! Mutta minulla on rohkeutta, minulla on voimaa raivata itselleni uusi tie. Kunpa Jumala auttaisi minua, ja Hän sen kyllä tekee. Se on kohtaloni, tunnen sen, minun pitää seurata sitä, minun pitää taipua sen alle, minulla ei ole voimaa vastustaa sitä. Itken ajatellessani, mitä minä jätän. Riemuitsen ajatellessani itseni vapaaksi. Nyt kai aavistatte, mitä minä teen. Toivon, ettette ilmoita sitä muille. Älkää halveksiko minua. Teen sen, koska minun luonnollani on mahdotonta tehdä toisin!
Teidän onneton, onnellinen
Iida Aalberg.»
Tämäkin kirje on kirjoitettu kiihkotilassa, se on jo siksi epämääräinenkin, että Bertha Forsman, vastaanottaja, luuli Ida Aalbergin tarkoituksena olevan luopua kokonaan näyttämöltä. Tämä ei kiihkossaan ollut lukenut edes tarkkaan välikirjaa, josta puhuu — sillä sen mukaan hän olisi voinut irti sanomisensa säästää kuukautta myöhemmäksi. Bertha Forsman piti luopumisajatuksia hyvin valitettavina, Suomalainen näyttämö ei hänen mielestään saanut kadottaa Ida Aalbergia. Silloin tämä selvittelee tekoansa seuraavalla tavalla:
»Olkaa huoleti. Antakaa anteeksi epäselvä kirjoitustapani. En jätä vielä näyttämöä. Erosin nyt päästäkseni lentämään. En kuulu mihinkään ahtaaseen uskontolahkoon. Löydän oman jumalani kaikkialta ja palvelen häntä kaikkialla, missä on kauneutta, korkeutta, suuruutta ja totuutta!»
Ida Aalbergin elämässä oli monta myrsky- ja kiihkokautta, mutta erikoisesti tämä nuoruudenajan raju kiihkoilu esiintyy päämäärättömänä ja haihattelevana sisäisenä palona. Siitä kiihkosta havaitaan merkkejä melkein kaikissa taidearvosteluissa, jotka koskevat hänen näyttämöluomiaan tältä ajalta. Keväällä 1883 hän sai Adrienne Lecouvreurinä suuren menestyksen, mutta arvostelu totesi, että tämän voitto johtui lähinnä siitä hillittömästä hehkusta, jolla hän voi täyttää pääosan Scriben näytelmässä. On muistettu, että hän näihin aikoihin esiintyi näytäntöiltoina toisinaan semmoisessa mielentilassa, että toverit pelkäsivät hänen näyttämöllä hajottavan kulissit tai pukuhuoneessaan seinät. Joskus hänen sanotaan tehneen itsensä syypääksi rikkomuksiin sekä itsekuria että näyttämökuria vastaan »tulisilla ajattelemattomuuksillaan». Kiihkohetkien välillä on aina syvän alakuloisuuden ja mielenmasennuksen aikoja, jolloin hän vetäytyy yksinäisyyteen hautomaan ajatuksiaan. Tyhjyyden ja ikävyyden tunne vaivaa häntä. Hänen kunnianhimonsa etsii vaikutusalaa, joka antaisi enemmän kuin Suomalainen teatteri kykenee tarjoamaan.
Hän saa näinä vuosina suuren joukon ystäviä ja ihailijoita. Ne ovat enimmäkseen miespuolisia, vain harvojen naisten kanssa hän asettuu läheisen tuttavuuden suhteeseen. Hän tahtoo päästä eteenpäin elämässä ja hän sovittaa tuttaviinsa mittapuuta: onko hän erikoinen? Ilman näkyvää aihetta hän saattaa kirjoittaa jollekin ystävättärelleen huudahduksia: »olkaamme suoria! olkaamme tosia! olkaamme avomielisiä!» Itse hän on taipuvainen ystävätärten kesken tunnustuksiin, joita kieltää muille ilmoittamasta, hän tekee heistä uskottujaan ja ihailee heissä ilmenevää »erikoisuutta».
VII.
SARAH BERNHARDT. VÄLJEMMILLE VESILLE.
Saksalaisen teatterin antamat vaikutelmat, jotka olivat sangen määräävinä tekijöinä Ida Aalbergin nuoruudessaan saavuttamiin voittoihin, näyttelijätär oli omaksunut lyhyessä ajassa ja käyttänyt niitä hyväkseen erinomaisella menestyksellä. Peritty kiihkeä ja tulinen temperamentti, johon yhtyi nuoruuden viehkeys ja sulo ja ihana, puhtaana heläjävä ääni, oli saanut tuekseen saksalaisen tähtikouluutuksen kehitetyn lausuntataidon.
Ida Aalbergin myöhemmällä iällä ei saksalaisen kouluutuksen ansioita hänen kehitykseensä nähden paljoakaan muisteltu. Tiedettiin mainita nimi: Marie Seebach, mutta siinä olikin melkein kaikki. Sensijaan muisteltiin, yleisemmin niitä vaikutelmia, joita taiteilijattaren sanottiin saaneen Ranskan suurelta tähdeltä, Sarah Bernhardtilta.
Kesällä 1883 Ida Aalberg ensi kerran tutustui Sarah Bernhardtin taiteeseen.
* * * * *
Ida Aalberg sai, vaikka erosikin Suomalaisesta teatterista, keväällä 1883 pienen valtioavun ulkomaamatkaa varten. Hän suunnitteli esiintymistä Kööpenhaminassa, jonne Z. Topelius häntä lämpimästi suosittelu Sarah Bernhardt vieraili näihin aikoihin Tukholmassa ja Kööpenhaminassa, ja uskotulleen Bertha Forsmanille Ida Aalberg kertoo ensi vaikutelmistaan seuraavalla tavalla:
»Millä mielenkiinnolla, millä jännityksellä, millä tunteilla näinkään ja seurasinkaan Sarah Bernhardtin näyttelemistä. Kaikki, mitä olin kuullut hänestä, ja sitä on paljon, palasi muistiini ja teki minut niin hajamieliseksi, etten lainkaan voinut seurata hänen esiintymistään ensimmäisenä iltana, en tiedä, miten hän näytteli. Vasten tahtoani ajatukseni kiertelivät hänen persoonaansa, koko ajan ajattelin Sarah Bernhardtia ihmisenä, tahdoin nähdä, miltä hänenlaisensa nainen näyttää. Myöhempinä iltoina kiinnitti hänen näyttelemisensä huomioni — kuten näette, menettelin perusteellisesti. Ensin tunsin pettyneeni — kuten monet muutkin — mutta vika oli pääasiallisesti Sardoun. Kappale, osa, on ontto, pinnallinen, luonnoton, kaikkialla johtuu ajattelemaan, kuinka Sardou on kyhännyt kokoon sen ja sen kohtauksen antaakseen maailmankuululle taiteilijalle tilaisuuden näyttää ihmeteltäviä vaikutuskeinojaan. Hänellä on säihkyvä tekniikka. Hämmästyy, kun näkee sen taituruuden, millä hän suoriutuu pahimmistakin vaikeuksista. Hän on suuri. Hänellä on nerollisuutta. Mutta hän käyttää väärin leiviskäänsä. Hän häikäisee omaa aikaansa, mutta jälkimaailma unhottaa hänet pian. Hän häikäisee yleisönsä, mutta kun tulee kotiin, unhottaa hänet ja voi rauhallisesti laskeutua levolle. Hänen elämänsä on liiaksi samentanut hänen sieluansa. Runous on kadonnut, se ei enää levitä tuoksuaan hänen luomainsa yli. — Hän on antanut parhaansa ihmisille, jotka eivät ole sitä ansainneet, hän on leikkinyt elämällään; ja niin on hänen persoonansa – ennenkuin hän sitä itse aavisti – muuttunut kasaksi kuihtuneita lehtiä. En tuomitse sitä, mitä en ole nähnyt. Mutta eiköhän Sarah Bernhardtin naisellisuus ole ajautunut karille? Ellei se olisi totta, niin kuinka hän voisi sallia kaiken maailman kertojien haastaa itsestään merkillisiä, ei kauniita anekdootteja; kirjoittaahan hän toisinaan julkisesti, ellei se olisi totta, kuinka voisi sallia jonkin vintiön julkisessa sanomalehtiartikkelissa käyvän hänen kunniansa kimppuun??? Kaikki tuo samensi hänen näyttelemisensä vaikutusta minuun. Valériena hän kuitenkin ihastutti minua, hänen esiintymisessään oli yksinkertaisuutta ja totuutta, näin kyynelten kimaltelevan hänen kauniissa silmissään, se liikutti minua niin, kuinka katkerasti, kuinka syvästi hän usein tuntee tulleensa sen ihanteen vastakohdaksi, jota hän esittää. Valériessa oli kohtia, joissa hän mielestäni oli ylevä. Kööpenhaminassa yleisö oli kylmähköä, he väittivät, ettei hän ollut sitä, mitä hän ennen oli ollut. Hänen levoton elämänsä kuluttaa voiman, väsymyksen piirre verhosi hänen aina kauniita, jalonmuotoisia kasvojaan. Hänen vartalonsa oli kaunis, pitkä täyteläinen, taipuisa ja hoikka. Millä innostuksella olisinkaan katsonut häneen, jos hän naisenakin olisi tullut suureksi. Onko sitten tuo ala niin vaikea, ettei kukaan nainen voi tulla suureksi taiteilijaksi menettämättä kunniaansa. Eikö voi tulla suureksi taiteilijaksi ja olla kristitty? Naisen, joka on taiteilija, suurimpana tehtävänä on näyttää ihmiskunnalle, että semmoinen mahdollisuus on olemassa. Eikö jalo voita? Ah! Kunpa Jumala antaisi minulle voimaa, antaisi minulle tarmoa täyttämään sen, mistä uneksin.»
Tämän kirjeen Ida Aalberg kirjoitti kesäkuun 10 p:nä Emsistä, minne hän oli mennyt kylpemään. Kirjeen lopussa hän kertoo olostaan siellä:
»Vasta muutamia päiviä olen ollut Emsissä, enkä siis voi kuurista sanoa mitään. Keisari Wilhelm tulee tänne huomenna, vieraita tulvii tänne. Keisariaikana sanotaan sesongin olevan loistavan.
Elän yksin unelmineni. Näyttää herättävän huomiota, että nuori nainen on niin aivan yksikseen. En ole tiedustellut, keitä suomalaisia täällä oleskelee. Olisin iloinen, jos pian saisin Teiltä kirjeen.
Maailmassa on vähän sellaista, mikä kestää. Olkoon Teidän ystävyytenne
minua kohtaan sellainen harvinaisuus.
Teidän
Ida Aalberg.»
Heinäkuussa Ida Aalberg parin Emsissä tapaamansa suomalaisen naisen kanssa matkusti Parisiin. Kirjeissään hän kertoo, että Seinen kaupunki miellytti häntä tavattomasti. Hän tekee pitkiä, isänmaalleen perin epäedullisia vertailuja Suomen ja Ranskan olojen välillä; edellisessä on pikkumaisuutta, ilkeätä puoluemieltä, jälkimäisessä työteliäisyyttä, iloa ja onnea. Louvre ja Boulognen metsä ovat hänen mielipaikkansa j.n.e. Lokakuussa hän kirjoittaa Bertha Forsmanille kirjeen, jossa on kuitenkin merkillisempiäkin tietoja:
»Tulen Björnstjerne Björnsonin läheisyydestä. Olen koko illan ollut hänen seurassaan Walter Runebergin luona. Ah, miten tunnen itseni vähäpätöiseksi, heikoksi, onnettomaksi. Kuinka tämmöinen pieni persoonallisuus katoaa semmoisen hengen rinnalla. Hyvä Jumala, kuinka onnellista on saada joka päivä seurustella suurenmoisen luonteen kanssa. Kunpa ihmiset eivät vaientaisi omiatuntojaan, kunpa he pintapuolisen hupatuksen sijaan ottaisivat ajatellakseen vähän syvemmälle, kunpa he eivät niin kevytmielisesti valitsisi seurapiiriään, jokapäiväistä seurapiiriään. Tuommoinen tavallinen, kaikkien konvenanssin sääntöjen mukaan valittu seura, joka kokoontuu pari kolme kertaa viikossa ihaillakseen kahvipöydän ääressä toinen toisensa halpahintaisia ajatuksia, millaista myrkkyä sielulle, millainen vaarallinen putous paremmalle minällemme, mikä raunio kaikelle yksilöllisyydelle. Jos kerta olemme päässeet selville siitä, että olemme ihmisiä, niin tiedämme myöskin, kuinka paljon lähin ympäristömme vaikuttaa meihin. Kehenkään nähden ei pidä olla niin varovainen kuin ystäviinsä nähden, s.o. niihin henkilöihin, joiden kanssa useimmin on yhdessä. Aivan huomaamatta alkaa mukautua heihin. Kuinka henkisesti rikkaaksi tunnenkaan itseni semmoisen illan jälkeen kuin esim. tämä. Kuinka valveutunut, kuinka terve, kuinka rohkea (hän olikaan), ja kuitenkin, samalla kuin sana »excelsior» soi korvissani, tunnen itseni masentuneeksi, vähäpätöiseksi, mitättömäksi. En ole mitään, sieluni on köyhä. Ajatukseni ovat ahtaita. En osaa luonnehtia hänen persoonallisuuttaan. Hänessä oli Norjan tunturien graniittista lujuutta, Norjan vuonon kohisevaa aallonloisketta. Intelligentti, henkevä, epätavallinen, rohkea mies, joka uskaltaa uhmata kokonaista tavallista vulgääriä maailmaa, Sanoin, että »Hansikkaan»[15] loppu minua hämmästytti. Hän sanoi, että »Svava» oli »ihminen». Jos meneteltäisiin toisin, ei maailma pysyisi pystyssä. Hän puhui voimakkaasti ylellisyyttä vastaan, koska se oli ensimmäinen syy tapojen huonouteen. Puolusti kovin niitä, joita maailma tuomitsee. Fennomania on saanut hänen sympatiansa puolelleen. Hän ihaili heidän energiaansa, työkykyänsä. — Menen jonakin päivänä hänen luokseen. Tahdon puhua hänen kanssaan useista asioista, joista en ole selvillä ja jotka esiintyvät »Hansikkaassa». Sanoi saaneensa nimettömän kirjeen Suomesta ja että siinä oli ollut lopusta sama mielipide kuin minullakin oli. Luonnollisesti se oli naisen kirjoittama, luulen että aihe ei ole miehille kovinkaan mieluinen.
En muista kerroinko Teille viime kirjeessäni, että Vicomtesse de Bridierin äiti [Ida Aalberg asui Parisissa de Bridierin luona] on kirjailija. Hänellä on suuria tuttavuuksia Parisin henkisessä maailmassa. Hänen kauttaan olen saanut tutustua henkilöihin, jotka eivät ole aivan tavallisia. Eräänä päivänä kävimme Mille Reichemberin luona, Théâtre français'n nykyään parhaan naispuolisen taiteilijan. Varsinkin pidetään häntä Français'n viimeisen uutuuden, »Les maurois'n» jälkeen parhaana, sittenkun he ovat menettäneet korvaamattoman primadonnansa Sarah Bernhardtin. Sanoin Reichemberille, että minä hyvin kernaasti halusin nähdä Comédie françaisen kuuluisan paljon puhutun taiteilijalämpiön. Hän oli niin rakastettava, että pyysi minua väliajalla käymään luonaan pukuhuoneessa. — Voitte aavistaa iloni, uteliaisuuteni. Koko päivän kuljin 40, ei, 100 asteen kuumuudessa ja odotin iltaa ja niin se lopuksi tuli sadan vuoden odotuksen jälkeen. Ja minä olin yhdessä Madamen kanssa. Vietin siellä unohtumattoman tunnin. Minut esitettiin Delaunaylle, »françaisen helmelle», hän on jo 60-vuotias ja näyttää näyttämöllä 25—29-vuotiaalta, Coquelinille, Wormsille y.m. Hyvä Jumala, kuinka onnellinen olin! Puhuin koko näytöksen ajan ensinmainittujen kanssa. Puhuimme paljon Suomesta, josta heillä tuskin oli aavistustakaan. Kun he kuulivat, että olin näytellyt Adrienne Lecouvreuria, he ottivat minua kädestä, veivät minut erääseen sivugalleriaan ja näyttivät hänen muotokuvansa, hänen ylpeän, ylvään päänsä. — Mitä ihmisiä. Ruhtinaita omalla alallaan. Hienoja, sivistyneitä, vakavia. Kuinka lämpimäksi tunsin itseni heidän seurassaan. Kuinka hyviä he olivat minua kohtaan. Kuinka avuliaita, kuinka hienoja. He olivat taiteilijoita, taiteilijoita semmoisia kuin olen ajatellut olevan maailman ensimmäisellä näyttämöllä. He tekevät työtä vakavasti. He ovat kyenneet asettamaan ihanteensa korkealle ja he tuntevat, mitä vaikeuksia tiellä on. Heillä on ollut kykyä kohota yli hetken turhamaisuuden ja itsekkyyden ja tehdä työtä yhteiseksi hyväksi samalla kuin itsensä vuoksi. — Delaunay sanoi, kun jätin hänelle hyvästi, että saisin toisenkin kerran tulla heidän lämpiöönsä, ja sitten hän sydämellisesti puristi kättäni. — En voinut nukkua koko yönä. Minä vain ajattelin ja vertailin, vertailin ja ajattelin — tyhmästi kyllä. Tulos kaikesta oli, että tunsin itseni äärettömän onnelliseksi ja kuitenkin hyvin onnettomaksi ja kuitenkin onnelliseksi. Olinhan löytänyt vähäisen osan unelmistani.» —
Ida Aalberg teki Parisissa parhaansa mukaan työtä oppiakseen ranskankielen. Tuntuu merkilliseltä, että hän tällä ensi matkallaan on senkin verran voinut seurustella ranskankielisten henkilöiden kanssa kuin hänen kirjeistään ilmenee, sillä ranskaan nähden hänen taitonsa jäi — sen voi ilman muuta päättää hänen myöhemmistä kirjoitusyrityksistään — aina perin alkeelliselle asteelle. Eräissä kirjeissään hän ilmoittaa opettelevansa maalausta tai suunnittelevansa jonkin kirjan kääntämistä suomenkielelle. Björnsonin, suuren norjalaisen, tapaaminen näytti hänen elämälleen korkean päämaalin:[16] pyrkimys tulla suureksi persoonallisuudeksi alkoi entistä ihanampana kangastaa hänen kunnianhimoisessa mielessään. Mutta hänen taiteellensa oli suurin merkitys sittenkin Sarah Bernhardtin taiteella. Syyskuun loppupuolella 1883 Sarah alkoi antaa näytäntöjä Porte Saint Martin teatterissa, ja huolimatta yritetystä kriitillisyydestään, joka pääasiassa koskee Sarah Bernhardtin amerikkalaisella reklaamilla väritettyä seikkailijaelämää, ei Ida Aalberg voi kirjeissään salata suurta ihailuaan »Euroopan kultaharppua» kohtaan. »Hän ei ollut semmoinen »Froufrou», joksi minä olin osan ajatellut», hän kirjoittaa Bertha Forsmanille, »hän oli jotakin muuta, mutta hän oli hyvä. Kun hän kolmannessa näytöksessä herää tietoisuuteen rikollisuudestaan, kun hän alkaa surra sortuneita ihanteitaan, kun hän syyttää ympäristöään, kotiaan, kasvatustaan, miestään syvän onnettomuutensa aiheuttajiksi, oli hän suuri, se oli hänen triumfinsa. Neljännessä näytöksessä hänen näyttelemiseltään puuttui tarpeellista alleviivausta, mutta viidennessä näytöksessä hän taas kohosi, sehän onkin ainoa näytös, jossa on runollisuutta, ja sitä kallisarvoista tavaraa hän ymmärsi hoitaa. Resignoitua tuskaa, antautumista, syvästi onnetonta uhrautumisen tunnetta, jota ihmiset nimittävät rakkaudeksi, hän osaa esittää kuin ei kukaan muu. Olin syvästi järkytetty hänen näyttelemisestään. Tie kotoani P.S. Martiniin on hyvin pitkä, mutta nähty vaikutti minuun niin voimakkaasti, etten kyennyt edes istuutumaan omnibusiin. Kaikki nuo tavalliset vulgääriset ihmiset kiusasivat minua, minusta tuntui paremmalta kuljeskella ja olla yksin.» —
Ida Aalberg lähetti kukkia Sarah Bernhardtille ja kuljeskeli tämän ikkunain alla. Ranskatar sai kuulla uudesta palvojastaan ja lupasi ottaa suomalaisen näyttelijättären puheilleen teatterissa. Kohtaus oli sangen lyhyt ja merkityksetön. Ida Aalberg oli ostanut Sarah'n kuvan ja pyysi tältä siihen omistuksen. Ja Sarah Bernhardt, joka kerran oli saanut ohjeekseen:
»Photographies, tu signeras» [valokuviin panet nimesi],
teki ystävällisen merkinnän pieneen kuvaan.
Ida Aalberg istui hyvin monena iltana Porte Saint Martin teatterissa ja seurasi suuren Sarah'n näyttelemistä. Ei ole miksikään häpeäksi hänelle, että hän otti vastaan vaikutteita itseään vanhemmalta suurelta taiteilijalta. Saihan Eleonora Dusekin kiittää Sarah’ta tiensä viitoittamisesta.
Kotimaahan Ida Aalberg lähetti ärtyneitä kirjeitä kuullessaan juorupuheista, joita hänestä siellä levitettiin. »Jumaloin Suomeani, mutta inhoan ihmisiä siellä», hän kirjoittaa. Huhut koskivat hänen luultua jäämistään Ranskaan, Sarah Bernhardt muka oli tarjonnut hänelle paikan teatterissaan. Toiset tiesivät hänen aikovan mennä avioliittoon ja senvuoksi luopuvan Suomalaisesta teatterista. Vanha kaulatauti vaivasi häntä myöskin Seinen kaupungissa ja teki hänet toisinaan melkein epätoivoiseksi:
»Mitä kotona minusta nykyisin sanotaan? Minulle itselleni elämäntarinani alkaa olla lopussa. Kuka tietää mihin Afrikan erämaahan joudun. Olen niin kyllästynyt, kyllästynyt, kyllästynyt, kyllästynyt surkeaan kaulaani.»
* * * * *
Parisista Helsinkiin palattuaan ja esiintyessään vanhassa Arkadiassa Ida Aalberg joutui heti yleisön suuren suosion esineeksi. Ylioppilaat juhlivat häntä taas kukkasin ja laakeriseppelein. Sanomalehdet koettivat ratkaista, mitä jälkiä uusi opintomatka oli jättänyt, ja verraten yksimielisesti arvostelu totesi hänen näyttelemisensä käyneen hillitymmäksi. Toiset pitivät omaksuttua uutta suuntaa suurena edistyksenä, toiset virheenä, toiset eivät osanneet ratkaista, mille kannalle olisi tullut asettua. Helsinki oli tähän aikaan saanut ensiluokkaisen teatteriarvostelijan, Hjalmar Neiglickin, jonka »Finsk Tidskriftiin» kirjoittamat lausunnot olivat suorastaan loistavia. Hän oli ankara kriitikko, joka ei milloinkaan laatinut ylimalkaisia suitsutusartikkeleita niillekään taiteilijoille, joita — ja Ida Aalberg oli ensimmäinen heidän joukossaan — hän suuresti ihaili. Hän antoi tunnustusta ja moitetta sekaisin, mutta hänen tyylinsä loisto, hänen lahjomaton oikeamielisyytensä, hänen yksilöllinen ja kaikesta sovinnaisuudesta vapaa sanontansa ja hänen nuorekas rohkeutensa takaavat hänelle kunniapaikan kaikkien niiden joukossa, jotka ovat suomalaisesta näyttämötaiteesta kirjoittaneet.
Ida Aalbergin keväällä 1884 näyteltyä uudessa suuressa osassa, Mariana
Schillerin »Maria Stuartissa» Hjalmar Neiglick kirjoitti:
»Oman kauneutensa lumoamaksi, ilman muuta rikosta kuin oma mielettömyytensä, ikuisesti naisellisen ilmaukseksi, ikuisesti naisellisen, jota romantiikka palvoi ja Musset kutsui nimellä »trois fois feminins», — sellaiseksi on Schiller ajatellut sankarittarensa. Ajankohta on valittu tätä silmälläpitäen. Ollaan onnettoman kuningattaren viimeisissä elonpäivissä. Hän on vankina, ilman kruunua ja valtakuntaa; kaikki, mikä on kiihoittanut hänen intohimojaan ja samentanut hänen sielunelämäänsä, on poissa, ja sovittavassa valossa, jonka kärsimys luo hänen kirjavan elämänsä ylle, hän esiintyy viattomana ja puhtaana, legendan Maria Stuartina. Oli odotettavissa, että nti Aalberg tekisi jotakin tästä. Ehkäpä siitä tulikin kaunein kuva, jonka hän milloinkaan on luonut, ja inspiroitu sisäisyys, jolla hän kykenee esittämään vaikuttavia kohtia niin rikkaasta draamallisesta elämästä, saa tässä suuren ja todellisen taiteen leiman, josta voi päätellä hänen Parisin opintojensa hyödyllisyyden. Niin täydellisesti hän ei koskaan ennen ole näytellyt; melkein kaikkialla on sama varma katse ja sama välitön lämpö. Heti ensi näytöksessä hänellä on kaunis kohtaus dialogissa lordi Burleighin kanssa. Verrattomalla hienoudella nti Aalberg näyttelee esiinmurtautuvan majesteettisuuden, se tulee Mariasta ilmi eloisasti ja intohimoisesti kuin muinoin, kun sitä ärsytettiin. Kolmannessa näytöksessä on kappaleen huippukohta, ja siinä nti Aalbergilla onkin suurin kohtauksensa. Täysin katolilainen hehku on hänen näyttelemisessään, kun hän kulkee päästä päähän skaalan, jossa vaihtelevat vienot ja myrskyiset tunteet, joita Schiller on koonnut tuohon kuuluisaan kohtaukseen, missä molemmat kuningattaret tapaavat. Marian kaksinkertainen taistelu: omaa ylpeyttään ja Elisabethin julmuutta vastaan, haltioitunut innostuminen, joka johtuu vapautumisen toivosta, hyväilevä tuttavallisuus, joka vähitellen saa sulamaan hänen vihansa Elisabethia vastaan, ja lopuksi loukattu naisellisuus, joka murtautuu esiin villinä koston janona — kaiken tämän nti Aalberg esittää semmoisella voimalla ja ennen kaikkea semmoisella luonnollisuudella, joka kuuluu valituille ja joka vaikuttaa vastustamattomasti. Mutta myöskin kiihkottoman viimeisen näytöksen hän esittää tositaiteellisella maulla. Loppu on luonteeltaan jumaloivaa; Maria, joka niin kainona ja kirkastuneena astuu kohti kuolemaa, vaikuttaa siltä, kuin olisi hän jo kulkenut kappaleen matkaa taivasta kohti. Se on idylli mestauslavan juurella ja se tulee neiti Aalbergin jalosti tulkitsemana liikuttavan kauniiksi. Hän on puettuna komeaan kuningatarpukuun, paksuun kultaompeleiseen silkkiin, ja koskaan hänen vartalonsa, joka on taipuisa kuin paju, ei ole tehnyt niin suurenmoista vaikutusta kuin tässä.