ILMAN ÄIDINKIELTÄ.
Me läksimme Uuraan laiturista pienellä höyryveneellä, jolla oli saaristoveneillemme perin sopimaton nimi Figaro. Se näet ei ollut sukkela eikä siisti, ei komea eikä iloinen. Päin vastoin; se oli koliseva, likaisenlainen vene, suurisuinen kuin Joukahainen Kalevalassa; ja kuitenkin se kolistenkin ja kaikenlaista ääntä pitäen kulki rasvatyyntä pintaa kiusallisen hitaasti.
Oli hyvin kuuma elokuun päivä; eikä siinä kyllin, että taivas oli päällämme teräksestä taotun kupukaton kaltaisena, että aurinko paahtoi niin, että silmät säkenöivät; höyrypannukin vielä teki oleskelun kannella, jossa ei ollut mitään päiväkatosta, tuskalliseksi minulle ja ainoalle matkakumppanilleni, matkaajalle, jonka kansallisuus oli tietämätön. Hetkisen ajattelin turvautua kuumuutta pakoon kajuuttaan, mutta siellä oli vieläkin pahempi. Siellä kärpäset pitivät mässäystänsä suuren, terässinisen häijynelkisen kumppanin johdolla ja säälimättä karkoittivat sieltä ulos kaikki muut olennot.
Ainoana mahdollisena huvituksena laivassa oli tukku likautuneita suomalaisia sanomalehtiä, joita koetin sikurikahvia juodessani silmäillä rautaköysien varjossa. "Kolmas päivä heinäkuussa." Mutta sehän oli merkillinen päivä näillä vesillä. Tänään 99 vuotta sitte murtautui Kustaa III juuri tässä, jossa nyt kulkea kuhnutimme eteen päin, amiraali Tshitshagovin laivapiirin lävitse, joka oli Koiviston ja Krysserortin välillä. Tuolla, köyden pituuden päässä noista punaisista luodoista, niiden siimespuolella lepäilivät Amfion ja Esplandian voimattomina odotellen. Luonnon oikku — 14-päiväinen tyyni — oli saanut suuren valtiollisen ajatuksen raukenemaan, rohkeasti tehdyn sotasuunnitelman menemään myttyyn. Minä koetin paikkaa katsellen mielikuvituksessani ajatella "Viipurin kujajuoksua", veristä taistelua sellaisena, kuin kreivi Oxenstjerna sitä kuvaa pöyhkeällä, akatemiallisella, Virgiliuksen omaisella kielellä, mutta sain kokea samaa, kuin luultavasti moni muu ennen minua: että todellisuus ja paikkain tarkastelemiset estävät mielikuvituksen vapaata toimintaa. Minä muistin ainoastaan suuren korulauseen: "kalliot, joihin laivat olivat tarttuneet, peittyivät niiden jäännöksistä ja tärisivät niiden jyrinästä", kuin minut yht'äkkiä herätti mietteistäni kiroilu: "blitz tausend donnerwetter, tshort", ja ylhäältä ripasohvalta syöksyi aika vauhtia matkakumppanini, joka äsken oli niin sävyisesti ja hiljaa maannut siellä suuren, likaisenharmaan pellava-sateenvarjon alla. Siinä seisoi edessäni keski-ikäinen mies, niska lyhyt, hartiat leveät, runko raskas ja jalat lyhyet. Hänen kasvonsa olivat hyvin kuumat, ja toivottoman vihaisesti hän milloin pontevasti niisti nenäänsä, milloin pyyhki hikeä pyöreältä, paljaalta otsaltaan. "Die verdammten Fliegen" [kirotut kärpäset] sanoi hän, ikään kuin anteeksi pyytäen, ja teki nykerön saksalais-kumarruksen.
Meillä oli koko päivä vietettävä ilman muuta seuraa ja sen tähden katsoimme kohteliaasti toinen toistamme. Se mies muuten näytti jotenkin vanhettuneelta. Tempi passati [ollut ja mennyt] loisti hänen väljän liinanuttunsa ompeleista ja ryppyisistä housuistaan, tempi passati hänen punaisesta, paisuneesta, huonosti ajellusta muodostaan. Minä olin nähnyt nuo kasvot ennen siistimpinä, parempikaavaisina, puhtaampivärisinä; mutta milloin ja missä? Minä aloin tarkastella muistini romukomeroita, minä etsiskelin lapsuuteni aikaisten, puoleksi unhottuneiden ja hälvenneiden kuvien syvimmistäkin kerroksista; mutta turhaan. Minä astuin konehuoneen ohitse, jonka mustasta syvyydestä kuohui kuumia höyryjä, pilaantuneen öljyn ja kivihiilten katkua, kuin Islannin mutaa syöksyvistä tulivuorista, menin kapteenin luo saamaan häneltä tietoja matkakumppanistani. Turhaan. Paluumatkalla astuin suuren, kuluneen kapusäkin ohitse, joka oli päällystetty koin syömällä hylkeen nahalla. Kapusäkin nimilevyssä oli nimi: F. v. Dravershausen Kaporien. — Niin, hän se tosiaan olikin. Fritz Nikolajevitsh von Dravershausen Kaporien. Oh, miten hän oli muuttunut. Hän, joka ennen oli vallan avomielinen, joka järkkymättömän tyynesti puhui Viipurin murrettansa, hänessä oli nyt jotakin arkamaista; hän näytti ikään kuin pyytävän anteeksi, ikään kuin anovan sääliä ja säästämistä; maailma oli pidellyt häntä kovasti. Fritz, hullunkurinen poika, sekamelskaaja, monista koulu- ja kymnaasikumppaneista se, johon voi soveltua majuri Hartinin kuolematon lause: "Osaan minä kaikkia kieliä, jospa vaan osaisin niitä puhua." Fritz näet oli tulos vuosisatoja kestäneestä suvun seoituksesta, joka oli hajoitellut kaikki tyypillisyydet, kaikki ominaisluonteen merkit ja kaikki luonnonlahjat ja taipumukset. Saksalaista, puolalaista, ruotsalaista, suomalaista ja venäläistä verta oli sekaisin hänen suonissaan. Se näkyi jo hänen nimestäänkin. Ainoastaan vanhain sivistysmaiden ja suurten maailman-valtakuntain rajamaissa tavataan sellaisia, eri kielistä lainattuja nimiä. Kuin nimi, samoin oli hänen kielensäkin poimittu kokoon kaikista aineksista, joita puhutaan Itämeren ja Suomenlahden rannoilla. Hän oli sen sekamelskan viimeisiä edustajia, joka on "Viipurin ruotsin" nimellä ollut kuuluisa yli koko meidän maamme.
— Fritz, tunnetko sinä minua?
Fritz katsoi veristävillä silmillään minuun, pyyhki suurella silkkisellä nenäliinallaan otsaansa ja sanoi hitaasti:
— Entschuldigen Sie. [Antakaa anteeksi.]
Minä sanoin nimeni.
— Ah no, sinäkö! Onpa siitä kauan, kuin tapasimme. No, sinä voit hyvin. Mistä tulet? Mihin sinä menet? kyseli hän, näyttämättä juuri iloitsevan yhteen sattumisesta.
Minä vastasin hänen kysymyksiinsä, ja me kävimme istumaan vierekkäin, kääntelimme Fritzin päivänvarjoa kohti aurinkoa ja höyrypannua, saadaksemme suojaa kuumuudelta, ja puhelimme vanhoista ajoista, kuten sellaisissa tiloissa on tavallista. Me luettelimme lapsuutemme tuttavat ja muistelimme hupaisia tapauksia niiltä ajoilta. Kaksikymmentä, viisikolmatta vuotta sitte olimme tavanneet toisiamme eversti M:n, maanomistajain K:n ja B:n luona; viisikolmatta, kolmekymmentä vuotta sitte olimme kalastelleet, purjehtineet, leikkineet papukkaa ja olleet linnasilla; lyhyesti sanoen: meillä oli yhteisiä muistoja nuoruuden ja lapsuuden ajalta. Fritz vähitellen suli, tuli puheliaammaksi ja alkoi kertoa vaiheitaan. Hän puhui saksaa, ääntäen omituisesti venäläisten tapaan ja pitäen tuskaisen tarkkaa vaaria kaikista kohteliaisuussanoista. Hänen äänensä oli heikko ja ohut, ja alkoipa hän lauseensa miten alhaalta hyvänsä, niin päättyi se aina ylös kimakimpiin ääniin. Kun hän seoitti puheesensa aina jonkun sanan ruotsia, huomautin minä, että hän ei vielä ollut unhottanut sitä kieltä. Hän punastui ja vastasi huoaten:
— Paha kyllä, paha kyllä!
— Minkä tähden paha kyllä. "Miten monta kieltä osaat, niin monen miehen arvoinen olet", sanoo sananlasku.
— Es ist nicht wahr, das ist eine Lüge [Se ei ole totta, se on vale], vastasi hän niin kiivaasti, että ääni heti muuttui; ja kimakimmalla falsetti-äänellä sanoi hän vielä kerran tavoitellen:
— Da-da-da; es ist nicht wahr.
Ja nyt alkoi hän sekasotkullaan selitellä mielipiteitään kielien taidosta. Hänen puheessaan oli yhtä vähä mitään omituista luonnetta kuin hänen olennossaankaan. Siinä ei ollut ivaa, ei leikillisyyttä, ei lämpöä; se oli kylmää, hajallista puhetta, jossa ei ollut mitään todistusvoimaa eikä merkitystä, vaikka hän nyt puheli asiasta, joka oli kauan kiusannut ja pahoittanut häntä. Mitä hän puhui, voitaisiin lyhyesti sovittaa kokoon seuraavalla tavalla.
Opitaan ainoastaan yksi kieli. Mitään muita ei osata. Silloinkin, kuin niitä osataan perin pohjin kieliopillisesti, käytetään niitä puheessaan samoin, kuin pyöreä esine liikkuu nelikulmaisessa kolossa; sielun liiketten eläväksi ilmaukseksi ne eivät koskaan tule. Ja se yksikin kieli, joka opitaan, sekin täytyy oppia lapsuudessa, muuten ei koskaan opita sen hienointa tuoksua, sen paraita, kauneimpia vivahduksia; määrätä kansakunnalle kaksi kieltä oli mahdoton järjettömyys. Hän, jos kukaan, tiesi sen omasta kokemuksesta; hän, jos kukaan, oli saanut kärsiä siitä, että hänellä ei ollut äidinkieltä. Kaikki hänen toiveensa olivat rauenneet, onnettomuudet olivat häntä runnelleet, ja kaikki joutui yhdestä ainoasta syystä; kaikkeen oli se kielen puute yksinään syynä.
Fritzin suku oli alkuaan kotoisin Itämeren maakunnista. Ja Ruotsin vallan aikana kuului se Tallinnan mainioihin Schvarzkopfeihin, joka veljeskunta vieläkin on olemassa. 17:llä vuosisadalla oli eräs Dravershausen, Andrei Ivanovitsh, kirjoituttanut, kuten tapana oli, itsensä kauppiaaksi Lappeenrantaan, vaikka ei koskaan siellä oleskellut, päästäkseen siten vain suorittamasta minkä mitäkin kunnallismaksuja kotipaikassaan Pietarissa.
Jo lapsena oli Fritz saanut jotenkin häijyltä haltialta kummin lahjaksi Viipurin kolme kieltä, suomen, saksan ja venäjän; ja tämän tietotaakan lisäksi sai hän sittemmin oppia vielä ruotsiakin. Hänen ollessaan 10 tai 13 vuoden ijässä täydennettiin tuota Babelin kielten seoitusta vielä ranskalaisen kotiopettajattaren avulla. Sekamelska hänen aivoissaan oli nyt täydellinen ja tuli vuosi vuodelta yhä pahemmaksi kunnollisen kieliopin luvun puutteessa, siihen aikaan kun luettiin melkein ainoastaan latinan lauseoppia. Uusien sanain tarve näet kasvoi, mitä enemmän hän kehittyi, ja niitä hän otti mistä paraiten soveltui, siitä kielellisestä erämaasta, joka oli hänen käytettävänään; ja kun hän, kadotettuaan aikaisin vanhempansa, enimmäkseen oleskeli sukulaistensa luona Viipurissa, oli se erämaa kylläkin suuri.
— Eine Lüge ist es. Tiedättekö, miten vaikea minun on ollut opetella sitä huonoa saksaa, kuin nyt osaan? Siinä on minulla ollut monen vuoden työ ja vaiva. Minun on täytynyt vanhana miehenä tehdä uudestaan lapsen työ. Tiedätkö, mitä minä olen kokenut, päästäkseni kouluun ja päästäkseni sieltä pois? Ja tiedätkö, mitä kaikkea minä sain koulussa kärsiä kieleni tähden? Minä olin kuin sadun valkea korppi, kuin punainen kyyhky; kaikki katselivat ja ällistelivät minua.
— Niin no, pojat ovat aina julmat. Ei maksa vaivaa surra sitä asiaa, ei ollenkaan.
— Entä naiset sitte, luuletko niiden olleen rakastettavammat minua kohtaan?
Minä en voinut olla hymyilemättä; muistin kyllä hänen vastoinkäymisensä nuoruuden ijässä.
— Muistatko Mari H:ta … häntä, joka sitte meni sille venäläiselle asiamiehelle? Hän on tehnyt elämäni katkeraksi, saatat kyllä uskoa.
— No, miten se sitte oli?
— Mitenkö oli?
Ja hän kertoi seuraavan tapauksen.
Esittää hänen kertomustansa hänen omilla sanoillaan ja hänen kielellään olisi minulle mahdotonta; sen tähden suotakoon minun itseni kertoa se niin hyvin, kuin osaan.
— Niin, muistathan ne kaksi komeaa kalliosaarta, ne Neulat … joissa merikotkat pesivät vaivaismännyissä. Meitä oli siellä koko seura, Misha, Dasha ja Mari; niin, olitpa siellä sinäkin mukana. Me ongiskelimme mustaselkäisiä ahvenia meren puolelta Ja kullankiiltäviä sorvia matalasta lahdesta. Se oli varmaankin 50-luvulla. Oh, millainen päivä, minä en sitä unhota koskaan. Kvartsi kiilsi punaisessa graniitissa auringon paahteessa kuin miljoonat tähdet. Aallot loiskivat raittiisti ja vapaasti, merituuli suikerteli voimakkaasti ja pehmoisesti pitkin ruumista. Taivaan rannan rajalla oli koko metsä mastoja ja viiriä; ne näkyivät Uuraasta. — Minä pysyttelin koko ajan lähellä Maria, autoin matoa onkeen ja olin nöyrä palvelemaan kuin uskollinen villakoira. Tuli sitte ilta, komea kesäilta. Tuuli tyyntyi, aallot vierivät verkkaan, pehmoisina. Kuu nousi kuin pallo ja kylvi välkettään aalloille; siinäpä oli leveä, kultainen tie taivaan ja meidän välillämme. Sorsat lentelivät ylhäällä, kaulat suorina, rauhaisiin lahtiin. Tuli aika lähteä kotiin. Me olimme kahden kesken veneessämme ulkona merellä. Toiset olivat ehtineet hyvän matkan meistä edelle. He olivat melkein häviämäisillään keveään, sinipunervaan autereesen, joka liiteli meren päällä. Mari oli ollut niin luottavainen, niin ystävällinen, niin hellämielinen. Nyt taikka ei koskaan, ajattelin minä. Minä lakkasin soutamasta. Maria Karlovna, sanoin minä kuiskaten ja ojensin käteni. Hän antoi minulle pienen, pehmeän käpälänsä. Ah, nuoruus, nuoruus, ihana aika; mitkä suloiset tunteet meissä silloin liikkuivat, kuin kosketimme sellaista pientä, pehmoista ja lämmintä, ruususormista kättä! Kuu valasi hänen kasvojansa. Minä näin, että hän oli liikutettu. Hän nähtävästi odotti, että minä sanoisin hänelle jotakin; mutta minun kurkkuni oli kuin kiinni kuristettu. Veri syöksyi minulle päähän. Mitä piti minun sanoa ja millä kielellä? Hänhän puhui melkein ainoastaan ruotsia. Viimein minä sanoin: Maria Karlovna, tahtoko sinä tulla minä vaimo? Ah, lumous kerrassaan haihtui; niin kuin makaava prinsessa metsässä heräsi unelmistaan suutelosta, niin minun puheeni herätti Marian. Minä näin selvään kuun valossa, miten pilkkahymyn kajastus värähti hänen kasvoillaan. Minä vetäydyin äkisti pois ja pudotin airon järveen. Aioin kumartua sitä ottamaan…
— Niin, kyllä muistan; siitä tuli aika meteli.
— Ah, jospa olisin osannut puhua yhtä kieltä vain, mitä hyvänsä. Jospa puheeni olisi kuohunut vapaasti, esteettömästi, kuin aallot merellä. Mutta voi, ei; mitä minä tunsin syvimmällä sielussani, se oli kätkettynä kuin raakku meren pohjassa. Minun suussani muuttui ylevä naurettavaksi, hieno hyväily sävyttömäksi, suuri, ylhäinen halvaksi. Voithan ajatella minun tukaluuttani kahden kesken hänen kanssaan merellä veneessä, ja yksi airo vain kädessä. Meidän täytyi huutaa apua ja siihen se loppui minun rakkaustarinani.
Fritz katsoi synkästi alas eteensä.
— No niin, sanoi hän rauhallisemmin, minä olen nyt nähnyt hänet, seitsemän pientä venäläispentua ympärillänsä, posket kuopallaan ja hampaat suuret. Minä olen iloinen, että kävi niin, kuin kävi, mutta 30 vuotta sitte, silloin se oli minusta raskasta. Pehmeä, valkoinen, sulava, pyöreä kuin vehnäkakku. Myönnäpä, että hän oli suloinen.
— Myönnän kyllä, ja myönnän senkin, että kova isku se oli, jonka kohtalo antoi sinulle; mutta ainoastaan runoilijain lauluissa nuoruuden rakkaudella on niin mahtava voima, että sydämmet murtuvat. Kiitos näiden herrain runoilijain itkettäville tuotteille, niistä on uusi sukupolvi karaistunut. Elämässä on paljo muuta tavoiteltavaa.
— Niin kyllä, vastasi hän kolkosti, koeta uskoa, että entisyyttä ei ole koskaan ollut olemassa, että hakattu puu on jälleen alkanut tehdä silmikoita ja kukoistaa; minä en sitä voi. Ja jos voisinkin, minä kuitenkin vakuutan sinulle, että olen mies, joka olen joutunut haaksirikkoon kaikilla merillä; ja kaikkiin onnettomuuksiini on yksistään äidinkielen puute syynä. Hän nojasi raskasta, rumakaavaista päätään käteensä ja katsoa tuijotti miettivästi eteensä; ja nyt sain kuulla hänen muita vaiheitaan.
Se oli siihen aikaan, jolloin Kotzebue ja Vossin "Louise" vielä kävivät meillä pakkokurssilla, jolloin Lessing ja Körner olivat nimellisarvossaan ja Schiller ja Göthe olivat ylenneet jumalain vertaisiksi ja par'aikaa olivat korkeimmassa arvossa. Siihen aikaan, jolloin Itä-Suomen sydän sykki jossakin Weimarin ja Lybekin välillä, jolloin me tunsimme Taka-Pommeria paremmin kuin omaa lääniämme. Siihen aikaan lähetettiin Frits yksityiskymnaasiin — Stuttgarttiin. Kävi niin, kuin täytyi käydä; huono saksalainen ruoka riisti häneltä rohkeuden ja äidinkielen puute teki, että, kuin hänet viimein otettiin pois opistosta, hän oli ikäisekseen uskomattoman tietämätön asioista, joita meillä katsottiin ehdottoman tarpeellisiksi. Sitte hän tuli Viipurin kymnaasiin. Yhtä huono menestys; kieli oli vastaan, sillä kymnaasi oli muuttunut ihan ruotsalaiseksi. Sitte koetettiin Haminaa, joka siihen aikaan oli kaikkein henkisesti vaivaisten ja rampojen pelastus ja viimeinen turva. Mutta voi, ei ollut menestystä sielläkään. Kuin opettaja häneltä kysyi jotakin, kääntyi koko luokka hänen alhaiseen istuinpaikkaansa päin valmiina tervehtimään vastausta naurun puuskalla; oltiinpa niinkin hävyttömiä, että, jos vastaus sattui olemaan välttävänkään kelvollinen, niin katsottiin voivansa osoittaa tyytymättömyyttänsä siihen huvin riistämiseen.
— Katso minua, sanoi Fritz, tehden suuren, naurettavan viittauksen; kaksikymmentä vuotta on siitä kulunut, mutta vieläkin olen kuullut vanhoja kadettihistorioita kerrottavan, joissa minä, kuolematon Fritz hullunkurisine vastauksineni ja naurettavine sanoineni olen sankarina. Kaikki tyhmyydet, joita monet upseerinkokelaspolvet ennen minua ja minun jälkeeni keksivät, siirrettiin minulle. Katso minua, minä en ole vielä vanha, vaan kuitenkin minä olen tarina puheen hulluuden ja naurettavan kielen alalla. Minä olen Bellmanin, Talleyrandin, Menshikovin vastakohta; kaikkein sukkeluudet kootaan heille, ja minä, minä kokoon niskoilleni kaikkein tyhmyydet.
— No niin, Hamina tuli minulle sietämättömäksi ja viimein minä pääsin upseeriksi Riigan junkkarikoulusta. Minä jouduin kansliaan; minua näet katsottiin kieliä taitavaksi. Oh kaikkea sitä sekasotkua, kuin minä siellä kirjoitin kokoon yhtenä vuonna! Muistellessani kaikkia häväistyksiä ja kaikkia ikävyyksiä, kuin siellä sain kärsiä, punastuttaa minua vielä tänäkin päivänä.
Minä en voinut olla hymyilemättä noille vanhan kumppanini sanoille. Hän hypähti kiivaasti ylös ja sovitti kömpelön ruumiinsa rumaan asentoon, katsoi minua silmiin ja sanoi vikisevällä kaiuttomalla äänellään:
— Sinä et usko minua.
— Uskon, kyllä minä uskon, mutta myönnähän toki itsekin, että liioittelet.
— En, sitä en myönnä. Sinä olet nyt kuullut vasta minun alkuopintoni elämän koulussa. Kuule ja kumoa sanani, jos voit. Minä en ole koskaan oppinut lausumaan ajatuksiani tarkkaan, suoraan enkä oikein. Se on aina vaarallista nuorisolle; mutta minulle se oli pahempi kuin enimmille muille. Minä olin näet äitini puolelta virolainen ja äitini äiti oli puolalainen. Virolaiselta olen perinyt suomalaisen hitauden, toimettomuuden, joka johtuu siitä, että se rotu on kuvitteleva, uneksiva, runollinen; puolalaiselta haaveksimisen, se rotu kun on työtä kammoksuva, nautinnon himoinen ja ilman käytöllistä kykyä. No niin, mielikuvitus, jota filosoofit ovat sanoneet "ihmissielun syvyydeksi", tuli minulle äidinkielen puutteen tähden liian voimakkaaksi. Minä en voinut pitää sitä aisoissa. Minä en voinut koskaan tehdä tarkkaa, sillä minä en osannut puhua oikein. Minun predikaattini tuli liian avaraksi tai liian ahtaaksi, mutta ei koskaan subjektin mukaiseksi. Minä sain tyytyä ja minä tyydyin, kunhan oli sinne päin, tyydyin johonkin, joka kyllä ei ollut itse asia, mutta näytti siltä. Sitte ohjaamatta jätettynä kasvoi minun mielikuvitukseni äärettömästi. Se oli minun onnettomuuteni, mutta se oli myöskin minun iloni. Minä sulkeuduin omaan itseeni ja kuvittelin itseäni onnelliseksi; minä näin unelmissa itseni rikkaana, suurena, mahtavana, taitavana ja kaunopuheisena. Kuin översti todella läksytti minua ja kirjurit ivaavasti hymyillen korjailivat minun kirjeitäni; kuin ne kirjeet kopioina kulkivat kumppanien kesken kädestä käteen kuten hyvätkin pilalehdet ja herättivät sanomatonta riemua; silloin minä itsekseni uneksin, että översti ylisteli minun loistavaa kieltäni, että kirjurit ottivat minun kirjeitäni vastaisiksi kaavoikseen. Kuten turkkilaisen hashis, kiinalaisen ooppiumi ja europpalaisen morfiini, vei mielikuvitus minua ihannemaailmaan, siihen maailmaan, joka oli minun omani ja jossa minä yksin olin valtias herra. Päihtymys kuin päihtymys: mielikuvituksen, väkiviinan tai myrkyn; kaikki ne veltostuttavat tasapainoa, ajatusvoimaa ja moraalia — ja kerran — Fritz painoi synkästi alas päänsä, taistellen itsekseen —kerran minun sitte täytyi erota pataljoonasta eräiden säännöttömyyksien tähden, joita nyt en tahdo enkä voi ilmaista.
Me istuimme katsomatta toisiimme, ääneti, jopa hämillämmekin.
— Tämä kuumuus on ihan sietämätön, sanoin minä viimein.
— Mihin sinä matkustat?
— Pitkin rajaa Laatokalle. Entä sinä?
— Kotiini Valkeasaareen.
— Oletko nainut mies?
— Olen, nain venakon.
— Venakon; no, jopa…
Hän keskeytti minua kiivaasti.
— Oletko nähnyt korpimetsoa teirin leikkiessä? Sillä ei ole mitään omia leikkipaikkoja, se väkisin vierailee teirin, jopa metsonkin leikeissä. Se on turmeltunut olento, joka näkee huonosti, lentää huonosti, leikkii huonosti. Se on vahva, karkeatekoinen, lian karvainen niistä paikoin, joista teiri on valkoinen, ja päästää rumia säveliä. Teirin soinnukas houkutus, hyväilevä kuherrus, miehekäs, rohkea vihellys, raikas kuin etuvartian merkki, muuttuu korpimetsolla sähiseväksi sekasotkuksi, joka pelottaa naarasteirit ja suututtaa metsästäjää. Jaloilta vanhemmiltaan on se perinyt ainoastaan ruumiillisen vahvuuden. Kuin lumireki laskeutuu se riippuvin siivin keskelle teirien leikkiä ja turmelee kaikki tyyni. Näetkös, minä olen sellainen korpimetso, minä.
Mies parka oli oikeassa. Minä näin sittemmin hänen poikansa, kolme pientä, isomahaista olentoa, yllä pitkät koltit kushakkoineen (vöineen), ja päässä furashkat (lakit), oikeita korpimetsoja, rumamuotoisia, tukka tuhan karvainen, ja oppineet neljän kielen kaikki rumat sukkeluudet ja kaksimieliset sanat. Minä kysyin itseltäni, mitähän pyrintöjä muita kuin ihan omia personallisia nämä lapset kerran täys'kasvuisina harrastavat? Missä oli niiden juuri ja missä ne olivat kukoistavat?
JOKO-TAHI.
Hehkuvan kuumana elokuun päivänä istui pastori Isak Hultila kolmannen luokan rautatievaunussa Pietarin radalla. Aurinko oli ylimmillään, kuumuus perin rasittava ja vaunu tietysti täpö täysi. Ei maksanut vaivaa pitää ikkunoita auki, sillä toiselta puolen paahtoi aurinko armottomasti, niin että ilma kankailla ja suoniityillä vapisi kuumuudesta, ja toiselta puolen työnsi tuuli savua sisään suurina pilvinä. Savussa oli pisteleviä, pieniä, teräviä jyväsiä, jotka nipistelevien polttiaisten ja mäkäräin tavalla imeytyivät kiinni ihon huokosiin ja kovasti koettelivat matkustavaisparkojen kärsivällisyyttä, jota kuumuus ja väsymys muutenkin pahasti ahdistivat. Pastori Hultila istui kuumuudesta näännyksissä kahden miehen välissä, joista toinen oli suuri, lihava ja punakka venäläinen, ei käsityöläinen eikä kauppias, sillä hänen kätensä olivat lihavat ja pyöreät, eikä sotilaskaan, koska hänellä oli pitkä, musta nuttu yllä, ja toinen oli tatarilainen, ammatiltaan kaupustelija. Tämä viimeksi mainittu taisteli urhollisesti väsymystä ja unta vastaan ja pelkäävästi vartioitsi laatikkoa, jossa oli Vähä-Venäjällä tehtyjä pitsejä.
Ah, jospa vain lämmin, venäläinen ja tatarilainen olisivatkin olleet ainoat tekemässä Isak Hultilaa levottomaksi! Ei, paha kyllä! Hänellä oli pahin ahdistaja sisällänsä. Hänellä oli tosiaankin syytä olla tyytymätön itseensä, sillä hän oli vihoittanut Herraa, seurakuntaansa ja Porvoon tuomiokapitulia. Aikaa myöten arveli hän, siinä itsekseen mietiskellessään, voivansa kyllä tinkiä omantuntonsa kanssa; seurakunnan kanssa voitiin asia ehkä myöskin sovitella; Herran kanssa ei ollut niin pahaa hätää, sillä hän oli laupias ja pitkämielinen; mutta tuomiokapituli oli pahin. Niin — hänestä oli parempi paeta kuin huonosti taistella. Sillä mitäpä hän voi tehdä, mitä sanoa, mihin turvautua, kuin hänen oli tuomiokapitulin edessä annettava selitysvastaus seurakunnan valitukseen, että hän oli ollut juovuksissa eräässä papillisessa toimituksessa? Todistukset olivat sitovaiset, todistajat jäävittömät, eittää hän ei tahtonut eikä voinut. Jospa se edes olisi ollut ensimmäinen kerta! Mutta voi ei! Paha kyllä, niin ei ollut. Ja sitä ajatellessa nousi häpeän punastus hänelle ylös tukan rajaan asti, niin että valtimot paisuivat ja jyskyttivät pastori paran ohauksissa. Hänellä oli ainoastaan yksi pelastuskeino. Yksi ainoa, jota usein olivat käyttäneet samassa tukalassa tilassa olevat virkaveljet kuin hän nyt, nimittäin saattaa ennen, kuin tilinteon hetki ehti tulla ja armon ovi sulkeutua — saattaa koko asia unhotuksiin pyrkimällä vapaatahtoisesti pois laumastansa ja isänmaastansa. Hän oli Pietarin luterilaiselle konsistorille ilmoittanut olevansa halukas ottamaan vastaan keisarikunnassa hajallaan olevain lammasten hoidon. Siellä vieraassa maassa ei kukaan tiennyt mitään hänestä, siellä hän aikoi alkaa uutta elämää, olla täst'edes ihan maistamatta—; Jumalan avulla toivoi hän uusissa oloissa pääsevänsä vapaaksi onnettomasta tavastaan. Pastori huokasi syvään, kuin muisti profeetan sanat: "Herra on antanut sinulle hyvän maan, maan, jossa vesiojat, lähteet ja järvet ovat, jotka laaksoille ja vuorten sivuille vuotavat, maan, jossa sinä et ole vajavaisuudessa syönyt leipää, jossa ei mitään puutu —hyvän maan." Tämän maan hän oli menettänyt: hänen täytyi jättää isäinsä pyhä maa. Ja minkä tähden? Häntä väristytti kuin hän itsekseen mutisi vastaukseksi: — konjakin.
Ja kuitenkin, Herra oli ollut laupias, oli säälinyt häntä. Juuri nyt oli pastorimme saanut kuulla, että tuolla alhaalla Inkerinmaassa oli avoin paikka. Seitsemän suomalaista kylää hajallaan sadan viidenkymmenen virstan matkalla, soita, oikeauskoisia seurakuntia ja pohjattomia saviteitä välillä, — ne kylät tarvitsivat sielunpaimenta. Eräs pastorimme lapsuuden ystävä ja ylioppilas-kumppani, jolla oli hyviä tuttuja niissä suomalaisissa kylissä, oli luvannut antaa hänelle paitsi kaikkia tietoja paikasta, myöskin mahtavan suosituksensa. Tämä ystävä asui Valkeasaaren asemalla, ja sinne oli nyt pastorimme matkalla.
Kuumuus ja ahtaus olivat, kuten sanottu, sietämättömät. Vaunujen jyrähtäessä eräässä kiskojen haarassa vähän enemmän kuin tavallisesti heräsi venäläinen, joka oli nukkunut syvään uneen pois koko huolista, tatarilainen hypähti ylös lyhyestä horroksestaan, kuin olisi peljännyt turkmeenien karkaamista päälle. Venäläinen otti esiin ristijuovaiseksi tahotun viinapullon, avasi sen ja nosti hitaasti paksuille, punaisille huulilleen. Pul, pul, pul, kuului; sitte hän pyyhki suutaan nuttunsa hihalla, maiskautti tyytyväisesti kieltään ja katsoi hyväntahtoisesti outoon kumppaniinsa.
— Tahdotteko? sanoi hän, ojentaen pulloa pastorilla; se virkistää lämpimässä.
Pastori hypähti ylös:
— Kiitoksia en! en huoli!
Kuin viinaa tarjottiin tässä seurassa ja tässä muodossa, niin se pastoria inhotti.
Nyt puhalsi veturi pitkän, kimakan vihellyksen, joka pelotti pääskyt pois jo pitkän matkan päästä sananlennätin-langoilta. "Valkeasaari", kuului huuto ulkoa; viisitoista minuuttia vapautta ja raitista ilmaa väsyneille matkustajille. Pastorimme, tottumaton matkoihin, astui varovasti alas pienine matkalaukkuineen ja katseli kummastellen joka taholle, kuin ystävää ei ollutkaan vastassa. Mitähän se merkitsi? olikohan jotakin tullut väliin? Levottomasti meni hän ravintohuoneesen. Valmiiksi kaadettujen ryyppyjen ja rasvaisten, pullakoiden pasteijien seassa, joita vastaan kärpäsjoukot kävivät lakkaamatonta piirityssotaa, oli siinä kirje hänelle.
Kiireesti hän avasi kirjeen, se oli ystävältä:
— — — täytynyt matkustaa Levashovoon; tulen huomenna; mene kestkievariin! Tuus
J. A.
Sepä oli kiusallista. — Mitä oli hänen nyt tehtävä koko pitkä iltapäivä? Hän meni ulos junasillalle; siellä oli elämän kihinää, joka osoitti, että jo maailmankaupunki oli lähellä. Pastori ensin vähän hämmentyi; tämä olikin hänen ensimmäinen pitkä matkansa. Nuoria naisia ja tyttöjä, kirjavia kuin kesälinnut, komeita, vähävenäläisiä, punaisia ja sinisiä koruompeluksia väljissä liiveissä ja leveissä esiliinoissa, käveli paljain päin sillalla. He kumartelivat ja heittelivät toistensa ohitse tervehdyksiä, katseita ja sanoja nuorille herroille, jotka heikkohermoisen näköisinä jouten kävelivät huonosti hoidetuissa, liinaisissa kesävaatteissa. Leveät, venäläiset emännät, leuan alla isot lihapoimut, tunkeilivat tyynyineen ja peitteineen kuin leveärintaiset saimat. Muutamat suomalaiset pikku rouvat, tietäen loistavan puhtautensa kaikessa tässä likaisuudessa ja venäläis-hajussa, mittailivat sillan lautoja taitavan varmasti; konduktöörejä, saksalaisia tavarannäyttelijöitä, upseereja pölyisissä pitkissä virkapuvuissaan kiiruhti toistensa ohitse, ja tämän kirjavan kuteen loimina seisoi tasaisen harmaa joukko suomalaisia talonpoikia suurissa ryhmissä siellä täällä. Kaikkein näiden eri kansallisuuksia edustavien henkilöiden välitse pujottelihe etäisimmän idän poika, japanilainen kyyppari hienoilla säärillään, silmät viistossa, iho keltaisena ja kurttuisena kuin kuivanut pomeranssi, ja vei höyryävää teetä eräälle kenraalille, joka oli punakkana ja ylpeänä vetäytynyt erilleen suuresta joukosta. Kenraali vihaisesti katseli kiiruhtavaa joukkoa ja puolella korvallaan kuunteli harpun näpyttelijää, joka surumielisellä soittimellaan sävelteli kappaleita "Iloisesta sodasta" ja "Kuninkaan luutnantista". Pastorimme juuri aikoi pyytää seltteriä, kuin kellon soitto kuului ja heti sitte kimakka vihellys. Koko pilvi vesihöyryä nousi puhkuvasta veturista kohti savusinistä taivasta ja kirjava kuva hävisi yht'äkkiä. Ihmiset olivat kadonneet, harpunsoittaja luki vaskirahojansa —kaikki oli hiljaa ja ääneti. Kesäaurinko paahtoi ääretöntä hietakangasta ja kultasi kahta kiskoviivaa, jotka välkkyen vielä etäälläkin katosivat tuolla näköalan rajalla päivänsavuun. Pääskyset istuivat taas sananlennätin-langoilla ja jatkoivat lauluaan juuri siitä, johon se neljännestunti sitte oli heiltä keskeytynyt.
Viimein tuli ilta viileyksineen. Isak Hultila meni alas kestikievariin. Hän kysyi isännältä, karjalaiselta, niin pyöreältä ja lihavalta kuin pyöreä torni Viipurissa, oliko huonetta saatavana.
— Oli, mutta yhdessä toisen kanssa.
— Kenenkä sitte?
— Nikitin Nikititsh Nikanovin.
— Kuka se on?
— Hän on Viipurista, lukkari tai veisaaja vai mikä hän lienee; hän se nyt laulaa tuolla sisällä.
Tosiaan kuuli pastori sisemmästä huoneesta myrinää, kuin joku olisi pärisyttänyt passoviulun pisintä kieltä.
Pastorillamme ei ollut varaa valita. Kestkievarin suuren yhteisen salin lävitse, jossa tatarilainen istui pitsejänsä järjestellen, astui hän pieneen siistittömään huoneesen joka kovasti haisi geraniumilta, tupakalta ja viinalta. Kirkasväriset, siniset seinäpaperit olivat halkeilleet pitkin kaikkia seinänrakoja, jotka selvistä merkeistä päättäen olivat "täynnä asujamia".
Sängyssä pöydän vieressä istui rautatievaunussa vieruskumppanina ollut Nikitin Nikititsh suurena, mahtavana ja onnellisena. Hän oli selvä venäläinen tyyppi, leveät huulet, leveä, pyöreä nenä, viisaat silmät, kirjava iho ja tuuhea tukka, jaettu keskeltä otsaa ja kammattu sivuille. Hänen rintakehänsä oli avara kuin palkeet. Kuin hän korotti miehekkään äänensä, syvän ja miellyttävän kuin hongikon kohina, voitiin kyllä käsittää, että se oli luotu kaikumaan Herran temppelin holveissa eikä tukehtumaan halvassa kyläkapakassa. Hän oli jotenkin nauttinut ja edellä mainittu, ristijuovikkaaksi tahottu pullo oli hänellä nyt puolillaan pihlajamarja-likööriä. Nikitin Nikititsh oli nyt siinä tilassa, jolloin koko maailma juopuneesta näyttää sopusointuiselta ja ihanalta, jolloin hän katsoo joka ihmistä ystäväkseen, veljekseen. Hän nauroi ystävällisesti, näytti kahta loistavan valkoista hammasriviä, kaatoi sitte pihlajanmarja-likööriä lasiin ja tarjosi pastorille, rakkaasti katsahtaen tummanloistoisilla silmillään.
— Terve tuloa, terve tuloa, kumppani! Mikä teidän nimenne on ja teidän isänne nimi?
— Vai niin, Isak Karlovitsh. Terve tuloa. Isak Karlovitsh! Te olette kauppias, eikö totta, maakauppias? kysyi hän edelleen.
Pastori ei tahtonut mielellään ilmaista, kuka hän oli, ja sen tähden nyykäytti vain päätään.
— No, Isak Karlovitsh, käykää istumaan, tähän, isä hyvä, sängyn laidalle!
— Olkaa hyvä, ottakaa lasi! Nikit Nikititsh, virren veisaaja se nyt tarjoaa. Eikö! Ettekö huoli pihlajanmarja-viinaa? sanoi hän kummastellen, kuin pastori ei ottanut vastaan hyvästä sydämmestä tehtyä tarjousta.
— Miksi ette? Olenko minä loukannut teitä? Minkä tähden ette huoli lasia? Yksi vain, yksi ainoa lasi. Tehän olette kristitty ettekä mikään muhamettilainen koira kuten tatarilainen tuolla salissa. Pihlajanmarja-likööri on terveellistä.
Ja juopuneen itsepäisyydellä piti hän toisella kädellään pastoria napinlävestä ja toisella tyrkytti hänelle likööriä.
— Yksi vain, sydänkäpyseni, pikku kyyhkyseni; kas, se on keltainen kuin kulta ja kirkas kuin aurinko juhlapäivänä.
— No, kotirauhan tähden yksi lasi, mutta ei enempää, sanoi pastori, voimatta olla nauramatta tätä itsepäistä vierasvaraisuutta.
Hän nosti lasin huulilleen, alkoholin haju nousi päihdyttäen ylös pitkin kitalakea, ärsytti hermoja, ja äkisti kuin leimaus syttyi himo aivojen komeroissa. Peto oli ihmisessä päässyt irralleen. Kiihko, pidätetty viikkoja ja kuukausia, hillitty huolissa ja levottomuudessa, nousi jälleen vapaana ja hillittömänä ylös kuten niin usein ennen. Mitä merkitsevätkään hyvät aikomukset, toivottomuus, pyhät lupaukset, katumuksen kyyneleet taistelussa tätä voimaa vastaan? Nikitin Nikititshin totisesti ei tarvinnut tarjota pastorillemme enempää; päihtymys oli nyt hänen lähin pyrintönsä. Ja siinä pidettiin oikeat juomingit, nautittiin monenlaisia väkeviä. Veisaaja koki kaikki eri mielialain asteet, oli iloinen ja lauloi vähävenäläisiä tanssisäveliä, oli pehmeä ja surumielinen ja kertoi pitkiä kappaleita Volgabylineistä ja sankari Asrasta, joka läksi loitos uskottomain maahan, ja silloin hän itkeä nyyhkytti. Ah, sehän oli hänen oma elintarinansa; olihan hänkin, Nikitin Nikititsh, lähtenyt sinisen Volgan keltaisilta rannoilta elämään ja asumaan kelvottomain tshuhnien ja tshuudien seassa, jotka eivät puhuneet slaavilaisten jaloa kieltä eivätkä olleet oikeauskoisia; heille oli kyllä kerran opetettava venäjää; ja oikeauskoisiksi, niin sellaisiksi piti heidän tuleman jok'ainoan.
Mutta silloin Isak Hultila pahastui, löi nyrkillään pöytään niin, että lasit hyppivät, huusi ja pauhasi.
— Niin, jos sinä Nikit Nikititsh saat elää ja vallita — mutta näetkös, sitä sinä et saa, ja oikeauskoisiksi me emme tule koskaan. Sen minä takaan.
— Eivätkö tule? jyrisi veisaajan mahtava passo niin, että seinäpaperin repaleet häilyivät ja irtanaiset ruudut helisivät; mutta ne tulevat, sanon minä. — Minä olen elänyt kahdeksankolmatta vuotta Virossa, Liivinmaalla ja Inkerinmaalla, petollisten puolalaisten, likaisten virolaisten ja tietämättömäin liiviläisten seassa, kahdeksankolmatta vuotta, kuuletko. Minä tiedän sen asian paremmin kuin sinä, isä hyvä; jos he saavat seurakuntaansa, ja aina ne välisti saavat, jonkun papin, joka ei kelpaa muualle, joka vain juo kuten sinä ja minä, joka pitää herrain puolta, kuittaa palkkaa ja kantaa kymmennyksiä, niin ne kääntyvät oikeaan oppiin jok'ainoa. Batushka kastaa heitä sadoittain, tuhansittain. Itse minä olen veisannut siunausta heille, Isak, Karlovitsh, veisannut niin, että kurkku on kuivanut. — Maljasi, pikku isä! Maljasi, vanha veitikka.
Pastori Hultila tuli kalpeaksi kuin tali.
— Onko totta, mitä sanot? kysyi hän änkyttäen.
— Jumalan pyhän emon kautta, se on totta jok'ainoa sana, lallatti veisaaja.
Hultila työnsi pöydän pois niin rajusti, että konjakki- ja viinalasit vierivät sekaisin, sieppasi lakkinsa ja meni ulos aika vauhtia.
Ulkona vallitsi kesäillan läpinäkyvä pimeä; tuuli tuntui viileältä ja hyväilevältä, suloiselta ja tuoksuiselta päivän kuumuuden jälkeen.
Muutamat kalpeat pikku tähdet katselivat unisesti alas äärettömästä avaruudesta. Luonnon näytti olevan vaikea nukahtaa näkemästä niin paljoa kauneutta. Sirkka lauloi kaikuvasti lauluansa elämän iloista; tynnyrilintu ilmoitteli hongikosta, että vielä ei ollut päivä loppunut, vielä näkyi kalpean punaista valoa lännestä. Yölepakot liitelivät pihlajain latvojen päällä, kuvastuen pimenevää taivasta vasten; niiden päällitse lentää suhisti muuttohaukka, joka oli myöhästynyt metsästysretkellään, pontevasti ja suoraan kuin nuoli yömajaansa.
Pastori Hultila selvisi yht'äkkiä, niin kiihtynyt hän oli.
Sipin ja Vahdin vastalauseista huolimatta astui hän hiekkapihan poikki ja kävi istumaan penkille suuren pihlajan alle. Raivokkaasti riehuivat ajatukset ja aatteet hänen aivoissaan; hänen tunteensa kuten hänen havaintonsakin olivat ylenneet jokapäiväisyyttä korkeammalle. Hän näki vaikkapa vain välähdyksittäin, syvemmin kuin ennen, mikä hänen velvollisuutensa oli; hän tunsi tänä hetkenä lämpimämmin kuin tavallisesti, mitä hänen virkansa häneltä vaati. Oliko hän mies vahvistamaan veljiänsä inkeriläisiä ja virolaisia siinä myrskyssä, joka nyt kasvoi idässä? Vuosisatojen muinaisena yönä olivat heidän heikot aluksensa pysähtyneet Suomenlahden hietarannoille. Vuosisatoja toistensa jälkeen olivat he pysyneet pystyssä ajan merellä; aalto toisensa jälkeen oli hyökynyt heidän ohitsensa. Myrsky oli pauhannut heidän ylitsensä. Kaksi vahvaa ankkuria, heidän uskonsa ja heidän kielensä, oli säilyttänyt jäännökset näistä veljeskansoista tuolla ulkona, jossa suuret myrskyt käyvät, jossa aallot pauhaavat korkealla ja voimakkaasti, jossa tulvan hyöky on vierinyt paljon suurempien ja paljon paremmin varustettujen alusten yli kuin heidän. Ja nyt hän, Isak Hultila, aikoi mennä sinne ulos; hän, heikoin heikoista, aikoi tarttua peräsimeen nyt, kuin tulevan myrskyn pauhina jo kuului. Ei, eiköhän juuri hän tulisi yhdeksi niistä, jotka irroittelivat vitjojen renkaita? Eikö hän ollut äsken langennut ensi kiusauksessa, vaikka oli ennen niin katkeraa kokenut ja tehnyt kaikenlaisia lupauksia. Hän ei ollut oikea mies. Ja kuitenkin, jos hän ei ottanut vastaan, mitä nyt tarjottiin, niin mitä seurasi — häviö, vieläpä enempikin: häpeä ja kunniattomuus. Mitä hänen sukunsa, hänen ystävänsä sanoisivat? — Entä sanomalehdet sitte! Häntä kauhistutti kaikki tuo. Hän istui tunnin toisensa jälkeen ja taisteli, kuten muinoin Jakob enkelin kanssa, ankaran taistelun. Hän oli välistä katkera ja uhkamielinen, välistä nöyrä ja myöntyväinen. Välistä hän tunsi tylsyyttä ja velttoutta sekä sapen makua suussa, välistä hän taas leimahti; koston, vanhurskauden vaatimukset näyttivät hänestä ylhäisiltä. Tämä vaali, tämä "joko tahi" oli vaikea.
Värittömällä taivaalla alkoivat ohuet pilvikerrokset muuttua ensin sinipunerviksi ja sitte purpuraisiksi. Ilma puhalteli raittiisti, mutta lauhkeasti ja kuivasti, kuten se keskikesän aamuna puhaltelee hietatasangoilla ja merellä. Sitte nousi aurinko; komeata, kultapunaista valoa levisi tasaisesti yli pihojen, vainioiden ja huonerivien, tehden kaikki, vaikka se olikin huononpäiväistä, juhlallisen näköiseksi. Kärpäset, jotka olivat olleet horroksissa yöllä, alkoivat pistellä. Varpunen ikkunan päällä, hoidellen kolmansia kesäpoikiansa, veteli sietämätöntä viserrystänsä. Luonto heräsi jälleen eloon, mutta paljon kovemmin sen elämän ilmauksia, paljon kovemmin sen helkettä ja laulua kajahti etäältä hietakankaalta höyryhevon epäsointuinen, teennäinen, matkiva vihellys. Nyt heräsi pastori unelmistaan ja päättämättömyydestään. Hän nousi äkisti, astui sisään, pani pöydälle summan, joka hänen mielestään riitti kuittaamaan hänen velkansa, otti ohuen matkalaukkunsa ja kiirehti asemalle, tälläkin kertaa Vahdin ja Sipin vastustellessa.
Asemalla hän kirjoitti pari riviä ystävälleen:
Kiitos hyväntahtoisuudestasi! Saatuani sattumalta tietoja siitä paikasta, näen, että minä en sovi siihen. Jää hyvästi!
Ystäväsi I. H.
Minuutin päästä istui hän kolmannen luokan vaunussa tavarajunassa ajamassa, lakkaamatta pysähdellen ja tuskastuttavan hitaasti, kohtaloansa kohti.
SAIRAAN LUONA.
Apulainen Helm käveli levottomasti edes takaisin asunnossaan; hän oli hyvin kiihtynyt; milloin hän väänsi lampputulta pienemmäksi, niin että huone tuli melkein hämäräksi, milloin taas ylös niin, että se savusi. Aina välistä katsahti hän kelloansa, meni ikkunan luo, työnsi kartiinia syrjään ja katsoi pitkin lehtikujaa ja etemmäksi jäälle, eikö ketään näkynyt tulevan. Ei ketään näkynyt, ei ketään tullut; kaikki oli äänetöntä, kuollutta, autiota, valkoista, ainoastaan pitkät, suorat varjot, joita kuun valo piirteli äärettömälle lumipeitteelle, ja lumiset koivut tuottivat elävyyttä ja muotoa autiolle talvimaisemalle. Tähdet säkenöivät ulkona ja kalpeat revontulet ikään kuin ammuskelivat vasamoita ylös taivaan kannen keskustaa kohti. Kuin apulainen kyllä jo kymmenettä kertaa meni ikkunan luo ja kuunteli, kuuluikin heikkoa kulkusien ääntä etäältä jäältä. Apulaisen katse kirkastui, nopeasti hän asetteli pois muutamia avattuja kirjoja ja papereja ja meni tampuriin avaamaan ovea. Kulkusten ääni kuului yhä kirkkaammin ja selvemmin. Nyt ajaja saapuu pihaan; nyt hän ajaa ohitse. Se lienee ollut joku, joka ajoi talvitietä kirkonkylään, ajatteli apulainen ja palasi taas hnoneesensa. Vielä kului muutamia pitkiä minuutteja ja sitte viimein kuului aisakellon ääni lumipeitteiseltä järven jäältä. Se varmaankin on tohtori Lorentz, supisi Helm ja kuunteli tarkkaavasti — niin, hän se on — sehän on minun oma aisakelloni; nyt minä sen tunnen. Kuinka voinkaan minä äsken olla niin hajamielinen — — — Vilkastuneena meni hän taas etehiseen.
Kului kuitenkin monta minuuttia ennen, kuin matkustaja ehti kääntyä järven jäältä lehtikujaan ja nousta vastamäkeen apulaisen asuntoon. Viimein pysähtyi reki rappusien eteen. Apulainen meni ulos paljain päin ja sydämmellisesti tervehti tulijaa.
— No, rakas veli, kyllä minä olen odotellut sinua levottomasti ja kärsimättömästi. Millainen oli keli?
— Keli oli hyvä ja hyvästi kaiketi voidaan täälläkin.
— Niin minä luulen, mutta on niin levollista, kun on lääkäri läsnä. Suoraan sanoen, hyvä veli, tämä niin sanottu viisas rouva näyttää minusta olevan kaikkea muuta kuin — — —
Tällä välin oli tohtori päässyt sisään ja alkanut riisuutua. Tohtori Kalle Ville Lorentz oli lyhyt, jäntterä mies, jonka lihavuus ja punakkuus heti näyttivät, että hän ei ollut tutkinut ainoastaan taitoa antaa muiden elää, vaan osasi elää itsekin. Hänen olentonsa ja kasvonsa eivät olleet kauniit, mutta, vaikka hän olikin lihava ja muoto ei ollut varsin tarkkapiirteinen, loisti siinä kuitenkin elämän iloa ja hyväsydämmisyyttä vilkkaista silmistä ja miellyttävistä kuopista sileäksi ajellun leuan ympäriltä, niin että nähtyä nämä ruskeat, leikitsevät silmät ei voitu olla tuntematta mieltymystä tähän mieheen.
— No, kuinka hän on nyt ollut, sairas, tarkoitan minä; onko hän elänyt järjellisesti, ymmärtäväisesti — ruokahalu hyvä, no niin, sitte on kaikki hyvin, toivon minä.
— No, annas katson, miltä sinä itse näytät tätä nykyä. Onpa siitä kosolta aikaa, kuin viimeksi tapasimme toisiamme — kuusi vuotta, se oli 18—, — no niin, sinä olet vaeltanut Siionin yrttitarhoissa ja poiminut Saaronin kukkia. No niin, olet sinä taitellut muitakin ruusuja, kauniin Helenan. Kyllä totisesti; ja tohtorin leveä, ystävällinen muoto vetäytyi nauruun, joka päättyi hiljaiseen tuhahtelemiseen — se oli hänen tapansa.
Apulainen näytti vakavalta.
— Niin, siitä on kuusi vuotta nyt. Oletpa sinä aika lailla muuttunut.
Mihin ihmeelle sinä olet hukannut ruskeat kiharasi, se oli vahinko.
Tukka oli sinun voimasi, sinun loistosi ja sinun turhamaisuutesi
ylioppilasvuosina. Mutta mitenkä, etkö sinä jo mene sairaan luo.
— Niin, maailman ihanuus katoo, jatkoi tohtori aristelematta; minä olen kuluttanut pois tukkani. Opinnot ja yövalvonta! Niin, niin, minä olen matkustellut puoli Europpaa ja tutkinut sekä Eskulapiusta että Bakkusta. Oletko ollut Wienissä Esterhazy-kellarissa? Etkö! no, siitä saamme puhella sittemmin. Tiedätkö, mitä minä ajattelin ajaessani tätä perhanan (ai, anna anteeksi, sinun luonasi ei taida olla tapana kiroella) tietä Viipurista. Niin, siitä on tänä iltana juuri yksitoista vuotta, kuin pidimme sen kuuluisan serenaadin kauniille Helenallemme.
Pastori punastui ihan tukan rajaan asti ja muistutti taas sairasta.
— No, no, hyvä veli, ei sinun pidä joutua hämillesi; minähän se olin niin kelvottoman tyhmä, kuin minä tavallisesti olen. Meidän Helenallemme, sanoin minä — niin, anna anteeksi, mutta siihen aikaan hän oli meidän. Nyt hän on sinun. Onko hän paljon muuttunut?
— Onpa niinkin, vastasi Helm selvinneenä hämmennyksestään; ei elämä ole kulkenut hänen ohitsensa, jättämättä merkkejä —- — se kaikkea kalvava. —Mutta kuulehan, eiköhän sinun pitäisi nyt mennä jo sisään?
— Ei, minä olen liian kylmä vielä, sanoi tohtori ja palaten ensimmäiseen ajatukseensa lisäsi:
— Niin, mutta perhanan suloinen hän oli, kuin muistelen häntä. Ei, minäpä en huolikaan naida — totisesti minä en huoli.
Nyt kurkisti ovesta pörröinen naisen pää, kasvot kalpeat, piirteet karkeat ja paisuneet.
— Kas, rouva Bergström, sanoi tohtori. Pelkkiä vanhoja tuttuja. No — milloinka te olette muuttanut tänne talonpoikaisseutuun? Kuinka sairas voipi?
— Nyt se alkaa, sanoi rouva niiaten ja katosi.
— Tulen kohta, sanoi tohtori, riisui nuttunsa, etsi matkalaukusta lyhyen mekon, lämmitteli sitä ja jatkoi sitä tehdessään ihan rauhallisesti puheluansa.
Helm oli, kuullessaan valittavaa ääntä sisemmistä huoneista, liikutettuna vaipunut kirjoitustuoliinsa ja kuiskasi: mutta, etkö sinä nyt jo mene sisään?
— Mahdotonta — en vielä. — Niin, jatkoi tohtori ikään kuin itsekseen, kukapa olisi luullut, että me tapaisimme toisemme täällä niin monen vuoden perästä. Ja hän, kaunis Helena sitte. Muistatko, miten hän näytti kauniilta luistellessaan klubin radalla Helsingissä. Se oli Nordenskiöldin juhlassa. Karvalakki keikarimaisesti päässä kuin keihäsluutnantilla, hoikka kuin vitsa. Kaikkein mielestä ensimmäinen jäällä kuten tanssisalissakin. Niin, niin, se oli silloin; Straussin valssi, höyryävä malja, sähkövaloa ja Bengalin tulia. — Voimakas, jäntevä, kaunis, valtias, vaikka olikin vain neiti.
Ja tohtori tuhahteli mielihyvästä, muistellessaan sitä iloista päivää.
— Ja nyt täällä erämaassa apulaispapin pikku rouvana. No, no, en minä tarkoita mitään pahaa — minä olen vain epäkohtelias, kuten tavallisesti olen. — Totta totisesti, ei se ole kateutta — mutta vastakohta on minusta niin erikoinen.
Taas kuului valitusta.
— Kuuletko tuota; kyllä pitääkin olla hyvin rakastunut, voidakseen vaihtaa kaikkia, mitä hänellä — — —
Ja tohtori livahti ulos ovesta.
Helm oli hyvin liikutettu. Totta oli jok'ikinen sana, kuin tuo aristelematon tohtori ja epikurolainen sanoi. Hän, kaikkein suosittu neiti Helena, oli valinnut hänet, Helmin, kaikista monista ihailijoistaan. Hän oli pitänyt papin rouvan hiljaista asemaa maalla parempana kuin elämää pääkaupungissa. Miten hyvin Helm nyt muisti ne ajat. Hän ja Lorentz olivat asuneet yhdessä ylioppilaina; he olivat lapsuuden ystävät ja koulukumppanit. Yhdessä he olivat ihailleet kaunista Helenaa, yhdessä panneet toimeen ja laulaneet serenaadeja hänelle. Tänään kuusi vuotta sitte, niin, silloin he olivat eronneet vihoissaan. Oli kaunis kuutamayö. Helenalle oli pidettävä serenaadi, taivas tietköön, mistä syystä, akatemiallinen se vain oli.
Hän asui yksinkertaisessa talossa Konstantininkadun varrella. Laulajat asettuivat puoli piiriin. Kaunis Helena herätettiin laululla "Kuin mä kosken kohinaa kuulen kaukaa laaksosta", mutta kuin hän puoliunissaan ja hyvillään kunnioituksesta ja sointuvasta laulusta yritti sytyttämään lamppua yöpöydällä, ei kartiini ollutkaan kylliksi alas laskettuna. Siinä hän istui sängyn laidalla, kauniina kuin kauneuden jumalatar, pienet, valkoiset jalat paljaina, pitkä, tumma tukka hajallaan kauniin yöpuvun päällä. Vähän uninen, hyvin tyytyväinen, ja koko olennossa teeskentelemätöntä suloutta ja luonnonomaisuutta, joka teki hänet kauniimmaksi kuin koskaan. Lorentz oli sanonut jotakin, joka syvästi loukkasi Helmiä. Ensimmäisen laulun jälkeen nuhteli Helm häntä kiivaasti. Siitä syntyi riita, sillä Lorentz oli vähän unteloinen chartreusesta ja punssista. Tuli sammui heti paikalla, laulu vaikeni ja molemmat miehet erosivat pitkiksi ajoiksi. Sovinto olisi epäilemättä tullut toimeen, jos he olisivat tavanneet toisensa; mutta viikon päästä matkusti Lorentz Karoliini-opistoon Tukholmaan.
Taas kuului pidätettyjä huokauksia.
Helm oli kiihtynyt, kurkku paisui niin, että hän luuli tukehtuvansa; oli ihan, kuin jotakin olisi poikittain tarttunut kurkkuun. Helena parka — huokasi hän. Hän koetti rukoilla, mutta muistojen kuvakirja oli auki, ja hän näki taas koko serenaadi-illan edessään niin elävästi, että rukous oli vain vanhain kaavojen lörpöttämistä ilman henkeä ja elämää. Silloin tuli Lorentz noitua mutisten ja sanoi itsekseen: tässä käy pahasti, perhanan pahasti, ne kirotut kureliivit —samalla yhä kourien kapusäkkiään.
— Ah, herra Jumala, voihki Helm, mitä sinä sanot — pahasti, mutta sano sitte Herran tähden: onko se vaarallista, onko henki vaarassa? — ei, tottahan ei niin —
— Ohoh, lörpöttelinkö kuuluvasti? Ole huoletta, toimita tänne vettä ja konjakkia. Ei se käy niin hyvin, kuin voisi tai oikeammin, kuin pitäisi, se on totta — mutta kaikki on säännöllisesti, voin minä vakuuttaa — no niin, sitä et sinä ymmärrä. Toimita konjakkia; ja tohtori tuhahteli.
— Ei minulla ole konjakkia, vastasi Helm yhä liikutettuna.
— Eikö ole konjakkia, mies! oletko hulluna!
Ja tohtori katsahti äkisti ylös, tuhahteli ja näytti varsin naurettavalta ja hämmästyneeltä. Vai niin, vanha toveri, sinulla e: ole väkeviä, pappi, raittiussankari! supisi hän itsekseen. Hän muisti nyt kuulleensa Helmin tulleen ankaraksi "heränneeksi" eli "körttiläiseksi", kuten sanotaan tavallisessa puheessa.
— No, anna sitte ruokaa, sillä sitä sinulla toki lienee, ja ryyppy lisäksi.
— Ruokaa, sitä kyllä saat; viinaa ei ole. Mutta voitko sinä syödä nyt?
— Miksikä en. Enkö ole ajanut koko monta peninkulmaa tässä kirotussa pakkasessa! Kuules, jos kiroilen, sanoi tohtori hymyillen, niin muistuta vain; minä olen siihen niin pahasti tottunut.
Ja tohtori läksi pois huoneesta.
Helm käski laittamaan illallista, palasi huoneesensa, otti raamattunsa ja avasi sen sattumalta. Se aukeni Mooseksen ensimmäisen kirjan kolmannesta luvusta. Hän koetti lukea; mahdotonta — ajatukset pyörivät minkä missäkin. Milloin hän näki niin selvään kuin ihan elävillä silmillä kauniin Helena parkansa tulevan hymyillen ja kaunista kuviota jäähän piirtäen, milloin taas suuret, kauniit silmät seljällään kauhusta ja tuskasta. Milloin myöskin tohtorin aristelemattomana, iloisena ja lihavana. Uudesta valitusäänestä hän muisti nuo hirmuiset katumuksen ja epäilyksen päivät synnissä ja maallisissa huveissa vietetyn elämän tähden, hän muisti raa'at juomingit, siveettömät silmät ja laulut. Auta, Herra! huokasi hän sydämmensä pohjasta, ja Herra auttoi; hän muisti nuo katumuksen katkerat, vaan terveelliset kyyneleet, äsken kääntyneen palavan innon ja autuaallisen uskon; ne onnelliset päivät, jolloin jokainen rukous tuli kuulluksi, jolloin Jumalan ja ihmisen liitto lujeni niin vahvaksi, niin horjumattomaksi, jolloin Herra itse ohjasi askeleita ja teitä. Sinä elinvoimaisen uskon ja toimivoimaisen vakuutuksen aikana, jolloin kaikki epäilykset riemuiten kumottiin mahtavilla sanoilla "minä uskon", niinä ihanoina päivinä hän oli pelastanut Helenansa maailman kietovista pauloista. Silloin hän oli ainiaaksi kiinnittänyt hänet sydämmeensä. Usko, usko oli antanut hänelle kaikki, rauhan, omantunnon levon, onnen ja Helenan, ja hänhän oli osa hänen onnestansa. Hän oli Herran näkyväinen siunaus hänen uutteruudestansa, todistus, että Jumala oli kuullut hänen rukouksensa. Jumala itse oli tuonut tämän maailman mielistelemän ja ihaileman naisen hänen luoksensa. Kuinkapa hän olisi muuten voinut voittaa häntä. "Ihmeellisesti on Herra minua auttanut." — Ja nyt, nyt luki hän taas raamattuansa uskolla ja luottamuksella — samassa astuivat tohtori ja kätilöin sisään.
— Minun täytyy nukuttaa hänet, sanoi tohtori.
— Ei, sitä sinun ei täydy, sanoi Helm levollisesti; sinä et saa.
Tohtori katsoi Helmiä kuin pilvistä pudonnut; hän ei saanut sanaa suustansa.
— Enkö saa? Luuletko sitä vaaralliseksi, kuin lääkäri sanoo — — —
— Sitä ei saa tapahtua, sanoi Helm, osoittaen raamattuun; tässä se on. "Ja Herra Jumala sanoi vaimolle: minä saatan sinulle paljon tuskaa; sinun pitää synnyttämän lapsia kivulla — ja sinun tahtos pitää miehes ala annettu oleman; ja hänen pitää vallitseman sinua."
Tohtori Lorentz tuhahteli.
— Kuules, ukkoseni; mitenkä on sinulla asiat tuolla? ja tohtori osoitti otsaa.
Helm seisoi tyynenä; hänen kalpea muotonsa vavahteli. Hän sanoi levollisesti ja vakuutettuna:
— Vapahtajamme sanoo: "kuin vaimo synnyttää, on hänellä kipu" ja profeetta sanoo: "kivutta ei sinun pidä synnyttämän."
— Ja uskotko sinä kaikkea tuota?
— Kyllä minä uskon. "Sillä totisesti sanon minä teille: siihen asti, kuin taivas ja maa katoo, ei pidä vähimmänkään piirron eikä minkään rahdun laista katooman." Miljoonat hänen kanssasisarensa ovat synnyttäneet lapsia kivulla ja tuskalla; ei kukaan ole antanut ihmiselle oikeutta ottaa pois tätä synnin kipua ja rangaistusta. Mene vaimoni luo, joka nyt kärsii, ja sano hänelle, mitä minä olen sanonut, niin hän itsekin ajattelee kuten minä. Jokaisen on tyhjennettävä kärsimyksensä kalkki. Mitä suurempi tuska, sitä suurempi rakkaus. Minä olen lukenut saksalaisesta jumaluusopillisesta aikakauskirjasta, että on se vaara tarjona, että äidit, jotka synnyttävät lapsensa kloroformi-unessa, eivät rakasta niitä yhtä suuresti kuin niitä, jotka ovat syntyneet ilman nukutusta.
Nyt kutsui sairas apua. Rouva Bergström katosi huoneesta.
Tohtori sai viimeinkin suunsa auki. Hän kirosi aika lailla kaikkia papin nimellisiä, paiskasi kiinni laatikkonsa ja vannoi viimeisen kerran tulleensa tuollaisen sokean luo, joka uskoi mitä hyvänsä. Hän lateli koko joukon vastasyitä, jotka tuskin koskivat Helmin korviinkaan, vielä vähemmin hänen ymmärrykseensä ja sydämmeensä, Helm seisoi tyynenä nuhdesaarnan sateessa, pani kirjan kiinni, laski kätensä raamatulleen ja sanoi pontevasti:
— Mitä Herra on sanonut sanassaan, sen minä uskon. Ei ihminen saa valita, mikä on sopivinta ja mukavinta hänen järjelleen. "Sillä kuka jonkun näistä vähimmistä käskyistä päästää ja niin ihmisiä opettaa, hän pitää taivaan valtakunnassa vähimmäksi kutsuttaman." Kaikki taikka ei mitään; taivaan kanssa ei tingitä. "Taivas ja maa hukkuu, mutta minun sanani ei pidä ikänä hukkaantuman."
Tohtori raivokkaasti sulloi tavaroitansa kokoon, tuhahdellen ehtimiseen.
— Älä saarnaa, käske valjastamaan hevoseni! Älä lörpöttele.
— Tohtori, tohtori, pastori, aika poika, sanoi rouva Bergström ovesta ja katosi samassa.
Helm tarttui kiivaasti sylin Lorentziin ja sanoi:
— Näetkös, vanha ystävä, vaikka kokee, eipä hylkää Herra. Anna anteeksi, vanha poika, nuoruuteni rakas ystävä. Minulla on oma uskoni; en minä suinkaan tahtomat loukata sinua. Usko, mitä tahdot ja miten tahdot, mutta anna minun elää vakuutuksessani. Tule sisään tervehtimään pienokaista, riemuitsi hän ilon innossa. Ethän nyt lähde pois. Katso meitä ahdasmielisiksi, tyhmiksi, miksi tahdot. Voidaanhan tulla toimeen sellaistenkin ihmisten seurassa. Nuoruuden ystävät ovat harvassa. Ei kellään ole varaa niitä kadottaa.
Lorentz, ollen sydämmestään hyväntahtoinen ja sitä paitsi pitävä varsin suuressa arvossa lääkärin tointa, voidakseen jättää sairasta, vaikka hän kuten juuri äsken olikin erittäin suutuksissaan, ojensi kätensä sovintoon. Siinä toimitettiin pastori Helmin luona juhla, jossa lapsuuden ja nuoruuden muistot vallitsivat ylimmillään; ja milloin niitä on läsnä juhlassa, silloin on ilo korkealla, vaikka katto olkoonkin matala.
HYLKEENPYYTÄJÄT.
Ulkona merellä vyöryttelivät aallot kuohua ja jäitä kohti saarta; tuuli kohisi mahtavasti, järkytellen nuottatalasta ja jotenkin huonon päivästä venelaituria rannalla. Mutta aallot eivät olleet syksyn raskaita, harmaita laineita, jotka väsyksissä voimattomasta taistelusta huokaellen pieksivät kallioita. Ei, ne olivat aikaisen kevään pirteitä, sähiseviä ja voitostaan varmoja aaltoja, jotka muserrellen talven kahleita roiskuttivat kuohua ja jääkiteitä korkealle ylös punaisille, siloisiksi kuluneille graniittikallioille. Tuuli ei ollut syksyn surumielistä kohinaa, vaan oikullista kevätmyrskyä, joka kyllä lauloi vapausvirsiään kovaakin kovemmin, vaan jota kaikki yksinaisen saaren asukkaat tuolla kaukana etelässä Suomenlahdessa tervehtivät kuin vapauttajaa, sillä se julisti, että talvi oli loppunut, jopa — ja se oli vielä parempi —kevättalvikin, jolloin jää ei pettänyt eikä kantanut.
Kuitenkin istui majakanvartia Leander Virolainen, psalttari kädessä ja silmälasit nenällä, synkkänä ja surumielisenä pöytänsä vieressä tuvassaan. Hänellä siihen oli myöskin monta syytä. Mainitaksemme, mikä se lähimmin kalvoi hänen sydäntään, oli se hänen vanhan ystävänsä Petter Himmasen, majakkamestarin, kuolema. Kaksi päivää sitte oli hän itse veisannut hautausvirren ja itse lukenut Herran siunauksen kuolleelle kumppanille ja virkaveljelle. Sillä siellä ulkona — — karin yksinäisillä luodoilla ja saarilla, 30 meripeninkulman päässä etelään päin Viipurin läänin rannasta, ei ollut ketään pappia kastamaan, vihkimään eikä hautaamaan ihmisiä aikanaan eikä milloin olisi tahdottu. Pappi tuli, milloin hänelle soveltui, ja toimitti silloin yht'aikaa kaikki ne pyhät toimitukset, jotka kävi toimittaa. Milloin pappia ei ollut saapuvilla, oli Leander Virolainen, jolla kaikkein mielestä oli erinomainen ääni ja jota pidettiin raamatun taitavana miehenä, ikään kuin äänettömällä sopimuksella valittu pitämään huolta saarelaisten jumalanpalvelus-menoista. Hänen tupaansa kokoutuivat saarelaiset vaimoineen ja lapsineen joka sunnuntai kuulemaan, miten hän laulavalla, pitkäveteisellä äänellä luki vanhaa postillaansa.
Siinä istui hän nytkin, hajamielisesti selaillen pyhää kirjaa ja silloin tällöin surumielisesti katsoen ulos ikkunasta. Totta puhuaksemme ei se ollutkaan yksistään suru, joka kalvoi hänen mieltänsä. Kyllähän Petter Himmasen kuolema oli surettava asia, mutta olipa se hänen kuolemansa lisäksi sattunut vielä hyvin sopimattomaan aikaan. Juuri silloin, kuin hylkeen pyynti oli tulossa, kuin hylkeen pojilla vielä oli harmaa turkki, hieno kuin sametti, silloin sairastui hän. Ja nyt — vieläkään ei olisi ollut liian myöhä hiipiä jäälauttojen, kivien ja röykköjen turvissa noiden lihavain eläinten tienoille, jotka ölisivät rakkauslaulujaan päiväpaisteisilla kallioilla — nyt hän kuoli, vaikka kyllä oli koetettu lääkitä häntä saunalla, ruutiviinalla ja pirunpaskalla. Mitäpä nyt maksoi ajatella pyyntielämän iloja, eihän käynyt yksin lähteä pyytämään hylkeitä. Petter Himmanen, hän oli poissa ainiaaksi, ja muut saarelaiset, niin, he olivat jok'ainoa, kuin osasi pidellä pyssyä, pyyntiretkellä jo neljä päivää sitte. Leander huokasi syvään, ja, postilla polvillaan, luuli hän hurskaassa itsepetoksessaan sen huokauksen tarkoittavan kaiken katoavaisuutta, maallisen elämän lyhyyttä ja kuoleman varmuutta —vaan eipä se pettänyt hänen vaimoansa; sillä kahdeksan vuoden kokemuksesta vaimo kyllä tiesi, mitä hänen kevätlevottomuutensa merkitsi. Hän ymmärsi nuo miehensä pitkät katseet tuonne ulos loistavaan jäänrajaan ja kuohuville siniaalloille.
Vaimo puuhaili nyt lieden luona kahvipannun ja kuppien kanssa, katsahtaen silloin tällöin mieheensä pienillä, kiiltosinisillä, mutta kylmillä silmillään. Hänen ahavoitunut muotonsa näytti melkein kauniiltakin, milloin hän ei puhunut eikä nauranut, mutta heti, kuin suu aukesi, tuli näkyviin pienet, terävät kissanhampaat ja veripunaiset ikenet, jotka ynnä suupielien piirteet saattoivat koko muodon näyttämään ankaralta ja häijyltä.
— Kuules, Leander, sanoi hän nyt, hylkeet ulisivat viime yönä oikein hirveästi. Siellä oli harmaa hyljekin joukossa; se pani parastansa oikein koko taitonsa mukaan, ensin pitkään huuuu, kuin oikea Kronstadtin höyrylaiva, ja sitte se haukkui kuin narttu hienoimmalla äänellä — kyllähän sen kaiketi kuulit?
Leander katsoi synkkänä alas, ei ollut kuulevinaan puhetta, valitti vain psalmistan kanssa: "Kuinka aivan turhat ovat kaikki ihmiset, jotka kuitenkin niin suruttomasti elävät. Sela!"
— Kuplahylkeet olivat myös liikkeellä ja älisivät tänä yönä. Oli niitä viisi tai kuusi kappaletta. Hullunkurisia ääniä niillä on, kuin ovat osoittavinaan rakkauttansa. Ihan kuin annettaisiin lapselle vitsaa.
— "Katso, minun päiväni ovat kämmenen leveys tykönäs, ja minun elämäni on niinkuin ei mitään sinun edessäs", sanoi Leander horjumattoman tyynesti, pudisti suurta, raskasta päätään ja hitaasti otti silmälasit pois nenältään. Sitte hän paremmin vain itsekseen sanoi vielä:
— Eihän hylkeitä voi yksinään pyytää, ei ne ole mitään karjaa.
— Tiedäpäs, sanoi vaimo nauraen, ja samalla näkyivät terävät hampaat ja veripunaiset sisähuulet, Petter Himmasen uusi renki kuuluu olevan kelvottoman hyvä pyssymies.
Leander hypähti ylös kuin hylje, kuultuaan etuvartian varoitusmerkin, löi kiinni pyhän kirjan ja heitti sen pöydälle rajummin kuin hartaasti. Äkeissään hänen ikäisellensä sopimattomasta kiivaudesta, jota oli näyttänyt, sanoi hän väkisin tyynnytetyllä äänellä:
— Akat tietävätkin kaikki ja luulevat ymmärtävänsä kaikki. Himmasen renki, oikea mantereen aarre, hänkö uskaltaisi kastella käpälöitään, kuin aallot vyöryvät ja jää lähtee liikkeelle. Missä hän olisi oppinut ryömimään hylkeiden luo, missä pyytämään, missä ampumaan pilkkaan kuudenkymmenen askeleen päästä? Ei sitä joka mies osaakaan.
— Niin sanottiin hautajaisissa, hän kuuluu olevan Korsnääsistä, ja siellä ne kuuluvat olevan aika suuria pyytäjiä ja käyvän joka vuosi hylkeen pyynnissä.
Nyt Leander ei enää jaksanut hillitä mieltänsä, hän ärjäsi:
— Akka, tuota sinä et ole sanonut minulle koko keväänä. Mikä sen rengin nimi on ja milloin hän tuli tähän saareen?
— Matti Neula, vastasi vaimo äreästi, ja jos hän on ollut täällä kuukautta kauemmin, niin sano minua valehtelijaksi.
Leander tiesi kylliksi; hän pukeutui pyyntivaatteihin, otti lakkinsa, pyssynsä, kiikarinsa, kompassinsa ja evästä, ja astui alas rantaan. Siellä hän järjesteli kaikki valmiiksi keväiselle hylkeenpyynti-retkelle ja läksi sitte etsimään Matti Neulaa. Vasta hämärissä hän tapasi hänet, ja he päättivät lähteä jo samana iltana ennen, kuin Suomenlahden jää ehtisi kokonaan pirstautua.
Hämärissä lähdettiin rantalaiturille, jossa mertoja, rysiä, verkkoja ja muita pyydyksiä riippui pienen ranta-aitan ulkoseinillä. Se oli vain pieni kevätretki lähimmälle karille pohjoiseen päin; pyytäjät aikoivat viipyä poissa ainoastaan muutamia päiviä ja sen tähden katsoivat voivansa ottaa pienemmän veneen, jonka kantavuus ja kelvollisuus myrskyssä kuitenkin olivat luotettavammat kuin monen kuuluisan huvipurren.
Laskeutuneen auringon kajastuksessa ja välkkyvien tähtien valossa lähdettiin matkaan. Venettä työnnettiin jäätä myöten parisataa kyynärää, jolla matkalla pyyntimiehemme saivat monesti kaalaa vedessä aina polvia myöten. Jään laidassa nousivat miehet veneesen, airot pistettiin ulos ja kareja kohti luistettiin pitkin meren pintaa, joka pitkinä, värittöminä aaltoina vieri maalle päin.
Leander istui etuairoilla ja koetti hämärässä saada oikeaa selkoa tuntemattomasta kumppanistaan, hän muisteli nähneensä ilmissä tai unissa nuo kasvot, tuon muodon, mutta missä ja milloin, sitä hän ei voinut mitenkään muistaa. Mutta ei se voinut olla erehdystä, miehen joka liike, joka nykäys ja väräys näyttivät tutuilta.
Puolen yön paikoilla tavattiin jäälautta, jonka pyytäjämme valoisana kevätyönä arvasivat virstan laajuiseksi poikki mitaten. Se oli "rantajäätä"; lautta oli näet tasainen kuin pöytä, jota vastoin "merijäässä", näyttäköönpä se kuinka tasaiselta hyvänsä, aina on harjanteita ja notkoja, joita myöten pyytäjä voi ihan näkymättä hiipiä lähelle saalista. Varovasti nousivat pyyntikumppanit uiskentelevalle saarelle, vetivät jäälle veneen, joka on juuri sitä varten tehty keulasta hyvin loivaksi, söivät kylmän illallisensa ja pistäytyivät niin sanottuun makuusäkkiin, joka on hylkeen nahasta ja sisustettu lammasnahalla ja johon mahtuu kaksi miestä. Päivän valjetessa heräsivät he ja saattoivat siitä, että jäässä oli monessa kohdin reikiä, arvata hylkeitä liikkuneen siellä. Hylje kaivaa uskomattoman nopeasti ja taitavasti etujaloillaan jäähän henkireikiä ja pitää niitä auki siten, että tuon tuostakin nousee ylös toisesta ja sukeltaa takaisin alas toisesta. Hylkeen pyynti aukealla rantajäällä voi ainoasti kahdessa tapauksessa onnistua: jos hylje, joka muuten makaa hyvin raskaasti, on nukkunut ja siten päästänyt henkireikänsä jäätymään — silloin pyytäjä tavallisesti tappaa sen nuijimalla — taikka myöskin jos pyytäjän onnistuu saada hylkeen poika. Tämä viimemainittu julma pyyntitapa, jota onneksi harjoitetaan ainoastaan Suomenlahdessa, vaan ei Itämeressä eikä Pohjanlahdessa, on sellainen, että elävään hylkeen poikaan leikataan syvät haavat kummallekin puolelle selkärankaa ja niistä pistetään vahva hieno nuora selkänikaman alatse; elukka parka, joka koko ajan vikisee ja valittaa ja itkee ihan kuin lapsi, niin että kyyneliä tulvimalla juoksee silmistä, lasketaan sitte siten kytkettynä jostakin henkireiästä veteen. Sen valitus houkuttelee sinne täysikasvuisia hylkeitä, ja ne näyttävät tulevan niin liikutetuiksi, että hetkeksi unhottavat arkuutensa. Sillä kuin poika vedetään jälleen ylös jäälle seuraa tavallisesti sen emä, jopa joitakuita muitakin, ja ne joutuvat siten pyytäjän pyssystä tuiskahtavan surman suuhun. Hylkeiden onneksi ei nyt ollut mitään poikia jäälautalla; ei siinä näkynyt mitään muita asujamia kuin joitakuita rohkeita lokkeja ja kymmenkunta varista, jotka muuttivat Suomesta Viron puolelle ja viisaasti kyllä käyttivät hyväkseen jäälauttaa, päästäkseen vaivaamasta siipiänsä. Niinpä pyytäjillämme ei ollut muuta neuvoa kuin soutaa eräälle luodolle, joka oli monen meripeninkulman päässä, mutta jossa Leander tiesi ihan varmaan olevan hylkeitä.
Monta tuntia soudettuaan vastatuuleen lähestyivät he viimein luotoa lännestä päin. Keveät pilven hattarat, tuollaiset tuulen kourat, ennustivat tuulta ja häikäsevä, keltaisen valkoinen hohto idässä ilmoitti auringon kohta nousevan. Vielä muutamia minuutteja soudettuaan kallioiden siimeksessä laskivat pyyntimiehemme niin hiljaa kuin mahdollista luodon rantaan. Hiljaa noustiin pois veneestä; nyt piti vatsallaan ryömien kanervikkoa ja variksen varvikkoa myöten päästä matalan kalliosaaren harjalle, sieltä tähystelemään itään päin, sillä hylkeet näet aina valitsevat päiväpaisteisen puolen kallioista. Jo oli päästy, pyssyt ojennettuina ja hanat vireissä, ryömimällä luodon harjalle, joka itäpuolelta oli melkein äkkijyrkkä. Siinäpä olikin edessä näkö, joka kyllä ilahutti pyssymiestä. Muutamat aikaisin tulleet koskelot riitelivät äsken saamastaan hauista kallion juurella, jolla kaksi vanhaa, leikistä jo ammoin luopunutta naarashyljettä oli etuvartioina muille kumppaneillensa. Tuon tuostakin käänsivät he kuin linnut liikkuvaista päätään ja tähystelivät tarkkaavasti suurilla, kauneilla silmillään, jotka ovat omituiset jo siitäkin, että silmän terä on nelijakoinen. Tuossa alhaalla makasivat hylkeet veden kalvossa, vaikka niistä ei näkynytkään muuta kuin mustat pilkut, jotka silloin tällöin kohosivat pinnasta, pannen sen värehtimään. Hylje näet maatessaan tajuttomasti nousee joka neljäs tai viides minuutti ylös, hengittää ja vaipuu jälleen alas; se makaa niin raskaasti, että se ilman valppaita vartioitansa olisi auttamattomasti hukassa.
Kuin aurinko yleni meren kalvosta ja teki välkkyvien aaltojen ylitse taivaanrannan ja luodon välille sädesillan, heräsivät hylkeet ja alkoivat, omituisesti hiljaa älisten ja muristen, nousta rannan kallioille. Käpälillään ne työntelivät pois tieltä kaikki levät ja haurat, joita aallot olivat työntäneet rantaan. Ne uivat mestarillisesti, mutta liikkuivat rannalla hitaasti madon tavoin. Niiden tappimaiset, muodottomat ruumiit olivat kuitenkin hyvin notkeat; muutamat makasivat sitenkin, että pääpuoli oli seljällään ja purstopuoli vatsallaan. Yhä useampia kokoutui näitä leikikkäitä, miellyttäviä eläimiä päiväpaisteiselle rannalle ja moni niistä myöskin oli jo pyssyn kantomatkalla.