Idän ääreltä

IDÄN ÄÄRELTÄ

Kuvia ja Luonnoksia Japanista.

Kirj.

LAFCADIO HEARN

Englanninkielestä suomentanut

Herman Stenberg

Tekijän elämäkerran esittänyt Yrjö Hirn

Helsingissä, Yrjö Weilin, 1906.

SISÄLLYS.

 Lafcadio Hearn. Kirj. Yrjö Hirn.
 Vanhoillinen (A Conservative) Kokoelmasta »Kokoro». Hints and Echoes
    of Japanese Inner Life. 1896.
 Karman voimasta (By force of Karma.) »Kokoro»
 Amidan temppelin nunna (The nun of the temple of Amida). »Kokoro»
 Kimiko. »Kokoro»
 Haru. »Kokoro»
 Parfum de jeunesse. Kokoelmasta »Exotics and Retrospectives». 1898
 Katkelma (A fragment). Kokoelmasta »In ghostly Japan». 1899
 Yöulvoja koira (Ululation.) »In ghostly Japan»
 Kusa-Hibari. Kokoelmasta »Kotto. Being Japanese Curios with
    Sundry Cobwebs.» 1902
 Yaidzussa (At Yaidzu) »In ghostly Japan.»
 Sana- ja asiaselityksiä.
 Viitteet.

LAFCADIO HEARN

Viisi vuotta sitten ilmestyi ruotsinkielinen käännösvalikoima Lafcadio Hearnin Japania koskevaa kirjallisuutta, jonka johdatukseksi allekirjottanut oli sepittänyt lyhytpiirteisen esityksen tekijästä.[1] Silloin ei kuitenkaan ollut mahdollista julaista seikkaperäisempiä tietoja tästä kirjailijahenkilöstä ja hänen elämästään. Hearn itse oli näet vastannut pyyntöön saada varustaa kirja hänen kuvallaan, »ettei hän katso olevan syytä tavalla tai toisella esittää tekijää vieraalle yleisölle». Vastauksesta kävi selvästi ilmi ettei hän mielellään nähnyt lukijan huomion kääntyvän teoksista tekijään. Se julkisuuden kaihtamisen taipumus, joka läpi elämän oli hänen olennolleen niin ominainen, piti hänessä vireellä pelkoa että mahdollisesti julaistaisi hänen yksityisiä olosuhteitaan liiaksi lähenteleviä tiedonantoja.

Hänen toivomustaan tietysti noudatettiin — semminkin kuin silloin tarjona olevat elämäkerralliset tiedot olivat sekä niukat että epävarmat. Ulkomaisessa lehdistössä oli kyllä näkynyt monta hyvinkin seikkaperäistä kertomusta Hearnin elämänvaiheista. Mutta nämä kertomukset perustuivat ilmeisesti vain kuulojuttuihin ja vilisivät seikkailupiirteitä, jotka olivat kotoisin sanomalehtimiesten rehevästä mielikuvituksesta.[2] Koska Hearn itse yksityisessä kirjeessä nimenomaan väitti tuulesta temmatuiksi muutamia niistä kirjotuksista joita hänestä oli julaistu, ei tietysti saattanut edes ottaa harkittavaksikaan moisien epävarmojen aineksien käyttökelpoisuutta.

Nyt kun Lafcadio Hearn ei enään kuulu elossa oleviin, ovat ne syyt poissa, joihin hienotunteisuus aikalaistansa kirjailijaa kohtaan velvottaa. Ja sillä yleisöllä, joka on oppinut ihailemaan hänen teoksiaan, saattaa olla oikeus pyytää osakseen joitakin tietoja myöskin kirjailijasta itsestään. Hänestä tiedetäänkin nyt enemmän kuin hänen elossa ollessaan. Täydellistä kuvausta hänen nuoruutensa väikkyvistä vaiheista ei tosin voida esittää, ennenkuin Hearnin amerikkalaisten ystävien toimesta paraikaa tekeillä oleva suuri elämäkerta on valmistunut. Mutta kaksi vuotta sitten Amerikan ja Englannin lehdistöissä julaistut kuolinmuistelot saattoivat joka tapauksessa monta hänen elämänsä piirrettä julkisuuteen. Ja tämän kirjottajalla on ollut onni saada Hearnilta useita kirjeitä, joissa hän avomielisesti esittää sekä seikkoja omasta elämästään että mielipiteitään kirjallisissa ja valtiollisissa kysymyksissä.

Lafcadio Hearn oli isän puolelta irlantilaista sukua. Hänelle oli siis perinnöllistä kelttiläisen rodun romanttinen luonne. Hän ei ollutkaan ensimäinen suvustaan, jossa ilmeni taiteellista lahjakkuutta. Eräs hänen setänsä, Richard Hearn oli näet Barbizon-ryhmän jäsen, tuon kuuluisan taidemaalaussuunnan, jolla on niin huomattavat ansiot uudenaikaisen maisemamaalauksen kehitykseen. Josko hänen isässään oli taiteellisia avuja, on toistaiseksi tuntematonta. Tästä tiedetään ainoastaan että hän ammatiltaan oli sotilaslääkäri Englannin armeijassa. Rykmenttinsä oleskeluaikana Joonian saaristossa, hän oli solminut liiton nuoren kreikattaren kanssa. Ja tarina kertoo että tytön veljet, saatuaan tiedon siskonsa salaisista yhtymyksistä, olivat hiipineet väijyksiin tappaakseen tuon muukalaisen upseerin. Tämä pelastui viime hetkessä senkautta, niin jatkaa tarina, että tuo nuori tyttö itse heittäytyi rakastajansa ja veljiensä väliin. Mutta hän oli jo saanut ankaran haavan eikä mahdollisesti olisikaan enään toipunut ilman sitä hellää hoitoa, jonka hän sai osakseen ystävättäreltään. He menivät naimisiin ja kesäkuun 27 p:nä 1850 heille syntyi poika, joka syntymäseutunsa Leucadian l. Lefcadian saaren mukaan sai nimekseen Lafcadio.

Kelttiläistä ja kreikkalaista verta kuohuttaen suonissaan, Pohjan ja Etelän luonteen ominaisuudet yhdyttäen olennossaan, Lafcadio Hearn ei voinut kutistua lahjoiltaan ahtaaksi tai yksipuoliseksi. Ja vieläkin suuremmassa määrässä kuin hänen syntyperänsä, oli hänen saamansa kasvatus omiaan kehittämään erilaisten kansanluonteiden arvonannon kykyä, ja myötätuntoa vierasten kansain sielunelämän ilmiöille. Nuoruutensa hän vietti Pohjolassa, Irlannissa ja Englannissa. Mutta lapsuuden ensi vuodet häneltä kuluivat Etelässä. Ja joskaan sen ajan vaikutelmat eivät täydelleen säilyneet hänen tietoisessa muistissaan, niin olivat ne kuitenkin varmasti jättäneet jälkiä hänen mieleensä. Hän ihaili muinaiskreikkalaisten runoilijain idyllejä; ja hän oli onnellinen luullessaan tavanneensa vanhoissa japanilaisissa tansseissa ja lauluissa osaksi samaa yksinkertaista ja naivia kauneutta, joka hänestä oli kreikkalaisenkin kansanrunouden ylimpänä viehätyksenä. Vähinpä kaihomielin, ja omien sanojensa mukaisesti »veljellisellä kateudella», hän paljasti tunteensa Italiaa kohtaan muutamissa kirjeissä, jotka me saimme häneltä matkustaessamme Etelässä. Niinpä hän kirjottaa ruotsintajattarelleen: »Tähän mennessä olette varmaan jo nähneet paljon Europan kauneimmasta maasta. — — Ehkäpä Italia on saava Teidät houkutelluksi enempäänkin kuin suomentamiseen; kenen sielu on saanut uida Italian kultaisissa autereissa, sen ennemmin tai myöhemmin vallannee luomishalu. Toivoisinpa että pääsisin Italiaan: lapsena puhuin ainoastaan italiaa ja uuskreikkaa. Kummankin näistä kielistä olen sittemmin unhottanut.»

Hearnin perheen oloaikaa Välimerenmaissa ei kuitenkaan kestänyt kauan. Rykmentti komennettiin Länsi-indiaan, ja Lafcadio sai niin ollen jo nuorella iällä ensi pikaa tutustua siihen luontoon ja kansanelämään, josta hän myöhemmin oli löytävä niin monta ainesta kuvailtavakseen. Länsi-indiassa häneltä kuoli äiti, ja kohta perästä isäkin. Lafcadio lähetettiin silloin Irlantiin kasvatettavaksi erään isänsä tädin hoidossa. Hänet päätettiin kasvattaa katoolisen kirkon papiksi, ja niissä aikeissa hänet pantiin Durhamin seminaariin. Opetusmetoodit eivät enemmän kuin opintojen päämääräkään olleet sopusoinnussa Hearnin luonteen kanssa. Mutta joka tapauksessa hän saavutti klassillisen sivistyksen, josta hänellä tulevaisuudessa tuli olemaan etua toiminnassaan. Luultavaa on myöskin, kuten eräässä kuolinmuistelossakin väitetään, että puhtaasti teoloogiset opinnot vaikuttivat hänessä älyä harjottavasti sekä edistivät sitä mietiskelyn halua, joka ilmenee hänen filosoofisissa esseissään. Jo tällä nuorella iällä hän lienee saavuttanut tuon englantilaisissa oloissa tavattoman perinpohjaisen ranskan kielen ja kirjallisuuden tuntemuksensa, joka melkoisesti on vaikuttanut sekä hänen käsitykseensä taiteesta että hänen oman kirjailijatyylinsä kehitykseen.

Lafcadio Hearn ei kuitenkaan vielä ollut ehtinyt täyttää kaksikymmentä vuotta, kun hän jo päätti jättää hyvästit vanhalle mantereelle. Hän läksi ilman mitään pääomaa turvanaan Amerikkaan onneaan tavottelemaan. Siellä hän sai kokea käytännön koulua, joka tosin oli tuimempi, mutta vähintäin yhtä opettavainen kuin hänen osakseen Englannissa ja Ranskassa tullut. Hän yritteli monella alalla, sanotaan, onnistumatta saavuttaa turvattua asemaa. Tältäpä hänen elämänsä jaksolta ovatkin pääasiallisesti nuo monet seikkailurikkaat ja romanttiset tarinat, joita Hearnista kerrotaan. Ja ainakin on varmaa että hän on Amerikassa kokenut paljon kovaa, siihen hän näet itsekin viittaa eräässä kirjeessään meille, missä kertoo kokemuksistaan Yhdysvalloissa. »Suurin mahdollinen onnettomuus sivistyneen ihmisen elämässä lienee pakosta joutua älyperäisestä ympäristöstä uuteen ja sivistymättömään maahan, missä jokaisen korkeamman riennon ano vielä tuskin hämärtää käsityksissä. Onhan paljon, mikä osaksi palkitsee tämän puutteen, niinkuin suurempi vapaus ja riippumattomuus tarpeettomista muototavoista, mutta kaikki tuo ei voi täydelleen korvata amerikkalaisen ilmapiirin henkistä mahoutta, missä kaikki hienostuneen älylliset elämänilmiöt vain kituen tulevat toimeen.» Toisen kerran hän kirjottaa, tarkottaen erästä tutkimusta hänen elämästään ja teoksistaan, jonka Ch. de Varigny oli julaissut Rèvue des deux mondes'issa. — »Ainoa tosi koko jutussa on että minun kokemukseni elämästä ovat olleet sangen tuskalliset, ikään siitä syystä että olen ollut juuri niitä ominaisuuksia vailla, jotka on väitetty minulla olevan. Amerikassa täytyy joko pyörittää myllyä tai itse pyöriä kivien välissä — minun osani on ollut enimmät päiväni viettää pyörien myllynkivien välissä.»

Vaikka Hearnin elämä Amerikassa olikin kovaa, jäi hänelle kuitenkin aikaa päivätyön päätyttyä opintojen harjottamiseen ja kirjallisiin yrittelyihin. Saavutettuaan osakseen muutaman sanomalehdentoimittajan huomion, pääsi hän vakinaisesti sanomalehtimiesalalle. Hänen menestyksensä kirjailijana oli taattu kun The New Orleans Times Democrat hänet lähetti kirjeenvaihtajanaan Länsi-indian saaristoon. Siellä hän oleskeli kaksi vuotta. Ja hänen sieltä lehdelleen lähettämät kirjeet saavuttivat niin suurta menestystä, että tunnettu kustannusyhtiö »Harper Brothers» tilasi häneltä samansuuntaisia luonnoksia Japanista, jotka piti julaistaman aikakauskirjassa »Harpers Magazine.» Saatuaan Harper'ilta pienen matkarahan hän syksyllä 1890 läksi matkalle maahan, josta piti tulla hänelle toinen koti, tahi ehkä oikeammin sanoen hänen ensimäinen varsinainen isänmaansa.

Omituista todellakin, näyttää onneton sattuma ynnä Hearnin kustantajan rehellisyyden vajavaisuus lähinnä olleen syynä siihen että hän jäi Japaniin. Hän kirjottaa itse kirjeessä meille asiatoimistaan amerikkalaisten kustantajain kanssa. »Tämä toiminimi (Harper brothers) saattoi minut suullisen lupauksen nojalla lähtemään matkalle Japaniin omissa asioissaan, ilman mitään kirjotettua kontrahtia ja ainoastaan parin sadan dollarin käsirahalla. Ja kun he sitten oivalsivat että toinen toiminimi Scribner & C:o oli ennättänyt oikoa heistä edelle palkkaamalla Sir Edvin Arnoldin muutamia japanilaisia sanomalehtikirjeitä kirjottamaan, niin he kieltäytyivät kaikesta osallisuudesta matkani kustannuksiin. Minä päätin niin ollen työskennellä omin päini, ryhdyin opetusta antamaan pienessä maaseutukoulussa, ja ponnistelin vähitellen yliopistoon, missä minulla nyt kuusi vuotta (kirje on vuodelta 1902) on ollut englannin kirjallisuuden opettajan paikka, vihamiesteni juonittelujenkin uhalla.»

Vaikkakin Hearn tunsi suurta katkeruutta kustantajaansa kohtaan, oli tämä syömällä sanansa kuitenkin kaikitenkin avannut hänen elämälleen onnellisen uran. Japanissa Hearn saavutti vakinaisen ja turvatun aseman, jommoista hän turhaan oli Amerikassa tavotellut. Hän solmi suhteita maan asujamistoon, ja vähitellen hän kiintyi maahan yhä lujemmilla yhdyssiteillä. Hän nai japanittaren hyvästä perheestä — lääkärin tyttären — ja hänet otettiin maan tavan mukaan vaimonsa suvun jäseneksi. Hänelle syntyi neljä lasta ja siten hänen elämänsä juurtui Japanin valtion elämään. Itse hän omisti buddhan uskonnon — todellisesta mieltymyksestä sen oppeihin eikä mistään valtioviisaista sivusyistä. Hän otti itselleen japanilaisen nimen, Koizumi Yakumo, ja hänestä tuli harras ja isänmaallinen Mikadon valtakunnan kansalainen. Hän asettui lepoa nauttimaan pitkien harhailujensa päätökseksi, ja tuntuupa siltä kuin hän vihdoinkin olisi löytänyt sen maan, missä hän saattoi täydelleen kotiutua. Valitettavasti saatiin kuitenkin nähdä ettei edes Japanikaan voinut hänelle suoda pysyväistä tyyssijaa. Viimeinen häneltä saamamme kirje, joka on päivätty Tokiossa heinäkuun 7 p:nä 1903, loppuu näihin suruvoittoisiin mietelmiin:

»J.K. Erikoiset olosuhteet ovat saattaneet edellisten sivujen lähettämisen lykkäytymään — etupäässä tulevaisuuteni epävakaisuus.:,

»Jesuiitat ja muut uskonnolliset lahkokunnat ovat lopulta käyneet minulle liian sietämättömiksi (minuun koskee kovasti että prof. Chamberlain on yhtynyt niihin), ja minut on pakotettu luopumaan englannin kirjallisuuden opettajatoimestani. Tätä nykyä täällä on virinnyt hyvin hyökkääväisenluontoinen uskonnollinen liike, ja ero on annettu myöskin kaikille saksalaisille professoreille. Niinpä siis minun arvatenkin täytyy varustautua palaamaan Amerikkaan. Sieltäkäsin on minun oleva mahdollista usein kirjottaa Teille, jos saan tervennä pysyä.»

Mutta Lafcadio Hearnin ei tarvinnutkaan lähteä enään maailmaa kiertelemään. Hän oli tehnyt sopimuksen luennoiden pitämisestä kesällä 1905 Lontoon yliopistossa Japanin kultuurista. Vaan jo ennenkuin hän kerkesi ryhtyä europanmatkansa valmistuspuuhiin, hänet odottamatta kohtasi kuolema sydämenhalvauksen kautta syyskuun 26 p:nä 1904. Hän oli päivinä sitä ennen suorittanut luentonsa ja tehnyt työtä kuin ainakin tavallisesti. Mutta ehtoolla kun hän illalliselta noustuaan oli jaloitellut työhuoneensa edustalla, hän tunsi pahoinvointia ja paneutui levolle. Joku minuutti myöhemmin hän oli kuollut. Hänen vaimonsa haudatutti hänet buddhalaisten uskonnonmenojen mukaisesti eräälle hautausmaalle, joka oli ollut hänen kävelyretkiensä mielipaikka ja jonka hän juurtajaksain on kuvannut muuassa kauneimpia lukuja kirjassaan »Exotics and Retrospectives».

* * * * *

Siinä Lafcadio Hearnin elämän ulkopiirteet. Oikein ymmärtääksemme hänen teoksensa ei kuitenkaan ole kylliksi tuntea hänen elämänvaiheensa. Täytyy myös tietää jotain niistä vaikutuksista, jotka häntä muualta käsin ovat kohdanneet ja jotka ovat muovaelleet hänen katsomustaan ja esitystapaansa.

On jo mainittu että Hearn aina nuoruuden päivistä alkaen oli saanut huomattavaa vaikutusta ranskalaisesta kirjallisuudesta. Kuvaavaa onkin että hänen ensiksi julkaisemansa kirja oli käännös ranskankielestä: »Valituita Theophile Gautier’n novelleja». Hän oli ottanut kunnia-asiakseen sellaisen tyylin kehittämisen, jossa yhdistyisi latinalaisten kielien kirkkaus ja siro jalous siihen voimaan, mikä on ominainen pohjoismaisille kielille.[3] Tämän tarkotusperän saavuttaakseen hän tutki ja jäsenteli kirjailijoita sellaisia kuin Gautier ja Flaubert. Ja alati hän valikoi luettavansa silmämääränään antautua ainoastansa paraitten esikuvain vaikutuksen alaiseksi. Ne otteet ja otsikkolauseet, joilla hän kirjotuksensa varusti, todistaisivat, siinäkin tapauksessa ettei jo tyyli sitä osottaisi, hänen elämänsä läpeensä tutkiskelleen uudenaikaista ranskalaista kirjallisuutta.

Mutta kaikkea muuta kuvaavampaa on Hearnille kuitenkin hänen kansanrunoudesta saamansa vaikutus. Jo ennen kuin hän itse olikaan joutunut sivistymättömien kansojen yhteyteen oli hän innostunut barbaaristen ja villien heimojen elämän tutkimiseen. Niinpä hän v. 1884 julkaisi New Orleansissa kokoelman runollisia muovailuja »oudon kirjallisuuden» aiheista: »Stray Leaves from strange Literature» (Ruotsinnos, Karin Hirn’in toimittama, ilmestynyt otsakkeella »Natalika» v. 1905). Tähän pieneen sikermään hän on liittänyt näytteitä polynesialaisista sadustoista, sekä muinäisjuutalaisista, islamilaisista, persialaisista ja egyptiläisistä novelleista. Sen ohella hän on samaan kokoelmaan yhdistänyt kolme käännösnäytettä Kalevalasta.

Erikoisesti omiansa kimittämään meidän huomiotamme on että nämä valikkokatkelmat Kalevalasta eivät ole muovailuja niinkuin muut kirjan luvut. Hearn itse sanoo kirjansa alkulauseessa että Leouzon le Ducin ranskankielinen Kalevalan tulkinnos hänestä on näyttänyt mainioimmalta suorasanaiselta runouden malliesitykseltä mitä käännöskirjallisuudessa on ollut löydettävissä. »Olen valikoinut kolme episoodia», hän sanoo »ja kääntänyt ne melkein 'sanasta sanaan'.»[4]

Käännöksiinsä — jotka muutoin tyylin loistoon ja rytmiin nähden kohoovat korkealle yli Le Duc’in ranskankielisen tekstin — Hearn ei ole muuta lisännyt kuin muutamia lyhyitä selitteleviä johdatuksia valitsemiensa katkelmien valaistukseksi. Niinpä alkaa ensi luku, »Lumosanat» tällä pienellä esilauseella.

»Vanhalla suomenkielellä on ihmeellinen kirja, Kalevala nimeltään, sisältävä runoja, jotka kertoelevat maailman alusta, taivaanlaen takojista jumalsepistä sekä noidista ja tietäjistä Pohjan perillä. Noita-akoista Louhi oli mahtavimpia, ja hänen tytärkään kävi jumalat ja sankarit kosimassa — kävipä kosimassa itse Väinämöinen, tietäjä ijänikuinen. Niin sorja oli neitonen että hänen suloutensa loisti niinkuin kuu kumottaa; niin valkoiset hänen luunsa, että ne hohtivat kuultavan ruumiin sisältä, niin kirkas oli niiden maidonvalkeus, että ydin paistoi niistä läpi. Ja kertomus Väinämöisen veneen rakennannasta, kun hänen piti purjehtia neitoa kosimaan, esitetään seuraavasti Kalevalan runoissa».

Toinen Kalevala-aiheinen luku on sovitus niistä runoista jotka kertovat »Ensimäisestä sävelniekasta», s.o. kanteleen rakentamisesta ja Väinämöisen laulusta. Kolmas näyte taaskin käsittää Väinämöisen verenvuodon seisattamissanat ja raudan syntysanat.

Nuoruusajan mieltymys Kalevalaan säilyi Hearnissa hänen ikänsä loppuun saakka. Vuonna 1903 hän lähetti minulle Firenzessä oleskellessani tervehdyksen Comparettille. Samassa kirjeessä hän mainitsi vähää ennen pitäneensä esitelmän Tokiossa »On the poetical values of Kalevala» s.o. Kalevalan runollisista arvoista, ja tätä esitelmää laatiessaan suureksi hyödykseen käyttäneensä suomalaista kansalliseeposta käsittelevää Comparettin kirjaa. Kalevala-tutkimustensa kautta hän oli tullut kääntäneeksi huomionsa myöskin Suomen maahan ja sen kansaan. »Maatanne», niin hän kirjotti ensimäisessä kirjeessään minulle, »tunnen ainoastaan Leouzon le Ducin mainiosta Kalevalan suorasanaisesta käännöksestä. Kuvittelen sitä mielessäni maana, missä vallitsee koivumetsät ja lukemattomat järvet jotka leviävät toinen toisensa ääressä, ja joet jotka virtaavat saloisia seutuja, ja maksankarvainen maa. Näinköhän siellä maaperä todellakin on sen karvainen? — Rankkasateiden jälkeen on maa puutarhassani aivan 'maksankarvaista' uhkuvan punertavan ruskeaa». Saatuaan lahjaksi kuvateoksen 'Suomi kuvissa' hän kirjottaa: »Olen elänyt Suomessa! Omituista että toiset kuvista täydelleen vastaavat minun mielikuvitelmiani Kalevalan luettuani. Kirja todenteolla kukittaa minulle Kalevalan, niin että tuo haavemainen ilmekin kanteleensoittajan kasvoilla tuntuu minusta tutulta. — — Kaupunginkatujen ja loistorakennusten kuvat vaikuttivat tietysti täydellisenä yllätyksenä ja ilmestyksinä; mutta vaarat ja metsät ja järvet olivat unelmieni Suomea. Kaikista kuvista näytti minusta Imatran enin vastaavan runoissa kuvattua luontoa, siinä oli jotain hurjaa ja lumoavaa — jotakin déjà vu, salaperäisen tuttua, joka aivan erikoisesti minua liikutti».

* * * * *

1880-luvun alulla. Yhdysvaltojen eteläosissa oleskelunsa aikana, Hearn kuten yllä jo mainittiin, aherteli Kalevalan, Talmudin ja muiden kaukosyntyisten kirjallisten teosten kääntämistöissä. Asetuttuansa v. 1884 Länsi-indiaan, avautui hänelle tilaisuus kansanrunouden tutkimiseen läheltä käsin ja välittömästi. Niinpä hän julkaisikin sanastoteoksen kreolilaisia sananlaskuja, valikoimiansa kuudesta eri murteesta, käännettyinä ja selityksillä varustettuina.

Tämän puhtaasti tieteellisen kansanrunoustutkimuksen kokeen ohella hän käsitteli Länsi-indian neekerien taikauskoa ja muistoperintöjä kirjotuksissaan amerikkalaisiin lehtiin. Näissä sanomalehtikirjotuksissaan, jotka ovat kootut laajaksi nidokseksi otsakkeella »Two years in the French West-Indies» (Kaksi vuotta Ranskan Länsi-indiassa) hän kuvaa monipuolisesti ja viehättävästi sekä mustan että valkoisen väestön elämää. Vaikutelmat Länsi-indiasta innostivat hänet vielä kirjottamaan kaksi romaania, joista toinen, »Youma», käsittelee tapausta muuasta orjainkapinasta Martinique’ella ja toinen, »Chita», on laadittu kansanmuistoille erään tuollaisen Länsi-indialle omituisen, valtavan luonnonmullistuksen ajalta.

[Ss. 17—26 (seur. 5 tähteen asti) ovat suomennetut ruotsinkielisen Exotica-painoksen alkuluvun myöhemmästä muovailusta.]

Kaiken yllä luetellun työn ohella Hearn ei kuitenkaan ollut hyljännyt vanhoja harrastuksiaan. Hän syventyi yhä edelleen itämaisten kansojen muinaistaruihin ja muistoperintöihin. Ja samalla hän innolla antautui tutkimaan filosofiaa ja vertailevaa sielutiedettä. Kehitysopillinen katsantotapa, johon hän oli tutustunut Herbert Spencerin teoksista, loi uutta merkitystä hänen vierasrotuisen kirjallisuuden tutkimuksilleen. Taikauskoiset katsannot ja tavat, mitkä pintapuolisesta lukijasta tuntuvat vain eriskummallisilta harhoilta, vetivät puoleensa hänen mielenkiintoaan sielutieteellisinä ongelmina. Kaikki mikä oli outoa vieraitten rotujen uskonnollisissa ja siveellisissä katsannoissa, muuttui hänen silmissään joksikin jota hänen täytyi pyrkiä ymmärtämään ja selittämään. Ja se tutkimistapa, minkä avulla hänen tuli keksiä vastaukset näihin arvotuksiin, seurasi luonnollisena tuloksena hänen kehityksestään ja synnynnäisistä taipumuksistaan. Oli tarpeen, paitse tietoperäisesti perehtyä vieraan kansallisuuden katsantotapoihin, myöskin myötätunnolla ja elävästi omistaa koko sen aate- ja tunne-elämä.

* * * * *

Sellainen oli se ohjelma, jonka Hearn pyrki toteuttamaan oleskellessaan Japanissa, siinä maassa missä itämaalainen sivistys aina meidän päiviimme saakka on säilynyt mieltäkiinnittävissä ja elinvoipaisissa muodoissa. Hänen tehtävänsä oli, kuten näkyy, yhtä paljon taiteellista laatua kuin tieteellistäkin. Samaa notkean myötätunnon kykyä, mitä Hearn oli osottanut vierasten taruaiheiden muovailijana, oli hänen nyt käytettävä vieraan maailmankatsomuksen käsittämiseen ja tulkitsemiseen. Hän oli kirjallisilla tutkimuksillaan matkan päästä saavuttanut japanilaisten olojen — eritotenkin Japanissa vallitsevien uskontojen jommoisenkin tuntemuksen. Nyt hän tahtoi oppia ymmärtämään niitä itse antautumalla elämään japanilaista elämää, seurustelemalla sellaisten alkuasukkaitten kanssa, joissa japanilainen katsantokanta vielä oli virkeänä, sekä mikäli mahdollista, yhtymällä heidän tunteisiinsa ja omistamalla heidän mielipiteensä. Hän ei tahtonut sysätä maan omat asukkaat luotaan esiintymällä etevämmän sivistyksen edustajana, vaan hän halusi päinvastoin koko olennoltaan yhteytyä heihin. Mutta niitä piirejä hän tahtoi välttää, joissa jo oli omaksuttu länsimaisia tapoja ja katsantoja. Hänen tieteellinen niin hyvin kuin taiteellinenkin harrastuksensa veti häntä vanhan Japanin puoleen, vanhoillisten, pappien ja kansan vielä koskemattoman maan puoleen.

Jo ensi kertoja samoillessaan Yokohamassa Hearnin onnistui voittaa ystäväkseen mies, joka osasi ohjata hänet japanilaisen buddhalaisuuden salaisuuksien perille. Eräässä temppelissä hän oli osunut keskusteluun pappisoppilaan kanssa, jonka huomio oli kääntynyt siihen, että hän oli laskenut vähäisen uhrilahjan Buddhan kuvan eteen. Nuori uskonnonoppinut virkkoi tämän johdosta muukalaiselle:

»Oletteko kristitty?»

Vastasin totuudenmukaisesti: »En».

»Oletteko buddhalainen?»

»En varsinaisesti».

»Miksi uhraatte, kun ette usko Buddhaan?»

»Kunnioitan hänen oppinsa kauneutta, ja ihailen hänen uskolaistensa uskon lujuutta.»

Tällä avomielisellä selityksellä, joka sattuvasti kuvasi Hearnin uskonnollisia mielipiteitä, hän varsinaisesti voitti nuoren japanilaisen luottamuksen. Akira — sen nimellinen oli hänen uusi ystävänsä — tulkitsi hänelle kaikki hämärät ja kiistanalaiset kohdat buddhalaisissa uskonmenoissa. Hän avasi Hearnille kotinsa ja tutustutti hänet siellä niihin kansallisiin uskonnollisiin menoihin, joita toimitetaan perhealttarien ja muistolaattojen ääressä. Vihdoin hän seurasi Hearnia oppaana tämän toiviomatkalla buddhalaisiin pyhiin paikkoihin. Kaikessa mikä koskee buddhalaisuutta, Hearn siis on voinut välittömästi vedota kotimaiseen asiantuntijaan.

Shinto-opista, Japanin valtiouskonnosta, Akira ei voinut antaa mitään tietoja. Mutta Hearnin onnistui voittaa uskollisia ystäviä tämänkin uskonnon tunnustajien joukossa. Näitten välityksellä hän pääsi lähestymään itse pyhää ihmisjumalaa, Guji’a Kitzukissa, joka polveutumisensa nojalla auringonjumalattaresta Amaterasu'sta, hallitsee Japanin uskonnollista elämää valtiudella, jonka yli ainoastaan Mikado on. Hän pääsi käymään temppeleihin, jotka sitä ennen eivät koskaan olleet yhdellekään europpalaiselle avautuneet, ja joihin ainoastaan harvoilla japanilaisistakaan on oikeus astua. Hän kävi kaikissa Izumon, jumalain maakunnan, pyhissä paikoissa, missä useat vanhoista shinto-tavoista vielä elivät alkuperäisissä muodoissaan. Majaillessaan näissä muistorikkaissa seuduissa hän oppi tuntemaan kaikki kansallisen uskonnon ulkonaiset muistomerkit. Mutta ei siinä kyllin. Hän sai myöskin tilaisuutta syventyä shintouskonnon oppeihin pohjemmalti kuin mitä temppelikoristusten ja kirkollisten karkeloitten hetkenkatsojalle on mahdollista. Hänet otettiin näet englanninkielen opettajaksi valtion alkeis- ja mallikouluihin. Ja ensimäiseksi toimipaikaksi hänelle määrättiin juuri Matsue, pyhän Izumo-maakunnan pääkaupunki.

Hearn oleskeli Matsuessa kaksi vuotta. Hän vuokrasi itselleen asunnon puoliautiossa samurai- kartanossa, joka oli aivan daimyon entisen palatsin ääressä. Vanhanaikainen rakennus linnoitusmaisine muureineen ja muinaistyylisine puutarhoineen oli täynnä muistoja Japanin läänitysajoilta. Ja ne vanhat ihmiset, jotka kartanossa vielä asuivat, taisivat kertoa monta perutarinaa, sekä historiallista että myytillistä laatua. Kunnon puutarhuri, joka innokkaasti harrasti uskonnonfilosoofisia väittelyjä, oli aina valmis kertomaan kaskuja hengistä ja haahmoista, demooneista, noitumisista ja kaksoisolemuksista. Keskusteluissaan tämän kanssa Hearn tähteellisesti perehtyi Japanin rahvaan kirjavaan uskontojärjestelmään, tuohon sekotukseen shintosta ja buddhalaisuudesta ynnä taikauskoisista katsomuksista, jotka luultavasti ovat vanhemmat kuin kumpikin virallisesti tunnustetuista uskonnoista.

Hearnin oppilaat Matsuen kouluissa olivat vieläkin suuremmaksi hyödyksi hänen tutkimuksilleen. Nuoret samurai-jälkeläiset älysivät ennen pitkää että heidän opettajansa oli Japanin vanhemman historian tuntija. He kävivät hänen luonaan näyttämässä milloin vanhaa kakemonoa (maalausta), milloin kallisarvoista perhekoristetta, joka oli omiaan herättämään muukalaisen mielenkiintoa. Ja milloin he eivät voineet tuoda aarteitaan muassaan, kutsuivat he taaskin Hearnin koteihinsa siellä niitä katselemaan. Heidän luottamuksensa häneen oli täydellinen, ja he saattoivat niin ollen turvallisin mielin päästää hänet kurkistamaan perhetraditsioonien kaikkein pyhimpään. Hän tuli osalliseksi heidän ylpeydestään ja heidän muistoistaan. Ja hän sai myöskin oppia tuntemaan heidän tulevaisuuden unelmiaan. Hänen oppilaansa olivat kaikki nuoria miehiä, jotka olivat sitoutuneet tutkinnot suoritettuaan palvelemaan valtiota yleisten koulujen opettajina. Ne olivat ne, joiden tulevaisuudessa tuli kasvattaa kansansa sen uusia tehtäviä varten. Heidänpä piirissä siis, enemmän kuin missään muissa, oli vireillä selvä tietoisuus niistä ihanteista, jotka uuden Japanin tuli toteuttaa. Ja näiden ihanteiden sisällys ei voinut jäädä tuntemattomaksi sille, joka opetustunneilla ohjasi heidän opintojaan ja tuntien lomissa seurusteli heidän kanssaan uskottuna ystävänä.

Kaikesta tästä ja vielä paljosta muustakin Hearn kertoo suuressa teoksessaan »Glimpses of Unfamiliar Japan» (1894) (Vilahduksia tuntemattomasta Japanista). Kansanrunouden tutkijoille, ja kansatieteilijöille tämä matkamuistelmien ja kulttuuritutkimusten kokoelma on kuin kokonainen pieni arkisto täynnä tietoja ja esimerkkejä ilman vertaa. Niille lukijoille taaskin, jotka eivät harrasta Japanin olojen puhtaasti tieteellistä tutkimista, ovat kaikki nuo kirjotukset kohdastaan mieltäkiinnittäviä jo kirjalliselta kannalta. Olipa niin ollen vallan luonnollista että Hearn noilla 'Vilahduksillaan' saavutti suuren ja yleisen menestyksen, ja että hän innostui julkaisemaan vuosittain uusia Japanin tutkimuksienpa kokoelmia.

Suunnitelmaltaan nämä kokoelmat kaikki ovat toistensa kaltaisia. Jokaisessa niistä on kuten 'glimpses'eissä' muutamia kirjotelmia Japanin kirjallisuudesta, taiteesta tai filosofiasta, joitakin novelleja aiheenaan Japanin uudenaikaista elämää, eräitä matkamuistelmia tai päiväkirjanotteita, ja lopuksi — myöhemmissä kokoelmissa varsinkin — lyhykäisiä kooseriioja kauno- tai sielutieteellistä sisältöä, sommiteltuina sen Hearnille omituisen filosofian valaistuksessa, jossa buddhalaisuuden ja uudenaikaisen kehitysopin aatteet ovat sulautuneet yhtenäiseksi maailmankatsomukseksi. Tyyli taaskin on myöhemmissä kokoelmissa yhtä valitun taiteellinen kuin aikaisemmissakin. Mutta esitystapa on Hearnin Japanissa oleskelun kuluessa huomattavasti muuttunut. Noita havainnollisia maan ulkonäön kuvauksia — sen värien, äänien ja tuoksujen esityksiä — joista Hearnin aikaisimmat matkamuistelmat saivat niin heleän eloisuuden, tavataan enään ani harvoin myöhemmissä kirjotelmissa. Tuntuu siltä kuin tekijä ei enään silmäilisi Japania muukalaisen hämmästyneellä ja jännitetyllä tarkkaavaisuudella. Ilmiöitä hän ei enään käsittele kuvina jotka ovat herättäneet ulkopuolelta katsojan mielenkiintoa, vaan hän kuvailee ja selittelee niitä pikemmin niin sanoaksemme sisäiseltä näkökannalta. Itse lausuntatapa ilmaisee kuinka täydellisesti Hearnin oli onnistunut yhteytyä siihen ympäristöön, missä hän oli viettänyt niin melkoisen osan elämästään. Hän nähtävästi oli sekä käsityskannaltaan että ajatustapailuiltaan japanilaistumistaan japanilaistunut.

* * * * *

Hearnin saavuttama japanilaisen elämän syvällinen tuntemus on hankkinut hänen kirjotuksilleen tieteellisten piirien yleisen arvonannon. Hänen nimeensä viitataan tunnustuksella useimmissa uudenaikaisissa Japania käsittelevissä kirjailijoissa. Mutta vaikkakin alistutaan hänen auktoriteettiinsä kaikissa vanhoja kansantapoja ja kansantaikauskoa koskevissa kysymyksissä, on taholta ja toiseltakin asetuttu vastakannalle hänen, kuten sanotaan, liiallisen ylisteleviin Japanin uusien olojen kuvauksiin nähden. Myönnettävä onkin että Hearn ei koskaan rakennellut lausuntojaan puolueettoman historiankirjotuksen sääntöjen mukaan. Hän tunnusti suoraan että Japani oli hänelle ihannemaa. Sen luonnonihanuus voitti kaikki mitä hän matkoillaan vanhassa ja uudessa maailmassa oli maisemia nähnyt; sen taide lumosi hänet yhtä valtavasti kuin se on lumonnut niin monet muutkin länsimaalaiset; sen runous, joka muukalaiselle on niin paljoa vaikeammin käsitettävissä, oli hänestä välittömän ja yksinkertaisen kaunista. Japanilaiset elämäntavat miellyttivät häntä yksinkertaisuutensa puolesta, seurustelutapa siinä kohteliaisuudessa ja hienotunteisuudessa, joka esiintyy sivistymättömienkin käytöksessä. Japanin uskonnot herättivät hänessä myötätunnon sellaisen, jota hän, jyrkkänä agnostikkona ei ikinä olisi voinut osottaa oman kansansa uskonnolle. Buddhalaisuuden filosofia on läheisesti sukua sille katsannolle, jonka hän oli saavuttanut uudenaikaisia luonnontieteitä tutkimalla; sen siveysoppi taaskin ilmeisesti tapasi vastakaikua hänen luonteensa hellistä ja lempeistä piirteistä.

Vaikkakin luonnostaan erikoisesti mieltyneenä buddhalaisuuteen, on Hearn kuitenkin osottanut yhtä suurta arvonantoa Japanin vanhalle kotimaiselle uskonnolle. Shinto-opin yksinkertaisissa siveyssäännöissä hän luuli löytäneensä sen pohjan, josta ovat kasvaneet vanhat japanilaiset kansallisavut: velvollisuuden noudatus, esi-isien ja vanhempain kunnioitus, sekä tuo mutkaton ja itsensäunhottava lainkuuliaisuus, jonka nojalla japanilainen on valmis ilman epäröimistä ettemme sanoisi ilman uhrausta — antamaan henkensä Mikadon tai maan edestä. Hearn on omasta puolestaan täydelleen vakuutettu siitä että tämä vanha uskonto kaikissa oloissa soveltuu Japanin kansan uskonnollisia ja siveellisiä tarpeita tyydyttämään paremmin kuin mikään muu uskonto. Hän onkin lausunut jyrkkänä vakaumuksenaan että Japanilla ei siveellisesti eikä muissakaan suhteissa ole mitään voitettavissa, vaan paljon kadotettavissa, siitä että se kääntyisi kristinuskoon.

Hearnin kirjoissa on monta sentapaista väitettä, joissa hän on asettunut Japanin n.s. sivistämistyötä suoranaisesti vastustavalle kannalle. Hän on viskannut sotakintaan europpalaista puoluetta päin asemaa, ja tämä puolestaan ei ole jättänyt vastaamatta maanitteluun. On koeteltu heikentää hänen mielipiteittensä merkitystä esittämällä erikoisella painolla kaikki ne japanilaisen elämän varjopuolet, jotka Hearn kuvauksissaan on sivuuttanut. Ja on tahdottu väittää että hänen kuvaamalla Japanilla ei enään ole todellisuudessa vastinetta. Joskin läänitysajan japanilaiset todella olivat uljaan ja jalon elämänkatsomuksen kansa, niin, sanotaan, on kuitenkin tuo ritariaika päättynyt vuoteen 1868. Japanin yhteiskuntaolojen mullistus on tämän käsityskannan mukaan vienyt ne hyveet häviöön, jotka olivat läänitysolojen pohjalla kehittyneet.

Ken on ammentanut Japanin-tuntemuksensa yksistään kirjoista, sen on tietysti mahdotonta päättää missä määrin nämä vastaväitteet ovat oikeutettuja. Mutta joka tapauksessa voidaan Hearnin kuvausta jossain määrin tarkistaa vertaamalla sitä muihin esityksiin Japanista. Sellaista vertausta tehtäessä havaitaan monessa kohdin, että Hearnin käsitystä japanilaisesta kansanluonteesta puoltaa niiden kirjailijain mielipiteet, jotka kauvinnnin ovat oleskelleet Japanissa ja joilla on ollut tarjona suurimmat mahdollisuudet päästä kansan elämää oppimaan. Halventavat arvostelut ovat useimmiten tavattavissa niillä kirjailijoilla jotka — kuten Pierre Loti Madame Chrysanthème'ssa ja Japoneries d'automne'ssa — ovat luoneet arvostelunsa hätäisesti tutustumaltaan satamakaupunkien alempaan rahvaaseen sekä joistakin sisämaahan tehdyistä pikaturistiretkistä saavuttamilleen kokemuksille. Vaikkakin näiden matkailijain huomiot kaikki olisivat oikeat ja oikein tulkitut, niin ne kuitenkin vastaavat peräti toista alaa kuin se Japani, missä Hearn on elänyt ja toiminut.

* * * * *

On sittenkin myönnettävä, että Hearnin myöhemmissä kirjoissa, samoinkuin hänen viimeisessä kirjeessään, rivien peitossa saattoi erottaa jotakin pettymystä, jonka täyttä määrää hän ehkä ei hennonnut tunnustaa edes itselleenkään. Tosin hän puhuu vielä suuressa teoksessaan Japan, an attempt at interpretation (Japani, sen tulkitsemisen koe), joka ilmestyi muutama viikko hänen kuolemansa jälkeen, yhtä ihastuneesti kuin ennenkin vanhasta Japanista. Hän merkitsi ylpeydellä kuinka kansa vielä viime sodankin aikana kunnostihe vanhoilla kansallishyveillään: kuuliaisuudella, urhoollisuudella ja hilpeällä uhrauvaisuudella. Mutta tuntuu kuin hän samalla haavaa olisi tuskalla havainnut, että Japani ei enään ollut entisensä kaltainen, ja kuin hän olisi pelännyt, ettei sillä riittäisi lujuutta torjuakseen europpalaisen n.s. sivistyksen lakeuttavaa vaikutusta. Uusi Japani, niinpä hän kirjottaa muuassa kirjeessään, on tietysti arvostelun jaloissa, alttiina sille. Toisessa kirjeessään hän puhuu — Bellesort'in kirjan »La société japonaise» johdosta — siitä epämiellyttävästä kehityskaudesta, jota Japani paraikaa elää, ja kuinka saattaa havaita miten vanha yhteiskunta hajoaa joutuessaan kosketuksiin länsimaisten ihanteiden kanssa. Tämä kehitysaste on hänestä »putrefaction’ia», mädäntymistä, tahi niinkuin hän vielä räikeämmällä sanalla sanoo, »dégringolade'a», täydellistä luhistumista. Kuinka synkkänä hän tulevaisuuden näki, todistaa myöskin eräs kirje, jonka hän kirjotti minulle keväällä 1902.

»Sangen suurella mielenkiinnolla seuraten yhteiskunnallisia ja valtiollisia muutoksia Suomessa, tuntuen kuin jokaisen vakavasti ajattelevan täytyy tuntea, tosi surua siitä että kansallinen sivistys luultavasti tulee häviämään ja että älyn vapaus ehdottomasti hukkaantuu. Minä käsitän 'sulattamisen' suureksi valtiolliseksi rikokseksi. Kuitenkin kuuluivat valtiolliset rikokset nyttemmin päiväjärjestykseen — Eteläafrikan sota oli englantilainen esimerkki. Ja täällä Japanissa täytyy minun päivä päivältä nähdä kuinka ihmeellinen ja kaunis sivistys menee häviöön tunkeilevan suurteollisuuden tieltä. Minusta tuntuu kuin me lähenisimme aikaa, jossa älyperäinen vapaus melkein on oleva kadoksissa, samaten kuin kaikki muutkin vapauden muodot — — aikaa, jossa ei yksikään ihminen saa järjestää elämänsä tahtonsa mukaisesti, saati sitten kirjottaa mieltänsä myöten. Tulossa oleva suurteollinen kommunismi on sokealla ja tylyllä tavallaan oleva vieläkin suvaitsemattomampi kuin Venäjän virkavalta, ja verrattomasti julmempi. Siihen aikaan varmaan itse Venäjäkin on oleva vapaamielisempi, ja minä kuvittelen että tulevaisuuden englantilaiset ja amerikkalaiset mielellään pakenevat uudistettuun Venäjään siellä löytääkseen hengen vapautta.»

Hearn ei ollut länsimaisen sivistyksen ihailijoita. Ei hän myöskään ollut niitä, jotka aikamme yhteiskunnan uudistuksessa tai kehityksessä näkevät mahdollisuutta päästä todellisempaan vapauteen. Hän arvatenkin oli oppi-isänsä Herbert Spencerin epäileväisellä kannalla sosialistiseen liikkeeseen nähden. Kaikki mitä tulevaisuus tarjosi, hänestä näytti synkältä ja uhkaavalta. Vanhassa Japanissa yksin hän tapasi eikä enää sielläkään tosi totena, vaan hitaasti häipyvänä kangastuksena — sellaisia sosiaalisen elämän muotoja ja siveellisen pyrkimyksen ihanteita, jotka hänestä olivat täydelleen ihailtavia. Terävällä havaintokyvyllään, hienostuneella arvostelullaan ja täystaiteellisella esitystavallaan hän on paremmin kuin kukaan muu pystynyt ikiajoiksi pelastamaan muistot tuosta omituisesta kulttuurielämästä, jolle nyttemmin valmistetaan häviötä sivistysliikkeen ja suurteollisuuden nimessä.

Yrjö Hirn.

VANHOILLINEN.

I.

Hän oli syntynyt sisämaassa kolmensadantuhannen kokun[5] suuruista läänitysveroa nauttivan Daimyon[6] pääkaupungissa, missä siihen aikaan ei vielä ollut yhtään muukalaista käynyt. Hänen isänsä oli korkean arvoluokan Samurai, jonka asunto oli lääninruhtinaan linnaa ympäröivien ulkomuurien sisäpuolella. Se oli avara Yashiki; yltympäri sen levisi laajat puistot, ja yhteen puistikkoon oli rakennettu pieni temppeli aseiden jumalalle. Neljäkymmentä vuotta sitten oli paljon sellaisia koteja. Ne harvat, jotka vielä ovat jälellä, ovat taideherkän silmän nähdä kuin haltijalinnoja, ja niiden puutarhat kuin unelma Buddhan paratiisista.

Mutta Samurain poikana syntynyt oli siihen aikaan ankaran kasvatuksen alainen, ja siltäkään aatelispojalta, josta tässä kerron, ei riittänyt monta hetkeä haaveiluihin. Lapsuuden hellittelyaika oli hänellä ylen lyhyt. Jopa ennen kuin hän sai pukea ylleen ensimäisen hakama'nsa — jota tilaisuutta silloin vielä vietettiin suurena juhlatapauksena — hän jo oli mitä täydellisimmin vierotettu kaikesta hemmottelusta, oli jo oppinut tukahuttamaan itsessään kaikki lapsellisen hellyyden luonnolliset ilmaukset. Pikku toverit olisivat hänelle ilkkuneet: »Kas! taidatpa vielä olla maidon tarpeessa!» jos hänet olisi nähty kävelyllä äitinsä seurassa. Kotona hänellä kuitenkin oli lupa osottaa rakkautta äitilleen mielin määrin, niinä hetkinä jotka he saivat olla kahden kesken. Mutta ne hetket olivat harvassa. Kaikki veltostuttavat huvit olivat häneltä ankarasti kielletyt, ja hänen pieniä nautinnontoivomuksiaan ei otettu kuuleviin korviin, paitse sairaustapauksissa. Miltei siitä hetkestä asti kuin hän oli oppinut puhumaan, terotettiin hänen mieleensä, että velvollisuus on elämän johtava aate, että itsensä hillitseminen on hyvän esiintymisen ensimäinen ja välttämätön ehto, ja että tuskan ja kuoleman pelolla ei saa olla sijaa miehen mielessä.

Oli julmempikin puolensa tässä ankarassa kasvatuksessa, jonka tarkotuksena oli kehittää luonne kylmän kalseaksi, niin että se ei heltyisi missään tilaisuudessa nuoruuden ijällä paitse kodin hempeässä suojassa. Poikien piti tottua näkemään verta. Heitä käytettiin katsomassa mestauksia, ja sellaisissa tilaisuuksissa heillä ei ollut lupa osottaa mielenliikutusta. Kotia palattuansa heidän täytyi ilman kauhun merkkiä syödä suuret määrät riisiä, joka oli veripunaiseksi värjätty suolatulla luumunmehulla. Vieläkin vaikeampaa vaadittiin pojilta jo aivan nuorina — heidän oli mentävä keskiyön aikana mestauspaikalle ja rohkeuden näytteeksi kannettava sieltä kotiin joku mestatun pää. Sillä kuolleitten pelkäämistä pidettiin samuraissa yhtä halveksittavana ominaisuutena kuin pelkuruutta elossa oleviakin kohtaan. Samurain lapsi ei saanut pelätä mitään. Kaikissa tuollaisissa koetteissa täytyi osottaa moitteetonta välinpitämättömyyttä; pieninkin rehenteleminen olisi saanut osakseen yhtä ankaran tuomion kuin pelkuruuden oireet.

Varttuessaan pojan tuli hakea huvinsa etupäässä niistä ruumiinharjotuksista, jotka kuuluivat samurain aikaisiin ja ainaisiin valmistuksiin sotilastointaan varten: hänen tuli harjotella jousella ampumista ja ratsastamista, painia ja miekkailua. Hänelle annettiin leikkitovereita, mutta niiksi valittiin häntä varttuneempia poikia isän käskynalaisten lapsista, silmällä pitäen niiden kelpoisuutta hänen harjaannuttamiseen sotaisissa urheiluissa. Näiden tehtävänä oli myöskin opettaa häntä uimaan ja käyttämään venettä sekä yleensä kehittämään nuoria lihaksiaan. Suurin osa päivästä kului osaksi näissä ruumiinharjotuksissa, osaksi kiinalaisten klassikkojen lukemisessa. Hänen ruokansa oli runsasta mutta ei koskaan herkkuisaa, ja hänen pukunsa oli ohut ja karkeaa kangasta, paitse suurien juhlien aikana; tulta hän ei saanut sytyttää pelkästään lämmitelläikseen. Jos talven aikana hänen istuessaan lukutöissä aamutuimaan, sormet kangistuivat kylmästä, niin ettei niissä pysynyt tushipensseli, jolla hän kirjotti, neuvottiin häntä pistämään kädet jäiseen veteen saattaakseen veren vilkkaampaan liikkeeseen, ja jos hänen jalkansa jäykistyivät pakkasesta, niin häntä käskettiin juoksentelemaan hangessa, kunnes ne lämpenisivät. Vieläkin ankarampaa laatua oli se harjottelu, minkä kautta hänet johdutettiin perehtymään sotilassäädyn erikoishenkeen ja tapoihin. Hän oppi jo aikaisin, että tuo pieni miekka hänen vyöllään ei ollut korukapine eikä leikkikalu. Hänelle neuvottiin kuinka hänen tulisi sitä käyttää, kuinka ottaa itsensä hengiltä silmänräpäyksessä ja ilman epäröimistä, milloin hänen säätyluokkansa kunniakäsitys niin vaati.

»Onko tämä varmasti isäsi pää?» kysyi kerran muuan lääniruhtinas samurain seitsenvuotiaalta pojalta. Lapsi tuossa tuokiossa käsitti millä kannalla asiat olivat. Äsken mestatun pää, joka hänelle näytettiin, ei ollut hänen isänsä pää. Lääniruhtinas oli saatettu harhaan, mutta nyt voi kaikki olla sen nojassa, että hänessä vahvistuisi tämä erehdys. Poika siis kumarsi kaikilla kunnioittavaisen surun ilmeillä tuota päätä, ja halkaisi äkkiä ruumiinsa säädetyllä tavalla. Kaikki epäilyksen varjokin lääniruhtinaassa katosi tämän lapsenkunnioituksen verisen todistuksen jälkeen, ja niinpä onnistui pojan henkipaton isän jatkaa pakoaan ja päästä turviin. Mutta japanilaisessa draamassa ja laulurunoudessa omistetaan yhä edelleen suurinta kunnioitusta tämän lapsen muistolle.

Uskonnollisessakin suhteessa oli nuoren samurain kasvatus omituista laatua. Häntä opetettiin kunnioittamaan vanhoja jumalia ja esi-isäin henkiä, hän sai tähteellisesti perehtyä kiinalaiseen siveysoppiin ja tutustua buddhalaiseen uskonnonfilosofiaan. Mutta tämän ohella hänelle opetettiin, että taivaan toivo ja helvetin pelko oli vain ymmärtämättömiä varten, jaloon ihmiseen ei saa vaikuttaa mitkään itsekkäät pyyteet, vaan hänen tulee noudattaa rakkautta oikeuteen, ainoastaan oikeuden itsensä tähden; sekä että velvollisuuden käsky on yleismaailmallinen laki.

Hänen näin varttuessaan pojasta nuorukaiseksi, höllitettiin vähitellen hänen toimiensa valvontaa, hänelle suotiin yhä enemmän vapautta toimia oman harkintansa mukaan, kuitenkin täysin tietoisena, että harhatekoa hänen puoleltaan ei unhotettaisi, että painavampaa rikkomusta ei koskaan täydelleen voitaisi antaa anteeksi, ja että ansaittuja nuhteita tuli pelätä kuolemaakin enemmän. Toiselta puolen ei ollut monta epäsiveellisyyden kiusausta, joilta häntä tarvitsi varjella. Ammattisiveettömyys oli siihen aikaan ankarasti kielletty useimmissa maakuntapääkaupungeissa, ja sekin vähä elämän epäsiveellistä puolta, minkä kansantajuiset romaanit ja näytelmät kenties heijastivat, oli nuorelle samuraille miltei tuntematonta. Häntä oli näet opetettu halveksimaan sitä köykäistä kirjallisuutta, joka vetoaa hellempiin tunteisiin tahi intohimoihin, ja yleisissä teattereissa käyminen oli kielletty hänen kansanluokaltansa. (Samurai-naiset saattoivat, ainakin toisissa maakunnissa, käydä yleisissä teattereissa. Miehet eivät voineet näyttäytyä teattereissa rikkomatta hyvää tapaa. Mutta samuraitten kodeissa tahi yashikin alueen sisällä esitettiin erikoisenlaatuisia yksityisnäytelmiä. Esittäjinä oli kierteleviä näyttelijöitä. Tunnen eräitä viehättäviä vanhoja shisoku'ja, jotka eivät elämässään ole käyneet yleisessä teatterissa, ja jotka ovat evänneet kaikki kutsut teatterinäytännöihin. He yhä edelleen noudattavat samuraikasvatuksensa sääntöjä.) Niin ollen saattoi nuori samurai vanhan Japanin viattomissa maaseutu-oloissa kasvaa karaistuna tavoiltaan ja puhtaana mieleltään.

Ja näinpä varttui sekin nuori samurai josta nyt olen kertova — varttui pelottomaksi, kohteliaaksi, itsensäkieltäväksi, huvituksia halveksivaksi, ja alttiiksi silmänräpäyksessä uhraamaan henkensä rakkauden, velvollisuuden tai kunnian edestä. Mutta vaikka jo sotilas ulkonäöltään ja mieleltään, oli hän ijältään vain poika, silloin kuin isänmaan ensi kerran yllätti »mustain laivain» tulo.

II.

Iyemitsu'n politiikka, joka kuolemanrangaistuksen uhalla kielsi jokaisen japanilaisen lähtemästä maasta, oli yli kahdensadan vuoden ajan sulkenut pois tämän kansakunnan kaikesta muun maailman tuntemisesta. Niistä mahdottomista voimista, mitkä kasvoivat valtamerten takana, ei tiedetty mitään. Nagasakiin jo monta aikaa sitten perustettu hollantilainen siirtokunta ei ollut avannut japanilaisten silmiä näkemään maan todellista asemaa: itämainen läänitysjärjestelmä 16:n vuosisadan kannalla Lännen kansojen uhkaamana, jotka kehityksessä olivat kolmea vuosisataa siitä edellä. Tuon oudon maailman ihmeellisten olojen kertominen olisi japanilaisten korvissa kuulostanut lasten ratoksi keksityiltä kaskuilta tahi arvioitu samaan tarustoon kuin vanhat sadut Horai'n ihmelinnoista. Amerikkalaisen laivaston saapuminen, »mustain laivain», kuten niitä silloin kutsuttiin, herätti hallituksessa ensimäisen aavistuksen sen omasta heikkoudesta ja kaukaisuudessa kasvavasta vaarasta.

Sen kansallisen kuohahduksen jälkeen, joka syntyi sanoman mustain laivain uudesta tulosta levittyä, yllätti täydellinen neuvottomuus, kun saatiin tietää että Shogunivalta oli selittänyt olevansa voimaton torjumaan tuota vierasta sotavaltaa. Tämä ei saattanut muuta merkitä, kuin että vaara oli vieläkin suurempi kuin tatarilaisten hyökätessä Japaniin Hojo Tokimunen hallitessa. Silloin kansa oli rukoillut jumalilta apua, ja keisari itse oli vaeltanut Ise‘hen auringonjumalan temppeliin esi-isiensä henkien puheille. Nämä rukoukset olivat jumalat kuulleet, ja vastaukseksi olivat lähettäneet äkkipimeyden, ukkosen ja tuon ankaran hirmumyrskyn, jota vieläkin kutsutaan Kamikagé s.o. »jumalain myrsky». Kublai Khaanin laivasto pirstui ja hukkui. — Miksi ei siis nytkin huudettaisi jumalilta apua? Niin tehtiinkin lukemattomissa kodeissa, tuhansien alttarien edessä. Mutta ylhäiset jumalat eivät antaneet mitään vastausta; Kamikaze jäi tulematta. Ja samurain poika, joka turhaan oli rukoillut Hachiman'ia, sodan jumalaa, tämän pienen alttarin ääressä isänsä puutarhassa, uteli ihmetyksellä, olivatko jumalat kadottaneet valtansa, vai oliko mustien laivojen kansa väkevämpien jumalien suojeluksessa.

III.

Ennen pitkää saatiin selvästi nähdä, että muukalaisia »barbaareja» ei voitaisikaan karkottaa. Satoja oli saapunut, idästä sekä lännestä, ja oli ryhdytty jos jonkinlaisiin toimenpiteisiin niiden suojelemiseksi. He olivat saaneet luvan rakentaa kummallisia kaupunkejansa Japanin maaperälle. Hallitus oli käskenyt, että Lännen tieteitä piti opetettaman kaikissa kouluissa, että englanninkielen lukemisen siitä lähtien piti olla tärkeänä yleisen opetuksen puolena, vieläpä että itse opetuskin piti uudistettaman Lännen mallin mukaan. Hallitus oli myös selittänyt, että oli maan tulevaisuudelle ratkaisevaa, missä määrin kyettäisi omistaa muukalaisten kieliä ja tieteitä. — Siihen mennessä — oppimisen ja onnellisesti saavutetun tuloksen väliajaksi, — Japani jäisi kuin jäisikin vieraan holhouksen alaiseksi. Tätä tosiseikkaa ei näin peittämättömin sanoin ilmotettu julkisuuteen, mutta hallituksen politiikan laatua ei kuitenkaan voitu peittää. Ensi rajun mieltenkuohahduksen jälkeen, jonka tieto asiain tilasta nostatti, kansan syvän epätoivon ja samurailuokan pidätetyn kiukun vähän asetuttua, heräsi kiihkeä uteliaisuus saada tietää, minkä näköisiä ja tapaisia olivat nuo röyhkeät muukalaiset, jotka tiesivät saavuttaa sen mitä tavottivat ainoastaan levittämällä näkyviin väkikeinonsa. Uteliaisuus saatiin jotenkuten tyydytetyksi niistä huokeista väripainoksista, joita summattomissa määrissä valmistettiin ja myytiin, ja jotka esittivät barbaarien tapoja ja toimia sekä niitä merkillisiä katuja, joita he olivat rakentaneet siirtoloihinsa. Meidän silmissämme olisivat nuo kirjavat puupiirrokset näyttäneet pilakuvilta. Niin ei kuitenkaan ollut taiteilijan tahallinen tarkotus. Hän halusi ainoastaan kuvata ne sellaisina, miltä ne hänestä näyttivät; ja hänen silmissänsä muukalaiset olivat vihreäsilmäisiä hirviöitä, hiukset punaiset kuin Shojolla[7] ja nenä pitkä kuin Tengulla,[8] puku naurettavaa kuosia ja väriä, ja asunnot kuin tavara-aittoja ja vankiloita. Näitä väripainoksia myytiin sadointuhansin kautta maan, ja omituisen käsityksen muukalaisista ne mahtoivat luoda. Ne olivat kuitenkin rehellisiä yrityksiä kuvata tuota outoa uutta. Noita maalauksia olisi meidän tutkiminen oppiaksemme käsittämään, kuinka kammottavan rumilta, muodottomilta ja naurettavilta me näytimme sen ajan japanilaisista.

Nuori Samurai sai ennen pitkää nähdä oikean muukalaisen. Se oli ruhtinaan palkkaama opettaja kansallisuudeltaan englantilainen. Hän saapui aseellisen saattueen suojaamana, ja käsky annettiin kohdella häntä ylimyshenkilönä. Tämä ei näyttänyt täysin niin rumalta kuin ne muukalaiset, jotka hän oli nähnyt japanilaisissa kuvissa. Tosin kyllä tämänkin tukka oli punainen ja silmien väri eriskummainen, mutta hänen kasvonsa eivät olleet vastenmieliset. Heti alusta aikain hän joutui uupumattoman huomion alaiseksi, jota huomiota edelleenkin jatkui. Kuinka tarkkaan jokaista hänen tekoaan pidettiin silmällä, sitä ei kukaan voi kuvailla, joka ei tunne millä kummallisilla ennakkoluuloilla europpalaisia silmäiltiin aikana ennen Meijitä (ennen v. 1868). Vaikka länsimaalaiset tunnustetuinkin älykkäiksi ja pelättäviksi olennoiksi, ei niitä kuitenkaan yleensä katsottu täys-ihmisiksi; arveltiin niiden olevan pikemmin eläinten sukua kuin ihmisen. Niiden ruumishan oli karvainen ja kumman muotoinen, hampaat eivät olleet oikein ihmisen hampaitten kaltaisia, niiden sisukset mahtoivat nekin olla kummallisia, ja niiden siveelliset käsitykset olivat melkein kuin peikkojen. Yhteisessä kansassa, joskaan ei samurai-luokassa, oli ulkomaalaisia kohtaan virinnyt pelko, joka ei aiheutunut niiden aineellisesta voimallisuudesta, vaan joka oli taikauskoista laatua. Japanin talonpoika kyllä ei koskaan ole ollut luonteeltaan pelkuri. Mutta ymmärtääkseen hänessä siihen aikaan muukalaisia kohtaan heränneitä tunteita, on tutustuttava muutamiin kohtiin sitä henkiuskoa mikä on yhteinen Japanille ja Kiinalle. Tämän uskon mukaan löytyy yliluonnollisilla voimilla varustettuja eläimiä jotka voivat ottaa ihmisen muodon, sekä rotuja, puoleksi inhimillisiä, puoleksi yli-inhimillisiä. Vanhojen kuvakirjojen myytillisistä kuvista, joissa pitkäkoipisia ja -partaisia peikkoja (ashinaga ja tenaga) esitettiin, milloin jonkun tosiuskoisen taiturin vakavalta kannalta käsiteltyjä, milloin Hokusain mestarillisia pilakuvia, kansanmies oli saanut elävän käsityksen näistä kummallisista olennoista. Muukalaiset tulokkaat hänestä nyt näyttivät vastaavan noita kiinalaisten historioitsijain tarumaisia kuvauksia. Olivathan nuo puvutkin aivankuin omiansa kätkemään sen mikä heissä oli ihmismuodosta poikkeavaa.

Uutta englantilaista opettajaa siis salaa silmäiltiin aivan kuin on tapana tarkata outoa eläintä. Itse hän ei ensinkään tiennyt huomionalaisuudestaan, ja hänen oppilaansa olivat aina hyvin kohtelijaita. He noudattivat kiinalaista siveyssääntöä: »älä astu edes opettajasi varjollekaan!» Näistä samurai-oppilaista ei ollutkaan pääasia, oliko heidän opettajansa täysi ihminen vai eikö, kunhan hän vain oli kykenevä opettaja. Olihan Yoshitsune sankaria miekkaa käyttämään opettanut eräs Tengu. Epäinhimilliset olennot olivat ennenkin osottaineet eteviksi tietäjiksi ja runoilijoiksi[9]

Mutta herkimmänkin hienotunteisuuden aina peittävän ulkonäön takaa muukalaisen tavat olivat mitä tarkimman huomion alaisina, ja se tuomio mikä niistä monipuolisen harkinnan nojalla langetettiin, ei juuri ollut hänelle edullinen. Opettaja ei ikinä olisi voinut aavistaa mitä muistutuksia hänen oppilaittensa kaksiteräinen äly hänestä teki, eikä olisi taitanut olla eduksi hänen mielenrauhalleen jos hän olisi ymmärtänyt, mitä luokalla puhuttiin hänen korjatessaan oppilaittensa kirjotuksia.

»Voithan nähdä hänen ihonväristä, että liha on velttoa. Ei olisi ensinkään vaikeaa lyödä poikki hänen päänsä yhdellä iskulla.»

He pyysivät häntä kerran koettamaan voimiaan heidän kanssaan painissa. Hän luuli sitä leikinteoksi. Mutta he tahtoivat varsin koettaa hänen ruumiinvoimiaan. Ja hänen arvonsa painijana ei tullut korkealle arvatuksi.

»Hänen käsivartensa ovat kylläkin väkevät,» virkkoi toinen. »Vaan hän ei osaa avittaa ruumiillaan ponnistellessaan käsivarsillaan, ja lanteet ovat hyvin heikot. Ei olisi vaikeaa katkaista häneltä selkä».

»Minä uskon ettei olisi mikään asia tapella muukalaisten kanssa!» puuttui siihen toinen.

»Miekkaa käyttäen me varmaankin voittaisimme» vastasi kolmas, »mutta ne ovat meitä taitavammat käyttämään kiväärejä ja kanuunoita.»

»Sen kaikki me voimme oppia,» sanoi ensimäinen »ja kun me olemme oppineet Lännen sodankäynnin ei meidän tarvitse pelätä Lännen sotilaita.»

»Muukalaiset eivät ole niin karaistuneita kuin me», väitti siihen toinen »ne väsähtyvät pian ja ne arastelevat kylmää. Katsokaapa vain opettajaamme, — hänellähän on iso valkea huoneessansa ympäri talven. Kun olen hetkenkään hänen huoneessaan saan päänsärkyä.»

Näin nuorukaiset puhuivat keskenänsä, mutta siitä huolimatta he olivat hyvin ystävällisiä opettajaansa kohtaan, ja hän taipui pian heistä pitämään.

IV.

Muutokset tulivat niinkuin suuret maanjäristykset ilman varottavia enteitä. Lääniruhtinaskunnat muuttuivat prefektuureiksi, sotilassäädyn oikeudet hävitettiin ja koko yhteiskuntajärjestys rakennettiin uudelle perustukselle. Nämä tapahtumat täyttivät nuoren samurain surulla, vaikkakaan hänestä ei ollut vaikeaa siirtää uskollisuutensa lääniruhtinaasta keisariin, ja vaikkakin hänen perheomaisuutensa säilyi mullistuksissa vaurioilta. Mutta kaikki tämä kumoaminen ja uudistaminen valaisi räikeästi kansallisen vaaran suuruutta ja ennusti varmaa perikatoa kaikille entisaikojen korkeille ihanteille, milteipä kaikelle, mitä hän oli ylinnä rakastanut. Tämän surun valtaan antautuminen, sen hän tiesi, olisi kuitenkin ollut turhaa. Ainoastaan itsenäisesti muuttautumalla kansakunta voi toivoa itsenäisyytensä pelastumista, ja isänmaanystävän vaativa velvollisuus oli tunnustaa tämä välttämättömäksi ja tunnollisesti valmistautua miehenarvoista osaa täyttämään tulevaisuuden näytelmässä.

Samuraikoulussa hän oli oppinut niin paljon englantia, että tiesi kykenevänsä keskustelemaan englantilaisten kanssa. Hän leikkuutti pitkät hiuksensa, luovutti miekat vyöltänsä ja siirtyi Yokohamaan jatkaakseen kieliopintojaan entistä otollisemmissa oloissa. Siinä kaupungissa kaikki hänestä alussa tuntui sekä vieraalta että vastenmieliseltä. Itse japanilaisetkin olivat satamakaupungissa kuin muuttuneita muukalaisten vaikutuksesta: he olivat raakoja ja törkeitä, he puhuivat ja käyttäytyivät tavalla millä ei kehnoinkaan hänen syntymäkaupunkinsa asukas olisi juljennut esiintyä. Muukalaiset itse olivat vieläkin inhottavampia. Niihin aikoihin siirtolaiset katsoivat voivansa käyttää maan asukkaita kohtaan sellaista tapaa joka hipaisi vallottajain suhdetta vallotettuihin, ja elämä »avatuissa satamapaikoissa» oli silloin raaempaa kuin nykyjään. Uudet tiilirakennukset ja muuriseinäiset talot johdattivat uudelleen hänen muistiinsa nuo epämiellyttävät, muukalaisten tapoja ja oloja esittävät japanilaiset väripainokset, ja hetkeksi nousi taas hänen tajuunsa nuo poikavuosien mielikuvitukset Lännen kansoista. Hänen älynsä, joka nyt nojautui runsaampaan tieto- ja kokemusmäärään, käsitti kyllä heidät täydelleen ihmisiksi, mutta tunne-elämään tämä tietoisuus ei näyttänyt pääsevän eläväksi kotiutumaan. Rotutunne on näet vanhempi kuin hengen älyllinen puoli, ja siitä taikauskosta, joka yhtyy rotutunteeseen, on vaikea vapautua. Myöskin kiivastui monasti hänen sotilasluonteensa siitä rumasta minkä hän näki, minkä kuuli, ja hänen esi-isiltä peritty kiihkeä halu kostaa roistontyö, väkivallalla torjua väärä teko, kiehahti hänessä usein. Hän kuitenkin oppi voittamaan nämä vastenmielisyyden tunteet, koska ne olisivat olleet esteenä tiedonetsinnälle; olihan isänmaanystävän velvollisuus kylmäverisesti tutkia maansa vihollisten luonnetta. Hän harjottelihe ilman ennakkoluuloja huomioimaan tuota ympärillänsä kuohuvaa, hänelle outoa elämää, älyämään sen sekä ansiot että viat, sen voiman niinhyvin kuin sen heikkoudenkin. Hän sai osakseen ystävällisyyttä, ja hän tapasi täälläkin innostusta ihanteisiin — ei hänen ihanteisiinsa, mutta kuitenkin sellaisiin, joille hän saattoi kumartaa, koska ne kuten hänen esi-isiensä uskontokin vaativat itsensä kieltämistä.

Tällä kehitysasteella ollen hän kiintyi muutamaan jo harmenevaan lähetyssaarnaajaan, joka kokonaan eli opettajatehtävässään ja kristinuskon levittämistyössään. Vanhus oli varsinkin innostunut käännyttämään tämän nuoren samurain, jossa hän älysi kykyjä, tavallisten yli paljonkin yleneviä; eikä hän arastellut mitään vaivoja voittaakseen nuorukaisen luottamuksen. Hän auttoi tätä monella muotoa, opetti hänelle jonkun verran ranskaa ja saksaa, hiukan kreikkaa ja latinaakin, ja hän tarjosi oppilaansa käytettäväksi koko runsaan kirjastonsa. Tilaisuus käyttää ulkomaista kirjakokoelmaa historiallisine, filosofisine, maantieteellisine ja kaunokirjallisille teoksineen, oli niihin aikoihin harvinainen etu japanilaiselle opiskelijalle. Ja tätä tilaisuutta käytettiin kiitollisuudella. Kirjaston omistajan ei ollut vaikea taivuttaa mielioppilastaan lukemaan Uutta Testamenttia. Nuorukainen ihmetteli löytäessään »Pahan lahkon» opinkappaleissa siveysmääräyksiä jotka muistuttivat Con-fu-tse'n oppeja. Hän virkkoi vanhalle lähetyssaarnaajalle: »Tämä oppi ei ole uusi meille, ja se on totisesti sangen hyvä. Minä tahdon lukea kirjan ja ajatella sen sisällystä».

V.

Tämä tutkiminen ja ne mietteet jotka se synnytti, veivät nuoren miehen paljoa kauemmas kuin mitä hän itse oli pitänyt mahdollisena. Tunnustusta että kristinusko oli suuri uskonto, seurasi tunnustuksia muutakin laatua, ja uusia käsityksiä kristittyjen rotujen sivistyksestä. Siihen aikaan arveli moni ajattelevainen japanilainen, vieläpä moni niistä lahjakkaista miehistä, jotka johtivat kansallista politiikkaa, että Japanin oleminen itsenäisenä valtakuntana oli tuomittu häviöön. Tosin ei vielä kaikki toivo ollut menetetty, ja niin kauan kuin toivon pilkettäkään oli, oli jokainen selvillä velvollisuudestaan. Mutta se voima joka keisarikuntaa uhkasi, tuntui vastustamattomalta. Ja punnitessaan tuon voiman kauhistavaa valtavuutta, ei nuori itämaalainen saattanut olla itseltään kysymättä pelonsekaisella ihmettelyllä: mistä ja miten on tuo vieras sivistys saanut voimansa? Voiko se, kuten hänen vanha opettajansa vakuutti, olla jonkunlaisessa salaperäisessä suhteessa korkeampaan uskontoon? Vanha kiinalainen filosofia, joka selitti kansojen menestyksen johtuvan siitä miten he pyhittivät taivaalliset lait ja missä määrin he olivat kuuliaiset tietäjien opetuksille, näytti ainakin puolustavan tätä katsantotapaa. Ja jos Lännen sivistyksen etevämmyys mahtavuudessa todellakin merkitsi heidän siveysopin korkeampaa kantaa, eikö silloin ollut joka isänmaanystävän päivänselvä velvollisuus omistaa tuo korkeampi uskonto ja harrastaa koko kansakunnan käännyttämistä? Sen ajan japanilainen nuorukainen, kiinalaiseen siveysoppiin kasvatettuna ja luonnollisesti tiedotonna Lännen koko yhteiskunnallisen kehityksen kulusta, ei ikinä olisi saattanut aavistaa, että juuri aineellisen edistyksen korkeimmat muodot olivat pääasiassa syntyneet häikäilemättömän kilpailun kautta, joka ei ollut missään yhteydessä kristinuskon ihanteellisuuteen, eipä edes mahdollinen elämään yhdessä minkään korkeamman sveysjärjestelmän kanssa. Vielä tänäkin päivänä on Lännessä miljoonia lyhytjärkisiä ihmisiä, jotka uskovat jonkunlaista jumalallista yhteyttä olevan sotilasvallan ja kristinuskon välillä. Onpa kuultu saarnastuoleista julistettavan valtiollisia rosvoretkiä »jumalallisen vanhurskauden» ilmauksiksi, ja hirvittävien räjähdysaineitten keksimisiä »taivaan lähettämiksi mielijohteiksi». Sellaistakin taikauskoa tavataan vielä joukossamme, että kristinuskoa tunnustavaisien rotujen muka jumalan pyhittämä kutsumus on ryöstää ja hävittää sukupuuttoon toisuskoisia rotuja. Muutamat filosoofeistamme ovat kuitenkin lausuneet epäilevänsä että me yhä edelleenkin palvelemme Odinia ja Tooria, Väinämöistä ja Ilmarista, — ainoa tärkeämpi ero on siinä että Väinämöisenä nyttemmin on matemaattinen nero ja että Ilmarisen vasara käy höyryvoimalla. Mutta sellaiset filosoofit saavat lähetyssaarnaajilta kuulla olevansa ateisteja ja siveettömiä ihmisiä.

Vaan tämä sikseen — aika tuli, jolloin nuori Samurai päätti ottaa kasteen, huolimatta perheensä vastustuksesta. Se oli rohkea askel. Mutta koko hänen edellinen kehityksensä oli kasvattanut hänet lujaluonteiseksi, eikä vanhempain syvä surukaan saattanut häntä järkyttää päätöksestään. Luopuminen vanhasta uskosta merkitsi hänelle enempää kuin ohimeneviä vastuksia: hänet tehtiin perinnöttömäksi, hän sai osakseen entisten toveriensa ylenkatseen, hän kadotti arvoasteensa ja vajosi täydelliseen köyhyyteen. Mutta hänen samuraikasvatuksensa oli opettanut häntä halveksimaan »minuuden» tarpeita. Hän näki edessään sen minkä luuli velvollisuudekseen isänmaanystävänä ja totuuden hakijana, ja hän noudatti kutsumusta ilman pelkoa ja ilman katumusta.

VI.

Ne jotka toivovat voivansa istuttaa oman, länsimaisen uskonsa sen uskonnon sijalle, jonka he uudenaikaisen tieteen todistuskeinoilla ovat kumonneet, eivät tule ajatelleeksi, että niitä väitteitä, joita he ovat käyttäneet vanhaa uskoa vastaan, voidaan yhtä tehokkaasti kohdistaa uuttakin kohti. Ylimalkainen lähetyssaarnaaja, joka ei kykene käsittämään uudenaikaisen tieteellisen ajattelemisen varsinaista sisällystä, ei voi edeltäkäsin arvata, mikä on seurauksena hänen köykäisestä tieteellisestä opetuksestaan itämaalaisissa, jotka luonnostaan ovat häntä henkisesti etevämpiä. Siitä syystä hän hämmästyy ja apeutuu havaitessaan että kuta älyllisempi hänen oppilaansa on, sitä lyhemmäksi supistuu se aika, jona hän jää tunnustamaan kristinoppia. Ei ole vaikeata hävittää uskonnollinen katsomus lahjakkaasta päästä, joka alkujansa on tyytynyt buddhalaiseen maailmanluomisoppiin, syystä että hänen tieteellinen kantansa oli lapsen. Mutta tuon saman henkilön noudattaman kiinalaisen tai buddhalaisen siveysopin korvaaminen presbyteerisillä, luterilaisilla tahi baptistisilla dogmeilla, ei ole mahdollista. Siitä nousevia sielutieteellisiä vaikeuksia nykyaikaiset evankelistamme eivät koskaan ole käsittäneet eivätkä tunnustaneet. Jo entisinä aikoina kun jesuiittain ja munkkien usko oli yhtä taikamielinen kuin se uskonto jota he kokivat kumota, vallitsi samat syvälle yltävät esteet, ja vaikkakin espanjalainen pappi vuorenvankalla uskollaan ja palavalla innollaan saattoi tehdä ihmeitä, on hänen useasti täytynyt tuntea tarvitsevansa espanjalaisen sotajoukon apua voidakseen ajaa aikeensa täydellisesti perille. Meidän päivinämme ovat käännytystyön ehdot, minkä tahansa, paljon epäedullisemmat kuin kuudennellatoista vuosisadalla. Kasvatuslaitos on uudistettu luonnontieteen pohjalle, uskontojemme sijaan on astunut siveysoppi, joka pelkästään yhteiskunnallisista syistä tunnustaa siveellisten vaatimusten pätevyyden, papistomme toiminta on yhä enemmän muuttunut siveydenvalvojain tehtävän tapaiseksi, ja kirkontorniemme kasvava luku ei todista uskon kasvamista, vaan sovinnaisten tapojen paisuvaa valtaa. Ikinä eivät voi länsimaiset sovinnaisuudet päästä vallitseviksi Kaukaisessa Idässä, eikä ole Japani koskaan suvaitseva että muukalaiset lähetyssaarnaajat ottaisivat siveydenvalvonnan siellä urakalle. Jo alkavat vapaamielisimmät Lännen kirkoista, ne jotka ovat leveimmällä sivistyksen pohjalla, käsittää lähetystyön turhuuden. Mutta ei ole välttämätöntä kumota buddhanuskoisen kansan vanha uskonoppi, johdattaakseen sitä totuutta kohti, huolellinen kasvatus sinänsä on riittävän tehoisa. Tietoperäisesti valistunein kansa, saksalaiset, eivät lähetäkään enään lähetyssaarnaajia Japaniin. Ainoa tärkeä tulos lähetyssaarnaajien ponnistuksista, paljoa merkitseväisempi kuin nuo ainaiset vuosikertomukset voitetuista sieluista, on ollut kotimaisten uskontojen uudistamistyö sekä nykyisen hallituksen pyrkimykset kohottaa kotimaisen papiston sivistystä. Jo ennen hallituksen käskykirjeitä tässä asiassa, olivat varakkaammat lahkokunnat perustaneet buddhalaisia kouluja Lännen mallin mukaan, ja Shinshu-lahko saattaa jo ylpeillä etevistä oppilaista jotka ovat saaneet kasvatuksensa Pariisissa ja Qxfordissa, miehistä, joiden nimet tunnetaan Orientalistein piireissä yli koko maapallon. Totisesti, Japani saattaa olla keskiaikaismallista buddhalaisuutta korkeampien uskontomuotojen tarpeessa, mutta niitten tulee kehittyä vanhoista uskonnoista — sisältä on uudistus tuleva eikä ulkoa. Lännen luonnontieteen kirkastama buddhalaisuuden muoto on vastaava rodun tulevaisuuden tarvetta.

Nuori käännätti Jokohamassa tuli ennen pitkää tuottaneeksi kristityille lähetyssaarnaajille mitä nöyrryttävimmän tappion. Muutamia vuosia sen jälkeen kuin hän oli uhrannut omaisuutensa voidakseen kääntyä kristinuskoon, luopui hän julkisesti siitä uskosta minkä omistaminen oli vaatinut häneltä sellaisen uhrauksen. Hän oli tutkinut ja käsittänyt ajan suuret henget täydellisemmin kuin hänen opettajansa, jotka eivät hänen kysymyksiinsä enää voineet vastata muuten kuin vakuuttamalla, että heidän itsensä osittain suosittamiin kirjoihin oli ylen vaarallista kokonaisinaan luottaa. Mutta kun he eivät voineet todistaa väitteitään näiden kirjojen eksyttävyydestä, ei heidän varotuksensa tointtaneet mihinkään. Hänet oli saatu kääntymään kristittyyn dogmiuskoon puutteellisen todistelun kautta; täydennetty ja syventynyt todistelu johti hänet ulos dogmatismista. Hän luopui kirkosta lausuttuansa suorassa perustelussa, että sen opit eivät nojautuneet tosi todistuksiin tai tosiseikkoihin, ja että hänen niin ollen täytyi hyväksyä niiden miesten mielipiteet, jotka hänen opettajansa leimasivat kristinopin vihollisiksi. Hänen luopumuksensa herätti todellisen skandaalin.

Varsinaisesta »luopumuksesta» hän kuitenkin oli kaukana. Päinvastoin kuin moni saman kokenut, tunsi hän että kristinuskon opinkappaleitten väistyessä, uskonnollinen kysymys oli ainoastaan siirtynyt tuonnemmaksi hänen tieltään. Hän ei ollut samalla kadottanut uskoaan uskontojen suhteelliseen arvoon — niiden arvoon säilyttävinä ja tasottavina voimina. Eräs hänen aikanaan kierosti käsittämänsä totuus — se totuus että on yhteyttä sivistyksien ja vastaavien uskontojen välillä — oli ensin houkutellut hänet sille tielle, joka sitten johti kääntymykseen. Kiinalainen filosofia oli opettanut hänelle sen minkä uudenaikainen yhteiskuntaoppikin tunnustaa: että nimittäin papistottomia yhteiskuntia ei toistaiseksi ole missään päässyt kehittymään. Buddhalaisuus oli hänelle opettanut että harhaluulotkin — legendat, loitsuluvut ja symboolit, esitettyinä vähempiälyisille tosiasioina — voivat olla arvokkaita ja oikeutettuja mikäli ne edistävät inhimillisten hyveiden kehittymistä. Tältä näkökannalta kristinusko ei ollut mitään kadottanut arvostaan hänen mielessään, ja vaikka hän epäili opettajansa kuvausta kristityn maailman korkeammasta siveellisyydestä, — avatuissa satamakaupungeissa hän näet ei huomannut mitään mikä olisi todistanut sen puolesta — halusi hän kuitenkin itse päästä näkemään uskonnon vaikutusta siveyteen kristityissä maissa, päästä käymään Europassa tutkimassa länsimaiden kehityksen syitä ja niiden valta-aseman perusteita.

Tätä matkaa tekemään hän joutui äkimmin kuin mitä hän oli odottanut. Se henkinen pyrkimishalu, mikä hänet oli kehittänyt epäilijäksi uskonnon asioissa, oli myöskin tehnyt hänestä vapaa-ajattelijan valtiollisessa suhteessa. Hän saattoi hallituksen vihan päällensä julkisesti esittämällä mielipiteitä, jotka eivät soveltuneet hetken politiikkaan: ja niinkuin muitten, jotka uusien aatteiden vaikutuksesta olivat olleet yhtä varomattomia, niin täytyi hänenkin lähteä maanpakoon. Näinpä hänelle siis alkoi matkustuksien sarja joka vei hänet ympäri maapallon. Korea oli ensin hänen pakopaikkanaan, sitten Kiina, missä hän eleli opettajana, ja lopuksi hän seisoi kuin seisoikin laivan kannella matkalla Marseilleen. Hänellä oli vain vähän rahaa, mutta hän oli huoletonna kohtaloistaan Europassa. Hän oli nuori, sitkeä, voimakas, säästäväinen sekä tottunut puutetta kestämään, ja niin ollen hän saattoi antautua täyden itseluottamuksen valtaan. Hänellä oli sitäpaitse suosituskirjeitä miehille, jotka kykenisivät tasottamaan hänen tiensä.

Mutta monta vuotta tuli kulumaan, ennenkuin hän näki jälleen syntymämaansa.

VII.

Niinä vuosina hän näki Lännen sivistyksen niinkuin vain harva japanilainen on saanut sen nähdä. Hän kulki Europan ja Amerikan ristiin rastiin, eleli monessa kaupungissa ja työskenteli monessa toimessa — joskus aivoillaan, useimmiten käsivarsillaan ja siten hän saattoi tutkia korkeudet ja syvyydet, paraimman ja kehnoimman häntä ympäröivästä elämästä. Mutta hän näki »Kaukaisen Idän» silmillä, ja hänen arvostelunsa ei kulkenut samoja teitä kuin meidän arvostelumme. Sillä niin vieraasti kuin Länsi katselee Kaukaista Itää, niin Itäkin Länttä; se, mitä kumpikin arvostelee itsessään paraimmaksi, on luultavasti vähimmin omiansa miellyttämään toista. Ja kumpainenkin on osaksi oikeassa, osaksi väärässä; ei koskaan ole vallinnut eikä tule vallitsemaan täydellistä molemminpuoleista ymmärtämystä.