Suuremmoisemmalta kuin mitä hän ikinä oli kuvitellut, tuntui hänestä Lännen maailma — maailmalta jättiläisiä varten. Tuo tila joka rohkeimmastakin Lännen asukkaasta tuntuu niin lannistavalta, nimittäin oleminen ilman rahaa ja ilman ystäviä ison kaupungin pyörteissä, mahtoi useasti painostaa tätä Idän pakolaista. Mahtavasti vaikutti häneen epämääräinen ahdistus, joka syntyy, kun havaitsee itsensä olevan ohi kiitävien miljoonien huomiolle olematon, kun kuulee tuon loppumattoman melun kaduilla, joka hukuttaa ihmisäänien kaiun, kun näkee kaikkialla noita sieluttomia rakennustaidon kummituksia, kun havaitsee tuon räikeän rikkauden rehentelemässä, — sittenkuin se on pakottanut aivoja ja käsiä rasittautumaan mahdollisuuden ääriin asti. Isot kaupungit tekivät häneen varmaankin saman vaikutuksen kuin Lontoo oli tehnyt Doré'hen: synkän suurenmoinen voitonhimon pyhättö, raskaita holveja, graniittikaaria toinen toisensa takana silminkantamattomiin, rakennuksien vuoria joiden juurella työ merenä kihisi ja kiehui, ja valtavia etäisyyksiä joiden piirissä järjestetty työvoima tuotti ilmi vuosisatojen ponnistuksien tulokset. Mitään kauneudenaistilleen huomattavaa hän ei nähnyt noissa keinotekoisissa tiiliriutoissa, jotka sulkivat pois päivännousun ja -laskun, taivaan ja tuulet. Kaikki mikä meitä viehättää isoissa kaupungeissa, häntä tympäsi ja masensi; itse häikäisevä Pariisikin ennen pitkää täytti hänet ikävällä. Pariisi oli ensimäinen länsimainen kaupunki missä hän eleli pitemmän aikaa. Ranskan taide Europan lahjakkaimman kansan kauneudenkäsitteiden ilmaisijana, häntä suuresti ihmetytti, mutta ei lainkaan ihastuttanut. Etenkin häntä hämmästytti sen tapa esittää alastomuutta; se näytti hänestä vain avoimesti tunnustavan sitä inhimillistä heikkoutta, jota hän lähinnä petollisuutta ja pelkuruutta oli oppinut stooisen kasvatuksensa kannalta enin halveksimaan. Uudenaikainen ranskalainen kirjallisuus tuotti hänelle uutta kummastelun aihetta. Kirjotustavan kauneuksia hän ei kyennyt arvostelemaan, mutta käsittämätön oli hänestä sellaisen tyylitaidon arvo jonka tarkotus oli vain omassa itsessään. Ja joskin hänet olisi saatu käsittämään kirjallisuutta samalla tavalla kuin europpalainen sen käsittää, olisi hän yhä pysynyt vakaumuksessaan, että moinen tapa käyttää taiteellista kykyä yksistään muotoa varten oli yhteiskunnallisen turmeluksen merkki. Vähitellen hän havaitsi tuon ylellisen pääkaupungin omassa elämässä todistuksia sen arvostelun pätevyydestä minkä taide ja kirjallisuus olivat hänessä kypsyttäneet. Hän kävi huvitilaisuuksissa, teattereissa ja oopperoissa, katseli kaikkea askeetin ja sotilaan silmällä, ja häntä ihmetytti kuinka länsimainen käsitys elämänarvoista niin vähän erosi siitä mitä Kaukaisessa Idässä katsotaan houkkamaisuudeksi ja velttoudeksi. Hän oli mukana hienoissa tanssiaisissa, missä naiset kehittivät tarkoin ja taidolla harkittua oman henkilönsä altistamista, herättääkseen sellaista vaikutusta, joka olisi saattanut japanittaren häpeästä vajoomaan maan alle; ja hän ihmetteli niitä muistutuksia, joita oli kuultu europpalaisten lausuneen Japanin maakansan luonnollista, suoraa ja terveellistä puoiialastomuutta vastaan, heidän ollessaan peltotyössä kesäpäivän paahtaessa. Hän näki kirkkoja ja katedraaleja suuret määrät, ja heti niiden ääressä paheen pesiä ja rikoksen linnoja. Hän kuunteli mainehikkaitten saarnaajain puheita ja hän kuuli papinparjaajien kaikkea uskoa ja rakkautta pilkkaavia esityksiä. Hän näki rikkaiden elämää ja köyhien ja kuilut kummankin alla. Mutta uskonnon »tasottavaa vaikutusta» ei hän missään nähnyt. Tällä maailmalla ei ollut mitään uskoa. Se oli maailma täynnä pilkkaa, teeskentelypeliä ja huvituskiimaista itsekkyyttä, jota ei ohjannut uskonto, vaan poliisivalta; maailma, johon syntyminen ei ollut onnellista.
Englanti, muita synkempänä, valtavampana, pelottavampana, sai hänet toisia arvotuksia pohtimaan. Hän tutki sen lakkaamatta kasvavaa rikkautta, ja sitä saastaisuuden painajaista joka alati lisääntyi sen suojassa. Hän näki ne valtavat satamat, joihin ahtautuu satojen maitten rikkaudet, enimmäkseen ryöstötavaraa; hän ymmärsi että englantilaiset yhä olivat esi-isäinsä kaltaista rosvorotua. Ja hän kuvaili mielessään mikä kohtalo noiden ihmismiljoonain osaksi tulisi, jos heidän täytyisi olla edes yhden ainoan kuukauden ilman keinoja millä pakottaa muita rotuja elättämään heitä. Hän näki sen irstauden ja juoppouden joka tekee yöt maailman isoimmassa kaupungissa niin kamaliksi, ja hän hämmästyi sitä sovinnaisuuden tekopyhyyttä, joka on olevinaan »mitään näkemättä», ja sitä uskontoa joka veisaa kiitosta olevista oloista, ja sitä tietämättömyyttä joka työntää lähetyssaarnaajiaan sinne missä niitä ei tarvita, ja sitä tyhmää hyväntekeväisyyttä joka edistää sairauden ja rikoksellisuuden sikeytymistä. Hän luki myöskin kuuluisan, maita ja mantereita matkailleen englantilaisen kirjotuksen, jossa todistetaan kymmenennen osan Englannin kansasta olevan ammattirikoksellisia tai vaivaishoitolaisia.[10] Ja niin ovat asiat huolimatta kirkkojen määrättömyydestä ja lakisäädösten loppumattomuudesta! Totisesti, Englannin sivistys ei ilmaissut senkään verran kuin nuo muut, sen uskonnon valtaa, josta tuo mahtava kehitys imi voimansa, mikäli hänelle oli vakuutettu. Englannin kadut kertoivat hänelle aivan toista; moista ei koskaan tarvinnut nähdä buddhalaisten kaupunkien kaduilla. Ei, tämä sivistys ei ollut muuta kuin lakkaamattoman, riettaan taistelun tulos yksinkertaisten ja ovelain, heikkojen ja väkeväin välillä; voima ja taitavuus olivat yhtyneet ahtaakseen sen mikä oli heikkoa ammottavaan, ilmeiseen helvettiin. Ei koskaan olisi Japanissa edes kuumehoureissa voitu kuvitella mielessään moisia olosuhteita. Kuitenkin kaikitenkin täytyi hänen myöntää että näiden olojen puhtaasti aineelliset ja älyperäiset tulokset olivat ihmeteltävät; ja vaikkakin hän näki pahuutta kaikkialla missä sitä ei olisi arvannut aavistaakaan, näki hän paljon hyvääkin, sekä köyhissä että rikkaissa. Noitten määrättömien ristiriitojen yli kaiken käypää arvotusta hänen järkensä ei lainkaan kyennyt selvittämään.
Englannin kansa häntä miellytti enemmän kuin mikään muu hänen käymissään maissa. Ja Englannin sivistyneiden käytöstavat muistuttivat hänestä monessa kohdin Japanin samurailuokan esiintymissääntöjä. Ulkonainen kylmäkiskoisuus heissä kätki suuria ystävyyden ja pysyväisen sydämellisyyden mahdollisuuksia. Sydämellisyyttä sai hän itse useastikin osakseen. Hän tuli aavistaneeksi sen harvoin ilmenevän mutta syvän tunnevoiman, mikä on ominainen englantilaisen luonteelle, sekä sen mielenlujuuden, joka oli saattanut puolet maailmaa Englannin vallan alle.
Mutta ennenkuin hän jätti Englannin lähteäkseen Amerikkaan tutkimaan siellä vieläkin laajempaa ihmisyrittelijäisyyden kilpakenttää, oli jo kansallisuuksien erilaisuus herennyt hänessä mielenkiintoa herättämästä. Ne sikäli häikenivät hänen huomioltaan mikäli hän oppi käsittämään länsimaisen sivistyksen joksikin pelättäväksi kokonaisuudeksi, joka kaikkialla, — olivatpa muodot sitte itsevaltiutta, vapaamonarkkisia tai jyrkästi kansanvaltaisia — kehitti samat armottoman välttämättömyyden olosuhteet samoine hämmästyttävine tuloksineen, ja joka kaikkialla perustui aatteisiin, aivan päinvastaisiin kuin kaukaisen Idän aatteet. Tuolle sivistykselle hän jäi kylmäksi ja tunteettomaksi — ei löytänyt hän siinä mitään johon olisi kiintynyt eläessään sen keskellä, jota olisi kaivannut jäähyvästin hetkenä. Hänen sielulleen tuo kaikki tuntui niin vieraalta kuin elämä toisella taivaankappaleella toisen auringon alla. Mutta hän arvasi tuon sivistyksen hinnan laskettuna ihmiskärsimyksissä, tunsi sen musertavan painon uhkan, ja aavisti sen älyllisestä etevyydestä johtuvan suunnattoman voiman. Ja hän vihasi sitä, vihasi sen kauhistavaa, perinpohjaisesti suunniteltua koneistoa, vihasi sen hyötykannan vankkuutta, vihasi sen sovinnaisuuksia, sen himokkuutta, sen sokeaa julmuutta, ahneutta, ääretöntä teeskentelyä, sen köyhyyden kurjuutta ja sen rikkauden riettautta. Siveellisesti se oli muodoton, sovinnaisuuksiensa puolesta röyhkeä. Se oli näyttänyt hänelle pohjattomia alennuksen kuiluja — mutta ei mitään ihanteita, joita olisi voinut asettaa hänen nuoruutensa ihanteiden rinnalle. Hän näki vain yhtä, petomaista raastamista; — ja kuinka se melkoinen määrä tosi hyvää, minkä hän oli tavannut, saattoi siinä elellä, näytti hänestä suorastaan ihmeelliseltä.
Lännen kukoistus oli vain järkiperäistä laatua, ja sen tietomaailma oli kuin kaukainen jyrkkä vuoriharjanne, jonka ikuisen lumen alla sydämen paraimpien tunteiden täytyy kuolla. Varmaankin oli vanha japanilainen sivistys verrattomasti parempana pidettävä, ihmisarvoisemman onnellisuuden käsityksensä, velvottavan siveellisyytensä, terveemmän uskonsa, hilpeämmän mielensä, yksinkertaisuutensa ja epäitsekkyytensä, kohtuutensa ja tyytyväisyytensä puolesta. Lännen etevämmyys ei ollut siveellistä laatua. Se johtui sanomattomien kärsimyksien kautta kehittyneestä järjen voimasta, jota käytettiin heikkojen sortamiseksi väkevien hyväksi.
Ja kuitenkin todisti Lännen tiede tavalla jonka epäämätön loogillisuus hänelle oli ilmiselvä, että tämä sivistys yhäti tulisi levittämään valtaansa, vastustamattomana, välttämätönnä, kaikki tavottavana tulvana täynnä maailmantuskaa. Japanin olisi pakko joko oppia käyttämään noita toimintakyvyn uusia muotoja, hallitsemaan noita uusia ajattelemisen tapoja, tahi kokonaan kukistua. Ei ollut muuta mahdollisuutta. Ja lopulta kaikkien epäilyksien epäilys, se kysymys, johon kaikki viisaat ovat tuijottaneet: »Onko maailmankaikkisuus siveellinen?» Siihen kysymykseen oli buddhalaisuus antanut syvällisimmän vastauksen.
Mutta olipa nyt tässä kaikkisuudenkehityksessä siveellistä tarkotusta tahi ei — ihmisen tunteiden vähäpätöisellä mitalla mitattuna — yhtä vakaumusta ei kuitenkaan mikään todistelu voinut horjuttaa: varmuutta siitä että ihmisen kaikesta voimastaan tulee seurata korkeinta siveellistä ihannetta tuntematonta määrää kohti, vaikka sitte auringot radoiltansa kääntyisivät taisteluun häntä vastaan. Japanin täytyi pakostakin omistaa vieras tiede, täytyi omistaa paljon vihollistensa aineellisesta kulttuurista; mutta Japanille ei ollut välttämätöntä heittää luotansa oma käsityksensä oikeasta ja väärästä, velvollisuudesta ja kunniasta. Vähitellen kehittyi hänen sielussaan vakaumus, sellainen vakaumus joka ajan tullen oli kohottava hänet kansansa johtajaksi ja opettajaksi. Hän päätti taistella kaikesta voimastaan sen paraimman säilymiseksi mitä Japanin entisyydessä oli, ja pelottomasti nousta vastustamaan kaikkea vieraan lainailemista yli sen, mikä kansalliselle itsepuolustukselle olisi tuiki välttämätöntä, tahi mikä edistäisi kansan kehitystä itsenäiseksi. Hän saattoi erehtyä, mutta siinä ei ollut mitään häpeällistä. Ja ainoastaan tuota tietä voi olla toivoa saada edes jotakin kallisarvoista pelastetuksi yleisestä haaksirikosta. Lännen elämän tuhlaavaisuus oli häneen tehnyt syvemmän vaikutuksen kuin sen huvituskiihko ja sen kärsimysten määrä; oman maansa köyhyydessä hän näki voimaa, sen epäitsekkäässä säästeliäisyydessä ainoan mahdollisen keinon kilpailla Lännen kanssa. Vieras sivistys oli opettanut hänet käsittämään tavalla jolla hän ei ikinä muutoin olisi käsittänyt, japanilaisen sivistyksen arvon ja kauneuden; ja hän ikävöi sitä hetkeä, jolloin hänen olisi suotu palata syntymämaahansa.
VIII.
Pilvettömän huhtikuunaamun kuultavassa hämärässä, juuri päivännousun edellä, hän näki jälleen isäinmaansa vuoret — kaukaiset, sakarapiirteiset alppijonot, jotka himmeän-punasinertävinä nousivat taivaanrannassa mustetummasta merestä. Takana, mistä höyrylaiva tuli kantaen hänet kotia kohti maanpaosta, täyttyi taivaanpiiri hitaasti leimahtavalla ruskolla. Kannella oli jo joitakin muukalaisia, jotka olivat nousseet tavotellakseen Fudshin ensimäistä[11] lumoavaa näkyä Tyyneltä Valtamereltä käsin — sillä Fudshin ensi näky aamunkoitossa ei unhoitu tässä elämässä eikä seuraavassa. He tarkastelivat vuorien pitkää jonoa ja tähtäilivät katseensa niiden sakaraisten huippujen yli ylös syvään yöhön, missä vielä tähdet kalpeina tuikkivat, — mutta Fudshia he eivät nähneet. »Ah» vastasi nauraen merimies, jolta he utelivat, »te katsotte liian alas! korkeammalle — paljon korkeammalle!» He katsoivat silloin ylemmäksi, ylemmäksi, aina pilvien pihoille asti, ja näkivät mahtavan vuorenhuipun punottavana kuin aavemainen lootos-umppu tulevan päivän hehkussa; näky joka sai heidät äänettömiksi. Äkkiä sen ikuinen lumi valahti kullanhohtavaksi, sitten häikeni valkean hehkuvaksi, mikäli aurinko ulottui heittämään säteensä siihen yli maan kaarevuuden, yli alempien vielä pimeitten vuorijonojen, itse tähtien yläpuolelle, siltä näytti; sillä mahtava vuorenjuuri oli yhä näkymättömänä. Ja yö hälveni, heleässä, siintävässä päivänvalossa säteili korkea taivaankansi, ja värit heräsivät uinustaan. Tuijottaville katseille aukeni loistava Yokohaman poukama, pyhä vuorenhuippu häilyen yli näkymättömän pohjustansa kuin lumipeitteinen henkinäky säteilevällä taivaalla.
Yhä kaikui matkamiehen korsussa sanat; — »Ah! te katsotte liian alas! — korkeammalle — paljon korkeammalle!» — soinnahtaen ne yhtyivät valtavaan, vastustamattomaan tunteeseen, joka avarrutti sydäntä. Sitten sameni äkkiä kaikki: hän ei nähnyt ylhäistä Fudshia, eikä lähempiä kukkuloita alempana, joiden utuinen siinto oli lähetessä vaihtunut heleäksi vihannaksi, eikä laivojen vilinää lahdenpoukamassa, — eikä mitään uudesta Japanista — hän näki entisen. Maatuuli, kevättuoksuja täynnä, lehahti häntä kohti, hiveli hänen vertaan, ja pani kauan sulkeuneista muistonsokkeloista nousemaan haamuina kaikki minkä hän kerran oli jättänyt ja koettanut unhottaa. Hän näki jälleen vainajien rakkaat kasvot, hän erotti heidän äänensä monivuotisten hautojen takaa. Hän olikin taas tuo pieni poikanen isänsä yashikissa, kulki toisesta valoisesta huoneesta toiseen, leikki päivänpaisteisilla ruohikoilla, missä lehvien varjot väreilivät, tahi tuijotti puiston pehmoisenviherjään, uinuvaan rauhaan. Taaskin hän tunsi äitinsä käden kevyen kosketuksen, tämän johdattaessa poikansa askelia aamuhartauden paikkaa kohti, alttarille missä oli esi-isien muistotaulut; ja miehen huulet sopersivat jälleen, tuokion tuomalla uudella ymmärtämyksellä, lapsen yksinkertaisen rukouksen.
KARMAN VOIMASTA.
I.
Uudenaikainen luonnontiede vakuuttaa että ensi lemmen juuret ovat kokonaan yksilön omien kokemuksien ulkopuolella ja niitä vanhemmat.[12] Toisin sanoen, se tunne mikä meistä näyttää olevan selvimmin yksilön omaa, ei ole lainkaan yksilöllistä laatua. Filosofia keksi jo kauan sitten saman totuuden, ja filosofia ei millään alalla ole ongelmoimisellaan onnistunut niin viehättää mieltä kuin koettaessaan selitellä rakkauden mysteeriota. Luonnontiede puolestaan on ankarasti rajoittunut muutamiin viittauksiin tässä aineessa. Mielestämme valitettava seikka! Sillä metafyysikot eivät koskaan ole kyenneet antamaan tarkempia selityksiä — opettivatpa he sitten että rakastetun ensi näkeminen rakastavan sydämmessä herättää siihen saakka uinuneen synnynnäisen muistoaavistuksen jumalallisesta ihanteesta, taikka että lemmen lumouksen luovat vielä syntymättömät henget pyrkiessään ruumiillistumaan. Mutta luonnontiede ja filosofia ovat yhtä mieltä siinä tärkeimmässä kohdassa, että rakastavaisilla itsellään ei ole mitään vaalivapautta, että he ovat vaikutuksen vallassa jossa ei kysytä heidän tahtoaan. Luonnontiede on sitäkin päättäväisempi tässä kohden: se osottaa suorastaan että tässä ovat vainajat eivätkä elossa olevat vastuunalaisia. Ensi lempi syntyy, niin luonnontiede väittää, jonkunlaisista kummittelevista perintömuistoista. Totta on että luonnontiede, toisin kuin buddhalaisuus, ei pidä mahdollisena että me erikoisen otollisissakaan oloissa saattaisimme muistaa ja tuntea tutuiksi kokemuksia edellisiltä olemuskausiltamme. Fysiologiaan perustuva sielutiede ei tunnusta mahdolliseksi että muisti saattaisi yksilöllisessä merkityksessä periytyä. Mutta se väittää että polvesta polveen periytyy jotain paljoa valtavampaa, vaikkakin enemmän epämääräistä, nimittäin lukemattomilta esivanhemmilta perittyjen muistojen summa — tuhannesti tuhansien esipolvien kokemusten kasautuma. Sitä tietä se selittää kaikista arvotuksellisimmatkin tunteemme — ristiriitaiset pyyteemme — omituisimmatkin mielenjohteemme, kaikki nuo näennäisesti järjenvastaisimmatkin mieltymyksemme ja vastenmielisyytemme — kaikki epämääräisimmätkin surumme tai ilomme, joita ei ikinä voitaisi selittää oman yksilön kokemusten pohjalla. Mutta luonnontiede ei ole toistaiseksi lähtenyt lähemmin tutkimaan ensi rakkauden arvoitusta huolimatta siitä että tämä tunne, ollen niin läheisessä yhteydessä salaperäisen maailman kanssa, on viehättävin ja mystillisin kaikista inhimillisistä tunteista.
Länsimaisissa kansoissa tämä arvoituksellinen ilmiö kehittyy seuraavasti. Jokaisen nuorukaisen elämässä, jonka olento on säännöllisluontoinen ja terve, sattuu eräs atavistinen ajanjakso, jolloin hän heikompaa sukupuolta kohtaan tuntee sellaista alkuperäistä halveksimista, minkä synnyttää pelkkä tietoisuus ruumiinvoimaisesta etevämmyydestä. Mutta tähän aikaan ikään, jolloin seurustelu nuorien tyttöjen kanssa kaikista vähimmin häntä huvittaa, hän äkkiä muuttuu terveestä sairaaksi. Hän tapaa elämänsä polulla tytön, jota hän ei koskaan ennen ole huomannut ja joka ei paljoakaan eroa muista tyttölapsista — eikä ole lainkaan ihmeellinen muitten silmissä. Siinä hetkessä syöksähtää veri yhtenä hyökynä hänen sydämeensä, ja kaikki hänen tunteensa ovat ratki muuttuneet. Sen jälkeen, ja niin kauan kuin hullaantumusta kestää, kuuluu hänen elämänsä kokonaan tälle vastakeksitylle olennolle, josta hän ei vielä mitään tiedä, paitse että päivän säteetkin, kosketellessaan tuota tyttöä, näyttävät hänestä kauniimmilta kuin muulloin. Siitä lumosta ei mikään mainen lääketaito voi häntä päästää. Mutta mistä tuli tuo taikavoima? Tuostako elävästä epäjumalasta? Ei, sielutiede opettaa että ilmiö on vainajain vaikutusta epäjumalanpalvelijan sielussa. Vainajat ovat hänet lumonneet. Niistä on sysäys rakastajan sydämessä alkuisin, niistä se sähköinen väristys, joka valautui kautta hänen suoniensa tytön käden ensi kosketuksesta.
Mutta miksi juuri tämä tyttö ennen kaikkia muita, siinä arvoituksen syvempi puoli. Se ratkaisu, jonka on laatinut tuo suuri saksalainen pessimisti, ei ole sopusoinnussa luonnontieteellisen sielutieteen kanssa. Pitäisihän vainajain valinnan kehitysopin kannalta katsoen perustua pikemmin muistoihin kuin kaukonäköisyyteen eteenpäin. Ja arvoituksen kohdistus ei ole iloinen.
Onhan senkinsuuntainen runollinen mahdollisuus että esivanhempi-vainajain vaali kohdistuu valittuun, koska juuri hänessä on yhtynyt, kuin n.s. kombinatsiooni-valokuvassa, kaikkien niiden naisten himmeä kaltaisuus, jotka ovat onnellistuttaneet esi-isiä heidän elämänsä aikana. Mutta yhtä mahdollista on, että he juuri tässä ovat löytäneet kaikkien niitten naisten viehätyksestä vilauksen, joita he aikanaan ovat rakastaneet turhaan.
Synkempi näistä selityksistä otaksuu että lemmenhehku, vaikka yhä ja yhä hautaan mennen, ei voi koskaan kuolla eikä levätä. Ne jotka ovat rakastaneet turhaan, ainoastaan näyttävät kuolevan, toden teolla ne elävät edelleen perillispolvien sydämissä, saadakseen kaipuunsa kerran täytetyksi. Ne vartovat, ehkäpä lukemattomia vuosisatoja, rakastettunsa uutta ruumiillistumista, — ijäti kutoen nuoruuden unelmiinsa utuiset muistokuvansa. Siitäpä saavuttamattomat ihanteet, siitä niitten sielujen ahdistava rauhattomuus, joita vainoaa unelmat löytymättömästä naisihanteesta.
Kaukaisessa Idässä ajatellaan toisella tavalla, ja mitä nyt kerron valaisee Buddhan tälle arvoitukselle antamaa selitystä.
II.
Eräs pappi kuoli äskettäin hyvin omituisissa olosuhteissa. Hän palveli muuassa vanhoillis-buddhalaisessa temppelissä Osakan läheisessä kylässä. (Temppelin voi nähdä Kwansetsu'n radalta, matkustettaessa Kyotoon.)
Hän oli nuori, vakava ja erinomaisen kaunis mies — aivan liian kaunis ollakseen pappina, sanoivat naiset. Hän oli näöltään kuin joku noita kauniita Amidan kuvia, joita muinaisuuden suuret buddhalaiskuvanveistäjät ovat luoneet.
Hänen seurakuntansa mieshenkilöt pitivät häntä puhdassydämisenä ja oppineena pappina; ja siinä he olivat oikeassa. Naiset eivät ajatelleet ainoastaan hänen hyveellisyyttään ja oppiaan; sillä hänen olennossaan oli onneton voima lumota heidät, voima jolle hän ei voinut mitään, voima hurmata pelkästään miehenä. Naiset, myöskin ulkoseurakuntien, jumaloivat häntä tavalla joka ei ollut pyhä; ja heidän ihailemisensa oli esteeksi hänen opinnoilleen ja häiritsi häntä kesken hurskaita tutkistelemuksia. He keksivät kaikenlaisia syitä käydä joka aika temppelissä nähdäkseen ja puhutellakseen häntä, esittivät hänelle kysymyksiä, joihin hänen velvollisuutensa oli vastata, tahi toivat lahjoja hänen kirkolleen, joita hän ei mielellään saattanut kieltäytyä vastaanottamasta. Muutamat saattoivat esittää hänelle sellaisiakin kysymyksiä, jotka olivat kaukana uskonnollisuudesta, ja jotka panivat hänet punastumaan. Hän oli luonnostaan liian lempeä torjuakseen luotaan ankaralla vastauksella niitäkään tungettelevia kaupunkilaistyttöjä jotka sanoivat hänelle sellaista, mitä maalaistyttö ei ikinä olisi saanut sanotuksi, sellaista mikä pakotti hänet käskemään sanojat poistumaan temppelistä. Mutta kuta enemmän hän väisti kainojen ihailua ja rohkeiden imartelua, sitä enemmän kasvoi tungettelu, kunnes siitä paisui hänen elämänsä suurin kidutus.
Vanhemmat olivat häneltä aikoja sitten kuolleet, häntä ei sitoneet mitkään maalliset siteet, hän rakasti ainoastaan tointaan ja siihen kuuluvia tutkimuksia; turhamaisiin ja kiellettyihin asioihin hän ei tahtonut kallistaa mieltään. Hänen erinomainen kauneutensa — tuo elävän epäjumalan kauneus — oli ainoa hänen onnettomuutensa. Rikkautta hänelle tarjottiin ehdoilla, joita hän ei voinut ottaa kuuleviin korviinsa. Tytöt heittäytyivät hänen jalkoihinsa turhaan rukoillen osakseen hänen rakkauttaan. Rakkaudenkirjeitä tuli hänelle alituiseen, kirjeitä jotka jäivät vastausta kaipaamaan. Toiset olivat sepitetyt tuohon vanhaan kuvarikkaaseen tyyliin, jossa puhutaan »lemmenkohtausten vuorenvankoista päänaluksista» tahi niistä »aalloista jotka lainehtivat kasvonpiirteiden varjostuksista» tahi niistä »virroista jotka lähtevät erilleen ainoastaan yhtyäkseen». Toiset olivat koruttomia ja täynnä avosydämistä tunteellisuutta, täynnä nuoren tytön ensi rakkaudentunnustuksen paatosta.
Sangen kauan nämä kirjeet näyttivät jättävän papin niin koskemattomaksi, kuin ikinä oli joku veistos, kuvaava sitä Buddhaa, jonka luonnokseksi hän näytti luodun. Mutta todellisuudessa hän ei ollut mikään Buddha, olipahan vain heikko mies, ja hänen asemansa oli hyvin arveluttava.
Eräänä iltana tuli temppeliin pieni poikanen, joka antoi papille kirjeen kuiskaten lähettäjän nimen, ja juoksi tiehensä kadoten pimeään. Kirkonpalvelijan sitten oikeudessa esittämän todistuksen mukaan, pappi luki kirjeen, pisti sen takaisin kuoreen ja asetti sen matolle polvipieluksensa viereen. Pitkän hetken jäätyään liikkumattomaksi, ikäänkuin syviin ajatuksiin vajonneena, haki hän esille kirjotusneuvonsa, kirjotti kirjeen, osotti sen lähimmälle hengelliselle esimiehelleen ja jätti sen kirjotus-alustalle. Sitte hän katsasti kelloaan ja rautatie-aikataulua. Oli aikainen aamupuolen hetki ja yö oli myrskyinen ja pimeä. Hän polvistui hetkeksi alttarin eteen rukoilemaan; sitten hän kiiruhti ulos yöhön ja ennätti rautatielle paraiksi ehtiäkseen heittäytyä kiskoille ohitse kiitävän Kobesta tulevan pikajunan eteen. Ja seuraavassa tuokiossa kaikki jotka olivat jumaloineet miehen tavatonta kauneutta, olisivat huudahtaneet kauhusta nähdessään lyhdyn valossa mitä oli jälellä hänen katoovaisesta ruumisraukastaan, kiskoihin takertuneena.
III.
Esimiehelle osotettu kirje tavattiin ensin. Siinä oli sensuuntainen lyhyt ilmotus, että hän, tuntien henkisten voimiensa uupuvan oli päättänyt kuolla välttääkseen lankeamista syntiin.
Toinen kirje löydettiin lattialta, samasta paikasta mihin hän oli sen jättänyt — se kirje oli kirjotettu naisellisella kielellä semmoisella missä joka tavu on nöyrä hyväily. Niinkuin kaikki kaltaisensa (niitä ei koskaan lähetetä postitse) tämäkin kirje oli ilman päivämäärää, ilman nimeä, ilman nimikirjaimia, ja ilman osotetta kuoressaan. Meidän verrattomasti kömpelömmällä kielellä esitettäköön se tässä, vaikkapa vaillinaisestikin vastaavana:
»Houkalta ja epähienotuntoiselta voinen näyttää salliessani sydämeni niin kärsimättömästi ajatella sitä joka on minua niin paljoa korkeammalla. Mutta ainoastaan syystä että tiedän minulle olevan mahdotonta pidättää sydäntäni, jonka syvyydestä nämä poloiset sanat pakosta nousevat, kirjotettaviksi taitamattomalla pensselilläni ja lähetettäviksi Teille, rukoilen Teitä että katsoisitte minun ansaitsevan sääliä, vannotan Teitä ett'ette lähettäisi minulle julmia sanoja vastaukseksi. Armahtakaa minua; käsittäkää että tämä on vain nöyrien tunteitteni tulvahdus; suvaitkaa aavistaa ja kohtuudella tuomita — vaikkapa viimeiseen asti ponnistamalla hyväntahtoisuuttanne — tämän sydämen tila, joka avutonna suuressa kurjuudessaan uskaltaa kääntyä Teidän puoleenne. Joka hetki olen toivova ja odottava jotain ilahuttavaa vastausta.
»Yrittämiseni näin omavaltaisesti lähestyä näyttäköön ehkä liian suuren pitkämielisyyden edellyttämiseltä; sittenkin, minä tunnen että täytyy saada pulmakseni Teille ja siksi lähettää tämä kirje. Mitä minun halpaan olentooni tulee, on minulla sanottava ainoastaan että kun ensi kerran Teidät näin Etäisemmän Rannikon Juhlan aikana, niin minun ajatukseni nousivat; ja että siitä asti on minun ollut mahdotonta hetkeksikään unhottaa. Päivä päivältä minä yhä enemmän vaivun alati kasvavan Teitä ajattelemisen valtaan; kun nukun, uneksin Teistä, ja kun herätessäni en näe Teitä, ja tajuan ettei ole ollutkaan totta öisissä unelmissani, niin en voi muuta kuin itkeä. Antakaa anteeksi minulle, joka tässä maailmassa olen syntynyt naiseksi, että tulen lausuneeksi julki halaukseni saada nauttia sitä erinomaista suosiota, etten tuntuisi aivan kelvottomalta Teidän, niin ylevän, mielestä.
»Kaiken hyvän ja onnellisen toivotuksilla.
»Tänä päivänä — eräältä halpuudessaan Ylevälle tunnetulta, Halatulle, rakastetulle, kunnioitettavalle ainoalle, kulkee tämä kirje.»
IV.
Yhdytin erään buddhalaisuuden oppineen japanilaisten ystävieni piiristä, saadakseni häneltä tietoja tapauksen uskonnollisista näkökohdista. Inhimillisen heikkouden tunnustuksenakin minusta näytti tämä itsemurha sankarilliselta.
Ystäväni oli toista mieltä. Hänen lausuntonsa oli ankarasti moittiva. Hän huomautti että Buddha oli selittänyt sen, joka itsemurhalla luuli voivansa välttää syntiä, henkisesti menehtyneeksi ja kelvottomaksi elämään pyhien miesten joukossa. Mitä pappivainajaan tuli, niin hän oli niitä joita Mestari oli sanonut houkiksi. Houkka yksin voi kuvitella hävittämällä oman ruumiinsa myöskin voivansa hävittää synnin lähteet sielustaan.
»Mutta», väitin vastaan, »tämä mies eli puhtaasti… Jospa hän hakikin kuolemaa välttääkseen vastoin tahtoansa joutumasta toisten syntiin syypääksi?»
Ystäväni hymähti ivallisesti. Sitten hän sanoi:
»Oli kerran Japanissa ylhäinen ja hyvin kaunis nainen, joka halusi päästä nunnaksi. Hän meni erääseen temppeliin ja esitti toivomuksensa. Mutta ylimäinen pappi sanoi hänelle: 'Te olette vielä sangen nuori. Olette elänyt hoveissa. Maallisen miehen silmissä olette kaunis; ja teidän kauniit kasvonne tulevat alati kiusaten houkuttelemaan teitä takaisin maailman iloihin. Ehkäpä tämä toivomuksenne johtuukin jostain tilapäisestä surusta. Niin ollen en voi suostua pyyntöönne.» Mutta nainen pyysi edelleen niin hellittämättä että pappi katsoi parhaaksi jättää hänet äkkiä yksikseen. Siinä huoneessa johon hän jäi yksin, oli avara habichi — tuliastia, jossa on hehkuvia puuhiiliä. — Hän kuumensi rautapihdit hiilillä punahehkuviksi, repi ja poltti niillä kasvonsa runnellen kauneutensa iäksi. Pappi tuntiessaan palaneen hajun, kiiruhti takaisin huoneeseen ja kävi hyvin murheelliseksi näkemästään. Mutta nainen pyysi uudelleen ilman vavistusta äänessään: »Koska olin kaunis, kielsitte te minulta pääsyn. Tahdotteko ottaa minut nyt?' Hänet otettiin nunnakuntaan ja hänestä tuli pyhä nunna… Mitäs sanotte, kumpiko oli viisaampi, tämä nainenko vai tuoko pappi, jota te tahdoitte ylistää?»
Mutta olisiko papin velvollisuus ollut runnella kasvonsa? kysyin.
»Ei suinkaan! Naisenkin teko olisi ollut sangen arvoton, jos hän olisi tehnyt sen ainoastaan turvautuakseen kiusausta vastaan. Kaikki itsensä runteleminen ja typistäminen on kielletty Buddhan laissa; ja tuo nainen rikkoi tämän lain. Vaan koska hän poltti kasvonsa ainoastaan saadakseen mahdollisuutta pyrkiä pyhälle tielle, eikä pelosta että hänen oma tahtonsa ei jaksaisi vastustaa syntiä, oli hänen virheensä vähempilaatuinen. Mutta pappi joka otti itsensä hengiltä, teki suuren rikoksen. Hänen olisi pitänyt yrittää käännättää ne jotka häntä kiusasivat. Siihen hän oli liian heikko. Jos hänestä taas tuntui mahdottomalta pappina säilyä synniltä, niin olisi ollut hänelle parempi palata maailmaan ja siellä pyrkiä noudattamaan niitten lakia, joita erikoislupaukset eivät sido.»
»Buddhalaisuuden mukaan hänen teollaan siis ei ollut mitään ansiota?» kysyin.
»On hyvin vähän luultavaa että olisi ollut. Ainoastaan lakia tuntemattomat voivat häntä ylistää.»
»Ja lain tuntijat, mitä he ajattelevat seurauksista, hänen tekonsa karmasta?»
Ystäväni vaipui ajatuksiinsa hetken ajaksi; sitten hän virkkoi miettiväisesti:
»Tämän itsemurhan koko totuutta me emme voi täydellisesti tietää.
Kenties se ei tapahtunutkaan ensi kertaa.»
»Niinkö tarkotatte että hän jossain edellisessä elämässä myöskin oli koettanut paeta syntiä tappamalla ruumiinsa?»
»Niin. Tahi monessa edellisessä elämässä.»
»Mutta mitä hänen vastaisista elämistään?»
»Ainoastaan joku Buddha saattaisi vastata siihen varmasti.»
»Mutta mitä sanoo siitä uskontonne?»
»Te unhotatte että meidän on mahdotonta tietää mitä tämän miehen sielussa liikkui.»
»Mutta siinä tapauksessa että hän tappoi itsensä ainoastaan paetakseen syntiä.»
»Silloin hän on kohtaava saman kiusauksen yhä ja yhä uudet kerrat, kaikkine suruineen ja tuskineen tuhat ja taas tuhat kertaa uudelleen, kunnekka hän on oppinut voittamaan itsensä. Kuoleman kautta ei pelastuta itsensävoittamisen välttämättömyydestä.»
Erottuani ystävästäni, kiusasivat minua yhä edelleen hänen sanansa. Ne valaisivat uudelta taholta niitä oppeja joihin viitataan tämän kirjotelman alussa. En ole vielä päässyt vakuutukseen siitä, että hänen, tieteelle outo selityksensä rakkauden mysteeriosta todella olisi niin paljoa mahdottomampi kuin meidän länsimaiset selityksemme. Olen itseltäni kysellyt eikö se rakkaus joka vie kuolemaan, ehkä merkinne paljon enemmän kuin haudattujen halujen uudistumista vainajien perintövaikutuksen johdosta. Eikö ole mahdollista että se on se rangaistus jota aikoja sitten unhoon vaipunut rikoskaan ei voi välttää?
AMIDAN TEMPPELIN NUNNA.
I.
Kun O-Toyon mies — kaukainen sukulainen jonka O-Toyon perhe ystävällisyydellä oli ottanut jäsenekseen — sai lääninherraltaan käskyn muuttaa pääkaupunkiin, ei O-Toyo huolestunut tulevaisuudesta. Hän vain kävi alakuloiseksi. Ensi kerran naimisissa olonsa aikana he nyt erosivat toisistaan. Mutta olihan hänellä isänsä ja äitinsä joiden seurassa elellä, ja kalliimpi kumpaakin — vaikkei hän koskaan olisi sitä tunnustanut itselleenkään — oli hänelle pieni poikasensa. Sitäpaitse kaikki hänen aikansa kului askareissa. Paljo oli kodissa tehtäviä toimia, monet kankaat — sekä silkkiset että pumpuliset — olivat kudottavat.
Kerta päivässä, määrähetkellä, hän järjesti poissaolevan miehensä mielihuoneeseen pikku aterioita, aistikkaasti kattaen ne sieville lakkatarjottimille — samallaisia pienoisaterioita joita katetaan esi-isien hengille ja jumalille.[13] Nämä ateriat katettiin huoneen itäosaan ja miehen polvipielus asetettiin tarjotinten eteen. Huoneen itäosaan ateriat järjestettiin syystä että hänen matkansa suunta oli ollut itäänpäin. Ennenkuin ruuat korjattiin pois, kohotti O-Toyo pienen liemimaljan kantta katsoakseen oliko sen lakkeerattu alapinta hiestynyt. Sillä sanotaan että jos varjoaterian ruokaa peittävän kannen alapinnalla on höyrypisaroita, niin rakas poissaoleva on hyvässä voinnissa. Mutta jos kansi on kuiva, niin hän on kuollut, — sillä siitä näkee että sielu on palannut hakemaan ruokaa aterian höyrystä. O-Toyo tapasi joka päivä kannen alapinnan runsaasti höyryhelmien peittämänä.
Lapsi oli hänen ainaisena ilonaan. Se oli kolmen vuoden ikäinen ja ihastunut tekemään kysymyksiä, joihin ei kukaan paitse jumalia olisi voinut riittävää vastausta antaa. Kun lapsi tahtoi leikkiä, siirsi O-Toyo työnsä syrjään leikkiäkseen hänen kanssaan. Kun hän tahtoi levähtää, kertoi O-Toyo hänelle ihmeellisiä satuja tai vastasi kauniisti ja hurskaasti hänen kysymyksiinsä asioista joita ei kukaan ihminen koskaan tule käsittämään. Ehtoolla kun pienet lamput pyhien alttarien ja kuvien ääressä oli sytytetty, ohjasi hän lapsen huulet sovittelemaan sanoja rukouksiksi isän puolesta. Kun lapsi oli saatettu levolle istui hän töinensä vuoteen ääreen ja jäi katselemaan sen kasvojen rauhaista suloutta. Välistä se hymyili unissaan; siitä hän ymmärsi että jumalallinen Kwannon silloin leikki sen kanssa näkyleikkejään, ja hän kuiski buddhalaisen rukouksen sille Neitsyeelle »joka ikuisesti katsoo alaspäin, kumartuneena rukousten ääntä kohti.»
Kun joutui se vuodenaika jolloin sää on kirkas, niin hän nousi Dakeyaman vuoristoon kantaen pikku poikaansa selässään. Nämä retkeilyt tuottivat pojalle suurta iloa, eikä yksin siitä mitä hänen äitinsä opetti häntä näkemään, vaan siitäkin mitä hän opetti häntä kuulemaan. Tie nousi vähitellen ylöspäin metsien ja viidakoitten kautta, yli nurmikaltaiden ja jyrkkien kallioitten lomitse. Kukkia siellä oli joilla piili tarinoita kuvuissaan, ja puita joissa puun hengettäret asuivat. Metsäkyyhkyset kuhersivat korup-korup, ja kesyt kyyhkyset nyyhkivät owaoo, owaoo; ja sirkat sirisi ja lauleli ja soitteli.
Kaikki joilla on rakkaita poissaolevia ikävä, tekevät toivioretken sille vuorenhuipulle, jonka nimi on Dakeyama, jos heillä siihen on tilaisuutta. Se näkyy joka paikkaan kaupungissa, ja sen huipulta näkee kauas monen eri maakunnan alueelle. Korkeimmalle kukkulalle on pystytetty kivi, melkein ihmisen korkuinen ja muotoinen, ja pikkukiviä on kasattu sen ympärille ja yli. Ja sen lähellä on pieni shintopyhäkkö, joka on siihen rakennettu muutaman muinaisen prinsessan hengen tyyssijaksi. Sillä prinsessa oli surrut palaamatonta armastaan, ja tältä vuorelta hänen oli ollut tapana tähystellä toivottuansa näkyväksi, tulevaksi, kunnes hän lopulta riutui ja muuttui kivipatsaaksi. Hänelle muistoksi kansa pystytti pyhätön; ja ne jotka rakastavat poissaolevaa henkilöä, rukoilevat vielä tänäkin päivänä tässä paikassa rakkaittensa palajamista, ja kukin vie kotiinsa yhden tänne kasatuista pikkukivistä. Ja kun rakastettu on palannut, on kivi vietävä takaisin vuoren huipulle patsaan ääreen, ja lisäksi vielä toisia kiviä kiitos- ja muistolahjaksi.
Ennenkuin O-Toyo ja hänen pieni poikansa sellaisina päivinä kerkesivät kotiin, oli hämärä jo hiljalleen laskeutunut heidän matkalleen; sillä tie oli pitkä ja heidän oli veneellä sekä mentävä että tultava yli kaupungin ympärillä leviäväin autioiden riissivainioitten — ja sillä tavoin kulkien matka joutui hitaasti. Välistä valaisi heidän tietään tuikkivat tähdet, tahi tulikuoriaiset, väliin taas kuutamo — ja silloin O-Toyo hiljalleen hyräili pojallensa Izumo-lasten kuudanlaulun:
Nono-San,
Kuuhut, pikku muori,
Ootko vanha vaiko nuori?
»Oonhan päivää kolmetoista, —
Yhdeksän ja kolmetoista.»
Vasta niinkö nuori,
Kai siksi sulla
On vyötäröillä
Tuo sorja punavyö
Niin somasti solmussa.[14]
Anna pois laukille?
»Enpä anna, en!»
Anna pois hieholle?
»Enpä anna, en!»
Ja sinisessä yössä kohosi usein peninkulmain laajalti vetisiltä, suurin vaivoin muokatuilta vainioilta tuo avara, verhottu, pulppuava äänten kuoro, joka on kuin itse maaemon ääni — sammakoitten kurnutus. Ja O-Toyo selitti lapselle laulun äänet: Mé kayui! mé kayui! »Silmiä painostaa; unehen uuvun».
Ne oli onnen päiviä ne.
II.
Sittenpä tapahtui että kolmen päivän kuluessa kahdesti hänen sydämeensä iskivät ne elämän ja kuoleman valtiaat, joitten tiet ijäti pysyvät salassa. Ensin hän sai tiedon että hänen hyvä puolisonsa, jonka puolesta hän niin usein oli rukoillut, ei koskaan palaisi hänen luokseen — hän oli vaipunut siihen tomuun, mistä kaikki luotu on muovailtu. Ja kohta sen jälkeen hän ymmärsi poikansa nukkuneen niin syvään uneen ett'ei kiinalainen lääkärikään voisi häntä siitä herättää. Kaikki tämä ilmestyi hänelle ainoastaan lyhyinä välähdyksinä. Ennen ja jälkeen välähdysten vallitsi se täydellinen pimeys minkä jumalat ovat säälistä suoneet ihmisille.
Hän toipui; hänen täytyi jälleen nousta sitä vihollista vastustamaan jonka nimi on muisto. Muille hän saattoi tehdä kasvonsa yhtä tyyniksi ja hymyileviksi kuin ennenkin. Mutta kun hän oli kahden muistojensa kanssa, ei hän jaksanut olla niin luja. Hän järjesteli pieniä leluja ja levitteli pikku pukukappaleita lattialle, katseli niitä, puheli niille kuiskaten ja hymyili hiljaisesti. Vaan hymy kääntyi aina hurjaksi itkunparahdukseksi; ja hän löi päätänsä maahan rukoillen jumalilta vastausta mielettömiin kysymyksiin.
Juolahtipa kerran hänen mieleensä hakea yliluonnollista lohdutusta — turvautua siihen uskonnolliseen toimitukseen jota kansa kutsuu Toritsubanashi — kuolleiden manaamiseen haudastaan. Miksi hän ei voisi palauttaa poikansa edes lyhyeksi hetkeksi? Vaivautuisihan tuo pikku olento; mutta mielellään kai se hänen hyväkseen kestäisi hetken tuskan? Aivan varmaan se mielellään sen tekisi!
Voidakseen palauttaa kuollut täytyy kääntyä papin puoleen — buddhalaisen tai shintolaisen papin — joka tuntee manausluvut. Ja vainajan muistotaulu, Hioi on vietävä myötä papin luo. Ensin toimitetaan puhdistusmenot; kynttilät sytytetään ja suitsutusta poltetaan kuolintaulun ääressä, rukouksia tai kappaleita sutroista luetaan ääneen ja kukkas- ja riissiuhreja toimitetaan. Mutta tässä tapauksessa riissi ei saa olla keitettyä.
Ja kun kaikki tämä on tehty, tempaa pappi vasemmalla kädellään aseen joka on muodoltaan kuin jousi, ja nopeasti sivellen sitä oikealla kädellään hän lausuu ääneen vainajan nimen huutaen: Kitazo yo! kitazo yo! kitazo yo! joka merkitsee »Olen tullut!»[15] Ja hänen sitä huutaessa muuttuu vähitellen hänen äänensä kunnes se vaihtuu vainajan ääneksi, — silloin näet tämän henki on asettunut pappiin.
Senjälkeen vainaja vastaa nopeasti tehtyihin kysymyksiin, mutta huutaa vähä väliä »Joutuun, joutuun! sillä palautumiseni on tuskallista ja lyhyen hetken vain saan viivähtää täällä!» Vastaukset lausuttuaan henki katoaa, ja pappi kaatuu pyörtyneenä kasvoilleen.
Mutta vainajien palauttaminen ei ole oikein tehty. Sillä sen kautta saatetaan heidän tilansa huonommaksi. Päästyään takaisin tuonelaan täytyy heidän tyytyä alhaisempaan asemaan kuin äsken jättämänsä oli.
Nykyjään ei laki enään salli tätä tapaa. Ennen vanhaan siitä oli lohdutusta; mutta laki on hyvä ja vanhurskas — sillä niitä on jotka ovat valmiit kevytmielisesti väärinkäyttämään sitä jumalallista mikä ihmisen sydämessä on.
Eipä aikaakaan niin O-Toyo eräänä yönä oli ehättänyt yksinäiseen pikku temppeliin kaupungin laidassa, — siellä hän oli polvillaan poikansa muistotaulun edessä kuunnellen manauslukuja. Ja ennen pitkää kaikui papin huulilta ääni jonka hän luuli tuntevansa — se ääni jota hän rakasti yli kaikkien muitten — mutta heikkona ja ohuena kuin tuulen huokaus.
Ja heikko ääni huudahti hänelle: —
»Kysy nopeaan, nopeaan, äiti! Pimeä ja pitkä on matka; ja viipyä en saa.»
Silloin hän kysyi vavisten:
»Miksi täytyy minun surra lastani? Millainen on jumalien vanhurskaus?»
Ja hän sai vastaukseksi:
»Oi äiti, älä sure noin! Minä kuolin siksi ettei sinun olisi tarvinnut kuolla. Sillä silloin oli surujen ja tautien vuosi, — ja minä olin saanut tietää että sinun piti kuolla, ja rukouksilla saavutin että minut otettiin sinun asemesta.[16]
»Oi äiti, älä itke enää minun tähteni! Ei ole hyvä surra vainajia. Kyynelten virran poikki kulkee heidän äänetön tiensä, ja kun äidit itkevät, paisuu virta, niin että sielut eivät pääse toiselle puolelle, vaan jäävät pakosta harhailemaan odotuksissaan.»
»Siksi rukoilen sinua, älä sure äitini! Ainoastaan anna minulle vähäsen vettä silloin tällöin.»
III.
Siitä hetkestä lähtien ei häntä enää nähty itkevän. Kevyesti ja äänettömästi hän suoritti kuin ennenkin tyttären hurskaat velvollisuudenaskareet.
Vuodenajat vaihtuivat ja hänen isänsä alkoi miettiä uuden puolison hakemista hänelle. Isä sanoi äidille:
»Jos tyttäresi taas saisi pojan, olisi siitä suurta iloa sekä hänelle että meille kaikille.»
Mutta äiti, joka älysi enemmän, vastasi:
»Onneton hän ei ole. Eikä hän mitenkään saata mennä uusiin naimisiin, sillä hän on kuin muuttunut pikku lapseksi, joka ei enään surusta eikä synnistä mitään tiedä.»
Totta oli että hän oli lakannut tuntemasta varsinaista tuskaa. Hänessä oli alkanut ilmetä omituista mieltymystä pieniin esineisiin. Ensin hän havaitsi vuoteensa liian suureksi — kentiespä sen tyhjyyden tunteen johdosta, joka jäi kun lapsi oli poissa; sitten alkoi päivä päivältä yhä uudet esineet hänestä näyttää paisuneen liian suuriksi — itse talo, kodikkaat huoneet, alkoovi kukkaismaljoineen — vieläpä keittiön astiatkin. Hän tahtoi syödä riissinsä pienoispuikoilla ja maljasta joka oli lapsen maljan kokoinen.
Kaikessa tässä tehtiin rakkaudella hänelle mieliksi, ja muita oikkuja hänellä ei ollut. Molemmat vanhukset neuvottelivat alituiseen hänen asioistaan. Viimein isä sanoi:
»Vierasten parissa eleleminen olisi tyttärellemme tuskallista. Mutta olemmehan me vanhat ja niin ollen täytyy meidän varmaankin jo kohta erota hänestä. Ehkä olisi hänelle hyvä että tekisimme hänet nunnaksi. Voisimmehan rakentaa pienen temppelin hänelle.»
Seuraavana päivänä kysyi äiti O-Toyo'lta:
»Etkö mielelläsi rupeaisi pyhäksi nunnaksi, ja asuisi pienen pienessä temppelissä, jossa olisi pienen pieni alttari ja pieniä buddhankuvia? Me alati asuisimme lähelläsi. Jos siihen suostut, puhuttelemme pappia joka voisi opettaa sinulle sutrat.»
O-Toyo suostui tähän ja pyysi että hänelle hankittaisi hyvin pieni nunnanpuku. Mutta äiti sanoi:
»Hyvällä nunnalla voi kaikki olla hyvin pientä, paitse puku. Hänen pukunsa täytyy olla iso ja avara — niin säätää Buddhan laki.»
Siten hänet saatiin pukeutumaan, samallaiseen pukuun kuin muittenkin nunnien ovat.
IV.
Aukealle tanterelle, missä ennen oli ollut isonlainen temppeli, Amida-ji nimeltään, rakensivat he hänelle vähäisen An-deran eli nunnatemppelin. Tätä An-deraa kutsuttiin myöskin Amida-ji'ksi ja se pyhitettiin Amida-Nyoraille ja muille Buddhoille. Siihen pystytettiin pienoinen alttari, jolle varustettiin pienoiskokoisia alttarikaluja. Siellä oli pieni sutrain jäljennös pienellä kuorotuolilla, ja pienet verhoseinät ja kellot ja kakemonot. O-Toyo asui siinä vielä kauan sen jälkeenkin kuin hänen vanhempansa olivat jättäneet tämän maailman. Kansa kutsui häntä Amida-ji no Bikuniksi — mikä merkitsee Amidan temppelin nunna.
Heti temppelin oven edustalla oli Jizo-patsas. Mutta tällä Jizolla oli aivan erikoinen tarkotus — tämä oli sairasten lapsien ystävä. Melkein aina oli pieniä lahjoja, riissikakkuja, asetettu sen jalkojen juureen. Nämä ilmaisivat että jonkun sairaan lapsen edestä silloin rukoiltiin, ja kakkujen lukumäärä vastasi sairaan lapsen ikävuosia. Tavallisesti kakkuja oli kaksi, kolme, harvoin seitsemän tai kymmenenkin. Amida-ji no Bikuni piti huolta patsaasta, sytytti suitsutukset sen eteen ja koristi sen puutarhasta poimituilla kukkasilla; sillä An-deran takana oli pieni puutarha.
Kuljettuansa aamuisen kävelykierroksensa almumalja kädessään, hän tavallisesti istuutui pieniin kangaspuihin kutomaan kangasta, joka oli aivan liian kapeata käytettäväksi. Mutta hänen kutomansa menivät kaupaksi niille kauppiaille jotka tunsivat hänen tarinansa: ja he antoivat hänelle vastamaksuksi hyvin pieniä kuppeja, pikkuisia kukkasmaljoja ja hassunnäköisiä vaivaispuita hänen puutarhaansa.
Hänen ylimpänä ilonaan oli lasten kanssa seurusteleminen; ja sitä iloa vailla hänen ei koskaan tarvinnut olla. Japanilaiset lapset viettävät enimmän aikansa temppelipihoissa; ja moni iloinen lapsenaika elettiin Amida-jin pihamaassa. Kaikki lähikadun taloissa asuvat äidit mielellään sallivat pienokaisensa leikkiä siellä, mutta varottivat heitä nauramasta Bikuni-Sanille. »Välistä hän kyllä on kummallinen», niin heidän tapanaan oli sanoa, »mutta se on siitä että hänellä kerran oli pikku poika, joka kuoli, ja sitä surua ei äidinsydän jaksanut kantaa. Niin että sinun täytyy olla hyvin kiltti ja kunnioittavainen häntä kohtaan.»
Kilttiä he olivatkin, mutta ei juuri kunnioittavaisia mikäli tätä sanaa tavallisesti käsitetään. Paremmin he tiesivät asemansa. He kutsuivat häntä Bikuni-San'iksi ja tervehtivät häntä kohteliaasti; mutta muutoin he kohtelivat häntä kuin vertaistaan. He leikkivät hänen kanssaan, ja hän tarjoili heille teetä pikku kupposista ja leipoi heille riissikakkuja suuret määrät, tuskin papua isompia, ja kutoi kankaita pumpulista ja silkistä heidän nukeilleen. Ja hän tuli kuin heidän siskokseen.
He leikkivät joka päivä hänen kanssaan, kunnes kasvoivat siihen ikään jolloin leikki loppuu, ja he jättivät Amidan temppelipihan alkaakseen elämän tylyä aherrusta ja tullakseen isiksi ja äideiksi, jotka vuorostaan lähettivät lapsensa leikkimään. Nämä lapset oppivat pitämään Bikuni-San'ista kuten heidän vanhempansa aikanaan olivat pitäneet hänestä. Ja Bikuni-San eli leikkiäkseen niitten lastenlasten lasten kanssa, jotka olivat muistaneet milloin temppeli oli rakennettu.
Kansa piti huolta siitä ettei häneltä mitään puuttunut. Hänelle annettiin aina enemmän kuin mitä hän voi käyttää. Sitenpä hän saattoi olla mieltänsä myöten antelias lapsille, sekä vielä hyvästi syöttää muutamia pieniä eläimiä. Lintuja pesi hänen temppelissään ja söi hänen kädestään ruokaa ja oppi istuutuessaan karttamaan buddhankuvien päitä.
Muutamia päiviä hänen hautajaistensa jälkeen tuli parvi lapsia luokseni. Pieni yhdeksänvuotias tyttö puhui kaikkien puolesta:
»Herra, me tulemme kysymään teiltä asiassa joka koskee Bikuni-Sania, joka on kuollut. Hyvän iso haka on hänelle pystytetty. Ja se on kaunis haka. Mutta me tahtoisimme puolestamme antaa hänelle aivan pienen pienen hakan, sillä ollessaan meidän joukossamme sanoi hän usein että hän tahtoisi saada oikein pienen hakan. Ja kivenhakkaaja on luvannut veistää meille sellaisen, ja tehdä sen oikein kauniiksi, jos me vain voimme maksaa hänelle. Ettekö Tekin suvaitsisi hyväntahtoisesti antaa siihen avustusta?»
»Kyllä kernaasti», vastasin minä. — »Mutta nyt kai teillä ei enään ole mitään leikkipaikkaa?»
Tyttö vastasi hymyillen:
»Me tulemme edelleenkin leikkimään Amidan temppelipihassa. Hän on haudattu sinne. Hän on kuuleva leikkimme ja iloitseva niistä.»
KIMIKO.
I.
Wasuraruru
Mi naran to omoo
Kokoro koso
Wasuré nu yori mo
Omoi nari-keré
(Rakastettunsa unhotuksen
Toivominen itselleen
On paljoa vaikeampi sielun tulikoe,
Kuin mitä on pyrkimys
Pysyä unhottamatta. Kimiko'n runo.)
Nimi loistaa erään talon oven yli riippuvasta paperilyhdystä geishojen kadulla.
Yön aikana tämä katu on ihmeellisimpiä maailmassa. Se on ahdas kuin hyttikuja höyrylaivassa, ja tummana kuultava laudotus umpisulkuisissa taloissa, joissa kussakin on pienoinen kisko-ovensa, minkä paperiruudut näyttävät jäätyneiltä lasi-ikkunoilta, panee ajattelemaan ensiluokan kojuriviä laivassa. Oikeastaan talot ovat useampikerroksisia, mutta sitä ei huomaa heti, varsinkaan jos kuu ei paista, sillä ainoastaan alikerrat ovat valaistut heti ikkunain yläpuolella oleviin varjostimiin saakka, joista ylöspäin pimeys vallitsee. Valaistus leviää kaitaisten, paperiruutuisten ovien takana palavista lampuista sekä ulkopuolella riippuvista paperilyhdyistä, joita on yksi joka oven kohdalla. Katua pitkin katsellessa näkee kaksi lyhtyriviä sitä reunustamassa kunne ne äärimpänä sulautuvat yhdeksi liikkumattomaksi keltaisen valon kaukaisuudeksi. Muutamat lyhdyistä ovat puikeloita, toiset lieriönmuotoisia, toiset taas neli- tai kuusisärmäisiä; ja somatekoisia japanilaisia kirjainmerkkejä on niitä koristamassa. Katu on vallan hiljainen, — vaiti kuin ison näyttelyn huonekalu-osasto sulkemishetken perästä. Asukkaat ovat näet melkein järjestään poissa, yksityisissä tai julkisissa juhlissa avustamassa. Heidän elämänsä on yön elämää.
Kirjotus ensimäisessä lyhdyssä vasemmalle, eteläpuolelta tullessa on: »Kinoya: uchi O-Kata», joka merkitsee: Kultatalo missä O-Kata asustaa. Oikealla kädellä riippuva lyhty ilmottaa siinä olevan Nishimuran talon, missä Miyotsuru neitonen asuu, jonka nimi merkitsee: Loistossa elelevä Kurki. Lähinnä vasemmalla on Kajitan talo, missä Kohana, Kukannuppu asuu, ynnä Hinako, hän jonka kasvot ovat somat kuin nuken. Vastapäätä on Nagayen talo, missä asuvat Kimika ja Kimiko … Ja tämä säteilevä nimien kaksoisrivi on yli kilometrin pituinen.
Viimeiseksi mainitsemamme talon lyhdyssä oleva kirjotus osottaa, että on yhteyttä molempien nimien Kimikan ja Kimikon välillä — ja enemmänkin; Kimiko nimeen on liitetty Ni-dai-me, kunnianimi jota ei voi muille kielille kääntää, ja joka ilmaisee että tämä Kimiko on järjestyksessä toinen Kimiko. Kimika on opettajatar ja emäntä. Hän on kasvattanut kaksi geishaa ja antanut kummallekin nimeksi Kimiko, tai paremmin: toiselle uudistanut ensimäiselle antamansa nimen Kimiko. Tämä saman nimen toistamiseen antaminen osottaa selvästi että ensimäinen Kimiko — Ichi-dai-me — on mahtanut olla hyvin mainio. Vähemmän onnistuneen, suosiota puuttuvan geishan julkista nimeä ei koskaan siirretä hänen seuraajalleen.
Jos sattuu pätevää ja riittävää aihetta pistäytyä taloon sisälle — sisälle päästään sysäämällä sivulle tuo valaistu kisko-ovi, jolloin gon-gon-kello rupeaa soimaan ilmottaen vieraan, — niin saa tavata Kimikan, ellei hän pienen seurueensa kanssa ole siksi illaksi tilattu. Silloin tulee havainneeksi että hän on sangen älykäs henkilö, jonka kanssa kannattaa keskustella. Hän voi kertoa, jos sille päälle tulee, sangen mieltäkiinnittäviä tarinoita, ilmieläviä tarinoita lihaa ja verta, tosi tarinoita ihmisluonnosta. Sillä Geishojen katu on täynnä elämäntarinoita — surullisia, lystikkäitä, jännittäviä. Joka talolla on tarinansa, ja Kimika tuntee ne kaikki. Toiset niistä ovat sangen pöyristyttäviä, ja toiset voisivat saattaa kuulijan nauramaan, ja toiset vaipumaan mietteisiinsä. Ensimäisen Kimikon tarina kuuluu viimeksimainittuihin.
Ei se ole eriskummallisimpia; mutta se on niitä joita länsimaalainen ehkä paraiten saattaa ymmärtää.
II.
Ichi-dai-me Kimikoa ei ole enään. Hän häämöttää nyt vain muistona.
Kimika oli sangen nuori kutsuessaan tätä Kimikoa ammattisiskokseen.
»Kerrassaan ihmeteltävä tyttö», niin vakuuttaa Kimika Kimikosta. — Tullakseen huomatuksi täytyy geishan olla joko hyvin kaunis tai erikoisen lahjakas, ja kuuluisat heistä ovat tavallisesti kumpaakin. Kasvattajat valikoivat heidät jo hyvin nuorella ijällä pitäen silmällä kuinka lupaavia he mainituissa suhteissa ovat. Mitättömimmilläkin laulajattarilla on oleva jotakin suloa paraimmillaan ollessaan — vaikkapa väinkin tuota beauté du diable'ea, josta japanilaiset ovat saaneet puheenparren: itse pirukin on sorja kahdeksantoista vanhana. Mutta Kimikon olento oli paljoa yli sievän ja sorjan; hän vastasi japanilaista kauneuden ihannetta, ja siihen ei kohoo yksi nainen sadastatuhannesta. Hän oli myöskin enemmän kuin lahjakas: hänen sielunkykynsä olivat kehitetyt täydellisyyteen asti. Hän sepitti tosi somia runoja, osasi järjestää kukkaset verrattoman taiteikkaasti, suoritti teentarjoilun ilman virheen varjoa, kirjaili silkille kukkasia ja mosaikkia, lyhyesti, hän oli kehitykseltään mallikelpoinen. Ja hänen ensi julkinen esiintymisensä herätti heti levottomuutta Kioton hienossa maailmassa. Oli ilmiselvää että hän saattaisi tehdä mitä valloituksia vain haluaisi ja että onni oli hänen kuuliainen orjansa.
Pian selveni myöskin että hän oli mitä täydellisimmin harjotettu ammattiansa varten. Hän tiesi kuinka käyttäytyä kaikissa mahdollisissa eri tiloissa; ja mitä hän itse ehkä ei saattanut tietää, niitä Kimika taisi neuvoa: kauneuden vallan, ja intohimon heikkouden, taidon kiehtoa lupauksilla, ja välinpitämättömyyden suuren anon; ja kaiken houkkamaisuuden ja turhuuden miesten sydämissä. Sitenpä Kimiko harvoin erehtyi ja pääsi vähillä kyyneleillä. Eikä aikaakaan niin saatiinkin nähdä — aivan Kimikan toivoman mukaisesti — että hän tietämättään, tahtomattaan oli vaarallinen. Vaarallinen kuin palava soihtu yöperhosille; muutoinhan joku niistä saattaisi sammuttaa sen. Soihdun tehtävä on valaista kauniit esineet nähtäville, siinä ei ole mitään pahaa. Ei Kimikokaan ollut paha, ei ollut syytä erikoisesti pelätä hänen viehätysvaltaansa. Arkamielisetkin vanhemmat huomasivat ettei hän pyrkinyt tunkeutumaan kunniallisiin perheisiin eikä myöskään antautumaan vakaviin lemmenseikkailuihin. Tosin hän ei ollut erikoisen sääliväinen sitä lajia nuorukaisia kohtaan, jotka varustelevat verellään allekirjotettuja valakirjoja, ja rukoilevat tanssijatarta iskemään vasemman käden pikkusormen loppunivelen poikki pantiksi ikuisesta rakkaudestaan. Hän oli ynseä heitä kohtaan sen verran että sai moiset mielettömät tunteet haalenemaan. Niitä rikkaita, jotka tarjosivat hänelle maat ja mannut saadakseen omistaa hänet ruumiineen sieluineen, hän kohteli vähimmin säälivästi. Yksi heistä oli kuitenkin siksi jalomielinen että osti hänet vapaaksi ilman ehtoja sekä hinnasta joka Kimikasta teki rikkaan naisen. Ja Kimiko oli kiitollinen, mutta jäi elämään geishana. Torjumisissaan hän toimi niin hienotunteisesti että ei nostattanut vihaa, ja useimmissa tilaisuuksissa hän ymmärsi parantaa epätoivoon joutuneet. Poikkeustapauksia tietysti oli. Muuan vanha mies joka ei pitänyt elämää elämisen arvoisena kun ei saattanut omistaa Kimikoa kokonaan itseänsä varten, kutsui hänet iltakesteihin ja pyysi häntä juomaan viiniä kanssaan. Mutta Kimika joka oli tottunut lukemaan ihmiskasvoista, vaihtoi sukkelasti Kimikon viinin sijaan teetä, väriltään samannäköistä, ja pelasti siten vaistomaisesti nuoren tytön kallisarvoisen hengen — sillä vain kymmenkunta minuuttia myöhemmin oli jo tuon houkkamaisen kesti-isännän sielu matkalla Meidoon yksinänsä ja varmaankin sangen pettyneenä. — Sen yön jälkeen Kimika valvoi Kimikon turvallisuutta kuin metsäkissa vartioi pentuaan.
Tästä kissanpenikasta tuli vimman, hulluttelun, deliriumin suosittu esine — yksi päivän merkillisyyksiä ja ensiarvoinen puhelunaihe. Muuan vieras ruhtinas kiinnitti huomionsa hänen nimeensä ja lähetti hänelle timanttikoristeen, jota hän ei koskaan kantanut. Muitakin lahjoja hän sai tulvimalla kaikilta joitten kannatti ylellisyydellä mielistellä häntä, ja hänen suosioonsa pyrkiminen, vaikkapa vain päiväksikin, oli Kioton »kultaisen nuorison» unelmain ylimpänä kangastuksena. Mutta hän vain ei suonut tilaisuutta kellekään kuvitella olevansa hänen erikoinen suosikkinsa, ja epäsi kaikki pysyväistä suhdetta tarkottavat sopimusehdotukset. Kaikkiin vastaväitteisiin hän huomautti tietävänsä paikkansa. Ylimpienkin piirien naiset puhuivat hänestä ilman epäsuosiota, koskapa hänen nimensä ei koskaan esiintynyt sekaantuneena mihinkään perhemainetta pilaavaan seikkailuun. Hän tosiaankin arvasi oman asemansa. Aika näytti vain lisäävän hänen suloaan. Toisia geishoja saattoi kohota maineeseen, mutta ei yksikään kohonnut hänen rinnalleen. Muuan tehdas hankki itselleen yksinoikeuden käyttää hänen valokuvaansa tehtaanmerkkinä, ja tämä tehtaanmerkki loi yhtiölle omaisuuden.
Mutta kuinka onkaan niin levisi muuanna päivänä se hämmästyttävä uutinen että Kimiko vihdoin viimeinkin oli avannut tunteille sydämensä. Hän oli todenteolla eronnut Kimikasta suostuakseen menemään muutamalle, jonka vallassa oli antaa hänelle kaikki kauniit vaatteet mitä hän ikinä saattoi toivoa, joka myöskin paloi halusta tarjota hänelle yhteiskunnallisen aseman sekä saattaa juorut hänen entisyydestään vaikenemaan — muutamalle joka oli valmis kuolemaan kymmenen kertaa hänen edestään ja joka jo oli puolikuolleena rakkaudesta häneen. Kimika kertoi että tuo houkkio oli yrittänyt ottaa itsensä hengiltä Kimikon tähden, ja että Kimiko sääliväisesti oli häntä vaalinut ja siten palauttanut hänet elämälle ja sen turhuudelle. Taiko Hideyoshi sankari oli kerran sanonut pelkäävänsä ainoastaan kahta koko maailmassa: hullua miestä ja pimeää yötä. Kimika oli aina pelännyt hulluja; ja hullu oli nyt vienyt häneltä Kimikon. Ja hän jatkoi, silmissä kyynelet, jotka eivät olleet epäitsekkyyden, että Kimiko ei koskaan palajaisi, sillä tässä ‘oli molemminpuolisen rakkauden tapaus, jota jatkuisi läpi tämän elämän ja vielä läpi monen seuraavankin.
Kimika oli kuitenkin ainoastaan puolittain oikeassa. Tosin hän oli sangen ovela, mutta Kimikon sielussa oli kuitenkin salaisia sokkeloita joitten perille hän ei koskaan ollut kyennyt pääsemään. Jos hän olisi voinut nähdä niihin, olisi hän huudahtanut hämmästyksestä.
III.
Kimikon ja toisten geishojen välillä oli jalon veren erotus. Ennenkuin hän otti ammattinimensä oli hänen nimenään Ai, joka oikealla merkillänsä kirjotettuna merkitsee rakkautta. Toisella merkillä kirjotettu samanäänteinen sana merkitsee surua. Ai'n tarina oli sekä rakkauden että surun tarina.
Hän oli saanut hyvän kasvatuksen. Lapsena hänet oli lähetetty yksityiskouluun, jonka oli perustanut muuan vanha samurai. Siellä pikkutytöt pieniltä pieluksiltaan kumartuivat yli pienien kakstoistatuumaa korkeitten kirjotuspöytien, ja opettajat opettivat ilman palkkaa. Nykyjään kun opettajat saavat korkeammat palkat kuin virkamiehet siviilivirastoissa, ei opetus enää ole niin hauskaa kuin mitä se ennen tavallisesti oli. Palvelustyttö saattoi aina lasta kouluun ja sieltä takaisin kotiin kantaen tämän kirjat, kirjotuskojeet, polvipieluksen ja pikku kirjotuspöydän.
Myöhemmin Ai tuli yleiseen alkeiskouluun. Ensimäiset uudenaikaiset lukukirjat olivat ikään ilmestyneet. Niissä oli japaninkielisinä käännöksinä englantilaisia, ranskalaisia ja saksalaisia kertomuksia kunniasta, velvollisuudesta ja urotöistä. Valikoima oli erinomainen ja kuvat olivat pieniä viattomia esityksiä Lännen väestä puvuissa, joita ei missään maailmassa koskaan oltu käytetty. Nuo viehättävät pikku lukukirjat ovat nyt jo suuresti harvinaisia; niiden on aikoja sitten täytynyt väistyä joidenkin arvokkaiden antologiain tieltä, jotka eivät ole likimaillekaan niin miellyttäviä eivätkä niin järkevästi järjestettyjä. — Ai oli oppivainen. Kerta vuodessa, suuriin tutkintoihin kävi korkea virkamies koulua tarkastamassa, puheli lapsille niinkuin ne olisivat kaikki olleet hänen lapsiaan, ja silitti heidän silkkimäistä tukkaansa jaellessaan palkinnot. Hän on nyt virastaan eronnut ja epäilemättä hän on unhottanut Ain — ja nykyajan kouluissa ei kukaan armastele pikkutyttöjä eikä jakele heille palkintoja.
Silloin tulivat nuo järkyttävät uudistukset, jotka saattoivat ylhäisiä perheitä perikadon ja kurjuuden partaalle. Ain täytyi erota koulusta. Monta suurta surua seurasi, ja lopulta hänellä ei ollut muuta kuin äitinsä ja pikkusiskonsa jälellä. Äiti ja Ai eivät paljoa muuta voineet tehdä kuin kutoa, mutta yksistään työllään he eivät jaksaneet ansaita riittävästi elääkseen. Ensin meni talo ja maatila, ja sitte toinen toisensa perästä ne tavarat jotka eivät olleet tuiki välttämättömiä elannolle. Mitä vain oli liikkuvaa kalustoa, koristeita, loistopukuja, perheen vaakunalla varustettuja lakkaesineitä, — kaikki myytiin polkuhinnasta niille, jotka rikastuvat toisten onnettomuudesta, ja joiden varoja kansa kutsuu nimellä Namida no kane, — »kyynelrahat». Elossa olevilta ei ollut apua paljonkaan odotettavissa, sillä enimmät sukulaiset samuraiperheet olivat samassa pulassa.
Mutta kun ei enään ollut mitään mitä myydä — ei edes Ain pienet koulukirjat niin haettiin apua kuolleilta.
Muistettiin näet että Ain isoisä oli haudattu kupeellaan miekka joka oli erään daimion lahja, ja että miekan kahva ja huotra oli kullalla silattu. Hauta siis kaivettiin auki, ja taidokkaasti taottu miekankahva vaihdettiin yksinkertaiseen, ja kultakoristeet huotrasta otettiin pois. Mutta hyvä miekanterä jätettiin paikoilleen, sillä saattoihan sattua että sotilaalle tulisi sitä tarvis. Ai näki hänen kasvonsa hänen siinä istuessaan pää pystyssä, isossa punasavesta tehdyssä arkussa, jollaista vanhan tavan mukaan oli käytetty ruumisarkkuna tuota ylhäistä samuraita haudattaessa. Hänen kasvojensa muodot olivat vielä selvästi tunnettavissa, vaikka hän jo niin monta vuotta oli maannut haudassaan; ja hän näytti jurosti nyökäyttävän myöntymyksensä tälle teolle, sittenkuin hänen miekkansa oli asetettu takaisin paikoilleen.
Vihdoin Ain äiti meni niin huonoksi ja sairaaksi ettei hän enään jaksanut askaroida kangaspuissa, ja vainajan kulta oli loppuunkäytetty. Silloin Ai sanoi: »Äiti, minä käsitän, että nyt ei ole muuta kuin yksi teko mahdollinen. Myy minut tanssijattarille». Äiti itki eikä vastannut. Ai ei itkenyt mutta meni ulos yksin.
Hän muisteli että ennen vanhaan kun hänen isänsä talossa oli vietetty juhlia, niin tanssijatarten kaataessa viiniä vieraille, eräs vapaa geisha, Kimika nimeltään, oli ollut hänelle erikoisen ystävällinen. Hän meni nyt Kimikan kotiin. »Minä haluan että sinä ostat minut», sanoi Ai, »mutta minun täytyy saada paljon rahaa». Kimika hymähti taputtaen häntä olalle, ja antoi hänelle ruokaa ja kuunteli hänen tarinaansa, jonka Ai kertoi ilman yhtäkään kyyneltä. »Lapseni», virkkoi Kimika, »minä en voi antaa sinulle paljon rahaa, sillä minulla on vain niukalti. Mutta jotakin voin sinulle tehdä, voin luvata pitää huolta äidistäsi. Se on paljoa parempi kuin antaa hänelle paljon rahaa sinusta, — sillä äitisi, lapseni, on ollut ylhäinen rouva, ja niin ollen hän ei tiedä kuinka rahoja on järkevästi pideltävä. Kysy nyt kunnioitettavalta äidiltäsi suostuuko hän allekirjottamaan sopimuksen, joka sitoo sinut minun omakseni kunnes täytät 24 vuotta, tahi kunnes voit minulle maksaa saamanne takaisin. Ne rahat mitkä tällä hetkellä voin antaa, ota ne myötäsi ja anna ne äidillesi lahjana minulta».
Ja niin tuli Ai'sta geisha. Kimika antoi hänelle nimeksi Kimiko ja pysyi lupauksessaan pitäen huolta äidin ja pikkusiskon elannosta. Äiti kuoli ennenkuin Kimiko oli tullut kuuluisaksi, ja pikkusisko pantiin kouluun. Sitten seurasivat ne tapahtumat mistä jo alussa kerroimme.
Se nuorukainen, joka oli aikonut kuolla rakkaudesta tanssijattareen, oli paremman kohtalon arvoinen. Hän oli ainoa poika, ja hänen rikkaat ja ylhäiset vanhempansa olivat valmiit alistumaan mihin tahansa hänen tähtensä, myöskin suostumaan tanssijattareen miniäksensä. Sitäpaitse he eivät olleet aivan nuijat Kimikolle, olihan hän osottanut paljon hyväntahtoisuutta heidän pojalleen.
Ennenkuin Kimiko läksi, oli hän pikkusiskonsa Ume'n häissä, joka ikään oli valmistunut koulusta. Hän oli hyvä ja sievä. Kimiko oli liiton rakentanut ja oli sitä rakentaessaan käyttänyt hyväkseen tarkkaa miesten tuntemustaan. Hän oli valinnut sukkelan ja kunniallisen kauppiaan joka oli vanhan suunnan miehiä, miehen joka ei voinut vihastua, vaikka olisi koettanutkin. Ume ei vähääkään epäillyt siskonsa vaalin pätevyyttä, joka aikojen kuluessa näyttäytyikin onnelliseksi.
IV.
Neljännen kuun tultua vietiin Kimiko hänelle järjestettyyn kotiin — jota järjestettäessä oli silmällä pidetty' että kaikki elämän epäpuolet unhottuisivat — kotiin joka oli kuin keijujen linna loihdittu muurilla ympäröityjen avarain, varjoisten tarhojen rauhaan. Siellä hän mahtoi tuntea itsensä kuin hyvien töittensä ansiosta uudestaan syntynyt Horain asunnoilla. Mutta kevät kului ja kesä joutui — ja Kimiko jäi vain olemaan Kimikona. Kolme kertaa oli hänen onnistunut, syitä esittämättä, saada hääpäivä lykätyksi tuonnemmaksi.
Kun joutui kahdeksas kuu, lakkasi Kimiko leikkiä laskemasta ja ilmotti syynsä hyvin hienotunteisesti mutta hyvin päättävästi. »On aika sanoa sinulle se sanottava, minkä jo niin kauan olen lykännyt tuonnemmaksi. Äitini tähden, joka minulle elämän antoi, ja pikku siskoni tähden, olen elänyt kuin helvetissä. Kaikki tuo on nyt mennyttä; mutta tuli on polttanut sieluani eikä mikään voima voi poistaa sen jälkiä. Ei minun kaltaiseni naisen tule astua arvossa pidetyn perheen jäseneksi, eikä synnyttää sinulle poikaa, eikä luoda sinulle kotia. — Salli minun puhua loppuun asti; sillä pahuuden tuntemiseen nähden olen paljon, paljon viisaampi kuin sinä. En ikinä ole tuleva vaimoksesi ollakseni sinulle häpeäksi. Olen toverisi, leikkikumppanisi, lyhytaikainen vieraasi — enkä minkään edun vuoksi. Kun en enään ole luonasi — ja varmaan se päivä on tuleva! — olet käsittävä tämän selvemmin. Aina olet minua rakastava, vaan et samalla tavalla kuin nyt — sillä se on turhuutta. Sinä olet muistava nämä sydämeni palavimmat sanat. Joku uskollinen, suloinen nuori nainen on oleva valittu vaimosi, hän on tuleva lastesi äidiksi. Minä olen näkevä ne, mutta vaimoksesi en koskaan ole tuleva, ja äidin iloa en koskaan ole tunteva. Minähän olen vain ajanrattosi, armaani — kuvitelma, unelma, varjo, joka vilahtaa polkusi poikki. Jotakin enemmän voin ehkä sittemmin sinulle olla, mutta vaimosi? en ikinä! En tässä enkä seuraavassa elämässä. Jos pyydät minulta sitä uudelleen — niin lähden».
Kun kymmenes kuu oli joutunut, katosi Kimiko ilman nähtävää syytä. Hän katosi, hävisi, lakkasi kerrassaan olemasta.
V.
Ei kukaan tietänyt koska tai miten tai minne hän oli poistunut. Ei edes sen kodin naapuruudessa, missä hän oli elänyt, kukaan ollut nähnyt häntä kulkevan ohi. Alussa näytti siltä että hän pian aikoisi palata. Kaikki hänen kauniit ja kallisarvoiset tavaransa — hänen pukunsa, hänen jalokivensä, hänen saamansa monet lahjat — ja ne jo yksin olivat suuren omaisuuden arvoiset, — kaikki hän oli jättänyt jälkeensä. Mutta viikkoja kului ilman elon merkkiäkään hänestä, ja nousi pelko että joku kauhea onnettomuus olisi häntä kohdannut. Vesistöissä harattiin ja kaivot tarkastettiin. Kyselyjä tehtiin sähköteitse ja postitse. Luotettavia palvelijoita lähetettiin häntä etsimään, palkinnoita julistettiin pienimmästäkin häntä koskevasta tiedonannosta. Erittäinkin luvattiin Kimikalle palkinto, joka tyttöön oli niin kiintynyt että hän olisi tuntenut itsensä ylen onnelliseksi, jos palkintoa saamattaankin olisi löytänyt hänet. Mutta salaisuus jäi selviämättä. Viranomaisten puoleen kääntyminen olisi ollut turhaa: eihän pakolainen ollut tehnyt mitään lainrikkomusta, ja keisarillista poliisilaitosta ei saattanut nostaa sotajalalle nuoren miehen intohimoisten oikkuilemisten vuoksi. Kuukausista kasvoi vuosia, mutta ei Kimika eikä pikku sisko Kiotossa eikä yksikään niistä tuhansista, jotka olivat tunteneet ja ihailleet kaunista tanssijatarta, koskaan tavanneet Kimikoa sen koommin.
Mutta niin kävi kuin hän oli ennustanut — sillä aikaa myöten kuivuvat kaikki kyyneleet ja haipuvat kaikki surut, eikä edes Japanissakaan kukaan koeta kahdesti lopettaa henkensä samasta epätoivon syystä. Kimikon rakastaja viisastui, ja hänelle löytyi ylen suloinen neitonen, josta tuli hänen vaimonsa ja joka lahjotti hänelle pojan. Ja vuosia kului taaskin ja onnea oli siinä keijulinnassa, missä Kimiko kerran oli asunut.
Tähän kotiin tuli muuanna aamuna vaeltava nunna ja anoi almua; ja kun lapsi kuuli hänen huutonsa buddhalaiseen tapaan »Ha-i! Ha-i!» juoksi hän ulos ovelle. Viedessään hänelle tavanmukaista lahjaa, riissiannosta, palvelija ihmetteli nähdessään nunnan hyväilevän lasta ja kuiskaavan sille jotakin. Pienokainen huusi palvelijalle: »anna minun antaa hänelle!» — ja nunna virkkoi avaran lierihattunsa piilottavasta varjosta: »Arvon herra, sallikaa lapsen antaa minulle!» Ja niin poikanen kaasi riissin kerjäläisnunnan maljaan. Hän kiitti lasta ja sanoi: »Toistappa nyt minulle ne sanat, jotka sinun tuli sanoa kunnioitetulle isällesi!» Ja lapsi kuiskasi: »Isä, eräs jota et koskaan ole näkevä jälleen tässä maailmassa, sanoo että hänen sydämensä on iloinen, sillä hän on saanut nähdä poikasi».
Nunna hymyili lempeästi, hyväili häntä uudelleen ja kiiruhti matkaansa, mutta palvelija ihmetteli entistä enemmän, ja poikanen juoksi kertomaan isälleen mitä kerjäläisnunna oli sanonut.
Vaan isän silmät vetistyivät, hänen kuullessaan nuo sanat, ja hän kumartui poikansa yli ja itki. Sillä hän, ja yksin hän ymmärsi kuka ovella oli ollut — sekä tuon uhrauksen tarkotuksen joka tähän saakka oli ollut salassa.
Nyt hän usein istuu mietteissään, mutta ajatuksiaan hän ei ilmaise kenellekään.
Hän tietää että auringosta aurinkoon on etäisyys vähäisempi kuin hänen ja sen naisen välillä, joka häntä rakasti.
Hän tietää, että on turhaa koettaa saada selville missä kaukaisessa kaupungissa, missä oudossa nimettömien katujen sokkelikossa, missä tuntemattomassa pikku temppelissä, jossa vain köyhimmistä köyhin ehkä käy, tuo nainen odottaa sitä pimeyttä, joka käy ennen äärettömän kirkkauden aamunkoittoa — jossa suuren opettajan kasvot ovat loistavat häntä vastaan, jossa opettajan ääni on sanova hänelle väreellä, minkä lempeys on syvempi kuin koskaan mikään kuiske kuolevaisen rakastajan huulilta: »Oi tyttäreni lain edessä, sinä olet vaeltanut täydellisyyden tietä; sinä olet uskonut ja ymmärtänyt korkeimman totuuden, — sentähden minä nyt tulen sinua vastaanottamaan ja sanomaan sinut tervetulleeksi!»