HARU
Haru oli saanut kasvatuksensa kodissa tuon vanhan kasvatustavan mukaisesti, joka on luonut suloisimman naistyypin mitä maailma ikinä on nähnyt. Tämä kotikasvatus viljeli erittäinkin sydämen suoruutta, luonnollisen sulavaa käytöstapaa, kuuliaisuutta ja rakkautta hyveeseen, ja näitä sellaiseen täydellisyyden määrään että moista ei koskaan ole tunnettu muualla kuin Japanissa. Tämän kasvatuksen siveellinen tulos oli jotain aivan liian hienoa ja kaunista kaikille muille oloille kuin Japanin vanhan yhteiskunnan; mutta se ei ole järkevin valmistus nykyajan paljoa karkeampaa elämää varten, — jonka hyörinässä se kuitenkin vielä elää yhä edelleen. Hienon perheen tytärtä kasvatettaessa edellytettiin että hän tulisi täydelleen riippuvaiseksi miehensä mielivallasta. Hän ei koskaan saanut ilmaista mustasukkaisuutta, eikä surua, eikä suuttumusta — ei edes silloinkaan kun olisi ollut syytä näihin kaikkiin; häneltä vaadittiin että hän pelkästään ystävällisyydellään ja sulollaan voittaisi miehensä virheet. Sanalla sanoen, hänen piti olla miltei yli-inhimillinen, piti, ainakin ulkonaisessa suhteessa, vastata epäitsekkyyden ihannetta. Se olikin hänelle mahdollista, jos hänen miehensä oli hänen vertaisensa, hienotunteinen sielunsa sopukkoihin asti, herkkä arvaamaan hänen tunteensa, aina varoen ettei niitä loukkaisi. Haru oli paljoa sivistyneemmästä perheestä kuin hänen miehensä; ja hän oli melkein liian hyvä vaimoksi tälle, joka ei häntä täysin ymmärtänyt. Hyvin nuorina he olivat solmineet liittonsa, olivat eläneet ensi aluksi köyhinä ja sitte vähitellen vaurastuneet, sillä Harun mies oli taitava toimessaan. Välistä Harun mieleen juolahti että mies oli rakastanut häntä enimmän heidän vähävaraisuutensa aikana, ja naiset harvoin erehtyvät sellaisissa asioissa.
Hän ompeli aina miehensä kaikki vaatteet, ja tämä kiitti hänen ompelutyötään. Hän arvasi etukäteen kaikki miehensä toivomukset; autteli häntä hänen pukeutuessaan ja riisuutuessaan, sovitti kaikki heidän sievässä kodissaan niin että se häntä miellyttäisi, sanoi hänelle viehättävän hyvästin kun hän aamulla läksi työhönsä, ja hänen palautuessaan otti hänet tervetulleena vastaan; hän oli miehensä ystäville mallikelpoinen emäntä, hoiti talouden ihmeteltävän taitavasti, ja ani harvoin hän pyysi mitään, joka maksoi rahaa, ja harvoin hänen olisi tarvinnutkaan pyytää sentapaista, sillä mies ei lainkaan ollut kitsas, ja halusi aina nähdä hänet somasti puettuna, — hänen piti olla kuin kaunis hopeaperhonen verhottuna omien siipiensä laskoksiin — ja mies otti hänet mielellään mukaansa teattereihin ja muihin huveihin. Hän seurasi miestään retkeilypaikoille, kuuluille kukkivista kevätkirsikoistaan tai kesäöisin välähtelevistä tulikuoriaisistaan, tai syksyn punalehtisistä vaahteroista. Ja välistä he viettivät yhdessä päivän Maikossa, meren äärellä, missä pinjat huojuvat tuulessa muistuttaen tanssivia tyttöjä; tahi he viipyivät iltapäivän Kiyomizu'ssa, ikivanhassa kesälinnassa missä kaikki on kuin viidensadan vuoden takaista unta. Siellä oli ikimetsien syvää varjoa, ja kohisevia lähteitä, jotka kylminä ja kirkkaina kuohuivat luolista, ja siellä soi näkymättömien huilujen alati valitteleva soitto, soitto jolla oli tuo suloinen, vanhanaikuinen sävy — rauhan ja surun yhtynyt hyväilevä sävy, sellainen jonka herättää kultaisen päivän sammuminen siintäväksi yöksi auringon mentyä mailleen.
Paitse tuollaisten pienten huvien ja retkien sattuessa, liikkui Haru harvoin ulkona. Sekä hänen elossa olevat sukulaisensa että myöskin hänen miehensä heimolaiset elivät kaukana muissa maakunnissa, ja harvoin hänen siis tarvitsi käydä kylässä. Hän mielellään oleili kotona, järjesteli kukkia alkooveihin tai jumalien eteen, koristeli huoneita, syötteli tarhalampareen kesyjä kultakaloja, jotka kohottivat turpansa vedenpintaan hänen lähestyessään.
Yhtään lasta ei vielä ollut hänelle syntynyt tuottamaan uutta iloa tai surua hänen elämäänsä. Vaikka hänen tukkansa oli järjestetty kuin naidun naisen, oli hän aivan nuoren tytön näköinen. Ja hän oli edelleen lapsellinen kuin nuori tyttö, huolimatta siitä kotiaskareiden suuresta taidostaan, jota hänen miehensä niin ihaili, että usein alentui kysymään hänen neuvoaan tärkeissäkin asioissa. Josko sitte sydän arvosteli taitavammin kuin tuo kaunis pää, oli miten oli, mutta hänen neuvonsa näyttäytyivät aina oikein osatuiksi. Hän eli miehensä kanssa viisi vuotta onnellisena. Sillä ajalla tämä oli niin hienotunteinen kuin nuori japanilainen kauppias ikinä saattoi olla vaimoansa kohtaan joka oli sielultaan häntä jalompi.
Sitten hänen miehensä käytös äkkiä kylmeni —niin äkkiä että Haru ei voinut epäillä sitä syytä, mitä lapsettomalla vaimolla aina voi olla aihetta pelätä. Kun hänen oli mahdotonta keksiä todellista syytä, niin hän koetti uskotella itseään laiminlyöneensä velvollisuuksiaan. Ilman tulosta hän tutkiskeli viatonta omaatuntoaan, ja koetti oikein, oikein sydämestään olla miehelleen mieliksi. Mutta tämä pysyi kylmänä. Hän ei sanonut yhtä tylyä sanaa — mutta kuitenkin Haru tunsi hänen vaiteliaisuutensa takana piilevän pidätetyn halun sanoa. Ylempien kansanluokkien mies Japanissa ei mielellään käytä tylyjä sanoja vaimolleen. Sitä pidetään sekä alhaismielisenä että raakana. Hyvin kasvatettu säännöllisessä mielentilassa oleva mies vastaa vaimonsa nuhteluihinkin ystävällisin lauseparsin. Yleinen tapasääntö Japanissa vaatii sellaista käytöstä jokaiselta miehekkäältä mieheltä. Sitäpaitse se on ainoa varma keino. Hieno ja tunteellinen nainen ei ajan pitkään kärsi moukkamaista kohtelua; vilkasluonteinen voi ottaa itsensä hengiltä pelkästään jostakin kiivastuneen hetken sanasta, ja sellainen itsemurha saattaa miehen onnettomaksi koko loppuijäkseen. Mutta on sanatonta sydämettömyyttä, joka on julmempi kuin sanat, ja joka — laiminlyömisen tai väliäpitämättömyyden muodossa — ehdottomammin kuin muu mikään herättää mustasukkaisuuden. Japanilainen vaimo on totisesti kasvatettu olemaan ikinä näyttämättä mustasukkaisuutta; mutta tunteet ovat vanhempia kuin kaikki kasvatus, mustasukkaisuus on ikivanha kuin rakkaus ja luultavasti yhtä pitkäikäinen. Tyveneen ulkomuotonsa ohella japanilaisen vaimon tunteet ovat samat kuin hänen länsimaisen siskonsa, kun hän ihastuttaessaan illalla seurapiiriään sielussaan huoaten halajaa sitä vapahduksen hetkeä, joka jättää hänet yksin, surunsa valtaan.
Harulla oli syytä olla mustasukkainen, mutta hän oli liian kokematon heti arvaamaan oikean syyn, ja hänen palvelijansa pitivät hänestä niin paljon, etteivät raskineet häntä neuvoa. Hänen miehensä oli tottunut viettämään iltansa hänen seurassaan, joko kotona tai ulkona. Mutta nyt hän ilta toisensa perästä meni ulos yksin. Aluksi hän otti liikeasiat tekosyyksi, mutta myöhemmin hän ei sanonut mitään syytä, ei edes virkkanut koska hän aikoi palata. Sitäpaitsi hän myöskin oli alkanut kohdella Harua äänettömän tylysti. Hän oli muuttunut — »aivan kuin noiduttu» — sanoivat palvelijat. Mutta todellisuudessa hän oli joutunut ovelasti viritettyyn ansaan. Erään geishan kuiskailut olivat hurmanneet hänen tahdonvoimansa, hymyilyt soaisseet hänen silmänsä. Se ei ollut läheskään niin kaunis kuin hänen vaimonsa, mutta hyvin taitava se oli virittämään kiehtovat paulansa' — aistillisuuden pettävät paulat, jotka vangitsevat heikot miehet kiertäen ne pohjukkoihinsa yhä kireämmälle kunnes lopulta kaikki hajoaa harhaksi ja häviöksi. Haru ei tietänyt mitään tästä. Hän ei epäillyt mitään pahaa ennenkuin hänen miehensä kummallinen käytös oli muuttunut tottumukseksi — ja silloinkin vasta huomattuaan että hänen miehensä rahat katosivat tietymättömiin. Tämä ei koskaan ollut kertonut hänelle missä vietti iltansa. Ja hän ei uskaltanut kysyä pelosta että mies johtuisi epäilemään häntä mustasukkaiseksi. Sen sijaan että olisi sanoin ilmaissut tunteensa, hän kohteli miestään sellaisella ystävällisyydellä, että älykkäämpi mies kuin tämä olisi ymmärtänyt koko asian. Mutta toimialansa ulkopuolella tämä ei älynnyt mitään. Hän vietti edelleen iltansa ulkona, ja mikäli hänen omatuntonsa tylstyi, sikäli myöhemmäksi siirtyi hänen kotiintulonsa. Haru oli oppinut että hyvän vaimon aina tulee valveilla istuen odottaa miehensä kotiintuloa yöllä; ja siinä valvoessaan hän lopulta alkoi tulla hermoheikoksi, rasittuen siitä kuumeentapaisesta tilasta, mikä on seuraus unettomuudesta ja pitkistä odotushetkistä, joina hän, ystävällisesti käskettyään palvelijat totuttuun aikaan levolle, jäi yksin synkkien mielenjohteittensa kanssa. Yhden ainoan kerran sanoi hänelle hänen miehensä, tultuaan hyvin myöhään kotiin: »Olen pahoillani että niin myöhään olet valvonut minun tähteni, elä valvo ja odota minua toiste». Pelosta että mies todellakin olisi pahoillaan hänen tähtensä, • hän hymyili ystävällisesti sanoen: »En ole väsynyt enkä uninen, kunnioitettuni, minä pyydän, elä ajattele minua». Ja niin hän herkesi ajattelemasta vaimoaan, tyytyväisenä siitä että saattoi vedota vaimonsa sanoihin. Ja pian sen jälkeen hän ei tullut koko yöhön kotiin. Seuraavan yön hän myöskin oli poissa, ja samoin kolmannenkin. Oltuaan poissa koko kolmannen yön ei hän palannut edes aamiaiselle. Ja Haru ymmärsi että nyt se hetki oli käsissä, jolloin hänen velvollisuutensa vaimona pakotti hänet puhumaan.
Hän odotti turhaan koko aamun, peläten miehensä tähden, peläten myöskin itseänsä, vihdoinkin tietoisena siitä vääryydestä joka syvemmin kuin mikään muu loukkaa vaimon sydäntä. Hänen uskolliset palvelijansa olivat kertoneet hänelle osan asiasta; lopun hän saattoi arvata. Hän oli sangen sairas, mutta ei sitä huomannut. Hän tiesi ainoastaan olevansa vihastunut — koko olennoltaan vihastunut sen tuskan tähden minkä mies oli tuottanut hänelle — julman, kalvavan ja ahdistavan tuskan tähden. Päivällisen aika joutui hänen yhä istuessaan vaipuneena mietteisiin siitä kuinka hän vähimmin itsekkäällä tavalla saisi sanotuksi sen minkä hänen nyt täytyi sanoa — ensimäiset moitesanat hänen huuliltaan koko elämässään. Silloin säpsähti hänen sydämensä niin rajusti että kaikki musteni hänen silmissään sillä hän kuuli kuruman pyörien jyrinän ja palvelijan äänen, joka huusi: »Hänen kunnioitettavuutensa on tullut kotiin!»
Hän pakottihe astumaan ovelle tulijaa vastaan, ja koko hänen hento ruumiinsa värisi kuumeesta ja tuskasta — ja pelosta että tämä tulisi ilmi. Mies kauhistui, sillä tavanmukaisen tervehdyshymyn asemesta hän tarttui vapisevalla pikku kädellään miehensä silkkiviittaan — ja katsoi hänen kasvoihinsa kuin jos silmät olisivat hakemalla hakeneet jotain railoa hänen sielussaan — ja yritti puhua, mutta ei saanut huuliltaan muuta kuin ainoan sanan: »Anata?» (Sinä?). Melkein tuossa tuokiossa pääsi hänen kätensä kevyt puristus, omituinen hymy huulillaan hän ummisti silmänsä, ja ennenkuin mies ennätti ojentaa kätensä häntä tukeakseen, hän kaatui. Mies yritti nostaa hänet pystyyn. Mutta jokin hänen hennon henkensä vire oli katkennut. Hän oli kuollut.
Siitä nousi tietysti yleinen hämmästys, ja kyyneleitä, ja hänen nimensä turhia huudahduksia, ja juoksut lääkäriä hakemaan. Mutta Haru lepäsi valkeana ja liikkumattomana ja viehättävänä, kaikki tuska ja vihastus oli hävinnyt hänen kasvoiltaan, ja niitä kaunisti hymy kuin kerran hääpäivänä.
Kaksi lääkäriä saapui yleiseltä sairashuoneelta — japanilaisia sotilaslääkäreitä. Heiltä miehen täytyi kuulla ankaria ja kovia kysymyksiä — sellaisia jotka viilsivät syvälle sydämeen asti. Sitte he sanoivat hänelle totuuden, kylmän ja purevan kuin hiottu teräs — ja jättivät hänet kuolleensa ääreen.
Ihmiset kummeksivat ettei hän ruvennut papiksi, todistaakseen julki maailmalle että hänen omatuntonsa oli herännyt. Päivisin hän istuu keskellä pinkkapinojaan Kyoton silkkiä ja Osakan korukankaita, hiljaisen vakavana. Kauppa-apulaiset pitävät häntä hyvänä isäntänä; hän ei koskaan puhuttele heitä tylysti. Usein hän tekee työtä myöhään yöhön. Ja hän on muuttanut asuntoa. Vieraita ihmisiä asuu nyt siinä somassa talossa missä Haru kerran asui, eikä sen omistaja käy siinä koskaan. Ehkäpä pelosta että hän siellä saattaisi kuvailla näkevänsä hoikan varjon järjestämässä kukkia kuin ennenkin, tai kumartuneena sirona kuin iiriskukka lammikon kultakalojen yli. Mutta missä ikinä hän levolle laskeuneekin, on hän monasti hiljaisten hetkien varrella näkevinään pieluksensa ääressä tuon saman äänettömän olennon — ommellen, sovitellen, koristellen niitä kauniita pukuja joita hän kerran puki päälleen ainoastaan pettääkseen vaimoaan. Ja toisin ajoin, — hänen työteliään elämänsä toimekkaimpina hetkinä — kuolee suuren kauppapuodin elämä häneltä kuulumattomiin, koristekoukerot hänen seinillään himmenevät ja häipyvät pois, ja vaikeroiva hento ääni, jota jumalat kieltäytyvät sammuttamasta, huudahtaa hänen autiossa sydämessään tuon ainoan, kysyvän sanan — »Anata?»
PARFUM DE JEUNESSE
»Muistanpa» — virkkoi vanha ystäväni kertoillessaan nuoruutensa lemmenseikkailuista — »että aina osasin ilman valaistusta löytää hänen päällysvaatteensa pukuhuoneesta, kun oli aika saattaa hänet kotiin. Minä tunsin ne pimeässä siitä että niillä oli tuoksu kuin vastalypsetyn maidon…»
Tästä juolahti mieleeni aamunsarastuksia Englannissa, kun heinäniityt tuoksahtelee ja kukkivat orapihlajat hajahtaa; — muistojen parvi toisensa jälkeen välähti kätköstään kirkkaasti loistamaan läpi puolen ihmis-ikäkauden autereiden jo ennen kuin ystäväni viimeinen sana oli ennättänyt soinnahtaa korvissani. Ja niin valautuivat muistot unelmiksi, unelmiksi nuoruuden tuoksun ongelmasta.
Se laji parfum de jeunesseä, minkä ystäväni kuvaili, ei ole harvinainen, — arvelen kumminkin sitä yleisemmin tavattavan pohjoisissa kuin eteläisissä roduissa. Se on täyden terveyden ja uhkuvan voiman tunnus. Mutta on toisiakin tuon vetovoiman muunnoksia, ja herkullisempia. Milloin ne muistuttavat mieleen kallisarvoisia mehuja ja maustimia äärimmistä tropiikeista, milloin niillä on hieno, ilmava medentuoksahdus, myskille vivahtava. Ne eivät ole henkilönomaisia (vaikka kyllä ruumiillinen henkilöllisyyskin on omatuoksuinen), ne tuoksut ovat erään vuodenajan, — elämän keväimen. Mutta niinkuin luonnon kevään tuoksu, tuo kaikkialla niin lyhyeen haihtuva nautinto, vaihtelee maita ja ilmastoja myöten, niin vaihtelee nuoruudenkin tuoksu.
Missä määrin tämä tuoksu kuuluu enemmän toiselle kuin toiselle sukupuolelle, on vaikea päättää. Useimmiten sen havaitsee tytöillä ja pitkätukkaisilla lapsilla, arvattavasti koska sillä on taipumus kokoontua erittäinkin hiuksiin. Mutta aina se on yhtä riippumaton kaikista keinotteluista kuin metsän tuoksuorvokin suloinen haju. Se on ominainen niin luonnonkansani lapsille kuin sivistyneellekin nuorisolle — niin talonpojan nuorelle iälle kuin kuninkaanpojankin. Sitä ei ole kivulloisilla eikä heikoilla, se viihtyy ainoastaan hilpeän ja täyden terveyden seuralaisena. Kenties se, niinkuin kauneuskin, on jossakin yhdyssuhteissa meille tuntemattomiin siveellisiin edellytyksiin.
Muutamat kehitysopilliset filosoofit ovat esittäneet arveluopin — hypoteesin — sellaisen että kukan tuoksun meissä herättämä mieltymys ehkä johtuisi jostain tunnemuistosta äärettömän kaukaisilta ajoilta, jolloin tuollaiset tuoksut esi-inhimillisille kanta-isillemme ilmaisivat hyvänhajuisen ravinnon läheisyyttä. Mistähän elimellisistä johtoyhtymistä olisi tuon arveluopin mukaan haettava sen nautinnon juuri, jonka meissä herättää nuoruuden tuoksu?
Ehkä on ollut aikoja, jolloin tuo tuoksu oli meille ratkaisevampimerkityksinen kuin mitä se nyt näyttää olevan. Ehkä on se nautinto jonka nuoren ruumiin raikas tuoksu herättää, ainakin osittain jäännös ajoilta jolloin hajuaistimuksilla oli välitön vaikutus yksinkertaisimpiin elämänvietteihimme. Sitten kuin nämä alkuperäiset yhteyssuhteet jo aikoja ovat kadonneet, vaikuttaa nuoruuden niinkuin kukkienkin tuoksu nyttemmin enää vain korkeamman sielunelämän kiihottimena, epämääräisenä, mutta kuitenkin äärettömän vivahdusrikkaana ja syvästi esteettisenä tunteena.
Niinkuin se mieltymys, minkä kauneus nostattaa, niin on tuoksujenkin nautinto muistollista laatua, — aavemaista, hämärien perintömuistojen kajastusta lukemattomien edellisten elämäkausien ajoilta. Ja niinkuin kukkien tuoksu meissä herättää niiden tunteiden muistot kummittelemaan, joita tuhansissa ikimenneissä keväimissä on eletty, — niin nuoruuden tuoksu manaa ilmi niiden tunteiden aavehahmot, jotka ovat kuuluneet kuolleiden ihmisten kevät-ikään.
Ja tämä nuoruuden ja terveyden tuoksu vetoo sekin ihanteellisiin tunteisiimme, — niinhyvin vanhempirakkauteen kuin nuorikkojen väliseen lempeenkin, — syystä että se mittaamattomien aikojen takaa on ollut lapsuuden suloon ja kauneuteen yhtyneenä. Sen tenhovoima herättää henkiin, yön ja kuoleman mailta, enemmän kuin vain hämärät väreet aikoja sammuneen intohimon hurmaa, — enemmän kuin kummittelevan kajastuksen lukemattomien häävuoteitten riemusta, — se kangastaa myöskin jotain siitä häiriötilasta, missä huulet hyväillen painoivat suukon esikoisen silkinhaivenisille ohimoille, — heikon heijastuksen myriadi-miljoonien ammoin maaksi muuttuneiden äitien häipyneistä iloista katkelma.
KATKELMIA
Ja päivä oli laskemaisillansa kun he ennättivät vuoren juurelle. Ei näkynyt, ei kuulunut mitään elämän merkkiä — ei veden vilausta, ei kasvin kortta, ei lentävän linnun varjoa — muuta ei ollut kuin jylhyyttä ja häviön valtaa. Ja edessä kohosi vuori häipyen pilviin.
Silloin Bodhisattva virkkoi nuorelle seuralaiselleen: — »Sen mitä pyysit nähdäksesi, olet nyt näkevä. Mutta ilmestyksen paikkaan on matka vielä pitkä ja tie vaikea. Voit kuitenkin pelotta seurata minua; väkevyyttä on annettava sinulle.»
Hämärä laskeutui yltympärille heidän yhä noustessa. Ei ollut käytyä polkua, ei merkkiä ihmisen olosta siellä sitä ennen; ja heidän kulkunsa vei yli loppumattoman siruraunion, joka vieri ja luisui askelten alla. Välistä irtautui lohkare ja syöksyi kolisten kumealla, ontolla äänellä — välistä murtui heidän jalkojensa astuttava kuin tyhjä simpukankuori… Tähtiä tuli tuikkien näkyviin — pimeys syveni.
»Älä pelkää, poikani!» virkkoi Bodhisattva kulkiessaan etumiehenä, »vaaraa ei ole, vaikka tie onkin pelottava.»
Tähtien tuikkeessa he nousivat jyrkännettä ylöspäin — yhä ja yhä nopeammin — ihmisvoimaa väkevämpi valta heitä veti. He kohosivat yläällä häilyvien usvakerrosten läpi; ja mikäli he ylenivät, sikäli laajemmalti he näkivät allansa leviävän äärettömän sumupiirin, joka oli nousussa kuin maidonvalkea meri vuoksen aikana.
Tunti tunnilta he nousivat ja pimeässä näkymättömät esineet luisuivat hiljaa natisten heidän astumaltansa — ja heikkoja, kylmiä säkeniä tuikahti ja sammui taas, joka kerta kuin jotain musertui heidän jalkojensa alla.
Kerran osui nuori toivioretkeläinen koskettamaan kädellään jotain sileää joka ei ollut kivi; hän nosti sen — ja näki hämärässä irvistävän, onton pääkallon.
»Älä vitkastele poikani!» nuhteli opettajan ääni. — »Se huippu jolle meidän on noustava, on vielä sangen kaukana!»
Eteenpäin kautta pimeyden he kiipesivät — ja kuulivat yhä allansa tuon hiljaisen, omituisen natinan — ja näkivät jääkylmiä kipenöitä tuikahtavan ja sammuvan, — kunnes yön ranta harmeni, tähdet alkoivat kadota ja itäinen rusottaa.
Mutta yhä edelleen he nousivat, — yhä ja yhä nopeammin, ihmisvoimaa väkevämpi valta heitä veti. Heidän ympärillään vallitsi kuoleman viluisuus ja kauhistava äänettömyys… Kultainen leimu syttyi idässä.
Silloin vasta toivioretkeläisen silmä älysi kuilujen alastomuuden — ja vavistus valtasi hänet ja puistattava pelästys. Sillä hänen allaan ei ollut mitään maaperää, ei takana eikä kohdalla eikä edessä, oli ainoastaan ääretön, aavemainen kasaus pääkalloja, kallonsiruja ja luumuruja — sekä hajallaan yli luukasauksen pohjan välkkyviä hampaita, jotka loistivat kuin simpukankuoret rantahiekassa luoteen aikana.
»Älä pelkää, poikani!» kuului Bodhisattvan ääni; »ainoastaan se joka on sydämeltään väkevä voi saavuttaa korkeuden mistä näky on ilmestyvä!»
Heidän takanaan oli maailma kadonnut. Ei ollut mitään joka siitä muistutti, paitse alaiset pilvet, ja taivas ylhäällä, ja keskivälillä pääkallojen kasaus joka jyrkkänä kohosi ylös silmänkantamattomiin.
Silloin alkoi aurinko nousta, ja se yleni nousijain kanssa kilpaa; mutta sen valo oli ilman lämpöä, kylmä ja viiltävä kuin miekanterä. Ja suunnattomien korkeuksien ange ja pyörryttävien kuilujen puistatus ja äänettömyyden kauhu kasvoi hetki hetkeltä ahdistaen toivioretkeläistä ja lamauttaen hänen askeleensa — kunnes äkkiä kaikki voima hänestä luopui ja hän jäi vaikeroimaan kuin nukkuva pahan unennäön vaivassa.
»Joudu, joudu poikani!» huusi Bodhisattva, »lyhyt on päivä ja vuoren laelle on vielä ylen pitkä matka.»
Vaan toivioretkeläinen kirkaisi:
»Minua pelottaa! pelottaa sanomattomasti! — ja kaikki voima on luopunut minusta!»
»Voima on palautuva, poikani», vastasi Bodhisattva… »katso nyt ympärillesi, ja allesi ja ylöspäin, ja sano minulle mitä näet.»
»En voi», huusi toivioretkeläinen, väristen ja kouraten itsensä kiini; — »en uskalla katsoa ympärilleni. Edessäni, joka taholla on ainoastaan ihmisen pääkalloja.»
»Ja sittenkään, poikani», virkkoi Bodhisattva tuskin näkyvästi hymyten, — »sittenkään et tiedä mistä tämä vuori on rakentunut.»
Toinen toisti väristen:
»Minua pelottaa — pelottaa sanomattomasti!… täällä ei ole muuta kuin ihmisen pääkalloja!»
»Pääkalloja on kyllä tämä vuori», virkkoi Bodhisattva. »Mutta tiedä, ystäväni, että ne kaikki ovat sinun omiasi! Jokainen niistä on kerran ollut sinun unelmiesi, ja toiveittesi, ja harhojesi asuntona. Ei yksikään niistä ole toisen olennon. Kaikki — kaikki ilman poikkeuksetta — ovat olleet sinun, edellisten olemuskausiesi biljoonien aikana.»
YÖULVOJA KOIRA.
Se on laiha kuin susi ja hyvin vanha — se valkoinen narttu joka vartioi porttiani öisin. Se oli ollut useimpien lähiseudun nuorten miesten ja naisten leikkitoverina siihen aikaan kun nämä olivat läsnä. Minä tapasin sen vahtimassa nykyistä asuntoani jo muuttoni päivänä. Se oli taloa vahtinut, niin minulle kerrottiin, jo sangen monen edellisen asujamen aikana — nähtävästi vain sen perustuksella että oli syntynyt halkovajassa talon takapihassa. Olipa kohtelu ollut hyvä tai huono, yhtäkaikki se oli palvellut kaikkia talon asukkaita virheettömänä vartijana. Ravinnonhankkimisen huoli ei koskaan ollut sitä varsinaisesti rasittanut, sillä kaikki lähistön perheet avustivat osaltaan sen jokapäiväiseen ylläpitoon.
Se on sävyisä ja hiljainen hiljainen ainakin päiväsaikaan; ja huolimatta sen laihtuneen rumasta muodosta, suippukorvista ja melkein epämiellyttävistä silmistä, ovat kaikki siihen mielistyneet. Lapset ratsastavat sen selässä ja härnäävät sitä minkä haluavat; mutta vaikka on tunnettua että se voi saattaa vieraan ihmisen tuntemaan kylmiä väristyksiä, ei se koskaan ole ärissyt lapselle. Koko yhteiskunnan ystävyys on sille palkkana sen pitkämielisestä kärsivällisyydestä. Kun koirantappajat ovat liikkeellä aina puolivuosin uudistuvilla kiertomatkoillaan, niin naapurit valvovat sen etua. Kerran se jo oli hengiltä tuomittu, mutta sepän vaimo meni sille avuksi ryhtyen maanittelemaan sitä poliisia jonka valvonnan alaisina verilöylyt olivat — »Pankaa koira jonkun nimelle» neuvoi tämä, »niin se on turvassa. Kenen se on?» Siihen oli vaikea vastata. Koira oli kaikkien eikä kenenkään — tervetullut kaikkialla, mutta ei missään kotosalla. »No missä se sitten asuu?» kysyi poliisi hölmistyneenä. »Se asuu ulkomaalaisen talossa» vakuutti sepän vaimo. »Pankaa siihen sitte ulkomaalaisen nimi» ehdotti poliisi.
Niinpä minun nimeni siis maalattiin sen selkään suurilla japanilaisilla kirjotusmerkeillä. Mutta naapurien mielestä se ei ollut kylläksi suojattu vain yhdellä nimellä. Kobuderan pappi maalasi temppelin nimen sen vasempaan kylkeen kauniilla kiinalaisilla merkeillä, ja seppä pani kauppapuotinsa nimen sen oikeaan kylkeen. Vihanneskauppias maalasi sen rintaan »kahdeksansadan» merkin, joka on tavanmukainen yaoyan lyhennys — koska kunkin yayoyan otaksutaan myyvän vähintäin kahdeksaasataa eri tavaralajia. Koira on siis tätä nykyä hyvin merkillisen näköinen; mutta kaiken tämän kaunokirjotuksen alla se on hyvässä suojassa.
En ole sillä huomannut kuin yhden vian: se ulvoo öisin. Ulvominen on sen elämän ylen harvoja intohimoja. Alussa koetin pelottelemalla saada sitä luopumaan tuosta pahasta tavasta, mutta huomattuani ettei se suvainnut katsoa vaatimustani vakavasti tarkotetuksi, päätin antaa sen ulvoa. Olisi ollut luonnotonta mennä antamaan sille selkään.
Ja kuitenkin inhoan sen ulvontaa. Se aina saattaa minut tuntemaan epämääräistä levottomuutta, vähä sen tapaista kuin ennen painajaisen kauhua. Se pelottaa minua selittämättömällä, melkein salaperäisellä tavalla. Pidätte kenties minua taikauskoisena, mutta ette sanoisi niin, jos kerran olisitte kuulleet sen ulvovan. Se ei ulvo kuin tavallinen katukoira. Se on jotakin villiä, pohjoista rotua, paljon enemmän susimaista kuin yleensä kotikoiramme. Ja sen ulvontakin on niin kummallista. Se on tavattomasti kammottavampaa kuin minkään europpalaisen koiran, ja kuvittelenpa että se on tavattoman paljon vanhempaakin. Se kajastaa kenties suvun alkuperäistä huutoa — johon vuosisatojen kotieläimenä eläminen vielä ei ensinkään ole vaikuttanut.
Tämä ulvonta alkaa ahdistetulla voihkinalla, melkein kuin vaikeroiminen pahassa unessa, — paisuu sitte pitkän pitkäksi valitukseksi, kuin tuulen ulvonta — painuu korisevasti vavahdellen, — nousee taas valitukseksi, paljon äänekkäämmäksi ja hurjemmaksi kuin ensi kerralla, — katkiaa äkkiä eräänlaiseksi kamalaksi nauruksi — ja nyyhkyy viimein loppuvaikerrukseksi, joka muistuttaa pienen lapsen lohdutonta itkua. Kammottava vaikutus syntyy etupäässä — vaikkei yksinomaan — siitä että nauravien äänien aavemainen ilkunta ja valittavien surullinen tuska ja pelko on keskenään niin räikeässä ristiriidassa, ristiriidassa joka panee ajattelemaan mielipuolisuutta. Ja minä kuvittelen että tätä ulvontaa puolestaan vastaa yhtenäisyyden puute tuon eläinsielun valtatunteissa. Minä tiedän että se rakastaa minua että se koska tahansa uhraisi henki pahaisensa minun edestäni. Varmasti uskon että se tuntisi surua jos minä kuolisin. Mutta tapaus ei vaikuttaisi siihen samalla tavalla kuin muihin koiriin — esim. luppakorvaisiin. Siihen nähden tämä on liian alkuvillillä luonnon kannalla. Yksikseen kuolleen ruumiini ääressä autiolla paikalla ollen se ensin surisi armottomasti ystävänsä kuolemaa, mutta suoritettuaan sen velvollisuuden, se kokisi viihdyttää suruansa sangen yksinkertaisella keinolla syömällä kuolleen ruumiin, musertamalla sen luut pitkien sudenhampaittensa välissä. Ja sitten se hyvällä omallatunnolla asettuisi päin kuuta ulajamaan esivanhempainsa hautausulvontaa.
Sen ulvonta herättää minussa samalla kertaa omituista uteliaisuutta ja kummallista kammoa. Tämä vaikutus johtuu varmaankin eräistä ääntiöistä, jotka aina toistuvat samassa järjestyksessä, ja jotka epäilemättä merkitsevät määrättyjä käsitteitä tuossa eläinkielessä. Siinä on koko laulu — mutta laulu tunteista ja ajatuksista, jotka eivät kuulu ihmiselle, ja siksi ovat mahdottomat meidän ymmärtää. Mutta muut koirat tietävät tuon laulun merkityksen ja vastaavat siihen peninkulmien loitolta yössä — välistä niin kaukaa että ainoastaan äärimmäisyyteen jännittämällä kuuloani saatan erottaa heikon vastauksen. Sanat (jos sallittanee kutsua niitä sanoiksi) — ovat vähissä; kuitenkin ne mahtavat sisältää paljon, päättäen niiden ilmeistä. Kenties ne kertovat asioista, jotka ovat myriaadeja vuosia vanhat, — asioista, jotka ovat ihmisen tylsille aistimille käsittämättömien vainujen, vaikutusten ja virtausten kanssa yhteydessä, ehkäpä myöskin johteista, nimettömistä vaikutteista, joita ovat herättäneet koira-aaveet täysikuun paisteessa.
Jos tietäisimme jotain koiran tunteista ja kuvitelmista, voisimme ehkä keksiä missä yhteydessä koiran mietteet ja se omituinen epätunne on, minkä koirien ulvonta herättää. Mutta koska koiran havaintoelämä on niin tuiki toisellainen kuin ihmisen, emme koskaan voi oppia sitä tuntemaan. Saatamme ainoastaan aavistaa, aivan epämääräisesti, mitä ulvonnan kamalan vaikutuksen takana on. Muutamat tuon pitkän ulvonnan äänet — ja ikään sen hurjimmat — muistuttavat omituisen suuressa määrässä niitä ihmisen ääniä jotka ilmaisevat hätää ja kauhistusta. Sitäpaitse on syytä otaksua että ammoisina aikoina ulvonnan ääni sinänsä nostatti ihmisen mielikuvituksessa erikoisia kauhun tunteita. Kummallinen tosiasiahan on että melkein kaikissa maissa (niinpä Japanissakin) on käsitetty koiran ulvonnan merkitsevän että se näkee ihmiselle näkymättömiä ja kauhistavia olentoja etupäässä jumalia ja henkiä. Ja tämä taikauskojen yhtäpitäväisyys osottaa että yhtenä aineksena tuon ulvonnan nostamassa pöyristystunteessa on yliluonnollisen pelko. Nyttemmin, opittuamme että itsekin olemme »yliluonnollisia», tultuamme tietämään että ruumiillinen ihminenkin kaikkine aistineloineen on salaperäisempi kuin yksikään kansanmielikuvituksen haamuista, olemme lakanneet pelkäämästä näkymätöntä. Mutta alkuperäisen kauhun hämärä peru vielä piilee meissä, ja heräjää kenties kuin kajahdus, milloin kuuluu tuo ulvonta yössä.
Olivatpa mitä olivat, nuo ihmissilmälle näkymättömät asiat, joita koira välistä aistelee, mitenkään ne eivät saata vastata meidän kuvitelmiamme hengistä. Luultavasti koiran pelästyminen ja ulvonta ei ensinkään johdu mistään näköilmiöstä. Ei ole mitään anatoomista eikä kokeellista perustetta arveluun että koiran näkö olisi erinomainen. Mutta koiran haisti on tavattomasti herkempi kuin ihmisen. Tuo yli maailman levinnyt ikiaikainen usko koiran yli-inhimillisestä aistimuskyvystä oli useiden havaintojen vahvistama usko; aistimukset vain eivät ole näköaistimuksia. Jos todellakin koiran ulvonta ilmaisee sen aavepelkoa, — kuten yllä olemme otaksuneet — niin tämän pelon laadun ehkä paraiten tulkitsisi ajatus: »tunnen niiden hajun!» eikä »näen ne!» Ei mitään ole todistamassa sen arvelun puolesta, että koira saattaisi nähdä mitään ihmiselle näkymättömiä asioita.
Mutta tuon vaalakan nartun yöllinen ulvonta pakottaa minut otaksumaan että juuri sen hajuaistimukset kykenevät herättämään siinä jonkunlaisen kauhean sielunkuvan — kuvan jostakin jolta me turhaan yritämme sulkea siveellisen tuntomme, nimittäin taju elämän demoonisesta laista. Niin, minusta tuntuu välistä että sen ulvonta ei olekaan vain koiran ulvontaa, vaan juuri tuon verenimijä elämän oma ääni, — tämän luonnon sisimmän olemuksen ilmaisu, jota luontoa runoilijat niin ymmärtämättömästi ovat sanoneet rakkaudelliseksi, armahtavaiseksi ja jumalalliseksi! Jumalallinen se kenties on äärimmäisiin, meille tuntemattomiin tarkotuksiinsa nähden, — mutta armelias ei suinkaan eikä missään tapauksessa rakkaudellinen. Voivathan olennot elää ainoastaan syömällä toisia! Maailmamme voi näyttää kauniilta runoilijan mielikuvissa, missä lempi ja toivo, muistot ja kaihot kimmeltävät; mutta mitään kaunista ei ole siinä tosiasiassa että elämä pysyy voimassa vain alituisen murhaamisen kautta — että hellin uskollisuus, jaloin innostus, puhtain ihanteellisuus voidaan pysyttää hengissä ainoastaan hotaisemalla lihaa ja juomalla verta. Elämän, säilyäkseen, täytyy niellä muita elämiä. Olkaa mielestänne niin jumalallinen kuin ikinä tahdotte — mutta sitä lakia ette voi olla tottelematta. Ruvetkaa kasvinsyöjäksi, jos haluatte; yhtäkaikki teidän täytyy syödä olentoja joilla on elämä, tunteita ja pyrintöjä. Sterilisoikaa ruokanne, niin ruuansulatus lakkaa toiminnasta. Ette saata edes juoda nielemättä elollisia. Vaikka kuinkakin kammoksuisitte tuota nimitystä, niin kannibaaleja kuitenkin olette. — Kaikki olennot ovat pohjaltaan yhtä; olipa suupalanamme kasvin tai kalan, matelijan tai linnun, imettäväisen tai ihmisen ruumis, pääasia pysyy samana. Ja kaikkia elollisia kohtaa sama loppu: jokainen olento, haudattu tai poltettu, joutuu syötäväksi — eikä vain yhden tai pari kertaa, vaan satoja, tuhansia, määrättömiä kertoja! Ajattele maaperää millä seisomme, tomua josta olemme tulleet, — ajattele niitä maatuneita biljooneja olentoja, jotka ovat siitä nousseet ja jälleen palanneet sen poveen ravitsemaan kaikkea sitä mikä sittemmin on ravinnut meidät! Ikuisesti syömme oman sukumme ruumiinaineita — entisten olemuksiemme ainetta.
Mutta myöskin n.s. elottomat aineet ovat itseään nieleviä. Aine kasvaa aineen kustannuksella. Niinkuin pienen pienessä vesipisarassa toinen atoomi nielee toisen, niin auringotkin syövät toisensa äärettömässä maailmanavaruudessa. Tähdet luovat maailmoita ja nielevät ne taas; kiertolaiset yhteentyvät omien kuittensa kanssa. Kaikki on ikuinen raastamus, joka ei lopu, paitse alkaakseen uudelleen. Ja kuka vain pohjaan asti mietiskelee näitä asioita, se on päättävä että kertomus jumalallisesta kaikkisuudesta jonka on luonut ja jota ohjaa isällinen rakkaus, tuntuu vähemmän uskottavalta kuin polyneesialainen tarina että vainajain sielut joutuvat jumalain nieltäviksi.
Muodottomalta tuntuu meistä tämä luonnonlaki, koska olemme kehittäneet omiksemme kuvitelmia ja tunteita, jotka ovat demoonisen luonnon vastaisia. Mutta nuo tunteet ja kuvitelmat ainoastaan lisäävät asemamme hirmuisuutta, vähääkään selventämättä tuota hämärää pulmaa kaiken lopusta.
Kuitenkin kaikitenkin ratkaisee Kaukaisen Idän usko tämän pulman paremmin kuin Lännen usko. Buddhalaisen kannalta katsoen maailmankaikkisuus ei suinkaan ole jumalallinen — päinvastoin. Se on Karma; — se on ikilähteestä eksyneiden aatosten ja töitten luomaa maailmaa; — sitä ei ohjaa mikään kaitselmus — se on aavekuvitelma, painajainen. Se on sitäpaitse harhaa. Se näyttää todelta ainoastaan samalla tavalla kuin ahdistus pahassa unessa tuntuu unennäkijästä todelliselta. Elämämme maan päällä on unentila. Emme kuitenkaan nuku täydellisesti. On välähdyksiä yössämme; rakkauden ja säälin, myötätunnon ja ylevän mielen heikkoja sarastuksia. Nämä tunteet ovat epäitsekkäitä ja tosia, ijäisiä ja jumalallisia; ne ne ovat ne neljä rajatonta tunnetta, joiden hehkuun kaikki muodot ja harhat kerran häipyvät ja häviävät kuin usvat auringon nousussa. Mutta niitä hetkiä paitse, jolloin heräämme näiden tunteiden tietoisuuteen, olemme totisesti unennäkijöitä, avuttomia, pimeässä vaikertelevia, synkkien kauhujen ahdistamia. Kaikki olemme uneen vaipuneita, ei yksikään meistä ole täysvalveilla; ja moni maailman viisaimpana pidetty ei tiedä totuudesta senkään verran kuin tuo koirani joka ulvoo yössä.
Jos koirallani olisi puheenlahja, niin arvelen että se voisi kysellä sellaisia, joihin ei yksikään filosoofi osaisi vastata. Sillä minä todellakin uskon että sitä ahdistaa olevaisuuden tuska. En tietysti tarkota että olevaisuuden arvotus esiintyisi sille samallaisena kuin meille — enkä että se olisi saavuttanut aatetuloksia meidän sieluntoimintojemme kaltaisilla keinoilla. Ulkoinen maailma esiintyy sen tajunnalle »hajujen ilmiösarjana». Se havainnoi, vertailee, muistaa ja päättelee hajuilmiöiden avulla. Hajujen avulla se arvostelee luonteita; kaikki sen ajatukset perustuvat hajuihin. Saattaessaan erottaa tuhanten eri esineiden hajut, jotka meille ovat tuiki tuntemattomat, täytyy sen tajuamus asioista olla meille aivan käsittämätöntä laatua. Olkoonpa sen tiedot mitä ovatkin, siitä voimme olla jokseenkin varmat, että se on saavuttanut tietonsa meille käsittämättömien sieluntoimintojen kautta. Sen verran vain on selvää, että sen ajatukset enimmistä asioista perustuvat sen syödessä saavuttamiin hajukokemuksiin tahi sen vaistomaiseen pelkoon itse joutua syödyksi. Varmaankin se tietää koko lailla enemmän siitä maakamarasta, jolla astumme, kuin mitä meille olisi terveellistä tietää, ja luultavasti se, jos sillä puhekyky olisi, voisi kertoa meille monta outoa asiaa ilmasta ja vedestä. Tuollaisten pelottavan herkkien tunnevaikutuksien alaisena ollen, mahtanee sen käsitys todellisuudesta olla kauhistuttavampi kuin meidän hurjimmatkaan hautuumaahoureet. Ihmekö siis että se ulvoo kuulle, joka luo valoaan yli sellaisen maailman!
Ja niinpä se siis on valistuneempi, buddhalaisuuden kannalta katsoen, kuin monet meistä. Se omistaa hengellään joukon siveydenkäskyjä, jotka terottavat uskollisuutta, kuuliaisuutta, ystävällisyyttä, kiitollisuutta ja äidinrakkautta — paitse erikoisia toisarvoisia ohjesääntöjä — ja näitä sääntöjä ja käskyjä se on aina uskollisesti noudattanut. Papit arvelevat että sen sielu elää pimeydessä, koska se ei voi oppia kaikkea ihmisten tietoviisautta, mutta lahjoihinsa nähden se kyllä on ansiokas saamaan arvokkaamman ruumiillisen muodon lähinnä seuraavassa uudestisyntymisessä. Niin ajattelevat ne, jotka sen tuntevat. Kun se kuolee toimittavat nämä sille yksinkertaiset hautajaiset ja luettavat sutran sen sielulle. Pappi on salliva että sille kaivetaan hauta johonkin temppelipihan pohjukkaan, ja pystyttävä haudalle pienen sotoban johon on kirjotettu: »Senkaltaisillekin kuin tämä luontokappale, tulee kerran Korkein Viisaus selviämään».
KUSA-HIBARI.
Hänen häkkinsä on täsmälleen kahden Japanin tuuman korkuinen ja puolentoista levyinen. Häkin pikkuinen puuovi, joka kääntyy kärjistään kimitetyn kierrinpuikon ympäri, sulkee pikkusormeni pään laajuisen aukon. Mutta sittenkin on hänellä avaralti tilaa tässä häkissä, — tilaa liikkua, hyppiä ja lennellä riittämään asti; sillä hän on niin pieni, että ainoastaan kurkistelemalla taholta ja toiselta ruskeitten harsoseinämien läpi, on mahdollista nähdä häntä edes vilahdukselta. Minun täytyy aina useamman kerran käännellä häkkiä valoa vastaan, ennenkuin keksinkään hänet; ja sitten tavallisesti havaitsen hänet lepuuttelemassa jossakin yläsopessa — riippumassa harsokatosta pää alaspäin.
Kuvitelkaapa sirkka-eläintä joka ei ole tavallista hyttystä isompi — ja jonka tuntosarvet ovat sen ruumista paljoa pitemmät ja niin hienon hienot että niitä ei erota muuta kuin hyvässä valaistuksessa. Kusa-Hibari on tämän eläimen japaninkielinen nimi; ja kauppahinta on tasan kaksitoista senttiä, mikä totta tosiaan on paljoa enemmän kuin vastaava painollinen kultaa. Kaksitoista senttiä moisesta sääskenkokoisesta hyppyhyönteisestä.
Päivin hän nukkuu tahi hautoo mietteissään, milloin ei nakertele sitä tuoretta munaruohonlehvää tai kurkunpalasta, mikä joka aamu täytyy pistää hänelle häkkiin… Hänen pitämisensä siistinä ja hyvässä ruuassa on vähän vaivalloista; jos voisitte nähdä hänet, niin hullun hommana pitäisitte vaivannäköä niin naurettavan pienen elukan takia.
Mutta aina kun aurinko laskee, herää hänen sanomattoman pienoinen sielunsa: siitä hetkestä alkaen täyttää huoneen heleä ja yliluonnollinen liverrys, minkä suloutta on mahdotonta kuvailla — ohkasenhieno, hopealta helkkävä liritys, joka väreilee kuin pienien sähkökellojen soitto. Illan pimetessä heltyy laulu vain syvällisemmäksi — muutamin hetkin se paisuu kunnes koko huone tuntuu väräjävän lumottuna kaikupohjana, — toisin hetkin se hälvenee säikeenhienoksi säveleeksi. Milloin raikuvana, milloin heikkona, aina vaikuttaa se vastustamattomalla tenholla… Yöt läpeensä laulelee tuo pikku hiukkanen; taukoo vasta temppelikellon julistaessa päivännousun hetkeä.
Tämä vieno laulunpurkaus on lemmen laulua — epämääräisen lemmen, joka pyytää jotain vielä näkemätöntä ja tuntematonta. On kerrassaan mahdotonta että eläin nykyisen elämänsä aikana koskaan olisi nähnyt tai tuntenut tunteittensa esinettä. Eivät edes hänen esivanhempansakaan useampia sukupolvia taappäin, ole itse mitään kokeneet öisestä elämästä vainioilla, eivätkä laulun lemmenvoimasta. Ne ovat näet syntyneet saviastiassa hyönteiskauppiaan puodissa kuoriutuneista munista; ja sen jälkeen ne ovat lakkaamatta eläneet häkeissä. Mutta hän laulelee sukunsa laulua, laulelee sitä samaan tapaan kuin sitä on laulettu myriadeja vuosia sitten, ja yhtä virheettömästi kuin jos hän täydelleen ymmärtäisi sen merkityksen sen jokaista eri säveltä myöten. Tietysti ei kukaan ole hänelle opettanut tuota laulua. Se on perintö-muistin laulua, — syvällistä, himmeää muistoperintöä edellisiltä kvintiljoonilta elämänjuoksuja, joiden aikana hänen sielunsa öisin huuteli kasteisten mäkien helmeilevästä heinikosta. Silloin hän tällä laulullaan voitti rakkautta — ja kuoleman. Hän on unhottanut kaiken mikä kuolemaan kuuluu; mutta rakkauden hän muistaa. Ja siksi hän nyt laulaa — sille morsiamelle jota ei koskaan tule.
Hänen kaihonsa on siis tiedoton muistonpalautus: hän huutaa kohti menneisyyden tomua — hän manaa hiljaisuutta ja jumalia pyörryttämään takaisin entisyyden… Rakastavaiset ihmisetkin menettelevät tietämättään samalla tavoin… Sanovat kuvitelmaansa ihanteeksi; ja heidän ihanteensa on, kun syvimmät synnyt tutkitaan, oikeastaan suvun kokemustulos, perintömuiston haavekuva. Elävän nykyhetken teho on tässä sangen vähäinen… Kenties on tälläkin hyönteishiukkasella ihanteensa, tahi ainakin joku ihanteen itu; oli miten oli, tuo hento olento on tuomittu turhaan purkamaan kaihontunteitaan.
Syy ei ole kokonaan minun. Minua varotettiin: jos eläin löytäisi puolison, niin se lakkaisi laulamasta ja ennen pitkää kuolisi. Mutta tuo valittava, suloinen, vastausta saamaton liritys liikutti minua yö toisensa perästä kuin soimaus — ja kasvoi viimein ahdistukseksi, tuskaksi, tunnonvaivaksi; minä ryhdyin hankkimaan hänelle puolisoa. Vuodenaika oli jo myöhäinen; ei enään ollut kaupan mitään Kusa-Hibareita — ei naaraksia eikä koiraksia. Hyönteiskauppias vastasi nauraen: »Sen olisi pitänyt kuolla noin ensimäisenä kolmatta päivänä yhdeksättä kuuta.» (Nyt oli jo toinen päivä kymmenettä kuuta). Mutta hyönteiskauppias ei tiennyt että minulla työhuoneessani oli hyvä kamiini, ja että minä pysytän huoneenlämmön + 75°:ssä Fahr. Siksi laulaa sirkkani vielä nytkin yhdennentoista kuukauden lopussa, ja toivonpa että voin pysytellä sen hengissä aina Isoimman Kylmän aikaan saakka. Joka tapauksessa ovat kaikki muut hänen sukupolveksensa kuolleet; ei raha eikä rakkaus voi hankkia hänelle puolisoa. Ja jos hänet laskisin vapauteen, niin että itse saisi hakea, niin hän kenties ei eläisi yli seuraavan yön, joskin onnistuisi päiväsaikaan välttämään lukemattomia luonnollisia vihollisiaan, — muurahaisia, tuhatjalkaisia, ja noita inhoja maalukkeja.
* * * * *
Eilen illalla — yhdeksäntenäkolmatta päivänä yhdettätoista kuuta — minut äkkiä löi omituinen tunne istuessani kirjotuspöytäni ääressä: tunne että huone oli tyhjä. Sitten havaitsin että sirkkani oli vaiti, aivan vastoin tapaansa. Riensin hiljaisen häkin luo, ja havaitsin hänet kuolleena retkottavan kivenkovan, kuivuneen munaruohokappaleen vieressä. Hän ei nähtävästi ollut saanut mitään syötävää kolmeen, neljään vuorokauteen; mutta vielä kuolemansa edellisenä yönä hän lauloi ihmeteltävän ihanasti, — niin että ajattelemattomasti kyllä arvelin hänen olevan tavallista tyytyväisempänä. Oppilaani Aki, joka rakastaa hyönteisiä, ruokki häntä tavallisesti. Mutta Aki oli matkustanut maalle viikoksi, ja sirkan hoitaminen oli siirtynyt palvelustyttöni Hanan huoleksi.
Neitsy Hana ei ole huvitettu eläimistä. Hän sanoo ettei hän ollut unhottanut pikku elukkaa, mutta että munaruohoja ei enään ollut. Ja hänelle ei ollut juolahtanut mieleen antaa sirkalle munaruohon puutteessa sipulisiekale tai kurkunpalanen!… Minä puhuttelin sangen nuhtelevasti Hanaa, ja hän myönsi kaiken tunnollisuuden vaatimusten mukaisesti olevansa aivan masentunut. Mutta ihmeellinen soitto on vaiennut, ja hiljaisuus soimaa äänettömyydellään; ja huone on kylmä huolimatta kamiinistani.
Kuinka nurinkurista!… oivallisen tytön olen pahoittanut hyönteisen takia, joka ei ole puolta ohranjyvää isompi! Tuon hitu-elämän sammuminen on enemmän mielessäni pyörinyt kuin mitä olisin pitänyt mahdollisena… Saattaahan tavaksi tullut huolehtiminen elukan tarpeista — vaikkapa vain sirkankin — vähitellen kasvattaa innon ja kiintymyksen, jotka vasta eron jälkeen esiintyvät täydessä voimassaan. Sitäpaitse on minua usein yön hiljaisuudessa niin syvästi liikuttanut tuon hennon äänen sulo, joka pani minut kuvittelemaan mitättömän pientä olentoa, kokonaan riippuvaista minun tahdostani ja itsekkäästä suopeudestani kuin minkäkin jumalan armosta — ja joka myöskin johti mieleeni käsityksen tuon häkissä olevan pienen sielunhiukkasen ja oman sieluni atoomin ikiyhteydestä äärettömän olevaisuuden syvyyksissä … Ja ajatella sitten tuota pientä olentoa nälkää ja janoa kärsivänä, päivästä päivään, yö toisensa jälkeen, sillävälin kuin sen holhojumala antaa ajatuksensa liidellä unelmien utupihoilla!… Kuinka uljaasti hän kuitenkin kaikitenkin lauloi loppuun asti — kamalaan loppuun, — hän oli nälissään syönyt omat jalkansa!… Jumalat antakoot anteeksi meille kaikille — ja erittäinkin Hana raiskalle!
Mutta omien jalkojensa syöminen nälissään ei sittenkään ole pahin kohtalon isku olennolle, jolle kova onni on jakanut laulun lahjan. On sirkkoja ihmisten joukossa, joiden on täytynyt raadella oma sydämensä voidakseen laulaa.
YAIDZU'SSA
I.
Kirkkaalla päivänpaisteella Yaidzun vanha kalastuspaikka näyttää väreissään sulautuvan omituisen viehättävästi ympäristöön. Kuin kameleontti se ottaa karun, harmajan rannikon harmaat värit, siinä levätessään kiemurassa pienen lahdenpohjukan rintamilla. Meren hyökyaalloilta sitä suojaa erikoinen vierinkivinen rantatörmä. Tämä kiviharjanne nousee merestä penger pengermältä moniaskeleisena porrasrinteenä; kunkin pengermän reunassa ovat pyöreät kivet risuryteikön varassa, minkä maahan pistävät haarukat ja oksat ovat siksi syvällä ja lujassa, että ne jaksavat vastustaa kivipenkereen vierimistä. Ylimmältä äyräältä näkee maalle päin katsellessa koko kaupungin — laajan alueen täynnä harmaatiilisiä kattoja ja sään harmentamia hirsiseiniä, siellä täällä pieni kuusikko tai petäjikkö osottamassa temppelipihan paikkaa. Merelle päin leviää peninkulmien aavalti suurenmoinen näky — vuorien siintävät sakarat taivaanrannassa toinen toisensa rinnalla tai takana kuin valtavia ametisteja, ja vasemmalla, muita kauempana, tuo mainio Fudshi jättiläinen, mahtavana yli kaiken kohoten. Rannikkotörmästä mereen päin ei ole hiekkaa, vaan ainoastaan pyöreäkivinen jyrkänne; näitä kiviä tyrskyt pyörittelevät niin että kovalla tuulella on vaikeaa ja vaarallista lähetä rantaa yli karekkeitten. Jos olette kerrankaan saaneet kokea miltä tuntuu laskea veneellä läpi kivikarekkeiden, ette unohda sitä seikkailua.
Määräaikoina on tuolla kivikkorannassa pitkät rivit omituisen näköisiä aluksia — kalastusveneitä paikkakunnan kummallista muotoa. Ne ovat sangen tilavia, neljän ja viidenkin kymmenen miehen kantavia; niiden kummalliset, korkeat kokkapuut ovat tavallisesti täynnä buddhalaisia ja shintolaisia loitsulukuja. Sangen yleisesti tavataan eräs shintolainen loitsuluvun muoto (shugo), mikä vartavasten on laadittu Fudshin jumalattaren temppelissä; siinä on seuraavat sanat: Fudshi-san shojo Sengen-gu dai-gyo manzoku — jotka tarkottavat että veneen omistaja lupautuu hyvästä kalaonnesta tekemään suuria uhreja sen jumaluuden kunniaksi, jonka temppeli on Fudshin huipulla.
Japanin eri rantamaakunnilla — vieläpä saman maakunnan eri kalastuspaikoillakin — on omituiset venemuotonsa ja kalapyydyksensä. Sattuupa välistä että kalastuspaikat joiden väliä ei ole montakaan peninkulmaa, poikkeavat toisistaan veneissään ja pyydyksissään enemmän kuin satoja peninkulmia toisistaan asustavat eri rodut. Tällainen hämmästyttävä erimuotoisuus voi ehkä jossain määrin johtua paikallistraditsioonien kunniassa pitämisestä — tuosta vanhoillisuuden hartaudesta, joka säilyttää isiltä perityt opetukset ja tavat muuttumattomina läpi vuosisatojen. Mutta sitä paitse eri paikkakunnat harjottavat eri kalastuksen laatuja; verkkojen ja veneitten muoto kussakin seudussa on ikäänkuin näyte erikoiskokeilun tuottamista keksinnöistä. Isot yaidzulaiset veneet esimerkiksi todistavat tätä. Ne ovat ilmeisesti keksityt Yaidzun kalastuselinkeinon erikoistarvetta täyttämään, kalastuksen joka riittää hankkimaan kuivaa katsuota ympäri koko valtakunnan. Siihen tarvittavain veneiden tulee kestää hyvin kova-aaltoista merta. Sellaisen työntäminen vesille ja vetäminen maihin on raskas työ; mutta koko kyläkunta on silloin auttamassa. Jonkunlainen telatie saadaan silmänräpäyksessä kuntoon telapuista jotka asetetaan peräkkäin poikki törmänteen; näitä teloja ylös ja alas vedetään nuo laakeapohjaiset veneet pitkillä hinatouveilla. Nähdään satakunta henkeä ja enemmänkin tällä tavoin kiskomassa liikkeelle yhtä venettä — miehiä, vaimoja ja lapsia on yhdessä vetämässä surunvoittoisen laulun kaikuessa. Hirmumyrskyn tullessa veneet vedetään kauas ylös rantaäärestä aina kaduille asti. Tämä tapahtuu pilapuheita lasketeltaessa ja leikkiä lyöden; ja jos olette muukalainen, niin kalastajaväestö ehkä on korvaava matkavaivanne näyttämällä teille merensä ihmeitä: kummallisen pitkäraajaisia krapuja, pullokaloja jotka puhaltautuvat mitä pinnistyneimpään muotoon asti, ja vielä muita niin omituisen näköisiä eläimiä, että tuskin otatte uskoaksenne niitä luonnollisiksi ennenkuin koskette niihin.
Nuo isot venheet pyhine kokkapuu-kirjotuksineen eivät ole omituisimmat nähtävät rannikolla. Vieläkin merkillisempiä ovat täkykorit bamkusälöistä. Ne ovat kuusi jalkaa korkeat ja kahdeksantoista jalkaa ympärimitaten, ahdas aukko kartiomaisessa latvassa.
Kun niitä on kuivamassa pitkin merenrantaa, voi matkan päästä luulla näkevänsä telttoja tai kotia. Sitten on isoja auranterän muotoisia puuankkureja, metallilla päällystettyjä, ja nelihaaraisia rauta-ankkureita, eriskummallisia puunuijia joilla paaluja lyödään maahan, ja monta muuta vieläkin oudomman näköistä työkalua, joitten tarkotusta on mahdoton aavistaa. Se selittämätön, kummallinen muinaisleima mikä kaikessa on, herättää sellaisen lumotun kaukaisuuden mielialan — sekä ajan että paikan kaukaisuuden — että alkaa epäillä näkevänsä todellisuutta. Ja elämä Yaidzussa onkin kuin elämää monta sataa vuotta sitten. Kansa siellä on Vanhan Japanin kansaa: suoraa ja hellämielistä kuin lapset — hyvät lapset — rehellistä äärimmäisyyteen asti, maailman rantoja kokematonta, kuuliaista vanhoille perintötavoille ja vanhoille jumalille.
II.
Onnellinen sattuma saattoi minut Yaidzuun kolmipäiväisen Bon-juhlan, vainajain juhlan ajaksi; toivoin pääseväni näkemään kolmannen, viimeisen päivän kauniit jäähyväisjuhlallisuudet. Useahtaalla Japanissa varustetaan hengille matkaneuvoiksi pienoislaivat — vähäiset dsjonkien tai kalavenheiden malliset leikkilaivat joissa kussakin on uhriruokaa, vettä ja palamaan sytytettyä suitsutusta; vieläpä pienoinen lyhty tai lamppu sen varalta että henkilaivan matkalle lähtö tapahtuisi yöllä. Mutta Yaidzussa asetetaan ainoastaan lyhtyjä aalloille. Minulle ilmotettiin että ne laskettaisiin vesille yön tullessa. Koskapa keskiyö oli tavanmukainen jäähyvästin hetki muualla, otaksuin sen niin olevan Yaidzussakin. Illallisen jälkeen nukahdin hetkeksi aikeessa herätä ennen juhlamenon alkua. Mutta kun kello kymmenen seuduissa ennätin rannikolle, oli kaikki lopussa ja juhlayleisö oli mennyt kotia joka kynsi. Vesillä havaitsin ikäänkuin pitkän parven pakenevia tulikärpäsiä — se oli lyhtyjen jono ajautumassa meren aavalle; mutta ne olivat jo liian etäällä että niitä olisi voinut erottaa muuten kuin kirjavina valopilkkuina. Olin pahasti pettynyt; tunsin että olin myöhästymällä hukannut tilaisuuden, jonkakaltaista toiste en enää saisi. Nuo vanhat Bon-menot ovat näet nopeasti häviämässä. Mutta äkkiä juolahti mieleeni että voisinkin vallan hyvin lähteä uimaan ulos valoille asti. Ne liikkuivat hitaasti. Riisuin rivakasti vaatteeni rannalle ja heittäydyin uimaan. Meri oli tyyni ja kauniissa fosforisäihkyssä. Joka uinninveto ikäänkuin kuohahti kellervää tulta. Uin tiukkaan, ja saavutin perimmäisen lyhdyn jonossa paljon välemmin kuin ensin olin otaksunut. Käsitin että olisi ollut sopimatonta uida pienen laivaston keskelle tai muutoin häiritä lyhtyjen hiljaista kulkua. Tyydyin sentähden pysytteleimään hetkisen aivan lähellä yhtä niistä tutkiakseni sitä tarkemmin.
Se oli yksinkertaista rakennetta. Pohja tehty paksusta laudasta ja tarkalleen neliön muotoinen, kymmenen tuumaa joka sivulta. Sen kussakin kulmassa on pystyssä, noin kuudentoista tuuman mittainen hoikka puikko; neljän pystypuikon varaan, jotka yläpäistään toisiinsa yhdistää poikkipuikot, on pingotettu paperiset lyhdyn laidat. Pohjan keskestä ylös pistävän naulan kärjessä on palava kynttilä. Yläpäästään lyhty on avonainen. Seinämässä on viittä eri väriä — sinistä, keltaista, punaista, valkoista ja mustaa; nämä viisi väriä esittävät eetteriä, ilmaa, tulta, vettä ja maata, viittä buddhalaista alkuainetta, joita käytetään metafyysillisesti kuvaamaan viittä Buddha-olemusta. Yksi paperiseinämistä oli punainen, toinen sininen, kolmas keltainen, ja neljännen seinämän oikea puolisivu oli musta, vasen väritön, merkiten valkoista. Ei mitään Kaimyon kuvaa ollut millään noista kuultavista lyhdynseinämistä. Sisässä oli ainoastaan liekkuva kynttilä.
Seurasin katseellani noita turvattomia hehkusydämisiä kulkijoita kun ne ajautuivat aavalle yön selkään; liekkuen ne kelluivat tuulen ja aaltojen vientinä yhä ja yhä etäämmälle ulapalle. Kukin niistä tuntui siinä värivalona vilkkuessaan ikäänkuin pelokkaalta elämältä, joka väristen kulki sokean virran mukana ulos tyhjään pimeyteen… Emmekö itsekin ole kuin nuo lyhdyt, lähdössä merelle, mutta syvemmälle ja tummemmalle, yhä enemmän hajaantuen toinen toisestaan, mikäli lähestymme välttämätöntä häviötä? Jo palaa aatteen valo sammuksiin toisessa toisensa jälkeen; sitten meidän poloisten olentojen kaikkineen mitä kerta oli meissä kirkasväristä, täytyy ainiaaksi huveta tyhjyyteen missä ei ole värejä…
Tällä mietelmieni asteella nousi mieleeni epäilys olinko todellakin siinä yksin, kysymys omalle itselleni, eikö mahtanut olla jotain enempää kuin liekkuvat valot vain niissä esineissä jotka kelluivat vierelläni: jokin olento joka ajoi edessään kuolon kanssa kamppailevia valoja ja piti silmällä silmälläpitäjääkin. Heikko, kylmä puistatus vavahdutti minua — ehkäpä viileä viimahdus syvyyksistä, tai kenties vain hiipivä aavekuvitelma. Ikivanhoja rannikkoseudun taikauskoja nousi mieleeni — muinaisia hämäriä onnettomuuden ennetunteita jotka tulevat vainajain hetkellä. Ajatteles jos ehkä olikin joku paha valta houkutellut minut ulos yöhön — piiloutuen vainajain valojen peittoon — jos olinkin joutunut meren lumoon ja häviäisin, jättäen aihetta vain johonkin tulevaisuuden lumotarinaan… Sopertelin buddhalaisen jäähyvästi-luvun valoille — ja käännyin päättävästi rantaa kohti.
Kun taas tunsin rantakivet jalkaini alla, säpsähdin kahta valkeaa haamua edessäni; mutta ystävällinen ääni joka kyseli oliko vesi kylmää, rauhotti minut. Se oli ijäkäs isäntäni Otokichi, kalakauppias, joka oli tullut minua hakemaan, sekä hänen vaimonsa.
»Eipä enemmän kuin miellyttävän viileää» vastasin pukeutuessani tehdäkseni heille seuraa matkalla kotiin päin.
»Oi» sanoi vaimo »ei ole hyvä lähteä noin liikkumaan Bonin yönä!»
»En aikonutkaan mennä loitolle» vastasin — »tahdoin ainoastaan katsella lyhtyjä».
»Kappakin voi joskus hukkua» väitti Otokichi. »Olipa kerran mies tästä kylästä, joka ui kotiinsa seitsemän rin matkan pahalla säällä, sittenkuin tyrskyt olivat lyöneet pirstaksi hänen veneensä. Mutta hän hukkui jälestäpäin.»
Seitsemän ri'ta on suunnilleen lähes kahdeksantoista englannin penikulmaa. Kysyin jaksaisiko kenkään nykyajan nuorista kyläläisistä uida sellaista matkaa.
»Kyllä kai jotkut jaksaisivat» vastasi vanhus. Niissä on monta hyvää uijaa. Kaikki täällä uivat, lapsipahasista alkaen. Mutta tuolla tavalla ei kalastajakansa ui muuta kuin henkensä edestä».
»Tai rakkautensa edestä» lisäsi vaimo — »niinkuin Hashima neitonen».
»Kuka?» utelin.
»Muuan kalastajatyttö» vastasi Otokichi. »Sillä oli rakastaja Ajirossa, useamman ri'n matkan päässä; ja sillä oli tapana uimalla tulla tämän luo öisin ja palata aamun sarastaessa. Rakastajalla oli aina tuli viritetty neitoa ohjaamaan. Mutta muuanna pimeänä yönä tuli oli jäänyt sytyttämättä — tai puhaltanut sammuksiin; ja tyttö eksyi väylältä ja hukkui… Se tarina on kuuluisa Idzussa».
— »Niinpä niin» ajattelin itsekseni, »Kaukaisessa Idässä siis Hero parka oli se joka sai uida. Ja mikä- hän niissä oloissa olisi ollut Lännen tuomio Leanderista?»
III.
Tavallisesti on Bon-juhlan aikana meri hyvin myrskyinen; ei ihmettä siis että seuraavana aamuna tyrskyt hyökyivät korkeina. Pitkin päivää ne kasvoivat. Ikäpuoleen aallot olivat kohonneet tavattoman korkeiksi; ja minä viivyskelin rantatörmällä katsellen aaltoja auringonlaskuun asti.
Ne kulkivat loppumatonta, raskasta hyökyään — siinä oli pelottavaa voimaa. Aika ajoin, juuri ennen tyrskyn taittoa, soinnahti vuorenkorkuinen hyöky pitkin vihreänkuultavaa pituuttaan helisten kuin äärettömät määrät väräjävää lasia, sitten sortui ja hajautui se pauhinalla joka pani rantatörmän allani tärisemään… Ajattelin kuuluisaa venäläistä kenraali vainajaa, joka johti rynnäkköön armeijansa kuin merenulapan — aallon aaltoa seuraamaan — mutta teräsaaltoja — jyrinän toisensa jälkeen… Tuulta ei enään ollut melkein ensinkään, mutta jossain kauempana täytyi myrskyn raivota rajusti — tyrskyt vain kasvamistaan kasvoivat. Niiden hurja syöksy oli lumoavaa. Kuinka selittämättömän monimutkainen olikaan niiden liike — ja kuinka iäti uusi! Kuka voi täydelleen kuvata sitä edes viiden minuutin ajan? Ei kukaan kuolevainen ole koskaan nähnyt edes kahta aaltoa hyrskyvän täydelleen samallaisesti.
Ja varmaankaan ei yksikään kuolevainen koskaan ole katsellut valtameren hyökyä tai kuunnellut sen pauhua ilman vakavuuden tunnetta. Olen havainnut että eläimetkin — hevoset, lehmät käyvät totisiksi meren vaikutuksesta: seisovat liikkumattomina, tuijottavat ja kuuntelevat niinkuin tuon äärettömän näkö ja pauhina saattaisi niiltä unhottumaan kaiken muun maailmassa.
Rannikon kansalla on puheenpartena: — »Meren sielu on herkkäkuuloinen». Tässä luulossa he eivät koskaan hiisku vaarasta sanaakaan, kun ovat merellä pelon vallassa; jos lausuisivat pelkonsa ilmi, niin aallot muka heti kohoisivat korkeammiksi. Tämä mielikuva tuntuu minusta vallan luonnolliselta. Minun täytyy tunnustaa että milloin olen joko merellä tai sen ääressä, en saata täydelleen vapautua kuvittelusta että se on elollinen olento — tietoinen ja vihamielinen voima. Järkeileminen ei niinä hetkinä mitään auta tuota kuvittelua vastaan. Voidakseni ajatella merta pelkkänä veden ainejoukkona, täytyy minun katsella sitä joltakin korkeudelta, mistä käsin sen isoimmatkin aallot näyttävät vain hitaasti valuvilta pikkuväreilyiltä.
Tuo luonnonomainen kuvitelma valtaa vieläkin voimakkaammin pimeässä kuin päivänvalossa. Kuinka ihka elävältä tuntuu vuoksi veden väike ja säkenöiminen merenloiston öinä! Kuinka matelijoita muistuttavalta tuo hieno värien vivahteleminen sen kylmässä säihkyssä! Ihmeelliseltä tuntuu sukeltaa vedessä tuollaisena merenloiston yönä. Kun avaat silmäsi mustansinisiä syvyyksiä kohti ja katselet aavemaista valovirtaa, minkä jokainen liikkeesi nostattaa, niin joka valopiste veden kautta katseltuna on kuin silmä joka avautuu ja painuu umpeen. Sellaisena hetkenä tunnet ikään kuin vaipuneesi jonkin suunnattoman aistelevan olennon sisään, kuin kehuvasi keskellä jotain elävää ainesta, joka tuntee ja näkee ja tahtoo yhtäläisesti joka osassaan — jotain rajatonta, pehmyttä, viileää aaveolentoa.
IV.
Kauan viruin valveillani sinä yönä kuunnellen mahtavan nousumeren hyökyä ja karekkeita. Syvemmälti kuin nuo erikoiset hyökylaineiden jyräykset, kuin kaikki läheisten aaltojen pauhina, kuului kaukaisen mainingin kohina — taukoomaton jylinä kuin syvyyksistä joka pani rakennuksen tärisemään — ääni joka oli kuin loppumattoman ratsuväenpaljouden kohinaa, lukemattoman tykkiväestön kulun ääntä, koko maapallon avaralti hyökkäävän armeijan pauhinaa.
Sitten juolahti mieleeni kuinka olin lapsena tuntenut epämääräistä pelkoa kuunnellessani meren ääntä — ja muistelinpa että jälkivuosina eri rannikoilla kaikilla maailman äärillä mainingin pauhu oli uudelleen herättänyt lapsuuteni tunteet vireille. Varmaankin tämä tunne oli vanhempi kuin minä, tuhannen tuhannet vuosisadat vanhempi — lukemattomien esivanhempipolvien pelon perintösumma. Mutta samalla varmeni minussa että pelkkä meren pelko sinänsä ei saattanut olla muuta kuin osa niistä monista aavetunteista, mitkä sen ääni herätti. Sillä kuunnellessani hurjaa meren pauhinaa Suruga rannikolla, saatoin erottaa melkein jokikisen vaaran äänet, jonka ihminen tuntee: paitse hirvittävien taistelujen tuoksinaa, loppumatonta laukausten rätinää, suunnatonta ratsuväen hyökkäystä, myöskin petojen ärjyn tää, tulen ritinää ja sähinää, maanjäristyksen jylinää, syöksyvien muurien pauhua, ja yli kaiken tämän, loppumatonta kirkunaa kuin hätähuudoista ja tukehtuvista parahduksista — nuo äänet jotka kajastavat hukkuvien ääniltä. Aavemainen pauhinan pyörre johon yhtyy kaikki mahdolliset raivon, perikadon ja epätoivon äänet.
Sanoin kuin sanoinkin itselleni: — onko ihmeellistä että meren ääni voi tehdä meidät vakaviksi? Yhtymällä meren moniääniseen huutoon täytyy kaikkien niiden muistumattomienkin vaarojen hyökylaineitten vastata, joita vielä aavempi sielunkokemuksen meri myrskyää. Syvyys huutaa syvyyttä. Näkyväinen kuilu huutaa sitä näkymätöntä pohjattomuutta joka on olemiseltaan vanhempi ja jonka virranpyörteet loivat meidän henkemme.
Ja siksipä on kuin onkin enemmän kuin toinen puoli totuutta siinä vanhassa uskossa että vainajien ääni on meren pauhinaa. Totisesti puhuu vainajain pelko ja tuska siitä hämärästä aavesyvyydestä, minkä meren pauhina nostattaa.
Mutta on ääniä jotka liikuttavat mieltä vielä paljoa syvemmälti kuin mitä meren pauhina ikinä voi, ja vielä kummallisemmin — ääniä jotka nekin saavat meidät vakaviksi, hyvinkin vakaviksi — sävelten äänet.
Suuri musiikki on sielun myrskyä, joka mylleröi kuvaamattoman syvältä menneisyyden arvotusmerta sielussamme. Tahi sanokaamme, se on ihmeellinen loitsulaulu — joka eri soittokone ja ääni osaltaan vetoaa eri biljooniin syntymäntakaisia muistoja. On säveleitä jotka loitsivat esille kaikki nuoruuden, ilon ja tunteiden kevään hengettäret — toisia on jotka manaavat ilmi kaikki häviöön suistuneen intohimon tuskaiset aaveet — vielä toiset säveleet nostattavat eloon kaikki vallan, kunnian ja maineen menneet tunteet, — kaikki sammuneen riemun — kaikki unhoon uupuneen jalomielisyyden tunteet. Totisesti täytyy säveltaiteen vaikutuksen tuntua selittämättömältä siitä, joka velttona yhä kuvittelee että hänen elämänsä alkoi vasta vaille sata vuota takaperin! Mutta arvotus selviää jokaiselle joka oppii käsittämään että oman itsensä olemus on vanhempi kuin aurinko. Hän käsittää että säveltaide on henkien manaamista — hän tuntee että säveljuoksun joka soinnahduksessa, soinnun joka aallossa, vastaa hänen sisässään, kuoleman ja syntymän mereltä joku muinaisen riemun tai tuskan ääretön värähdys.
Riemu ja tuska: ne ne kiehtoutuvat toisiinsa kaikkialla suuressa säveltaiteessa. Ja siitäpä syystä musiikki voikin liikuttaa meidät syvemmälti kuin valtameren pauhu tai kuin mikään muu ääni. Mutta musiikin kaunokielessä suru ikään on pohjasäveleenä — emämaininkina sielun merellä… Outoa on ajatella kuinka suunnattomat ilon ja tuskan määrät on ollut tarpeen kokea, ennenkuin musiikin taju on noussut ihmisen aivoissa!
Jossakin on väitetty että ihmiselämä on jumalain soittotaidetta — että sen itkut ja hymyt, sen laulut, huudot ja rukoukset, sen riemun ja epätoivon huudahdukset, noustessaan kuolemattomien kuuluville, aina soivat täydellisinä sointuina… Miksikä jumalat eivät tahdo saattaa tuskan äänet vaikenemaan? Siitä menisi koko soitto pilalle! Sävelten sopu ilman tuskan ääniä olisi sietämätöntä epäsointua jumalallisille korville.
Ja yhteen nähden me itsekin olemme kuin jumalat — mikäli näet menneiden lukemattomien elämäin tuskien ja riemujen summa perintömuiston kautta yksin meissä synnyttää soittotaiteen haltiotilan. Kaikki vainaja-sukupolvien ilot ja surut palajavat ahdistamaan meitä lukemattomissa sointujen ja säveljuoksujen muodoissa. Niinpä myös — vielä vuosimiljoonan kuluttua siitä kuin me olemme lakanneet auringon alla nauttimasta — tulee meidänkin elämäimme ilot ja surut heräämään eloon yhä rikkaamman musiikin asussa uusissa sydämissä, nostamaan niissä jonakin salatenhon hetkenä syvällisen ja sorjan soinnahduksen hekumallista tuskaa.