Idästä: Kertomuksia

IDÄSTÄ

Kertomuksia

Kirjoitti

JAC. AHRENBERG

Suomensi Aatto S.

Werner Söderström, Porvoo, 1890.

SISÄLLYS:

 Juoksija Jalon historia
 Yksinään
 Tukinuitto
 Ilman äidinkieltä
 Joko — tahi
 Sairaan luona
 Hylkeenpyytäjät
 Leirielämä
 Poika-ajoilta:
    I. Sudenajo
   II. Miten muinoin matkustettiin.

JUOKSIJA JALON HISTORIA.

Vaikka jo oli ilta tulossa elokuun lopulla, lähetteli aurinko vielä kuumia vinosäteitään Kristian Kommosen tupaan. Kärpäset surisivat tyytyväisinä ja iloissaan auringon paisteessa isännän ympärillä, joka istui tuvassa ikkunan luona ja näytti värähtämättä katselevan kahta palsamia, jotka jäykkinä ja tulipunaisina kukoistivat, kumpikin halkinaisessa posliinikupissaan ikkunan laudalla. Kristian oli siinä istunut jo kauan, katsellen palsamien lehtien ja kukkien välitse ulos pitkin kujosia, ikään kuin odotellen jotakuta. Hän oli kaiketi jo ehtinyt ohi keski-ijän, mutta näytti paljon vanhemmalta. Silmät olivat syvällä päässä ja kasvot hyvin ryppyiset. Hänen vaimonsa kutoessaan kalisteli saksia, kaiteita ja sukkulaa, mutta ei hänkään näyttänyt olevan kokonaan kiintynyt työhönsä, sillä milloin hyvänsä Kristian hiljaa liikahti, katsahti hänkin levottomasti työstään oveen päin; hänkin näytti odottavan jotakuta.

Äkkiäpä astuikin lautamies Laurikainen tupaan, tervehti ja pudisti vahvasti kättä isännän ja emännän kanssa, jotka eivät näyttäneet iloitsevan vieraan tulosta eikä sitä oudoksuvankaan. Lautamies kävi istumaan, pöydän päähän, oli hyvän aikaa vaiti, sytytti piippunsa ja arveli viimein, että olipa aika kuuma näin kello viiden ajaksi iltapäivällä, johon vastustamattomaan totuuteen Kristian lisäsi, että lämmin kyllä teki hyvää kauralle. Viimein sulivat keskustelun juonet: puheltiin päivän asioista, kurssin alenemisesta, viljan hinnoista kotona ja Venäjällä, kalastuksesta ja keräjistä. Nyt oli lautamies johtunut siihen, johon tahtoikin päästä. Hän nousi verkkaan ylös, astui uunin luo, kopisti poron piipustaan ja sanoi ikään kuin ohi mennen:

— Sinne olette tekin muuten kutsuttu.

— Keräjiin! minäkö? Kuka minua sinne kutsuu?

— Jegor Timofeitsh Ivanov, naapurinne.

— Hm, no, mitähän sillä nyt taas lienee? Siitäköhän se selkäsaunasta, jonka sai minulta toissa keväänä?

— Ei toki, selkäsauna on saatu ja pidetty lahja; nyt se on tästä
Jalon historiasta, oriista, hänen juoksijastaan.

— No, mitä se minuun koskee?

— Niin, en minä tiedä, mutta tulkaahan nyt vain huomenna, niin saatte tietää.

Ja lautamies, syläistyään pari kertaa oikein pontevasti ja hengähtäen helpommin, nousi ylös, sanoi jäähyväset ja läksi.

Kristian raapi tuuheata tukkaansa ja astui verkalleen ulos. Levottomasti käveli hän tiluksillaan, huokaeli raskaasti nyt, kuin oli yksinään, ja palasi vasta myöhään illalla kotiin.

Koska vielä tuntui kuumalta tuvassa, istahti hän rappusille nauttimaan illan viileyttä. Yö oli kostea ja lämmin; tähdet pilkuttivat unisesti ilman lävitse, joka ohuen harson tavalla verhosi taivaan kantta. Täys'kuu nousi tuolta suon päältä hiljaisessa komeudessaan; se katseli keltaisena ja isona harvan hongikon lävitse, joka kuihtuvana ja kituvaisena kasvoi mättäissä raudansekaisessa vedessä. Viimeinen tynnyrilintu sirisi metsässä ja kehrääjä lenteli ikään kuin juovuksissaan, milloin oikealle milloin vasemmalle, ylös ja alas, katosi silloin tällöin näkyvistä yön pimeään, painautui matalaksi teille ja poluille, istui matalana puiden oksilla ja kehrätä hyristi. Ihmiset kammoavat kehrääjää, ja se kammo ehkä myöskin vaikutti, että Kristianista näytti kaikki niin surulliselta ja masentavalta. Luonto näytti hänestä sellaiselta, kuin hänen mielialansa antoi hänen sitä huomata. Tuota Jalon historiaa hänen oli ihan mahdoton saada pois mielestään. Jaloon liittyivät kaikki muistot hänen elämänsä viimeksi kuluneilta ajoilta. Kaikki, mitä hän oli uneksinut ja ikävöinyt, kaikki, mikä oli tuskastuttanut ja pelottanut häntä ja painautunut hänen muistiinsa, kaikki se oli koskenut Jaloa. Miten hyvästi hän muisti, milloin Jegor Timofeitsh Ivanov avasi kauppapuodin Tervolan kylään. Kaikkea, kuin ennen oli täytynyt noutaa kaupungista, voitiin nyt saada Jegor Timofeitshiltä. Tämä Jegor, miten hän oli ollut imarteleva ja nöyrä, miten hän oli tunkeutunut jokaisen suosioon!

Se oli silloin, kuin Jalo oli noin kolmannella vuodellaan. Jegor oli ollut kaikkein palvelija. Koukussa kuin linkkuveitsi oli hän tarjonnut tupakkaa ja piittinää, sanonut: "peivee" ja "hyvesti" ja "ole hyve" —"eikö raha, no ei mite — toine kerta, kirjota kirja — toine kerta, isentä". Se oli niin mukavaa, mutta kuin vuosi oli lopussa, niin hänen kirjansa oli täyteen kirjoitettu, ja kaikista niistä pikku ostoksista tuli iso summa. Ja jos ken tarvitsi lainaa, niin kelläpä silloin oli rahaa, jos ei Jegorilla. Hän kyllä otti kaksitoista prosenttia; mutta sittepä siinä ei ollutkaan mitään mutkia, asianajajia, tuomareja, lautamiehiä ja muuta sellaista. Ja kukapa ei tarvinnut rahaa niinä aikoina! Sitä tarvitsi koko maailma ja Kristian myös. Ja kuin neljä vuotta oli kulunut, silloin oli Jegor Timofeitsh Ivanov muuttunut kaikkein palvelijasta kaikkein herraksi. Nyt oikeni hänen selkänsä tuota pikaa; hän tuli jäykäksi kuin puukkoveitsi; nyt oli toinen ääni kellossa.

— Tyhmeliini, kylvätkö ruista siihen? Ei, kauraa sinun pitää kylvää; en minä saa ruista myödyksi tähän aikaan! Tarvitsetko sinä rahaa lehmän ostoon, sinä, kun sinulla tuskin on ruokaa sillekään lehmälle, joka sinulla on? Eipäs!

Hän möi kauran talonpoikain pelloilta ennen, kuin se oli leikattukaan. Hän hakkautti heidän metsänsä puiksi ja puikoiksi ilman mitään; mainitsihan vain heille, jos viitsi, niin tekevänsä. Ja miten kasvoi tuo hirvittävä velka. Se oli pohjaton, kyllästymätön kuin filistealaisten Molok. Kaikki katosi sen avaraan kitaan. Se ei koskaan tyytynyt mistään uhreista eikä vähennyksistä, joiksi sille kuljetettiin tervaa, puita, talia, harjaksia, kokonaisia lampaita, rapuja, lintuja ja kauroja. Kristian oli pahemmin kuin kukaan pulassa tästä naapuristansa. Heidän tupansa olivat näet nurkakkain. Hän tiesi paremmin kuin muut, mitä merkitsee olla velassa. Ihan oli, kuin joku olisi kalvanut lihaa ja imenyt ydintä hänen luistaan. Hän välistä tunsi olevansa ihan voimaton tätä julmaa vihollistansa vastaan ja oli jo aikonut keppikerjäläisenä lähteä pois koko paikasta, päästäkseen taas kerrankin vapaaksi. Mutta kuin hätä oli suurin, silloin oli apukin lähinnä. — Apu, se oli Jalo, joka silloin, Mikonpäivän aikaan, oli kuusivuotias.

Ja millainen eläin tämä Jalo sitte oli! Sen musta karva välkkyi sileänä kuin silkki. Sivulta katsellessa näkyi tummempia ja vaaleampia ympyröitä ristiluilla ja lautasilla. Ja millainen häntä ja harja sillä oli, tuuhea ja vähän kiharainen! Kaviot olivat kuin teräksestä taotut; rintaan mahtui ilmaa kuin palkeihin. Silmät oli sillä kuin merikotkalla. Eikä se nähnyt ainoastaan kauas; se näki myöskin sumussa, lumituiskussa ja pimeässä. Kuitenkin vielä suurempi, kuin sen kauneus ja muodon sievyys, oli sen sielun jalous. Se oli ylpeä. Piiskan sivallus oli häväistys, joka voi saattaa sen raivoon. Se oli taipuvainen, vaikka väkevä; se oli hyväilevä, vaikka vallaton. Ja miten kiitollinen sydän sillä oli! Se siveli lämmintä, samettipehmoista turpaansa pitkin Kristianin käsivartta joka kerran, kuin isäntänsä antoi sille suolaa ja leipää, kauroja tai sokuripalan. Se elukka oli parempi kuin moni ihminen, ihan varmaan parempi kuin hänen tottelematon tyttärensä ja kiittämätön vävynsä. Oliko kukaan nähnyt sen säikkyvän? Ei, ei itse paholaistakaan! Oliko se koskaan kompastellut? Ei milloinkaan, ei pahimmassakaan alamäessä. Sellainen oli Jalo, paras elukka koko Suomen maassa. Tuskinpa oli edes Venäjälläkään sen vertaista. Kuin velat rasittivat Kristiania kaikkein pahimmin, kuin Molok avasi kitansa ja vaati enemmän uhreja, yhä lisää uhreja, meni Kristian talliin, siisti Jaloansa, voiteli sen kaviot mustiksi, palmikoitsi sen harjan ja taputteli sen säkää. Ja aina hän varmaan tiesi palaavansa tallista iloisempana, kuin sinne meni.

Kuin Jegor Timofeitshin saamiset kasvoivat Kristianille liian suuriksi, niin että hän ei enää keksinyt mitään keinoa päästä irti tuosta nylkyristä, valjasti Kristian Jalonsa keveän reen eteen ja ajoi Viipuriin puhuttelemaan asianajajaa, itse "Syöteriä". Hän ei voinut mitenkään uskoa, että Jegor oli kirjoittanut kirjaansa oikein. Hänen vähäiset pikku ostoksensa, vähä tupakkaa ja hirsiryynejä, kahvia ja sokuria, ei niistä mitenkään voinut tulla niin suurta summaa. Ei ne asiat millään tavalla voineet olla oikein. Entä hänen koronkiskomisensa sitte!

Miten hyvästi hän muisti sen matkansa! Oli kylmä, kirkas tammikuun päivä. Lumi, tasaisena kuin järven peili, peitti peltoja ja niittyjä. Aitain, kekojen ja vyörykivimöhkäleiden varjot olivat sinipilkkuina valkoisella peitteellä. Pulmunen lentää räpytteli pakoon hänen edeltään; harakka nauroi hyvillänsä, aidoilla kiikuskellen, ja Sipi, suippokorvainen ja villahäntäinen karhukoira, juosta laukkasi Jalon edellä, joka sievästi liikutteli kavioitaan, ikään kuin huvikseen vain. Kyllä siinä matka luisti. Se oli niin iloista, että rasittava levottomuus, joka oli Kristiania ahdistanut, melkein kokonaan haihtui. Kristian oli jo päässyt lähelle Papulan kaupunginosaa, kuin kuuli takanaan jonkun huutelevan. Hän otti piipun suustaan, kallistihe katsomaan taaksensa ja näki jonkun ajavan pienessä kilpareessä täyttä laukkaa jäljestä ja viittovan ketunnahkarukkasellaan. Kristian pysäytti ja takaa ajaja, pieni, kömpelöliikkeinen, turkkipukuinen herra, jolla oli hiirakko ruuna valjaissa, saavutti hänet pian.

— Hyvää päivää, isäntä! Onpa se oiva juoksija, kuin teillä on, sanoi hän innokkaasti, pureksiessaan jäisiä viiksiänsä. Niin, sanonpa niin, kuin tosi on, hyvästikin neljännestunnin olen ajanut, minkä suinakin pääsin, enkä ole tavoittanut teitä. Mistä se hevonen on? Kenen se on? Mitkä sen emä ja isä olivat? Miten vanha se on? Katsoppas, millainen rinta ja millaiset jalat sillä on! Ja ajaja nousi reestään tarkemmin katselemaan Jaloa. Kristian oli hyvillään, jopa vähän ylpeäkin, vastaili kysymyksiin, mikäli tiesi, ja kiitteli hevostaan vieraalle, joka näytti vallan hurmaantuneelta.

— No, tottahan tulette kilpa-ajoon ylihuomenna. Tuollaisella hevosella kuin teidän on, on se ihan teidän velvollisuutenne. Minä olen ratsumestari T. ja olen palkintotuomareita; muistakaa, ensimmäinen palkinto on tuhat markkaa.

Kilpa-ajoista oli Kristian kyllä kuullut puhuttavan. Olipa hän joskus ajatellutkin niitä; mutta tavallisesti saadaan maalla tietää, mitä on tapahtuva, vasta sitte, kuin se jo on tapahtunut. Mutta nyt — miksikä ei, koska hän kuitenkin oli kaupungissa.

Kristian lupasi tulla ja kädenlyönnillä vahvistettiin sopimus. Jalo oli kiireissään menemään ja katosi lähimmän mäen taakse kuin leimaus ihmettelevän ratsumestarin näkyvistä.

Kristian ajoi kilpaa. Mitkä ihanat päivät, mikä kunnian ja riemun aika Jalolle ja hänen isännälleen! Ei ollut ainoatakaan sanomalehteä maassamme, jossa ei puhuttu Jalosta ja hänen isännästään. Sähkösanomia lenteli ympäri maata Jalon urhotyöstä. Sen juoksu oli meillä tavatonta, se otti loistavasti ensimmäisen palkinnon vanhoilta, kokeneilta kilpajuoksijoilta. Vielä nytkin, kuin Kristian istui raskasmielisenä ja suruisena porstuansa rappusilla, levisi hänen kasvoilleen päiväpaisteinen hymy, hänen muistellessaan sitä ihanaa päivää. Varsin hyvin hän muisti sen: päiväpaiste, sininen taivas, hienoja, välkkyviä lumihöytyviä tanssimassa talvituulessa, soittoa ja hurraa-huutoja, petollisia juomia ja Jalo päivän sankari! Se oli epäilemättä hänen elämänsä kaunein ja sisällysrikkain päivä. Mutta niinkuin korkeimmat aallot painuvat syvimmälle ja pisimmistä männyistä syntyy pisimmät varjotkin, niin se päivä, jona Kristian ja Jalo seisoivat ylimpänä onnen kukkuloilla, tuotti syvintä surua.

Asianajajalta ei tullut mitään toivoa; päin vastoin sai Kristian kuulla, että Jegor oli kuvernööristä saanut tuomion häntä vastaan. Hänen velkansa korkoineen kaikkineen olivat maksettavat. Jalo täytyi myödä, mutta hinta ei riittänyt velanmaksuun. Kristian joi itsensä humalaan, itki, selvisi jälleen, ja kaikissa noissa mielen eri tiloissa mietiskeli hän äärettömästi Jalon hintaa. Viimein täytyi siitä sentään tulla kauppa. Jalo myytiin venäläiselle kauppiaalle ja pahoilla mielin, ihan hurjana palasi Kristian kotiin eräällä tammalla, jota hän vihasi ensi hetkestä asti. Vähäpä se lohdutti, että hänen lompakkonsa oli täynnä satamarkkaisia, jotka Jalo oli juoksemalla ansainnut isännälleen jäähyväslahjaksi.

Kristian ei ottanut lohtuakseen. Ja lisäksi vielä antaa rahat Jegorille tuntui hänestä mielettömältä. Sehän oli sama kuin heittää ne järveen. Viimein sen kuitenkin täytyi tapahtua. Hän astui Jegorin puotiin juuri kuin hän sattui olemaan yksin, maksoi velkansa ja sai takaisin velkakirjansa ja muut paperinsa. Jegor varomattomuudessaan lausui muutamia loukkaavia sanoja. Silloin kuohahti Kristianin mieli ja, jos Jegor ei ennestään tiennyt, mitä selkäsauna oli, niin kyllä hän sen tiesi naapurin lähtiessä hänen puodistaan. Siitä päivästä lähtein vallitsi viha henkeen ja vereen asti molempain naapurien välillä.

Kristian oli vapaa, mutta vaikka hän siitä ylpeilikin ja kerskasi Jegorin kuullen, niin hänen sydämmensä sentään vuoti verta. Mitä vapaudesta, kuin Jalo oli poissa! Hän oli kyllä vapaa uhkaavasta vaarasta, mutta hän oli myöskin kadottanut ainoan ilonsa. Hänen elämästänsä oli kadonnut jäntevyys, ei mitään velkoja mietittävänä, ei mitään Jaloa rakastettavana eikä ilon aiheena. Suolan tavoin kirvelivät hänen sydämmensä haavoja ne niukat sanomalehtiuutiset, joista hän silloin tällöin sai tietoa. "Mainio juoksija Jalo, joka sai ensimmäisen palkinnon Viipurissa, on taas voittanut" tai "juoksijakuningas Jalo on saanut palkinnon Hämeenlinnan kilpa-ajoissa". Sellaisina päivinä Kristian ei ollut ennellään; hän joko istui ääneti ja nyrpeissään kuin peipponen sadesäällä taikka hän oli äkeissään ja sähisi kuin kataja tulessa.

Vähitellen kypsyi hänessä ajatus hankkia takaisin se hepo, maksoi mitä hyvänsä. Miksipä hän kokoaisi ilman mitään tarkoitusta ahneille perillisille ja itse eläisi elämäänsä ilottomasti? Hänen vävynsähän maltittomasti odotteli vain, milloin saisi hänen perintönsä, ja samaa se odotteli hänen tyttärensäkin. Jos hänellä edes olisi ollut lapsen lapsia. Ei, koska nyt kerran oli niin, kuin oli, niin olipa paras toimittaa Jalo jällen kotiin.

Monen mutkan perästä sai hän takausmiehiä ja sitte kihlakunnan-oikeudessa tilansa kiinnitetyksi. Sitte ei ollut enää muuta kuin nostaa rahat ja lähteä ostamaan hevosta. Eihän se ainakaan voinut olla "rahaa kalliimpi". Tuolla viipurilaisella ostajalla oli monta hevosta ja hän epäilemättä oli antava Jalon takaisin hyvästä maksusta. Lähtöpäivä oli jo määrätty, kuin Kristian eräänä heinäkuun aamuna juuri raapiessaan puukollansa pois muutamia jäykkiä, valkoisia karvoja, joita tunkeutui hänen leuastaan, kuuli hirnahduksen, jonka hän ihan varmaan luuli tuntevansa. Ei se voinut olla erehdys; se hirnunta oli Jalon, sillä juuri siten se tavallisesti kutsui isäntäänsä, kuin hän joskus aamusilla ei ajoissa mennyt talliin. Kristian viskasi veitsen ja juoksi ulos. Siellä hänen oman tallinsa nurkan takana, johon asti Jegorin niittytilkku ulottui, siellä seisoi hänen oma Jalonsa, heilutellen päätään ylös alas, levitellen sieramiaan ja päristellen. Yht'äkkiä se hypähti aidan ylitse ja seisoi entisen isäntänsä pihassa. Kristian oli kuin rampautunut; hän sai ainoastaan mutistuksi: kah! Ystävällinen hymy, kuin päiväpaiste autiolla kankaalla, valasi hänen kasvojansa, ja kaikki, mitä hän oli kuullut noidista ja velhoista, risteili leimausten tavoin hänen kiihtyneissä aivoissaan. Hänen vielä hieroessaan silmiänsä, tullakseen vakuutetuksi, että hän tosiaan oli hereillä, astua viuhtoi Jegor, hänen vihamiehensä, pihaan, suitset ja ruoska kädessä. "Hevonen on minun", sanoi hän; "älä houkuttelekaan sitä tänne!"

Jegor otti Jaloa kiinni tukasta, pani kiroillen suitset päähän ja lupasi kyllä opettaa hevosen luopumaan hyppimästä aitain ylitse. Rajusti tempoen talutti hän Jalo paran kotipihaansa, ja hetkisen päästä kuuli Kristian oriin polkea tömistelevän ja ähkyvän Jegorin piiskan pelosta. Lyödä Jaloa, lyödä sellaista hepoa, se oli hirmuista.

Siitä päivästä tuntui elämä Kristianista oikein helvetiltä. Olla ilman hevosta oli ollut tuskallista; mutta että se oli pahimman vihamiehen omana, jolta sitä ei voinut ostaa takaisin, että täytyi nähdä sitä joka päivä, eikä kuitenkaan voinut mennä sen luo, se oli sentään vielä pahempi. Kaikki, mitä Jegor suinkin keksi, kerskatakseen Kristianin läsnä ollessa hevosestaan ja kiduttaakseen häntä, sen hän tarkkaan myöskin teki. Kaikki selkäsaunat, jotka hän itse oli saanut, hän maksoi Jalolle. Ja jos orit, kuten välistä tapahtui, laukkasi entisen isäntänsä luo, ikään kuin etsimään häneltä turvaa, silloin Kristian varmaan tiesi, että paksut runteet Jalon lautasilla kyllä kohta todistivat, missä arvossa Jegor Timofeitsh piti uskollista ystävyyttä.

Siten kului muutamia viikkoja. — Oli kuuma elokuun päivä, jolloin multakokkareet pelloilla halkeilivat kuumudesta, ilma värisi ja höyrysi lämmöstä. Kylän koirat olivat lakanneet haukkumasta ja paenneet varjoon rappusien ja ulkohuoneiden alle. Lehmät seisoivat rannalla vatsaansa myöten vedessä ja piilottautuivat mustanpuhuvain leppien alle. Ainoastaan paarma lenteli ripeästi auringon paahteessa; sudenkorento ja metallilta välkkyvä vihreä kärpänen piirtelivät loistavia kaaria ilmaan. Kristian makasi höyläpenkillä tuvassaan ja katseli hartain silmäyksin Jaloa, joka seisoi tuolla Jegorin niityllä vanhan jalavan varjossa. Kristian uneksi onnellisia päiviä, jolloin Jalo vielä oli hänen — ja silloiset huolet näyttivät hänestä nyt niin pieniltä ja ilot niin suurilta. Hän oli juuri nukahtamassa kevyeesen, suloiseen uneen, kuin hänet äkisti kolme viipurilaista metsästäjää herätti, jotka kiivaasti kyselivät talon isäntää. Ne kolme herraa olivat lähteneet sotaan jäniksiä vastaan. Äkki arvaamatta olivat he tavanneet ilveksen, joka oli samoin kuin hekin jäniksiä pyytelemässä. Kaksi vuorokautta olivat he jäniskoirineen ajaneet takaa ilvestä, joka, kuten he sanoivat, jo oli ihan uupumaisillaan; silloin kovaksi onneksi heidän koiransa loukkasi jalkansa, niin että täytyi jättää se jäljelle. Metsästäjät nyt kyselivät, mistä saisivat lainaksi koiran, joka voisi jatkaa ajoa, Kristianilla oli sellainen koira. Hänen Sipinsä, vaikka olikin vain tuollainen maalaiskoira, ajoi metsä- ja vesilintuja, jänistä ja karhuakin, jos niiksi tuli. Metsästäjät, Kristian ja Sipi riensivät pois suolle, jossa ilveksen jäljet oli viimeksi huomattu. Neljännestunnin päästä oli Sipillä jäljet selvillä ja kiihkeästi haukkuen ja pörhöistä häntäänsä heiluttaen ryntäsi se metsään. Raivokas haukunta ilmoitti kohta, että väsynyt ilves oli löytynyt ja asettautunut puolustautumaan tai kiivennyt puuhun. Metsästäjien saapuessa paikoille hypiskeli Sipi hurjinta sotatanssiaan hongan ympärillä, jonka oksilla ilves makasi, näyttäen hampaitaan ja syljeksien vastustajallensa. Tupsuiset korvat olivat painetut pitkin päätä, silmät säkenöivät kiukusta ja näytti siltä, kuin sillä olisi ollut hyvä halu loikahtaa yhdellä hyppäyksellä pörhöisen vihollisensa päälle. Kuitenkin se ennen, kuin ehti panna sotapäätöstänsä toimeen, putosi, ääntä päästämättä, ensinnä tulleen metsästäjän luodin lävistämänä maahan. Sen käpälät sidottiin yhteen, seiväs pistettiin jalkain välitse ja riemuiten kannettiin saalis Kristianin pihaan. Siellä väsyneet, vaan iloiset metsästäjät söivät maalaispäivällisen, ja ilveksen peijaisia pitäen juotiin runsaasti rommia, finkeliviinaa ja karvastelevaa konjakkia. Väkevät juojat nousivat lämpimässä päähän ja hämärän tullessa Kristian ja hänen vieraansa olivat jotenkin punakat ja kovaääniset.

— Kuules nyt, Kristian, sanoi hänen vaimonsa, joka alkoi tulla levottomaksi melusta, minä en kärsi ladattuja pyssyjä tuvassa, mene ulos ja ammu luoti pois tuosta pyssystä! Kristan nousi verkalleen ylös, huomauttaen, että naiset ne nyt aina ovat sellaisia pelkureja, otti penkiltä pyssyn ja meni ulos. Siellä oli päivänvalo jo sammunut, mutta ei vielä ollut pimeä tullut. Iltatuuli kantoi tuoksua äsken haasioiduista apilaista. Etäältä kuuluivat paimenpoikain tuttujen leikittelevät äänet ja pihlajassa pihalla sirkka pontevasti veti virttänsä. Horjuvin säärin astui Kristian alas rappusiltansa. Yht'äkkiä hän pysähtyi. Tuolla tallin nurkan takana seisoi taas hänen öittensä unelma ja hänen päiviensä ajatus. Jalo pudisti sievätekoista päätänsä, värisytti tuuheaa harjaansa ja kutsui entistä isäntäänsä hiljaisella, matalalla, salaperäisellä hörhötyksellä. Kristian meni liikutettuna sen luo ja taputti sen säkää. Hevonen pisti matalan aidan päällitse kapean turpansa hänen taskuunsa. Kristian, kiihtynyt kun oli, kietasi käsivartensa hevoselle kaulaan. Olihan siitä jo pitkä aika, kuin hän oli saanut taputella Jaloa, silitellä sen hienoa karvaa ja puhutella sitä. Vetäessään kättänsä pitkin hevosen selkää tunsi hän yht'äkkiä runteet Jegorin piiskasta. Silloin vihastui tämä vähän humalainen mies. Kelvoton eläinten kiduttaja, noitui hän ja puristi kyhmyräistä nyrkkiään Jegorin taloa kohti. Kyllä minä sinut, ystävä parka, ainiaaksi vapautan hänen pilkastaan ja ruoskastaan, hänen julmuudestaan ja hirmuisuudestaan. Ja ennen kuin asia oli oikein selvilläkään mielessä, sieppasi hän olkapäältään pyssyn — pamaus ja jalo eläin vaipui koristen maahan; suruinen katsaus vielä sammuvasta silmästä ja Jalo makasi kuolleena aidan takana, joka erotti häntä entisestä isännästään. Kristian pakeni kuin murhamies metsään. Puolen tunnin päästä astui hän takaisin tupaansa ihan selvänä. Metsästyskumppanit olivat menneet etsimään sairasta koiraansa. Kristian oli kahden kesken vaimonsa kanssa. Liikutettuna ja väristen kertoi hän hänelle, mitä oli tehnyt.

* * * * *

— No, mitä aiot sinä nyt tehdä? sanoi Kristianin vaimo, kuin mies palasi lautamies Laurikaisen käynnin jälkeen myöhään yöllä tupaansa. Eihän ole mitään vieraita miehiä?

— Ei, ei yhtään, mutta käyköön miten tahansa, minä kaikissa tapauksissa kerron koko Jalon historian.

YKSINÄÄN.

Etäinen vieras, joka oli kasvanut tuolla alhaalla itämaiden liassa ja köyhyydessä, oli lähtenyt vaeltamaan pohjoista kohti. Kotinsa oli vieraalla ollut tuolla alhaalla Volgan suurissa kalastuspaikoissa, joissa sampia pyydetään, joissa kaviaaria valmistetaan lännen herkkusuille ja joissa ilma haisee mätänevistä kalan totkuista. Sieltä hän oli mennyt purlakoiden luo, jotka kuin törmäpääskyt asuvat Volgan rantojen koloissa, kosteudessa ja köyhyydessä, pitäen elinkeinonaan raskasten lotjain vetämistä vastavirtaan. Edelleen oli se tullut yhä ylemmäksi noihin suuriin tehdaskaupunkeihin, joissa karttuuninpainimoiden jätteet myrkyttävät kaivoja ja lähteitä, yksinpä Volgan sivujokiakin. Sitte se oli tullut Pietariin ja viihtyi siellä hyvästi pääkaupungin ihmisjätteiden seassa, kosteissa asuinhuoneissa, jotka ovat alempana Nevan vedenpintaa. Ihmiset, jotka onnellisina, iloisina, huolettomina asuivat ylempänä graniitti- ja marmoripalatseissa, tuskin tiesivät sitä olevankaan ennen, kuin se yht'äkkiä, kenenkään tietämättä, miten ja minkä tähden, nousi, surua ja kauhua levittäen, tervehtimään sinnekin, jossa elämän ilo kuohuu ylimmillään, jossa onnellisuus loistaa. Nevan kaupungista oli turmiota levittävä vieras lähtenyt vielä ylemmäksi pohjoista kohti. Tuolla Äyräpäänseljän mäntyharjuilla se ei viihtynyt, mutta alhaalla laaksoissa, sara-ja ruohorantaisten, savisten pikku järvien seuduilla, siellä se aina löysi jonkun pesän, jossa ihmisiä ja kotieläimiä asui tiheässä vierekkäin, jossa lika ja siivottomuus vallitsi, vaikka kyllä saunan uunista nousi höyryä kolme kertaa viikossa. Ja nyt se oli ehtinyt Viipuriin. Sinne, vanhan linnan muurien sisälle, asettui se toden perästä — armottomana, säälimättömänä.

* * * * *

Kauppaneuvos Heinrich Friedrich Schulzen suuressa, vanhanaikaisessa kartanossa oli hiljaista ja äänetöntä, sillä turmiota levittävä vieras oli poikennut sinne. Kuolema oli tullut päättämään kauppaneuvoksen tilikirjoja. Kyökissä astuskelivat palvelijat varpaillaan ja puhelivat hiljaisella äänellä. Syvässä ikkunan komerossa istui emännöitsijä ja mutisten luki virsiä "valmistuksesta kuolemaan". Ruokasalin ikkunalla istui kissa kalpeassa syysauringon paisteessa ja uneliaasti katseli yksinäisen kärpäsen tanssintaa ikkunan ruudulla. Vierashuoneessa, jonka seiniä rumensivat muutamat jäykkäryhtiset, piirteiltään yksinkertaiset vanhat muotokuvat, istui vanha paljaspäinen papukaija, höyhenpuku pörröllään. Kiiltävä messinkihäkki oli peitetty saalilla, että lintu ei häiritsisi juhlallista hiljaisuutta kovaäänisillä ja typeröillä lauseillaan, joita se nyt oli laverrellut jo kahden miespolven ajan.

Ihan menehtyneenä kyyneliinsä makasi rouva Lilli suuressa salissa puolinojallaan mustalla jouhikankaalla päällystetyllä sohvalla. Silloin tällöin katsahti hän taiteellisesti ylös valkoiseen kattoon ja pienellä lihavalla kädellään, sakarisormi viehättävässä kaaressa erillään muista, nosti kostean nenäliinan kyynelisille silmilleen. Sitten hän painoi kalpeat, lihavahkot kasvonsa sohvatyynyyn, ja koko hänen ruumiinsa vavahtelu todisti hänen tuskaansa ja epätoivoansa. Hän oli enemmin tunteellinen, pehmeämielinen ja hempeä kuin hyvä, niin että hänelle muutenkin hyvin helposti tuli kyyneliä silmiin ja itku näytti olevan hänelle, ell'ei juuri huvia, niin kuitenkin helpotusta, vapautusta, lievitystä. Mutta nyt, nyt eivät mitkään kyyneleet lievittäneet hänen tuskaansa. Hänestä tuntui, kuin mustat aallot olisivat kohisten sulkeutumassa hänen päänsä päälle ja hän hitaasti vaipuisi vaipumistaan yhä alemmaksi. Tuossa viereisessä huoneessa makasi kuolemaisillaan mies, jonka kautta hän oli jotakin, oli se, joka oli: kaupungin arvokkaimpia rouvia, rikas, riippumaton, hyvää tekevä ja kadehdittu. Mitä hän olisi ollut ilman Heinrich Friedrich Schulzea. Pikaisesti lakastuneen uuden aatelissuvun viimeinen jäsen, nimi yksinkertainen ja samoin syntykin; köyhä neiti, joka olisi saanut eleksiä toisten kodoissa, jonka elämänilon ja onnen tarve ja vaatimus olisivat aina saaneet kestää katkeraa taistelua todellisuutta vastaan. — Voi, miksi hän oli nyt vasta johtunut sitä ajattelemaan, nyt, kuin se oli jo liian myöhään; silloin he eivät olisi pysyneet niin vieraina toisilleen; silloin hän ei olisi jättänyt häntä niin yksin. Oliko hän ottanut mitään osaa, oliko hän osoittanut pintapuolisintakaan mieltymystä miehensä työhön, hänen vaivoihinsa? Oliko hän kunnioittanut ja rakastanut, mitä miehensä kunnioitti? Ei. Kuin hänen miehensä oli kovalla äänellä ja kerskaten kertonut kelle ja missä hyvänsä, miten hän oli alkanut uransa tuolla synnyinkaupungissaan Lybekissä, miten hän oli laissut konttoria ja seisonut puotipöydän takana päivät päästänsä, silloin oli rouvaa hävettänyt. Miehen säästäväisyys oli hänestä ollut itaruutta, hänen tarkkuutensa ja järjestyksensä turhuutta. Ja nyt vasta hänelle johtui mieleen, miten yksikseen hänen miehensä oli ollut ne monta pitkää vuotta, jotka he olivat eläneet yhdessä. Heidän välilleen olivat eri rotu, kieli ja kasvatus ja erilainen yhteiskunnallinen asema tehneet juovan, jota rouva ei koskaan koettanut täyttää. Jotenkin siihen tapaan ajatteli ja tunsi nyt rouva Lilli, ja sen tähden valuivat hänen kyyneleensä tällä kertaa raskaina, polttavan kuumina.

Tuolla sisällä työhuoneessaan makasi kauppaneuvos Schulze yksinään vihreän silkkiverhon takana unen ja valveillaolon sekaisessa horrostilassa. Leveät, nelikulmaiset kasvot olivat nopeasti laihtuneet niin, että iho riippui väljällä suurissa poimuissa. Silmät, tajuttomasti ja avuttomasti katselevat silmät olivat syvällä koloissaan. Nelikulmaiset, karvaiset ja laihat kädet nyppivät levottomasti peitettä. — Hoitajatar, pieni, ryppyinen olento, jolla oli raskaat, paisuneet luomet ja mullankarvainen iho sekä käytös ja ymmärrys kuin kanalla, istui ikkunan luona, palavalla halulla ahmien kolmen musketöörin, Athoksen, Porthoksen, Aramiksen ja heidän ystävänsä d'Artagnanin uskomattomia seikkailuja. Nyt heräsi sairas ja katsoi kuumeesta loistavin silmin ympärilleen; heikolla äänellä kutsui hän hoitajatarta, mutta vasta sitte, kuin sairas pari kertaa lausui hänen nimeään, malttoi hän luopua väkevän Porthoksen urhotöiden loistavista kuvailuista.

— Minä tahdon puhutella tuomaria, poikaani Fritziä, sanoi sairas vaivalloisesti.

Herra Fritz, pitkä, hoikka mies, pää paljas ja kasvojen väri kalpea, tuli sisään pahan omantunnon näköisenä ja kävi ääneti ja varovasti istumaan sairaan luo, joka näytti tarkkaan katselevan häntä. Niistä kalpeista, puhleista, huonon elämän ja joutilaisuuden turmelemista kasvoista isä turhaan etsi entisten suloisten lapsenpiirteiden merkkiä, joita hän oli muinoin, lähes kolmekymmentä vuotta sitte, suudellut isän ilolla ja ihastuksella. Miten hän oli rakastanut sitä pientä, avutonta olentoa, miten paljon hänestä toivonut: varsinkin ystävää, kauppakumppania, joka voisi ottaa vahvoihin, kokeneihin käsiinsä liikkeen silloin, kuin hän itse läksi pois. Mutta voi! yksin hän oli jäänyt sittekin: Fritz oli totellut äitinsä neuvoa ja palveli nyt hovioikeudessa. — Vanhuksen silmät kyyneltyivät, sillä hän ei löytänyt niistä kasvoista, mitä etsi. He kaksi olivat aikaisin käyneet eri teitä, isä työn, poika huvituksen; heidän välillään ei ollut mitään muuta yhteyttä kuin veren. Heillä ei ollut enää edes sama kielikään, lausuakseen sydämmensä hienoimpia tunteita, sillä toinen puhui huonosti ruotsia, toinen huonosti saksaa. He olivat toisillensa vieraat. Katkeruuden tunne levisi isän rinnassa, sisällinen lämpö, joka oli hetkisen tulvinut hänessä, haihtui. Herra Fritzin naisellinen, pehmeä, vaikutuksia helposti vastaan ottava mieli aavisti, mitä kuvia liikkui isän sydämmessä; tuntui pistos omassatunnossa, hän olisi tahtonut laskeutua polvilleen pyytämään anteeksi, että oli saattanut niin paljon hyviä toiveita raukenemaan ja tuottanut isälleen niin pitkällistä pettymystä. Mutta he olivat niin vieraat toisilleen; keltä hyvänsä muulta, jota vastaan hän oli rikkonut, niin — se olisi käynyt päinsä — mutta — — —

Saattoihan hän muuten lykätäkin tuon tuntia tai paria tuonnemmaksi.
Vanhus näytti tosiaankin voivan paremmin.

— Minä olen nyt täydessä järjessäni, sanoi sairas, minun pitää puhella konttorinpäällikön kanssa; kutsu tänne Blumenfeld!

Isä ja poika puristivat vaiti toinen toisensa kättä ja herra Fritz astui ulos. Herra Blumenfeld istui ulkohuoneessa juhlallisena, hyvästi voideltuna, suurena ja majesteetillisena, kuin hän olisi ollut oma muistopatsaansa, ja odotteli sisälle pääsöä. Varovasti ja lyhyessä tempomatahdissa, ikään kuin hänen sisällänsä olisi ollut jotakin kallista nestettä, astui hän sairaan luo, rupesi kunnioittavan ja osaa ottavan näköiseksi ja kävi istumaan lääkärin tuolin laidalle.

— Hyvä Blumenfeld, loppu lähestyy. Ei ole enää öljyä lampussa; onpa itse lamppukin rikki ja sydän sammuu pian — kuolema — mutta minun taloni on järjestyksessä, tilini päätös selvillä. Tällä liikkeellä on, niin, te sen tiedätte, ollut suuria vastuksia kestettävänä ja myrskyisiä aikoja on sille tulossa. Minä luotan ainoastaan teihin; paha kyllä, minun poikani on — — vaan tiedättehän te senkin — — — No niin, minä luotan ainoastaan teihin. Jos puun ja kahvin hinnat vielä alenevat, silloin ei ole mikään pelastus enää mahdollinen; mutta tottahan lienemme päässeet laakson pohjaan, eivät hinnat enää voi aleta.

Herra Blumenfeld istui, näköään tyynenä kuin roomalainen tribuuni, mutta hänen sielunsa oli kiihtynyt. Mitä sairas oli peljännyt eikä uskaltanut uskoa, se oli tapahtunut — hinnat olivat alenneet.

— Herra kauppaneuvos, sanoi hän hitaasti, täytyy toivoa.

— Toivoa, sanoi kuolevainen kuiskaten tuskin kuuluvasti:

Die Hoffnung führt uns ins Leben ein;

[Toivo vie meidät elämään.]

mutta, lisäsi hän:

Der stille Gott taucht meine Fackel nieder, Und die Erscheinung flieht.

[Jumala sammuttaa soitsuni ja ilmestys häviää.]

Hyvästi nyt, kiitoksia, älkää luopuko liikkeestä näinä pahoina aikoina. Te yksin — — — muut ovat — — —

Herra Blumenfeld läksi. Kuin rouva Lilli ja hänen poikansa tulivat sairashuoneesen, makasi vanha Schulze ihan tiedotonna houraillen. Hän puhui nyt ainoastaan äidinkieltänsä, hänen hillitön mielikuvituksensa siirsi hänet viisikymmentä vuotta taapäin ajassa, vei hänet merien taa, pieneen, pimeään ja kosteaan Lybekkiin, synnyinkaupunkiinsa. Ikään kuin ilmestyksessä näki hän jälleen isäinsä maan. Isänsä ja äitinsä taluttamana astui hän pimeänä jouluaamuna vanhaan kirkkoon, jonka monista ikkunoista valoa säteili. Nyt he astuivat temppeliin, lukemattomat vahakynttilät levittivät häilyvää valoansa joka komeroon pimeäin holvien alle. Urut kohisivat, säveliä tuli kuin mahtavassa ketjulaulussa, ensin kuiskaellen kuin kevätaallot, sitte kohisten kuin talvimyrsky — kuin pauhaavat vedet; ja tuhatkertainen kaiku, ankarasti kuin fuuga, vastasi pimenneistä holveista, vanhasta vaakunahuoneesta. Mutta urkujen pauhun, kohinan ja kuohun seasta kuuli kuoleva sairas hiljaisen kuiskauksen: eksynyt lintu, juureton kasvi, palaa takaisin maahasi. Ja puhe muuttui ihanaksi säveleksi. Nyt hän tunsi ne sävelet; se oli vanha jouluvirsi, jota hän oli lapsena niin usein laulanut.

Siteet, joilla pysytään kiinni synnyinmaassa, lujenivat taas. Hän ei enää ollut yksin, hän näki jälleen niitä, kuuli jälleen niiden ääntä, joita oli kerran rakastanut. Sitte vaikenivat äänet yksitellen, sävelet haihtuivat, tulet sammuivat — tuli hämärä, tuli pimeä, kuoleman pimeys. Heinrich Friedrich Schulze oli päässyt kotorannoille.

TUKINUITTO.

Oli ollut kelvottoman märkä, mutta lämmin alkukesä. Sadetta oli tullut milloin missäkin muodossa: kaatamalla, rankkaamalla, rakeina ja siivuttamalla; mutta pahinta oli, milloin kosteus läpi tunkevana sumuna peitti kuin märkä vaate maita ja metsiä. Aurinkoa oli neljääntoista päivään nähty ainoastaan vilahdukselta; enimmäkseen piilottelihe se mustain, vetisten pilvien takana, ja teki luonnon harmaan ja raskaan näköiseksi. Mutta nyt! nyt oli se katkonut kahleensa ja kääreensä, ja heinäkuun koko sädeloistossaan paistoi se Karjalan kankaille ja järville, metsäisille mäille ja välkkyville lammeille. Ja nyt siellä oli riemua luonnossa, laulua ja helkytystä loppumatta, aamusta puoleen yöhön ja myöhempäänkin, sillä puolesta yöstä aamuun liverteli laulurastas suloisia säveliään ja ruisrääkkä veteli tummanvihreässä, mehukkaassa viljassa rumaa lauluansa. Yksin Ylikannuksen talon rikas isäntäkin, Kannuksen Erkki, jonka kasvot kuivan laihuutensa, kiinni nipistetyn suunsa ja teräväin silmiensä tähden aina näyttivät tyytymättömiltä, virkistyi nyt, kuin ilma vakautui.

Oli siinä juoksua ja puuhaa Kannuksen pihassa. Nyt oli alotettava heinänteko. Oli teroiteltu viikatteet, korjaeltu haravat ja heinähäkit, käyty Herran pyhällä ehtoollisella; tänään oli lähdettävä Kannuksen järvessä olevaan Heinäluodon saareen, jossa talon paras niitty oli; siellä oli työ pantava alulle. Koko seudun nuoriso oli kutsuttu talkoihin, niitty oli niitettävä, ja kahvia aiottiin juoda siellä. Veneet olivat täynnä ihmisiä. Kaikki olivat jo asettuneet paikoilleen, isäntä oli jo hyvän hetken istunut veneensä perässä ja alkoi tulla kärsimättömäksi, kuin viimeinkin isännän nuori tytär Liisa ja mahtava emäntä tulivat punakoina ja hengästyksissään alas rantaan. Emäntä piteli rakkaimpia ystäviään, kirkkaaksi pestyä kahvipannua ja sokurinaulaa, pulleata rintaansa vasten ja Liisa kantoi kermapulloa ja eväskonttia. Niinpä lähdettiin kolmessa pitkässä, kapeassa veneessä. Joka veneen jäljestä ui pärskyvä hevonen, jota vahvoilla päitsivitjoilla ja vahvoilla käsillä pysyteltiin veneiden perässä. Vesi kohisi keulassa, kareet loistivat kaiken värisinä, säteilevän valkoisesta mustimpaan siniseen asti. Rannan ruo'ot kumartelivat syvään, tavit lensivät peloissaan pois kaulat suorina, kuikka sukelsi syvälle ja nokallaan pysyttelihe kiinni ahvenruohoissa, kunnes vaara ehti ohitse.

Veneissä oli iloinen elämä; ainoa tyytymätön oli Kannuksen Erkki, Ylikannuksen talon isäntä. Ihan olikin, kuin lempo itse olisi niin laitellut, että missä hyvänsä hänen tyttärensä Liisa istui, siellä aina hänen lähin naapurinsa, tuo vääräsääri Matti Matalamaa, köyhä vielä lisäksi, etsi itselleen sijan ja päin vastoin. Vaikka isäntä miten oli asetellut ja komennellut, niin samoin oli nytkin käynyt. Siellä istui Matti veneen keulassa, tuo ainainen viulu kädessään, ja Liisa, niin hän istui juuri Matin edessä. Kymmenen minuuttia soudeltua oltiin Heinäluodon luona. Laskettiin jyrkkään etelärantaan, jossa kasvoi korkeaa, mustanpuhuvaa lepikkoa, noustiin iloisesti hälisten maalle ja vietiin sinne eväätkin, hevoset saivat puhaltaa, ja työhön mentiin.

Pohjoista kohti vietti saari hyvin loivaan järveä kohti, joka sillä puolen oli hyvin matala ja enimmäkseen ruohokon ja kaislikon peitossa; hyvä olopaikka sinisorsille ja taveille. Siellä vastapäisellä rannalla oli Matin tupa, ympärillä alavia, vetisiä, mättäisiä niittyjä ja vetisiä, hallanarkoja peltoja, jotka tuskin ollenkaan viettivät järveen päin, ja juuri sen tähden miehellä ja paikalla olikin nimenä Matalamaa.

Saaren niitty oli korea kesäpuvussa. Kuin tuuli siellä puhalteli keveästi ja lauhkeasti ja käänteli vatukkapensasten lehdistä nurean puolen näkyviin, taivutti ruohot ja kukat varovasti alas, silloin loisti niitty kaikilta mahdollisilta vihreän vivahduksilta. Ylhäällä mäen harjalla, jossa ruoho oli lyhyttä, kasvoi neilikoita, käenkukkia, päivänkukkia ja kissankelloja. Keskipalkoilla ojenteli apilas vaaleanpunaisia pallojansa ja alimpana, ennen kuin sara, ruoko ja kahila alkoivat, levitteli koiranputki komeita valkokinoksiaan, joiden ympärillä kihisi miljoonittain polttiaisia ja itikoita.

Nyt annettiin viikatteet ja haravat väelle ja vastatuuleen niitettiin niitty, ja niitettiinkin aika vauhdilla, niin että leivopari tuolla ylhäällä, niityn korkeammassa paikassa, menetti viisi polkastansa. Jänis, joka oli täällä jään lähdöstä asti vankina viettänyt ikävää ja yksinäistä poikamiehen elämää, menetti henkensä, ja sinisorsa, joka juuri oli muninut yhdeksännen munansa yksinkertaiseen pesään mätästen ja sarain väliin ja uneksi jo näkevänsä pörröisiä, keltaisia poikasia, sen sijaan nyt surukseen sai katsella, miten koko toivo meni myttyyn.

Kuin niitty iltapäivällä oli niitettynä, tarjottiin sekakuppeja miesväelle, jota vastoin naiset saivat juomansa seoittamatta. Ja sitte vähän levähdettiin ennen, kuin illempana ruvettaisiin kokoamaan heiniä rukoihin. Saari muuttui ihan äänettömän hiljaiseksi. Ainoastaan väsymätön emäntä puuhaili omissa toimissaan veneen luona. Isäntä oli laskeutunut vanhan ja harvan, ylhäältä leveän ja alhaalta kapean ladon varjoon ja näytti nukkuneen sikeään uneen. Mutta ladossa istuivat Matti ja Liisa, kiihkeästi kuiskaellen. Liisa näytti hyvin alakuloiselta, nyppi esiliinaansa ja pureksi heinän kortta.

— Minä puhelen isäsi kanssa, sanoi Matti. Äitisi ei suurestikaan vastusta naimista — mutta isäsi. Älä ole pahoillasi; minä sen kyllä selvittelen. Minun viulunsoittoni ja iloinen mieleni ne enimmän suututtavat häntä, ja sitte lisänä on vielä tämä riita kalavedestä, mutta sen hän saa kaikki tyyni, en minä pidä siitä lukua. Minä puhelen hänen kanssansa ja ehkäpä hän — — — Hiljaa, tuolla on joku ulkona, ja Matti katsoi korkean kynnyksen ylitse, mutta oli samalla pukata vanhusta, joka oli kuullut koko keskustelun ja juuri nyt aikoi yhtyä puheluun.

— Ehkä, sanoi Kannuksen isäntä äkäisesti, kyllä kai, jos viet tytön kuivin jaloin tästä saaresta kotiisi.

Liisa sävähti punaiseksi kuin mansikka ja Matti suuttui, ja siten päättyi se kosinta.

Illalla Matti ei ruvennut soittamaan; päivä, joka alkoi niin iloisesti, päättyi yleiseen nyreyteen. Heinät korjattiin ja kesä kului, eikä Matin ja Liisan avioaikeista puhuttu enää sanaakaan koko syksynä eikä talvena.

* * * * *

Ylikannuksen isäntä istui eräänä syysaamuna tuvassaan. Hän oli äkeissään. Tytöistä, niistä nyt ei ollut niin mihinkään; miksi hänellä ei ollut yhtään poikaa. Poikaa, joka voisi auttaa häntä, olla avuksi, missä tarvittiin. Nyt hänen täytyi itsensä käydä tutkimassa kaikkia sopukoita, ja kuitenkin turmeltui minkä mitäkin. Muristessaan ja nurkuessaan pani hän piippuunsa, meni uunin luo ja otti paljain sormin hehkuvan hiilen, sytyttääkseen piippuansa. Samassa aukeni ovi ja herrasmies, silmälasit nenällä, pyssy olalla, koiria kintereillä ja kaksi tuntematonta henkilöä jäljissä, astui tupaan. Isännältä unhottui hiili kouraan, kunnes se polttamalla muistutti siinä olevansa ja hän äkäisesti viskasi sen pois, katsoi vieraita ja alkoi etsiä toista hiiltä.

— Hyvää päivää, isäntä.

— Päivää, päivää.

Sitte oltiin kohteliaasti hetkinen vaiti.

— Raitis ilma tänään ja paljo jäniksen jälkiä haassa tässä tuvan takana.

— Onpa niitä joutavia, vastasi isäntä jurosti ja imeskeli voimakkaasti piippuaan: hänestä ei ollut mieltä myöten syrjäisten juoksenteleminen hänen mäillään ja pelloillaan.

— Teillä on metsää tuolla alhaalla notkossa; mäntymetsää hiekkamaassa.

— Sen kyllä tiedän.

— Nimeni on Veikkolin, sanotaan insinööriksi; tulin tänne kuulemaan, enkö saisi ostaa sitä.

— Metsääkö?

— Niin metsää.

— Ostaako sitä?

— Niin, minä tahtoisin ostaa sen.

— Mitä te sillä teette?

— Lankkuja ja lautoja minä siitä teen.

Nyt tuli emäntä sisään.

— No hyvänen aika, etkö sinä pyydä herraa istumaan ja vieraita myöskin; olkaa hyvä, astukaa peremmäksi.

Ja esiliinallaan sipasi ystävällinen vanhus kiireimmiten penkkejä ja pöytää.

— Olkaa hyvä, käykää istumaan. Minä toimitan vieraille kahvia.

Viimein käytiin istumaan ja siinä alkoi metsänkaupan hieronta, joka kesti senkin seitsemän aikaa, ennen kuin isännän väitökset, vastaehdotukset, hinnan arvelut ja muut mutkat oli selvitetty. Ainoastaan insinööri ja Kannuksen isäntä puhuivat, toiset kuuntelivat ääneti, polttelivat ja olivat vaiti. Hämärissä nousi metsän ostaja.

— No, onko kaikki nyt selvillä? kysyi hän.

— Kaikkihan se on selvillä, vastasi isäntä vitkastellen.

— No nähkääs, tässä on minulla välikirja, se on valmiiksi kirjoitettu edeltä päin, pistämme siihen vain hinnat, sitte luette sen läpi ja kirjoitatte nimenne alle — tähän näettekös… Miehet, nämä tässä, todistavat ja…

Mutta nyt alkoi Kannuksen Erkki asian uudestaan ihan alusta asti, ja siitä tuli taas pitkä keskustelu, jota insinööri johti sekä kärsivällisesti että viekkaasti. Jo oli pilkko pimeä ennen, kuin Kannuksen isäntä oli taipunut pistämään merkkinsä, variksen varpaan, paperille ja insinöörin apulaiset sen todistaneet.

Kuin se oli tehty, oli isäntä myönyt jok'ainoan tikun metsästään ja sitä paitsi ostajalle oikeuden uittaa tukkinsa laakson puroa myöten sekä oikoa ja syventää puroa, missä tarvittiin.

Metsän ostaja, päästyään tuvasta miehineen ja koirineen vähän matkan päähän tielle, tämä omatekoinen insinööri, oikea ja tottunut kauppojen tekijä, veti syvään henkeä.

— Olipa se aika sitkeä ryökäle, mutta pettyi hän kuitenkin! riemuitsi hän.

Ja nauraa hihittäen koko seura kiireesti poistui samaa tietä, kuin oli tullutkin.

* * * * *

Liikettä ja melskettä tuli metsään koko talveksi, joulusta pääsiäiseen asti; siellä hakattiin ja sahattiin, siellä roiski ja paukkui aamusta iltaan. Pari sataa miestä hevosineen ja hirsikelkkoineen liikkui kuin muurahaiset keoissaan, ja kiirettä siinä oli, kuin olisi miesten sormia polttanut. Teiri ja pyy karkoitettiin uusiin tuntemattomiin seutuihin, jänis sai matkapassin, hohkanärhi jäi kodittomaksi. Pahin työ alkoi kuitenkin vasta sitte, kuin oli saatava tukit pois metsästä. Täytyi päästä siitäkin, jossa ei milloinkaan tietä ollut eikä voinut olla. Ihmiset ja hevoset upposivat vatsaansa ja vyötäisiään myöten lumeen, kompuroivat jälleen ylös, hikosivat ja väsyivät, väsyivät ja hikosivat niin, että ruumis höyrysi kuin saunavasta kylmässä; mutta eteen päin sentään aina päästiin. Maaliskuussa ladottiin karsitut ja merkityt pölkyt virstan pituisiin, viidentoista ja kahdenkymmenen jalan korkuisiin kasoihin pitkin puroa, joka juoksi Kannuksen järvestä, niin että jää painui pohjaan. Ja sitte tuli kevät ja lumi suli ja kinokset alenivat ja järvi paisui yli äyrästensä, ja silloin tuli vielä sitäkin tulisempi kiire. Tukkikasat oli tulvaveden avulla uitettavat puron jäätikköä myöten monta virstaa, pieneen jokeen ja sitä myöten pari peninkulmaa Saimaasen. Sen täytyi tapahtua muutamissa viikoissa; sillä, kuin jäätikkö ehti sulaa kevätauringon paisteesta ja hankautumisesta, sitte oli kuljetus kerrassaan lopussa täksi kevääksi. Kaikki, kuin oli talvella hakattu, tukkeja tuhatmäärin, täytyi ennen tuon hyvän jäätikön sulamista juuri nyt saada alas taikka jäivät ne metsään tulevaan vuoteen asti.

Nyt, jos milloinkaan, koetellaan mitä ihmisen tahto ja voima, lihakset ja jäntäreet, kärsivällisyys, sitkeys ja terveys voivat kestää. Satoja miehiä seisoo aamusta iltaan kankineen ja kekseineen pitkin puron vartta, usein polvia myöten vedessä, auttelemassa tukkeja juoksemaan.

* * * * *

Matti Matalamaa oli ollut metsänhakkuussa talvella. Hän oli työmiesten ilo ja hupi. Jos pakkanen kiristyi niin, että metsä oli huuteessa, hiljaa kuin ruumis kääreissään, jos lumimyrsky ryski mäntyjen latvoissa, jos kevätsade kasteli lammasnahkaturkin likomärjäksi, tähtikirkkaana aamuna ja ruusuhohtoisena iltana, aina oli Matti yhtä iloinen. Hän leikin laskulla karkoitti suuttumukset ja vihat. Hänellä oli hyvä sana, iloinen puhe aina valmiina, ja se oli kuin lämmintä öljyä narisevain ratasten hampaihin. Pyhäin ja juhlien tullessa hän vain synkkeni. Sillä kaikki nuoret kokoutuivat silloin Kannuksen taloon ja hyvittelivät Liisaa, jota hän ei taitanut tehdä.

Ensi viikkona tapahtui uitto hyvästi, kuin tulvavettä oli kohtuullisen paljo, sillä alempana oli puro suora ja riittävän syväkin. Mutta kuin päästiin kasoille, jotka olivat lähimpänä Kannuksen järveä, siellä oli pahempi. Puro koukerteli kuin juopunut, ja pikku koski myöskin häiritsi kuljetusta. Tukit tarttuivat siihen päittäin ja antoivat paljon tekemistä miehille.

— Kuulkaas nyt, sanoi insinööri. Me ammumme pois tuon kirotun kosken, niin pääsemme siitä kiusasta. Eikö siinä ole mitään rakoa kalliossa?

Oli siinä. Insinööri etsi taskustansa pari dynamiitti-panosta, ja ne sovitettiin varovasti rakoon.

— Pitäkää varanne nyt! pois tieltä! kuului pitkin koko riviä.

Puh! puh! ja kallio hajosi; kosken päälle pieneksi lammikoksi kokoutunut vesi syöksyi alas koko voimalla ja huuhtoi pois kaikki, kallionlohkareet, tukit ja jäänsohjun, repi suuret kappaleet maata ja syöksyi kuin raivoisa peto täyttä vauhtia alas laaksoon.

— Pitäkää varanne! kuului varoitus miehestä mieheen. Yhden miehen kuitenkin tapasi syöksyvä vesi ja musersi tukkien väliin. Pikku purosta oli tullut viidentoista, kahdenkymmenen jalan levyinen koski, joka veti mukaansa kaikki, mitä vain sai käsiinsä. Matti ja insinööri olivat pelastuneet kiipeämällä suurelle kivelle; sieltä Matti kummastuksekseen näki puroportaansa, kaivonsa, talaansa tulla tanssivan alas kuohuvilla mutaisilla aalloilla. Siellä tuli hänen ainoa lehmänsäkin kovasti ammuen likaisen keltaisessa virrassa.

— Järvi on murtanut sulkunsa, sanoi hän kauhusta kalveten. Vesi on murtautunut hiekkamaan läpi. Jumala meitä armahtakoon, herra insinööri.

— Eihän virta toki tänne asti nousse, sanoi insinööri vakavasti. Halloo, miehet! pitäkää varanne! Vesi nousee, huutakaa edelleen pitkin laaksoa!

Ja virta paisui paisumistaan; se vei mukaansa laitureja, nuottatalaita ja veneitä.

— Tuossa on Kannuksen isännän vene, sanoi Matti ja lisäsi kohta peloissaan: Siinä on Liisan vihreä huivi ja isännän turkki.

Samassa vene kaatui ja hävisi.

— Herra armahda, tässä on tapahtunut pahempikin onnettomuus! sanoi
Matti hätäisesti.

Taas uiskenteli tuttuja esineitä ohitse, katiskoita, venetalaita ja siltoja, joita hän lapsuudestaan asti oli nähnyt pitkin järven rantoja, kaikki ne särkyneinä kulkivat virran mukaan. Parin tunnin kuluttua oli pahin tulva ohitse; koskesta tuli joki, joesta rauhallinen puro, joka porisi leveän hiekkauurroksen pohjassa.

Insinööri ja Matti laskeutuivat alas kiveltään ja astuivat Matin kotiin. Molemmat he olivat alla päin. Insinööri pelkäsi puron haudanneen tukit mutaan ja hiekkaan ja Matti oli levoton Liisan tähden. Vaikka hän oli läpimärkä, aikoi hän sentään lähteä Kannuksen kylään tiedustamaan, minkä tähden hän oli nähnyt Liisan huivin veneessä. Kuu oli alullaan, lähellä taivaan rantaa, sirpin muotoisena ja levitti salaperäistä valoa metsään. Otava loisti himmeästi vaaleansiniseltä pohjalta ja vettä tippui raskaina pisaroina ikään kuin kyynelinä maahan. Matti ei päässyt loitommaksi kuin purolle. Maa oli vetinen, porraspuut poissa. Raskaalla mielellä täytyi hänen palata kotiinsa.

* * * * *

Kannuksen talossa oli väki aikaisin päässyt aamiaiselta ja lähtenyt työhön, emäntä maitoaittaansa. Kannuksen Erkki yksin istui tyytymättömänä pöydän päässä tuvassaan. Tuo metsänkauppa oli tehnyt hänet kymmenen vuotta vanhemmaksi. Kyllä hän oli saanut, mitä oli saatavakin. Kultakolikot olivat sukassa elokapassa, ja kappa kätketty aittaan jyvien alle — mutta jos hän olisi malttanut, olisi hän voinut saada paljon enemmän puistaan, se nyt oli ihan varma. Ja rahat sitte. Ajattelehan, jos joku saisi selon hänen piilopaikastaan. Ja lisäksi hänellä vielä oli niin paljo tekemistä. Kevät oli tullut niin odottamattoman pian. Pellot olivat paljaina. Oras jo viherti. Lepän ja koivun silmikot paisuivat. Raidan norkot alkoivat näyttää kuluneilta ja pörhöisiltä. Harakka, joka, kuten kansa uskoo, alkaa rakentaa pesäänsä uudenvuoden päivänä, oli lähtenyt häämatkalle. Leivo oli palannut. Kaikki irtain väki oli saanut työtä metsän hakkuussa ja isännän täytyi itsensä nyt yhden rengin kanssa tehdä kaikki kevätajot. Työ ei ollut niinkään helppoa sellaiselle, jolla ei enää ollut tapana itse mitään toimitella. Tänään oli järvi jo puhdas pahimmasta jäänsohjusta, nyt hänen piti lähteä Liisan kanssa Heinäluodolle haravoimaan menneenvuotista kuloa, joka muuten mädätti niittyä eikä päästänyt ruohoa orastamaan. Liisa souti ja ukko piti perää, tyytymättömästi katsellen ympärilleen. Yht'äkkiä hänen häijyt kasvonsa vetäytyivät hymyyn, ja viitaten piipullaan porraspuihin päin, jotka olivat järvestä lähtevän puron poikki, sanoi hän:

— Hänpä on viisas, tuo Matalamaa, antaa ainoan lehmänsä juoksennella routaisella maalla ja pureksia kylmää, mädännyttä heinää; lienee puute ruuaksista siinä talossa.

Hyväsydämminen Liisa katsoi säälivästi Matin punaista lehmää, joka seisoi keltaisessa sarakulokossa kaivolla, puron porraspuiden luona. Isä ja tytär laskivat tavalliseen paikkaan lepikon alle, nousivat maalle haravoineen ja vetivät venettä hiukan vain. Sitte läksivät he saaren alavaan osaan ja alkoivat haravoida veden sinne nostamia kaisloja kokoon. Tuntikausia he työskentelivät, vaihtamatta sanaakaan.

— Mikä kummahan se noin suhisee? sanoi vanhus, katsahtaen ympärilleen.

— Lienevät muuttolintuja.

— Jos ne on muuttolintuja, niin kyllä niitä sitte on tänä kevänä.

Ja ukko katsahti ylös, mutta ei mitään muuttolintuja näkynyt.

— Mutta tuo suhina yhä kovenee, mikähän se lienee?

— Tuulee ehkä metsässä.

— Sinä puhut ihan sen mukaan, kuin sinulla on ymmärrystä.

Yht'äkkiä ukko hypähti säikähtäen; hän hieroi silmiään moneen kertaan, näytti ihan sekautuvan, rykäsi hämillään pari kertaa ja voimatta enää hillitä itseään huudahti hämmästyksestä.

— Isä, mikä sinulla on, oletko kipeä? mitä Herran nimessä sinulle on tapahtunut? hätäili Liisa.

Ukko ojensi vapisevan kätensä Matti Matalamaan kotia kohti.

— Katso tuonne, tuonne, tuonne!

Liisa varjosti kädellään silmiänsä ja katsoi tarkkaan, hievahtamatta.

— En minä näe mitään; sinä olet kipeä, isä, ihanhan sinun kasvosi ovat harmaat.

— Etkö näe, no, etkö nyt näe. Missä on järvi?

— Järvikö! Herranen aika, niin järvi.

Ja tyttö näytti yhtä peljästyneeltä, kuin äsken vanhus.

Missä järvi äsken vielä kuvasteli taivaan pilviä, välkkyi auringon paisteessa ja värähteli tuulessa, siellä nyt näkyi likainen lakeus vihreän keltaisten leväin ja vihreän liman peitossa. Se liikahteli, porisi ja pulisi, kuin olisi tuo inhottava moska ruvennut happanemaan. Siellä täällä joku välkkyvä hauki ponnistihe ylös ilmaan, mutta putosi takaisin liejuun. Vesi oli poissa niin pitkältä, kuin nähdä voi. Isä ja tytär seisoivat ääneti ja hämmästyksissään odottamattomasta luonnon ilmiöstä.

— Nyt on maailman loppu, sanoi vanhus vapisevin leuoin; merkkejä tapahtuu auringossa ja kuussa, maa katoaa ja tuomion pasuuna pauhaa.

Minuutti toisensa perästä kului kauhuisessa odotuksessa.

— Lähdetään kotiin. He palasivat veneen luo; se oli poissa, aleneva vesi oli vienyt sen mukanaan. Järven tuolla puolen, joka nyt oli tuskin kolmatta osaa entisestään, näkyi koti muuttumatta, vahingoittumatta.

Yht'äkkiä Liisa purskahti nauramaan. Ja hän nauroi, nauroi niin hillittömän iloisesti. Ukko oli sekä äkeissään että peloissaan, hän kiroili ja kyseli, kyseli ja kiroili: mitä Herran nimessä sinä naurat? oletko hulluna, mitä sinä naurat?

— Matti! Matti! sanoi tyttö, ollen läkähtyä nauruunsa.

— Matti! ja ukko kiukustui vielä enemmän.

— Muistatko, sanoi Liisa viimein, hilliten nauruansa, mitä lupasit täällä, juuri tässä saaressa viime kesänä?

— En, mitä sitte? Mitä minä olisin luvannut?

— Niin, sinä lupasit — ja hän nauroi taas — sinä lupasit, että jos Matti vie minut kuivin jaloin pois tästä Heinäluodosta, niin hän saa minut — saa minut vaimokseen, sanoi Liisa hihittäen, ja nyt —

— Mitä nyt?

— Nyt tulee hän ja vie minut kuivin jaloin täältä; hän se varmaan on — —

— Lorua, ei hän jaksa juoda tätä järveä, vaikka onkin suurisuinen, ja jos hän on sen tehnyt, niin kyllä se tulee hänelle kalliiksi. Hän saa maksaa sen, vastata siitä keräjissä.

— Mitä hänen pitää maksaa, etkö näe, että omanhan puolensa järveä hän on kuivannut, ja sen hän toki saanee tehdä.

— Vai niin, sinä rupeat häntä puolustamaan; ja kuin vaara nyt näytti olevan ohitse, päästi ukko kauan kyteneen vihansa ja häijyytensä tulvimaan yli kaikkein rajojen, kiroili ja vannoi ennen heittävänsä Liisan järveen kuin antavansa häntä sellaiselle.

Ainakin tuntikauden pauhasi hän ja mellasteli. Mutta nälkä, jano ja vilu hänet sentään vähitellen masensivat. Hän alkoi käsittää, että he luultavasti saisivat oleksia saarella koko yönkin. Sillä veneet, ne olivat menneet sitä tietänsä. Isä ja tytär laskeutuivat takaisin saarelle, asettuivat latoon ja koettivat suojella itseään yökylmältä levittelemällä päällensä talvisten heinäin rippeitä. Kova oli Liisan maata ja kylmä myöskin; mutta hän oli onnellinen ja tunsi sydämmessään lämpöä, hän toivoi taas. Ja luottavasti katseli hän pitkin yötä huonon katon lävitse tähtiä, jotka komeasti säteilevinä kiiluivat himmeältä taivaankannelta.

* * * * *

Matti oli laskeutunut tilalleen levottomana ja murheissaan; mutta luonto vaati velkaansa: kymmenen tuntia työskenneltyä ulkona makaa pahakin omatunto hyväin unta. Hän ei herännyt ennen, kuin aurinko pilkisti sisään ikkunasta, hän heräsi vasta äitinsä valitukseen Punikin häviöstä. Hän haukotteli, meni ulos ja näki ihmeekseen, että järvi oli supistunut niin, että siitä nyt näkyi vain kaksi kirkasta välkkyvää peiliä Heinäluodon kummallakin puolen. Uteliaasti astuskeli hän pitkin alavia peltojansa ja tapasi pari västäräkkiä, jotka purstoansa viiputellen sievillä tanssiaskeleilla kävelivät vakojen harjoilla. Ohoh, ystävät, olettepa, aikaisia tänä vuonna, ajatteli Matti. Sitte hän saapui niitylleen; kirvinen lensi hänen edellään lyhyissä kaarissa mättäältä toiselle. Nyt vasta Matti ilokseen huomasi, miten koko seutu oli muuttunut hänen onnekseen. Matala puoli järvestä oli kuivana. Hänen vetiset niittynsä ja märjät peltonsa olivat parantuneet ja hänen niittyjensä ala oli tullut monta kertaa suuremmaksi; nyt hän voi pitää yhtä monta lehmää kuin itse Kannuksen isäntäkin. Siinä seisoessaan ja arvaillessaan, mitähän vanha Erkki sanoisi kosinnasta näissä uusissa oloissa, kuuli hän nimeänsä etäältä huudettavan; se kuului kuin kaiku jostakin kallioseinästä. Hän kuunteli tarkkaan; ääni tuli Heinäluodosta. Niin, siellähän seisoi kaksi henkeä rannalla. Tottunut kun oli katselemaan pitkäin matkojen päästä, huomasi hänen tarkka silmänsä heti, että ne olivat Liisa ja hänen isänsä. Mutta millä keinoin hän voi päästä tuonne ylitse? Niitty vielä kantoi jalkamiestä, mutta järven pohja? Ei, sen hän kyllä tunsi siitä asti, kuin hän poikana tyhjenteli sorsain pesiä ja tappoi tiiran poikasia, se oli pohjaton. Ei hän kuitenkaan ollut neuvoton, hän palasi pihaan, otti kaksi paria suksia, tuli takaisin ja hiihteli mutaa myöten saareen. Se oli raskasta työtä; jo ennen, kuin pääsi puolitiehen, juoksi hiki juoksemalla otsasta. Hänen ympärillään kihisi ja pyrisi mudassa limaisia matoja ja inhottavia pikku matelevaisia, pyöriäisiä ja vesilukkeja. Pari ankeriasta suikerteli vatsallaan, muutamia puolikuolleita kaloja kiilsi päiväpaisteessa. Ahvenruoho makasi pitkinä säikeinä maassa ja ilkeä mädänneiden kasvien löyhkä saastutti ilmaa. Kuin hän pääsi noin kymmenen sylen päähän rannasta, ei Kannuksen Erkki enää malttanut hillitä kiukkuansa; tulvimalla tuli Matille haukkumisia ja uhkauksia. Matti ensin vain hymyili eikä ollut millänsäkään; mutta kuin vanhus yhä enemmän kiihtyi, niin viimein hänkin vihastui ja huusi hänelle:

— Vai niin, eikö vielä riitä tämä olo saarella; no, minusta nähden en minä pidä teistä lukua. Kyllä minä menen pois samaa tietä, ja odottakaa vain, kunnes Kannuksen emäntä ehtii noutaa veneen lähimmästä järvestä, pelastaakseen teitä; ette te oravien tavalla purjehdikaan järven poikki paljailla kaarnapalasilla.

Matti kääntyi äkäisesti pois. Mutta silloin alkoi Liisa itkeä ja Erkki pyydellä, vaikka se ei näyttänytkään olevan hänelle mieluista.

— No olkoon menneeksi. Minä autan teitä, mutta ainoastaan sillä ehdolla, että saan tytön — — — Johan te sitä paitsi sen lupasittekin kerran; jos vien kuivin jaloin tytön kotiini, niin — — —

Kannuksen Erkki oli kiukkuinen kuin kyykäärme; mutta mikäpä siinä auttoi, hän pureksi hampaitaan ja kiroili, mutta suostua hänen sittenkin täytyi rauhan ehtoihin. Päästäkseen kerrassaan kaikista vanhuksen estelemisistä vei Matti kuitenkin ensin tytön manterelle, että kaikki tosiaan näkisivät hänen täyttäneen ukon ehdot.

Kuin kurmitsa kuukauden päästä huolissaan ja valitellen käveli pitkin Kannusjärven entistä rantaa ja turhaan etsi vanhoja pesäpaikkojaan tai sopivaa muuta mätästä pesän sijaksi; kuin sorsa laverteli puolisolleen, että olipa järvi tullut liian pieneksi, ja kuin tavi arveli järven jäännöstä liian syväksi ja mietiskeli, mihinkähän he nyt asettuisivat, silloin Liisa ja Matti kyllä tiesivät mihin rakensivat pesänsä koko elinajaksi.